Kuukausi: tammikuu 2020

Julkaistu

Kuoleva Picard katsoo tulevaisuuteen.

(Teksti sisältää lieviä spoilereita.)

Kolmisen vuotta sitten päätin tutustua syvällisemmin Star Trekiin kuultuani Discoveryn olevan muutakin kuin taas yksi tuotantohelvetissä ikuisesti palava idea tai halpa rahastustemppu (kuten Stargate: Origins tai myöhemmin Star Trek: Short Treks). Tätä kirjoittaessa minulla on yhä Deep Space Ninen viimeinen tuotantokausi näkemättä, samoin valtaosa Voyagerista sekä elokuvista. Se on kuitenkin hyvä saldo, sillä yhteensä katsottavaa olisi 22 päivää ilman taukoja.

Brent Spinnerin nuorennusleikkaus Dataksi on saanut kritiikkiä, mutten voi olla arvostamatta androidin keinotekoisuuden korostusta.

Samalla sarjojen ja elokuvien teemat ovat yllättäneet. Vaikka kylmän sodan keskellä Gene Roddenberryn kertomukset Yhdistyneiden planeettojen liittovaltion tähtilaivaston seikkailuista muistetaankin moraalisista ongelmistaan, on niissä vähintään yhtä keskeisessä asemassa ollut ”menneisyyden” ja ”nykyhetken” (sarjasta riippuen 2150 – 2399) suhde. Helpoimmillaan tämä näkyy aikamatkustuksen määrässä, mutta pohjimmiltaan kyseessä on myös Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin heijastumisesta tapaan jolla maailman tulevaisuus nähdään.

CBS/Paramountilla on tunnetusti ollut Star Trekin kanssa keskeisenä ongelmana kysymys täydellisyydestä. Jos kaikki ovat tyytyväisiä utopiassa, mistä saada tarinaa eteenpäin vievä konflikti? Alkuperäinen Tähtimatka (1966) lähetti avaruusaluksen utopian ulkopuolelle; Uusi sukupolvi (1987) käsitteli utopian säilyttämisen vaatimaa jatkuvaa työtä; Deep Space 9 (1993) pohti (Roddenberryn kuoltua) Liittovaltion epätäydellisyyttä hetkenä, jolloin se valmistautui ottamaan jäsenekseen 50 vuotta miehitettynä olleen strategisesti tärkeän tähtijärjestelmän. Vertauskohdat itäblokin hajoamiseen, länsimaisen kulttuurin hegemoniaan ja entisten satelliittien (erityisesti Puolan) tavoitteisiin NATO:n ja EU:n suhteen ovat ilmeisiä, varsinkin kun muistetaan uskonnon asema sarjassa. Voyager (1995) edusti kotimatkallaan perinteistä lähestymistapaa, mutta mustavalkoisempi asema ja vähäisempi maailmanrakennus sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta ja katsojilta.

Sarjassa käytetään vanhempien sarjojen kevyttä maskeerausta. Epäinhimillisyyttä korostetaan kevyillä animaatioilla.

Enterprise (2001 – 2005) alkoi välittömästi WTC:n iskujen jälkeen ja pyrki aluksi lähinnä korjaamaan Voyagerin maailmanrakennukseen liittyvän perusongelman tuomalla tapahtumat osaksi aiemmin tuttuja paikkoja. Sarjassa Maan ensimmäinen tutkimusalus lähtee innostuneena tuntemattomaan vain kohdatakseen sivistymättömien korpimaiden raa’an arjen. Lopulta idealistinen kapteeni Archer alentuu mm. kidutukseen ja älykkään kloonin kasvattamiseen varaosiksi. Juonikaari heijastelee Yhdysvaltain samoihin aikoihin toteuttamaa seikkailua Lähi-idässä vesilautauksineen ja vankilakohuineen. Samaa juonta kuljettavat Abramsin kaksi Star Trek -elokuvaa (2009, 2013) jotka käsittelevät pikkusormen myymistä paholaiselle. Lopulta Discovery (2017 -) sitoo metajuonenkaaren yhteen muistuttamalla helppoihin ratkaisuihin syyllistyneen päähenkilön kautta ihanteiden merkityksestä vaaran aikoina. Kuitenkin kaikissa tämän vuosituhannen sarjoissa (myös Discoveryssä) korostuu väkivalta ja toiminta ratkaisumuotoina keskustelun ja pohdinnan sijaan. Sarja on etääntynyt kauaksi lähtökohdistaan.

Kulutuselektroniikka on uskottavan ärsyttävää.

Nyt Picard palaa juurilleen tulevaisuuteen. Liittovaltio ei ole vieläkään täydellinen. Päinvastoin, viime vuosien tragediat (mm. Romuluksen tuhoutumista seurannut pakolaisaalto ja robottien suorittama terrori-isku Marsiin) ovat saaneet Liittovaltion kääntymään sisäänpäin. Tutkimusrahoitusta on leikattu, avaruuslaivasto on kutsuttu kotiin ja androidien ihmisoikeudet on peruttu.  Tiettyjä yhtymäkohtia Yhdysvaltain harjoittamaan politiikkaan on jälleen nähtävissä. Eläköitynyt Picard on ymmärrettävästi kärttyinen: tämä ei ole se tulevaisuus joka hänelle luvattiin tai minkä puolesta hän Enterprisen kannella toistuvasti neuvotteli ja tarpeentullen myös taisteli. Jakson aikana elämänilo kuitenkin herää uudestaan mahdollisuutena tehdä palvelus vanhalle ystävälle. Picard on odottanut kuolemaa, mutta nyt hänellä on jälleen syytä elää.

Picard on ensimmäinen kolmannen sukupolven Star Trek -sarja.

Picard on tarinana optimistinen paluu juurille. Vaikka jaksossa onkin räjähdyksiä ja (erittäin vaikuttavia) taistelukohtauksia, ovat jakson keskeisimmät kohtaukset Picardin tutkimustyötä, keskusteluja poliittisesta tilanteesta tai historiaalisista viitekehyksistä. Toimintakertomusten, uudelleenkerronnan tai esiosien sijaan sarja on taas menossa sinne, minne sen olisi koko ajan pitänyt olla matkalla: kohti parempaa tulevaisuutta. Siihen kyynisyyteen kyllästyneen Picardin elämänilon levittäytyminen ja huipentuminen uuteen seikkailun vuosisataan (sarja sijoittuu vuoteen 2399) sopii erinomaisesti.

Julkaistu

”Se oli vain vitsi.”

Tässä tekstissä on lainauksina rasistisia tai muuten ahdistavia vitsejä. Ne on valittu nimenomaan ahdistavuutensa vuoksi, ei siksi että olisivat hauskoja.

Yksikään vitsi ei nouse neitseellisenä merestä. Sen takana on kasvatus, maailmankuva, koulutus, poliittinen tilanne, oman arjen stressit ja ilot. Jotta vitsi on hauska, sen pitää rikkoa rajoja, yllättää ja olla rohkea, mieluusti myös uutta näkökulmaa antava. Hyvä vitsi on vitsi joka kertoo totuuden, jota yleisö ei ole vielä hyväksynyt. Siksi vitsikirjojen turvalliset pikku-kalle -jutut ovat niin tylsiä; ne eivät ole mitään näistä. Itsestäänselviä ja harmittomia — turhia. Huumori ei vanhene hyvin. Jo 10 vuotta vanha sitcom vaikuttaa väsyneeltä.

Mies kysyi pelokkaan näköiseltä nyrkkeilijältä, ketä vastaan tämä ottelee. Nyrkkeilijä osoitti vastustajaansa ja vastasi: ”Voittajaa.”
(”Naurun ystävä”, roomalainen vitsikirja 300-luvulta.)

Koska (hyvä) vitsi pyrkii pohtimaan arjen kipupisteitä, on naurattaminen poliittista toimintaa aina historian hämäristä asti. Tunnetusti hovinarri sai kertoa kuninkaalle totuuden ja toisaalta yhteiskunnan muuttuessa diktatuuriksi komedia katoaa ensimmäisenä. Sodan aikana komedia toimiikin hyvin propagandana, sillä harva haluaa olla ilonpilaaja, ei edes vaikka vitsi olisi kuinka huono. Tämä kertoo vitsien vallasta: sen avulla voi kertoa argumentin joutumatta kuulemaan vasta-argumenttia tai kysymään yleisöltä, eivätkö he ajattelekin samoin (ja huonot koomikot kysyvät tätä joskus suoraankin).

In America, you can always find a party; in Russia, the party can always find you.
(Yakov Smirnoff)

Vitsejä voi tietenkin kertoa tai kuunnella myös ironisesti, mutta huumori perustuu yhä maailmankuvan ymmärtämiseen. Jos kuulee lukuisia vitsejä vähemmistön huonosta käytöksestä, malli tulee sisäistettyä vaikkei sitä uskoisisikaan. Tällöin mielemme alkavat nopeasti etsimään viitekehystä tukevaa todistusaineistoa. Muutaman esimerkin jälkeen vahvistusharha onkin valmis ja rasistisen mielipide on ymmärretty todeksi.

– Mitä eroa on keltasella viivalla ja neekerillä?
– Keltaisen yli ei saa ajaa.

Ironisten vitsien toinen ongelma liittyy siihen, että emme koskaan voi olla täysin varmoja ymmärretäänkö vitsi ironisesti. Poen lain mukaan varsinkin verkossa parodiaa on mahdoton erottaa vakavasti sanotusta. Helposti tämä johtaa siihen, että tekemällä pilaa vitsin vakavasti ottavista tulee samalla myös rakentaneeksi areenan, jolla vitsiä voi vakavasti levittää eteenpäin. On esitetty, että Litteä Maa -kannattajien keskuudessa olisi käynyt näin. Älykkäiden ihmisten vitsit ”vaihtoehtoisista teorioista” ja ”salaliitoista” tuottivat aineiston, jonka muut voivat ottaa vakavasti. Toistuvasti mm. redditin keskustelualueilla on käynyt siten, että ironisesti mielipiteitä kritisoitavaksi tarkoitettu keskustelualue on jopa muutamassa viikossa muuttunut mielipiteen vilpittömäksi äänenkannattajaksi.

– Montako vihreätä tarvitaan vaihtamaan kattolamppu?
– Yksi, sillä muut polttavat pilveä niin kauan, että huone pyörii.
(Väitetysti Perussuomalaisten puoluekokouksessa 2017 kuultua.)

Yllä mainittu ei tietenkään tarkoita, etteikö asioista saisi tehdä pilaa. On kuitenkin helppo unohtaa, että vitsit ovat vähän niinkuin tulitikkuja. Ne valaisevat ja tuottavat lämpöä, mutta voivat myös polttaa koko talon. Hyvänä ohjeena on Yhdysvalloissa leviävä ohje, että huumorin tulisi kohdistua heihin, joita kritiikki ja rangaistukset eivät muuten tavoita. (Punch up, not down.) Jos teet pilaa heistä jotka eivät voi lyödä takaisin, et ole rohkea sanavapauttaan käyttävä kansalainen, vaan puukkoa haavassa pyörittävä kiusaaja.

(Aiheesta enemmän myöhemmin.)

Julkaistu

Elovena-pakkauksen muutos kertoo vieraantumisesta luonnosta

Raisio muuttaa Elovena-paketin maskotin pukua osana brändin yhtenäistämistä Euroopassa. Kansallispuvuilta vaikutteita ottaneet vaate ja huivi vaihtuvat siniseen toimistomekkoon ja korottomiin kenkiin. Raision mukaan väri, vaatteen leikkaus ja kenkien käytännöllisyys kertoo ulkomailla enemmän Suomesta kuin mantereen yhteiseen perintöön kuuluvat kansallispuvut. Samalla muutos uusi paketti kertoo myös suomalaisten omakuvasta.

Ilmoitus on yksi monista vuosien varrella tehdyistä kaurapaketin muutoksista. Aiemmin Elovenan pakkauksen nykymallin kädestä katosi sirppi jolla kaura oli leikattu, sitten metsä pellon takaa, lopulta itse pelto. Muutos yhä yksinkertaisempaan on eräänlaista kulttuurillista dementiaa. Olemme etääntyneet yhä kauemmas historiastamme ja ruuan alkuperästä. Alkutuotanto tuntuu nykyään niin kaukaiselta ja mekaaniselta, ettemme osaa arvostaa sitä edes maalaisromantiikan kautta. Uudeksi myyntivaltiksi niin Suomessa kuin Euroopassa nouseekin sitten tieto-iskumainen suorittaminen: GLUTEN FREE // JUMBO WHOLEGRAIN OATS // OATS FROM FINLAND, tietenkin englanniksi. Piika itse on vaihtunut hämmentyneesti kameraan hymyileväksi edustushenkilöksi, joka ei tiedä mitä kaurakimppu-rekvisiitalla tekisi. Raision mielestä tämä edustaa kuitenkin suomalaisuutta: niin Suomessa kuin ulkomailla.

Tekstissä olevat kuvat ovat muokattu Raision verkkosivuilta ja pörssitiedotteesta. Kuvia käytetään havainnollistamistarkoituksessa.

Julkaistu

Yhteismaan ongelma

Sukuni mökkitonttiin kuuluu osuus yhteismaasta muistona ajasta, jolloin alue oli vielä ympäri vuoden asuttu kylä. Kun kylä muuttui mökkimaaksi, huomasi eräs yhteismaan osakas kesannolla olevan entisen perunamaan soveltuvan hyvin kaupalliseen soranottoon. Kun toimintaa oli harjoitettu joitain vuosia, oli entisestä perunamaasta jäljellä enää 20 metriä syvä kuoppa ja sen keskellä ohuen pilarin nokassa vanha perunakellari. Yksinyrittäjyys loppui vasta kun kasvavaan sorakuoppaan oli romahtamassa paitsi naapuritonttiin kuulunut autotalli ja osuuskunnan ylläpitämä hiekkatie.

Tapahtuma on esimerkki yhteismaan ongelmasta, tilanteesta jossa yhteisessä käytössä olevaa resurssia käytetään yhden toimijan toimesta siten, että resurssi hupenee ja loppuu tyystin. Muita esimerkkejä voi olla vaikkapa ylikalastus tai teollisuuden tuottama saastutus. Ylikalastamalla tai kaatamalla saasteet luontoon voi yksittäinen toimija kerätä lyhyessä ajassa suuretkin tuotot muiden käyttäjien kärsiessä voimattomana. Tästähän ilmastokriisissäkin on kyse.

Yhteismaan ongelma ei tietenkään ole teoreettisella tasolla uusi. Ylikalastuksen mahdollisuus on ollut olemassa jo vuosituhansia. Järvissä on kuitenkin edelleen kalaa, sillä ”ylikalastaja” joutui saapumaan saaliinsa kanssa samaan satamaan kuin muutkin, jolloin ylisuuren saaliin määrään voitiin puuttua sakinhivutuksella.

Näin ollen kyseessä ei ole niinkään ylikäytön ongelma kuin seuraksettomuuden ongelma. Kun käyttöoikeus säilyy mutta suhde muihin käyttöoikeuden käyttäjiin katkeaa, ongelmat alkavat. Oli kyseessä sitten suuryrityksen sijoituksen takaisinmaksuaika, valtion virkamies joka ei pohdi satojen kilometrien päässä tehtävien hakkuiden vaikutusta paikallisille, lentely ympäri maailmaa CO2 -päästöjä levitellen tai vaikkapa mökkikylässä tapahtuva soranvienti, lopulta kyse on yhteisöllisen vastuun korvautumisella yksilöllisestä. Kun näemme velvollisuutemme vain itseämme kohtaan, ajattelemme helpommin myös vain omaa hyvinvointiamme.

Julkaistu

Menneen maailman ongelmat ovat myös tulevaisuutta

Helsingin Sanomat 10.1.2020

1850-luvulla Britannia ei ollut hyvä paikka työntekijälle. Elinajanodote kaupungeissa oli laskenut 25 vuoteen, työpäivät olivat 16-tuntisia ja palkka ei silti riittänyt ruokaan ja vuokraan. Asiantilaa pidettiin suurena kehitysaskeleena, sillä esimerkiksi verrattuna Yhdysvaltain etelävaltioiden orjaplantaaseihin palkkatyöntekijät eivät yrittäneet paeta, olivat kiinnostuneempia työn laadusta eikä kuolema työssäkään ollut rahallinen menetys omistajalle/työnantajalle. Muiden palkkatyötä käytävien yhteiskuntien kanssa käytiin kilpailua ja mietittiin, miten palkkoja voitiin entuudestaan laskea.

Tuon aikakauden kurjuus ei tapahtunut hetkessä. Feodaalisen yhteiskunnan purkautuminen edeltävän 200 vuoden aikana oli samalla merkinnyt myös kiltojen merkityksen loppua työn arvon määräytymisessä. Ulkomaankaupan tuoman viljan ansiosta maaseudulla keskityttiin vähemmän ihmisiä vaativaan lihantuotantoon. Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla siirryttiin keskinäistä riippuvaisuutta painottavasta mallista yksilökeskeiseen, jonka osana myös köyhäinavusta luovuttiin. Teollistuminen toi rikkautta, mutta se oli keskittynyt harvoille. Ongelmaa pahensi rikkaille rajattu äänioikeus. Yhdessä tämä tarkoitti, että esimerkiksi Irlannin perunarutto tappoi yli miljoona ihmistä, vaikka maa samanaikaisesti tuotti edelleen viljaa ulkomaankauppaan. Vastaavia tapahtumia löytyi myös muista Britannian siirtomaista.

Britannian tilanne ei ollut syntynyt hetkessä. Taustalla oli koulutuksen arvon romahdus (käsityöammatit, maanviljelys), kouluttamattoman työn suhteellinen lisääntyminen, sosiaaliturvan heikkeneminen ja poliittisten valtasuhteiden muutos. Aiemmin maalaisaatelisto toimi ennen muuta alueensa periytyvänä hallintovirkamiehenä, mutta nyt aatelistolle annettiin omistusoikeus hallittuihin maihin ja viiteryhmäksi nousi muut samassa asemassa olleet. Nykyään samanlaista kehitystä voi nähdä superrikkaiden keskuudessa.

Nykypäivänä on helppo ajatella, ettei tämä voi olla tulevaisuutta modernissa jälkiteollisessa valtiossa: on koulutettu väestö, sosiaaliturva ja ihmisillä henkilökohtaisia säästöjä. Kaikki nämä voivat kuitenkin olla väliaikaisia. Mitä tekee paperimiehen, kuskin tai myyjän koulutuksella jos valtaosan töistä voi tehdä tietokoneet tai robotit? Amerikassa rekat kulkevat jo ilman kuskia ja Japanissa on tehtaita, joissa insinööri käy kerran kuussa lukemassa virhelogin.

Tällä hetkellä muutos koskee lähinnä matalastikoulutettua työtä, mutta tehostuminen näkyy myös korkeakoulutettujen aloilla. Toimittajien määrä on romahtanut 2000-luvulla ja hallintohenkilökuntaakin tarvitaan yhä vähemmän. On yhä yleisempää, että eläkkeelle menevien työntekijöiden työtehtävät jaetaan jäljelle jäävien kesken. Samalla tehtävien suorittamiseen tarvittavat taustavaatimukset kasvavat. Muuttumattomana pysyvät vain jatkuvassa muutoksessa olevat sekatyöt, joita on vaikea automatisoida. Toisinsanoen: töitä löytyy erittäin korkeasti koulutetuille sekä heille, jotka ovat valmiita tekemään heikosti maksavaa työtä, joihin koulutusta ei vaadita ollenkaan. Muut jäävät työttömiksi. Mitä heille pitäisi tehdä?

1800-luvun lopussa Britanniassa mietittiin miten tulonjako pitää hoitaa omistuksen keskittyessä ja koulutuksen arvon vähentyessä. Ongelma ratkaistiin korkeammilla palkoilla vähemmän koulutetusta työstä, johon ajanoloon tulivat omat koulutusvaatimuksensa. Mutta mitä tehdään nykyään, jos töiden määrät kokonaisuudessaan vähenevät? Tietyissä piireissä onkin tapana sanoa, että työttömät ihmiset keksivät kyllä uusia työtehtäviä, jos vanhoja ei ole. Onkin totta, että meillä on töitä jotka vaikuttavat uusilta (mm. youtube-tähdet), mutta nämäkin työt ovat uusia lähinnä palkkausmallinsa tähden. Esimerkiksi Youtube-kanavan ylläpito ei paljoa eroa Yleisradion toimittajan työstä (tai mainosrahoitteisen blogin pitäminen kolumnin kirjoittamisesta sanomalehteen).

Kysymys ei myöskään ole täydestä työllistä tai täydestä työttömyydestä. Kyse on myös epävarmuudesta työsuhteiden aikana. Hyvänkin palkan kanssa voi olla vaikea elää, jos ei tiedä saako sitä vielä kahden kuukauden päästä. Työntekijä voi yrittää joustaa pidentämällä nuoruutena nähtyä aikaa ja hankkimalla lapset myöhemmin, mutta nuoruutta ei voi pidentää loputtomasti ennenkuin biologinen kello tulee vastaan. Tilanteena tämä ei eroa Britannian menneisyydestä, jossa aikuiset kuolivat ennen mahdollisuuttaan kasvattaa lapsia.

21. vuosisadalla omistus keskittyy entuudestaan ja töiden pysyvyys vaikuttaa yhä epävarmemmalta. Kuten 1800-luvulla, valtion pitäisi pohtia uutta tapaa tuoda etäämmäksi toisistaan erkaantuva väestö ja omistus yhteen, mutta miten? Komponentteina pitäisi olla ainakin verotuksen kohdistumisen ja sosiaaliturvan luonteeseen liittyvät ongelmat, jossa yhtenä osaratkaisuna voisi olla myös perustulo.

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.