Viimeisen parin vuoden ajan on aivot käyneet ylikierroksilla enkä ole sen vuoksi juuri onnistunut edistämään opintoja tai lukemaan mitään ns. maailmankirjallisuutta .
Sen sijaan olen tutustunut netissä julkaistuun omakustannespefi-kuplaan ja lukenut sen tuotoksia tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Valtaosa näistä (jopa lajissaan erinomaiseksi arvostetuissa) teoksissa on ongelmia tarinankuljetuksessa, kustannustoimituksessa tai maailmanluonnissa, mutta löytyy joukosta myös teoksia jotka kaikin mitatuin standardein ovat parempia kuin mitä genrekustantamot takavuosina ovat tuoneet myös Suomessa kirjakauppoihin myyntiin.
Valtaosa allaolevista teoksista on julkaistu luku kerrallaan yhdessä tai useammassa palvelussa ilmaiseksi. Julkaisuvauhti on riippunut kirjoittajasta: osa julkaisee lyhyitä lukuja (tai niiden osia) päivittäin, osa isompia tekstimääriä harvemmin. Lukija voi halutessaan lukea 5…20 lukua pidemmälle lahjoittamalla rahaa Patreonissa, tai sitten ostaa (ammattimaisesti kirjoitettujen sarjojen kohdalla) sarjan osia Amazonista enemmän-tai-vähemmän huolellisen editointityön jälkeen noin 500 sivun ryhmissä, hintaan noin 6€/kpl (teokset löytyvät myös Kindle Unlimited -palvelusta hintaan 12$/kk), mutta palvelu ei ota vastaan rekisteröitymisiä Suomesta). Kirjajulkaisun yhteydessä niistä yleensä julkaistaan myös ammattilukijan tekemä äänikirja. Osa teoksista poistetaan ilmaiseksi luettavista kirjaversion julkaisun yhteydessä, mutta osa tekijöistä jättää ilmaisversion nähtäville.
Itse olen lukemista valinnut vaihtelevasti Amazonin algoritmin perusteella Kindlestä tai Royal Roadin suositusten kautta: jälkimmäisessä tapauksessa olen käyttänyt Chromen lisäosaa WebtoPub luodakseni ekirjanlukijaan sopivia tiedostoja kirjoista: näppärä: parin minuutin työllä lisäosa lataa satoja sivuja ja formatoi helppolukuiseen muotoon. Suosittelen: ei sitten tarvitse istua koneen ääressä.
Koska teokset ovat lähes järjestään kirjoitettu kiireellä ja ilman sivumäärävaatimuksia, vertautuvat lopputulokset vuosituhannen vaihteen spefi-tv-sarjoihin (Buffy, Star Trek, Stargate SG-1, Xena yms.) joissa on mielekästä pohtia hyvyyttä juonenkuljetuksen ja juonenrakennuksen pohjalta ”per jakso” (yksi lukusessio), ”per tuotantokausi” (kirja) ja ”per sarja” (kokonaisuus, loppuratkaisu).
Valtaosa kirjoittajista todennäköisesti saa kirjoituksistaan vain taskurahoja, mutta menestyneemmät (joihin alla olevat suositukset lähes järjestään perustuvat) kykenevät saavuttamaan siedettävän kokotyöpalkan, mikä osaltaan vaikuttaa julkaisutahtiin, julkaisujen pituuteen, ja laatuun (sekä todennäköisyyteen että teokset katoavat verkkosivulta ja ilmestyvät Amazoniin).
J. M. Clarke: Mark of the Fool
Narrin merkki on D&D -pastissi, ja tässä luokassaan huomattavasti parempi kuin yksikään lukemani TSR/WoTR:n romaani.
Syrjäisessä saarivaltiossa asuva Alex Roth on vuosien työn jälkeen saanut hyväksymiskirjeen merentakaiseen velhojen yliopistoon. Valitettavasti kirje saapuu samana päivänä kun paikallinen jumala pakkovärvää hänet käsivarteen ilmestyvän tatuoinnin muodossa yhdeksi viidestä valtakuntaa hirviöarmeijalta suojelevasta Sankarista. Tarkemmin hänet on valittu Narriksi: muiden Sankareiden apupojaksi, joka kykenee opettelemaan taidon kuin taidon nopeutetusti, mutta ollen täysin kykenemätön väkivaltaan, oli kyse sitten aseiden käyttö, taisteluloitsut, tai -rukoukset. Loistava lisä mihin tahansa seikkailuryhmään, siis: Narri kokkaa, puhdistaa haavat, etsii ja purkaa ansoja, kantaa ja korjaa varusteet, hoitaa suunnistuksen, opettelee paikallisten kielet ja kulttuurin, jne. Maagisen pasifismin pakottamana Narrit myös lähes poikkeuksetta kuolevat nopeasti (elleivät yritä paeta rintamasta), mikä osaltaan vaikuttaa siihen ettei heitä juuri arvosteta muiden Sankareiden tai Sankareiden nimellisesti johtaman armeijan silmissä.
10-osainen sarja kertoo Alexin pakenemisesta yliopistoon metsästystä harrastavan tyttöystävänsä ja alakouluikäisen pikkusiskonsa kanssa. Ongelmia aiheutuu paitsi tatuoinnin aiheuttamasta opiskeluvaikeuksista (lähes kaikki loitsut kun soveltuvat aseiksi), niin karannutta Sankaria jahtaavista papeista ja hirviöistä. Sarjan edetessä panokset koventuvat lukukausirahojen keräämisestä hirviöarmeijan syntyperän tutkimiseen: nopeasti kun käy ilmi että kellontarkkuudella valtakuntaa jo vuosituhansia (!) uhannut armeija on täysin ainutlaatuinen ilmiö.
Kirjat ovat erinomaisia toimintafantasia-genressä. Alkuperäisen julkaisumuodon (viisi lyhyttä lukua viikossa) vuoksi juonenkuljetus on nopeatempoista ja jatkuvasti eteenpäin menevää. Sarja oli alunperin tarkoitettu trilogiaksi, mutta sisältöä oli enemmän kuin kolmeen kirjaan mahtui. Teokset säilyttävät laatunsa läpi kahdeksannen osan, mutta nyt keskenoleva (ilmeisesti viimeiseksi jäävä) sisältää ymmärettävästi jälkilöylyjen vuoksi tavallista enemmän fiilistelyä.
Linkki kirjan julkaisusivuun Royal Road-palvelussa. Palvelusta löytyy seitsemän ensimmäistä lukua, sekä kahdeksannen ja yhdeksännen (joista jäljempi kesken) luvut. Loput voi ostaa Amazonista.
Peter J. Lee: Dear Spellbook
Rakas loitsukirjani on toinen D&D -pastissi. Vanhempiensa tutkimustyön vuoksi teini-ikäinen Tal on elänyt koko elämänsä matkalaukkuna ympäri fantasiamaailmaa. Muutamassa päivässä elämä menee täysin sekaisin vanhempien kuollessa karavaaniin kohdistuneessa iskussa. Vaihtoehtojen puutteessa Tal päättää seurata seikkailijaryhmää kostoretkelle, päätyen lopulta uutta loitsukirjaa rikkaampana Risteyksen kauppalaan… jossa joutuu murmelipäivän kohteena elämään samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Ainoat merkit vaihtuvista päivistä ovat Talin lisääntyvät muistot ja tietenkin loitsukirja, johon Tal alkaa tylsyyttään kirjaamaan ensin muistojaan edeltäviltä päiviltä, ja sitten yrityksiä ratkaista murmelipäivän arvoitus.
Sarjasta on kirjoitettu ensimmäinen, murmelipäivää käsittelevä trilogia. Tämän jälkeen kirjailija teki aikahypyn sadan vuoden päähän, sanoen tarvitsevansa aikaa ja lisäkokemusta ennenkuin oli valmis kirjoittamaan Talin seikkailuja eteenpäin. Päätös lieneekin hyvä, sillä Talin (murmelipäiväkertomusten väliin sijoitetut) muistot karavaanin tuhosta Risteykseen ovat teoksen vähiten mielenkiintoisin osuus. Kun Tal sitten alkaa selvittämään mitä kauppalassa ja sen ympärillä tapahtuu (tapahtui?) kohtalokkaana päivänä, nousee kirjoituksen kiinnostavuus huimasti.
Kolme ensimmäistä kirjaa löytyy Amazonista. Spin-off (jota en ole lukenut) löytyy ilmaiseksi Royal Roadista.
Azalea Ellis: A Practical Guide to Sorcery
Käytännön ohje loitsimiseen tuo mieleen nuorempana lukemani Dickensin kirjat luokkaretkiä tekevästä päähenkilöstä, joka ei koskaan voi luottaa hyvän onnensa jatkumiseen siinä pelossa että menneisyys saa nykyhetkestä kiinni.
Siobhan Naughtin kleptomaani- ja huijari-isä varastaa vihapäissään velhoyliopistosta arkeologien juuri löytämän satoja vuosia vanhan loitsukirjan. Mies jää kiinni, muttei ennenkuin ehtii antamaan kirjan edelleen tyttärelleen ja käskien tämän juosta. Muutamissa viikoissa virkavaltaa pakoilevasta, muutamia yksinkertaisia loitsuja osaavasta Siobhanista tulee poliisien ja teollistumisen alkuun päässeen Gilbrathan alaluokan silmissä myyttinen velho ja mestaririkollinen. Samalla Siobhanin haave rikkoa luokkarajoja ja päästä velhokouluun stipendillä muuttuu kiinnijäämisen pelossa mahdottomaksi. Ratkaisuksi nousee kyseenalaisen maineen myötä avautuvat ovet alamaailmassa ja varastetun loitsukirjan välistä tipahtanut amuletti. Pian tummaverinen huijarintytär Siobhan onkin Sebastien Siverling, platinablondi aatelispoika maaseudulta. Mutta kahta todellisuutta on vaikea pitää toisistaan erillään: velka väärille tahoille, poliisien kiristyvä verkko, opiskeluhaasteet vieraassa kulttuurissa ja uteliaat opiskelukaverit ovat vaikea yhdistelmä lahjakkaammallekin tasapainottelijalle.
Tykkäsin monimutkaisesta maailmanrakennuksesta ja moraalisesta epämääräisyydestä. Siobhan on hahmona alunperinkin melko harmaa: elämä huijarin avustajana ja myöhemmin ”mestaririkollisena” ei jätä paljoa vaihtoehtoja jos omaa selviytymistä pitää edes jotenkin arvokkaana. Kuinka pitkään hahmon voi sanoa olevan hyvä, jos selviytyminen vaatii jatkuvaa rajojenrikkomista?
Pidän myös tavasta jolla Ellis onnistui vakuuttamaan minut maailmanjärjestyksen luonnollisuudesta. Usein fantasiakirjallisuudessa tarinan nauttimisen hintana on tehdä uskonhyppyjä siitä miten kuvailtu yhteiskunta on mahdollinen: miksei esimerkiksi Harry Potterin velhot hallitse avoimesti maailmaa, tai miksi maailma ylipäänsä on yhä olemassa, jos ammattikoulupohjalta on mahdollista luoda loitsuja jotka voivat tuhota kokonaisia kaupunkeja?
Käytännön ohjeessa tätä ei tarvitse miettiä: loitsiminen vaatii raaka-aineita ja työkaluja jotka maksavat enemmän kuin mitä työssäkäyvä perhe tienaa useammassakaan vuodessa. Samalla loitsimisen hinta jopa yläluokalle tuodaan hyvin esiin: enemmistö yliopistossa opiskelevista ei kykene edistymään edes alkeiskurssista eteenpäin, ja ajatuskatkos yksinkertaisimmassakin loitsussa tuhoaa parhaillaankin mielenterveyden ja pahimmillaan muuttaen loitsijan maagiseksi kulkutaudiksi. Jos velhot eivät olisi tärkeitä valtakuntien keskinäisen asevarustelun kannalta, lienisi yliopisto jo joko suljettu, tai ainakin rajoitettu teoreettisempiin oppiaineisiin. Kaiken kaikkiaan ei ole vaikea uskoa etteikö näistä lähtökohdista nousisi juuri tällainen yhteiskunta jossa velhon taitojen mittaaminen esimerkiksi kaksintaistelulla tuntuisi huonolta valinnalta: pelon tasapainossa muutamiakin perustaikoja osaava, oikealla tavalla pelottava maine matkaa pitkälle.
Kääntöpuolena Siobhan/Sebastienin elämä on paikoin jopa liian monimutkaista. Ellis tekee parhaansa osoittaakseen etteivät vaikeudet eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, mutta kun ns. surullisten sattumusten sarja alkaa jo lapsuudesta, on vaikea muistaa että tosielämässäkin epäonnet yleensä kasaantuvat aina samoille henkilöille. Ei siksi että he olisivat jotenkin poikkeuksellisen onnettomia, vaan koska ongelmista eroonpääsy vaatii resursseja (suhteita ja rahoja) joiden puutteessa ongelmien moninkertaistuminen ei ole vain mahdollisuus, vaan myös todellisuus.
Toisena ongelmana Ellis on viime aikoina alkanut rakentaa Käytännön ohjeen maailmaa laajemmaksi kirjoittamalla onnettomuusaltiista valokuvajournalistista. Tässä Ellis tekee yleisen virheen jonka tuloksena Siobhan ja valokuvajournalisti törmäävät jatkuvasti toistensa kädenjälkiin, mikä omalla tavallaan venyttää lukijan kykyä eläytyä: vaikka suurkaupungissakin piirit ovat pienet ja ”mestaririkollisen” ja journalistin voi hyvin kuvitella vierailevan samoissa paikoissa, niin ihmisten todennäköisyyttä kohdata ilman suunnittelua on edes täysinäisessä juhlasalissa minimaaliset. Entä kokonaisessa kaupungissa?
Sarjan voi lukea kokonaisuudessaan Azalea Ellisin kotisivuilta, josta kirjat voi myös ostaa omaksi.