Valtioliittojen väliaikaisuudesta ja EU:n tulevaisuudesta

Joskus 2000-luvun puolessavälissä kiinnostuin valtioliitoista. En muista mitä kautta, mutta todennäköisemmin se liittyi jotenkin Euroopan unionin määritelmään ”sui generis” (ts. ”uniikki lumihiutale”). Paperilla kun EU tuntui kovasti valtioliitolta. Käytin paljon aikaa lukeakseni kaiken minkä löysin valtioliitoista verkossa, merkittävimmistä modernina aikana olleista valtioliitoista kuten (Pohjois)-Saksan valtioliitto, Neuvostoliitto ennen toista maailmansotaa ja Yhdysvallat ennen toista perustuslakia. Samalla mietin, miten nämä erosivat Euroopan unionista ja miksi valtioliitto on historiallisesti ollut hallintojärjestelmänä harvinainen; lähes kaikki valtioliitot kun tuntuivat kestävän noin 20 vuotta ennen kuin hajoavat joko osatekijöihin tai tiivistyvät liittovaltioiksi. Mietin mistä tämä johtui ja olisiko tämä myös EU:n kohtalo? Ja jos näin, miksi niin ei ollut jo tapahtunut?

Klikkaa suuremmaksi. Saksan valtioliitto. Liiton merkittävimmät valtiot olivat Preussi ja Itävalta, jotka taistelivat keskenään vallasta. Vuonna 1866 Itävalta jäi liitosta pois. Neljä vuotta myöhemmin valtioliitto oli vastarinnan puutteessa muuttunut Preussin johtamaksi Saksan keisarikunnaksi, liittovaltioksi. Lähde: Wikipedia

En löytänyt tuolloin vastausta, mutta ajan myötä ymmärsin 20 vuoden ilmiön olevan yleismaallisempi: ensimmäisen maailmansodan jälkeiset Euroopan uudet demokratiat romahtivat lähes järjestään diktatuureiksi ja sama tapahtui Afrikassa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, juurikin noin 20 vuoden paikkeilla.

Lopulta mieleeni tuli vastauksen ehkä olevan virkamieshallinnossa, ei niinkään poliittisessa yhtenäisyydessä sinänsä. Edes 1700-luvun itsevaltaiset kuningaskunnat eivät toimineet pelkästään hallitsijan ehdoilla. Mikromanageroitavaa oli liikaa. Sen sijaan syntyi virastoja ja ministeriöitä, jotka tulkitsivat aiempia päätöksiä ja laativat niiden perusteella toimintaohjeita hallitsijaa vaivaamatta. Tarpeeksi vahvat byrokraattiset rakenteet tarkoittivat, että valtio pysyi pystyssä ilman hallitsijan päivittäistä läsnäoloa. Samalla edistynyt hallinto pystyi paikkaamaan yksittäisten hallitsijoiden heikkouksia, antaen näille tilaa ottaa toimijuutta siellä, missä olivat parhaimmillaan.

Lähde: HS.fi

Kun virkamieshallinto syntyy yhtenäisvaltiossa tai liittovaltiossa, pyrkii se ottamaan toiminnassaan huomioon hallitsijan (tai hallituksen) yhteishyvän. Näin se pyrkii vähentämään tilanteita, joissa hallitsijan väliintuloa tarvitaan. Valtioliitossa yhteishyvä on kuitenkin jokaisen jäsenvaltion erillinen ja paikallisbyrokratiat saattavat jopa pyrkiä ajamaan etujaan toisiaan vasten. Samalla ne sysäävät selvitettäviä ongelmia korkeammalle tasolle, jäsenvaltioiden hallitsijoiden keskenään selvitettäväksi. Tällöin viimeistään talouden syklit tarkoittavat neuvottelua suhteen pysyvyydestä. Kasvavasta kakusta on helppo jakaa, mutta kutistuvasta kukaan ei halua pienempää. Jos kriisi jatkuu, vaihtoehdot typistyvät valtioliiton hajoamiseen tai tiivistymiseen liitttovaltioksi.

Mikä sitten on Euroopan unionin tilanne? Sen taustalla on perustajavaltioiden kokema trauma jatkuvista sodista yleensä ja toisesta maailmansodasta erityisesti. Saksalle tai Ranskalle kyseessä ei ole pelkästään omasta lyhyen aikavälin edusta, vaan pelko uusista sodista. Tämän edessä ollaan valmiita tekemään suuriakin kompromisseja ja suuriakin muutoksia; tämän vuoksi EU:ssa on kaikissa olomuodoissaan ollut kyse ”yhä läheisemmästä liitosta” ja sille on myös pyritty rakentamaan omaa hallintoa. Tavoitteena on siis alusta asti voinut pitää ryömintää kohti liittovaltiota tavalla, jossa hajoaminen ei ole vaihtoehto. Toisaalta uusille jäsenvaltioille jäsenyys on näyttäytynyt mahdollisuutena luoda yhä kasvavaa hyvinvointia kertaluontoisella itsenäisyyden menetyksellä.

Lähde: HS.fi

Kun itsenäisyyden alue sitten jatkuvasti rapautuu, niin tämä aiheuttaa uusissa jäsenmaissa poliittisen kriisin (”emme me tähän sitoutuneet”), jota yritetään ratkaista jarruttamalla liittovaltiokehitystä yleisellä tasolla, hakemalla poikkeuksia käytännöistä ja lopulta jättäytymällä kokonaan pois joko virallisesti (Brexit) tai epävirallisesti (Puola ja Unkari). Samalla valtioliiton sisällä liittovaltiokehitys nopeutuu, kun jarrukapuloita siirtyy aitioon.

Klikkaa suuremmaksi. Euroopan unionin kehitys vuosina 1947 – 2020. Merkittävät sopimukset on tehty vuosina 1957, 1965, 1975, 1986, 1990, 1992, 1997, 2001, 2007. Lähde: Wikipedia.

Miksi Euroopan unioni on sitten edelleen ”sui generis” eikä liittovaltio, jos EU on valtioliitto ja valtioliittojen elinaika on yleensä noin 20 vuotta? Euroopan yhteisön perustamisasiakirja kun on jo vuodelta 1967 ja Maastrictin sopimus vuodelta 1992. Väittäisin, että kyse on Euroopan unionin laajentumisesta. Aina kun on tapahtunut merkittävä laajentuminen, on vauhti hidastunut ja toisaalta kello nollattu: laajennus kun on tarkoittanut myös EU:n hallinnon uudistuksia, jotka on pitänyt neuvotella jokaisen jo olemassa olevan jäsenmaan kanssa uudestaan, kun valtioliittona EU ei itse voi yksipuolisesti tehdä uudistuksia. Samalla merkittävimmät poliittiset kriisipesäkkeet on saatu purettua. Tätä kirjoittaessa Lissabonin sopimuksesta (2007) on kuitenkin jo 13 vuotta, kun aiemmin suurin väli onnistuneiden neuvotteluiden välillä on ollut 7 vuotta.  Uusia sopimuksia (merkittäviä jäsenehdokkaita, jotka vaatisivat nykyisen sopimuksen avaamista) ei myöskään ole näköpiirissä. Samalla Britannia on eronnut ja Puolan ja Unkarin tulevaisuus osana unionia rapautuvina demokratioina on kyseenalainen.

Minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä antaa minkäänlaisia valistuneita arvauksia, mutta luulen että euron taustalla olevat sopimukset vaativat uuden neuvottelukierroksen yhteisvastuusta ja mieluiten pian. Neuvottelukierros tulee onnistumaan, koska eurosta eroaminen tarkoittaisi eroavalle jäsenelle lähes varmuudella pitkää lamaa, mihin ei oikein kenelläkään löydy poliittista tahtotilaa. Yhteisvastuutettu euro tulee vahvistamaan unionin ydintä niin, että liittovaltio on seuraava pysäkki. Euron ulkopuolella olevista maista osa päättää liittyä euroon ja hyväksyy samalla liittovaltion. Nyt eurossa olevista maista kukaan ei eroa. Euron ulkopuolelle jäävät saattavat liittyä myöhemmin, mutta osa putoaa liitosta kokonaan pois, Brexitin epäonnistumisesta huolimatta. Veikkaan että tässä ryhmässä on Puola ja Unkari.

Lähde: HS.fi

Arvelen että uusi eurosopimus tulee vuosien 2025 – 2030 välissä. Nykyinen eurokriisi on jatkunut jo kohta 10 vuotta ja muuttunut koko ajan vain merkittävämmäksi. Koronavirus ei myöskään helpota asiaa. 2050 meillä on vielä yhtä neuvottelukierrosta myöhemmin jonkinlainen liittovaltio. Tästä kehitys ei enää paljoa syvene ainakaan sataan, ehkei kahteenkaan sataan vuoteen, silläerilaiset kulttuurit tekevät yhden koon vastausten etsimisen vaikeaksi.

Ajatus liittovaltiosta ei ole minulle iloinen asia. Siinä on puolensa, mutta toisaalta hyvinvointivaltion tulevaisuus hankaloituu ja toimintamahdollisuudet rajoittuvat. Olen melkoisen iloinen, ettei minun tarvinnut vuonna 1995 antaa omaa mielipidettäni aiheesta – vaikka valinta oli ehkä lopulta pienempi kuin ennalta näyttää. Suomi oli jo sitoutunut pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Tanskan ollessa jäsen jo vuodesta 1973 lainsäädännön integraatio olisi joka tapauksessa mennyt varsin pitkälle. Vaihtoehto saattoi olla pitkälti valinta osavaltion tai territorion välillä, yhdysvaltalaista kieltä käyttääkseni.

Mutta siitä ehkä joskus toiste.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *