Isoisäni isoisä Johannes Mäntysalo (joka vuoteen 1893 mennessä oli päätynyt ilmoittamaan nimensä muodossa Juho Salo) syntyi maatilalla kesällä 1870 Kankaanpäässä, noin 50 kilometriä Porista koilliseen. Kaima oli sisarussarjan nuorin, viimeinen kymmenestä lapsesta. Perinnöksi ei ollut jäämässä tilaa tai muutakaan omaisuutta, mutta eteenpäin ajatteleva isä ei halunnut jättää poikaansa yksin sateeseen. Aikana jolloin harva kävi edes kansakoulua (peruskoulun 1. – 4. luokkaa) lähti esivanhempani Poriin käymään oppikoulua (nykyisestä peruskoulun 5. luokasta aina ylioppilaaksi asti). Vaikka valkolakki jäi isän kuoleman jälkeen saamatta, tarvitsi sivistyvä kansakunta kuitenkin opettajia. Puuttuva valkolakki tarkoitti kuitenkin kenties lyhyempiä työkeikkoja ympäri Suomea, joista nykyään oman isäni tiedossa oli enää matkat Satakunnan sisällä ja keskeisellä Pohjanmaalla (Siikaisissa, Honkajoella ja Toholammella, josta jälkimmäisimmässä oli perustamassa Oikeluksen kyläkoulua). Jos kartalla etäisyydet tuntuivat lyhyiltä, niin on muistettava että 100 kilometrin taittamiseen meni tuohon aikaan hyvinkin junalla päivä tai kaksi. Jos rautatietä ei ollut, niin huomattavasti pidempään. Nykyään samassa ajassa pääsisi lähes minne tahansa Euroopassa, ellei jopa kauemmaksikin. Hinnatkaan eivät elintasoon nähden paljoa liene muuttuneen.
Jossain vaiheessa elämäänsä esi-isäni kopioi Daniel Godeniuksen vuonna 1774 suomeksi käännetyn teoksen Ensimmäiset pookstawit Jumalan sanasta, eli kysymyxet lapsille edespandawat, se on: ne ensimmäiset ja yxikertaisimmat kysymyxet christillisesä opisa, joitten tygö pannut wastauxet lasten ymmärryxeen ja muistohon painettaman pitää, hamasta sijtä, kuin he rupewat puhumaan, nijn ikää myöden sijhen asti, kuin he a.b.c. kirjan ja catechismuxen, sisäldä ja ulkoo lukemaan selkiästi oppineet owat. Edesannetut yxikertaisille; waan erinomattain nijlle awuxi, jotka yhteisen-kansan seasa lapsia kirjaa lukemaan opettawat, kuinga heidän opettamisen siwusa, myös opetus-lastensa ymmärryxet, sijhen kuin he lukewat, johdattaman pitää, sitä oikein ymmärtämään.
Kaimani laatima kopio on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Ensinnäkin 88 sivua pitkänä kopiointiurakka on pidempi kuin yksikään teksti, jota itse olen lähtenyt paperille laittamaan. Jo 1900-luvun alussakin olisi ollut tyypillistä, että ammatikseen tai harrastuksekseen kirjoittavat ostivat tai saivat muuten käyttöönsä kirjoituskoneen. Näin kaksinkertainen isoisäni olisi ollut viimeisiä sulkakynällä pitkiä tekstejä kirjoittaneista. Toisekseen esi-isäni ei tehnyt suoraa kopiota tuolloin jo reilusti sata vuotta vanhasta teoksesta, vaan lyhenteli ja modernisoi tekstiasua. Muutoksella olikin tarvetta, sillä suomi oli kehittynyt sadassa vuodessa paljon, eikä 11 cm x 18 cm kokoinen tallennusalusta houkutellut tavoittelemaan tarpeetonta historiallista tarkkuutta. Näinpä kannessa lukeekin Ensimäiset Puustavit Jumalan Sanasta, elikä Lasten Kysymykset alkuperäisen, huomattavasti pidemmän ”otsikon” sijaan. Nykykielessä kirja olisi varmaankin Lasten kysymykset – Ensimmäiset askeleet Jumalan sanan ymmärtämiseen, osoittaen kielen uskonnollisen rekisterin muutosten hidastuneen viimeisen sadan vuoden aikana tätä edeltävään vuosisataan nähden (puustavi tarkoitti kirjaimia, tai tässä yhteydessä yleisesti ymmärrystä).
Mutta miksi kopiointiprojektiin sitten on lähdetty? Näen kaksi mahdollisuutta: joko kirjan kopiointi oli osa rippikoulua (missä tapauksessa pappi olisi varmaankin lukenut kirjaa ääneen oppilaiden ottaessa muistiinpanoja) tai kaimani oli mahdollisesti itse osana ammattiaan päättänyt kopioida teoksen työnsä tausta-aineistoksi. Kumpaankin teoriaan lukeutuu omat etunsa: rippikoulua tukisi kanteen suurella tekstikoolla laitettu tekstaajan nimi. On vaikea ajatella aikuisen laittavan omaa nimeään tekijän tai kirjan nimeä isommalla (kääntäjän nimestä tähän laitokseen on selvinnyt vain nimikirjaimet). Myös nimen kirjoitusasu kielii, että kyseessä on nimenomaan nuoruudentyö: esi-isäni kun kirjoitti elämänsä ajan nimeä yhä lyhenevässä muodossa: ensin Johanneksesta Juhoksi ja sitten Mäntysalosta Saloksi. Kannessa esiintyvä ”J. Mäntysalo” rajaisi tekstin ylärajan näin jonnekin ennen vuotta 1893, ennen 23. ikävuotta.
Kansakoulunopettajan taustamateriaaliksi kirjaa puolestaan voi epäillä lähinnä selkeän käsialan ja musteläikkien puutteen vuoksi. Kuitenkin teksti on myös haparoivaa ja kirjainten välissä on taukoja. Myös muodoltaan kirjaimet ovat leveitä ja suuria, eikä kynänjäljessäkään ole pitkään kirjoittaneen ihmisen notkeutta. Muodoltaan teksti muistuttaakin enemmän omaa harjaantumatonta kädenjälkeä kuin kirkonkirjojen ylläpitämää, lähes konemaisen tarkkaa ja yksityiskohtaista kirjoitustapaa. Ehkä tällä mittapuulla teos olisikin harjaantumattoman lapsen jälkeä? Näin jälki voisi sopia kansakoulunopettajan sijaan paremmin juuri 14-vuotiaalle, taitojaan näyttämään haluavalle oppikoululaiselle.
Lopulta voidaan pohtia vielä itse kirjan kopioimisen valintaa. Miksi juuri tämä, yli sata vuotta aiemmin julkaistu teos? Vaikka Suomi olikin köyhä maa, niin uusille uskonnollisille teksteille ja Raamatuntulkinnoille löytyi varmasti lukijoita aikana jona mm. körttiläisyys ja lestadiolaisuus etsivät jalansijaa yhteiskunnassa. Myös ”perusluterilaisuus” oli kokenut suuria mullistuksia, kun maallisia toimintoja hoitavat kunnat erotettiin 1860-luvulla seurakunnista ja pappien toimivallasta. Vaikka kahtiajako ei johtanutkaan kertaheitolla maallisempaan yhteiskuntaan, aloitti hallintouudistus kehityspolun jota seuraamme edelleen. Asiaa käsiteltiin varmasti myös aikansa teoksissa, kun Raamattua yritettiin sovittaa uuteen maailmanaikaan. Joten miksi valita tämä sata vuotta aiemmin ilmestynyt teos? Uudempia teoksia olisi varmasti ollut ainakin lainattavaksi. Nyt valinta tuntuu tietoiselta maailmantilanteen haastamiselta, tarrautumiselta menneeseen maailmaan.
Kirjan kopiointi ei ole nopeaa työtä. Moderneinkin välineinkin se vie useita päiviä kokoaikaista työtä. Aikana ennen sähkövaloja työtä olisi voinut tehdä vain päivisin ja hämärän aikaan, tunteina joille olisi maatilalta löytynyt parempaakin tekemistä. Niinpä kirjan kopiointia pohtiessa sopiikin miettiä, mille kirjan kopiointi on vaihtoehto ja mitä kopioinnilla on yritetty saavuttaa. Eivätkö lyhyemmät muistiinpanot olisi riittäneet? Näin huolellisesti tehty kopiointi tukisi ajatusta rippikoulusta. Kirjan kopioinnin tärkeys heijastaisi halua miellyttää pappia ja pappia taas kiinnostaisi iskostustaa oma maailmankuvansa seuraavaan sukupolveen. Toisaalta jos teos on opetustoimea varten tehty, niin 1800-luvun Suomi oli vielä pitkälti myös vaihdantayhteiskunta. Kansakoulunopettajan palkka maksettiin suureksi osaksi virka-asuntona, kunnan maksamana piikana, mahdollisesti työsopimuksessa toimitettavaksi ilmoitettavana ruuan määränä. Käteispalkka oli enemmänkin taskuraha, jolla ostettiin muuten tavoittamattomissa olleet tarpeet. Tällöin uuden kirjan hankinta saattoi olla hyvin toimeentulevallekin opettajalle merkittävä kustannuserä, jolle teoksen kopiointi olisi ollut varteenotettava vaihtoehto. Mutta edelleen tällöin säilyisi kysymys siitä, miksi juuri tämä teos.
Viimeisenä huomiona teoksesta voimme tehdä sen numeroiden vieressä olevat raksit ja sattumanvaraiselta näyttävät, lyijykynällä tehdyt lisämerkinnät. Jos ajattelemme että kirja on tarkoitettu vuosikymmenien opetuskäyttöön, tuntuvat tällaiset merkinnät kovin omituisilta. Ajatus kopioon tehdyistä tarkastuksista lyijykynällä taas tuntuu hyvinkin sopivan sellaisen papin ajatusmaailmaan, joka alunperinkin on asettanut oppilailleen tehtäväksi kokonaisen kirjan tallentamisen.
Mikä onkaan ollut kirjan syntytarina, niin myöhemmät vaiheet voi hyvin arvata. Kymmenien tuntien työpanoksen jälkeen kirjaa ei ole hennottu tuhota käyttötarkoituksen kadottua, vaan sitä on kannettu mukana muutosta muuttoon sentimentaalisuuden innoittamana. Tarpeettomana esineenä säilytyspaikat kuitenkin muuttuivat yhä vaatimattomimmiksi, kunnes isäni löysi sen isoisänsä talon lattian alaisesta ryömimistilasta vuonna 1975. Sidotun kirjan narut olivat alkaneet halkeilla, eikä kosteusvaurioiltakaan oltu voitu välttyä.
Nykypäivästä katsottuna kopiosta välittyy paitsi siihen käytetty aika, niin aikaan ladattu uskonnollinen merkitys. Vaikka olen opintojeni aikana toistuvasti lukenut uskonnon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa, tuntuu kirjan maalaama arki vaikealta hyväksyä todeksi. Millaisia olivat ihmiset jotka opettivat tätä lapsilleen? Kuinka innokkaasti kirjan kopioimiseen on ryhdytty, mitä lopputuloksesta oikein ajateltiin? Osaisinkoi keskustella kirjoittajan kanssa tänään, olisiko meillä mitään yhteistä paitsi nimi?
Daniel Godeniuksen teos vuodelta 1774 on digitoitu Doriaan yleiseen jakoon.
Juho Mäntysalon laatima lyhennetty kopio löytyy Flickeristä ja PDF:nä latauspalvelusta.
