Kategoria: Arvostelu

Julkaistu

Kevyttä omakustannespefiä verkossa ja Amazonissa

Viimeisen parin vuoden ajan on aivot käyneet ylikierroksilla enkä ole sen vuoksi juuri onnistunut edistämään opintoja tai lukemaan mitään ns. maailmankirjallisuutta .

Sen sijaan olen tutustunut netissä julkaistuun omakustannespefi-kuplaan ja lukenut sen tuotoksia tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Valtaosa näistä (jopa lajissaan erinomaiseksi arvostetuissa) teoksissa on ongelmia tarinankuljetuksessa, kustannustoimituksessa tai maailmanluonnissa, mutta löytyy joukosta myös teoksia jotka kaikin mitatuin standardein ovat parempia kuin mitä genrekustantamot takavuosina ovat tuoneet myös Suomessa kirjakauppoihin myyntiin.

Pala kirjoittajan seurauslistasta Royal Road-palvelussa.

Valtaosa allaolevista teoksista on julkaistu luku kerrallaan yhdessä tai useammassa palvelussa ilmaiseksi. Julkaisuvauhti on riippunut kirjoittajasta: osa julkaisee lyhyitä lukuja (tai niiden osia) päivittäin, osa isompia tekstimääriä harvemmin. Lukija voi halutessaan lukea 5…20 lukua pidemmälle lahjoittamalla rahaa Patreonissa, tai sitten ostaa (ammattimaisesti kirjoitettujen sarjojen kohdalla) sarjan osia Amazonista enemmän-tai-vähemmän huolellisen editointityön jälkeen noin 500 sivun ryhmissä, hintaan noin 6€/kpl (teokset löytyvät myös Kindle Unlimited -palvelusta hintaan 12$/kk), mutta palvelu ei ota vastaan rekisteröitymisiä Suomesta). Kirjajulkaisun yhteydessä niistä yleensä julkaistaan myös ammattilukijan tekemä äänikirja. Osa teoksista poistetaan ilmaiseksi luettavista kirjaversion julkaisun yhteydessä, mutta osa tekijöistä jättää ilmaisversion nähtäville.

Itse olen lukemista valinnut vaihtelevasti Amazonin algoritmin perusteella Kindlestä tai Royal Roadin suositusten kautta: jälkimmäisessä tapauksessa olen käyttänyt Chromen lisäosaa WebtoPub luodakseni ekirjanlukijaan sopivia tiedostoja kirjoista: näppärä: parin minuutin työllä lisäosa lataa satoja sivuja ja formatoi helppolukuiseen muotoon. Suosittelen: ei sitten tarvitse istua koneen ääressä.

Koska teokset ovat lähes järjestään kirjoitettu kiireellä ja ilman sivumäärävaatimuksia, vertautuvat lopputulokset vuosituhannen vaihteen spefi-tv-sarjoihin (Buffy, Star Trek, Stargate SG-1, Xena yms.) joissa on mielekästä pohtia hyvyyttä juonenkuljetuksen ja juonenrakennuksen pohjalta ”per jakso” (yksi lukusessio), ”per tuotantokausi” (kirja) ja ”per sarja” (kokonaisuus, loppuratkaisu).

Valtaosa kirjoittajista todennäköisesti saa kirjoituksistaan vain taskurahoja, mutta menestyneemmät (joihin alla olevat suositukset lähes järjestään perustuvat) kykenevät saavuttamaan siedettävän kokotyöpalkan, mikä osaltaan vaikuttaa julkaisutahtiin, julkaisujen pituuteen, ja laatuun (sekä todennäköisyyteen että teokset katoavat verkkosivulta ja ilmestyvät Amazoniin).

J. M. Clarke: Mark of the Fool

J. M. Clarke: Mark of the Fool (osa 1).

Narrin merkki on D&D -pastissi, ja tässä luokassaan huomattavasti parempi kuin yksikään lukemani TSR/WoTR:n romaani.

Syrjäisessä saarivaltiossa asuva Alex Roth on vuosien työn jälkeen saanut hyväksymiskirjeen merentakaiseen velhojen yliopistoon. Valitettavasti kirje saapuu samana päivänä kun paikallinen jumala pakkovärvää hänet käsivarteen ilmestyvän tatuoinnin muodossa yhdeksi viidestä valtakuntaa hirviöarmeijalta suojelevasta Sankarista. Tarkemmin hänet on valittu Narriksi: muiden Sankareiden apupojaksi, joka kykenee opettelemaan taidon kuin taidon nopeutetusti, mutta ollen täysin kykenemätön väkivaltaan, oli kyse sitten aseiden käyttö, taisteluloitsut, tai -rukoukset. Loistava lisä mihin tahansa seikkailuryhmään, siis: Narri kokkaa, puhdistaa haavat, etsii ja purkaa ansoja, kantaa ja korjaa varusteet, hoitaa suunnistuksen, opettelee paikallisten kielet ja kulttuurin, jne. Maagisen pasifismin pakottamana Narrit myös lähes poikkeuksetta kuolevat nopeasti (elleivät yritä paeta rintamasta), mikä osaltaan vaikuttaa siihen ettei heitä juuri arvosteta muiden Sankareiden tai Sankareiden nimellisesti johtaman armeijan silmissä.

10-osainen sarja kertoo Alexin pakenemisesta yliopistoon metsästystä harrastavan tyttöystävänsä ja alakouluikäisen pikkusiskonsa kanssa. Ongelmia aiheutuu paitsi tatuoinnin aiheuttamasta opiskeluvaikeuksista (lähes kaikki loitsut kun soveltuvat aseiksi), niin karannutta Sankaria jahtaavista papeista ja hirviöistä. Sarjan edetessä panokset koventuvat lukukausirahojen keräämisestä hirviöarmeijan syntyperän tutkimiseen: nopeasti kun käy ilmi että kellontarkkuudella valtakuntaa jo vuosituhansia (!) uhannut armeija on täysin ainutlaatuinen ilmiö.

Kirjat ovat erinomaisia toimintafantasia-genressä. Alkuperäisen julkaisumuodon (viisi lyhyttä lukua viikossa) vuoksi juonenkuljetus on nopeatempoista ja jatkuvasti eteenpäin menevää. Sarja oli alunperin tarkoitettu trilogiaksi, mutta sisältöä oli enemmän kuin kolmeen kirjaan mahtui. Teokset säilyttävät laatunsa läpi kahdeksannen osan, mutta nyt keskenoleva (ilmeisesti viimeiseksi jäävä) sisältää ymmärettävästi jälkilöylyjen vuoksi tavallista enemmän fiilistelyä.

Linkki kirjan julkaisusivuun Royal Road-palvelussa. Palvelusta löytyy seitsemän ensimmäistä lukua, sekä kahdeksannen ja yhdeksännen (joista jäljempi kesken) luvut. Loput voi ostaa Amazonista.

Peter J. Lee: Dear Spellbook

Dear Spellbook (osa 1).

Rakas loitsukirjani on toinen D&D -pastissi. Vanhempiensa tutkimustyön vuoksi teini-ikäinen Tal on elänyt koko elämänsä matkalaukkuna ympäri fantasiamaailmaa. Muutamassa päivässä elämä menee täysin sekaisin vanhempien kuollessa karavaaniin kohdistuneessa iskussa. Vaihtoehtojen puutteessa Tal päättää seurata seikkailijaryhmää kostoretkelle, päätyen lopulta uutta loitsukirjaa rikkaampana Risteyksen kauppalaan… jossa joutuu murmelipäivän kohteena elämään samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Ainoat merkit vaihtuvista päivistä ovat Talin lisääntyvät muistot ja tietenkin loitsukirja, johon Tal alkaa tylsyyttään kirjaamaan ensin muistojaan edeltäviltä päiviltä, ja sitten yrityksiä ratkaista murmelipäivän arvoitus.

Sarjasta on kirjoitettu ensimmäinen, murmelipäivää käsittelevä trilogia. Tämän jälkeen kirjailija teki aikahypyn sadan vuoden päähän, sanoen tarvitsevansa aikaa ja lisäkokemusta ennenkuin oli valmis kirjoittamaan Talin seikkailuja eteenpäin. Päätös lieneekin hyvä, sillä Talin (murmelipäiväkertomusten väliin sijoitetut) muistot karavaanin tuhosta Risteykseen ovat teoksen vähiten mielenkiintoisin osuus. Kun Tal sitten alkaa selvittämään mitä kauppalassa ja sen ympärillä tapahtuu (tapahtui?) kohtalokkaana päivänä, nousee kirjoituksen kiinnostavuus huimasti.

Kolme ensimmäistä kirjaa löytyy Amazonista. Spin-off (jota en ole lukenut) löytyy ilmaiseksi Royal Roadista.

Azalea Ellis: A Practical Guide to Sorcery

Käytännön ohje loitsimiseen tuo mieleen nuorempana lukemani Dickensin kirjat luokkaretkiä tekevästä päähenkilöstä, joka ei koskaan voi luottaa hyvän onnensa jatkumiseen siinä pelossa että menneisyys saa nykyhetkestä kiinni.

Siobhan Naughtin kleptomaani- ja huijari-isä varastaa vihapäissään velhoyliopistosta arkeologien juuri löytämän satoja vuosia vanhan loitsukirjan. Mies jää kiinni, muttei ennenkuin ehtii antamaan kirjan edelleen tyttärelleen ja käskien tämän juosta. Muutamissa viikoissa virkavaltaa pakoilevasta, muutamia yksinkertaisia loitsuja osaavasta Siobhanista tulee poliisien ja teollistumisen alkuun päässeen Gilbrathan alaluokan silmissä myyttinen velho ja mestaririkollinen. Samalla Siobhanin haave rikkoa luokkarajoja ja päästä velhokouluun stipendillä muuttuu kiinnijäämisen pelossa mahdottomaksi. Ratkaisuksi nousee kyseenalaisen maineen myötä avautuvat ovet alamaailmassa ja varastetun loitsukirjan välistä tipahtanut amuletti. Pian tummaverinen huijarintytär Siobhan onkin Sebastien Siverling, platinablondi aatelispoika maaseudulta. Mutta kahta todellisuutta on vaikea pitää toisistaan erillään: velka väärille tahoille, poliisien kiristyvä verkko, opiskeluhaasteet vieraassa kulttuurissa ja uteliaat opiskelukaverit ovat vaikea yhdistelmä lahjakkaammallekin tasapainottelijalle.

Tykkäsin monimutkaisesta maailmanrakennuksesta ja moraalisesta epämääräisyydestä. Siobhan on hahmona alunperinkin melko harmaa: elämä huijarin avustajana ja myöhemmin ”mestaririkollisena” ei jätä paljoa vaihtoehtoja jos omaa selviytymistä pitää edes jotenkin arvokkaana. Kuinka pitkään hahmon voi sanoa olevan hyvä, jos selviytyminen vaatii jatkuvaa rajojenrikkomista?

Pidän myös tavasta jolla Ellis onnistui vakuuttamaan minut maailmanjärjestyksen luonnollisuudesta. Usein fantasiakirjallisuudessa tarinan nauttimisen hintana on tehdä uskonhyppyjä siitä miten kuvailtu yhteiskunta on mahdollinen: miksei esimerkiksi Harry Potterin velhot hallitse avoimesti maailmaa, tai miksi maailma ylipäänsä on yhä olemassa, jos ammattikoulupohjalta on mahdollista luoda loitsuja jotka voivat tuhota kokonaisia kaupunkeja?

Käytännön ohjeessa tätä ei tarvitse miettiä: loitsiminen vaatii raaka-aineita ja työkaluja jotka maksavat enemmän kuin mitä työssäkäyvä perhe tienaa useammassakaan vuodessa. Samalla loitsimisen hinta jopa yläluokalle tuodaan hyvin esiin: enemmistö yliopistossa opiskelevista ei kykene edistymään edes alkeiskurssista eteenpäin, ja ajatuskatkos yksinkertaisimmassakin loitsussa tuhoaa parhaillaankin mielenterveyden ja pahimmillaan muuttaen loitsijan maagiseksi kulkutaudiksi. Jos velhot eivät olisi tärkeitä valtakuntien keskinäisen asevarustelun kannalta, lienisi yliopisto jo joko suljettu, tai ainakin rajoitettu teoreettisempiin oppiaineisiin. Kaiken kaikkiaan ei ole vaikea uskoa etteikö näistä lähtökohdista nousisi juuri tällainen yhteiskunta jossa velhon taitojen mittaaminen esimerkiksi kaksintaistelulla tuntuisi huonolta valinnalta: pelon tasapainossa muutamiakin perustaikoja osaava, oikealla tavalla pelottava maine matkaa pitkälle.

Kääntöpuolena Siobhan/Sebastienin elämä on paikoin jopa liian monimutkaista. Ellis tekee parhaansa osoittaakseen etteivät vaikeudet eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, mutta kun ns. surullisten sattumusten sarja alkaa jo lapsuudesta, on vaikea muistaa että tosielämässäkin epäonnet yleensä kasaantuvat aina samoille henkilöille. Ei siksi että he olisivat jotenkin poikkeuksellisen onnettomia, vaan koska ongelmista eroonpääsy vaatii resursseja (suhteita ja rahoja) joiden puutteessa ongelmien moninkertaistuminen ei ole vain mahdollisuus, vaan myös todellisuus.

Toisena ongelmana Ellis on viime aikoina alkanut rakentaa Käytännön ohjeen maailmaa laajemmaksi kirjoittamalla onnettomuusaltiista valokuvajournalistista. Tässä Ellis tekee yleisen virheen jonka tuloksena Siobhan ja valokuvajournalisti törmäävät jatkuvasti toistensa kädenjälkiin, mikä omalla tavallaan venyttää lukijan kykyä eläytyä: vaikka suurkaupungissakin piirit ovat pienet ja ”mestaririkollisen” ja journalistin voi hyvin kuvitella vierailevan samoissa paikoissa, niin ihmisten todennäköisyyttä kohdata ilman suunnittelua on edes täysinäisessä juhlasalissa minimaaliset. Entä kokonaisessa kaupungissa?

Sarjan voi lukea kokonaisuudessaan Azalea Ellisin kotisivuilta, josta kirjat voi myös ostaa omaksi.

Julkaistu

Työelämä muuttuu, Niilo!

Suosikkisarjakuvasankarini lapsena oli Niilo Pielinen, lehtikustantamon sekatyömies. Franquinin käsikirjoittama ja piirtämä sarjakuva ilmestyi alunperin belgialaisessa Spirou –lehdessä yksiruutuisena pikkuvitsinä. Alunperin postihuoneessa työskentelevä Niilo oli selitys siihen, miksi Spirou:hun lähetettyyn postiin vastaaminen kesti niin pitkään: Niilo kun oli kiinnostunut kaikesta muusta paitsi postin lajittelusta. Sarjakuva vetosi 10-vuotiaaseen lukijaansa kolmella tavalla: se oli taitavasti piirretty, Niilon vaikeudet naurattivat ja työkaverit hyväksyivät epätäydellisen työtoverinsa. Varsinkin viimeinen kohta oli merkittävä ulkopuoliseksi itsensä tunteneelle alakoululaiselle.

Niilo ei ollut täydellinen, mutta hän oli kuitenkin kustantamon työyhteisön jäsen. Vaikka asiat menivät harmittavalla tavalla pieleen myös työkavereille, Niilon läsnäoloa kustantamossa ei koskaan kyseenalaistettu. Myöskään Niilo ei kokenut alemmuudentunnetta työyhteisössä tai kyseenalaistanut työsuhteensa jatkoa, ei vaikka esimies oli tämän saamattomuuteen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Toisaalta Niilo ymmärsi huutamisen ja käskyttämisen kuuluvan esimiehen osaan ja suhtautui siihen hämmentyneesti, mutta hyväksyen.

Nyt aikuisena kustantamon työyhteisö tuntuu hyvinvoivalta, jopa idylistiseltä. Kaikki keskittyvät työhönsä osana hyvää arkea ja tekemistä on sopivasti, muttei liikaa. Välillä tapahtuvat räjähdykset tuntuvat kuvittajan liioittelulta, ei jotain mikä tapahtuu ”oikeasti” tai jonka voisi kuvitella liittyvän työntekijöiden haluun jatkaa kustantamon palveluksessa. Seuraavalla sivulla toimisto on taas kunnossa ja työntekijätkin vain mielenkiintoista kokemusta rikkaampia. Ennenkaikkea tarinat ovat kuitenkin ajattomia tavalla, joka ylittää puuttuvat tietokoneet tai lähes oman painovoimakenttänsä omaavat paperikasat. (Itse sarjakuvat piirrettiin välillä 1957 – 1997, ilmestymisvälin ollessa tiheimmillään 1960-luvulta 1980-luvun puoleenväliin.) Sarjakuva on kuitenkin menestynyt edelleen kokoelmina, ja niinpä sarjakuvaelokuvien aikakaudella onkin ymmärrettävää, että Niilokin sai omansa (2018).

Paljon on muuttunut: käytävien valkoiset seinät ja siniset kokolattiamatot, huoneiden keltaiset seinät ja vaaleanharmaat lattiat omaava toimistohuonelabyrintti on muuttunut kauttaaltaan tummanharmaaksi, monikerroksiseksi avokonttoriksi. Paperia löytyy vain tekemättömistä töistä kertovista muistilapuissa. Koko työyhteisö on stressaantunut, varsinkin esimies. Työkaverit pelkäävät henkensä puolesta. Niilo itse on muuttunut postituksen pitkäaikaisesta työntekijästä juuri teini-iästä selviytyneeksi, yhteisön ulkopuoliseksi harjoittelijaksi. Vitsit ovat samat, mutta niiden konteksti on vaihtunut. Ennenkaikkea räjähdyksillä tuntuu olevan seurauksia ja kaikki voivat huonosti. Traileria seuratessa katsoja ei löydä samaistuspistettä, kun sarjakuvassa niistä ei ole puutetta.

Elokuvan traileri tavoittaa hyvin nykyajan tunnelman sellaisena kuin se avautuu työhyvinvointitutkimuksissa määräaikaistöissä tai yt-neuvotteluille altiilla alalla: stressiä, pelkoa työn jatkosta, oman riittämättömyyden kokemusta. Lavastus betoniseinineen ja synkkine varjoineen korostaa ajatusta maanpäällisestä helvetistä. Samalla sarjakuvan vetovoima on kadonnut: Niilo ei ole enää persoonallinen osa tasapainossa olevaa yhteisöä, vaan viimeisillään vetävän yhteisön lisävitsaus. (Voi tietenkin olla, että itse elokuva on monipuolisempi — trailerit eivät anna aina elokuvasta oikeaa kuvaa.)

Sarjakuvissa Niilon laiskottelu kevyttahtisessa työyhteisössä saattaa näyttää huonolta, mutta lopulta hän vain vie pidemmälle toiminnan, johon muutkin työympäristössä jollain tasolla heittäytyvät. Trailerissa kyse ei enää ole aste-erosta, vaan täysin erilaisista kulttuureista. Oma osatekijänsä on puuttuvat työhuoneet, mukaanlukien Niilon postihuone. Ilman eriytettyjä työtiloja työntekijöiltä tarvitaan enemmän hienotunteisuutta. On helpompi hyväksyä että joku tekee töissä vääriä asioita, kun väärintoimija on poissa silmistä, eikä vaikuta omaan työpanokseen. Avokonttorissa tämä ei onnistu.

1950-luvun lopulta nykypäivään työteho on moninkertaistunut. Franquinin vitsit postihuoneen epäpätevästä työntekijästä on ymmärrettävä kontekstissa, jossa lukijoiden lähettämät kirjeet eivät saaneet vastausta vielä lähettämistä seuraavassa numerossa. Kyse oli yhtäältä hyväntahtoisesta naljailusta ja toisaalta lehden tuomisesta lähemmäksi lukijaansa. Elokuvassa tämä suhde on katkennut. Sarjakuvalehden metavitsi ei ole enää metaa, kun sen tehdään elokuvassa (jo kokoelma-albumitkin kärsivät kontekstin muutoksesta). Lopulta elokuva ei vain ”vaikuta uskottavalta”, mikä tietenkin on korkea rima vitsisarjakuvaan perustuvalle tuotokselle. Toisaalta myös ajatus suurkustantamon kaltaisesta yhtiöstä ”rentona” työympäristönä kuulostaa nykypäivänä vaikealta, eikä tarinan sijoittaminen 1960-luvullekaan olisi oikein toiminut. Kun kaikki muut kortit on katsottu, elokuva tekee lopulta parhaansa: kertoo mitä tekijät ajattelevat työn olevan uudella vuosituhannella. Verrattuna sarjakuvaan, se on melko lohduton.

Sarjakuvaruudut albumista Niilo Pielinen – Pelastukoon ken voi! (Semic 1991) ja Niilo Pielinen – No mutta, Niilo! (Semic 1995, 2. painos). Niilo Pielisen loi, käsikirjoitti ja piirsi Franquin.

Julkaistu

Verkkokauppa: vaikea joko kuluttajalle tai luonnolle

Kirjoitin tekstin verkkokaupan ja kivijalan eroista. Tekstiä varten laadin myös pari sivupolkua verkkokauppojen ongelmista kuluttajalle, ympäristölle ja osakkeenomistajille, jonka arvelin toimivan myös omana tekstinään. Jos huomaatte tiettyä samankaltaisuutta edelliseen tekstiin, niin olkaa armollisia.

Tilasin taannoin Saksan Amazonista tummametallisen partahöylän. Paitsi että sopivien tuotekandidaattien löytäminen valikoimasta vei tunteja, minun piti yrityksen ja erehdyksen kautta selvittää mitkä vaihtoehtoisista tuotteista olivat postitettavissa Suomeen (yllättävän harvat). Tätä seuraavasti selvitin postikulut ”leikkiostamalla” tuotteen ennenkuin päätin tehdä pari muuta ostosta saadakseni ilmaisen postituksen, sillä loppusummat vaikuttivat olevan lähellä toisiaan.

Saksan Amazon on periaatteessa englanninkielinen, mutta vaihtelee sattumanvaraisesti saksaksi tuotekuvausten ja usein kysyttyjen kysymysten kohdalla. Kun tilauksen tehtyöni huomasin tilausvahvistuksessa olevan (mikäli ymmärrän saksaa oikein) lehtikultaisen naistenhöylän, en ollut erityisen yllättynyt. Pidemmällä tutkimuksella päättelin että virhe ei kuitenkaan ollut omassa päässäni, sillä lisätietoa klikkaamalla avautui tummametalisen höylän tuotesivu. Tein asiakaspalvelupyynnön, johon ehkä vastataan ensi tiistaina (kysyin torstaina). Jos kaikki menee putkeen, saan partahöyläni parin viikon kuluttua tilauksesta. Jos ei ja tuote pitää pitää palauttaa, kuukauden. Se on pitkä aika odottaa partaterää.

Schrödingerin partaterä: tilaamani tuote tuotesivulla ja tilausvahvistuksessa. Se voi olla musta tai se voi olla kultainen – asia selviää avaamalla paketti.

Jos olisin tehnyt tilauksen EU:n ulkopuolelta (Yhdysvallat, Britannia) välttääkseni kieliongelmat, olisin joutunut pohtimaan myös tullia. Tullilla on ongelmaa varten ”suuntaa antava” laskin. Siihen ei kuitenkaan voi rajattomasti luottaa, sillä se ei huomioi alati muuttuvia vaihtokursseja, postimaksuja tai valmisteveroja ennenkuin paketti on saapunut Suomen rajalle. Näin ”tarpeeksi halpa” paketti voikin Suomen rajalla olla ”tarpeeksi kallis”, jolloin tuotteen hinta nousee kertarysäyksellä vähintään alvin verran, 10 – 24%. Tullin hinnoittelun päälle tulee vielä (helmikuun alusta alkaen) Postille maksettava tullin käsittelymaksu (josta puhuminen on kokonaan toinen juttu). Kaiken takana on tietenkin, ettei tullijärjestelmää ole tarkoitettu kuluttajien käytettäväksi, eikä vuosikymmeniä sitten yleistynyt lentomatkailu ja verkkokauppa ole asiantilaa muuttanut.

Alleviivatakseni asiaa: Amazon on yksi maailman suurimmista ja suosituimmista verkkokaupoista, se paikka josta ”kaikki” tekevät tilauksia (lisäksi käytännössä kaikki muut suuret verkkokaupat toistavat Amazonin tekemiä ratkaisuja). Amazonin onnistunut käyttö vaatii kuitenkin edelleenkin huomattavan syvällistä ymmärrystä paitsi tietotekniikasta, niin kauppapolitiikasta ja tullimaksuista.

Se on paljon tietoa vain partahöylän ostoa varten.

Eräs Saksan Amazonin alusvaatteiden kokotaulukko, nimellisesti englanniksi. Koot vaihtelevat tuotteesta riippuen; M-koon vaate saattaa valmistajasta riippuen olla vyötärönleveydeltään 99 tai 109 cm. Tähän voi vielä varautua, mutta mitä jos vaatteen kooksi on merkitty ”38”? Onko koko XXS vai M? (Klikkaa suuremmaksi.)

Vaihtoehtoisessa mallissa verkkokauppa panostaa käytettävyyteen ilmaispostitusten ja rajattujen tavaramäärien kautta (esimerkiksi tavarat ovat kaikki keskusvarastolla). Tämä on yleistä varsinkin eurooppalaisilla, rajatun toiminta-alueen vaatekaupoilla tai Kiinasta tilattavalla kulutuselektroniikalla. Käytännössä tilauksen helppous siirtää ongelman kuitenkin helpoksi tehdystä tilausvaiheesta ja kuluttajalta kuljetusvaiheeseen ja luonnolle. Harva meistä kun kontekstoi muovipussi vs. kangaskassi -keskustelua laajempaan kulutuskäytökseen, joten on helppo ymmärtää ettei tuotteiden energiankulutusta ole myöskään helppo ymmärtää muissa tilanteissa. valmistuskulujen . Kuitenkin, kun tuotteiden laatu ja sopivuus on vaikea päätellä tietokoneella muokatuista mallikuvista, tekee asiakas ostotilanteessa lähes aina päätöksen hyväksyä huonommankin tuotteen ”tarpeeksi hyvänä”. Tulokset ovatkin sitten arvattavia: ”pikamuodin” hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet lento- ja laivaliikenteestä syntyvät, eikä luvuissa ole edes mukana postipakettien kuljetukseen käytettyä energiaa.

Onko asiaan sitten ratkaisua? Sellaista, jossa asiakas ei joudu opiskelemaan merkonomikoulutuksen verran tietoa taloudesta, eikä tavaran käyttöikää tule unohdettua vain halvan hinnan vuoksi?

Luin tätä kirjoitusta varten suurehkon määrän pörssitiedotteita ja uutisartikkeleita. Jonkin verran minulla alkaa vahvistua käsitys, että verkkokauppa ja kivijalkakauppa alkavat lähestyä toisiaan myös hinnoissa, minkä lisäksi verkkokaupat ovat kovasti etsineet tapoja tarjota asiakkaille kivijalkaa lähentelevää asiakaspalvelua, jopa perustaneet omia liikkeitään kauppakeskuksiin saadakseen suoraa palautetta tuotteiden laadusta. Niin vaikeat asiakaskokemukset verkkokaupassa kuin takaisinpostitukset yrityksille vievät asiakasluottamusta varsinkin vanhemmilta ihmisiltä, joille shoppailu ei ole vain harrastus. Pyrkiessään tavoittelemaan yhä laajempaa asiakaskuntaa kaupan pitää aikuistua — mikä näkyy hinnoissa ja toimintatavoissa.

Nähtäväksi jää, näkyykö tämä hiilidioksidipäästöissä tai kauppojen käyttöliittymissä. Ainakin on selvää, että verkkokaupan ”normalisoituminen” tekee perinteisten kivijalkaliikkeiden toiminnan tällä vuosikymmenellä edellisvuosikymmentä helpommaksi.

Pakollinen mainos: olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien POK:n toimintaympäristöä tulevina vuosina. Muut tekstit löytyvät parhaiten sivun http://mntysalo.fi/juho kautta.

Julkaistu

Marvelin Mustasta pantterista

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Marvelin Musta pantteri katsottu eilen. Filmi painaa ajatuksia, niin pari sanaa. Leffa on nostettu esiin ”tärkeäksi mustien elokuvaksi”, mutta kun leffa on juuri tässä suhteessa…no, sanotaan vaikka ongelmallinen. Tietenkin on ymmärrettävä, että elokuva ei tässä kategoriassa suoranaisesti kilpaile runsaudenpaljoudesta. Kun jotain edes keskinkertaista ilmestyy, niin innokas vastaanotto anteeksiantavaisen yleisön edessä on lähes varma.

Nopea kertaus: Wakanda on Afrikassa oleva mustien valtio, joka muusta maailmasta salassa on kehittänyt supertekniikkaa. Sitä hallitsee yksinvaltiaasti kuningas jonka tittelin mukana tulee supervoimia. Hahmoa käsittelevät sarjakuvat eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, lähinnä koska hahmo ei siihen oikein anna mahdollisuuksia. Kuvitteellinen utopia Afrikassa on kaukana Marvelin toimintatäytteisestä New Yorkista, eikä maailman paras kuningas voi aina hengailla YK:ssa. Toisaalta Wakanda itse ei seikkailupaikkana ole kovin mielenkiintoinen. Mustalla pantterilla on käytössään armeija ja poliisivoimat, joten sisäiset ongelmat delegoidaan normaalitilanteissa alaisille. Nyt elokuvassa jännitystä tuokin vallankaappausyritys, kun Musta pantteri kohtaa CIA:n kouluttaman ”demokratian levittäjän”.

Korkeasta teknologisesta asteesta huolimatta Wakanda on absoluuttinen monarkia ilman minkäänlaista vallan kolmijakoa tai perustuslakia, joka mahdollistaisi epäpätevän hallitsijan syrjäyttämisen. Tämä asettaakin valtion alttiiksi vallankaappaukselle, jonka tuloksena Wakandan teknologia ja kansakunta voidaan käyttää imperiuminrakentamiseen ”rosvovaltion” ominaisuudessa. Näin myös tietenkin käy. Tätä valuvikaa ei elokuvan aikana kyseenalaisteta esimerkiksi ehdottamalla että perustuslaki olisi jännä juttu ja sellainen pitäisi hankkia, sehän sitoisi valtansa takaisin saavan Mustan pantterin kädet Britannian kuningattaren kaltaiseksi kumileimasimeksi.

Asioita jotka vaivaavat:

  • Elokuvan aloittavassa taustatarinassa nykyisen Mustan pantterin setä muuttaa Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta että kyseessä on valtavat privileegiot omaava yliopistokoulutettu, tämä päättää muutaman vuoden asumisen jälkeen ryöstää pankin aseiden kanssa parhaana tapana edistää maailmankuvaansa.
  • Maailman kehittyneimmän valtion hallitsijan ainoa kriteeri on puolustaa kruunua keihästappelussa kuolemaan. On hyvä että T’Challa on nuori mies, koska jos Britannia pyörisi samalla tekniikalla niin prinssi Charles olisi ongelmissa. Kuninkaan tärkeimmäksi ominaisuudeksi myös nostetaan toistuvasti fyysinen kunto. Ei koulutus, sosiaaliset taidot tai elämänkokemus.
  • Kaikki valtion virat ovat kuninkaan sukulaisten käsissä taattuun ”stereotypioita Afrikasta” -tyyliin. Tämä tuskin johtuu meritokratiasta.
  • Koko elokuvan pahiksen suuri suunnitelma on aseistaa kaikki maailman mustat ja tehdä näiden avulla maailmanvallankumous Neuvostoliiton hengessä. Kukaan ei epäile, etteikö mustat tarttuisi tarjottuihin aseisiin ja kääntyisi kotimaitaan vastaan heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Tässä heijastumat muslimeiden asemaan länsimaissa olivat turhankin selviä.
  • Lopussa Wakanda ottaa ”ansaitun paikkansa” paikkansa supervaltana ja maailman esikuvana. Loppu olisi onnellisempi, jos maata ei johdettaisi kuin Pohjois-Koreaa. T’Challa on ns. ”hyvä tyyppi”, mutta absoluuttiset monarkiat ovat syystä epävakaita. Siitähän koko elokuva kertoo. Kun Wakanda alkaa neuvomaan muita ennenkuin omat ongelmat on ratkaistu, levittää Wakanda oman epävakautensa koko maailman huoleksi.

Lopulta en ole varma onko tämä elokuva tarkoitettu mustien vai ”Rajat kiinni” -väen voimauttaumiseksi. Jopa maailman kehittyneimmät mustat taistelevat vallasta keihäin, ovat alttiita tekemään aseellisia pankkiryöstöjä ja toimimaan viidentenä kolonnina kotimaissaan heijastellen rodullistettuihin liittyviä ennakkoluuloja.

Elokuva on kuitenkin kaikista puutteista huolimatta oikein mukava muutaman tunnin viihdepaketti. Kiinnostus on paitsi viihteellistä, niin teknistä: millaisen tarinan Marvelin ideatalo saa aikaan? Mustaa pantteria käsittelevät sarjakuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet hahmon asemasta johtuen tylsiä, mitä ennestään mutkauttaa huomio, että Wakandan toistuvat kriisit kertoisit paitsi rikkoutuvasta utopiasta, niin rinnastuksista Afrikan demokratiakehitykseen. Vaihtoehdoksi jäävät Mustan pantterin tehtävät Wakandan ulkopuolella. Jatkuvassa sarjakuvassa tämä ei oikein toimi, mutta muutaman vuoden välein ilmestyvissä elokuvissa ehkäpä kerran tai kaksi.