Muodollisesti pätevä yhteiskuntaopin ja historian opettaja (BBA+YTK+YTM)
Tämä on blogi activitypub-feedi. Keskustelutili www.mastodon.social/iju
Kts. lisää: http://mntysalo.fi/tietoja
Ajattelin sanoa muutaman asian jälkiviisaudesta. Tämä saattaa olla muille itsestäänselvää, muttei ollut minulle. Yritän alla selittää miten olen asiat järkeillyt.
Kuva jossa elämän risteävät langat (ajatukset ja kohtaamisemme) typistyvät muistoksi (numeroidut pallot) jotka muodostavat elämäntarinamme: kun kerromme sitä eteenpäin, tästä kokonaisuudesta mainitaan vain juonen kannalta tärkeät tapahtumat. Muokattu kuva wikipediasta.
Jälkiviisaus on angloamerikkalaisten mukaan yleensä tavallista viisautta korkealaatuisempaa. Ajatukseen liittyy huomio, että on helpompi nähdä asioiden yhteydet jälkikäteen kuin tilanteen ollessa ajankohtainen.
Tähän jälkiviisauteen on kuitenkin liitettävissä vielä yksi erityinen alaluokka, nimittäin elämänkokemusten uudelleenjärjestely. Tällöin elämänkaaren kertomuksen rytmi, ja siitä kerrottavissa olevat tarinat, voivat muuttua. Tämä kokemus voi olla vapauttavaa, mutta se on myös läpikäynniltään raskasta, eikä siihen ryhdytä kevyesti. Sen läpikäynti itsenäisesti on vaikeaa, ja saattaa jopa johtaa umpikujiin tai vääriin johtopäätöksiin.
Mutta aloitetaan alusta. Elämä risteävine lankoineen on monimutkainen sotku. Jokaiseen päivään liittyy paitsi tilanteet joissa käymme (missä paikoissa, kenen kanssa), niin myös viitekehykset: millainen sää, mistä olemme tulossa, ketä odotamme/pelkäämme tapaavamme, olemmeko nälkäisiä, kuinka hyvin nukuimme, jne. Lisäksi siihen voi vaikuttaa se mitä odotamme muiden tekevän omalla tahollaan: esimerkiksi että ollessamme töissä lapsemme on koulussa, ja puoliso valmistautuu tahollaan kotona huomiseen esitykseen.
Näiden kaikkien asioiden päässä pitäminen pysyvästi on mahdotonta, joten editoimme turhan tiedon pois ennen säilyttämistä, korostaen tärkeydeltään niitä jotka ovat poikkeuksellisia tavallisesta (oli kyse sitten päiväkirjasta, muistoesineistä, tai vain siitä mitä aivoihin nyt sattuukaan jäämään).
Normaalitilanteessa tätä säilytettävää ”välähdystä” sitten sovitetaan kun pitää jotenkin selittää oman toiminnan logiikkaa. Vaikkapa työhakemusta tehdessämme saatamme vastata kysymykseen miksi paikkaa on haettu kertomalla elämästämme muistoja sopivalla tavalla yhteen liimattuna, hioen tarpeettomia tai vähemmän tärkeitä yksityiskohtia kulmista, ettei juttu tarvitsisi niin monia alaviitteitä.
Tämä kerrottu tarina on tosi siinä merkityksessä että jos päättäisimme työn saatuamme kertoa elämänkertomuksemme hakemuksen nähneille, he todennäköisesti kokisivat että olivat jo ensimmäisellä kierroksella kuulleet kaiken olennaisimman. Toisaalta jos hakemus olisi päätynyt puolisomme, vanhempiemme, tai ystäviemme eteen, saattaisivat he pitää kerrottua tarinaa erikoisena, tai jopa kyseenalaistaa sen osien (muistojen) merkittävyyden hakemukselle. Kysyttäessä he saattaisivat kertoa toisenlaisen kokonaisuuden, joka valikoituisi niistä kokemuksista ja tiedoista mitä heillä sinusta on.
Tämä ristiriita on tekstin keskeinen asia. Todennäköisesti kaikki hakemuksen lukeneet ovat oikeassa, mutta sen kertojalla on oma henkilökohtainen totuus, jonka normaaleissa oloissa ajattelemme olevan kaikkein merkittävin.
Mutta mitäpä jos se ei ole? Mitä jos hakemuksen lukeneet ihmiset tietävät jotain mitä sinä et tiennyt: vaikkapa että kultainen lapsuus oli mahdollista koska vanhemmat olivat rikastuneet mafiapomoina, että puolisolla olisi kaksoiselämä supersankarina, tai lapsi pinnaisi kiusauksen vuoksi koulusta. Yhtäkkiä jo arkistoidut muistot (jotka vain odottivat sopivaa juonta kerrottavaksi) pitää avata uudestaan ja tarkastaa merkittävyyden vuoksi: senkö takia tavallisessa keskiluokkaisessa asunnossa oli turvahuone, siksikö lapsi oli niin masentuneen näköinen kun koulu alkoi kesän jälkeen, siksikö puoliso käyttäytyi välillä oudosti.
Yhtäkkiä se tarina ja juoni joka meillä on omasta elämästämme ei enää sovikkaan liitoskohdiltaan yhteen, ja alkaa hajota palasiksi. Sen uudelleenkokoaminen voi olla tuskallista, eikä kaikilla ole siihen voimavaroja (yhdysvaltalaisissa elokuvissa tätä symboloi usein hahmolle kasvava sänki ja alkoholiongelma, joka ratkeaa kun seikkailun edetessä tämä saa työkaluja muistojen uudelleenhiontaan).
Kuten sanottu: kerrottu voi olla teille ilmeistä. Itselleni ajatus että ”juoni” johtaa vapaavalintaisista muistoista (eli muistot olisi voinut valita toisin), tai jopa että itse muistojen sisältö voisi muuttua, ja täten näistä muodostuva tarina, tuntui merkitykselliseltä.
Sanoin aiemmin että tällaisen tilanteen työstäminen on vaikeaa, ja sen kanssa voi mennä pieleen. Ensimmäinen tapa tulikin jo sanottua: jos työkaluja tai resursseja asian käsittelyyn ei ole (filosofisia, rahallisia tai ajallisia terapiaan, uudelleentulkinnan mahdollistavaa maailmankuvaa), sitä yrittää haudata. Tämä voi näkyä alkoholismina, huumeidenkäyttönä, eskapismina (kirjallisuus, videopelit), tai sitten elämäntarinasta puhumisen välttelynä, tai pakonomaisena tarpeena täyttää hiljaiset hetket käsillä tekemisellä tai yhteisömedioissa heilumisella.
Ikävimmässä tapauksessa tapahtunutta voi yrittää normalisoida ”tavallisen elämän yksilöllisillä piirteillä”. Ihminen alkaa rakentaa kovempaa ulkokuorta: koetut ongelmat johtuivat omasta heikkoudesta, jotka voisi välttää tulevaisuudessa olemalla huolellisempi riskien kanssa, tai työskentelemällä kovempaa rahallisen menestyksen eteen. Lyhyesti: kyse on sosiopatiasta. Tällöin ihminen asettaa itselleen jonkinlaisen tavoitteen siitä millaista elämän pitäisi olla, ja sitä lähtee tavoittelemaan huomioimatta ympäristön tai siinä elävien ihmisten tarpeita.
Miten asioiden sitten kuuluu mennä?
Pienemmässä mittakaavassa oman elämäntarinan uudelleenkontekstointi on tavallista. Kun parisuhde epäonnistuu (tai perheessä tulee isompi riita), niin asioiden uudelleentarkastelu on tavallista. Yleensä siinä myös onnistuu. Mutta mitä useampi muisto pitää tarkistaa, sitä vaikeammaksi asia muuttuu. Terapian merkitys (tai vaihtoehtoinen kulttuurinen selvittelytapa) korostuu. Valitettavasti siihen pääsy ei ole oikein missään itsestäänselvyys hinnan (ajallisen, rahallisen) tai terapeuttien saatavuuden (sijainnit, määrät) vuoksi.
Kiersin taannoin muutaman kylmän sodan historiaa käsittelevää museota lävitse: Kommunismin historian museon Prahassa, sotien jälkeisen Itävallan näyttelyn Wienissä, ja jugoslavialaisen kommunismin1 museon Duprovnikissa. Aiemmin olin tutustunut vastaaviin museoihin Tampereella (Lenin-museon eri inkarnaatiot), Berliinin DDR-museoon, sekä tietysti lukemattomiin asiaa enemmän-tai-vähemmän sivulauseessa käsitteleviin kaupunginmuseoihin.
Edellä mainitut näyttelyt, varsinkin Prahassa oleva, sai minut miettimään jälleen historiankirjoitusta,2 varsinkin niitä populaarihistorian kertomuksia, joita museoissa esitetään tai mille olen muuten elämässäni altistunut.3
Postikortti Prahan kommunismin museossa.
Kommunismi kylmän sodan viitekehyksessä (tai kuten sitä yhteiskuntatieteissä kutsutaan: valtiokapitalismi) nähdään usein kamalana asiana, yleensä erinomaisista syistä. Voimme pohtia vaikkapa Itä-Saksan kansaansa kohdistamaa vakoilua, gulageja, Stalinin tekemiä puhdistuksia, holodomoria, Unkarin vallankumouksen 1956 ja Prahan kevään 1967 epäonnistumisen syitä4, tai muita järjestelmän tuottamia järjettömyyksiä. Ellei muuta, niin rajoille laitettu piikkilanka ja miinakenttä pitäisi pysäyttää hartaammankin puolustelijan: millaisesta valtiosta ihmiset haluavat pois, vaikka sitten miinakentän lävitse?
Samalla näiden järjestelmien ongelmien läpikäyntiin varsinkin populaarihistorian viitekehyksessä liittyy merkittävä ongelma. Näyttelyille kun ei riitä tilastojen tai faktojen luettelu, vaan sen pitää (enemmän tai vähemmän suoraan) sanoa jonkun olevan moraalisesti ja eettisesti väärin. Tämä taas vaatii kiintopisteen siitä mikä olisi moraalisesti ja eettisesti oikein, vaikkei sitä suoraan sanottaisikaan. Mahdollisuuksia on monia, ja yleensä popularisointi valitsee Neuvostoliiton tapauksessa jonkun seuraavista:
Utopia jota Neuvostoliitto retoriikassaan kertoi rakentavansa (neuvostoliittolaisen propagandan totuudenmukaisuus todellisuuteen nähden; kuinka järjestelmä epäonnistui tavoitteissaan)
Neuvostoliiton esittämään kapitalismikritiikkiin liittyvä lupaus toimia paremmin (vertailu Yhdysvaltoihin)
Ihmisoikeudet ja tasa-arvo sellaisena kuin ne nähtiin idealistisesti omassa ajassaan..
..tai meidän ajassamme.
Arkista homofobiaa Prahan kommunismin museon museokaupassa.
Riippumatta minkä näistä viitekehyksistä populaarihistoria valitsee, päätös johon populaarihistoria näyttelyissä päätyy on hyvä että tästä päästiin. Matkalla tähän johtopäätökseen kerronta ottaa lähdevapauksia materiaalista joka ei välttämättä muuta johtopäätöstä esimerkiksi Neuvostoliitosta, mutta saattaa vaikuttaa vahingollisesti tapaan jolla tarkastelemmeoman alueemme historiaa, tai jopa nykyhetkeä. Johtopäätös muuttuukin, enemmän tai vähemmän tietoisesti toisenlaiseksi: koska on hyvä että tästä päästiin, on nykyhetki parannus edeltävään. Samalla se tulee luoneeksi puolihuolimattomasti kävijöissään ajatuksia siitä ettei nykyistä parempi maailma ole mahdollinen, ja ettei siksi Yhdysvaltojenkaan johtaman ”vapaan maailman” tulisi siihen erityisemmin pyrkiä.
Havainnollistan edellistä muutamalla valokuvatulla esimerkillä Prahasta (jonka museon on ilmeisesti perustanut yhdysvaltalainen liikemies; wikipedian mukaan hän oli kiinnostunut esittämään Tsekkoslovakian tragedian kolmessa näytöksessä), vastaväitteet numeroituina alla. Kiireisemmät voivat ohittaa molemmat!
𝕂𝕃𝕀𝕂𝕂𝔸𝔸 𝔸𝕌𝕂𝕀.
1.2.3.4.5.6.
Tsekkoslovakian raskas teollisuus aiheutti terveysongelmia ja luontotuhoja. Samalla jätetään mainitsematta miksi päätökset raskasteollisuuden perustamiseksi tehtiin (mitä vaihtoehtoja oli olemassa?), tunnistettiinko ongelmat ajoissa, osattiinko vahinkoja lievittää, tai olisiko toimenpiteet olleet erilaisia jos Tsekkoslovakia olisi pysynyt kapitalistisena, tai Yhdysvalloissa (jossa sekä terveys- että ympäristöongelmat ovat edelleen yleisiä). Teksti myös viittaa Marxin ”ajastaanjääneisiin” teorioihin, vaivautumatta yksilöimään niitä.5
Satuja muokattiin paremmin yhteiskuntajärjestelmään sopivaksi. Satujen sovitus tai jopa opetusten muutos on yleistä kaikessa massakulttuurissa, kuten Disneyn elokuvia katsoessa on helppo todeta: kuvataan sitten feodalismia tai etelävaltioita, niin kukaan ei ole likainen, kuolemassa nälkään, tai tyytymätön osaansa elämässä tavalla joka liittyisi järjestelmään (poislukien mahdollisesti pahis, joka kuolee lopussa). Näin poliittisesta passiivisuudesta tulee hyve. Esimerkiksi alkuperäisessä Tuhkimo-sadussa sisko leikkasi omat varpaansa pois päästäkseen prinssin kanssa naimisiin kertonee siitä, kuinka tyytymätön tämä oli oman elämänsä arkeen. Tällaisen itsensävahingoittamisen näkeminen yhteiskunnallisen nousun vastineena puuttuu Disney-elokuvista. Päinvastoin tarina antaa ymmärtää että hyvät asiat tulevat heille jotka sen ansaitsevat – mikä sattumalta on kapitalismin alkuperäinen oikeutus.
Museon kuva myös kertoo 1950-luvusta, joka oli kommunistivainojen kulta-aikaa Hollywoodissa ja mainitsee (miksi?) menneisyyttä romantisoivan Disneylandin, unohtaen kokonaan miettiä miksi Disneyland romantisoi menneisyyttä tai miksi menneisyys ei ole enää nykyisyyttä.
Vähemmistöjen oikeudet ja kuinka valtiopoliisi tutki epäilyttäviä mielipiteitä käyttäen apunaan kansalaisten ystävinään pitämiä tiedonantajia. Tästä puhuttaessa on hyvä huomioida vertailun perustuvan epätäydelliseen tietoon. Tiedämme itäblokin tiedustelun julmuudesta, koska järjestelmämuutoksen jälkeen salatut tiedot avattiin yleisölle tapahtuneen muutoksen tarpeellisuuden havainnollistamiseksi. Samalla vertailu länsimaihin on vaikeaa, koska järjestelmämuutoksen tapahtumattomuuden vuoksi vertailutiedot ovat edelleen salaisia.
Tiedämme kuitenkin että Yhdysvallat vastusti vähemmistöjen kansalaisoikeuksia (rodullistetut, myöhemmin seksuaaliset), ujutti omia tiedonantajiaan liikkeiden keskuuteen mm. houkutellakseen näitä rikkomaan lakia, ja suoritti väkivallattomien kansanliikeiden johtajiin kohdistuneita salamurhia (mm. King Jr ja Fred Hampton). Tiedämme myös että 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeeseen osallistuneita valvotaan edelleen ja heidän elämäänsä vaikeutetaan esimerkiksi työnsaannin ja henkilötodistusten hankintaan puuttumalla. Samalla ystäviksi pyrkiviä tiedonantajia ja jo olemassaolevia ystäviä ”käännyttämällä” tuotetaan kohteille paranoidi olo. Ohessa eräs kuvaus. Yhdysvalloissa ollaan myös edelleen konservatiiveja ulkomuodon kanssa, ja vielä ainakin kymmenen vuotta sitten oli yleistä ettei palveluammatteihin otettu mikäli hakijalla oli näkyviä tatuointeja esimerkiksi käsivarsissa.
Tsekkoslovakiassa ei ollut kännyköitä koska kommunismi. Olemassaolevat kannettavat puhelimet olivat kalliita (Nokian puhelimet maksoivat nykyrahassa vielä 1980-luvun lopullakin yli 7000 euroa) ja kykenivät ainoastaan salaamattomaan puheeseen. Puhelimen käyttötavat olivat siis äärimmäisen rajattuja, koska niissä ei voinut keskustella virka-, tai valtio-asioista tai mihin nyt 7000 euron arvoista puhelinta nyt voisi kuvitellakaan käytettävän.
Lisäksi kritiikki olettaa että Tsekkoslovakia olisi kulttuuri jossa kansalaiset olisivat kokeneet tarvitsevansa matkapuhelinta. Korrelaatio menee kuitenkin yleensä toisinpäin (mahdollisuus hankkia esimerkiksi kännykkä johtaa niiden tarpeen kasvamiseen, kun ihmisillä arvellaan sellainen olevan).
5. Betonikuutioissa on ikävä asua. Tässä tehdään ilmeisesti vertaus omakotitaloihin. Sodan jälkeen useat ihmiset olivat asuttomia tai asuivat alivuokralaisina, ja ahtaat olot altistivat taudeille. Monissa Euroopan maissa toinen maailmansota johti kaupungistumiseen, mikä ennestään pahensi tilannetta. Lisäksi vanhat asunnot saattoivat huonon eristyksen vuoksi tiputtaa huoneenlämmön talvisaikaan jopa pakkaselle, niissä ei ollut sisävessoja, tilat eivät soveltuneet uusiin elämäntapoihin (1800-luvun lopussa nykyaikaisen lapsen makuuhuoneen kokoisessa tilassa saattoi asua normaalioloissakin helposti viisikin ihmistä) jne.
Uusille asunnoille oli melkoinen kiire. Suomessa nämä betonikuutiot olivat haluttuja, vaikka alueet (kuten Hervanta) kärsivätkin pitkään huonosta maineesta. Niissä kasvaneet kuitenkin myös jäivät niihin asumaan. Tässä kritiikissä nousee esille vastinpariksi Yhdysvaltojen elämäntapa, jossa eurooppalaistyylisten kaupunkikeskustojen tuho, lähiöhelvetit, pitkät työmatkat, kävelyn vaikeus, korkeat asuntojen hinnat ja täten asunnottomuus, nähdään paremmalta vaihtoehdolta ”betonikuutioihin” nähden.
Lienee myös merkittävä sanoa että itäblokissa kun kaavoitukset tehtiin laajemmassa mittakaavassa, ei kyse ollut pelkästään betonikuutioista, vaan niiden vieressä olleista puistoista, ratikkalinjasta teollisuusalueelle joka teki henkilöauton tarpeettomaksi, ja ”kuutioiden” pohjissa olevista ruokakaupoista. Kaikki nämä ovat ongelmia joita Yhdysvallat eivät ole ratkaisseet vieläkään.
Satelliittiajan asuinalue Puolan Gdanskissa. Pitkän kävelytien toisessa päässä oli raitiotie, toisessa paikallisjunarata. Kuva vuodelta 2022. Merkittävin muutos aiempaan on että ”kuutiot” on (uudelleen)maalalattu.
6. Kommunistista propagandaa oli mitä moninaisimmissa ja mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Harvassa on kulttuuripiirit jotka eivät pyrkisi esittämään tulevalle toivolle oman elämäntapansa paremmuutta muihin nähden. Oli kyse sitten kotimaan menestys erilaisissa kilpailuissa ja tilastoissa (esimerkiksi: Suomen onnellisuus, tasa-arvo, luonto; Yhdysvaltain korkea kansantulo, kapitalismin hienous jne.) tai nationalistiset symbolit, kaikki valtiot ovat näihin taipuvaisia. Tässä hienovarainen vihjaus Yhdysvaltoihin on erityisen huvittava, koska Yhdysvaltain yhteiskunnan propaganda kylmän sodan aikana omalle väestölleen oli niin tehokasta, että vielä tänäänkin, jopa ulkomailla, uskomme sen kertoneen todellisuudesta – sanoi tilastot mitä tahansa. Aiheesta lisää mm. oheisen linkin takana.
POHDINTA VALOKUVISTA PÄÄTTYY TÄHÄN.
Prahan näyttely jätti minut kokemaan ristiriitaisia tunteita. Kuten sanottu: en halua puolustaa järjestelmää joka tarvitsi miinakenttiä pitääkseen alamaisensa kurissa. Toisaalta Neuvostoliitto satelliitteineen on monella tavalla herkullinen esimerkki siitä kuinka kritiikki voi jotenkin siiloutua tavalla, jossa se esimerkiksi Neuvostoliiton kohdalla nähdään kammottavana, mutta omassa arjessa (tai oman arjen historiassa) tarpeellisena.6
Tuloksena on tilanne jossa Neuvostoliiton saavutukset (väestön elinajanodotuksen nousu, lukutaidon ja koulutustason kasvu, tieteelliset saavutukset) ohitetaan ja viitataan hirviöimäisyyksiin (miinakentät; gulagit, holodomor), mutta samanlaista kritiikkiä ei osoiteta oman ”joukkueen” historialle.7 Jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (ja usein nykyisessä populaarihistoriassa Neuvostoliiton vastakappaleeksi asetetaan nimenomaan Yhdysvallat, Euroopan valtioiden asettuessa tyytyväisiksi satelliiteiksi), niin alkuperäisväestöjen hävittäminen ja vankiväestön keinotekoinen kasvatus käytettäväksi ilmaisena työvoimana ei juuri eroa gulageista. 8 Jäljelle jää miinakentät, joiden puutetta selittää lähinnä tarpeettomuus: yhdysvaltalaisella ei juuri ollut paikkaa jonne paeta rajojen ulkopuolelle: valtameri kahdella suunnalla ja Kanada ja Meksiko jakaen samanlaisen hallintorakenteen. Toisaalta edellämainittu alkuperäisväestön hävitys mahdollisti ”sisäisen pakolaisuuden” kaikkialla Pohjois-Amerikan alueella.
Prahan kommunismin museon museokaupan valikoimaa. Valittu lause oli museon sisällön huomioiden melkoisen rohkea.
Tähän väliin voisi laittaa koomikko Norm McDonaldin mietteen siitä kuinka ihmeellistä onkaan että kaikissa koulukirjoissa mainituissa sodissa hyvä puoli on lopulta voittanut.
Asialle tuskin voi tehdä paljoakaan: valtiojärjestelmät eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita käymään lävitse oman järjestelmänsä puutteita tai epäonnistumisia edes silloin kuin kaikki tapahtumiin osallistuneet ovat kuolleet.9 Ei niin että asioita erityisesti salaillaan10, vaan niitä enemminkin hävetään, väistetään vaikeaa aihetta, tai todetaan asia normaaliksi: esimerkiksi xylitolista ollaan ylpeitä mutta koetilanteissa hampaita menettäneistä kehitysvammaisista vaietaan; kuinka vesivoimalat tuhosivat kalakantoja ja elinkeinoja, eivätkä vastuuyritykset jotka jauhavat niillä edelleen voittoja ole edes 75 vuotta myöhemminkään lupauksista ja oikeusjutuista huolimatta rakentaneet edes lohiportaita; kuinka 1990-luvun lamassa tuhottiin ihmiskohtaloita ei sen takia että oli pakko tai edes helpointa, vaan koska pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisena jos henkilökohtaisesta konkurssista tulisi suomalaisia esimerkkejä.
Tästäkin huolimatta olin iloinen että näissä museoissa kävin. Koulutuksen vuoksi oma näkemys maailmasta on usein aika harmaansävyinen, ja yllättää kuinka erilaisesti jotkut voivatkaan ympäristöään tarkkailla. Museot antavat tähän mahdollisuuden: toisaalta voi ihailla hienoja esineitä, ja sitten todeta kuinka vieressä oleva kolme lausetta sisältävä kyltti on yksinkertaistuksessaan epätoden rajoilla.
Tähän loppuun vielä pari valokuvaa Jugoslavian kommunismin museosta, jossa taustaorganisaatio oli huomattavasti kiinnostuneempi luomaan käsitystä menneestä kuin perustelemaan sillä nykyhetken kultaisuutta.
Lainauksia Marxin ja Engelsin kirjoituksista Duprovnikin kommunismin museossa.Marxin ja Engelsin tavoitteiden määrittelyä aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle Duprovnikin kommunismin museossa.
ALAVIITTEITÄ
Jugoslavia ei ollut erinäisistä syistä Neuvostoliiton satelliittivaltio, vaan se yleisesti kategorioitiin kylmän sodan aikana samaan viiteryhmään kuin Sveitsi ja Ruotsi. Maalla oli laajat diplomaattiset yhteydet ja vapaa liikkuvuus länteen. Niinpä sen kansalaisten kokemus ”kommunismista” oli hyvin poikkeava siitä viitekehyksestä, jossa Neuvostoliittoa tai sen vasalleja tutkitaan. ↩︎
Historia ei ole muuttumaton, vaan elää ajassa. Typistäen historia vastaa kysymykseen ”miten olemme päätyneet tähän”. Niinpä uusien ongelmien ilmestyessä (oli kyse sitten EU:n laajenemisesta, Neuvostoliiton romahduksesta, naisten tai vähemmistöjen oikeuksista jne.) muuttuu myös historia. Menneisyys on sitten erikseen. ↩︎
Tässä tekstissä käytän ”populaarihistoriaa” ja ”populaarihistorian kertomuksia” viittaamaan tietynlaiseen tarinankerrontaan jossa ”hyvä voittaa pahan”. Käytännössähän kertomus kertoo kuitenkin siitä kuinka jokin mihin samaistumme voitti jonkin jonka koemme vieraaksi. Kun tuttuus sekoitetaan hyvyyteen, näyttäytyy populaarihistoria jonkinlaisena ”lähestymisenä utopiaa” (ts. kaikista ongelmista huolimatta historia etenee kohti tasa-arvoa ja kasvavaa hyvinvointia). ↩︎
Vuoden 1956 vallankumous epäonnistui koska Britannia, Ranska ja Israel olivat päättäneet hyökätä Egyptiin saadakseen Suezin kanavan haltuunsa. Tämä vei koko länsiblokin huomion pois itäblokista, mikä mahdollisti vallankumouksen estämisen. ↩︎
Marx ei tehnyt suosituksia teollistumisen vaiheista. Hän myös erikseen mainitsi ettei teollistumattoman yhteiskunnan kuten Venäjän tulisi yrittää vallankumousta, ja että kun kun teollistunut yhteiskunta tekee vallankumouksen, tulisi se tapahtua enemmistön tahdosta ja johtaa osakeyhtiöiden korvaamiseen osuuskunnilla. Marxin teoriat tuotteiden hinnan arvioista ja kuinka ne vaikuttavat yhteiskuntaan ovat edelleen laajasti käytössä yhteiskuntatieteissä. Neuvostoliiton perusteesit tulivat Leniniltä (siksi ”Marxismi-Leninismi”.).
Merkittävää on myös huomata että Marxin aikana valtiot koostuivat pitkälti vain armeijasta (rajojen ulkopuolelle suuntautuva väkivalta) ja yövartijoista (yläluokan alaluokkiin kohdistava väkivalta). Ajatus totalitarismista sanan nykymerkityksessä (johtajan tahdon leviämistä lähes välittömästi valtakunnan kaikkiin sopukoihin) vaati teknologista kehitystä joka oli vielä 1800-luvun loppupuolellakin kapaloissa. Asian kehittymättömyyttä kuvaa ettei Marxin elinaikana ollut edes kansallisia aikoja, saati kansainvälisiä aikavyöhykkeitä. Ulkomaanpassit olivat yläluokan luksus, jolla pyydettiin erioikeuksia vastaanottavalta valtiolta: rahvas pärjäsi ilmankin. ↩︎
Olen usein törmännyt diskurssiin jossa Suomen valkoisten voittama sisällissota keskitysleireineen, etnisin puhdistuksin ja laittomin teloituksin oli ”se parempi” ratkaisu, koska punaisten melko vaatimattomat muutokset eduskunnan valtaoikeuksiin (jotka joka tapauksessa toteutettiin Kekkosen ajan jälkeen) nähtiin ”liukuvana pintana” Neuvostoliiton valtapiiriin. Tämä siitäkin huolimatta että myös toteutunut politiikka johti samaan lopputulokseen. ↩︎
Oma keskustelunaiheensa on sekin kuinka populaarikulttuurin uudelleenkirjoituksessa kirjoituksen kohteen luontainen ”joukkue” muuttuu. Mummoni oppikirjoissa puhutaan kansallisesta ”Suomen historiasta”; omassa lapsuudessani puhuttiin Pohjoismaiden yhteisestä historiasta ja Suomesta osana tätä kulttuuripiirinä; nyt kirjoituksessa olemme osa Euroopan mantereen kulttuuripiiriä. Laajentumisella on meriittinsä, mutta samalla ”yksi koko sopii kaikille” jättää kertomukseen sopimattomia palasia mainitsematta, ja pakottaa paikallisten itsensätarkastelua kolonialistisesti, riippumatta sukujuurista. Esimerkiksi ”Uuden Suomen” polityn laajeneminen ”Vanhaan Suomeen” näyttäytyy yksinkomaan maaorjuuden kieltämisen kautta, eikä Vanhan Suomen historiaa tai saavutuksia (kuten Katariina Suuren perustamaa, Pietarin hoviin ”taviksia” kouluttavaa tyttökoulua, tai 1960-luvulle sellaisenaan käytössä ollutta kansakoulujärjestelmää) mainita . ↩︎
Tässä kohtaa voisi mainita että vankien käyttö ilmaisena työvoimana tunnustetaan nykyäänkin sikäläisessä lainsäädännössä orjatyövoimana. Orjuus kiellettiin muuten kuin valtion harjoittamana. Mikä sitten johti siihen että esim. Kamala Harris Kalifornian syyttäjänlaitoksen edustajana argumentoi väärintuomittujen ja/tai rikoksenuusintaan todennäköisesti sortumattomien vankilasta vapauttamista vastaan Kalifornian osavaltion tarpeella maastopaloja estävään työvoimaan. ↩︎
Suomen sisällissodan syistä oli mahdotonta puhua akatemiassa ennenkuin sodan päättymisestä oli 90 vuotta, ja tämä on asia jossa punaisten jälkeläiset vieläkin hakevat selvitystä tapahtuneesta ja joukkohautoja paljastuu uusien parkkialueiden alta. Voi vain kuvitella mitä tapahtui ja tapahtuu kaikille asioille joissa väärällä puolella olleet eivät olleet jättäneet jälkeensä asiasta kiinnostuneita perillisiä. ↩︎
Valtion tekemiä rikoksia ja ihmisarvon loukkauksia on yleensä helpohko jäljittää kun byrokratia vaatii kopioita joita harvemmin tuhotaan: kapitalistisessa järjestelmässä ongelmat tulevat kuitenkin yleensä paikoista joissa valtio (tietoisesti tai ei) antaa yksityisten toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. On ihmisiä joiden mielestä juuri tämä on merkittävä moraalinen etu (!!!) kapitalistisen ja valtiokapitalistisen järjestelmän välillä. Kun United Fruit tekee vallankaappauksen Etelä-Amerikassa, on se Yhdysvaltain hallinnon kannalta vähemmän nolo asia kuin Neuvostoliiton hallinnolle heidän omat vastaavat hankkeet Aasiassa. ↩︎
Jos piirtää paperille kuvan omasta sijainnista kartalla, niin itselle tärkein sijainti on yleensä sen keskiössä. Tämä toki poislukien tilanteet jossa kartta esittää saarta tai rajautuu muuten vesialueeseen tai muuhun alueeseen jonka olemassaoloa ei haluta ajatella.
Kreikkalaisen Anaksimandrosin ( n. 546 eaa.) maailmankartta. Se jakaa tunnetun maailman siististi kolmeen osaan, antaen eniten tilaa alueille jotka olivat tunnettuja.
Keskiöön laittamisessa on myös toinen hyvä puoli: planeetan pallomaisuudesta johtuvaa vääristymää ei tarvitse miettiä kulkiessa lähialueilla, ja pitkillä matkoilla kartta näyttää lyhyimmän reitin kohteeseen. Näin matkaaja ei esimerkiksi joudu kartan reunan yli, kuten kävisi jos matkustaisi eurooppalaisella maailmankartalla Japanista Yhdysvaltoihin.
Ohessa olevasta Tampereen keskelle pistävästä azimuth-projektiosta näkee esimerkiksi että suorin reitti New Yorkiin tapahtuu matkustamalla luoteeseen, ja Alaskaan taas pohjoiseen. Hyödyllistä, jos voi kulkea kuin lintu (tai jos haluaa kommunikoida sikäläisten radioamatöörien kanssa)!
Yleensä maailmankartoissa keskiöön laitto on hienovaraisempaa: projektio valitaan niin että kotimaa suurempi ja kartan jakokohta niin, että oma manner keskiössä.
Ongelmaksi muodostuu jos karttaa käyttää tarkoitetun käyttötavan ulkopuolella. Jos kaikkialla maailmassa esimerkiksi käytettäisiin yhtä yleisesti Tampereen keskelle pistävää azimuth-projektiota kun nyt käytämme mercatoria, voisi kuvitella että Australia todellakin on noin vahvasti epämuodostunut kuin yllä olevassa esimerkissä näkyy. Vastaavasti mercator-projektiossa (joka kiitos yleisen käytön karttaohjelmissa lienee lukijalle se tutuin) vääristää Grölantia:
Grölannin koko, jos se sijaitsisi Mercator-kartassa Afrikan vieressä. Sivu: ”The True Size of”
Karttojen ongelma on siis vanha tuttu ”älä sekoita asian kuvausta itse asiaan”. Tai kuten Obi-Wan Kenobi asian ilmaisisi: kartta puhuu totta tietystä näkökulmasta nähden. Mitä kauemmaksi kartan piirtäjän näkökulmasta (tai siis: kartan keskipisteestä) siirrytään, sitä enemmän totuus muuttuu valheeksi.
Suomen koko mercator-kartalla, jos se sijaitsisi Välimeren pohjoisrannalla. Sivulta ”The True Size of”
Ongelmia alkaa syntyä, kun reunalle siirtymän merkitystä ei havaita. Helpoin esimerkki väärästä tietoisuudesta suomalaisena on olettaa että Suomi on noin neljä kertaa Italian kokoinen, kun oikeammin ollaan enemmänkin samankokoisia. Tai yrittää ymmärtää suomalaisten merenkävijöiden reittejä Englannin ympärille tehdyllä kartalla, jolloin valittujen reittien logiikka vaatii esimerkiksi kouluoppikirjoissa enemmän töitä kun olisi suoranaisesti välttämätöntä (onhan tuolla Tampere-kartallakin mahdollista matkustaa Japanista Yhdysvaltoihin, mutta kyllä se vaatii enemmän mentaali-akrobatiaa).
Merkittävin ongelma yhteisesti käytettyjen karttojen kanssa on kuitenkin tapa jolla se asettaa meidät maailmamme syrjälle. On paljon helpompi ajatella että suomalaiset ovat sivustakatsojia maailman asioissa, jos meidät on sinne pistetty myös kartalla. Kuitenkaan politiikan ja kaupan näkökulmasta pohjoisella sijainnillamme ei ole juuri merkitystä: miksi sen pitäisi vaikuttaa karttoihin?
Usein kuulee sanottavan jonkun kannattavan kapitalismia syistä jotka tiivistyvät ajatukseen markkinoiden tehokkuudesta löytää paras ratkaisu. Asia tuodaan tällöin yleensä esiin annettuna, jolloin siihen on vaikea puuttua. Lisäkysymys mitä kapitalismia kannustava vastustaa, saattaa avata avata ajattelua mielenkiintoisesti.
Kapitalismin määritelmästä
Kapitalismi voi tarkoittaa useita asioita (kuten wikipediasta voi havaita). Koska sanat ovat kontekstisidonnaisia, monet määritelmät tapahtuvat suhteessa (eurooppalaista) kapitalismia edeltäneeseen feudalismiin ja merkantilismiin, tai erotuksena kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliiton (enemmän tai vähemmän nimellisesti välivaiheena) kannattamaan valtiokapitalismiin.
Jos kapitalismi kuitenkin määritellään koko ihmiskunnan historian mittakaavassa, pitää määritelmää pohtia tarkemmin.
Mitä kapitalismi ei ole
Kapitalismin määritelmää voi alkaa pyörittelemällä mitä se ei ole. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinat. Ihmiset ovat vaihtaneet keskenään tuotteita tunnettua historiaa kauemmin, joidenkin mukaan kauemmin kuin raha on ollut olemassa (raha edellyttää valtiota, markkinat eivät). Lähes yhtä kauan ihmiset ovat erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja luottaneet kykyynsä vaihtaa erikoistumisella saamansa ylimääräinen tuote kaikkeen muuhun tarvitsemaansa.
Kapitalismi ei myöskään ole sama asia kuin yritystoiminta (wikipedian lista vanhoista yrityksistä edeltää kapitalismia), vapaa oikeus yritystoiminnan perustamiseen (näitä oikeuksia on Euroopassa perinteisesti rajoitettu syystä tai toisesta myös kapitalismin alaisuudessa), tai globalismi (joka tarkoittaa lähinnä tiedon- ja tavaransiirtonopeutta: kyse on siis kehityksestä ihmisten luonnollisessa toimintatavassa, ja näin edeltää jopa markkinoita).
Mitä kapitalismi on
Sosiologi Max Weberin mukaan kapitalismin perusidea on ”protestanttinen etiikka”. Tutkimuksesta voi sanoa paljonkin, mutta linkin ollessa yllä tyydyn toteamaan kalvinistien kokeneen tärkeäksi kerätä enemmän rahaa kuin mitä ehtisivät elämänsä aikana kuluttaa.
Myöhemmin ajatustapa laajeni. Käytännössä tämä tarkoitti työn muuttumista välinearvosta (”paljonko rahaa tarvitsen pitääkseni itseni lämpimänä ja leivässä seuraavat pari vuotta”) itseisarvoksi (”paljonko voin säästää rahaa elinaikanani”). Ero näiden kahdella on tietenkin siinä että työn tehostuessa1 ensimmäiseksi vähennetään palkkatyötunteja, kun jäljemmässä saatetaan jopa lisätä työntekoa. Kapitalismi on siis ennenkaikkea ajattelutapa.
Ajattelutavan selvittyä voi tutkia paremmin sen logiikkaa. Jos tarkoitus on kerätä enemmän rahaa kuin elämän aikana ehtii käyttämään, vaatii se yhteiskunnassa hyväksyttyjä käytänteitä joiden tuloksena yhdellä puolella maailmaa joku on valmis hakkaamaan lähimetsänsä maantasalle jotta toisella puolella maailmaa joku saisi tienattua enemmän rahaa.
Toisin sanoen: kapitalismia edeltävässä yhteiskunnassa ylläolevan vasemman laatikon ”tyhjä tila” jää tyhjäksi kunnes väestönkasvun vuoksi laajentuminen sinne on tarpeellista (puhuttaessa vaikkapa maanviljelyksestä). Kapitalismissa laajentuminen tapahtuu koska laajentuminen johtaa kasvavaan rahavirtaan, joka nähdään ainoana itseisarvona. Ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi nähdään välinearvoina (sairaspoissaolot; paljonko tarvitaan rahaa korvaamaan luonnon tuhoutumisesta johtuvat kustannukset, esimerkiksi tulvat tai kuivuus).
Miksi kapitalismi on sitten joidenkin mielestä huono juttu?
Länsimaista puhuttaessa puhutaan mieluusti demokratiasta ja kapitalismista.
Demokratia eli kansanvalta tarkoittaa että meillä kaikilla on perusoikeuksia, joihin kuuluvat äänestäminen ja protestit (mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, boikotit jne) yhteiskunnan muutoksen työkaluina.
Kapitalismi taas tarkoittaa erioikeuksia resursseihin, joista monet ovat luonteeltaan rajattuja (Suomessa on vain rajattu määrä metsiä, hyviä mökkipaikkoja, keskeisiä paikkoja kaupungeissa; tuotantovälineiden kuten sähkölaitosten ja tehtaiden valmistus maksaa miljardeja, joten niitä ei kannata tehdä enempää kuin on tarve). Näiden demokraattisten perusoikeuksien ja kapitalismin erioikeuksien välissä on merkittävä ristiriita: jos kansalaiset haluavat luonnonsuojelua, mutta merkittävä metsänomistaja haluaa hakata omistamansa metsän, tai myrkyttää pohjavesistön kaivostoiminnalla, kumpi joutuu väistymään?
Asian tekee vaikeammaksi että kansalaiset toimivat puutteellisen tiedon varassa. Emme tosiasiassa tiedä mitä politiikot ajattelevat tai tahtovat, ainoastaan mitä heidän kerrotaan sanoneen tai tahtoneen.
Nämä ovat asioita joiden selvittämiseen käytämme esimerkiksi miljardöörien omistamia yhteisöverkkosivuja (Facebook/Threads/Instagram; X), miljardöörien päätäntävallassa olevia uutismedioita (Amazonin omistava Bezos omistaa myös Washington Postin; Murdockien perhe omistaa Fox Newsin). Politiikkojen mahdollisuus tavoittaa äänestäjiä on usein riippuvaista miljardööreiltä saadusta mainosrahoituksesta. Tällöin myös kansalaisten mahdollisuus tehdä valistunut päätös vaaleissa tai protestien tarpeellisuudesta heikkenee mitä enemmän kapitalismi ”syvenee” (toisinsanoen: millä elämän osa-alueilla kapitalismiin törmää. Kapitalismi esimerkiksi syvenee jos Yleisradiosta luovutaan ”kilpailua vääristävänä”, tai sosiaali- ja terveyspalvelut myydään yrityksille).
Lopuksi sanottakoon, että koska kapitalismissa raha nähdään ainoana pisteytyksenä, yksi helpoin tapa saada pisteitä lisää on ottaa se toisilta ihmisiltä, esimerkiksi laskemalla palkkoja tai nostamalla tuotteiden hintaa. Suomen sijainti ”maailman onnellisimpana maana” liittyy juurikin siihen että kapitalismia on rajattu sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle, ja vahva ammattiyhdistysliike on tehnyt vaikeaksi kerätä pisteitä väestön palkkojen kustannuksella.
Alaviitteet
Työn tehostuminen on tietenkin asia joka on myös tapahtunut läpi historian: paremmat kyntömenetelmät, kirjapaino yms. edeltävät kapitalismia. ↩︎
Koronan ollessa vielä ongelma johon ei ollut rokotetta pidin esitelmän Tähtien sodan politiikasta verkkoconissa. Myöhemmin huomasin palaavani siihen keskusteluissa uudestaan ja uudestaan. Oheinen on laadittu näitä yhdistelemällä omaksi ilokseni. Valtaosa tekstistä perustuu vuosikymmenien aikana sisäistettyjen tarinoiden vastakarvaan luentaan tai wookieepedian artikkeleihin. Koska lähdeteosten lukemisesta on osin vuosia, voi sisällössä olla virheitä. Niitä saa kritisoida ja tarvittaessa teen korjauksia!
Politiikka Tähtien sota -elokuvissa jakautuu karkeasti Tasavaltaan ja Itsenäisten järjestelmien valtioliittoon (”prequelit), Keisarikuntaan ja Kapinaliittoon (”alkuperäiset”), sekä vielä Uuteen Tasavaltaan (”jatko-osat”); jäljemmässä keskityn tässä lähinnä Disney -versioon, mutta käyn lopuksi läpi vielä merkittäviä poikkeuksia aiempaan kaanoniin.
Tekstin punaisesta langasta voi todeta, että yhteistä kaikissa elokuvissa käsitellyille aikakausille on niiden väkivallaksi kiihtyvät ongelmat, jotka luovat tarpeen sankareille. Sankarit eivät kuitenkaan kykene niinkään ratkaisemaan ongelmaa, kuin vähentämään painetta hetkellisesti. Samalla paineenpurun yhteydessä on helppo unohtaa, etteivät Tähtien sodan sankarit taistele niinkään vapaaehtoisesti jonkun ihanteen toteuttamiseksi, kuin vaihtoehtojen puutteesta puuttellisesti ymmärtämänsä perustilanteen palauttamiseksi.
Mikäli tämän unohtaa, on katsojan helppo uskoa että joku elokuvissa tai muussa mediassa esitetty järjestelmä on ”hyvä” tai ”huono” vain sen kautta että seuraamamme päähenkilöt taistelevat niiden puolesta tai niitä vastaan.
Yritän käydä ohessa muutamia perusajatuksia jokaisesta järjestelmästä. Tekstistä on editoitu alaviitteiksi melkoinen määrä Pohjois-Euroopan historiaan liittyviä anekdootteja. Luku omalla vastuulla.
Poliittiset järjestelmät
Tähtien sodasta puhuttaessa keskustellaan usein siitä onko kyse scifistä tai fantasiasta. Lucas tarkoitti tarinan alunperin fantasiaksi (uunipankonpoika pelastaa prinsessan), mutta uuteen trilogiaan mennessä Lucasille oli syntynyt ajatuksia vertauskuvista Rooman historiaan, jonka kautta myös alkuperäisten elokuvien Keisarikuntaa pitää miettiä uudestaan. Legends -tarinoissa Uutta tasavaltaa käsiteltiin toistuvasti Leia Organan noustessa kirjoissa yhä korkeampiin poliittisiin asetelmiin. Disney -kaanonissa taas politiikkaa käsiteltiin lähinnä yhdessä teoksessa joka selittää Organan horisontaallisen urakehityksen politiikosta kenraaliksi.
Tähtien sodan galaksi esiosien aikaan. Keskellä sinisellä Tasavalta, punaisella (hajallaan kartan keskivaiheilla) tästä irtautunut Itsenäisten järjestelmien liitto, ja äärioikealla Huttien hallitsema itsenäinen alue. Huomaa että galaksin keskuksessa on valtava musta aukko, jonka vuoksi siellä ei ole asutusta, eikä sen läpi voi kulkea.
”Tasavalta” ajatuksena kuulostaa helposti nykyaikaiselta, mutta tarkoittaa perusmerkityksessään ettei ylin johto ole muodollisesti periytyvä. Joskus sanojen merkitykset ovat häilyviä: presidentti voi olla ”elinikäinen” ja/tai virka periytyvä (kuten Pohjois-Koreassa), ja toisaalta keisari voi olla myös vaalein valittu (kuten Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa1).
Tähtien sodan Tasavallassa äänestysoikeus oli merkittävillä poliittisilla voimilla. Näihin kuului paitsi monarkistisia tähtijärjestelmiä kuten Naboo, Alderaan, Chandrila ja Mon Cala, niin myös Kauppaliiton ja Teknoliiton kaltaisia suuryrityksiä, sekä Kauppakiiltan kaltaisia tuottaja-osuuskuntia2. Kuinka paljon näillä äänioikeutetuissa toimijoissa oli itsessään demokratiaa, on kyseenalaista. Naboolla kuningatar äänestettiin kahden vuoden välein, mutta Episodi 1:n perusteella gunganit – planeetan alkuperäisväestö! – eivät olleet äänestysoikeuden piirissä. Toisaalta Alderaanissa rooli oli periytyvä Organan suvun sisällä, joskin kruununperijäksi pääseminen vaati vaikeiden testien suorittamista. Chandrilan senaattori Mon Mothma oli järjestelmäkuvernöörin tytär, viitaten vähintään rutiininomaiseen nepotismiin. Mon Calalla hallitsija oli moninkertaisesti sitoutunut poliittiseen järjestelmään paitsi ylimpänä vallankäyttäjänä, myös korkeimman oikeuden tuomarina ja merkittävänä osakkeenomistajana.
Toimijana Tasavalta oli galaktisen keskuksen planeettojen hallussa. Nämä käyttivät poliittista vaikutusvaltaansa edistääkseen omia etujaan myymällä ja vaihtamalla ääniään paitsi oman planeettansa eduksi, niin myös edustajien oman omaisuuden kartuttamiseksi. Näin senaatin vaalitulokset enimäkseen suosivat tiheästi asuttua galaktista keskusta löyhemmin asutettujen ulkokehien kustannuksella. Esimerkiksi Tasavallan ”armeijattomuus” suosi ennenkaikkea sotavoimien tuottamia menoja vältteleviä sisäkehiä, joiden kauppareiteillä ei ollut avaruusrosvoja tai muita levottomuuksia.3
Näin Kauppaliiton ja Naboon välinen ”kauppasota” oli nähtävissä tiheästi asutetun keskuksen ja harvemmin asutetun periferian välisenä selkauksena: Kauppaliiton pääkonttori sijaitsi lähellä galaktista keskusta ”siirtokunnissa”, kun taas Naboo oli aivan Tasavallan ja ”keskikehän” ulkolaidalla.4 Itse kauppasota taas liittyi pitkälti Kauppaliiton oikeuteen pysyä verovapaana suhteessa Tasavaltaan. Kauppasulku paransi Kauppaliiton neuvotteluasemaa senaatissa, kun taas sen vaikutukset Naboolle olivat parhaillaankin jälkiajatus.
Episodi 1:n jälkeen keskikehälle tuli ilmeiseksi ettei sen tarpeita voitu saavuttaa Tasavallan poliittisen järjestelmän piirissä. Irtautumalla Tasavallasta Itsenäisten järjestelmien valtioliitto pyrki luomaan tilanteen jossa poliittiset päätökset suosivat sen jäsenvaltioiden tarpeita, eivätkä olisi jatkuvasti pelinappuloita joissa sille merkittävät poliittiset kysymykset (kuten armeija tai kauppareittien esteetön kulku) jäisi senaatissa vain muiden asioiden merkityksettömiksi pelinappuloiksi.
Tasavallalle irtautuminen kuitenkin tarkoitti sisäkehän vaatimien raaka-ainevarantojen (mukaanlukien ruokaturvan) joutumista vieraan valtion alueelle. Avaruusrosvojen vuoksi rakennettu robottiarmeija taas nähtiin uhkana Tasavallalle – mitä jos valtioliitto olisi laajenemishaluinen?
Demokratiapuutteen lisäksi haluaisin vielä nopeasti lisätä Tasavallan (ja valtioliiton) mutkattoman asenteen niin robottiorjuuteen (robottien ”pidäkepultit” estivät niitä toteuttamasta vapaata tahtoa), jedien harjoittamaan vauvojen kidnappaukseen, kuin ihmisoikeuksienkin puutteeseen5. Kaikesta päätellen oikeus älyllisen olennon arvoiseen elämään oli vain galaksin yläluokalla, johon pääsi vain siihen syntymällä: sosiaalista liikkuvuutta ei ollut.
Voi vain miettiä kuinka paljon Anakin Skywalkerin ailahtelevasta luonteenlaadusta tuli tietoudesta että hän eli yltäkylläisyydessä mutta äitinsä oli edelleen orja: fakta jota kukaan tämän lähipiirissä ei mitä ilmeisemmin halunnut tunnustaa. Toisaalta Anakin oli orjana saanut kokea rakkautta ja läheisyyttä, jonka hän ”vapaana” jedinä joutui itseltään jo ryhmäpaineenkin vuoksi julkisesti kieltämään: kaapissa eläminen on raskasta.
Tämä Anakinin elämän kaksijakoisuus jo itsessään rakensi Anakinille kokemuksen vain toisista kahleista joka olisivat johtaneet ritarikunnasta eroamiseen ellei kloonisodat ja Palpatinen toistuva puhe senaatin korruption hävittämisestä olisi pitänyt häntä Coruscantissa. Lisäksi sodan aikana tapahtunut nousu jedihierarkiassa aina neuvostoon asti samalla kun häntä edelleen kohdeltiin ulkopuolisena JA ”Valittuna” auttoi ymmärtämään että senaatti ei ollut ainoa paikka jossa oli päivänvaloa kestämättömiä asioita. Siis muitakin kuin vauvojen erottaminen vanhemmistaan ja aivopesu.6
Keisarikunta ja Liitto Tasavallan palauttamiseksi
Tähtien sodan galaksi alkuperäisen trilogian aikana. Keisarikunnan rajoja ei ole merkitty. Yleisesti voidaan sanoa että että mikäli Keisarikunta ei ole tunnustanut jonkun alueen itsenäisyyttä (nämä merkitty), katsoo Keisarikunta niiden kuuluvan sen toimivaltaan. Huomaa kauppareitit. Galaksin läpi kulku tunnettujen kauppareittien ulkopuolella on vaarallista, jopa mahdotonta. Niinpä etäisyys keskustaan on laskettava pääsynä kauppareitille, ja edelleen kauppareittiä pitkin keskustaan. Galaksin keskustassa on valtava musta aukko, jonka läpi kulku on mahdotonta. Galaksin länsiosat ovat täysin tutkimattomia.
Tasavallan muutos Keisarikunnaksi ei Palpatinen julistuksesta huolimatta tapahtunut hetkessä. Kehitys alkoi kun senaatti nimesi Palpatinen ensin liittokansleriksi, ja sitten myöhemmin laajentamalla liittokanslerin valtaoikeuksia7.
Keisarikunnan perustamisen jälkeen valtaa siirrettiin pois senaatin nepotistisilta perheiltä antamalla entisen Tasavallan armeijan johtohenkilöille valtaa myös siviilipuolella (alueellisten armeijoiden johtajien nimeäminen moffeiksi, jotka raportoivat suoraan keisarilliselle valtioneuvostolle). Näin senaatti jäi hiljalleen kumileimasimeksi, joka lopulta hajoitettiin Episodi 4:n alussa (kun keisariksi nimittämisestä oli kulunut 19 vuotta).
Vaikka Palpatine oli sith-valtias, ei hän voinut hallita valtaosaa tunnetusta galaksista vain omalla tahdonvoimallaan. Kuten kaikki autoritääriset ja/tai absoluuttiset valtiaat, pysyi Palpatine vallassa osin pitämällä huolta että merkittäville poliittisille tahoille Keisarikunta tarjosi vakautta ja mahdollisuuksia jotka katoaisivat hänen mukanaan. Esimerkiksi suurkauppiaille Keisarikunta lupasi yhtenäisen ja helposti ymmärrettävän toimintaympäristön, tavalliselle väestölle Keisarin julkiset korruptionkitkemisohjelmat mahdollistivat liiketoiminnalla rikastumisen. Sotilas- ja hallintoura taas mahdollisti etenemisen Keisarikunnan poliittiseen ytimeen asti: kuka vain upseeri saattoi nousta aina moffiksi asti, ja toisaalta valtioneuvostossa oli myös virkamiehiä. Mikään tästä ei olisi onnistunut Tasavallassa.
Hallinto ei tietenkään ollut todellisuudessa taivaspaikka: Tasavallan ongelmia ei niinkään ratkottu, vaan kuten Gordionin solmu: halkaistiin. Sisäkehän tarpeet keski- ja ulkokehän resursseihin ratkaistiin miehittämällä järjestelmiä ja turvautumalla orjatyövoimaan (mm. Chewbaccan kotiplaneetta Kashyyyk). Koska miehitetyt järjestelmät olivat ihmisvähemmistöisiä, tarkoitti tämä jo Tasavallan aikana alkaneen ihmisrodun ylivertaisuuden kanonisointia osaksi virallista politiikkaa.
Toisaalta Keisarikunnassa oli myös tietoinen valuvika: Palpatinella ei ollut suoraa perillistä, eikä poliittisesti lukutaidoton Anakin Skywalker olisi sellaiseksi sopinut. Vaikka Palpatine lupasikin Vaderille tämän olevan kruununprinssi (tai ainakin Vader uskoi asian sen verran varmaksi, että päätti puhua siitä Lukelle), ei tällä ollut tähän mitään muodollisia mahdollisuuksia. Jo esiosien perusteella Anakinin kyky lukea poliittisia liikkeitä oli olematon, ja Keisarikunnan perustamisen jälkeen Vader tyytyi keskittymään johtamaan muutamia jedejä jahtaavia inkvisiittoreita erillään muusta valtionhallinnosta. Alkuperäisen trilogian alkuun mennessä Vaderilla oli muodollisesti korkea asema sotavoimissa (hänet päästettiin Kuolontähden neuvotteluhuoneeseen), mutta amiraalit eivät tunteneet hänen suhdettaan keisariin, ja pitivät tätä parhaillaankin kanssaan tasa-arvoisena. Vader itse taas tunnusti suurmoffi Tarkinin itseään ylemmäksi. Mikäli Palpatine olisi kuollut Vaderin jäädessä eloon, ei hänellä olisi ollut mahdollisuuksia vakuuttaa valtakunnan kuninkaantekijöitä valtapyrkimystensä oikeutuksesta. Parhaassakin tapauksessa hän olisi saavuttanut muodollisen valta-aseman, jossa todellinen valta olisi jäänyt tämän neuvonantajille ja muille korkea-arvoisille sidosryhmille. Vaderin paras mahdollisuus keisarin kuollessa olisikin ironisesti ollut senaatin palauttaminen ja vahvistaminen, jolloin tämä olisi voinut huolehtia korruptionkitkemisestä (joka kaikesta päätellen oli tämän erikoiskiinnostuksenkohde). Todennäköisesti valta olisi myös vähemmän dramaattisen hallitsijan kuolemantapauksen tilanteessa päätynyt suoraan tai epäsuorasti Thrawnille.
Yllämainitusta johtuen Liitto Tasavallan palauttamiseksi (eli Kapinaliitto) muodostui valtansa menettäneistä galaksin sisäkehän nepotisteista jotka olivat paitsi juuri käyneet sisällissodan ajaakseen Keisarikunnan myöhemmin toteuttamaa politiikkaa, niin olivat myös suoraan vastuussa Keisarin valtaannoususta. Niinpä Kapinaliiton johto koostui sellaisista hyvässä maineessa olleista politiikoista kuin entinen sisäkehän järjestelmäkuvernöörintytär ja senaattori Mon Mothma, ja sisäkehän järjestelmäkuninkaalliset ja senaattorit Bail ja Leia Organa; toisaalta sotatarvikkeista ja sotilaista vastasivat ennenkaikkea aiemman valtioliiton jäsenet, tai muuten ulkokehän miehityksestä tai sen riskistä kärsivät järjestelmät kuten Mon Cala ja Tatooine.
Kapinaliitto glorifioi jedejä Tasavallan sotilasarvovallan ilmentymänä (Leia Organalle Obi-Wan Kenobi oli ”kenraali Kenobi”). Samalla Obi-Wanille ja Yodalle oli selvää ettei Luken ja Leian perimästä puhuta, eikä myöskään Kloonisodan yksityiskohdista. On kyseenalaista tiesikö Luke ja Leia taaperoiden kidnappauksista ja aivopesusta, tai jedien asemasta senaatin (ts. Mon Mothman ja kavereiden) käsikassaruudesta kloonisotien aikana.
Sanomattakin on selvä, ettei tässäkään historianvaiheessa ketään toimijaa kiinnostaneet robottien oikeudet. Edes biologisten olentojen orjuutusta ei suoranaisesti tuomittu. Kapinaliitto ei hyväksynyt orjuutusta, mutta tämä johtui ilmeisesti enemmänkin Keisarikunnan kokonaisia järjestelmiä ja lajeja koskevasta käytännöstä, ei siksi että käytäntö olisi pienemmässä mittakaavassa ollut kauhistus. Uuden tasavallan muodostuksen yhteydessä orjuus kiellettiin, mutta velkaorjuus pysyi yleisenä käytäntönä.
Uusi tasavalta ja Ensimmäinen ritarikunta
Kapinaliiton voiton myötä se uudelleennimesi itsensä Uudeksi tasavallaksi. Keisarillisten joukkojen kanssa tehtyjen voitonehtojen myötä Uusi tasavalta laajensi valtansa tunnettujen järjestelmien yli, mutta salli entisten sisäkehän keisarillisten kuvernöörien säilyttää asemansa, mikäli nämä vannoivat uskollisuutta uudelle valtiojärjestelmälle. Keisarikunnan sotavoimat pakenivat Tuntemattomille vyöhykkeille.8
Koska Uusi tasavalta oli vieläkin kaksijakoisempi kuin tätä edeltänyt Vanha tasavalta (sisäkehällä vanhat nepotistit ja entiset keisarilliset; ulkokehällä entinen valtioliitto ja orjuutetut järjestelmät) olivat ristiriidat alusta asti selkeitä. Näiden tahojen yhteistyönä rakennettu Uusi tasavalta pyrki mahdollisimman hajautettuun valtaan. Nyt Tasavallalla ei olisi yhtä pääplaneettaa, vaan sitä siirrettäisiin muutaman vuoden välein vaalitulosten perusteella. Tämän pitäisi vähentää keskuksen ja periferian välistä jännitettä. Sotajoukot vähennettäisiin murto-osaan siitä mitä ne olivat kloonisotien aikana.
Ongelmat kuitenkin jäivät. Uudella tasavallalla ei ollut minkäänlaista koulutusta (kokemusta tai poliittista broilerointia) uusien politiikkojen kouluttamiseksi. Vanhasta tasavallasta peräisin olleet nepotistit olivat tottuneet vetämään kotiinpäin, ja ulkokehälle jokainen poliittinen kamppailu oli mahdollinen elämän ja kuoleman kysymys.9 Kun järjestelmässä ei ole luottamusta kanssapelaajaan, on sen tuho vain ajan kysymys.10
Sisäkehän ihmisvaltaiset ja keskenään homogeeniset valtiot halusivat yhä enemmän keskusjohtoa (ymmärrettävästi: parin vuoden välein muuttava pääkaupunki on aivan järjetön ajatus) ja samalla muistelivat nostalgisesti keisarikunnan aikoihin, jolloin ”junat kulkivat aikataulussa”. Samanaikaisesti keskikehän planeetat kärsivät jälleen avaruusrosvoista ja pelkäsivät joutumista sisäkehän kotiinpäinvedon uhriksi. Senaattoriksi palannut Leia Organa yritti rakentaa kehien välille kompromissia, mutta tämän paljastunut asema Vaderin tyttärenä tuhosi poliittisen uran ja kaikki rauhanomaiset vaikutusmahdollisuudet. Kaiken tuoksinnassa Organalle kuitenkin selvisi että sisäkehä suunnitteli Tuntemattomille vyöhykkeille paenneiden sotajoukkojen avustuksella vallankaappausta. Senaattiin jääneiden keskikehäystäviensä avulla Organa alkoi kaapata sotajoukkojen sisäkehille lähettämiä ”avustuspaketteja”, luoden näin oman yksityisarmeijan jolla hyökätä avaruusrosvojen kimppuun ja samalla valmistautuen uuteen sotaan.
Omalta osaltaan Ensimmäinen ritarikunta luotti ensin Thrawnin paluuseen ja myöhemmin uuden johtajan nousemiseen. Palpatinella ei ollut ollut minkäänlaista aikomusta luovuttaa valtaansa Vaderille TAI Thrawnille. Tämän vuoksi hän oli aivan vallankaappausyrityksensä ensimetreistä lähtien panostanut klooniteknologian kehitykseen (kloonitehtaan perustuminen oli tapahtunut samaan aikaan Naboon hyökkäyksen kanssa).11 Ajatus oli että onnistunut kloonaus johtaisi mahdollisuuteen siirtää Palpatinen aivot aina uuteen kehoon, näin poistaen tarpeen vallanperimykselle.1213 Tämä ei toki onnistunut.
Mitä sitten tapahtuu?
Tarinan jatko on tietenkin avoin. Lucasin asetelma on siitä kuitenkin nerokas, että perusongelmaa on vaikea ratkaista ilman että Tasavalta jakaantuu kahtia (ja onnistuu samanaikaisesti suojelemaan itseään Tuntemattomilta vyöhykkeiltä tulevalta ulkoiselta uhalta). Kahtiajako ei kuitenkaan liene todennäköistä jo senkin takia, että keskikehä on maalaiskuntamaisesti sisäkehien ympärillä, ollen riippuvainen sisäkehän läpi kulkevista kauppareiteistä sisäisen yhtenäisyytensä varmistamiseksi. Toisaalta sisäkehät tarvitsevat ulkokehiltä ruokaa ja resursseja.
Elokuvissa tarinankerronta päättyy (toistaiseksi) noin 35 vuotta Yavinin taistelun jälkeen. Legendoissa aikajana jatkuu noin 100 vuoden päähän tästä eteenpäin. Merkittävinä eroina tähän mennessä tapahtuneeseen on Legendojen siirtymä ensin Keisarikunnan jäänteiden aiheuttamasta uhasta (noin 0…8 vuotta keisarin kuoleman jälkeen) itse galaksin tuntemattomaksi jääneiden paikkojen tutkimiseen, joista yllättävän usein löytyy joku laajemman galaksin unohtama superase (8…14 vuotta keisarin kuoleman jälkeen).
Tämän jälkeen kirjoissa käsiteltiin galaksin ulkopuolelta tulleiden bioteknologiaa käyttävien, Voimalle sokeiden avaruusolioiden armadan vaikutusta galaksille. Kolmannes galaksin väestöstä kuolee valtavissa pommituksissa. Käy ilmi, että Palpatine ei rakennuttanut Keisarikuntaa vain hevospatsaaksi, vaan koska halusi varmistaa että galaksi olisi valmistautunut tulevaan sotaan (näin Palpatine ei olisi ollut avaruushitler, vaan avaruusstalin). Galaksin kuolemanluvut nousevat niin korkeiksi nimenomaan koska Uusi tasavalta on räjäyttänyt Kuolontähdet ja kaikki muut naftaliinista löytyneet superraseet.
Tämän jälkeen kirjoissa siirryttiin käsittelemään sodan jälkeistä Uuden Tasavallan ja Keisarillisen jäänteen yhdistymistä Galaktiseksi liitoksi, ja sen aiheuttamia poliittisia seurauksia entisille sotasankareille ja heidän lapsilleen. Sarjakuvissa taas hypättiin sata vuotta eteenpäin, jolloin Galaktinen liitto on hajonnut sith-imperiumiin, poliittisesti neutraaliin Keisarikuntaan joka kouluttaa Voimankäyttäjiä rauhanturvaajiksi, sekä näistä kahdesta erillistä Jedi-ritaristoa, sekä Luken lapsenlapsenlapsen vaeltelua näiden kolmen ryhmän välillä palkkionmetsästäjänä. Kumpikin näistä tarinoista päättyi enemmän-tai-vähemmän kesken Disneyn ostettua LucasFilmin.
Alaviitteet:
Olettaenkin että äänestäjiä oli Pyhässä saksalaisessa keisarikunnsasa vain kahden käden sormilla laskettava joukko. Kts. Wikipedian artikkeli Vaaliruhtinas. Vastaavia vaalikunkaita oli myös Suomessa: ennen Vaasoja Ruotsin kuninkaat eivät olleet periytyviä, vaan hallitsijoiksi aikovat kiersivät maakunnat ja hankkivat tätä kautta tarvittavan kansansuosion. Tässä merkityksessä Ruotsi aloitti maakuntien sotilasliittoumana. Ajan kanssa vaalikuninkuuden merkitykset pohjoismaissa muuttuivat: Norja jatkoi vaalikuningas-järjestelmässä muodollisesti 1800-luvulle, mutta äänestetty kuningas oli aina ”sattumalta” sama kuin Tanskan absolutistinen monarkki. Historiasta puhuttaessa termistöön liika nojautuminen on siis oma riskinsä: sanan muodollinen merkitys voi muutamassakin vuodessa kääntyä täysin erillaiseksi käytännöksi. ↩︎
Kuuluisin suomalainen tuottaja-osuuskunta on Valio. Muutenkin osuuskunnat voivat olla merkittäviä suomalaisia poliittisia toimijoita. Esimerkki Valion vaikutusvallasta on koulujen seinällä olevat (olleet?) Maito- ja Terveys ry:n (vuoteen 1958 Suomen maitopropagandatoimisto) mainokset, jotka osaltaan vaikuttavat maamme kansainvälisesti erittäin korkeaan maidonkulutukseen. Toisaalta kuntapolitiikan kaavoitus tapahtuu edelleen pitkälti Suomen osuuskauppojen liiton (SOK) ja Keskon tarpeiden mukaan, mihin puolestaan on liittynyt Lidlin vaikeudet löytää eri asutuskeskuksista kauppapaikkoja. Kuluttaja-osuuskunta Tradeka puolestaan on merkittävä valtakunnallinen vaalirahoituksen jakaja ja yhdistystoiminnan tukija. ↩︎
On myös huomattava että ihmislaji oli alkuperäisväestönä merkittävässä osassa sisäkehän järjestelmiä. Sikäli kun ihmisillä oli merkittävä poliittinen asema keskikehän ulkopuolella, kyse oli kolonialistisista projekteista kuten Naboo. ↩︎
Vastaavia poliittisia jännitteitä voi nähdä myös Suomessa. Kuntavaaleissa valtaosa kunnista äänestää vuodesta toiseen Suomen keskustan suurimmaksi puolueeksi, kun taas asutuskeskuksissa suurin puolue on yleensä kokoomus. ↩︎
Pelkästään kloonien tilanne oli tragedia: kaksinkertainen kehitysnopeus tarkoitti että fyysisesti aikuiset kloonit olivat sodan alkaessa henkisesti edelleen kymmenvuotiaan tasolla ja sodan loppuessa teini-iässä. Armeijassa heidän elossapysymistään ei priorisoitu muuten kuin armeijan koon tarpeiden kautta. ↩︎
Anakin Skywalkerin äiti jäi Tatooinelle orjaksi, vaikka pojan lähipiirissä lienee ollut useita joilla olisi ollut varaa ostaa ennenaikojaan vanhentunut nainen vapaaksi. Owen Lars onnistui tässä vaikka oli huonotuloinen talonpoika. Todennäköisesti käsiä vaihtanut summa oli pienempi kuin muutaman päivän vuokra itsemurhayksiössä Coruscantissa. Toisin kuin muut jedit, Anakin oli erityinen siinä että hän muisti äitinsä. Muille kasvaminen robotti-lastenhoitajan kanssa keskellä hulvattoman eriarvoista luokkayhteiskuntaa oli normaalia. ↩︎
Tämä oli sama periaate jolla Hitler nousi valtaan: hänet nimettiin liittokansleriksi, ja käytti saamaansa valtaa yhdistämällä presidentin ja liittokanslerin tehtävät Johtajaksi. ↩︎
Tämä oli allegoria Saksan vähempiarvoisille natseille antamasta vastuuvapaudesta. Monet natsit olivat merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja heillä oli tietoa ja suhteita joita ilman valtion uudelleenrakennus olisi ollut mahdotonta. Keskeisimmissä rooleissa olleet tekijät pakenivat tunnetusti Argentiinaan. Tämä erotuksena siitä mitä Irakissa tapahtui Saddam Husseinin jälkeen: Yhdysvallat kielsi julkiset virat kaikilta vähääkään Husseinin kanssa tekemisissä olleilta. Näin roolit vapautuivat yhdysvaltalaista sotapropagandaa tuottaneille Husseinin vihamiehille. Järjestely hyödytti suuresti jälleenrakennuksesta vastuussa olleita yhdysvaltalaisyrityksiä. ↩︎
Toimiva demokratia vaatii jaetun kokemuksen siitä että jokaisella poliittisella toimijalla on rajattomasti mahdollisuuksia uuteen yritykseen. Jos on olemassa pelko siitä että yksi poliittinen taho pyrkisi sementoimaan politiikkansa seuraukset vaalien ulkopuolelle (ts. toistoja ei enää olisi), ei muille tahoille kannata jäädä odottamaan vaalitulosta mikäli sillä on mahdollisuus vallankaappaukseen tai vilunkipeliin. Tämä on se Karl Popperin ”suvaitsemisen paradoksi”: jos näyttää siltä ettei joku suvaitse olemassaoloasi tai hyväksy uusintatoistojen mahdollisuutta, niin väkivalta on ainoa pitkällä aikavälillä toimiva strategia. Muuten yhdet hävityt vaalit ja olet kuollut. ↩︎
Viime kädessä tämä johti Suomen sisällissotaan: koko poliittinen järjestelmä oli rakentunut Venäjän puskemiseen rajan toiselle puolelle. Kun tämä elämän ja kuoleman kysymys oli ratkaistu, ei silloisilla politiikoilla ollut taitoa käsitellä sisäpoliittisia kysymyksiä muuten kuin elämän ja kuoleman kysymyksinä. Lopulta merkittävä määrä politiikkoja ja muita ”epätoivottuja henkilöitä” tapettiin ja jäljellejääviä kiellettiin osallistumasta politiikkaan. ↩︎
”Keisari kloonaa itsensä” oli yhdeksännessä episodissa melkoinen hatustaveto. Juonenkäänne ei kuitenkaan ollut aivan yllättävä: ”Imperiumin perillisessä” (suomentanut WSOY) Luke ja kaverit tuhoavat keisarin tätä tarkoitusta varten rakennuttaman kloonifarmin. Muutamaa vuotta myöhemmin Dark Horsen sarjakuvassa ”Musta Keisari” (suomennettu kahdesti Egmontin ja readme.fi:n toimesta) Keisari tekee uuden lavallenousun juuri näin noin kahdeksan vuotta kuolemansa jälkeen. ↩︎
Tähän liittyy muuttuvassa yhteiskunnassa omat ongelmansa. Mitä kauemmin joku on vallankahvassa, sitä enemmän hän vieraantuu laajemmasta todellisuudesta, ja sitä enemmän hän on riippuvainen mielistelijöidensä poliittisesta tuesta. Samalla riski palatsivallankumoukseen tai talonpoikaiskapinaan kasvaa. ↩︎
”He pelastivat Hitlerin aivot” on toistuva juonenkäänne spekulatiivisessä fiktiossa, mukaanlukien sarjakuvissa. ↩︎
Viimeisen parin vuoden ajan on aivot käyneet ylikierroksilla enkä ole sen vuoksi juuri onnistunut edistämään opintoja tai lukemaan mitään ns. maailmankirjallisuutta .
Sen sijaan olen tutustunut netissä julkaistuun omakustannespefi-kuplaan ja lukenut sen tuotoksia tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Valtaosa näistä (jopa lajissaan erinomaiseksi arvostetuissa) teoksissa on ongelmia tarinankuljetuksessa, kustannustoimituksessa tai maailmanluonnissa, mutta löytyy joukosta myös teoksia jotka kaikin mitatuin standardein ovat parempia kuin mitä genrekustantamot takavuosina ovat tuoneet myös Suomessa kirjakauppoihin myyntiin.
Pala kirjoittajan seurauslistasta Royal Road-palvelussa.
Valtaosa allaolevista teoksista on julkaistu luku kerrallaan yhdessä tai useammassa palvelussa ilmaiseksi. Julkaisuvauhti on riippunut kirjoittajasta: osa julkaisee lyhyitä lukuja (tai niiden osia) päivittäin, osa isompia tekstimääriä harvemmin. Lukija voi halutessaan lukea 5…20 lukua pidemmälle lahjoittamalla rahaa Patreonissa, tai sitten ostaa (ammattimaisesti kirjoitettujen sarjojen kohdalla) sarjan osia Amazonista enemmän-tai-vähemmän huolellisen editointityön jälkeen noin 500 sivun ryhmissä, hintaan noin 6€/kpl (teokset löytyvät myös Kindle Unlimited -palvelusta hintaan 12$/kk), mutta palvelu ei ota vastaan rekisteröitymisiä Suomesta). Kirjajulkaisun yhteydessä niistä yleensä julkaistaan myös ammattilukijan tekemä äänikirja. Osa teoksista poistetaan ilmaiseksi luettavista kirjaversion julkaisun yhteydessä, mutta osa tekijöistä jättää ilmaisversion nähtäville.
Itse olen lukemista valinnut vaihtelevasti Amazonin algoritmin perusteella Kindlestä tai Royal Roadin suositusten kautta: jälkimmäisessä tapauksessa olen käyttänyt Chromen lisäosaa WebtoPub luodakseni ekirjanlukijaan sopivia tiedostoja kirjoista: näppärä: parin minuutin työllä lisäosa lataa satoja sivuja ja formatoi helppolukuiseen muotoon. Suosittelen: ei sitten tarvitse istua koneen ääressä.
Koska teokset ovat lähes järjestään kirjoitettu kiireellä ja ilman sivumäärävaatimuksia, vertautuvat lopputulokset vuosituhannen vaihteen spefi-tv-sarjoihin (Buffy, Star Trek, Stargate SG-1, Xena yms.) joissa on mielekästä pohtia hyvyyttä juonenkuljetuksen ja juonenrakennuksen pohjalta ”per jakso” (yksi lukusessio), ”per tuotantokausi” (kirja) ja ”per sarja” (kokonaisuus, loppuratkaisu).
Valtaosa kirjoittajista todennäköisesti saa kirjoituksistaan vain taskurahoja, mutta menestyneemmät (joihin alla olevat suositukset lähes järjestään perustuvat) kykenevät saavuttamaan siedettävän kokotyöpalkan, mikä osaltaan vaikuttaa julkaisutahtiin, julkaisujen pituuteen, ja laatuun (sekä todennäköisyyteen että teokset katoavat verkkosivulta ja ilmestyvät Amazoniin).
J. M. Clarke: Mark of the Fool
J. M. Clarke: Mark of the Fool (osa 1).
Narrin merkki on D&D -pastissi, ja tässä luokassaan huomattavasti parempi kuin yksikään lukemani TSR/WoTR:n romaani.
Syrjäisessä saarivaltiossa asuva Alex Roth on vuosien työn jälkeen saanut hyväksymiskirjeen merentakaiseen velhojen yliopistoon. Valitettavasti kirje saapuu samana päivänä kun paikallinen jumala pakkovärvää hänet käsivarteen ilmestyvän tatuoinnin muodossa yhdeksi viidestä valtakuntaa hirviöarmeijalta suojelevasta Sankarista. Tarkemmin hänet on valittu Narriksi: muiden Sankareiden apupojaksi, joka kykenee opettelemaan taidon kuin taidon nopeutetusti, mutta ollen täysin kykenemätön väkivaltaan, oli kyse sitten aseiden käyttö, taisteluloitsut, tai -rukoukset. Loistava lisä mihin tahansa seikkailuryhmään, siis: Narri kokkaa, puhdistaa haavat, etsii ja purkaa ansoja, kantaa ja korjaa varusteet, hoitaa suunnistuksen, opettelee paikallisten kielet ja kulttuurin, jne. Maagisen pasifismin pakottamana Narrit myös lähes poikkeuksetta kuolevat nopeasti (elleivät yritä paeta rintamasta), mikä osaltaan vaikuttaa siihen ettei heitä juuri arvosteta muiden Sankareiden tai Sankareiden nimellisesti johtaman armeijan silmissä.
10-osainen sarja kertoo Alexin pakenemisesta yliopistoon metsästystä harrastavan tyttöystävänsä ja alakouluikäisen pikkusiskonsa kanssa. Ongelmia aiheutuu paitsi tatuoinnin aiheuttamasta opiskeluvaikeuksista (lähes kaikki loitsut kun soveltuvat aseiksi), niin karannutta Sankaria jahtaavista papeista ja hirviöistä. Sarjan edetessä panokset koventuvat lukukausirahojen keräämisestä hirviöarmeijan syntyperän tutkimiseen: nopeasti kun käy ilmi että kellontarkkuudella valtakuntaa jo vuosituhansia (!) uhannut armeija on täysin ainutlaatuinen ilmiö.
Kirjat ovat erinomaisia toimintafantasia-genressä. Alkuperäisen julkaisumuodon (viisi lyhyttä lukua viikossa) vuoksi juonenkuljetus on nopeatempoista ja jatkuvasti eteenpäin menevää. Sarja oli alunperin tarkoitettu trilogiaksi, mutta sisältöä oli enemmän kuin kolmeen kirjaan mahtui. Teokset säilyttävät laatunsa läpi kahdeksannen osan, mutta nyt keskenoleva (ilmeisesti viimeiseksi jäävä) sisältää ymmärettävästi jälkilöylyjen vuoksi tavallista enemmän fiilistelyä.
Rakas loitsukirjani on toinen D&D -pastissi. Vanhempiensa tutkimustyön vuoksi teini-ikäinen Tal on elänyt koko elämänsä matkalaukkuna ympäri fantasiamaailmaa. Muutamassa päivässä elämä menee täysin sekaisin vanhempien kuollessa karavaaniin kohdistuneessa iskussa. Vaihtoehtojen puutteessa Tal päättää seurata seikkailijaryhmää kostoretkelle, päätyen lopulta uutta loitsukirjaa rikkaampana Risteyksen kauppalaan… jossa joutuu murmelipäivän kohteena elämään samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Ainoat merkit vaihtuvista päivistä ovat Talin lisääntyvät muistot ja tietenkin loitsukirja, johon Tal alkaa tylsyyttään kirjaamaan ensin muistojaan edeltäviltä päiviltä, ja sitten yrityksiä ratkaista murmelipäivän arvoitus.
Sarjasta on kirjoitettu ensimmäinen, murmelipäivää käsittelevä trilogia. Tämän jälkeen kirjailija teki aikahypyn sadan vuoden päähän, sanoen tarvitsevansa aikaa ja lisäkokemusta ennenkuin oli valmis kirjoittamaan Talin seikkailuja eteenpäin. Päätös lieneekin hyvä, sillä Talin (murmelipäiväkertomusten väliin sijoitetut) muistot karavaanin tuhosta Risteykseen ovat teoksen vähiten mielenkiintoisin osuus. Kun Tal sitten alkaa selvittämään mitä kauppalassa ja sen ympärillä tapahtuu (tapahtui?) kohtalokkaana päivänä, nousee kirjoituksen kiinnostavuus huimasti.
Käytännön ohje loitsimiseen tuo mieleen nuorempana lukemani Dickensin kirjat luokkaretkiä tekevästä päähenkilöstä, joka ei koskaan voi luottaa hyvän onnensa jatkumiseen siinä pelossa että menneisyys saa nykyhetkestä kiinni.
Siobhan Naughtin kleptomaani- ja huijari-isä varastaa vihapäissään velhoyliopistosta arkeologien juuri löytämän satoja vuosia vanhan loitsukirjan. Mies jää kiinni, muttei ennenkuin ehtii antamaan kirjan edelleen tyttärelleen ja käskien tämän juosta. Muutamissa viikoissa virkavaltaa pakoilevasta, muutamia yksinkertaisia loitsuja osaavasta Siobhanista tulee poliisien ja teollistumisen alkuun päässeen Gilbrathan alaluokan silmissä myyttinen velho ja mestaririkollinen. Samalla Siobhanin haave rikkoa luokkarajoja ja päästä velhokouluun stipendillä muuttuu kiinnijäämisen pelossa mahdottomaksi. Ratkaisuksi nousee kyseenalaisen maineen myötä avautuvat ovet alamaailmassa ja varastetun loitsukirjan välistä tipahtanut amuletti. Pian tummaverinen huijarintytär Siobhan onkin Sebastien Siverling, platinablondi aatelispoika maaseudulta. Mutta kahta todellisuutta on vaikea pitää toisistaan erillään: velka väärille tahoille, poliisien kiristyvä verkko, opiskeluhaasteet vieraassa kulttuurissa ja uteliaat opiskelukaverit ovat vaikea yhdistelmä lahjakkaammallekin tasapainottelijalle.
Tykkäsin monimutkaisesta maailmanrakennuksesta ja moraalisesta epämääräisyydestä. Siobhan on hahmona alunperinkin melko harmaa: elämä huijarin avustajana ja myöhemmin ”mestaririkollisena” ei jätä paljoa vaihtoehtoja jos omaa selviytymistä pitää edes jotenkin arvokkaana. Kuinka pitkään hahmon voi sanoa olevan hyvä, jos selviytyminen vaatii jatkuvaa rajojenrikkomista?
Pidän myös tavasta jolla Ellis onnistui vakuuttamaan minut maailmanjärjestyksen luonnollisuudesta. Usein fantasiakirjallisuudessa tarinan nauttimisen hintana on tehdä uskonhyppyjä siitä miten kuvailtu yhteiskunta on mahdollinen: miksei esimerkiksi Harry Potterin velhot hallitse avoimesti maailmaa, tai miksi maailma ylipäänsä on yhä olemassa, jos ammattikoulupohjalta on mahdollista luoda loitsuja jotka voivat tuhota kokonaisia kaupunkeja?
Käytännön ohjeessa tätä ei tarvitse miettiä: loitsiminen vaatii raaka-aineita ja työkaluja jotka maksavat enemmän kuin mitä työssäkäyvä perhe tienaa useammassakaan vuodessa. Samalla loitsimisen hinta jopa yläluokalle tuodaan hyvin esiin: enemmistö yliopistossa opiskelevista ei kykene edistymään edes alkeiskurssista eteenpäin, ja ajatuskatkos yksinkertaisimmassakin loitsussa tuhoaa parhaillaankin mielenterveyden ja pahimmillaan muuttaen loitsijan maagiseksi kulkutaudiksi. Jos velhot eivät olisi tärkeitä valtakuntien keskinäisen asevarustelun kannalta, lienisi yliopisto jo joko suljettu, tai ainakin rajoitettu teoreettisempiin oppiaineisiin. Kaiken kaikkiaan ei ole vaikea uskoa etteikö näistä lähtökohdista nousisi juuri tällainen yhteiskunta jossa velhon taitojen mittaaminen esimerkiksi kaksintaistelulla tuntuisi huonolta valinnalta: pelon tasapainossa muutamiakin perustaikoja osaava, oikealla tavalla pelottava maine matkaa pitkälle.
Kääntöpuolena Siobhan/Sebastienin elämä on paikoin jopa liian monimutkaista. Ellis tekee parhaansa osoittaakseen etteivät vaikeudet eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, mutta kun ns. surullisten sattumusten sarja alkaa jo lapsuudesta, on vaikea muistaa että tosielämässäkin epäonnet yleensä kasaantuvat aina samoille henkilöille. Ei siksi että he olisivat jotenkin poikkeuksellisen onnettomia, vaan koska ongelmista eroonpääsy vaatii resursseja (suhteita ja rahoja) joiden puutteessa ongelmien moninkertaistuminen ei ole vain mahdollisuus, vaan myös todellisuus.
Toisena ongelmana Ellis on viime aikoina alkanut rakentaa Käytännön ohjeen maailmaa laajemmaksi kirjoittamalla onnettomuusaltiista valokuvajournalistista. Tässä Ellis tekee yleisen virheen jonka tuloksena Siobhan ja valokuvajournalisti törmäävät jatkuvasti toistensa kädenjälkiin, mikä omalla tavallaan venyttää lukijan kykyä eläytyä: vaikka suurkaupungissakin piirit ovat pienet ja ”mestaririkollisen” ja journalistin voi hyvin kuvitella vierailevan samoissa paikoissa, niin ihmisten todennäköisyyttä kohdata ilman suunnittelua on edes täysinäisessä juhlasalissa minimaaliset. Entä kokonaisessa kaupungissa?
Tein muutamia kuukausia sitten Mastodoniin karkean havainnollistamisen suomalaisen työväenliikkeen jakautumisista ja yhdistymisistä, sekä miten puolueet määrittelivät itsensä ideologisesti (ja näin myös suhteessa toisiinsa).
Olen edelleen tähän jokseenkin tyytyväinen, joten ikuistan lopputuloksen blogiin.
Muutamia perushavaintoja ja -huomioita:
”Sosiaalidemokratia” kirjoitetaan nykyään joissain yhteyksissä tuplavokaalilla, mutta näin ei ole SDP:n nimessä. Toisaalta olen kuullut myös sanottavan että puolueen nimi on johdanto ”sosialistisesta” eikä ”sosiaalisesta”, ja siksi tuplavokaalin välttely on perusteltua.
Wrightilainen työväenliike eleli säätyvaltiopäivien alla. Tällöin Suomessa ei ollut nykyistä puoluejärjestelmää, vaan liike oli enemminkin valtiopäivillä olevien edustajien yhteenliittymä, samalla tavalla kuin Naisverkosto tänään kokoaa tänään valtiopäivien naisia eri puolueista.
”Läntinen sosialismi” ei ole väärin, mutta olisi pitänyt laittaa ”läntinen marxismi”, joka olisi ollut enemmän oikein.
Olen melko tyytyväinen eri aatesuuntausten kuvauksiin. Yritin kirjoittaa nämä tavalla jossa jokainen aatesuuntaus voisi kuulostaa ”parhaalta vaihtoehdolta”, vaikka tietenkin uurnalla käyvänä kansalaisena minulla on oma mielipiteeni joka muodustuu paitsi siitä mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein, niin minkä arvelen toimivan käytännössä.
Jälkikäteen hieman harmitti että mitä enemmän ”vasemmalla” (eli punainen) jokin puolue on, sitä oikeammalla se on piirustuksessa. Syy tähän on yksinkertainen: piirrustus aloitti elämänsä muistiinpanoina, joten aloitin vanhimmasta ryhmästä ja etenin alaspäin. Koska kirjoitan oikealla kädellä, niin ”juuret” sitten luistivat enemmän oikealle kuin vasemmalle.
Hieman houkuttelisi piirtää mitä tapahtuu sosialidemokraateista vasemmalle, ja näin määritellä maalaisliitto/keskustan sijainti suhteessa kokomukseen ja vihreisiin (puhumattakaan kaikista pienpuolueista jotka elivät ja kuolivat näiden varjossa), mutta en ole vakuuttunut että osaisin määritellä sinisten eri vivahteita tavalla jotka kuvastavat rehellisesti eroja ja voisivat tuntua ”parhaalta vaihtoehdolta” yllä kuvatulla tavalla.
Mielenosoitukset määritellään usein rajatusti keskitettyihin voimannäyttöihin. Unohdetaan että mieltä voi osoittaa myös kantamalla liikkeen symboleita (sateenkaarilippu-pinssi rinnassa tai lippu parvekkeella), kirjoittamalla mielipidekirjoituksia (lehteen, mutta myös blogiin tai yhteisömedioihin yleensä), puhumalla näkemyksistään julkisesti, pistämällä profiiliin emojeja, tai esimerkiksi piirtämällä grafiitteja (enemmän tai vähemmän huolella, ja/tai luvallisesti).
”Asioita joiden puolesta seison: rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; oikeuksia seksuaalivähemmistöille; pelastetaan Maapallo (ilmastokriisiltä; polykriisiltä); eläköön sosialismi. ”Kirjoittajan Mastodon-profiilista löytyviä symboleita.
Samalla vaatimukset mielenosoitusten muuttumisesta enemmistölle sopiviksi kansanjuhliksi tai -harrastuksiksi johtavat helposti tilanteeseen jossa ne eivät kykene saavuttamaan niitä tavoitteita mitä ne muodollisesti ajavat: kyse on lopulta kuitenkin nimenomaan vähemmistöön jäävien näkyvyyden edistämisestä. Jos marssi pitää olla enemmistöystävällinen, karsiutuu mielenosoituksesta helposti pois paitsi vähemmän mediaseksikkäät ryhmät (esim. aseksuaalit, transhenkilöt) ja vähemmistöjen vähemmistöt (esim. autismin spektrin oireisiin kuuluu usein neurotyypillisestä poikkeava käsitys seksuaalisuudesta, mutta Pride tapahtumana ei ole kovine äänineen ja korkean väestötiheyden vuoksi erityisen spektriystävällinen).
Suomesta löytyy vastustamisen epäonnistumisesta helppo esimerkki: köyhyys ja ruokajonot. On helppo sanoa ettei hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään tulisi nähdä nälkää (ja asiasta on laaja konsensus eduskunnan keskuudessa), mutta samalla ruokajonot ovat vuosi vuodelta kasvaneet. * Ruokajonoja ylläpitävät tahot ovat 1990-luvun laman alusta asti puhuneet köyhyyden lievittämisen puolesta, mutta tämä ei juuri ole laajempaa kansaa tai päättäjiä kiinnostanut. Päinvastoin, vähäosaisten tuista on jopa leikattu, mukaanlukien viimesijaista kuten toimeentulotuesta.
Köyhyysriski Suomessa 1990 – 2017. Kuvakaappaus artikkelista ”Köyhyys ja köyhyyden pitkittyminen Suomessa” [2020; kirjoittanut Arttu Kauhanen, Marja Riihelä ja Matti Tuomala]
Jos siis pelkkä näkyvyys (Prideen vuosittain osallistuvat sadat tuhannet ihmiset, tai yhä kasvavat ruokajonot) riittäisi, olisi Suomessa huomattavasti sallivampi seksuaalisuutta käsittelevä lainsäädäntö ja matalampi köyhyys. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ei ole vuosikausiin olleet yhtä poliittisesti latautunut asia kuin tällä hallituskaudella. Samanaikaisesti Pride-liikkeen keskuudessa pohditaan mitä ”kirjaimia” Pride edustaa ja kuuluuko yksi niistä mukana bilettäville ”liittolaisille”.
Vielä loppuun kannattaa sanoa jotain lainsäädännön ja kansansuosion suhteesta. Vuonna 2023 kansainvälisesti 80% väestöstä on valmis uhraamaan elintasoaan polykriisin estämiseksi, mutta tämä ei juuri poliittisella kentällä näy. Toisaalta Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten väliset liitot (Pride-asia tämäkin) laillistettiin oikeuden päätöksellä vuonna 1967, jolloin vain 20% kansasta hyväksyi rotujen väliset liitot (enemmistö saavutettiin 1990-luvun toisella puoliskolla).
Nämä esimerkit puolesta ja vastaan osoittavat valtiopäivien ja ammattipolitiikkojen työn olevan muutakin kuin toistaa kansan gallupeissa antamia mielipiteitä. ”Kansanedustajuus” ei viittaa siihen että toistetaan kansan mielipiteitä, vaan että tehdään sen pohjalta tutkimuksia ja moraalipäätöksiä: mitä kansa ajattelisi jos sillä olisi pääsy salaisiin materiaaleihin, maan parhaisiin tieteilijöihin, ja rajattomasti aikaa asioiden pohtimiseen?
Jos sen sijaan seurataan vain kannatuskäyriä (tai merkittävien kannatustahojen tahtoa), politiikka muuttuu paitsi lyhytnäköiseksi, niin kuvitteellisen enemmistön diktatuuriksi. Sanon kuvitteellisen, koska jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön jonka toimintaa kuvitteellisen enemmistön edessä vaikeutetaan. Haaveet diktatuurin toteuttamiseen ja ”oikeiden” ihmisten siinä selviytymiseen kertoo joko haaveista luokkayhteiskuntaan jossa ”oikeilla” ihmisillä on erivapauksia lain silmissä. tai sitten ajatuksesta että omat vähemmistöt ovat muuten vain perustavanlaatuisesti hyväksyttävämpiä valtaapitävien silmissä kuin muut vähemmistöt.
Historia ei ole kummallekaan näkemykselle ollut yleisesti kovin hellä.
________
* Yksi kapitalismin erikoisuus suhteessa sosialismiin on ruuan runsas ylituotanto. Esimerkiksi hypermarketeissa merkittävä osa tuoretuotteista jää myymättä, mikä sitten siirretään kaupaksi menevien tuotteiden hintoihin, tehden niistä kalliimpia vähäosaisille. Kaupaksi jäämättömät ruuat sitten menevät roskiin dyykattavaksi tai ”laillisesti” ruokajonoille jaettavaksi.
Katselin useiden käänteiden kautta tekijänoikeusvapaaksi muuttunutta ensimmäistä Mikki Hiiri-animaatiota, Höyrylaiva-Villeä (Steamboat Willie, 1929). Tämä lienee tullut joskus vuosikymmeniä sitten televisiosta, tuotos ei tuottanut suurempia yllätyksiä.
Melko yksinkertaisten tilannevitsien keskellä ehdin jo hetken miettiä useinpuhuttua Mikin muuttumista ”villistä ja nuoresta” keski-ikäiseksi yrityssymboliksi. Pohdinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun Mikki yllättäen päättää pitää impromptu-esityksen Turkey in the Straw -kappaleesta. Sen ohessa tuleva maskotti repii kissaa hännästä ja kuristaa hanhea (?) ääninäytteiden toiveessa.
Tämä Mikki Hiiri ei olisi hyvää pataa poliisimestari Simo Sisun kanssa, ei vaikka kuinka Yhdysvaltain liittovaltion laki eläinten rääkkäämisestä saatiin kirjoihin vasta 1966. Eli kuvattu toiminta oli laillista!
Huomasin että Helsingin kartat ovat jo 1700-luvun lopulta tehty edistyksellisesti kolmiomittauksella, joka tarjoaa lähes satelliittitasoisen mittasuhteiden tarkastelun. (Eli ei mitään kummallisia maanmuotoja jotka eivät ole suhteessa todellisuuteen.)
Helsingin kartta vuonna 1787. Huomaa ettei pohjoinen osoita ylöspäin, ja Esplanadille jatkuva (sittemmin täytön ja maannouseman kadottama) Kluuvinlahti.
Tästä kiinnostuneena vertasin Siltasaaren muutosta päälle 200 vuodessa.
Siltasaaren muutos vuodesta 1787 vuoteen 2023. Maan nousema, mutta ennenkaikkea Töölön sokeritehtaan lahteen kaatama jäte siirsi rantoja lähemmäksi toisiaan. Samalla ”Pitkäsilta” menetti yli puolet pituudestaan.
Olin yllättynyt kuinka hyvin kolmiomittaus sopi yhteen uuden kartan kanssa: kun sillan sijainnin pisti yhteen muiden muuttumattomien kohtien kanssa, niin yhdistelmät menivät näpsäkkäästi yhteen.
Käytettyäni tähän kuvanmuokkaukseen aivan liikaa aikaa, huomasin että Helsinki löytyi myös Mikko Kutiaisen ylläpitämä vanhojen karttojen vertauspalvelu, joka ei tosin kata kuin 20. vuosisadan: https://vanhatkartat.fi/#14.36/60.17345/24.95024
Bonus: eduskuntatalon paikka vanhalla kartalla saattaa yllättää:
