Mielenosoitukset määritellään usein rajatusti keskitettyihin voimannäyttöihin. Unohdetaan että mieltä voi osoittaa myös kantamalla liikkeen symboleita (sateenkaarilippu-pinssi rinnassa tai lippu parvekkeella), kirjoittamalla mielipidekirjoituksia (lehteen, mutta myös blogiin tai yhteisömedioihin yleensä), puhumalla näkemyksistään julkisesti, pistämällä profiiliin emojeja, tai esimerkiksi piirtämällä grafiitteja (enemmän tai vähemmän huolella, ja/tai luvallisesti).
Muita ihmisiä ei mielenosoitukseen tarvita. En viitsi tässä yhteydessä miettiä syvemminen mitä yhteiskunnastamme kertoo että hyväksytty poliittinen toiminta typistyy yleensä äänestykseen ja ketään häiritsemättömiin joukkomielenosoituksiin: esimerkiksi Pride pitäisi tiettyjen tahojen mukaan olla ”hyvän mielen” festivaali, josta Kokoomusta ei tulisi puolueena rajata pois vaikka nämä äänestävät Priden edustamia arvoja vastaan valtiopäivillä, tai Elokapinan tulisi ennemmin keskittyä roskien keräykseen eikä autoliikenteen estämiseen.
Samalla vaatimukset mielenosoitusten muuttumisesta enemmistölle sopiviksi kansanjuhliksi tai -harrastuksiksi johtavat helposti tilanteeseen jossa ne eivät kykene saavuttamaan niitä tavoitteita mitä ne muodollisesti ajavat: kyse on lopulta kuitenkin nimenomaan vähemmistöön jäävien näkyvyyden edistämisestä. Jos marssi pitää olla enemmistöystävällinen, karsiutuu mielenosoituksesta helposti pois paitsi vähemmän mediaseksikkäät ryhmät (esim. aseksuaalit, transhenkilöt) ja vähemmistöjen vähemmistöt (esim. autismin spektrin oireisiin kuuluu usein neurotyypillisestä poikkeava käsitys seksuaalisuudesta, mutta Pride tapahtumana ei ole kovine äänineen ja korkean väestötiheyden vuoksi erityisen spektriystävällinen).
Suomesta löytyy vastustamisen epäonnistumisesta helppo esimerkki: köyhyys ja ruokajonot. On helppo sanoa ettei hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään tulisi nähdä nälkää (ja asiasta on laaja konsensus eduskunnan keskuudessa), mutta samalla ruokajonot ovat vuosi vuodelta kasvaneet. * Ruokajonoja ylläpitävät tahot ovat 1990-luvun laman alusta asti puhuneet köyhyyden lievittämisen puolesta, mutta tämä ei juuri ole laajempaa kansaa tai päättäjiä kiinnostanut. Päinvastoin, vähäosaisten tuista on jopa leikattu, mukaanlukien viimesijaista kuten toimeentulotuesta.
Jos siis pelkkä näkyvyys (Prideen vuosittain osallistuvat sadat tuhannet ihmiset, tai yhä kasvavat ruokajonot) riittäisi, olisi Suomessa huomattavasti sallivampi seksuaalisuutta käsittelevä lainsäädäntö ja matalampi köyhyys. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ei ole vuosikausiin olleet yhtä poliittisesti latautunut asia kuin tällä hallituskaudella. Samanaikaisesti Pride-liikkeen keskuudessa pohditaan mitä ”kirjaimia” Pride edustaa ja kuuluuko yksi niistä mukana bilettäville ”liittolaisille”.
Vielä loppuun kannattaa sanoa jotain lainsäädännön ja kansansuosion suhteesta. Vuonna 2023 kansainvälisesti 80% väestöstä on valmis uhraamaan elintasoaan polykriisin estämiseksi, mutta tämä ei juuri poliittisella kentällä näy. Toisaalta Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten väliset liitot (Pride-asia tämäkin) laillistettiin oikeuden päätöksellä vuonna 1967, jolloin vain 20% kansasta hyväksyi rotujen väliset liitot (enemmistö saavutettiin 1990-luvun toisella puoliskolla).
Nämä esimerkit puolesta ja vastaan osoittavat valtiopäivien ja ammattipolitiikkojen työn olevan muutakin kuin toistaa kansan gallupeissa antamia mielipiteitä. ”Kansanedustajuus” ei viittaa siihen että toistetaan kansan mielipiteitä, vaan että tehdään sen pohjalta tutkimuksia ja moraalipäätöksiä: mitä kansa ajattelisi jos sillä olisi pääsy salaisiin materiaaleihin, maan parhaisiin tieteilijöihin, ja rajattomasti aikaa asioiden pohtimiseen?
Jos sen sijaan seurataan vain kannatuskäyriä (tai merkittävien kannatustahojen tahtoa), politiikka muuttuu paitsi lyhytnäköiseksi, niin kuvitteellisen enemmistön diktatuuriksi. Sanon kuvitteellisen, koska jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön jonka toimintaa kuvitteellisen enemmistön edessä vaikeutetaan. Haaveet diktatuurin toteuttamiseen ja ”oikeiden” ihmisten siinä selviytymiseen kertoo joko haaveista luokkayhteiskuntaan jossa ”oikeilla” ihmisillä on erivapauksia lain silmissä. tai sitten ajatuksesta että omat vähemmistöt ovat muuten vain perustavanlaatuisesti hyväksyttävämpiä valtaapitävien silmissä kuin muut vähemmistöt.
Historia ei ole kummallekaan näkemykselle ollut yleisesti kovin hellä.
________
* Yksi kapitalismin erikoisuus suhteessa sosialismiin on ruuan runsas ylituotanto. Esimerkiksi hypermarketeissa merkittävä osa tuoretuotteista jää myymättä, mikä sitten siirretään kaupaksi menevien tuotteiden hintoihin, tehden niistä kalliimpia vähäosaisille. Kaupaksi jäämättömät ruuat sitten menevät roskiin dyykattavaksi tai ”laillisesti” ruokajonoille jaettavaksi.