Kategoria: Tietotekniikka

Julkaistu

Epäsopua luomassa

Päivän myrsky teekupissa oli huomio, että Facebookin nauru-reaktiota käytetään poliittisissa keskusteluissa nöyryytyksen välikappaleena:

Ihmiset reagoivat tulevaan nälänhätään nauramalla.

Huomio ei ole uusi, eikä yllättävä. Mark Zuckerberg vastusti pitkään ”dislike” -napin laittoa Facebookkiin, koska tämä olisi vaarantanut alustan ainutlaatuisen yhteisöllisyyden. Yhteisöllisyys oli Facebookille tärkeää, koska mitä enemmän aikaa ja klikkauksia alustalla tehtiin, sitä enemmän yritys sai mainostuloja. Vuosien varrella käyttäjien kokema yhteisöllisyys alkoi kuitenkin purkautua, kun sosiaalisen paineen alla ihmiset eivät enää rajoittaneet ystävälistojaan pelkästään tuntemiinsa ihmisiin. Samalla monimutkaisemmiksi muuttuvien sosiaalisten verkkojen keskellä (mitä uskaltaa kirjoittaa, jos sen näkee niin äiti, esimies kuin paras ystäväkin?) ihmiset alkoivat hiljalleen hylkäämään Facebookin kilpailijoiden eduksi.

20 nälänhätää käsittelevän uutisen 108 kommentista ovat asiaan positiivisesti suhtautuvia.

Lopulta Facebookilta loppui aika. Syyskuussa 2016 ”reaktiot” julkaistiin suurelle yleisölle hetkenä, jolloin sivuston suosio oli jo selvässä laskussa. Nuoriso viihtyi kännyköidensä Periscope- ja Tiktok-ohjelmissa. Jos tunnukset Facebookkiin hankittiinkin, niin siellä viihdyttiin yhä vähemmän, eikä päivityksiä kirjoitettu.

”Reaktiot” eivät Facebookin mukaan olleet toivottu ei-kiva -nappi, vaan tarkoitus antaa käyttäjille paremmin mahdollisuuksia kertoa tunteistaan ilman että heidän tarvitsi kokea velvollisuuttaa kirjoittaa viestejä uutisiin, joihin yläpeukku ei sopinut (mm. kuolinuutiset). Samalla uusi ominaisuus antoi kuitenkin myös Facebookille mahdollisuuden jatkaa kasvuaan puristamalla olemassa olevista käyttäjistä yhä enemmän rahaa, kun uusia käyttäjiä ei enää aiempaan tahtiin tullut.

Facebookin yläpeukku ja uudet ”reakto”-napit.

Nopeasti selvisi kuitenkin että ”reaktiot” toimisivat juurikin Zuckerbergin pelkäämänä dislike-nappina. Käyttäjäkokemus muuttui negatiivisemmaksi, kun ihmiset alkoivat huolimattomasti kertomaan tunteitaan. Tämä puolestaan sai ihmiset yhä helpommin kirjoittamaan itse viestit jo valmiiksi puolustuskannalla ollen, näin tehden vihamieliset reaktiot yhä odotettavammaksi. Noidankehä oli valmis, ja pian keksittiin myös kuinka ”väärin” uutisiin reagoimalla voitiin ”oikein”, reagoivat saada olonsa tuntumaan ahdistuneelta.

Tänä päivänä tutkimukset osoittavat Facebookissa menestyvän sisällön joka on luonteeltaan vahvasti positiivista tai negatiivista (neutraalin sijaan). Kummatkin tuottavat saman verran tykkäyksiä, mutta negatiivinen sisältö tuo myös kommentteja. Koska Facebookille aika alustalla on rahaa, on negatiivisuus sille positiivisuutta arvostettavampaa. Osin tämän vuoksi Facebookin algoritmi alkaakin tarjoaamaan käyttäjilleen jo alkuun negatiivisesti latautunutta sisältöä positiivisen tai neutraalin sijaan. Mitä tahansa, että käyttäjät pysyisivät sivulla.

Ihmiskunnan matka ”luomakunnan kuninkaaksi” oli riippuvainen kyvystämme tehdä yhteistyötä. Sen ansiosta meille on kehittynyt poikkeuksellisen vahva tarve olla selvillä ympäristössämme tunteista: yhteisömme meihin kokema ärtymys kun saattoi johtaa erottamiseen laumasta ja kuolemaan yksin luonnossa.  Facebookissa negatiivisten signaalien keskellä nuo apinanaivomme ovat jatkuvassa kiihdytystilassa, joka tutkimusten mukaan altistaa varsinkin vähän kasvokohtaamisia saavat ihmiset masennukseen (nuorison keskuudessa on joidenkin tutkimusten mukaan noussut myös itsemurhariski).

Tänään nämä vähän kasvokohtaamisia kohtaavat ihmiset olemme, kiitos koronan, me kaikki.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Kenties ei mitään, mutta asia on vähintäänkin hyvä tiedostaa. Facebook-alustan arvo on pitkälti sidottu juuri ”reaktioihin”, eikä yritys tule niistä luopumaan. Jos me puolestamme emme ole valmiit luopumaan Facebookin alustasta, tulisi meidän ymmärtää sen pyrkivän saamaan meidät voimaan huonosti. Joskus myös tämän sanominen ääneen on merkittävää.

Julkaistu

Verkkokauppa ei koskaan korvaa kivijalkaa

Vähittäiskaupassa on mukana pysyviä tekijöitä, jotka eivät muutu vain siksi, että yrityksellä on kivijalan sijaan varasto ja verkkokauppa. Riippumatta mistä tavara päätetään ostaa, se pitää toimittaa asiakkaalle tätä tyydyttävällä tavalla. Toimintatapana Internetin kivijaloille tuottama kilpailu ei juurikaan eroa Suomessakin jo 1800-luvun lopussa alkaneesta postimyynnistä, jonka suuria nimiä 1900-luvulla oli postimyynnillä aloittanut Anttila, joka myöhemmin laajeni tavarataloihin ja (yhtenä ensimmäisenä Suomessa) myös verkkoon.

Niin postimyynnissä kuin internetissäkin suurena etuna kivijalkaan nähden on tilavuokrissa ja palkoissa mahdolinen säästö, joka heijastui yhtäältä hintoihin ja toisaalta valikoiman suuruuteen. Kuitenkin viime vuosikymmenellä nähty verkkokaupan ja kivijalkojen voimakkaasti eriävät hinnat ovat olleet poikkeuksellisia. Taustalla on ollut paitsi huono laatu, niin uusien verkkotoimijoiden halukkuus toimia vuosikausia tappiolla saattaakseen kilpailijoita konkurssiin. Myös muita tekijöitä on ollut: halpoja hintoja on ylläpidetty siirtämällä kuljetuskustannuksia välikäsille (vanhentuneiden postitussopimusten avulla) ja verokiertelyllä, Lisäksi asiakkaiden kärsivällisyyttä on koiteltu esimerkiksi pakettien toimituksen suhteen ja hintojen vertailua on vaikeutettu eriyttämällä postimaksut, verot, tullit ja Postin tullin käsittelymaksu erikseen tuotteen hinnasta, vain muutaman yksityiskohdan mainitakseni. Vuonna 2020 nämä porsaanrei’iät alkaa olla tukittu ja esimerkiksi nousevat postimaksut Kiinasta vähentävät halua heräteostoksiin. Suurimmaksi eroksi kivijalan ja verkkokaupan välille jää yhdessä laidassa valikoima, toisessa asiakaspalvelu ja toimitusnopeus.

Halpojen hintojen ollessa ohi verkkokaupat alkavat etsiä uusia asiakkaita asiakaspalvelulla, mikä usein tarkoittaa juurikin kivijalkojen perustamista. Zalandolla on liikkeitä ympäri Saksaa ja myös Amazon satsaa kadunvarteen. Uusi toimintamalli tarjoaa paitsi lisätuloja, niin mahdollisuutta tavoittaa asiakkaita, jotka eivät ole kiinnostuneita asioimaan verkossa. Samanaikaisesti perinteiset kivijalat avaavat ja kehittävät verkkokauppoja, esimerkkinä Stockmann, H&M ja Sokos. Toimintana tämä vastaa hyvin sitä, mitä postimyynnin kanssa tapahtui 1950-luvulla: Anttila alkoi perustaa kivijalkoja, Stockmann aloitti postimyynnin Hobby Hall -merkin alla.

Verkkokaupan tulo vaikuttaa helposti uutisia seuraamalla siirtymältä kokonaan toisenlaiseen toimintatapaan, mutta lopulta kyse on melko pienistä tekijöistä. Amazon ei ole vain mystinen kauppa tietokoneella, vaan vaihtoehto Prismalle paitsi valikoiman ja hinnan, niin myös asiakaspalvelun ja toimitusajan kanssa. Kokonaisuutena kyse on vain yksityiskohtien hiomisesta, ei suuresta innovaatiosta: kuten sanottu, verkkokauppa on käytännössä postimyyntiä sähköisellä katalogilla. Sillä on puolensa, mutta ei ole syytä miksei myös S-ryhmä siihen pystyisi.

Verkkokaupan hyvä puoli on mahdollisuus pitää valtavia varastoja joista toimittaa tavaraa suoraan kuluttajalle tämän sitä pyytäessä. Tällaisia varastoja löytyy myös S-ryhmältä: niiden yhteydessä olevista terminaaleista huolletaan kaikkia Suomen S-ryhmän kauppoja niiden lähettämien tavaratilauslistojen mukaisesti. Kilpailussa Amazonin kanssa kyse on vain tavasta, jolla tavara toimitetaan nopeiten ja käteviten kotiovelle (tai sen lähelle). Amazonin suuri heikkous on sen riippuvuus kuljetusyritysten toiminnasta. Lähikaupoissa S-ryhmällä on mahdollisuus tarjota parempi ja nopeampi toimitus kuin mihin Amazon kykenee, asiakaspalvelijan kanssa. Helsingissä ratkaisun kehitys on jo pitkällä.

Tähän tekstiin kuului alunperin pohdinta verkkokaupan asiakaskokemuksesta. Julkaisin sen erillisenä viestinä.

Olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien osuuskaupan toimintaa Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla.

Julkaistu

VR:n Matkalla -ohjelma on nimensä mukainen

Tämä teksti on kuvaus painajaismaisesta yrityksestä käyttää VR:n uutta sovellusta. Aihe ei välttämättä kiinnosta muuta kuin VR:ää, jonka asiakaspalveluun aion lähettää tekstistä kopion.

VR:llä oli sarjaliput jälleen -25% alennuksessa. Tällä kertaa kaukomatkat ainoastaan uudessa Matkalla -sovelluksessa, ilmeisesti jotta VR:n (kolmas) samanaikaisesti puhelimeen tarjolla oleva sovellus kasvattaisi tilauskantaansa.

VR:n mainos. Klikkaa isommaksi.

Ajatuksena uuden sovelluksen käyttäjämäärän lisäys on hyvä, mutta tällöin yrityksen pitäisi myös varmistaa, että sovellus on valmis parrasvaloihin. Nyt tämä tilanne ei oikein toteudu. Kokemuksia ystävän kanssa sarjalippua ostaessa:

Ensimmäinen näytös: myöhäisilta.

Olemme ystävän kanssa päättäneet ostaa yhteisen sarjalipun helpottaaksemme matkustamista toistemme kotikaupunkeihin. Mukana kulkisi myös lemmikki (koira). Päätämme että sarjalippu olisi hyvä, sillä pelkästään yksi yhteinen edestakaisinmatkamme veisi neljä lippua ja matkoja oli tulevaisuudessa luvassa useampiakin. On varhaisilta ja olemme liikkeellä hyvissä ajoin, sillä juna lähtee vastaa seuraavan päivän illalla. Tilaus onnistuukin hyvin, Nordean mastercard saadaan luettua. Sitten, viimeisessä vaiheessa:

”We could not deliver your ticket.”

Toinen näytös: päivä.

Yritän päivän mittaan ostaa lipun useamman kerran uudestaan. Soitan asiakaspalveluun joka (viidentoista minuutin odotuksen jälkeen) kehoittaa kirjautumaan ulos ja takaisin sisään. Kertoo, että tulevaisuudessa minun pitäisi olla yhteydessä sarjalippujen asiakaspalvelunumeroon, ei yleiseen asiakaspalvelunumeroon. Kiitän ja yritän tätä: varmuuden vuoksi poistan vielä sovelluksen ja yritän uudestaan. Ei onnistu. Soitan sarjalippujen asiakaspalvelunumeroon. Minulle kerrotaan (viidentoista minuutin odotuksen jälkeen) että pitäisi logata uudestaan, tarkistaa että sovellus on oikeassa versiossa yms., jotka olin kaikki tehnyt. Minulta kysytään mitä puhelinversiota käytän (Android 10). Kuulosti lievästi pettyneeltä kun ei voinut saada minua linjoilta tekniikkaan vedoten. Ehdotetaan että ostan lipun verkkosivuilta ja reklamoin alehinnan. Kysyn voinko saada jonkun vakuutuksen että reklamoinnista on hyötyä. Ei suostu menemään takuuseen. Päätän kuitenkin yrittää. Sekin epäonnistuu. Olen tässä vaiheessa lainannut runsaat 200 euroa VR:lle, joiden palautus pitää muistaa tarkistaa seuraavasta luottokorttimaksusta.

Mieleeni tulee, että ehkä vika on kortissa. Soitan Nordealle ja (viiden minuutin odotuksen jälkeen) kysyn liittyykö korttiini ongelmia tai onko järjestelmä muuten oirehtinut. Ei ole: kaikki on kunnossa. Lopulta päätän yrittää S-pankin debit-korttia. Kortti toimii ja lippu ilmestyy ohjelmaan.

Kolmas näytös: varhaisilta.

VR:n sarjalipun varausohjeet. Klikkaa isommaksi.

Yritän varata liput. En keksi miten varata kaksi lippua, joten soitan VR:lle, verkkosivujen varausohjeiden mukaan.

Puhelimessa (odotettuani 15 minuuttia) minulle kerrotaan että Matkalla -sovelluksesta ostettua sarjalippua ei voi käyttää puhelimitse. Neuvotaan, että liput pitää vain hankkia kahtena ostona. Lisäksi mainitaan, että matka pitää varata puoli tuntia ennen junan lähtöä. Tässä vaiheessa lähtöaikaan on vielä päälle tunti, joten asiassa ei sinänsä ole ongelmaa, mutta verkkosivuilla lukee ennen junan lähtöaikaa. Tässä olisi voinut mennä huonosti, jos olisin noudattanut verkossa annettuja ohjeita.

Teen varauksen sovelluksesta neuvotulla tavalla kahdesti, muistaen ulkoa ensimmäisen paikan sijaintinumeron. Sähköpostiin tipahtaa vain yksi sähköposti, joten soitan jälleen asiakaspalveluun jossa (odotettuani viisitoista minuuttia) minulle tehdään korjauslippu. Samalla kerrotaan, että lemmikkilippua ei saa sovelluksesta, vaan sitä varten pitää varata erikseen rahaa konduktööriä varten. Samalla selviää että ostetut liput eivät ole lemmikkiosastolta (vaikka olin yrittänyt tehdä ostokset koiran kuvan vierestä). Lemmikkiosasto oli vaunun viimeiset paikat, jotka eivät ole edes mukana oheisessa kuvakaappauksessa. Korjauslippu asetetaan lemmikkiosastolle.

Paikkavaraukset. Paikasta #46 ei tullut lippua vaikka järjestelmän mukaan paikka ei ollut enää myynnissä. Klikkaa suuremmaksi.

Neljäs näytös: juna.

Konduktööri ilmoittaa ettei junassa voi maksaa rahalla. Kuuntelee kohteliaasti ylläolevan tarinan. Kysyy miksemme ostaneet lippua automaatilta (ei ollut) tai asemalta (ei ollut). Huomauttaa kohteliaasti että reittimme aloitus- ja lopetuspaikkojen välillä kulkee myös bussi, mikä saattaa jatkossa olla varteenotettava vaihtoehto. Antaa pahoitteluna lemmikin kulkea ilman lippua ja tuo vielä tämän jälkeen ilmaissetelin ravintolavaunuun. Tehtyäni lipun eteen työtä pelkästään vaihteessa vuoroani odottaen 45 minuuttia, itse keskustelut päälle ja yleinen stressaus, olin tästä huomioonosoituksesta niin liikuttunut että aloin valehtelematta itkemään. Kola ja sämpylä ei kuitenkaan hinnaltaan suoranaisesti korvaa sitä työmäärää, mitä tein saadakseni muutamaa euroa halvempia junalippuja.

Huomioita ja loppupohdintaa.

  • Miksi kortti ei useista yrityksistä huolimatta toiminut? Miksi se ei toiminut juuri tässä? Verkkomaksu yms. oli kytketty päälle ja olin vain muutamaa viikkoa aiemmin käyttänyt sitä ostaakseni kertalipun pendolinoon, juurikin Matkalla -sovellusta käyttäen.
  • Liput ilmestyivät lopulta sähköpostiini siten, että ensimmäinen lippu välittömästi oston jälkeen, korjauslippu 14 minuuttia myöhemmin (asiakaspalvelupuhelun vielä kestäessä) ja alkuperäinen kakkoslippu muutama minuutti tämän jälkeen. Yli 15 minuutin odotus kun edellinen lippu saapuu välittömästi on aivan liian pitkä.
  • Verkkosivuilla ei mainita Matkalla -sovelluksen kautta ostettavien sarjalippujen olevan erilaisia kuin verkkosivulta ostettujen; ei puolen tunnin ”etuaikaa”, ei että varaukset pitää tehdä sovelluksesta. Jos palvelutasossa on erilaisuuksia, ne pitäisi merkitä selkeästi esimerkiksi nimeämällä uusi tuote eri nimellä.
  • Sovellus josta ei voi ostaa useampia lippuja samalla kertaa, josta lemmikkilippua ei saa ostettua ja joka kaikenlisäksi satunnaisesti hylkää lipun myynnin maksun jo onnistuttua ei ole sovellus, jota pitäisi kaupata asiakkaille parhaana tapana ostaa lippuja.
  • Sovellus josta ei näe selkeästi mitkä paikat ovat lemmikkiosastolla ja mitkä eivät, ei ole hyvin suunniteltu sovellus.
  • Ihmiset soittavat VR:lle koska heillä on kiire tai sovelluksen kanssa on ongelmia. Soitin asiakaspalveluun arkipäivänä aamulla, päivällä ja illalla ja odotusaika oli jatkuvasti noin 15 minuuttia. Pidempi odotusaika on ”ok” ruuhka-aikana, mutta jatkuva odotus kertoo puuttuvista resursseista.
  • Ennen konduktööriä minulla ei kertaakaan ollut tunne että minua olisi kohdeltu ihmisenä tai asiakkaana, vaan ennenkaikkea jonkun toisen ongelmana. Lähes jokaisen puhelun aikana Matkalla -sovelluksen ongelmat tuotiin asiakaspalvelun taholta esille tiedettynä asiana. Jos asia on näin, miksi sovelluksen ympärille rakennettiin ”odotettu sarjalipputarjous”?

Jälkikirjoitus.

VR:n standardivastaus palautteen vastaanottamisesta.

Teksti on nyt välitetty VR:lle. Sähköpostiin tulleen kuittauksen luonteesta voitaneen halutessa lukea, ettei yksikään työntekijä tule pääsemään palautteessani tänne asti tai tänne päästessä palautteesta (toivottavasti) henkivää ärsytystä ei huomioida esimerkiksi personoidun vastauksen muodossa, saati sitten esimerkiksi konkreettisin hyvityksin.

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.

Julkaistu

S-mobiilin käytettävyysongelmista

Viime lauantaina olin matkalla Helsinkiin lähijunalla. Tavalliseen tapaan pyörällä asemalle ja lipunosto yhdestä R:n monista mobiili-applikaatioista auki. Nyt visa-korttini oli kuitenkin vanhentunut ja uuden kortin käyttöön ei riittänytkään numerosarjojen syöttö voimassaolopäivineen ja turvakoodeineen. Maksu piti varmentaa.

Mistä päästäänkin itse ongelmaan: varmennusruutu kun näyttää tältä:

Ruutu on selkeästi rakennettu kännykkää varten (huomatkaa kymmenen vuoden takaisesta Android 2.0:sta peräisin oleva zoom-nappi) mutta logiikka ei aukea. Ruudulla on QR-koodi ja se pitäisi skannata – kännykän kameralla. Pulma oli mielenkiintoinen ja ratkaisin sen lopulta pyytämällä vieressä istuvaa ihmistä ottamaan kuvan koodista. (Avustajaksi valikoitu ihminen osoittautui ulkomaalaiseksi, joka avustuksen aikana hyväntahtoisesti huomautti pitäneensä Suomea IT-osaamisessa kovinkin kehittyneenä.)

Työstä teki sen verran haastavamman, että pelkäsin koko ajan lipuntarkastusta. Tunnistautumista verkkopankin käyttäjätunnuksella en harkinnut, kun en sitä muista. Myöskin tunnuslukutaulukko oli kotona.

Nyt kotona S-mobiilia selatessani huomaan, että käyttäjätunnuksen voi tarkistaa S-mobiilista, mutta sitä ei tietenkään tunnistautumissivulla mainittu, kun taas melko järjetön QR-koodi vaihtoehto väännetään pitkästi rautalangasta.

Lisäviihdykkeen episodiin toi, että ajattelin ensin ohittaa koko tilanteen MobilePayllä, kun siihenkin oli pitänyt jo hetki rekisteröityä. Tähänkin vaadittiin valokuvan ottamista näytöstä, mutta sen ohitettuani pääsin seuraavaan ongelmaan: MobilePayn serveri oli poissa käytöstä. Tämäkös ulkomaalaista avustajaani viihdytti.

Jotenkin toivoisin että VR:n seuraavassa sovelluksessa olisi mahdollisuus maksaa puhelinlaskulla, kuten HSL:n palvelussa. Tai että pankkikortin turvallisuuden olisi voinut varmistaa tekstiviestillä, kuten Nordean Mastercardissa. Nyt puoli tuntia kylmä hiki valuen yritin selvittää miten saisin itseni tilanteesta rehellisesti ulos, mutta tietenkään konduktööriäkään ei vaunussa matkan aikana näkynyt. Mikä tietenkin kertoo toisesta ongelmasta: jos konduktöörin ilmestymiseen ei voi luottaa, ei sillä ole väliä onko sitä alunperinkään olemassa. Oletan VR:n tehneen saman huomion ja luopuneeseen ”uudesta työnkuvasta” kokonaan.

Julkaistu

Adblocker ja yhteiskunnallinen luottamus

Tässä tuli hiljan tieto, että suomalainen adblockeria päivittänyt tyyppi oli turhautunut ay-liikkeeseen ja merkinnyt näiden kotisivut mainoslistalle. Jos mainostenesto oli päällä, ei ay-liikkeen sivut (tai ay-liikkeen mahdolliset mainokset) näkyneet selaimessa.

Mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä ihmiset näkevät on valta päättää mitä he ajattelevat. Tämän vallan vapaaehtoinen antaminen toiselle ihmiselle (käytännössä: toimittajille, sosiaalisen median algoritmille tai vaikka mainoksenestolistalle) on yksi suurimmista luottamuksenosoituksista mitä ihminen voi länsimaisessa vapaassa yhteiskunnassa toiselle antaa, mistä kertovat vaikkapa facebookkiin viime vuosina liitetyt kohut. Jos emme jostain tiedä, emme voi sitä tukea tai protestoida. Jäämme kotiin, kuvitellen että kokemuksemme maailmasta on meille erityinen.

Sitä toivoisi että ihmiset joille olemme tämän vallan antaneet ymmärtäisivät millaista valtaa he meihin käyttävät. Kun ilmenee että näin ei ole asianlaita, niin pettymyksen ja petoksen tunne painuu syvälle sieluun ja pakottaa jopa pohtimaan kokemusta todellisuudesta. Pitkälle vietynä tilanne voi kehittyä samanlaiseksi kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa uutisia pidetään vähintäänkin puolueellisina, jossei jopa valheellisina.

Ikävintä tällaisissa luottamukseen osuvissa kolhuissa on tietenkin, että kun huomaa että yksi — loppupelissä melko merkityksetön asia — on vajavainen, niin se pakottaa pohtimaan myös kaikkia muita tehtyjä luottamuksen eleitä, joita on vähän pakko jatkaa. Periaatteessahan meidät voitaisiin vaikka puukottaa aina kun odotamme metroa tai ryöstää kun nostamme automaatilla rahaa. Vaihtoehtona on kuitenkin vain mökki metsässä ja lähenevän yhteiskuntaromahduksen odotus.