Kategoria: Verkkokeskustelut

Julkaistu

Yhteismaan ongelmasta

Olen käynyt tämän keskustelun useamman kerran viimeisen parin kuukauden aikana, joten koen tarpeelliseksi kirjoittaa näkemykseni kertaalleen auki, etten joutuisi enää palaamaan asiaan toistuvasti.

Yhteismaan ongelma (englanniksi Tragedy of the Commons) on tilanne jossa yhteisessä käytössä oleva resurssi tuhoutuu ylikäytön seurauksena. Ilmiö ei ole uusi: sitä käsitteli ainakin Aristoteles kolmisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin 1800-luvulla englantilainen taloustieteilijä William Forster Lloyd kirjoitti pamfletin samasta käyttäen esimerkkinä ylilaiduntamista. Samanlaisiin päätelmiin päätyi taloustieteilijä Ludwig von Mises 1940-luvulla metsien ylihakkuiden kohdalla. Kaikki tämä on melko kiistatonta.

Ongelmaksi nousee eräs Garett Hardin. Hän oli koulutukseltaan ekologi, mutta sen lisäksi että kuvaili vaikutusvaltaisessa esseessä 1968 yhteismaan ongelmaa hyvinvointivaltion viitekehyksessä ja antoi sille nimen jota tässäkin päivityksessä käytän otsikkona hän oli myös rasisti, kannusti ”rotupuhtautta”, ja valkoista ylivaltaa. Hardinin näkemyksiä aiheen tiimoilla oli useampia, mutta ylilaiduntamisen lisäksi tämä kirjoitti muun muassa siitä kuinka hyvinvointivaltio tuottaa vääränlaisia kannustimia, jotka jatkuessaan johtavat niihin turvautuvien valtioiden tuhoon. Asiaan enempää menemättä, niin pummit hankkii sossutukien vuoksi lapsia, jne. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että Hardin uskoi (aivan oikeutetusti!) malthusialaisiin ”rajallinen maapallo” -ajatuksiin, jotka eivät olleet 1900-luvun toisella puoliskolla kovin suosittuja ”kaikkiin ongelmiin on helppo ratkaisu”-näkemysten saadessa alaa (nykyään tunnetuin tähän liittyvä fraasi on varmastikin edelleen käytössä oleva ”ikuinen talouskasvu on mahdollinen”).1

Yhteismaan ongelman olemassaolo oli siis osoitettu melko kiistattomasti. Merkittävä kysymys oli lähinnä, että jos kerran yhteismaat johtavat ylilaiduntamiseen yms., niin miksi yhteismaita on edelleen olemassa? Eikö niiden pitäisi olla kaikkien tuhoutuneita? Tämä on aihe josta Elinor Ostrom sai sittemmin Nobel-palkinnon. Hän osoitti etteivät yhteismaat ole hallitsemattomia, vaan niitä käyttävien keskuudessa syntyy yhteisöjä jotka estävät niiden ylikäytön: esimerkiksi järvikalastuksesta elävä yhteisö alkaa seurata vedestä nostettavien kalojen määrää ja painoa. Näin jos merkkejä ylikalastuksesta alkaa ilmetä, osaa yhteisö itsenäisesti vähentää kalastusta. (Ja mikäli joku kieltäytyy, hänelle voi alkaa tulla ”onnettomuuksia”).

Tästä päästään kohtaamaani ongelmaan: olen toistuvasti törmännyt näkemykseen että koska Ostrom voitti Nobelin yhteismaiden ympärille muodostuvia yhteisöjä käsittelevillä tutkimuksillaan, niin yhteismaan ongelmaa ei ole olemassa. Täten jos joku kaikesta huolimatta uskoo Hardinia (tai käyttää tämän lanseeraamaan termiä) on hän vähintäänkin ajastaan jäljessä, ja on mahdollisesti myös rasisti.2

Ongelma tässä koirapillihypoteesissa on, että vaikka yhteisö saattaa hallita yhteismaata onnistuneesti välttäen Hardinin muotoileman ongelman, niin se ei välttämättä aina ja/tai ikuisesti hallitse sitä. On täysin mielekästä pohtia mitä tapahtuu tilanteissa joissa yhteisö hajoaa, menettää kyvyn hallita ympäristöään, tai yhteisöä ei alunperinkään synny.

Ja siltä varalta että tämä kuulostaa kuumalta otolta, niin tässä on itsensä Ostromin vuonna 2008 kirjoittama tiivistelmä The New Palgrave Dictionary of Economics (2ed) -tietosanakirjaan Hardinin termistä:

Käännös leipätekstistä: Yhteismaan ongelma syntyy tilanteissa joissa on vaikeaa ja kallista estää mahdollisia käyttäjiä resursseista joilla on rajattu kantokyky. Tämä johtaa resurssien ehtymiseen niitä ylenmäärin käyttävien yksilöiden taholta, sen sijaan että käyttöä rajattaisiin kaikkien eduksi. Pessimismi käyttäjien kykyyn hallita resurssia ylikäytön estämiseksi on johtanut keskitettyihin hallintoratkaisuihin [esimerkiksi valtion tai yritysten toimesta -JM]. Nämä keskitetyt ratkaisut ovat kuitenkin itsekin johtaneet resurssien ylikäyttöihin. Käytännössä, varsinkin tilanteissa joissa käyttäjät kykenevät keskustelemaan keskenään, on usein luotu keskinäisiä sääntöjä jotka johtavat resurssinkäytön rajoittamiseen sen jatkuvan käytön varmistamiseksi.

Selkeyden vuoksi sanottakoon että Ostromin teksti on tiivistelmä sanakirjamääritelmästä, joka itsessään on tiivistelmä tutkimuksen yleistilasta, joka taassen on tiivistelmä kirjakatsauksista. Se ei siis missään nimessä ole täydellinen! Tästä huolimatta Ostrom mainitsee että käyttäjät USEIN luovat sääntöjä, VARSINKIN jos kykenevät keskustelemaan keskenään.

Mutta mitä jos käyttäjät eivät kykene keskustelemaan keskenään? Tai keskustelulle ei sallita antaa merkitystä? Tai potentiaalisia käyttäjiä on niin paljon, ettei paikalla olevilla käyttäjillä ole mitään sanomista käytön rajaamisen suhteen?

Selkeitä esimerkkejä tällaisista tilanteista on vaikkapa

  • Stellerin merilehmät (joka näyttivät kai lähinnä norsun kokoisilta hylkeiltä), menivät löydöstä sukupuuttoon yhdessä sukupolvessa (1741 löytö, sukupuuttoon julistaminen 1768; välissä 27 vuotta). Alueella vain metsästämässä käyneet eivät välttämättä jakaneet edes yhteistä kieltä, saati asuintiloja. On helppo uskoa etteivät alueelle juuri saapuneet metsästäjät tienneet paljonko merilehmiä oli olemassa, saati sitten kuinka määrä oli muuttunut, tai edes paljonko kantaa vuosittain ”harvennettiin”. Toisin sanoen: yhteisöä ei koskaan muodostunut.
  • Ikuinen syyskuu. Vuosikausia Internetin edeltäjiä käyttivät vain tutkijat ja opiskelijat. Niinpä laajamittaisesti uusia käyttäjiä tuli lähinnä syyskuussa, lukuvuoden alkaessa. Vanhat käyttäjät kokivat että juuri nettiin tulleet nuoret eivät osanneet talon tapoja, vaan käyttäytyivät huonosti kunnes yhteisö onnistui opettamaan heidät tavoille. Näin katsottuna ”syyskuun” pystyi tunnistamaan paitsi vuodenkierrosta, niin keskustelutason hetkellisestä romahduksesta. Vuoden 1993 loppupuolella Internet-yhteyksiä alettiin kuitenkin myydä myös kaupallisesti, ja uusia käyttäjiä alkoi valua sisään jatkuvana, päättymättömänä massoina. Vanhojen käyttäjien näkökulmasta syyskuu 1993 ei koskaan loppunut (ja on siis ikuinen). Toisin sanoen: yhteisö ei kykenyt sosiaalistamaan uusia jäseniä. Olen nähnyt muutamia tutkimuksia joiden mukaan jos uusia käyttäjiä tulee lyhyessä ajassa yli ⅕ alkuperäisen yhteisön määrästä, ei yhteisön alkuperäisiä sääntöjä kyetä enää sellaisenaan noudattamaan, vaan yhteisönrakennus pitää vähintäänkin aloittaa alusta. Ikuisen syyskuun tapauksessa (kun verkko ei ollut vielä hajonnut lukemattomille keskustelulaudoille, vaan kaikki olivat samoilla uutispalstoilla) tätä rakennusta ei jatkuvan virran vuoksi voitu tehdä.
  • Skotlannin ylämaiden maatalousyhteisöjen tuho. Itsenäisen Skotlannin ylämailla oli ollut käytössä järjestelmä, jossa kylien puolustus ja infrastruktuuri oli annettu luottamustoimeina laird’eille. Kun Skotlanti ja Englanti yhdistyivät, lairdit samaistettiin lainsäädännössä englantilaisiin lord’eihin, jotka omistivat hallinnoimansa alueet. Kun lairdien lapset sitten oli tarpeeksi pitkään lähetetty Lontooseen verkostoitumaan, katkesi myös heidän sosiaaliset siteensä kotiseutunsa asiakkaisiin. Kun heille lopulta ehdotettiin että kyläläisten maavuokrien sijaan parempaa tuloa saisi irtisanomalla vuokrasopimukset ja muuttamalla maat lampaiden viljelymaiksi, tarttuivat he ideaan innolla. Lopulta ylämaat jäivät asumattomiksi: kyläläiset muuttivat kaupunkeihin, joissa lairditkin jo entuudestaan asuivat. Jäljelle jäivät muutamat lammaspaimenet. Toisin sanoen: yhteisö menetti kykynsä hallita resurssejaan lainsäädännön edessä.3

Ylläolevaan olen saanut kuulla vastaväitteitä näiden esimerkkien johtuvan kapitalismista. Kyse ei olisi siis yhteismaan ongelmasta, vaan kapitalismin tragediasta. Tähän voi sanoa että vaikka kapitalismin perusluonteeseen kuuluu tietty ”mikään rahamäärä riitä” (tehokkuutta ja vaurautta haetaan yli yksilön, yhteisön, tai luonnon hyvinvoinnin), niin yhteismaiden ylikäyttö edeltää kapitalismia. Esimerkiksi maurit saapuivat nykyisen Uuden-Seelannin alueelle 1300-luvun alussa: seuraavan 200 vuoden aikana merkittävä osa alueen suurista eläimistä päätyi Stellerin merilehmän tavoin sukupuuttoon. Samoin kävi Siperiassa mammuteille. Vastaavia suurten eläinten sukupuuttoja löytyy kaikkialta minne ihmiset ovat laajentuneet. Toisaalta kuten aloitin: ensimmäisenä ongelmasta kirjoitettiin jo ennen kristinuskon perustamista.

Toinen kuulemani vastaväite on, että vaikka yhteismaan ongelma olisi totta, ei siihen ole pakko viitata Hardinin keksimällä termillä. Tämä on totta. Toisaalta kommunikoinnin tarkoitus on tulla ymmärretyksi, ja erikoistermistön käytön idea on vähän niinkuin välttää kirjoittamasta esseetä tilanteessa jossa erikoisterminkin käyttö kelpaa.

On toki mahdollista käyttää termiä ja pistää perään asteriski ja fraasi ”Hardin oli paska tyyppi”, mutta aina se ei ole mahdollista, esimerkiksi mikroblogialustojen ollessa kyseessä. Lisäksi voi argumentoida että Hardinin nimeäminen jos mikä nostaa hänet kuolemattomaksi, ei sanakirjasta löytyvän termin käyttö.

  1. Ajatus teknologisen kehityksen mahdollistamasta ikuisesta kasvusta perustui muutamaan yksittäistapaukseen, jotka kannattanee erikseen mainita. Ensinnäkin Vihreä vallankumous oli 1900-luvun toisella puoliskolla moninkertaistanut ihmiskunnan käytössä olevan ruokamäärän, ja samanaikaisesti penisiliini oli hävittänyt monia kulkutauteja, ja halpa öljy oli moninkertaistanut yhden ihmisen käytössä olevan tehokkuuden käyttäen raaka-aineena fossiilisiin varastoitunutta energiaa, eli työtä. Nämä kaikki olivat yhdessä johtaneet hyvinvointivaltioiden syntymiseen toisen maailmansodan jälkimainingeissa (esimerkiksi Suomen koko väestön kouluttamiseen perustuva peruskoulujärjestelmä ja nykyinen työttömyysturvajärjestelmä ovat molemmat rakennettu 1960-luvun aikana). Tilannetta voi kuvailla vaikkapa sanomalla ettei nykytilaa nähty enää resurssipuutteista johtuvina (kuten aiempina vuosisatoina), vaan keskusteluna siitä kuinka tätä resurssien runsautta tulisi hallita. Kun kylmä sota sitten loppui ilman ydinlaskeumaa, innokkaimmat iloitsivat historian olevan nyt ohi. ↩︎
  2. Parhaassa tapauksessa minulle kerrottiin (ilman ajatusprosessin avaamista) että yhteisön voimaannuttaminen se vasta äärioikeistolaista onkin. (Tai kuten termin voi myös muotoilla: kommunismi on fasismia.) ↩︎
  3. Hieman vastaava tilanne ovat kalastusoikeudet. Tunnetusti eräs merkittävä syy Somalian merirosvouteen on muiden maiden kalastuslaivastojen työskentely vailla lupia Somalian merialueilla (kun valtiolla ei yleisistä syistä juuri ole merivoimia jotka kykenevät turvaamaan sille kansainvälisten sopimusten sallimat alueet), johtaen kalastajien tarpeeseen löytää toisia elinkeinolähteitä yhteismaiden köyhdyttyä. Kuten merirosvous.. ↩︎

Julkaistu

Mastodon ja sisällön löytäminen

Olen ollut huomaavinani että verkosta löytyy useampi viesti siitä kuinka Mastodon-tili tehdään, muttei juurikaan siitä kuinka Mastodon-tiliä käytetään – varsinkaan suomeksi. Ainoa näkemäni yleinen ohje on ”seuraa paljon tilejä”, mutta tämä jättää epämääräisyydessään toivomisen varaa.

Olen asian tullessa puheeksi useamman kerran kirjoittanut yleisimmät kuopat auki. Aikaa säästääkseeni kopioin ne nyt tähän myöhempää käyttöä varten:

Mastodon1 on monella tavalla kuin sähköposti: jos et ole kertonut osoitetta muille, ei postiakaan kannata tarkistaa. Kuten sähköposti, voi Mastodoniakin käyttää useammalla tavalla, eikä yksi tietty tapa ole toista parempi.

Lyhyesti Mastodon kuitenkin tiivistyy kahteen eri yläkategoriaan: lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Pistin näitä koskevat tekstit alla oleviin pudotusvalikoihin. Klikkaa lukeaksesi lisää!

LUETTAVAN LÖYTÄMINEN ja seurattavien hankinta


Mastodon on aika tylsä jos muiden tekstejä ei löydy. Tässä neuvoja aikajanan täyttämiseen!

Helpoin tapa saada laadukasta sisältöä on tilata Trendaa -tili, johon on koottu suomalaisten käyttämien palvelimien eniten jaettuja viestejä: https://mstdn.social/@trendaa

Trendaa -tilin profiili.

Toinen helppo tapa saada kiinnostavaa sisältöä on asiasanojen tilaus. Olen yrittänyt kerätä kattavaa listaa, mutta erinäisten syiden vuoksi se on ollut vaikeaa. Helpointa on varmaan katsoa mitä asiasanoja Trendaa -viesteissä on käytetty, tai mitä muut seuraamasi tilit ovat käyttäneet. Yleisesti kannattaa kuitenkin tilata vähintään oma kotikaupunki (esim. #Tampere: [palvelimen url tähän]/tags/tampere; vaihtoehtoisesti sanan voi laittaa hakupalkkiin). Itse käyttämiäni hakusanoja ovat mm. esittely, politiikka, sarjakuva, autoilu, pyöräily, kävely, yhteiskunta, luonnonsuojelu.

Jos käyttämäsi palvelin ei ole yksi Trendaan seuraamista, kannattaa myös vilkaista mitä viestejä omalla palvelimella on viime aikoina suosittu osoitteessa [palvelimen url tähän]/explore, joka Mastodon.social:in kohdalla löytyy täältä: https://mastodon.social/explore. Käyttöliittymästä löytyy tätä varten todennäköisesti myös oma nappi, joka saattaa olla esimerkiksi suurennuslasi, tai ylä-oikealle nouseva osakekurssi.

Kuinka profiilin buustit kytketään pois.

Jonkinlaisena protippinä mainittakoon vielä kaikki palvelimella julkaistavat viestit. Jos palvelin on suomalainen tai muuten pieni, viestimäärä lienee määrältään ja laadultaan sellainen, että tästä on sellaisenaan hyötyä. Sivu löytyy osoitteesta [palvelimen url tähän]/public/local. Käyttöliittymässä linkkiä todennäköisesti edustaa nappi, jossa on maapallo. Jos valittu palvelin on suuri ja ulkomaalainen, sisältöä voi kuitenkin paljon ja se on usein huonolaatuista.2

Mielenkiintoisen tilin löytyessä kannattaa se tilata erikseen. Jos tili jakaa muiden päivityksiä liikaa, voi tilin buustaukset kytkeä pois päältä.

KIRJOITTAMINEN ja keskusteluun osallistuminen


Tämä on heille joilla olisi tarkoitus ns. mikroblogata omia mielipiteitä, tiedotteita, tai ottaa osaa keskusteluihin.

Allekirjoittaneen profiilin graafiset elementit syksyllä 2025.

Profiiliin ei ole pakko (eikä välttämättä edes suositeltavaa!) laittaa omaa nimeä.3 Profiilia ei kuitenkaan kannata jättää tyhjäksi: miksi seurata profiilia joka on niin keskeneräinen, ettei edes profiilikuvaa ole laitettu?

Allekirjoittaneen profiilin tietolaatikot syksyllä 2025.

Tietolaatikossa oleva ”seison näiden takana” kentän sisältö on luettavissa: Rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; Eläköön sosialismi, tasa-arvo, ja vapaus SEKÄ sateenkaarijutut joihin transoikeudet sisältyvät, pelastetaan maapallo/ilmasto, ei etuvartiosto-aatteille (monarkismi, fasismi, marxismi-leninismi).


Toisaalta viesti on olemassa aina viitekehyksessä. Jos viitekehystä ei ole, voi viestiä olla vaikea ymmärtää (mitä tarkoittaa ”rakastan kotimaatani”, jos kotimaata ei ole mihinkään merkitty?). Täyttämätön profiili myös vihjaa, ettei sisältökään ole kovin kiinnostavaa, tai ainakaan helppolukuista.

Tässä kohtaa kannattaa todeta ettei profiilin kuvituskuvien tarvitse olla mitenkään kovin ihmeellisiä: sellaiseksi kelpaa vaikka kuva itselle tärkeästä esineestä, taustakuvaksi missä esine aikaansa viettää (esim: kirja ja kirjahylly; jalkapallo ja jalkapallokenttä; ihminen ja tämän kotikaupunki/työpaikka/harrastuspaikka). Graafisella näyttävyydellä on toki puolensa, muttei sitä keneltäkään odota. Kehuja ei ainakaan saa: olen itse säätänyt profiilini grafiikkaa toistuvasti vuosien varrella, enkä muista että olisin saanut siitä yhtäkään kommenttia.

Sen sijaan tekstipuolen tietolaatikkoon kannattaa laittaa vähintään oma sijainti itselle mielekkäällä tarkkuudella, mikä ei tarkoita että sen tarvitsisi olla kovinkaan tarkka: ulkomaalaisille riittää jos tässä lukee ”Finland”, suomalaiselle väestölle maakunta tai ”kaupunkimainen taajama pääkaupunkiseudun ulkopuolella”, jos kotikuntaa ei koe hyväksi pistää.4 Vapaavalintaisesti tähän voi pistää myös sellaisia asioita kuin kotisivut, kielitaito, tai vaikka poliittisia mielipiteitä.

Allekirjoittaneen vapaakenttä syksyllä 2025.

Vapaakenttään voi soveltaa samaa suuripiirteisyyttä kuin grafiikkapuolelle. Tähän voi merkitä onko harrastuksia, millainen perhe, tai miten aikaa katsoo parhaaksi käyttää. Itse pistin koulutustaustani: yhtäältä moni viestini käsittelee yhteiskuntaa, ja toisaalta koska koen sen kertovan jotain temperamentista ja arvomaailmasta.

Allekirjoittaneen esittelyteksti vuodelta 2023, sellaisena kuin se näyttäytyi loppuvuodesta 2025.

#Esittely
Ensimmäinen mitä yleensä ehdotetaan on kirjoittaa viesti jossa kerrot itsellesi tärkeistä asioista. Tässä kohtaa ei ole niinkään tärkeää mitä kirjoittaa, kuin miten viestin päättää: lopussa oleva #Esittely -asiasana jakaa viestin kaiken kansan tietoon. Asiasanaa käyttämällä on myös helppo löytää muiden käyttäjien profiileja. (Englanniksi vastaava termi on #introduction.)

Muuta hyödyllistä

Tykkää muiden kirjoittamista viesteistä! Tykkäys toimii Mastodonissa lähinnä lukukuittauksena. Koska Mastodon ei jaa lukijoista tietoa, ei kirjoittaja tiedä josko hänen päivitystään on luettu ellei kukaan tykkää tai kommentoi. Mikään ei motivoi kirjoittamaan lisää kuin se, että aiempi viesti on luettu!

Jaa muiden kirjoittamia viestejä! Koska Mastodonissa ei ole algoritmia, eivät viestit näy muille kuin heille jotka ovat viestin tilanneet (eli seuraavat käyttäjää, tai käyttäjän viestiin laittamia asiasanoja). Jakamalla viestin eteenpäin myös omat seuraajasi näkevät tärkeäksi näkemäsi viestin.

Tarkista viestisi meta-asetukset! Jos viestin näyttötila on jokin muu kuin ”Public”, ei viestissä olevat asiasanat näyttäydy asiasanahauilla (eli viesti ei näy heille jotka eivät ole tiliäsi muuten tilanneet).

Yleinen viestikenttä, jossa meta-asetukset yläkulmassa.

Myös viestin kieli kannattaa merkitä oikein. Tärkeimpänä se vaikuttaa siihen toimiiko viestien kääntö vieraille kielille (jos asetus on ”suomi” mutta viesti on kirjoitettu saksaksi, ei käännöstoiminto esimerkiksi englanniksi toimi). Toisaalta jos käyttäjä on ilmoittanut haluavansa nähdä ainoastaan suomenkieliset viestit, niin päivitys ei ilmesty live feedsiin, jos viestin kieleksi on meta-asetuksista asetettu englanti.

  1. Tai laajemmin fediverse: puhun tässä nyt yleisesti Mastodonista, mutta oletan että valtaosa ehdotuksista pätee myös Pixelfediin yms. ↩︎
  2. Live Feeds periaatteessa näyttää viestit ainoastaan käyttäjän asetuksissa merkitsemillä kielillä. Valitettavasti monet käyttäjät jättävät kirjoittamiensa viestien meta-asetukset englanniksi, jolloin englantia osaava käyttäjä näkee käytännössä lähes kaikki palvelimella julkaistut viestit. Ratkaisuna on ottaa tiliasetusten kielivalikoimasta pois englanti. [Edit Profile > Preferences > Other] ↩︎
  3. Omalla kohdallani koko nimen käyttö on kompromissi: valitan usein kotipaikkani ongelmista, ja toisaalta kiinnostuksenkohteeni ovat sen verran rajattuja että henkilöllisyyteni on kuitenkin helppo päätellä. Lisäksi harrastan keskusteluja joissa on mielekästä tuoda esiin viitekehys jossa viesti on kirjoitettu. ”Fasismilla on etunsa” on esimerkki mielipiteestä joka luetaan aika eri tavoin riippuen siitä mitä profiilissa lukee. ↩︎
  4. Oma tarkka sijaintini heijastelee varttipolitikoinnin tuottamia haasteita: minusta on verkko täynnä tekemiäni vaalikoneita, joissa ilmeisistä syistä selviää asuinpaikkani tarkasti. ↩︎

Julkaistu

Velattomuus harhakuvana menestymisestä

Robert Ekman. Kerjäläisperhe maantiellä. 1860.

Viime päivinä on (jälleen) puhuttu velkaantumisesta. On otettu Suomen velkaantumisaste ja sanottu yksinkertaistaen, että velkamäärä osoittaa Suomen olevan ”Kreikan tiellä”, tai muuten maalailtu kauhukuvia kuinka velka osoittaa meidän olevan (vaihtelevasti) joko moraalisesti rappeutuneita, tyhmiä, tai muuten vain vaarantavan Suomen valtion itsenäisyyden ja tulevaisuuden. Tämä siitäkin huolimatta, että yksiselitteisen huonosta finanssipolitiikasta huolimatta meillä on edelleen vähemmän velkaa kuin vertaisryhmillämme Euroopassa, ja luottoluokituksemme heijastaa finanssipolitiikkaa, ei velka-astetta.

Retorisesti velka onkin kätevä: sillä voi perustella vaikka mitä, koska ”nyt on pakko”. Ei tarvitse perustella, ei tarvitse etsiä vaihtoehtoja: on pakko. Tuliselta pannulta on pakko hypätä pois, vaikka sitten tuleen.

Velattomuuden arvostaminen historiaallisesti nousenee (ainakin) kolmesta historiaallisesta tapahtumasta, tai oikeammin niiden paremminpäin selittämisestä:

1800-luvun lopussa JV Snellman ei valtiovarainministerinä halunnut ottaa Suomelle lainaa, vaan antoi mieluummin kansan vaipua nälänhätään, jopa kannibalismiin. Kymmenesosa kansasta kuoli. Omana aikanaan nälänhätä haluttiin maalata kansan tyhmyytenä ja puhdistavana tulena: se olisi tapahtunut koska maanviljelyksemme oli niin kehittymätöntä, ettemme kyenneet ruokkimaan itseämme. Maata kiertävä nälkäisten joukko oli tässä luennassa hetkellinen kipu, jonka jälkeen maanviljelyksemme kehittyisi ja vastaisi paremmin eurooppalaisia vertailukohteita. (Todellisuudessa taustalla oli kapitalismin aiheuttama yhteisöllisten turvaverkkojen tuhoutuminen, valtion viljavarastojen puute, kerran-vuosisadassa tapahtunut useamman viljakasvin kuoleminen kesken kasvukauden hallaan, ja erkaantuminen luonnosta: nälänhätä oli pienemmillään siellä missä kalastus ja metsästys oli edelleen mahdollisuus.) Myöhemmin opetusministerinä Snellmann pääsi kirjoittamaan virallisen tulkinnan tapahtumista. Tuloksena tänäkin päivänä oppikirjoissa muistutetaan nälänhädästä valtionrakennuksen merkkipaaluna, siitäkin huolimatta että nälänhätä päättyi vasta lainan ottamiseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomi otti Yhdysvalloilta lainaa välttääkseen nälänhädän. Yhdysvalloille laina (joita oli jaettu ympäri Eurooppaa) oli paitsi taloudellinen toimi, niin poliittinen: nälän partaalla olevan mantereen kansat olisivat saattaneet ryhtyä vaatimaan Venäjän esimerkin mukaisesti vallanvaihtoa, jos vyötä olisi pitänyt jatkuvasti kiristää. Toisin kuin muut Euroopan maat, Suomi myös maksoi velan takaisin. Tätä on pidetty merkittävänä kansallisylpeytenä, siitäkin huolimatta ettei velkaa oltu Yhdysvaltain puolelta tarkoitettu maksettavaksi. Maksamisesta oli toki hyötyä: tietyissä piireissä se yhdessä ”Talvisodan myytin” kanssa oli merkittävä maankuvan luoja, jonka arvoa on yritetty mittailla vuosikymmeniä. Samalla kannattaa muistaa arvon syntyneen siitä että vain yksi maksoi: jos kukaan ei olisi maksanut, ei tätä olisi pidetty Suomen syynä, ja maksetut rahat olisi voitu käyttää johonkin muuhun. Sivuhuomiona voinee myös mainita että maksamisen arvo Yhdysvaltain sisäpoliittisena puheena (joka päätyi sikäläisiin oppikirjoihin asti, kuten täällä usein muistetaan mainita) tuli juuri siitä että Suomi maksoi. Jos kukaan ei olisi maksanut, ei asia olisi ollut merkittävä: asiasta olisi ollut konsensus. Mutta koska Suomi maksoi ja muut eivät, niin paikallisille suurvalta-aseman hinnan kanssa kipuileville nousi lyömäase: muutkin olisivat voineet maksaa (toisaalta se ettei muut suurvallat maksaneet, osoitti Yhdysvaltojen olevan siirtymässä paikalliselta tasolta globaalille). Tässä mielessä ”luokan priimus” oli myös ”opettajan lellikki”, ja vertaisryhmänsä petturi. Näiden karkeiden sanojen jälkeen kiirehdin vielä sanomaan ettei tämä ole itsessään paha juttu, mutta mainitsemisen arvoinen jo siksi että se oli Suomen Yhdysvaltojen suhteen alku.

Kolmas velkaan liittyvä tapahtuma on tietenkin vuoden 1990 pankkikriisi. Suomessa oli pitkään harjoitettu politiikkaa jossa pankit eivät saaneet jakaa lainoja enempää kuin niillä oli varallisuutta. Kokoomuksen johdolla tästä oli 1980-luvun aikana luovuttu, jolloin pankit olivat alkaneet ottamaan ”dollarilainoja” Yhdysvalloista, joita sitten lainasivat edelleen asiakkailleen. Lainatalouden hulluus yksilöityi valokuvaan, jossa pankinjohtaja istui pankkinsa edessä kottikärryllinen rahaa vieressään, valmiina jakamaan rahaa ohikulkijoille nimikirjoitusta vastaan. Kun markan arvo sitten romahti (oma kertomus tämäkin), niin nousivat lainojen korot jopa 20 prosenttiin. Pankit yrittivät saada omansa pois vaatimalla velkojen takaisinmaksua välittömästi, mikä sitten johti velkoja ottaneiden yritysten romahdukseen, ja kulutusluottoja ottaneille loppuelämän kestäviin velkoihin. Sivumainintana lisättäköön että kun velkajärjestelyt oli tehty, niin valtion halussa olleet ”roskapankin” velat (ne joita ei kukaan uskonut kyettävän voitavan maksaa takaisin) myytiin 5% nimellisarvosta ulkomaille (eli 100 markan lainakirja myytiin 5 markalla eteenpäin). Vaihtoehtona olisi ollut velkojen anteeksianto, mutta tämän uskottiin heikentävän kansan moraalia ja toimivan ikävänä ennakkotapauksena (jottei kukaan kutsuisi puolueelliseksi, mainittakoon tämän tapahtuneen Lipposen sateenkaarihallituksen aikaan, vastuuministerinä ollen Vasemmistoliiton Siimes).

Mutta se menneisyyden esimerkeistä. Miksi velattomuus sitten on harhakuva menestyksestä?

Yleisestihän tiedetään (vaikka hallituksemme on tämänkin unohtanut) että velkaa voi ottaa joko syömiseen tai sijoituksiin: on helppo ymmärtää että jos tiedetään kalliossa olevan paksu kultasuoni, niin kaivos kannattaa perustaa vaikka velaksi. Ja jos arvometallisuonia on useampi, niin lainoja kannattaa sitten myös ottaa useita. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta, muttei ole: takavuosina keskustelin erään Tampereen kuntapolitiikon (jonka mainitsen olleen sekä asiaan erikoistunut korkeakoulutettu, että broilerikasvattamon tuote1) siitä voiko kaupunki ottaa lainaa ratikan pidentämiseen siitäkin huolimatta, että olimme yksimielisiä lainan maksavan itsensä takaisin paitsi rahallisesti, niin myös hyvinvointina.

Toisaalta kaikki sijoituksetkaan eivät ole kovin järkeviä. Juuri nyt Tampereella puhutaan kaupungin maksamasta hankkeesta, jossa (kaupungin omistaman) Särkänniemen pääportti oli tarkoitus saada kulkemaan museolaivoja sisältävän sataman yli. Tapaus on edelleen kesken, mutta tiedossa olevien faktojen mukaan museolaivat piti siirtää satamasta vaikka erikseen oli päätetty, ettei näin tultaisi tekemään. Sillan rakentamiseen laitettiin viisi miljoonaa euroa. Kun rakentaminen oli jo aloitettu, Särkänniemi ilmoitti että juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan pääporttia ei tultaisikaan siirtämään (tutkimuksen valmistumista olisi ehkä kannattanut odottaa ennen rakentamisen aloittamista).

Sijoituslainan vastakohtana nähdään ns. syömälaina. Nekin jotka myöntävät että sijoituslainoja kannattaa joskus tehdä, ovat usein mieltä ettei syömälainaa ainakaan kannata ottaa.

Samalla syömälaina määritellään liian laajasti. Saatamme esimerkiksi ajatella, ettei meillä ole varaa vaikkapa johonkin yliopiston professuuriin, joten siitä pitää luopua. Tällöin ajatuskulkuna on ettei yliopistolla ole varaa professorin palkkaan, unohtaen ettei professuurin ylläpidossa makseta ainoastaan kuukausipalkkaa, vaan mahdollisesti jopa vuosisatoja kerrytetyn asiantuntemuksen ylläpitokustannuksia. Otetaan esimerkiksi suomalainen arkeologia: jos sen professuurista luovuttaisiin, niin paitsi ettei meillä ole professoria, niin meillä ei myöskään ole ketään joka pystyisi opettamaan seuraavaa professoria, jos sellainen joskus haluttaisiin hankkia. Samalla Museovirasto (ymv.) eivät kykene enää hankkimaan koulutettuja työntekijöitä. Ulkomailla voidaan käydä hakemassa jotain tietämystä, mutta edes Britannian huippuyliopistoissa ei opeteta suomalaista historiaa, tai millaista tutkimusta täällä on aikoinaan tehty. Kaikki aiemmin kirjoitetut kirjat (ja eri arkistoihin talletetut näytteet ja paperit) toki säilyvät, mutta emme tietäisi mitä niissä lukee, tai että ne ovat edes olemassa. Yksinkertaisena esimerkkinä institutionaalisen muistin toiminnasta kertoo vaikkapa hiljattain tullut uutinen Kansalliskirjastoon arkistoon päätyneestä Gustav Klimmtin piirroksesta. Piirros oli ollut kirjastolla jo vuodesta 1943, mutta sen olemassaolo oli unohtunut. Vasta kun eläköitynyt kirjastonhoitaja kuuli Ateneumin tekevän Klimmtistä näyttelyn, tuli hän lähettäneeksi kuraattorille aiheesta sähköpostia. (Linkki2)

Toisaalta ”syömälaina” on itsessään arvouttava termi: se kun saa ajattelemaan Snellmanin toimineen oikein ajaessaan kansan kuolemaan nälkään (kirjaimellisesti!). Eettisesti (moraalisesti, inhimillisesti) olisi kuitenkin parempi puhua syömälainan sijaan turhista lainoista: lainoista, jotka eivät säilytä arvokasta menneisyyttä (kuten yliopiston professuuri), tai rakenna arvokasta tulevaa (kuten Tampereen ratikka), tai muuten vain osoita täydellistä ihmisyyden puutetta.

Edellä mainittu teksti tiivistettynä nelikenttään ”VELAN TYYPIT” Akselit ovat Tarpeellinen / Tarpeeton; Ylläpito (riskitön) / Sijoitus (riski). Esimerkit kannattavista veloista on professuuri, nälänhädän esto, ratikka. Esimerkit kannattamattomista veloista turkistarhauden tuet ja Särkänniemen uusi silta.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Velka on muutakin kuin taloudellisia sijoituksia tai moraalisia päätöksiä. Kyse on myös liittoutumisesta: laina on side ottajan ja antajan välillä. Se millainen side on, riippuu määristä ja muista tekijöistä, mutta yleisesti pätee vanha vitsi jonka mukaan satasen laina on ottajan vika, mutta miljardi antajan. Esimerkkejä näistä siteistä on vaikkapa suurvaltojen perinteinen temppu antaa vaikutuspiirissään oleville vasallivaltioille lainoja paitsi pitääkseen nämä tyytyväisinä, niin myös pitääkseen nämä kurissa. (Siksi järkevään valtionhoitoon kuuluu huolehtia, ettei valtiolla ole suuria yksittäisiä saajia. Tämä osoittautui Kreikan virheeksi: koska lainat oli annettu matalalla riskillä siinä uskossa että euroalue takaisi painostuksen alla lainat yhteisvastuullisesti, sai Kreikka niskoilleen hajanaisen sijoittajajoukon sijaan lähimmät liittolaisensa.) Etelä-Amerikassa onkin takavuosina ollut tapauksia, joissa uusi hallinto on kieltäytynyt ottamasta vastuuta edellisen hallinnon ottamista lainoista. Toisaalta Putin teki kovasti töitä maksaakseen Neuvostoliiton ja keisarivallan aikaisia lainoja ennenkuin aloitti laajentumispyrkimykset Euroopan suuntaan.

Kolmas asia mikä velan suhteen kannattaa huomata on paljonko se tulee maksamaan. On ilmiselvää että jos velalla rakennetaan kultakaivos, kannattaa se ottaa vähän korkeammallakin prosentilla. Toisaalta jos velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, niin samantien rahat voi polttaa vaikkapa kokkona Kansalaistorilla. Tähän liittyen onkin hyvä muistaa valtion velkojen olleen pitkälti negatiivisella korolla, kunnes muutama vuosi sitten Valtiovarainministeriö maksoi nämä velat pois etuajassa uusilla veloilla, joiden korko oli merkittävästi positiiviinen. Se miksi näin tapahtui, paljastunee jonain päivinä lapsenlapsillemme. Seuraukset sen sijaan olivat ilmeiset: pian tämän jälkeen alkoi se käärmeen piippuunlaitto, jota tällä hetkellä kutsutaan velkakaton asettamiseksi.

  1. Ja selvennykseksi tarkennan, että nämä ovat molemmat positiivisia kuvauksia. Vain hölmö ei arvosta korkeakoulutusta ja vuosia jatkunutta diletanttiutta). ↩︎
  2. Mainittakoon että Yleisradio ja Helsingin Sanomat kertovat uutisesta eri tavoin. Yleisradion uutisessa näyttelyn kuratoinut Anu Utriainen sai sähköpostin Kansalliskirjaston eläköityneeltä kirjastonhoitajalta, joka paljasti, että kirjaston varastosta löytyy Klimtin portfolio eli teosten kansio. Kukaan muu ei asiasta tiennyt. Helsingin Sanomien uutisessa (linkki) Kansalliskirjasto ei Ateneumin tietojen mukaan ole esitellyt portfoliota näyttelyissään, mutta intendentti Anu Utriainen sai tietopyynnöllä kuulla siitä. Halutessaan näitä kappaleita voi vertailla ja miettiä, mitä ne kertovat maailmankuvasta. Helsingin Sanomien toimittajan maailmankuvassa puuttuva tieto on mahdollista saada tietopyynnöllä, miettimättä ollenkaan miksi tietopyyntö oli ymmärretty tehdä. ↩︎

Julkaistu

Ongelmien asettelusta ja vääristä johtopäätöksistä

Tällä viikolla Jare Tiihonen (joka työelämässä käyttää nimeä Cheek) mainitsi Palestiinan tilanteen olevan itselleen kestämätön seuraavasti (linkki):

– Tässä on kyse ihmisyyden puolella olemisesta – se lasten lahtaaminen, kymmenien tuhansien lahtaaminen. [- -] [M]e tuetaan tätä, mitä Palestiinassa nyt tapahtuu. Se on mulle se ongelma. Se on niin mun arvojeni vastaista. Ja sitten sanotaan, että teemme kaikkemme. Joo, ihan varmaan.

Tämän jälkeen Tiihonen mainitsee, että vaikka on talouspoliittisesti oikealla, niin äänestää jatkossa ihmisarvot edellä. Tähän liittyen Mastodonin vasemmistokuplassa ihmeteltiin kuinka Tiihonen oli alunperinkään onnistunut asettamaan oikeistolaisen talouspolitiikan1 ja ihmisoikeudet keskenään suht sopuisaan maailmankuvaan.

Tiihosen maailmankuvan tarkastelussa voi käyttää apuna kuukautta aiemmin julkaistua ulkoministeri Elina Valtosen2 ajatusta ihmisoikeustilanteen parantumisesta Euroopassa (linkki):

– Nyt [verrattuna 50 vuoden takaiseen] ne [Baltian maat] ovat täysvaltaisesti paitsi Euroopan unionin jäseniä myös Naton jäseniä. Siellä ihmisillä on poliittiset vapaudet ja täydet ihmisoikeudet, jotka meilläkin ovat. Ne ovat osa syrjimätöntä markkinataloutta, jossa kaikilla ihmisillä on myös mahdollisuus vaurastua.3

Ajatusta voi pyöritellä siten, että Valtonen puhuu parempien ihmisoikeuksien epäsuorista merkeistä (EU:n ja NATO:n jäsenyys), ja ihmisoikeuksien seurauksista (vaurastumisen mahdollisuuden kaikille tarjoava markkinatalous). Koska Baltiassa ja Suomessa on poliittisten vapauksien merkit (EU- ja NATO-jäsenyydet) ja poliittisten vapauksien seuraukset (”syrjimätön markkinatalous”), täyttyy siellä myös täydet ihmisoikeudet ja poliittiset vapaudet. Mutkikkaasta muotoilusta huolimatta toimittaja lienee sen ymmärtänyt ja hyväksynyt, koska juttuun ei ole liitetty jatkokysymystä tai toimittajan tekemää tarkennusta.

Merkittävää tässä ajatuksessa on ettei poliittisia vapauksia tai ihmisoikeuksia ole paalutettu mihinkään tutkimukseen tai tilastoon, vaan indikaattoreihin: jäsenyys valtioliitossa, jäsenyys sotilasliitossa, ”syrjimätön markkinatalous”. Joskus tällaiset yksinkertaistukset ovat käteviä, mutta ne voivat johtaa myös harhaan (murhamysteereissä ”paukahtava pakoputki” on lähes aina pistooli; teessä oleva ”miellyttävä mantelinen maku” taassen rotanmyrkky).4 Tämän tekstin viitekehyksessä on mielekästä pohtia, mistä puhumme, kun puhumme Valtosen käyttämistä termeistä — ja ennenkaikkea markkinataloudesta.

Purkaakseni Valtosen väitteen osiin, niin toki Euroopan unioni pyrkii olemaan tasa-arvoa teoriassa ja käytännössä tukevien valtioiden yhteenliittymä.5 Toisaalta sillä on sellaisia jäseniä kuin Unkari, jossa ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia on merkittävästi rajoitettu. NATO puolestaan on sotilasliitto, jonka jäsenet ovat luvanneet puolustaa toisiaan. Sen jäseniin hyväksyttiin myös fasistinen sotilasdiktatuuri (Portugali 1933 – 1974). Näin ollen kummassakin tapauksessa kyse ihmisoikeuksien takuusta on enemmänkin korrelaatiota kuin kausaatiota: EU:n ja NATO:n jäsen on yleensä ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia asukkailleen myöntävä maa, mutta jäsenyys ei sitä itsessään takaa. 6

”Syrjimätön markkinatalous” on hieman monimutkaisempi pohdittava. ”Markkinatalous” tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihmiset voivat myydä tuotteitaan: sellainen kuuluu kaikkien ihmisten koskaan muodostamiin yhteisöihin: syrjimättömyys on eri asia. Esimerkiksi merkantilismin aikaan Suomessa tukkukauppaa (ostoa ja myyntiä) sai tehdä vain porvarit (1870-luvun loppuun).

Valtonen on oikeassa että syrjimätön markkinatalous olisi osa toimivien ihmisoikeuksien seurauksia, mutta tässä tapahtuu jännä jippo: emme tiedä onko meillä syrjimätöntä markkinataloutta! Olisi helppo väittää, ettei se ole kapitalistisessa järjestelmässä7 mahdollista, mutta tämä on tässä yhteydessä sivuseikka.8

Tästä päästään takaisin Tiihoseen. Oletan hänen ajattelevan Valtosen tavoin että EU, NATO, ja ”syrjimätön markkinatalous” yhdessä takaavat parhaan tavan parantaa ihmisoikeuksia. Useinhan sanotaan kapitalismin nostaneen ennennäkemättömän paljon ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä,9 jolloin kapitalismin ja ihmisoikeuksien ristiriitaa ei välttämättä arjessa huomaa, varsinkaan jos lähipiirissä ei ole väliinputoajia ”pyhiä köyhiä”.10

Ongelma nostaa päätään vasta tilanteissa joissa joudumme katsomaan lähemmin kapitalismin seurauksia paitsi teoriassa (”nostanut lukemattomia absoluuttisesta köyhyydestä”) niin käytännössä. Palestiinan kansanmurhan hyväksyntä ei tapahdu suomalaisten oikeistopuolueiden pahuutta, vaan koska se noiden aiemmin ilmoitetun kolmen perusteesin – EU, NATO, ”syrjimätön markkinatalous” – vastaista. EU:lle, koska sen keskiössä on toisen maailmansodan trauma yleisesti ja juutalainen valtio erityisesti (”jos se on Israel, se on ok”); NATO, koska haluamme ostaa ja myydä Israelin kanssa aseita; ”syrjimätön markkinatalous”, koska moraalin mukaan toiminta on moraalittomia kohtaan syrjivää. Kysy vaikka asevalmistaja Nammon konserninjohtajalta, jonka mielestä olisi ”vaarallista” jos asevalmistaja ryhtyisi poliittiseksi eikä myisi niille joilla on varaa ostaa. (Linkki)

PS.

Loppuun haluaisin lisätä, ettei tuo Valosen tapa asetella ongelma tarkoitushakuisesti ole rajoittunut pelkästään politiikkaan. Rosebud Sivullisen tapauksessa oli kyse samasta: kun yliopiston rehtori viimein avasi sanallisen arkkunsa, muotoili hän näkemyksensä seuraavasti:

– Jotta sivistyksen vaaliminen onnistuisi tulevaisuudessakin, Helsingin yliopiston täytyy tukea sitä muilla toiminnoillaan. Yksi niistä on liiketoiminta. [- -] Kirjakauppa on ollut tieteen ja kulttuurin ystäville tärkeä kohtaamispaikka, jonka poistuminen Kaisa-talosta on monille suuri menetys. Myös yliopiston kannalta on harmi, että keskustelut ja neuvottelut Rosebudin kanssa eivät johtaneet Kaisa-talon osalta jatkosopimukseen. (Linkki)

Eli toisinsanoen: Helsingin yliopiston tärkein tavoite on maksimoida tuotto. Tuottoa voidaan sitten kanavoida sivistyksen vaalimiseen. Kun ongelman asettelee näin, on Rosebudin kohtalo paitsi ymmärrettävä, niin jopa pakollinen. Jollain toisella ongelmanasettelulla tulos olisi voinut olla toisenlainen: olisi saatettu vaikka miettiä tuottaako humanistista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta myyvän suurkaupan läsnäolo yliopiston tiloissa enemmän sivistystä, kuin yliopisto menettää pienemmillä vuokramaksuilla. Tällöin rehtori olisi voinut sanoa, että ”sivistyksen vaaliminen” olisi vaatinut vuokratulojen määrän optimointia muuten kuin maksimin kautta. (Lisäksi sanottakoon, ettei väitetyistä neuvotteluista Rosebudin kanssa ole ilmeisesti pystytty esittämään minkäänlaisia todisteita.)

  1. Jonka yleisesti ajatellaan pyrkivän omistavan luokan tuottojen maksimoimiseen työväenluokan hyvinvoinnin kustannuksella. Esimerkiksi laventamalla progressiivista verotusta, tarjoamalla verovähennyksiä jotka kohdistuvat rikkaimpiin, tai muuten heikentäen työväenluokan neuvotteluasemaa työhönsä tai siitä maksettavaan palkkaan. ↩︎
  2. Asian kannalta lienee hyvä mainita, että Valtonen on taustaltaan mm. taloustoimittaja, kansainvälisessä pankissa uraa tehnyt taloustieteilijä, ja oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja. ↩︎
  3. Valtosen ajatus ei ole täysin selkeä, mikä annettakoon hänelle anteeksi: monimutkaisiin asioihin on vaikea keksiä yksinkertaisia vastauksia, varsinkaan kun toimittaja pitää nauhuria naamaa vasten. ↩︎
  4. Tai toisinsanoen: emme saisi sekoittaa asian kuvausta itse asiaan. Kuvaukset ovat asiayhteyttä havainnollistavia, eivät sitä määrittäviä. . ↩︎
  5. Eri asia on sitten mitä tämä ”tasa-arvo teoriassa ja käytännössä” tarkoittaa: EU itse rakentuu tietyille oletuksille neoliberalismin eduista, joita voidaan pitää kyseenalaisina. ↩︎
  6. Puhumattakaan Kreikan ajasta sotilasdiktatuurina 1967 – 1974; toisaalta Turkin demokraattisuus sen jäsenyyden aikana voisi olla aihe pidemmällekin keskustelulle. Valtosen haastattelun aikoihin Britanniassa on pidätetty ihmisiä terroristeina, jos heidän voidaan päätellä tukevan vandalismia protestina harjoittavaa Palestine Actionia. ↩︎
  7. Selkeyden vuoksi sanottakoon, että markkinatalous siis viittaa tuotteiden myyntiin. ”Syrjimättömässä markkinataloudessa” tukkukauppaa saa siis tehdä kuka vain tahtoo. Kapitalismi taas viittaa tuotantovälineiden omistukseen (Marx), tai/ja ajattelutapaan jossa rahaa pyritään kerryttämään itsestäänselvyytenä (Weber). ↩︎
  8. Argumentin vuoksi mainittakoon Amazonin toimintatavat: yritys on vivuttanut välittäjänasemaansa luodakseen yhä uusille tuotealueille monopoleja (”ainoa tavaran/palvelun myyjä”) kuluttajiin päin, ja toisaalta sijoittamalla jakelukeskuksiaan alueille joissa se on ainoa merkittävä työnantaja (eli monopsoni: ”ainoa työn ostaja”). Yritys siis syrjii paitsi yritysasiakkaitaan (nappaamalla heiltä asiakkaita), niin työntekijöitään (heikentämällä heidän neuvotteluasemaansa). ↩︎
  9. Samalla unohtaen miten he sinne joutuivat. ↩︎
  10. Pyhät köyhät, eli köyhät jotka ovat ”tehneet kaiken oikein” ja silti päätyneet välilinputoajiksi: ovat käyneet koulut hyvin arvosanoin, jaksaneet yrittää, käydä töissä, syöneet vitamiininsa, liikkuneet aktiivisesti ja käyttäneet alkoholia kohtuudella jne… mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt, vaan ollaan syrjäydytty. Jos väliinputoaja ei onnistu kaikkia tässä (tai myöhemmin hetkessä) keksittyjä kriteerejä täyttämään, on väliinputoaminen oma vika, eikä kapitalismin syytä. ↩︎

Julkaistu

Naisen euro: yksinkertaisimmat perustelut luvun puolesta

Europarlamentti jakoi yhteisöllisissä medioissa seuraavan kuvan sukupuolien välisestä palkkaepätasa-arvosta valtioliiton maissa. Luvut ovat vuodelta 2023, mikä kuvan mukaan on viimeisin vuosi kun luvut ovat saatavilla. Tämä lienee totta: raaka-datan keräys on aikaavievää työtä, ja 16 kuukauden työstöaika (vuoden 2024 tammikuusta) ei ole yllättävä.

Lukijaa kiinnnostanee Suomen sijainti lähellä pahnan pohjimmaista (832‰), reilusti alle keskiarvon (880‰).

Joka kerta kun keskustelu ”naisen eurosta” käydään, yleinen kritiikki on huomauttaa että tässä mitataan kaikkien maassa olevien naisten palkkoja kaikkien maassa olevien miesten palkkoihin (mutta huom: työmarkkinoiden ulkopuolisia ei lasketa). Maissa joissa on työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet (kuten Suomessa), luku siis mittaa eri töiden palkkoja keskenään. Usein tässä yhteydessä mainitaan että jos naiset olisivat kiinnostuneet rahasta, he työskentelisivät ”toimitusjohtajina eivätkä siivoojina” (kuten eräs mastodonissa asiasta huomauttanut kirjoittaja misogynistisesti sanoi).1

Väite on sen verran yleinen, että siitä kannattanee kirjoittaa jo muutamastakin syystä.

Perushuomioitavat asiat ovat seuraavat. Koska yksityiskohtien läpikäynti on hidasta, niin pistän nämä pudotusvalikon alle:

Sukupuolien erot koulutuksessa merkkinä palkkaeroista

Yleisesti voidaan ajatella että palkka mittaa paitsi työn vaativuutta, niin työntekijän kykyä työskennellä itsenäisesti tilanteissa joissa työnkuvan mediaanitapauksesta poikkeavia asioita tapahtuu. Esimerkiksi (ja nämä ovat nyt räikeitä yksinkertaistuksia) kirjastonhoitajan työstä valtaosa on kirjojen lajittelua takaisin hyllyihin, poliisin työstä valtaosa on istuskelua, toimistotyöntekijän työstä taas kokouksiin osallistumista. Nämä ovat kaikki tehtäviä joihin pystyisi koulutettu apinakin.

Palkka ei siis määräydy työn mediaanitilanteen mukaan, vaan kuinka hyvin työntekijä pärjää poikkeustapauksissa: kirjastonhoitajan pitää osata etsiä tietoa lukuisista tietojärjestelmistä, poliisin kyetä purkamaan räjähdysalttis tilanne, toimistotyöntekijän pitää osoittaa luovuutta byrokratian sisällä. Tämä(kin) seuraa niin sanottua 80/20 -sääntöä, eli että 80% palkasta tulee 20% työstä, ja päinvastoin. (Ja tämän vuoksi kaikista kolmesta listaamastani työstä on olemassa ”alennuslaariversio” jossa työnkuva näyttää ulkopuolelta samalta, mutta ”venymisaste” on eri: esim.: kirjastoavustaja, vartija, assistentti.)

Kehittyneimmissä maissa kyvykkyyttä poikkeustapauksiin mitataan eri tavoin, Suomessa yleisesti koulutuksen pituuden mukaan2. Ajatus on että jos ihminen on selvinnyt vaikkapa ylemmästä korkeakoulututkinnosta, on hän osoittanut pitkäjänteisyyttä, kykyä omaksua tietoa, ja taitoa soveltaa sitä käytännössä. Monet yliopistotutkinnot eivät kouluta professioon (eli antavat lakisääteisesti tunnustetun pätevyyden johonkin tiettyyn tehtävään), vaan ovat ns. generalisti-aloja ja osoittavat yleisesti osaamista vaikeissa tilanteissa (sekä tietenkin mielen sivistystä, minkä merkitystä ei niin paljoa enää tuoda esille).3

Yksinkertaisesti voidaan siis sanoa että jos henkilö on valmistunut lipastolta maikkana, on hän pätevä kaikkiin tehtäviin joihin haetaan maisteria, ellei laki toisin sano. Eli: kaikki tehtävät joihin halutaan maisteri, tulisi olla palkkakehityksen kannalta (lähes) identtisiä, koska maisterien pitäisi olla kykeneviä hyppimään alalta toiselle ilman viivettä.

Toisaalta taas korkeakoulututkinnot jotka valmistavat professioon (yliopistoissa mm. kirjastonhoitajat, proviisorit ja sosiaalityöntekijät; ammattikorkeissa mm. sairaanhoitajat ja poliisit) pitäisi olla vähintään yhtä hyvin palkattuja kuin vastaavan koulutustason generalistiammatit, koska ne osoittavat vähintään yhtä hyvää kykyä pitkäjänteisyyteen (yms.) kuin generalistienkin kohdalla. Eli koska virkamieheltä vaaditaan vähintään alempi korkeakoulututkinto, on sairaanhoitajan palkan oltava kaiken muun ollessa yhdentekevää vähintään yhtä paljon kuin virkamiehen palkka, koska sairaanhoitaja voi aina siirtyä tekemään niitä töitä. Asiaa käsittelee kansantaloustieteessä mm. Baumol-ilmiö. Näin ollen palkka ei verrannu työn tuottavuuteen, vaan työvoiman saatavuuteen.

Tällä alustuksella, mitä Opetusministeriön ylläpitämä Vipunen -blogin taulukot kertovat suomalaisesta koulutuksesta, ja mitä tästä voi päätellä palkoista suhteessa sukupuoleen?

Jos siis palkat korreloisivat ainoastaan koulutuksen kanssa, tulisi naisten euron olla runsaasti, sanotaan että ainakin kahdeksannen, korkeampi kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ole.

Työn palkka merkkinä arvosta, ja tuottavuuden erottaminen palkasta


Usein kerrottu vitsi on, että työstä maksettava palkka on sitä korkeampi mitä vaikeampi sen arvoa on mitata. Siivojalle tai marjanpomijalle maksetaan esimerkiksi minimipalkka vain mikäli hän onnistuu saavuttamaan lähes epäinhimillisen korkean tehokkuusluvun.4 Sen sijaan johtajalle voidaan maksaa useita miljoonia euroja riippumatta yrityksen menestymisestä, koska työn arvoa ei voida mitenkään erottaa sellaisista asioista kuten markkinoiden tilanne (nousu- vai laskukausi); yrityksen tutkimus- ja kehitysyksikön yli kymmenen vuotta sitten alulle panemat innovaatiot, työntekijöiden tyytyväisyys, jne. Keskipalkkaiset työt jäävät mitattavuudessa tähän väliin.

Suomesta puhuttaessa palkkakärkeen asetetaan yleensä kaksi eri ammattia: lääkärit ja ahtaajat. Lääkärien palkat ovat nousseet tähtitieteellisiksi kiitos alalla olevien tyhjien työpaikkojen: työnantajat joutuvat huutokauppoihin palkoista saadakseen työtehtävät täytettyä.5 Toisaalta ahtaajien palkkojen takana on näiden asema koko vienti- ja tuontiteollisuuden pullonkaulassa: jos heille ei makseta heidän haluamaansa palkkaa, ei heidän työpistettään lakon aikana saapuvilla tavaroilla (mikä on jotakuinkin kaikki mitä Suomessa valmistetaan vientiin, tai mitä ulkomailta ollaan tuomassa Suomeen) ole myöskään käytännön arvoa.

Tässä kohtaa on mielekästä todeta että ennen ns. tammikuun kihlausta jossa työnantajat suostuivat samaan neuvottelupöytään ay-liikkeen kanssa, oli yleistä että lakkoja murrettiin Vientirauha Oy:n kautta väkivalloin mikäli työntekijät eivät suostuneet säästäväiset elinkustannukset kattaviin palkkoihin.6 Toisin sanoen ahtaajien palkat nyt tai ennen eivät missään kohtaa vastanneet työn ”todellista” arvoa, jos sellaista voi tässä kohtaa edes laskea. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon tuotteen myynnin ja valmistamiskustannusten välisestä erotuksesta tulisi mennä kuljetukseen, ja kuinka suuri osa kuljetuskustannuksista puolestaan ahtaajille (ja edelleen: kuinka paljon osinkoina yritysten omistajille). Tälle kysymykselle ei ole minkäänlaista ”luonnollista arvoa” vastauksena.

Samalla tavalla siivoojien kohdalla kyse ei ole niinkään heidän työnsä luonnollisesta arvosta, vaan siitä ettei alalla ole pulaa työntekijöistä, tai mahdollisuutta järjestäytymiseen. (Käytännössähän mikäli siivojia ei olisi, heidän työnsä tehtäisiin tilojen muiden työntekijöiden toimesta muiden töiden ohessa. Näin siivojan työn arvo on seuraavaksi matalimman työntekijän palkan arvo, ja näiden arvo taas seuraavaksi matalimman, aina toimitusjohtajan palkkaan asti.7)

Siitäkin huolimatta että Suezin kanavaan jumittunut Ever Given tuotti pelkästään kanavaa hoitavalle yritykselle neljännesmiljardin dollarin tappiot vuonna 2021, ei laivaa irti kaivannut saanut ilman mediahuomiota edes normaalia ylityökorvausta.

Aiemmin ”arvokkaimpien ammattien” listalla oli myös paperimiehet samasta syystä kuin ahtaajat. Rakennemuutoksen myötä palkkaa tukeva pullonkaulaasema on kadonnut, ja heidän kohdallaan on osin palattu Vientirauhan aikoihin: tässä viitekehyksessä UPM:n lakot 2022 (jossa paperialan työt haluttiin jakaa viiden eri sopimuksen kesken, jolloin siivoojille yms. voitaisiin maksaa vähemmän) näyttävät järkeenkäyviltä. Samaa on Suomessa tehty viime aikoina enemmänkin: yrityksiä joissa on ollut vain yksi palkkasopimus, on työntekijöitä tavalla tai toisella yritetty saada useamman sopimuksen piiriin.8

Julkinen sektori naisten työnantajana

Yksi merkittävimpänä syynä naisten huonoon tilanteen on naisten suurin työnantaja: julkinen sektori (valtio, hyvinvointialueet, kunnat). Koska pohjoismaiseen malliin kuuluu että pakolliset palvelut ovat valtion järjestämiä (erotuksena siitä että julkinen sektori ostaa ne kolmannelta sektorilta [eli yhdistyksiltä/säätiöiltä] tai yrityksiltä). Koska julkisten tuottamat palvelut ovat lähes linjastaan palkkaintensiivisiä (ts. näitä ei juuri voi automatisoida), on ”yhteiskunnan etu” että palkkakustannukset pidetään kurissa. Käytännössä tämä tarkoittaa että matalat palkkakustannukset johtavat mataliin veroprosentteihin, jotka puolestaan hyödyntävät työntekijöitä jotka ovat töissä yksityisellä tai kolmannella sektorilla. Jotka siis ovat miehiä.

Tilannetta vaikeuttaa, että julkinen sektori voi käyttää lainsäädäntövaltaa estääkseen alan työntekijöitä menemättä lakkoon perustellen sitä välttämättömäksi yhteiskunnalle. Yleinen vitsi on, että välttämättömään työhön lakkojen aikana määrätään enemmän työntekijöitä, kuin samaa työtä tehdään lakkojen ulkopuolella. Näin lakkoilu on vaatinut työntekijöitä irtisanoutumaan, tai jopa irtisanomaan oikeutensa suorittaa ammattia. Toista työnantajaakaan ei voi hakea, koska esimerkiksi sairaanhoitajat ja opettajat voivat lähes ainoastaan työllistyä julkiselle (ota tai jätä).9 Toisaalta julkisella sektorilla on paljon toimintatapoja jotka laki suoranaisesti kieltää (mm. ketjutetut työsuhteet; kunta-alan työpaikkojen palkkojen sopiminen työnantajien toimesta), joita jostain syystä ei juuri käytännössä noudateta.

”Kulttuuriset erityispiirteet” näkyvät myös esimerkiksi silloin kun Orpo on viime kuukausina puhunut ”vientivetoisesta” mallista jossa vientisektori saisi tulevaisuudessa korkeammat palkankorotukset kuin muut sektorit.

Työmarkkinoiden yhteiskuntaa hitaampi muuttuminen

Merkittävin yksittäinen syy naisten heikkoon suoriutumiseen ei ole huonommin palkattu työ (sitäkin on), tai että naisten on vaikeampi saada hedelmällisessä iässä palkankorotuksia (mikä myöskin on totta), vaan palkaton työ. Lyhyesti sanottuna suomalainen(kin) yhteiskunta on sellainen jossa paitsi palkkatyöt ovat sukupuolittuneet, niin niin ovat myös palkattomat työt. Valtaosa näistä palkattomista töistä (kaupoissa käynti, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, siivous) jää yhä enimmissä määrin naisten tehtäväksi. Kun ihminen kykenee tekemään vain rajatun määrän tunteja töitä vuorokaudessa, niin palkattoman työn jääminen naisten harteille tarkoittaa, etteivät he ole yhtä paljoa palkkatyömarkkinoiden käytettävissä. Tämä siis tarkoittaa että miehet (puolisot) odottavat että naiset tekevät nämä työt; naiset hyväksyvät että heidän tulee tehdä nämä työt, ja työnantaja olettaa että nainen (oli hänellä lapsia tai ei) on vähemmän valmis sitoutumaan työpaikkaan (esimerkiksi tekemällä ylitöitä, koska on kiire hakemaan lapset ja tekemään ruokaa) kuin mies (oli tällä lapsia tai ei). Asiat ovat toki menossa parempaan päin: isät ovat yhä enemmän läsnä lastensa elämässä, mutta luvut eivät ole kummoisia. (Toisaalta koska miehet saavat helpommin palkankorotuksia ja ylennyksiä alle nelikymppisenä, saattaa olla myös taloudellisesti järkevää jättää nainen kotiin.) Tässä on siis noidankehä!

Katsotaan vaikka tätä graafia. Vanhempainmäärärahat jakaantuivat vuoden 2023 alussa tapahtuneen lakimuutoksen jälkeen niin, että molemmat vanhemmat saivat 160 päivää vanhempainvapaata. Siitä sai luovuttaa toisen vanhemman käytettäväksi 97. Eli toisinsanoen, jos vanhempainvapaat jakautuisivat täysin tasaisesti, miehet olisivat käyttäneet näistä 50%. Jos miehet olisivat lapanneet kaikki siirrettävät päivät puolisolleen (eli käyttäneet itse 160 – 97 = 63), heidän tuloksensa olisi 19, 7% [63/(160*2)] (ja käänteisesti jos naiset olisivat vastaanottaneet kaiken ajan mieheltään, niin heidän lukunsa olisi tietenkin 80,3%). Tulos: kaksi vuotta sitten yhdessäkään maakunnassa miehet eivät saavuttaneet edes minimiä, vaan jättivät tukia pöydälle päästäkseen töihin.

Lähdelinkki: Kela.

Muitakin työmarkkinoihin vaikuttavia asioita voi listata, esimerkiksi millä mekanismilla työnantajaille korvataan työntekijän siirtyminen äitiys- tai vanhempainvapaalle (olisi suhteellisen helppoa rakentaa työnantajille pakollinen vakuutus joka korvaa enemmän kuin täysimääräisesti uuden työntekijän koulutuksen), mutta nämä jätetään myöhempään tekstiin.

Nyt kun perusmuuttujat on käsitelty, siirrytään tuloksiin.

Yleistäen voidaan sanoa että ongelmat johtuvat siitä että nyt työmarkkinoilla käytössä olevat sukupuoliroolit ovat vääristyneitä peilejä säätyläistön arjesta: tällöin mies kävi talon ulkopuolella töissä (mutta yleensä talouden omistamassa paikassa), kun vaimo jäi kotiin valvomaan palvelijakuntaa ja kirjanpitoa, osallistuen vapaa-aikanaan yhteisötoimintaan.10 Tässä mielessä työt olivat keskenään hyvin samanlaisia, ja miehen ollessa estynyt vaimo saattoi ottaa myös ”ulkopuoliset” työt hoitaakseen joko väliaikaisesti tai pysyvästi (olivathan ”ulkopuoliset” työt kuitenkin viime kädessä kotitalouden omistusten huolenpitoa). Aikoen myötä tämä kategoriajako ”kotitöihin” ja ”ulkotöihin” on päässämme pysynyt samana, vaikka kategorioiden sisältö on muuttunut kovasti: keskipalkkainenkaan työ ei yleensä enää liity nimenkirjoitusoikeuteen, ja toisaalta kotitalouskaan ei ole enää niin mutkikasta esihenkilötyötä kuin silloin.11

Säädyttömät ovat toki aina käyneet töissä sukupuolesta riippumatta, kuten jo Suomi-filmejä katselemallakin voidaan havaita.

Tässä kohtaa yleensä sanotaan että poikkeuksiakin aina tapahtuu. Muistelen erään menestyjän maininneen saaneensa johtoasemaan kuuluvan työpaikan viimeisillään raskaana, kun oli luvannut työhaastattelussa etukenossa lapsenhoidon ensimmäisestä päivästä eteenpäin kuuluvan kokonaan miehelle. Toki näitä tapahtuu. Lukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää etteivät tällaiset tilanteet ole skaalautuvia: kuvatussa tilanteessa haastateltu nainen lupasi aviopuolisonsa toimivan ”vaimona”. Itse perusongelma, jossa toinen vanhempi pistää työuransa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, ja sitten vielä kymmenen vuotta vajaateholle, on kansantaloudellisestikin ongelmallista.

Ratkaisumalleja on useita: jos työviikon oletustunteja vähennettäisiin edelleen edes jotenkin siinä mallissa kuin sata vuotta sitten suunniteltiin, voisi toinen vanhempi olla jatkuvasti kotona ilman että tämän tarvitsisi olla pois työstä. Toiseksi-parhaana ratkaisuna lastenhoidon antamista vain yhdelle puolisolle voidaan rajoittaa, ja vanhempainpäivärahan pituutta voidaan pidentää (jotta ei synny tilannetta jossa vuoden vanhaa lasta ei haluta jättää yksin vaikka vanhempainraha on käytetty loppuun), ja sen käytön käyttämättä jättämistä voidaan vaikeuttaa.

Nämä eivät ole ainoita vaihtoehtoja, tai välttämättä edes parhaita. Tarkoitus on vain osoittaa, että vaihtoehtoja olemassaoleville käytänteille on olemassa, jos ”naisten euroon” halutaan tosiallisesti puuttua muuten kuin toteamalla että mitäs valitsitte väärän ammatin, lupasitte jäädä pääasialliseksi vanhemmaksi, tai synnyitte naispuolisoksi.12

Mikä tuntuu olevan yleinen diskurssi tämänkin aiheen tiimoilla sen 15 vuotta kun aihetta olen seurannut.

_ _ _

  1. Valitsin tämän nyt kysymyksenasetteluksi tiedostaen sen olevan yksinkertaistuksena jopa olkiukko; en väitä että jokainen promillelukua epäilevä on misogynisti. Tämä ei ole aihe josta Suomessa paljoa puhutaan numeron ilmoittamista syvemmin, ja siksi ”esson kahvila”-keskustelussa (joihin vaikka mastodon tai reddit kuuluvat), edes yleisimmille vastaväitteille ei löydy perusteluja. Tässä mielessä olen nyt valinnut keskustelun ”vastaväittäjäksi” yksinkertaistuksen. Paremmat vastaväitteet (niitäkin on) jätetään mahdolliseen myöhempään viestiin. ↩︎
  2. Muitakin tapoja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihannoidaan tilannetta jossa työura alkaa jostain helposta kesätyöstä, josta sitten edetään monimutkaisempiin tehtäviin sitä mukaan kuin työntekijä osoittaa pätevyyttä. Saksassa taas on tyypillistä että työntekijä kouluttautuu työnantajan järjestämillä kursseilla yhä monimutkaisempiin töihin. ↩︎
  3. Historiaallisesti Suomessa teknillisten ja kaupallisten korkeakoulujen olemassaolo johtui ns. perinteisten korkeakoulujen halusta kouluttaa ainoastaan ns. akateemisiin tutkintoihin: tiukkaa yhteen ammattiin kouluttautumista pidettiin rahvaanomaisena. Luokkayhteiskunnan perua. (Yliopistoa voi kutsua monen korkeakoulun yhteenliittymäksi: esimerkiksi Tampereen yliopisto aloitti yhteiskuntatieteellisenä korkeakouluna ja Jyväskylä kasvatustieteellisenä; Helsingin yliopisto aloitti muodollisesti uskontotieteellisenä: sääty-yhteiskunnassa se tarkoitti virkamiesten loppukoulutusta, ja piilaaksomaista ”dropout”-putkea porvareille ja aatelisille. ). Ammattikorkeakoulujen yleistyessä teknilliset ja kaupalliset korkeakoulut alkoivat kutsua itseään yliopistoiksi merkkinä siitä että heillä kykeni kouluttautumaan tohtoriksi asti. ↩︎
  4. ”Kouluttamaton työ” on monella tavalla fiktio. Siitä puhuttaessa tarkoitetaan, että työhön vaadittua osaamista ei tunnisteta tai arvosteta. Kun Ukrainan sodan vuoksi Suomeen ei tullut enää marjanpoimijoita, työhön ryhtyneet suomalaiset eivät kyenneet lähellekään sellaisia tehokkuuslukuja, jossa näille maksettava summa oli mitenkään mielekäs. ↩︎
  5. Toisin sanoen alalla työttömyys on alle kitkatyöttömyyden. Suomen virallinen kanta on 1990-luvun alusta asti ollut varmistaa, ettei minkään alan työttömyys laskisi tästä johtuen liian alas. Lääkärien kohdalla ollaan – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – epäonnistuttu. ↩︎
  6. Vientirauhasta puhuminen on tärkeää senkin vuoksi, että sen toiminta oli Suomen politiikkaa läpäisevä punainen lanka sisällissodasta aina talvisotaan: ”Mäntsälän kapinan” taustalla oli pelko ettei Vientirauha (jossa Vihtori Kosola oli aktiivinen) ei ollut riittävä estämään ay-liikkeen vaikutusvallan kasvua Suomessa. ↩︎
  7. Ajatusleikkiä jatkaakseni: mikäli kaikki yrityksen työntekijät jotka eivät olisi toimitusjohtajia menisivät lakkoon, ja tämä koskisi myös mahdollisesti palkattavia uusia ja/tai väliaikaisia työntekijöitä, tuloksena tuli tärkeäksi palkata niin monta uutta toimitusjohtajaa kuin nyt onkin tarpeen. Samalla palkkiota tulee siten ettei se ylitä yrityksen omistajilleen maksamaa osinkoa, joka puolestaan on viime kädessä se summa rahaa jonka yritys on onnistunut säästämään palkoista, mutta jolle se ei ole keksinyt yrityksen liiketulosta parantavia käyttötapoja. ↩︎
  8. Yllä kuvatun ohella toinen yleinen tekniikka on jonkun yksikön ulkoistaminen, jolloin ulkoistetun yksikön palkkasopimus voidaan vaihtaa. ↩︎
  9. Sama tilanne on myös silloin kun kaupunki kilpailuttaa julkista liikennettä järjestäviä yrityksiä. Hyvä veroprosentille, huono työntekijöille. Yritysten omistajat saavat kuitenkin aina omansa, tai muuten yritys menee konkurssiin kesken sopimuskauden. ↩︎
  10. Esimerkiksi Punaisen Ristin toimintaan, josta merkittävä osa myöhemmin kansallistettiin kun valtiolta alkoi löytyä rahaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sairaaloiden symboli on sama kuin Punaisella Ristillä. ↩︎
  11. Kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin ihannoimaan ”ydinperhettä” jossa nainen istuu työpäivän kotona puhumatta kenenkään kanssa, ainoastaan valmistautuen miehensä kotiintuloon, mielenterveysongelmat alkoivat kasvaa, ja sen myötä mielenterveyslääkkeiden käyttö: reseptillä ja itselääkintänä. ↩︎
  12. Lisäksi naisia ei yksinkertaisesti arvosteta. Helsingin Sanomat sitoutui 2010-luvun lopussa lisäämään asiantuntijoina haastateltuja naisia, kun luku oli lehdessä tähän asti ollut noin 20%. Kun yritystä oli tapahtunut pari vuotta, todettiin että tilanne on vaikea koska poliittinen johto on miesvaltainen. Luku ei kuitenkaan noussut Marinin ”viisikonkaan” aikana, jolloin Helsingin Sanomat perääntyi kokeilusta. ↩︎
Julkaistu

Oikaisupyyntö Yleisradiolle koskien tradwife-elämäntavan kuvausta ”perinteiseksi”

Hei,

Haluaisin pyytää korjausta tradwifejä käsittelevään tekstiinne (Trumpin ja tradwife-naisten liitto; https://yle.fi/a/74-20132678). Jutussa kerrotaan:

Taustalla 1800-luvun käsitys perheestä

Rauchbergin mukaan tradwife-tilit ja Projekti 2025 -julistus markkinoivat perhemallia, joka on peräisin noin 150 vuoden takaa viktoriaaniselta aikakaudelta.

Tuolloin naisten ja miesten tehtävät eriteltiin tiukasti.

Vanhojen aikojen ihannointi näkyy vaikuttajien tyylissä selvästi. Esimerkiksi tradwife-vaikuttaja ja yrittäjä Aria Lewis pukeutuu usein videoillaan röyhelöesiliinoihin.

Tähän haluaisin sanoa, että Rauchberg on media-alan tutkija, eikä hänellä ole ainakaan yliopistonsa verkkosivujen mukaan minkäänlaista historiaan liittyvää koulutusta. (https://www.shu.edu/profiles/rauchje.html)

150 vuotta sitten miesten ja naisten roolit eivät olleet ”voimakkaasti eriytyneet” kuten tämä esittää, poislukien poikkeustapauksia. Työväenluokassa naiset (ja usein myös lapset) tekivät töitä kuten miehetkin, sillä yhdellä palkalla ei elänyt. Työt saattoivat olla erilaisia (mm. pyykkäystä), mutta yleistä oli myös että töissä käytiin tehtaissa, tai vaikka kalastamassa puolison kanssa. Pienmaatiloilla perheet tekivät yhteisesti töitä vuodenajan tarpeiden mukaan. Jotkut tehtävät saattoivat olla priorisoitu sukupuolten välillä (kuten ehkäpä pyykinpesu), mutta ei ole edes teoriassa mahdollista että tilalla olisi tehtäviä jaettu pelkästään sukupuolen mukaisesti.

Porvariluokassa nainen oli kyllä vastuussa kodista, mutta tämä tarkoitti esihenkilönä toimimista palvelijoille, ja kirjanpidon hoitoa (suuri tehtävä ennen exceliä, taloudessa ollen useita työntekijöitä, joilla osalla rahankäyttöoikeus). Samalla hänellä oli myös nimenkirjoitusoikeus yhteiseen omaisuuteen, jo senkin takia että miehet olivat usein poissa kotoa (tai jopa kuolleita). Naiset olivat usein myös poliittisesti aktiivisia, esimerkiksi osallistumalla yhteiskunnassa merkittävien yhdistysten toimintaan, josta myöhäinen esimerkki on vaikkapa Pelastakaa Lapset ry:n emoyhdistys, Save the Children. Merkittävää onkin havaita, että äänioikeutta angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa ajanut suffragettiliike nousi juuri tämän yhdistysliikkeen keskuudesta.

Aikaa tähän kaikkeen porvarisnaisilla oli, sillä lapset olivat hoitajien ja kotiopettajien vastuulla, kunnes aikanaan olivat valmiita siirtymään sisäoppilaitoksiin.

Tässä mielessä olisi oikeammin sanoa, että naisten ja miesten työt yleensä, ja varsinkin porvariluokassa, olivat eriytyneet PAIKAN tai TÄRKEYSJÄRJESTYKSEN suhteen, muttei SISÄLLÖN. 

Ajatus että naiset voisi eristää kokonaan työnteosta pohjautuu natsipropagandaan naisista lapsia tuottavina kodinhoitajina (tai kuten Suomen Kuvalehti asiaa kuvasi 9. kesäkuuta 1934 käydessään Berliinissä ”Saksan kansa, saksalainen työ” -näyttelyssä, jossa esiteltiin uutta valtaannnoussutta maailmankuvaa: ”Sivistyshulluus on kansan kuolema”, kuuluu eräs koko seinän levyinen otsikko. Siinä opetetaan, että ”syntyväisyyden vähentyminen ei johdu taloudellisesta pulasta, vaan itsekkyydestä, sivistys-järjettömyydestä, kiipeilijäluonteenlaadusta, mukavuudesta ja ylellisyydestä”. [Opas pysäyttää] kuvan eteen, jossa hienostonainen istuu linnamaisen asuntonsa puistopihamaalla vierellään koira. Hän selittää mahtipontisesti: ”Koira lapsen sijaan! Loppu sellaisesta!”).

Tätä näkemystä levitettiin myöhemmin Yhdysvaltain 1950-luvun mainonnassa osana sotienjälkeistä ”parempaa maailmaa”: palkan piti olla niin suuri, ja teknologian niin kehittynyttä, että vaimo pystyi jäämään yksin kodinhoitajaksi. Kokeilu joka rahoitettiin pitkälti Euroopan jälleenrakentamisen mahdollistamalla täystyöllisyydellä johti kuitenkin naisten keskuudessa valtaviin mielenterveysongelmiin, ja lopulta romahti omaan mahdottomuuteensa jo ennen kuin palkat alkoivat laskea lisääntyvän globaalin kilpailun ja oikeiston ay-liikettä vastustavien toimien seurauksena.

Ajatus että ”tradwaifaus” perustuisi todelliseen historiaalliseen tilanteeseen legitimoi toimintatapaa osoittamalla sen joskus toimineen käytännössä. Tällöin se näyttäytyy poliittisena vaihtoehtona joka voidaan tavoittaa esimerkiksi työlainsäädäntöä muuttamalla ja/tai sukupuolten tasa-arvoa rapauttamalla. Osoittamalla ettei esitetty ydinperhe ole niinkään perinteinen kuin fiktiivinen (ja näin mahdollinen/toimiva/haluttava vain poikkeustapauksissa) tekisi siitä huomattavasti vähemmän houkuttelevan vähintäänkin suomalaisessa viitekehyksessä, sen sijaan että popularisoisi sitä myös meillä.

Tähän loppuun haluaisin vielä Vera Hjeltin teosta Nainen käytöllisillä työaloilla (Suomen Naisyhdistys, Porvoo, 1888 (eli 136 vuotta sitten)):

Tehdyt laskut osoittavat, että nykyisissä oloissa joka toisen naisen täytyy jäädä naimattomaksi, osittain naisten enemmyyden tähden, osittain siitäkin syystä, että hyvä joukko miehiä pitää poikamiehen elämää parempana taikka heillä ei ole varaa naida taikka heitää enempi.

Tästä näkyy se tosi asia, että vaikka naisen luonnollinen tarkoitus on, niinkuin miehenkin, avioliitto, nainen yhtä luommollisista syistä ei aina voi päästä naimisiin, koskapa meillä on laissa säädettynä yksiavioisuus emmekä arvattavasti haluakaan panna toimeen monivaimoisuutta. Näin ollen emme voi vaatia naisia jäämään odottamaan naimista toimeentulokseen, koska ainoastaan joka toisella naisella on sillä tavalla toimeentulon toivoa.

Ystävällisesti,

Juho Mäntysalo (p.040-XXXXXXXX)
Yhteiskuntatieteiden maisteri

Julkaistu

Mistä puhutaan kun puhutaan kapitalismista?

Usein kuulee sanottavan jonkun kannattavan kapitalismia syistä jotka tiivistyvät ajatukseen markkinoiden tehokkuudesta löytää paras ratkaisu. Asia tuodaan tällöin yleensä esiin annettuna, jolloin siihen on vaikea puuttua. Lisäkysymys mitä kapitalismia kannustava vastustaa, saattaa avata avata ajattelua mielenkiintoisesti.

Kapitalismin määritelmästä

Kapitalismi voi tarkoittaa useita asioita (kuten wikipediasta voi havaita). Koska sanat ovat kontekstisidonnaisia, monet määritelmät tapahtuvat suhteessa (eurooppalaista) kapitalismia edeltäneeseen feudalismiin ja merkantilismiin, tai erotuksena kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliiton (enemmän tai vähemmän nimellisesti välivaiheena) kannattamaan valtiokapitalismiin.

Jos kapitalismi kuitenkin määritellään koko ihmiskunnan historian mittakaavassa, pitää määritelmää pohtia tarkemmin.

Mitä kapitalismi ei ole

Kapitalismin määritelmää voi alkaa pyörittelemällä mitä se ei ole. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinat. Ihmiset ovat vaihtaneet keskenään tuotteita tunnettua historiaa kauemmin, joidenkin mukaan kauemmin kuin raha on ollut olemassa (raha edellyttää valtiota, markkinat eivät). Lähes yhtä kauan ihmiset ovat erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja luottaneet kykyynsä vaihtaa erikoistumisella saamansa ylimääräinen tuote kaikkeen muuhun tarvitsemaansa.

Kapitalismi ei myöskään ole sama asia kuin yritystoiminta (wikipedian lista vanhoista yrityksistä edeltää kapitalismia), vapaa oikeus yritystoiminnan perustamiseen (näitä oikeuksia on Euroopassa perinteisesti rajoitettu syystä tai toisesta myös kapitalismin alaisuudessa), tai globalismi (joka tarkoittaa lähinnä tiedon- ja tavaransiirtonopeutta: kyse on siis kehityksestä ihmisten luonnollisessa toimintatavassa, ja näin edeltää jopa markkinoita).

Mitä kapitalismi on

Sosiologi Max Weberin mukaan kapitalismin perusidea on ”protestanttinen etiikka”. Tutkimuksesta voi sanoa paljonkin, mutta linkin ollessa yllä tyydyn toteamaan kalvinistien kokeneen tärkeäksi kerätä enemmän rahaa kuin mitä ehtisivät elämänsä aikana kuluttaa.

Myöhemmin ajatustapa laajeni. Käytännössä tämä tarkoitti työn muuttumista välinearvosta (”paljonko rahaa tarvitsen pitääkseni itseni lämpimänä ja leivässä seuraavat pari vuotta”) itseisarvoksi (”paljonko voin säästää rahaa elinaikanani”). Ero näiden kahdella on tietenkin siinä että työn tehostuessa1 ensimmäiseksi vähennetään palkkatyötunteja, kun jäljemmässä saatetaan jopa lisätä työntekoa. Kapitalismi on siis ennenkaikkea ajattelutapa.

Ajattelutavan selvittyä voi tutkia paremmin sen logiikkaa. Jos tarkoitus on kerätä enemmän rahaa kuin elämän aikana ehtii käyttämään, vaatii se yhteiskunnassa hyväksyttyjä käytänteitä joiden tuloksena yhdellä puolella maailmaa joku on valmis hakkaamaan lähimetsänsä maantasalle jotta toisella puolella maailmaa joku saisi tienattua enemmän rahaa.

Toisin sanoen: kapitalismia edeltävässä yhteiskunnassa ylläolevan vasemman laatikon ”tyhjä tila” jää tyhjäksi kunnes väestönkasvun vuoksi laajentuminen sinne on tarpeellista (puhuttaessa vaikkapa maanviljelyksestä). Kapitalismissa laajentuminen tapahtuu koska laajentuminen johtaa kasvavaan rahavirtaan, joka nähdään ainoana itseisarvona. Ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi nähdään välinearvoina (sairaspoissaolot; paljonko tarvitaan rahaa korvaamaan luonnon tuhoutumisesta johtuvat kustannukset, esimerkiksi tulvat tai kuivuus).

Miksi kapitalismi on sitten joidenkin mielestä huono juttu?

Länsimaista puhuttaessa puhutaan mieluusti demokratiasta ja kapitalismista.

Demokratia eli kansanvalta tarkoittaa että meillä kaikilla on perusoikeuksia, joihin kuuluvat äänestäminen ja protestit (mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, boikotit jne) yhteiskunnan muutoksen työkaluina.

Kapitalismi taas tarkoittaa erioikeuksia resursseihin, joista monet ovat luonteeltaan rajattuja (Suomessa on vain rajattu määrä metsiä, hyviä mökkipaikkoja, keskeisiä paikkoja kaupungeissa; tuotantovälineiden kuten sähkölaitosten ja tehtaiden valmistus maksaa miljardeja, joten niitä ei kannata tehdä enempää kuin on tarve). Näiden demokraattisten perusoikeuksien ja kapitalismin erioikeuksien välissä on merkittävä ristiriita: jos kansalaiset haluavat luonnonsuojelua, mutta merkittävä metsänomistaja haluaa hakata omistamansa metsän, tai myrkyttää pohjavesistön kaivostoiminnalla, kumpi joutuu väistymään?

Asian tekee vaikeammaksi että kansalaiset toimivat puutteellisen tiedon varassa. Emme tosiasiassa tiedä mitä politiikot ajattelevat tai tahtovat, ainoastaan mitä heidän kerrotaan sanoneen tai tahtoneen.

Nämä ovat asioita joiden selvittämiseen käytämme esimerkiksi miljardöörien omistamia yhteisöverkkosivuja (Facebook/Threads/Instagram; X), miljardöörien päätäntävallassa olevia uutismedioita (Amazonin omistava Bezos omistaa myös Washington Postin; Murdockien perhe omistaa Fox Newsin). Politiikkojen mahdollisuus tavoittaa äänestäjiä on usein riippuvaista miljardööreiltä saadusta mainosrahoituksesta. Tällöin myös kansalaisten mahdollisuus tehdä valistunut päätös vaaleissa tai protestien tarpeellisuudesta heikkenee mitä enemmän kapitalismi ”syvenee” (toisinsanoen: millä elämän osa-alueilla kapitalismiin törmää. Kapitalismi esimerkiksi syvenee jos Yleisradiosta luovutaan ”kilpailua vääristävänä”, tai sosiaali- ja terveyspalvelut myydään yrityksille).

Lopuksi sanottakoon, että koska kapitalismissa raha nähdään ainoana pisteytyksenä, yksi helpoin tapa saada pisteitä lisää on ottaa se toisilta ihmisiltä, esimerkiksi laskemalla palkkoja tai nostamalla tuotteiden hintaa. Suomen sijainti ”maailman onnellisimpana maana” liittyy juurikin siihen että kapitalismia on rajattu sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle, ja vahva ammattiyhdistysliike on tehnyt vaikeaksi kerätä pisteitä väestön palkkojen kustannuksella.

Alaviitteet

  1. Työn tehostuminen on tietenkin asia joka on myös tapahtunut läpi historian: paremmat kyntömenetelmät, kirjapaino yms. edeltävät kapitalismia. ↩︎
Julkaistu

Työväenpuolueet Suomessa

Klikkaa suuremmaksi.

Tein muutamia kuukausia sitten Mastodoniin karkean havainnollistamisen suomalaisen työväenliikkeen jakautumisista ja yhdistymisistä, sekä miten puolueet määrittelivät itsensä ideologisesti (ja näin myös suhteessa toisiinsa).

Olen edelleen tähän jokseenkin tyytyväinen, joten ikuistan lopputuloksen blogiin.

Muutamia perushavaintoja ja -huomioita:

  • ”Sosiaalidemokratia” kirjoitetaan nykyään joissain yhteyksissä tuplavokaalilla, mutta näin ei ole SDP:n nimessä. Toisaalta olen kuullut myös sanottavan että puolueen nimi on johdanto ”sosialistisesta” eikä ”sosiaalisesta”, ja siksi tuplavokaalin välttely on perusteltua.
  • Wrightilainen työväenliike eleli säätyvaltiopäivien alla. Tällöin Suomessa ei ollut nykyistä puoluejärjestelmää, vaan liike oli enemminkin valtiopäivillä olevien edustajien yhteenliittymä, samalla tavalla kuin Naisverkosto tänään kokoaa tänään valtiopäivien naisia eri puolueista.
  • ”Läntinen sosialismi” ei ole väärin, mutta olisi pitänyt laittaa ”läntinen marxismi”, joka olisi ollut enemmän oikein.
  • Olen melko tyytyväinen eri aatesuuntausten kuvauksiin. Yritin kirjoittaa nämä tavalla jossa jokainen aatesuuntaus voisi kuulostaa ”parhaalta vaihtoehdolta”, vaikka tietenkin uurnalla käyvänä kansalaisena minulla on oma mielipiteeni joka muodustuu paitsi siitä mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein, niin minkä arvelen toimivan käytännössä.
  • Jälkikäteen hieman harmitti että mitä enemmän ”vasemmalla” (eli punainen) jokin puolue on, sitä oikeammalla se on piirustuksessa. Syy tähän on yksinkertainen: piirrustus aloitti elämänsä muistiinpanoina, joten aloitin vanhimmasta ryhmästä ja etenin alaspäin. Koska kirjoitan oikealla kädellä, niin ”juuret” sitten luistivat enemmän oikealle kuin vasemmalle.
  • Hieman houkuttelisi piirtää mitä tapahtuu sosialidemokraateista vasemmalle, ja näin määritellä maalaisliitto/keskustan sijainti suhteessa kokomukseen ja vihreisiin (puhumattakaan kaikista pienpuolueista jotka elivät ja kuolivat näiden varjossa), mutta en ole vakuuttunut että osaisin määritellä sinisten eri vivahteita tavalla jotka kuvastavat rehellisesti eroja ja voisivat tuntua ”parhaalta vaihtoehdolta” yllä kuvatulla tavalla.
Julkaistu

Kari Suomalaisen matka huipulta pohjalle

Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.

Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.

Klikkaa kuva suuremmaksi..

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.

Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.

Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.

Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.

Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä.  Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

MUUTA:

Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.

Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.

Julkaistu

Verkkokeskusteluista opittua

Vuosien myötä olen joutunut erinäisistä syistä miettimään miten kirjoittaa hyvä viesti verkossa. Ontologiaa pidemmin pohtimatta väittäisin hyvän viestin olevan sellainen, mitä muut käyttäjät pitävät hyvänä: ”kirjoita muita, älä itseäsi varten”. Laajemmin kirjoitukset ovat osa arkea ja sellaisina niitä pitäisi arvioida, siinä missä naapureille tai ystäville juttelu.

Kumpaakaan ylläolevista asioista ei ole helppoa oppia. Olen kirjoittanut verkkoon liki 25 vuotta ja huomaan edelleen pohtivani – varsinkin kun keskusteluun on eksynyt rölli – miksi vaivaudun. Yhtäältä viesteihin ei pitäisi kiintyä, toisaalta viestien kirjoittaminen ja lukeminen on yhteisöllistä toimintaa. Jos joku kutsuu tyhmäksi, tämä on puolustautumatta kasvojen menetyksen hyväksymistä. Olen kirjoittanut oheiset itseäni varten. Ehkä siitä on hyötyä muillekin:

  1. Ole kärsivällinen uusien käyttäjien/harrastajien kanssa. Kukaan ei aluksi tiedä kaikkea. Iloitse mahdollisuudestasi sivistää ja auttaa.
  2. Anna itsellesi mahdollisuus olla väärässä.
    Oikeaan paikkaan tiputettu ”aiemman kokemuksen perusteella uskon” ei vähennä viestin uskottavuutta, mutta helpottaa tarvittaessa etäännyttämistä. Oikea muotoilu vähentää stressiä ja helpottaa oman mielipiteen vaihtamista.
  3. Anna toisille mahdollisuus olla väärässä.
    ”Ymmärsinkö nyt oikein, että..” viestin alussa antaa keskustelukumppanille mahdollisuuden uudelleenharkita mielipidettä joutumatta menettämään kasvojaan. On helpompaa sanoa ”kirjoitin huonosti” kuin ”olin väärässä”.
  4. Älä kirjoita itsestäsi kertoessasi kannastasi.
    Omat kokemukset voivat toki olla kiinnostavia, mutta jos esimerkiksi näkökulma opintotukeen perustuu siihen että ”itse en sitä tarvinnut”, niin asiaa kannattaa pohtia lisää. Vähintäänkin mielipiteen haastaminen tarkoittaa helposti henkilökohtaista hyökkäystä. (Esimerkiksi ”OK Boomer”; ”oli kultalusikka nenässä, vai?”)
  5. Tullessasi loukatuksi, huomauta käytöksestä kohteliaasti. Vastaa tämän jälkeen lyhyesti itse asiaan. Jos epäkohteliaisuus jatkuu, ilmoita että keskustelu on osaltasi siinä. Ilmianna.
  6. Kaikki keskustelut eivät ole kaikkia varten.
    Jos asia ei käsittele omaa arkeasi, tyydy olemaan hiljaa tai ainakin tuo selkeästi esille, ettet usko asian olevan merkityksetön vain siksi, että se on merkityksetön sinulle (jos se olisi merkityksetön kaikille, siitä ei puhuttaisi alunperinkään).

Hyvän verkkokeskustelualueen suurimmat uhat ovat yleensä sen ulkopuolelta tulevat käyttäjät. Yleisimmät syyt yllämainitun vastaisen toimintaan on joko tietämättömyys/ajattelemattomuus (joka on anteeksiannettavaa – aina ehtii oppia) sekä ajattelumalli, jossa verkkokeskustelu nähdään arjen ulkopuolisena toimintana vailla seurauksia. Normaalioloissa uusien käyttäjien virta on hidas, jolloin sosiaalinen paine ja ylläpito pitävät asiat kunnossa.   

Kirjoitan myöhemmin toisen viestin keskustelualueiden moderoinnista.