Mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä ihmiset näkevät on valta päättää mitä he ajattelevat. Tämän vallan vapaaehtoinen antaminen toiselle ihmiselle (käytännössä: toimittajille, sosiaalisen median algoritmille tai vaikka mainoksenestolistalle) on yksi suurimmista luottamuksenosoituksista mitä ihminen voi länsimaisessa vapaassa yhteiskunnassa toiselle antaa, mistä kertovat vaikkapa facebookkiin viime vuosina liitetyt kohut. Jos emme jostain tiedä, emme voi sitä tukea tai protestoida. Jäämme kotiin, kuvitellen että kokemuksemme maailmasta on meille erityinen.
Sitä toivoisi että ihmiset joille olemme tämän vallan antaneet ymmärtäisivät millaista valtaa he meihin käyttävät. Kun ilmenee että näin ei ole asianlaita, niin pettymyksen ja petoksen tunne painuu syvälle sieluun ja pakottaa jopa pohtimaan kokemusta todellisuudesta. Pitkälle vietynä tilanne voi kehittyä samanlaiseksi kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa uutisia pidetään vähintäänkin puolueellisina, jossei jopa valheellisina.
Ikävintä tällaisissa luottamukseen osuvissa kolhuissa on tietenkin, että kun huomaa että yksi — loppupelissä melko merkityksetön asia — on vajavainen, niin se pakottaa pohtimaan myös kaikkia muita tehtyjä luottamuksen eleitä, joita on vähän pakko jatkaa. Periaatteessahan meidät voitaisiin vaikka puukottaa aina kun odotamme metroa tai ryöstää kun nostamme automaatilla rahaa. Vaihtoehtona on kuitenkin vain mökki metsässä ja lähenevän yhteiskuntaromahduksen odotus.