Sanomalehden sarjakuvasivu vanhenee käsiin

Kirjoitin taannoin Kari Suomalaisesta ja mainitsin hänen uransa loppuneen kyvyttömyyteen muuttua aikojen mukana. 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneille vitsailu tuotti kyllä nauruja 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla vähemmän. Lopulta sotien jälkeen syntynyt päätoimittaja antoi potkut.

Sarjakuvasivu ei ole käyneet yhtä suuria muutoksia kuin pääkirjoituksen yhteydessä oleva pilakuva, lähinnä koska siltä ei odoteta yhteiskuntakritiikkiä. Hyväntahtoisuutensa vuoksi strippien sallitaan poikkeavan kauaksikin modernin arjen viitekehyksestä. Kuitenkin poikkeaman kasvaessa sarjakuvan lukeminen vaikeutuu, kun lukijalta vaaditaan yhä enemmän pohjatietoa. Suomalaisen sanomalehden sarjakuvasivulla poikkeama ilmenee kolmella eri tavalla:

  1. Sarjakuvastrippi on vanha, ”klassikko”. (Mm. Tove ja Lars Janssonin Muumit, Tenavat, Lassi ja Leevi.)
  2. Sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva on vanha. (Mm. Masi, Harald Hirmuinen.)
  3. Sarjakuva ja strippi ovat uusia, mutta lukijalle vieraasta kulttuurista. (Esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta.)

Ensimmäinen ja kolmas kohta lienevät helppo ymmärtää. Jos sarjakuvan huumori kumpuaa vaikkapa luokkayhteiskunnasta, on tilanne suomalaiselle vieras riippumatta sijoittuvatko tapahtumat 1930-luvun Suomeen (Kapteeni ja Ville) vai 2000-luvun Etelä-Afrikkaan (Madam & Eve). Vitsit toki voi ymmärtää, mutta se vaatii arjen ulkopuolisten tapahtumien hyväksymistä arkisina, asettumista vieraisiin kenkiin.  Tämä ei ehkä ole aamukahvin tippumista odottaessa mielekästä, varsinkaan jos sarjakuvan lukemisen ajatuksena ei ole ollut vieraaseen ajattelutapaan tutustuminen (mikä eittämättä on yksi Fingerporin vetovoimatekijöistä).

Kapteeni ja Ville 1934. Piirtänyt Poika Vesanto, Suomen kuvalehti 22/1934. (Skannannut Jyrki Vainio) Klikkaa suuremmaksi.
Madam & Eve, 2002. Tehnyt S.Francis, H.Dugmore & Rico. Like 2005 Klikkaa suuremmaksi.

Toisella tapaa mielenkiintoinen on sen sijaan tilanne, jossa sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva itse vanha. Tällöin sarja yrittää tavoitella modernia yleisöä työkaluilla, jotka on laadittu vuosikymmeniä aiemmin. Yksi esimerkki on Harald Hirmuinen, jota nyt tehdään jo kolmannessa tekijäpolvessa (Yhdysvalloissa sanomalehtisarjakuvat ovat perheyrityksiä). Harald Hirmuisen perusidea on sama kuin Kivisissä ja Sorasissa: otetaan moderni (1970-luvun alun) perhe ja siirretään heidät viikinkiaikaan. Harald on ammattikoulupohjalta pienyrityksen omistaja, Helga kotivaimo, poika Hamlet on kirjaviisas ja tytär heilastelee humanistin kanssa. Sarjakuvan huumori perustui arjen etäännyttämiseen: mitä on tehdä fyysistä matkatyötä ja tulla kotiin, jossa vaimo ja lapset eivät ymmärrä omaa arkea? Miten ymmärtää nuorisoa, jonka haaveilema tulevaisuus on niin kaukana vanhempien arjesta, ettei sitä oikein voi edes hahmottaa? Hyväksyntää pitää hakea samassa työpaikassa oleskelevalta Ormilta, jota (vaimon halveksunnan vuoksi) tavataan pubissa.

Harald Hirmuisen päivittäminen nykypäivään ei olisi mahdotonta. Tänäkin päivänä on ihmisiä sinikaulusmatkatöitä symboloivilla ryöstöretkillä. Sen sijaan suhteet perheeseen ovat muuttuneet. Kun kotiäidit alkavat olla historiaa paitsi Suomessa niin myös Yhdysvalloissa, alkavat puolisoiden kokemukset arjesta yhdentyä. Ormin sijaan Haraldin kanssa tuopilla saattaisi ”nykypäivään päivitetyssä” stripissä hyvinkin olla Helga, joka (viikinkitapojen mukaisesti) on vastuussa ryöstösaaliin myynnistä ja Haraldin talouden (yrityksen) ylläpidosta. Toisaalta Haraldin ja Helgan ymmärrys lasten toiveille ja peloille lienee kasvavan, kun omatkin työt alkavat hyvin kilpailuilla ryöstömarkkinoilla näyttää yhä epävarmemmilta.

Masi -sarjakuva puolestaan perustui tekijänsä Mort Walkerin nuoruudenmuistoille. Hän oli ollut opiskelemassa yliopistossa, kunnes tuli värvättyä armeijaan vuosiksi 1943–1947. Päästyään siviiliin hän opiskeli vielä vuoden yliopistossa ennen kuin hetken harhailtuaan aloitti sarjakuvan tekemisen. Masi aloitti yliopistosarjakuvana, mutta vuoden strippien jälkeen (ja sanomalehtien halutessa lisää Korean sotaan liittyvää materiaalia) Masi liittyi ystäviensä pakottamana armeijaan. Näin sarjakuvan taustalla olivat Walkerin kokemukset: ymmärrys armeijan kulttuurista ja siitä, millaista oli olla nuori. Aikojen saatossa armeija ja sen kulttuuri kuitenkin muuttuivat. Walker yritti pehmittää eroja tuomalla sarjakuvaan mustan hahmon ja (kun naisten erillislaitos lopetettiin) naispuolisen kersantti Räyhän, mutta omat sukupolvikokemukset taipuivat aikojen myötä vain rajoitetusti. Niinpä jossain vaiheessa Jermulan varuskunta muuttui vaihtoehtotodellisuudeksi, jossa ajeltiin edelleen 1940-luvun jeepeillä ilman turhaa kulttuurista modernisaatiota. Sarjakuvan ainoat naishahmot neiti Söpö ja kersantti Räyhä muuttuivat pikkuhiljaa päähenkilöiden tyttöystäviksi. Nykyajasta muistuttaa yksinäinen IT-nörtti korjaamassa kenraalin tietokonetta.

Masin muokkaus nykyaikaan on paljon Harald Hirmuista vaikeampaa. Ensinnäkin koska sarjakuvan lähtökohtana on kulttuurinen kokemus (varusmiesaika) 1940-luvulla sekä käytöstavat, jotka 1940-luvulla olivat armeijassa yleisiä. Esimerkiksi Masin ja kumppaneiden laiskuus perustuu siihen, että he siviiliin kaipaavia varusmiehiä, eivät Vietnamin sodan jälkeen armeijan parakeissa harjoittelevia palkkasotilaita. Samalla sarjakuvan fokus on muuttunut. Huumoria ei yritetä hakea jaetusta sukupolvikokemuksesta – armeijasta – vaan sarjakuvien parissa kasvamisesta. Masi on hauska vuonna 2020 koska se oli hauska vuonna 2000, 1980 ja 1960 (kuten käsikirjoittaja Brian Walker alla linkitetyssä dokumentissa kertoo). Käytännössä tämä fiat-rahaa muistuttava logiikka ei ole aivan onnistunut, jolloin sekä Masi että samalla perusajatuksella kulkeva Harald Hirmuinen ovat hiljalleen menettäneet tilaajakantaansa. Uudistuminen on myös vaikeaa, kun nykyiset tekijät kokevat ennen kaikkea jatkavansa tai toistavansa edellisen sukupolven huumoria (ja vanhempien perintöä) pyrkimättä löytämään huumoria omassa ajassaan.

Sanomalehtien sivuilla sarjakuviin liittyy sama kuin moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen: hyvyys tarvitsee todistaa vain kerran. Nykypäivänä harva sanomalehti tuskin alkaisi julkaisemaan Masia, mutta nyt kun sitä julkaistaan niin se myös pidetään julkaisussa, osa lukijoista kun muistaa vielä ”ne hyvät stripit” ja haluaa tulla niistä päivittäin muistutetuksi (liikestrategia siis osaltaan toimii). Kääntöpuolena sitten on, ettei uusille sarjakuville ole samalla tavalla tilaa kuin joskus aiemmin. Lopputuloksena sarjakuvasivun asema ihmisten viihdyttäjänä on varsinkin nuorten keskuudessa ollut pitkään onneton. Edes 2000-luvun alussa moni ei sitä tunnistanut lukevansa, saati sitten kokevansa hauskaksi, Nykypäivänä kai yhä harvempi.

Fingerporin ja Kamalan luonnon  suosio verkossa ja muutenkin kuitenkin osoittaa, mitä omalle elämälle merkityksellinen sarjakuva voi parhaillaan olla. Helsingin sanomille ovat molemmat olleet jonkinlaisia kultakaivoksia.

MUUTA:

Kari Suomalaisen matka pohjalle. Kirjoittamani essee Karin urasta.

Reveille – 15 minuuttia pitkä dokumentti Masi-sarjakuvan teosta vuonna 2018.

‘Beetle Bailey’ turns 70 — Will he tackle TikTok next? Or join Space Force? Masin tekijöiden haastattelu syyskuussa 2020 kun sarjakuva täytti 70. Jutussa mainitaan myös sarjakuvan saaneen 10 vuoden jatkosopimuksen. Näinollen Masi pääsee muistelemaan 1940-luvun sotilasuraansa vielä 2030-luvun alussakin.

Kuka hyötyy kun luonto tuhoutuu?

1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.

Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.

Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).

Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja.  Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.

Vuonna 1943 Tamminiemessä oli kaksi laituria. Alempi laituri poistettiin Kekkosen aikana ja ylempi noin vuonna 2000. https://dev.hel.fi/ilmakuvat/#10/60.1895/24.8826

Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.

Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.

Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.

Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.

Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.

Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.

Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.

MUUTA:

Tampereen kaupunginhallitus. Olipa kerran raitiovaunu. https://youtu.be/KUBaOJBslXc

Suomen luonnonsuojeluliitto: Kekkosen ainaisjäsenyys. Käsittelee Kekkosen janusmaista luontosuhdetta. https://www.sll.fi/lappi/jarjesto/arkistosta-poimittua/kekkosen-ainaisjasenyys/

Luonnonvarakeskus. Metsätalous, marjat ja sienet. Metsästä saatavien sienien ja marjojen arvo ylittää metsän puiden arvon. Pelkästään mustikat ovat arvokkaampia kuin puiden hakkuista saatava tuotto. https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsien-monikaytto/metsatalous-marjat-ja-sienet/

Aija Kaartilainen.  ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/

Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108

Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020.   https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html

Wikipedia: Päijänne-tunneli. Tunneli on varmasti tuttu peruskoulusta, mutta sen eeppinen luonne huomioiden wikiartikkelin selaaminen myöhemmällä iällä kannattavaa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ij%C3%A4nnetunneli

Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot

Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510

Yksityisautoilu kaupunkitilan suunnittelussa

Yksityisautoilun edistäminen kaupungeissa lähti 1900-luvun alussa oletuksesta, että liikkumistapa olisi mahdollinen vain harvoille. Kuitenkin yksityisautojen määrät ja koot ovat jatkuvasti kasvaneet ja sen myötä myös niiden tarvitsema infrastruktuuri. 1960-luvulle saavuttaessa yksityisautoilua alettiin pitää jo tulevaisuuden liikkumistapana, jolloin kävelyä ja pyöräilyä alettiin kehittää liikenteen sijaan urheiluna. Ero on merkittävä: pyörä tai kävely liikkumisvälineenä vaatii suoria ja mutkattomia reittejä kaupunginosien välillä, kun taas urheilussa halutaan monipuolisesti haastavia, mieluiten ympyrän muotoisia reittejä helposti yksityisautolla saavutettavissa paikoissa.

Tästäkään huolimatta emme ole ennen viime vuosia miettineet yksityisautoilun merkitystä kaupungeissa kokonaisvaltaisesti. Uusia yksityisautoilua parantavia projekteja perustellaan edelleen nimenomaan pienimuotoisina parannuksina, miettimättä pitkän aikavälin kehitystä tai kaupungin lopullista ulkoasua. Esimerkiksi Tampereen Kaleva-Hakametsässä katutilaan on tulossa tulevina vuosina suuria uudistuksia, joista autoliikenteen linjat ovat jo piirretty ja hyväksytty. Kävelyn ja pyöräilyn osalta suunnitelmat ovat kuitenkin edelleen kesken, mikä tulee vääjäämättä tarkoittamaan mutkittelua autoliikenteen ehdoilla.

Kaikenlisäksi yksityisautoiluun tehtävät parannukset eivät tule edes helpottamaan tilannetta. Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty, että parempi yksityisautoiluinfra kannustaa yhä uusia ihmisiä käyttämään yksityisautoa. Näin liikenneruuhkien määrä on teiden leveydestä ja parkkipaikkojen määrästä huolimatta vakio. Sen sijaan puistojen ja kävelyteiden päälle rakennetut autokaistat ja parkkipaikat vähentävät asumismukavuutta ja pidentävät matkustusaikoja, kun taloja joudutaan purkamaan parkkihallien tieltä.

Hämeenkadun liikennettä ennen. Kuvaaja tuntematon. Katu näyttää nykyistä täydemmältä, mutta kuvassa on vain viisi yksityisautoa. Muut ovat parkissa, tehden kuvan pyöräilijän kulun vaaralliseksi esimerkiksi ovien avautuessa. Lisäksi niiden viemä tila on pois jalankulusta, ulkoterasseista ja julkisesta liikenteestä.

Suomessa on haluttu käsitellä yksityisautoilua tavalla, jossa autoinfra ei olisi pois muusta liikenteestä. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa: talojen välissä oleva tila ei kasva yksityisautoilun kehityksen myötä. Niinpä 1900-luvun alussa rakennettujen talojen väliin laitettu autokaista on pois kävelyteistä ja viheralueista. Joskus tilanpuute on johtanut myös talojen purkamiseen tai uudelleenkäyttöön parkkihalleina, kun autoja varten on tarvittu lisää tilaa. Samalla asumisviihtyvyys alueella on laskenut. Tätä ei ole Suomessa yleisesti pidetty ongelmana, koska kaupunkeja on perinteisestikin pidetty ikävinä asuinpaikkoina. Mökkien olemassaoloon liittyy usein ajatus remontoida rakennus talviasuttavaksi eläkepäivien kokoaika-asunnoksi. Uudempana vaihtoehtona tälle ”suomalaiselle unelmalle” on ”nurmijärvi-ilmiö” jossa mökki ostetaan alunperinkin talviasuttavana ja sieltä matkustetaan päivittäin kaupunkiin töihin.

Yksityisautoilun jatkuva lisääntyminen ja kaupunkien muuttuminen asutusalueesta yksinomaan ”työpaikkakeskittymäksi” on yksi mahdollinen tulevaisuudenmalli, mutta se pitäisi tietoisesti valita. Tällöin pitäisi käydä keskustelu siitä, halutaanko keskusta-aluetta viihtyisäksi vai hyvin autoilla lähiöistä saavutettavaksi (kuten Yhdysvaltain Detroit). Ero on merkittävä. ”Autoilukaupungissa” tarvitaan suuria määriä parkkipaikkoja (jokainen auto tarvitsee vähintään kaksi parkkipaikkaa: yhden kodin ja yhden työpaikan läheisyyteen) ja leveitä teitä näiden välillä kulkemiseen. Vaihtoehtona oleva ”julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun kaupunki” taas vaatisi jo olemassa olevienkien parkkiruutujen osittaista muuttamista pyöräteiksi, esplanadeiksi ja puu-istutuksiksi. Jonkin verran näiden vaihtoehtojen välillä on mahdollista tehdä kompromisseja esimerkiksi parkkihallien ja kaupunkitunnelien avulla, mutta nämä maksavat paljon rahaa. Sijoitukset mm. tunneleihin tarkoittavat, ettei kaupungilla usein ole rahaa esimerkiksi kävelykatujen rakentamiseen. Tuloksena yksityisautoilu lisääntyisi tällöin entuudestaan.

PS. Yksityisautoilu on kaupunginsuunnittelukysymyksen lisäksi osin myös luokkakysymys, johon liittyy pyöräilyn lisäksi myös julkinen liikenne. Kansanedustaja Veikko Vallin esitti taannoin twitterissä Tampereen ratikan olevan ”mamujuna” jolla ”lähiöiden työttömät maahanmuuttajat pääsevät isommalla joukolla keskustan Kelaan pyytämään rahaa”. Tviitin taustalla nousee ajatus kaupungin luonnollisesta järjestyksestä kolmeen osaan: on rikkaiden lähiö josta tullaan autolla, palvelusväen asuttama keskusta sekä näistä eristyksissä pidettävien epätoivottujen ghetto, tuleva Rosengård, jossa mahdollisuuksien puute purkautuu väkivaltaisuuksina ja rikollisuutena.