Fasismin määritelmästä

Kirjoitin tämän alunperin Mastodoniin englanniksi. Jälkikäteen tuli mieli säilyttää tämä myöhempää käyttöä varten, joten kirjoitin tämän laajentaen uusiksi suomeksi.

Daltonien veljekset ja serkukset. Eriarvoisia, mutta kaikki lainsuojattomia. (Paitsi Averell.)

Kun puhutaan fasismista, ajatellaan usein toista maailmansotaa ja erityisesti Hitleriä ja natsipuoluetta. Se on usein ihan riittävä rima puhuttaessa toisen maailmansodan ”pahiksista”, mutta poliittisista aatemaailmoista puhuttaessa paljon jää sanomatta.

Onko se fasismia jos ei tapa juutalaisia? Tai jos ei valmistaudu sotaan? Entä kuinka fasismi eroaa kolonialismista tai Neuvostoliiton marxismi-leninismistä? Monelle nämä asiat tuntuvat olevan vaikeita, eikä ihme: ainakaan omalle sukupolvelleni (Y) nämä asiat eivät auenneet edes lukiossa. Toisen maailmansodan yhteydessä puhuttiin lähinnä keskitysleireistä ja yhteiskuntaopin tunnilla lähinnä suomalaisesta monipuoluejärjestelmästä — jolloin ymmärrykseen jää diktatuurien ja harvainvaltojen mentävä aukko.

Lyhyt tiivistelmä toista maailmansotaa edeltäneestä sadasta vuodesta. Höyrykone keksittiin ja sen myötä nykyaikainen päivätyö. Samalla romukoppaan menivät satojen vuosien aikana kehittyneet käytännöt joiden tarkoitus oli pitää kansan elämä elämisen arvoisena. Elinajanodotus laski englantilaisissa tehdaskaupungeissa 23:een vuoteen (!), ja kilpailun hengessä vastaaviin ennätyksiin päästiin myös muualla.

Kun työläisillä ei ollut äänioikeutta, niin lait suosivat tehtaanomistajia. Esimerkiksi määräaikaisen työsuhteen keskenjättänyt heitettiin linnaan kunnes suostui tekemään sopimuksen loppuun, ja köyhäinhuolto korvattiin vankilamaisilla köyhäintaloilla, joihin joutuneet kodittomat ja muut huono-osaiset joutuivat esimerkiksi pyörittämään vastuksilla vahvistettua juoksumattoa leipänsä eteen (joskus täten tehtiin viljasta jauhoa, mutta myöhemmin myös ihan vain rangaistuksena). Tämä sopi hyvin liberalistiseen ajatusmalliin, jossa jokainen huolehti itsestään. Köyhäintalon tehtävä ei siis ollut niinkään huolehtia heikompiosaisista, kuin piiskata nämä kuntoon jossa nämä olisivat taas halukkaita tekemään töitä. Työ siis tekisi vapaaksi.

Köyhäintalon juoksumatto. Pakollista hauskaa. Lontoon Brixton, 1827.

Seuraavan 80 vuoden aikana tapahtui useita muutoksia: länsimaisissa toteutettiin yleinen äänioikeus, työturvallisuus parani, mutta taloudellinen epätasa-arvo pysyi ja kasvoi. Ja lopulta tuli suuri lama (1929). Tilanne muuttui kestämättömäksi. Antropologi Karl Polanyin (Suuri murros) mukaan tilanteeseen oli pakko löytää ratkaisu valtioiden taholta, tai päätös tehtäisiin niiden puolesta. Tiivistäen: joko järjestäytynyt ay-liike järjestäisi vallankumouksen (sosialismi jne.), omistava luokka tekisi vallankumouksen ja kieltäisi ay-liikkeen (fasismi), tai sitten hallitus alkaisi rakentaa kompromissia luoden hyvinvointiyhteiskuntaa.

Lukija voi halutessaan miettiä miten Suomen teollistuneen etelärannikon vallankumousyritys 1917, tai sisällissodan jälkeinen sisäministeri Ritavuoren murha (1922), ay-liikkeen murto (Vientirauha Oy), vasemmistosympatiaepäilyjen johtaminen väkivaltaan ja kidnappauksiin, sekä ”sisällissodan voiton hedelmien” turvaamiseksi järjestetty Mäntsälän kapina sopii yllä mainittuun kuvioon.

Vastaavia liikkeitä oli myös muualla: Yhdysvalloissa hääri natsimyönteinen America First -liike, ja samanaikaisesti Wall Street yritti lahjoa demokratioita latinalaisessa Amerikassa yhdysvaltalaisten yritysten laskuun tuhonnutta kenraali Smedley Butleria tekemään vastaanvanlaista demokratiantuhoamista myös Yhdysvalloissa.

Gabriel over the White House kertoo Yhdysvaltain presidentin ruumiiseen asettuvasta arkkienkeli Gabrielista, joka julistaa Yhdysvallat fasistiseksi diktatuuriksi. 1930.

Jottei tämä muutu vaikeammaksi, niin lopuksi kysymys-ja-vastaus -formaatilla keskeisiä asioita:

Oliko fasismi sitten vain kolonialismia kotona?
Kolonialismin ydin oli varmistaa että plantaaseilta voitiin tuoda raaka-aineita länsimaihin. Kyse ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ollut sodan tarpeista, vaan tavasta tuhota paikallisten aiemmat elinkeinot, jolloin ainoa tapa pysyä elossa oli myydä alihintaisia tuotteita jalostettavaksi länsimaihin. Siirtomaista luopuminen ei siis johtunut niinkään länsimaiden hyväntahtoisuudesta, vaan siitä että uudet hallinnot lupasivat ylläpitää entisten siirtomaavaltojen yritysten oikeuksia siirtomaiden raaka-aineisiin. Miksi ylläpitää turhaan laajoja sotavoimia kun paikalliset voivat tehdä sen itse? Ja jos hommat menee pieleen, niin aina voi tehdä vallankaappauksen.

Fasismissa ja jälkikolonialismissa oli siis paljon yhteistä: kansan näkeminen suuryritysten palvelijoina. Alkuperäisessä kolonialismissa (jossa kansaa koulutettiin näkemään itsensä alamaisina) ei niinkään.

Onko se fasismia jos ei tapa juutalaisia tai muuten harrasta eugeniikkaa?
Hitlerin politiikka oli monella tavalla ristiriitaista. Jos hän olisi kiinnostunut voittamaan sodan, hän ei olisi uhrannut sotavoimia epäsopivien tappamiseen (sen olisi voinut tehdä sodan voittamisen jälkeenkin; käänteinen taas ei pidä paikkaansa). Poliittisesti aktiivien vangitseminen oli tapa vähentää kritiikkiä hallintoa vastaan, mutta osin kyse oli myös vain yhteiskunnan pakottamisesta hallinnon kannalta ”oikeaan” muottiin: kansa työvoimana, ei kansa oman kohtalonsa valtiaina. Eugeniikka ja ihmiskokeet olivat tuohon aikaan yleistä vähän kaikkialla: se oli tulevaisuudenala. Länsimaat luopuivat siitä tyypillisesti 1960..1970-lukujen aikana. Mukaanlukien Suomi. Lukija voi huvikseen ottaa selvää kuinka ksylitolin terveellisyysvaikutukset saatiin selville.

Keskitysleireillä hihaan ommeltuja symboleja. Niistä pystyi näkemään helposti oliko vanki esimerkiksi (vasemmalta oikealle) poliittisesti aktiivinen, ammattirikollinen, muista länsimaista muuttanut (emigrantti); uskovainen, homo, tai epäsosiaalinen.

Onko se fasismia jos ei sodi?
Hitler uskoi merkantilismiin: 1800-luvun alussa hylättyyn ajatukseen jonka mukaan jokainen ulkomailta tehty ostos heikentää kotimaata. Koska merkantilismi ei toimi, oli Hitlerin politiikka johtanut talouden heikkenemiseen. Sodankäynti oli tapa saada resursseja joita Saksa olisi voinut myös saada tekemällä kauppaa naapureiden kanssa, mutta Hitler ei halunnut.

Itseasiassa, rajojen sulkeminen kaupalta (ts. asettuminen globaalin yhteisön ulkopuolelle) on yksi helpoimmista tavoista tehdä kotimaasta maalitaulu. Jos kotimaasi ei osta/myy tuotteita tai raaka-aineita, niin tehtaittesi pommittaminen ei haittaa pommittajan kotimaan tavarantoimituksia. Ja jos valtio ei ole naapureille velkaa, ei tarvitse myöskään miettiä voiko niitä velkoja maksaa. Niinpä helpoin tapa estää Yhdysvaltain (tai muiden) pommituskampanjat on huolehtia vaikkapa että keskitysleirit tuottavat lenkkareita muiden maiden markkinoille. Esimerkiksi Kiinan keskitysleireillä valmistetaan 2020-luvulla tomaatteja EU:lle.

Mikä ero kommunismilla [eli marxismi-leninismillä; valtiokapitalismilla] sitten on fasismiin?
Teoriassa Neuvostoliitossa oli laajempi demokratia kuin Yhdysvalloissa: koska yritykset olivat valtion omistuksessa, saattoi niiden tuotantotapoihin vaikuttaa äänestämällä. Puolueita oli vain yksi, mutta teoriassa kuka tahansa saattoi olla poliittisesti aktiivinen ja näin nousta luottamustehtävissä aina huipulle asti.

Käytännössä Neuvostoliitto oli lähes koko olemassaolonsa ajan sotataloudessa: sen johtajat pelkäsivät ulkovaltojen hyökkäystä tai ulkovalloista ohjattua palatsivallankumousta. Kummatkin pelot olivat aiheellisia (tai ainakin niille löytyi perusteita), mutta tuloksena teoreettiset oikeudet karisivat eivätkä koskaan muuttuneet käytännöiksi. Loppua kohden Neuvostoliitto pelkäsi jopa farkkuja ja rock-musiikkia. (Paranoialle oli myös syy: ne vasemmistolaiset regiimit jotka yrittivät elää ”normaalia elämää” joutuivat CIA-johdettujen vallankumousten uhreiksi.)

Fasismissa oikeuksien puute ei ole bugi vaan ominaisuus: yleensä armeijan tuella huolehditaan siitä ettei ammattiyhdistysliike tai muu oikeuksia vaativa mielenosoitusliike pääse kehittämään toimintaansa. Keskiössä on aina teollisuuden toimintavalmius. Kuten kaikista neuvostoliittolaisvitseistä muistamme, teollinen toimintavalmius ei ollut koskaan idässä mitenkään suurin prioriteetti.

Onko Kiina sitten fasistinen vai kommunistinen?
En ole Kiina-asiantuntija. Todennäköisempää kuitenkin on että Kiina on ennenkaikkea nationalistinen. Deng Xiaoping kuuluisasti sanoi, ettei ole väliä onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. Kiina on kiinnostuneempi rakentamaan suurvalta-asemaa kuin käymään ideologista sotaa Neuvostoliiton tyyliin. Jos jotain Kiina toteuttaa nyt 1900-luvun länsimaisia askeleita joissa kapitalismi ja imperialismi sekoittuivat luomaan kotimaahan johtavia tulovirtoja.

Muuttuva Mikki Hiiri

Katselin useiden käänteiden kautta tekijänoikeusvapaaksi muuttunutta ensimmäistä Mikki Hiiri-animaatiota, Höyrylaiva-Villeä (Steamboat Willie, 1929). Tämä lienee tullut joskus vuosikymmeniä sitten televisiosta, tuotos ei tuottanut suurempia yllätyksiä.

Melko yksinkertaisten tilannevitsien keskellä ehdin jo hetken miettiä useinpuhuttua Mikin muuttumista ”villistä ja nuoresta” keski-ikäiseksi yrityssymboliksi. Pohdinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun Mikki yllättäen päättää pitää impromptu-esityksen Turkey in the Straw -kappaleesta. Sen ohessa tuleva maskotti repii kissaa hännästä ja kuristaa hanhea (?) ääninäytteiden toiveessa.

Tämä Mikki Hiiri ei olisi hyvää pataa poliisimestari Simo Sisun kanssa, ei vaikka kuinka Yhdysvaltain liittovaltion laki eläinten rääkkäämisestä saatiin kirjoihin vasta 1966. Eli kuvattu toiminta oli laillista!

Koko video löytyy Internet Archivesta: https://archive.org/details/steamboat-willie-mickey

Muuttuva Helsinki

Huomasin että Helsingin kartat ovat jo 1700-luvun lopulta tehty edistyksellisesti kolmiomittauksella, joka tarjoaa lähes satelliittitasoisen mittasuhteiden tarkastelun. (Eli ei mitään kummallisia maanmuotoja jotka eivät ole suhteessa todellisuuteen.)

Helsingin kartta vuonna 1787. Huomaa ettei pohjoinen osoita ylöspäin, ja Esplanadille jatkuva (sittemmin täytön ja maannouseman kadottama) Kluuvinlahti.

Tästä kiinnostuneena vertasin Siltasaaren muutosta päälle 200 vuodessa.

Siltasaaren muutos vuodesta 1787 vuoteen 2023. Maan nousema, mutta ennenkaikkea Töölön sokeritehtaan lahteen kaatama jäte siirsi rantoja lähemmäksi toisiaan. Samalla ”Pitkäsilta” menetti yli puolet pituudestaan.

Olin yllättynyt kuinka hyvin kolmiomittaus sopi yhteen uuden kartan kanssa: kun sillan sijainnin pisti yhteen muiden muuttumattomien kohtien kanssa, niin yhdistelmät menivät näpsäkkäästi yhteen.

Käytettyäni tähän kuvanmuokkaukseen aivan liikaa aikaa, huomasin että Helsinki löytyi myös Mikko Kutiaisen ylläpitämä vanhojen karttojen vertauspalvelu, joka ei tosin kata kuin 20. vuosisadan: https://vanhatkartat.fi/#14.36/60.17345/24.95024

Bonus: eduskuntatalon paikka vanhalla kartalla saattaa yllättää:

Tein joulukortteja (2019, 2020, 2022, 2023)

Valokuva itselleni lähettämistäni ”kontrollikappaleista”. Klikkaa suuremmaksi.

Olen nyt muutamana vuonna tehnyt joulukortteja käyttäen sähköisiä palveluita apuna.

Ajattelin että olisi hyvä saada tämä blogipostaus tehtyä tänä vuonna, kun en viime vuonna jaksanut ja vain vuotta myöhemmin olin onnistunut hajasijoittamaan v. 2022 postikortin taittotiedostot. Parempi tehdä nyt jotain puolivillaista projektiraporttia (eikä ”myöhemmin” huolella), koska myöhemmin en kenties löydä taittotiedostoja myöskään vuodelle 2023.

Alkuperäinen idea korttien teolle syntyi 2017 kun Posti lanseerasi postikorttien tulostuspalvelun. Lähetin itselleni kortin ja huomasin laadun olevan omiintarkoituksiini riittämätön (ja kallis; hinta oli viimeksi tarkistaessani loppuvuonna 2023 jo 3,5 – 4,10€/kpl riippuen haluaako seurantakeksejä).

Mieleeni juolahti että vastaavia palveluita voisi löytyä muualta Euroopasta paremmalla laadulla ja pienemmällä hinnalla. Parin kokeilun jälkeen (parhaassa tapauksessa ensimmäisen kortin sai lähettää ilmaiseksi) päädyin tekemään postituksia ranskalais-saksalaisen SimplyCardsin kautta. Ei täydellinen, mutta hinta/laatu-suhde oli riittävä (yhden kortin painatuksen ja postin hinnaksi tulee säännöllisten alennusmyyntien hyödyntämisen myötä vajaa 2€/kpl). Postitusajat ovat pidempiä, pahimmillaan muutama viikko, mutta valtaosa toimitusajasta tulee testien perusteella Helsinki-Vantaan jälkeiseltä osuudelta. Tämä on kuitenkin ongelma jonka on pystynyt kompensoimaan hyvällä ennakoinnilla.

Samalla koen tärkeäksi huomauttaa että Posti haluaa kotimaan postikortit myös viimeistään joulukuun 13. päivä, ja silloinkin saan ennen eräpäivää leimattuja kortteja joka vuosi tammikuun puolella.

Ennen digipalveluita olin jo lähetellyt postikortteja käsin ihmisille jotka olivat vuoden aikana olleet elämän käänteissä mukana. Tässä juhlittiin gradun valmistumista.

Toisella puolella luki ”Tämä vuosi oli paikoin raskas, mutta hilpeä 20-luku on enää muutaman viikon päässä — ja sen myötä moni asia muuttuu paremmaksi!”

2020

Idea joulukorttien lähettämisestä tietoteknisesti syttyi hitaasti koronan aikana, kun kaikki normaalit jouluriennot oli yleisistä syistä peruttu. Ensimmäinen kortti oli enemmänkin yksilöllinen kiitoskortti saamistani joulukorteista (”hyvää uuttavuotta”), mutta laitan tähän eräänlaisena ”siitä se sitten alkoi” -esimerkkinä.

Koska SimplyCards ei sallinut kirjoittaa kortin toiselle puolelle kuin signeerauksen, niin halusin käsialanäytteen itse kortin päälle, kuten olin nähnyt tehtävän 1900-luvun korteissa. Kokemattomuuden vuoksi yksinkertaiseen operaatioon meni pitkä aika (hain Finnasta sopivan kuvan; kirjoitin viestin mustekynällä paperille, skannasin ja putsasin gimpillä; muutin layeriksi ja pistin kuvatiedoston päälle).

Seuraavana vuonna en työkiireiden vuoksi ehtinyt tehdä korttien postittamista: etsin verkosta kuvia joita arvelin itselleni tärkeiden ihmisten pitävän, kirjoitin edellisen vuoden mallin mukaisesti päälle tekstiä (nyt kuitenkin sähkörihvelitaulun mukana tulleella kynällä) ja lähetin pikaviestimillä. Henkilökohtaisuuden (ja vähäisen työmäärän) vuoksi jätän laittamatta tähän.

2022

Tämä oli ensimmäinen vuosi kun mieleeni tuli että kortin voisi tehdä huolella jo syksyllä. Halusin tehdä kortista mahdollisimman monimutkaisen, sellaisen että siinä olisi jotain jokaiselle vastaanottajalle. Pitkällisen mietinnän jälkeen päätin tehdä takavuosina suositun yritystervehdyksen, käyttää referenssimateriaalina Joulupukki ja noitarumpua (jonka arvelin valtaosan milleniaaleista tunnistavan ja tuottavan nostalgiaa), pistää päälle viittauksia 1950-luvun neuvostopropagandaan (moni postikortin saaja oli vasemmistolainen tai historiaa vähintään diletanttisesti harrastanut), ja alle komiteatyönä tehty ahdistava fraasi ja ”markkinoinnin” vaatima logo (ystäväpiirissä oli paljon kipuilua työyhteisökulttuurien kanssa). Lisäksi mietin että jos mikään näistä (tai Mauri Kunnakselta läpipiirretyt naamat) eivät kiinnostaisi, niin ainakin kortti on punainen. Tietääkseni kaikki kortin saaneet olivat tulokseen tyytyväisiä, mutta toisaalta: tuskin kertoisivat jos eivät olisi.

Ainoa saamani kritiikki koski ulkoasun taittoa: eräs vastaanottaja mainitsi heittäneensä kortin lukematta roskikseen, kuvitellen sen olevan mainos.

Tätä tekstiä varten otettu kuvakaappaus Noitarummun lopputeksteistä.

Ensimmäisessä versiossa oli myös viittauksia globalismiin, yritysvaltauksiin, ja ”brändien yhtenäistämiseen”, mutta kokonaisuus kävi turhan sekavaksi vaikka kirjoitin postikortin toiselle puolelle selitystekstejä. Joten pari korttia lähetettyäni tein uuden version jossa osoitepuolelle jäi tilaa henkilökohtaisiin tervehdyksiin.

Esimerkki kortin kääntöpuolesta. SimplyCards antaa ladata itse postimerkkikuvan, kirjoittaa kortille otsikon, lyhyen viestin (useita fontti- ja fonttikokovaihtoehtoja), sekä käsialanäytteen allekirjoituksena. Oikeassa alakulmassa on QR-koodi jolla vastaanottaja voi kertoa lähettäjälle kiitokset, sekä pieni yrityksen mainos.

Olin kokonaisuuteen suhteellisen tyytyväinen. Aikaa meni turhan paljon, mutta toisaalta jotain tuli myös opittua. Tuntui myös hyvältä vuosien jälkeen päästä tekemään taas kerran kunnon taittoa: asia joka tuottaa minulle paljon iloa, mutta jota harvemmin pääsee tekemään.

Lisämainintana vaikka osa korteista lähti Saksasta vasta 10. päivä tai jopa jälkeen, niin kaikki saapuivat muistaakseni ajoissa perille: osa jopa kahtena kappaleena (ylläoleva takapuoli yhdestä näistä kaksoiskappaleista jonka pyysin ylimääräisenä takaisin). Saattaa olla että yritys ei ollut aivan valmistautunut massapostituksiin. Laskutus tapahtui kuitenkin onneksi vain kertaalleen.

(Joulupukki ja noitarumpu löytyy Yle Areenasta ainakin loppuvuoteen 2031: https://areena.yle.fi/1-908316.)

2023

Kortti sellaisena kun sen latasin SimplyCardsiin: SC:ssä lisäsin kuvan ympärille vielä ohuen kehyksen, ajatellen sen antavan kokonaisuudesta ”hienostuneemman” kuvan.

Seuraavana vuonna koin painetta parantaa edellisestä vuodesta, mutta ideaa ei vain tullut. Lopulta päätin jatkokehittää Mastodonissa näkemääni ideaa. Tein parhaani tehdäkseni jokaisen taittovirheen minkä Wordilla vain pystyy: venytin kuvia vain yhdellä akselilla, siirsin kuvia osin tulostusalueen ulkopuolelle, mokasin läpinäkyvyysasetukset, unohdin poistaa ylimääräiset tekstit kuvista, käänsin kuvan vahingossa peilikuvakseen, tein tavutusvirheitä, toistin saman sanan kahdesti (”onnellista uutta uutta vuotta”), ylikäytin fontteja, ja pilasin sommittelun. Lopuksi toivotin virheet tunnistaen ”mielenrauhaa” ja jätin oikean alakulman vapaaksi kaikesta kaaoksesta. Olin signeerauksen tonttulakkiin hyvin ylpeä: ilman kynännostoa tai mallia!

Lähetin kortin noin kymmenelle taitosta tai grafiikasta kiinnostuneelle. Ainoa saamani palaute koski Comic Sansin puutetta.

Koska kortti oli vähän yhden tempun poni, niin tarvitsin toisen kortin ihmisille jotka eivät olleet niin innoissaan taittovirheistä.

Sattumalta pitkään tilauksessa ollut kirja Coles Phillipsin (1880 – 1927) käyttökuvista (linkki Wikimedia Commonsiin) tipahti postiluukusta. Siinä ollut kuva (kenties Yhdysvaltain postille?) tuotti idean: voisiko tätä jotenkin hyödyntää?

Coles Phillips: Between you, me, and the post. Kuva löytyy Wiki Commonsista korkealaatuisena.

Viime vuoden työmäärästä tuskastuneena aloin etsiä oikoreittejä, jolloin mieleen tuli että kaikki grafiikasta mitään ymmärtävät olivat saaneet jo joulukortin, joten mikään ei estänyt hyväksikäyttämästä loppujen kanssa Bingin ”AI”-teknologiaa. Lopulta kuitenkin halusin vain jotain simppeliä: joulupukki ja Coles Phillipsin luottotemppu saisi riittää.

Muutaman epäonnistuneen luontipyynnön jälkeen (en kehtaa edes miettiä paljonko tähän meni energiaa) kone tuotti sopivan lopputuloksen muokattavaksi. En välttämättä pidä joulupukkia oikein Coles Phillipsin kädenjäljen näköiseltä (kuten pyysin), mutta ainakin se on profiilissa, ja siinä oli vain vähän käytettyjä värejä, eikä liukuvärejä ollut:

Poistin Gimpillä kuvasta mustan ja hyvin AI:n näköisen kuun pitsireunuksen (mitä sen on tarkoitus edes esittää?), lisäsin lumihiutaleita sopiviksi katsomiini paikkoihin (erityisesti oikean käden alle), ja lisäsin päälle tekstejä (wacomilla, kun sen sain viimeinkin hankittua yli 15 vuoden godot’a odottamassa -vehkailun jälkeen).

Pidin lopputulosta tarpeeksi hyvänä, mutta samalla koen tiettyä syyllisyyttä: oliko tämä nyt tekijänoikeuksien rikkomista (vaikka pyysin sata vuotta sitten kuolleen taiteilijan jälkeä), muistanko nyt kuinka paljon näiden kuvien prosessointi kuluttaa sähköä (todennäköisesti fossiilista); teinkö tarpeeksi editointia että voin pitää lopputulosta edes jotenkin henkisesti omana jälkenäni?

Lopulta minulla ei ole näihin kysymyksiin vastausta. Sain kuitenkin käyttää uutta työkalua tarkoituksenmukaisella tavalla, ja samalla oppia sen käyttöä. Vaikken koskaan tekisi sillä enää mitään (pidän todennäköisenä että enkelirahoituksen loppuessa näistä työkaluista tulee liian kalliita yksityishenkilöille), niin ainakin ymmärrän niiden käytöstä nyt vähän enemmän, ja osaan siksi niistä myös puhua. Onhan sekin jotain.

Makkaratalo ja rautatieasema – sata vuotta ajassa

Tein oheisen ja se piti saada jonnekin ladattua. Joten tässä. Alla jotain pohdintaa, joka jäi keskeneräiseksi Finnan suunnittelemattoman käyttökatkon vuoksi. Julkaisen kuitenkin.

Kiitos Finnan kuvien erinomaisen laadun ja CCbydeed4.0 -lisenssin joka teki työstä mahdollisen. Harmittavasti (ja luonnollisista syistä) metatiedot eivät ole aina ilmeisiä, joten en jälkikäteen osannut täysin jäljittää ottamiani askelia, Yritän muistuttaa etten ollut tekemässä akateemista tekstiä, mutta hävettää tämä silti.

Hakasalmenkatu 4 vuonna 1904 – asuinkadusta liikekaduksi

Rosenbröijer, A. Hakasalmenkatu 4 (= Keskuskatu 6) talon purkaminen. Linkki.

Metatiedoissa mainitaan ainoastaan valokuvaajan aktiivisuusjakso (1900 – 1929), mutta muussa yhteydessä Finnasta löytyy tieto että osoitteessa sijaitsi tuohon aikaan Tollanderin talo joka purettiin 1904, ja sen tilalle rakennettu basaarirakennus valmistui 1910. Basaarirakennus purettiin vasta Makkaratalon tieltä, joten kuvaushetken pystyi määrittelemään paljon tarkemmin kuin ensin kuvittelin (alunperin arvelin kuvan olevan vuodelta 1908, mutta paikassa lienee ollut useamman vuoden monttu).

Hakasalmenkatu 4 (=Keskuskatu 6) eli vuonna 1904 purettu Tollanderin talo.
Foto Roos, v. Keskuskatu 6. Valmistui 1910.

Tollanderin talosta vielä: kyseessähän on todellakin asuinrakennus. Nykynäkökulmasta ajatus tuntuu kummalliselta, kun rautatieaseman ympärillä ei pitkään tainnut juuri asuntoja löytyä!

Vuonna 1927 -Rautatien päätepiste

Vasemmalla nykyinen Makkaratalon tontti, takana Sokoksen tontti. Keskellä vanha rautatieasema. Oikealla uuden rautatieaseman pääty (nyk. Scandic Grand Central). Linkki.

Otos Helsingin asemakaavasta 1878. Kuvassa näkyy rautatiealueen nykyistä merkittävämpi koko, joka peittää nykyisen kansalaistorin. Lisäksi kuvasta näkyy Kaivotorille johtava rautatielinja, asemalaiturit kiinni Kaivokadulle (nykyisen kääntöpaikan päälle), vanhan rautatieaseman, sekä nykyisen Makkaratalon tontin oikeassa alakulmassa. Valokuva seinätaulusta.

Kuvasarjan toisessa kuvassa näkyy 1917 valmistunut nykyinen päärautatieasema. Edellinen asema sijaitsi nykyisen aseman pääoven edessä Kaisaniemeen päin katsoen, ja purettiin kun uusi oli valmis vastaanottamaan asiakkaista. Vanha rakennus olisi juuri ja juuri rajautunut ensimmäisestä kuvasta pois: yritin katsoa jos ensimmäistä kuvaa suurentamalla olisi nähnyt talonreunaa, mutta ei.

Koska alkuperäinen asema oli Kaivokadussa kiinni ja uusi asema rakennettiin sen taakse (Ateneumista katsoen), jäi alkuperäisen aseman ja laajennetunkin Kaivokadun väliin tyhjä tila jolle ei oikein koskaan ole löytynyt kunnon käyttöä.

Kuvia etsiessä kävi kävi myös ilmi että Keskuskatua oli 1920-luvulla levennetty. En tiedä syitä. Arvauksia voi olla kasvava autoliikenteen tarve tai ehkä vain epämääräinen halu rakentaa ”eurooppalaisempaa” pääkaupunkia.

Vuonna 1970

City-Center (tai Makkaratalo) valmistui 1967. Talo suunniteltiin ja rakennettiin sinä lyhyenä kultaisena hetkenä jolloin yksityisautoilun arveltiin olevan Helsingin tulevaisuus: autolla piti päästä mukavasti keskustaan ja kauppaan ja kävely piti siirtää katujen alle, pois oikean liikenteen tieltä. City-Centerissä logiikka näkyy ramppeina, joita pitkin autot nousevat makkaran päälle odottamaan kuskejaan. Jalankulkijalle syntynyt tila on ikikostea ja epämiellyttävä: nuorena kulkeneeni rautatieasemalta Akateemiseen kirjoja ostamaan. Kesti aikansa ennenkuin ymmärsin jalankulun olleen suunniteltu kulkemaan rakennuksen yhteydessä valmistuneen sokkeloisen Asematunnelin kautta ja edelleen Suomalaisen kirjakaupan eteen.

”Valtava liittymä olisi peittänyt suuren osan Ruoholahdesta.” Linkki.

Suuri autoilijan unelmakaupunki jäi suurimmalta osalta rakentamatta. Useissa lähteissä rakentamatta jättämisestä kiitellään Smith-Polvisen liikennesuunnitelmaa, joka näytti autoilun helpottamisen hinnan: lähes koko Helsingin niemen senhetkisen rakennuskannan purkamista. Huomio johti metronvalmisteluun, johon liittyy vielä yksi Makkarataloa koskeva yksityiskohta: sen yhteydessä rakennettuun Asematunneliin sijoitettiin etukäteen metroasema tulevaa linjaa silmälläpitäen. Lopulta kuitenkin kävi ilmi aseman olleen liian lähellä maanpintaa, ja uusi piti rakentaa sen alle. Alkuperäinen asema toimi vaihtelevasti squash-hallina ja HSL:n työntekijöiden taukotilana, kunnes vuonna 2009 tiloissa tapahtui kuuluisa vesivahinko ja Rautatieaseman metroasema (se käytössä oleva) oli kuukausia käyttökiellossa.

Kuvakaappaus Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin blogista Keiden kaupunki, joka myöhemmn julkaistiin kirjassa Polkimilla (2023: kuvakaappaus sivulla 89)

Metrolinjojen valmisteluun löytyy Elävän Arkiston sivuilta dokumentti, josta selviää miksi metron suunnittelu kesti niinkin pitkään, ja maksoi samassa suhteessa . Spoileri: kokoomus hidasteli kunnes uudet asuinalueet olivat valmistuneet autokeskeisinä). Linkki.

Smith-Polvisesta löytyy Helsingin Sanomien sivuilta Kalle Silferbergin ja Uolevi Holmbergin artikkeli Suuret suunnitelmat (ainakin toistaiseksi – Hesarin sivuilla ei ole historiaallisesti ollut kovin hyvää jatkuvuutta) osoitteessa https://dynamic.hs.fi/2019/smith-polvinen/. Kaupunkisuunnittelun siirtyminen käveltävästä autoiltavaksi (ja tähän liittyvään kävelyn viihtyvyyden laskuun) voi suositella historiantutkija Tiina Männistö-Funkin ja sarjakuvataitelija Tiitu Takalon blogia Keiden kaupunki, ja siihen pohjautuvaa kirjaa Polkimilla (2023).

”Moottoritie olisi kulkenut Ruoholahden liittymästä Punavuoreen. Linkki.

Makkaratalo ja Helsingin rautatieasema vuonna 2017

Kiuru, S. Makkaratalo ja Helsingin rautatieasema. Linkki.

2000-luvun alussa Helsinkiä alettiin hiljalleen rakentaa kävelijäystävälliseksi. Kaupungilla oli suunnitelmat kävelykadusta, ja Makkaratalon uusi omistaja päätti sen yhteydessä peruskorjata myös kauppakeskuksen: vuonna 2004 esitellyssä suunnitelmassa vanhasta rakennuksesta jäisi pystyyn vain perusrakenteet, ja makkara ja rampit jäisivät historiaan.

Kun rakennus lopulta valmistui 2013 olivat rampit kadonneet, mutta makkara oli valtuuston ja museoviraston vaatimuksesta jäänyt.

Kuvasarjan kannalta oli virhe ottaa peruskuvaksi viimeisin valokuva (sillä nykyhetkestä kuvia löytyy parhaiten), mutta toisaalta suurempia ongelmia ei tullut. Rautatieasema on hyvin kuvattua seutua, ja moni kuvaaja on näköjään vuosien varrella seissyt samassa paikassa. Valitussa kuvassa näkyy hyvin nykyhetki: ihmispaljous, korostetun kulutuskeskeinen maisema, ja kaiken keskellä kerjääjä. Juuri sellaisena mitä minä itse maiseman nykyään muistan.

Muuta

Vastaava kuva vähän edenmpää ajapaik.ee-palvelussa.

Vertaus Vanhan rautatieaseman sijainnista suhteessa nykytilaan löytyy ajapaik.ee-palvelusta.

Keijo Alhqvist muistoissa

Olen tuntenut Keijo ”Keijjo” Alhqvistin teini-iästä asti. En läheisesti (asuimme eri puolella maata), mutta netissä ja tapahtumissa.

Hän oli minulle merkittävä: jaksoi tukea paitsi piirtämisharrastustani, niin ajatteluani. Ilman häntä tuskin uskaltaisin kirjoitella mietteitä omalla nimellä nettiin.

Suomen sarjakuvaseuran toiminnassa mukana olemisen yksi suurista iloista oli keskustella Keijjon etelään eksyneiden alumnien kanssa: poikkeuksetta avarakatseisia ihmisiä, joista monista tuli ystäviäni. Keijjon jälki näkyi heissä paitsi kynänjäljessä, niin myös asenteessa maailmaan.

Keijjo oli hc-vasemmistolainen ja jaksoi puhua yhteiskunnan ongelmakohdista vuodesta toiseen. Nuorten parissa työskentelevänä varsinkin huono-osaisten nuorten ongelmat olivat lähellä. Niitä hän esitteli taitavasti ja jaksoi vääntää myös kaltaiselleni keskiluokan kasvatille, jonka kokemukset puutteesta rajoittuivat muutamaan vuoteen 1990-luvun alussa.

Ilman Keijjoa en olisi osannut olla 2010-2011 tuohtunut Vihreiden suunnasta. Hän oli merkittävä syy siihen että 2012 erosin Vihreistä nuorista ja ryhdyin Vasemmiston kuntavaaliehdokkaaksi.

Keijjo oli ja on minulle paitsi ihminen, niin ihanne.

Lepää rauhassa.

Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. Linkki.

Sanomalehden sarjakuvasivu vanhenee käsiin

Kirjoitin taannoin Kari Suomalaisesta ja mainitsin hänen uransa loppuneen kyvyttömyyteen muuttua aikojen mukana. 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneille vitsailu tuotti kyllä nauruja 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla vähemmän. Lopulta sotien jälkeen syntynyt päätoimittaja antoi potkut.

Sarjakuvasivu ei ole käyneet yhtä suuria muutoksia kuin pääkirjoituksen yhteydessä oleva pilakuva, lähinnä koska siltä ei odoteta yhteiskuntakritiikkiä. Hyväntahtoisuutensa vuoksi strippien sallitaan poikkeavan kauaksikin modernin arjen viitekehyksestä. Kuitenkin poikkeaman kasvaessa sarjakuvan lukeminen vaikeutuu, kun lukijalta vaaditaan yhä enemmän pohjatietoa. Suomalaisen sanomalehden sarjakuvasivulla poikkeama ilmenee kolmella eri tavalla:

  1. Sarjakuvastrippi on vanha, ”klassikko”. (Mm. Tove ja Lars Janssonin Muumit, Tenavat, Lassi ja Leevi.)
  2. Sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva on vanha. (Mm. Masi, Harald Hirmuinen.)
  3. Sarjakuva ja strippi ovat uusia, mutta lukijalle vieraasta kulttuurista. (Esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta.)

Ensimmäinen ja kolmas kohta lienevät helppo ymmärtää. Jos sarjakuvan huumori kumpuaa vaikkapa luokkayhteiskunnasta, on tilanne suomalaiselle vieras riippumatta sijoittuvatko tapahtumat 1930-luvun Suomeen (Kapteeni ja Ville) vai 2000-luvun Etelä-Afrikkaan (Madam & Eve). Vitsit toki voi ymmärtää, mutta se vaatii arjen ulkopuolisten tapahtumien hyväksymistä arkisina, asettumista vieraisiin kenkiin.  Tämä ei ehkä ole aamukahvin tippumista odottaessa mielekästä, varsinkaan jos sarjakuvan lukemisen ajatuksena ei ole ollut vieraaseen ajattelutapaan tutustuminen (mikä eittämättä on yksi Fingerporin vetovoimatekijöistä).

Kapteeni ja Ville 1934. Piirtänyt Poika Vesanto, Suomen kuvalehti 22/1934. (Skannannut Jyrki Vainio) Klikkaa suuremmaksi.
Madam & Eve, 2002. Tehnyt S.Francis, H.Dugmore & Rico. Like 2005 Klikkaa suuremmaksi.

Toisella tapaa mielenkiintoinen on sen sijaan tilanne, jossa sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva itse vanha. Tällöin sarja yrittää tavoitella modernia yleisöä työkaluilla, jotka on laadittu vuosikymmeniä aiemmin. Yksi esimerkki on Harald Hirmuinen, jota nyt tehdään jo kolmannessa tekijäpolvessa (Yhdysvalloissa sanomalehtisarjakuvat ovat perheyrityksiä). Harald Hirmuisen perusidea on sama kuin Kivisissä ja Sorasissa: otetaan moderni (1970-luvun alun) perhe ja siirretään heidät viikinkiaikaan. Harald on ammattikoulupohjalta pienyrityksen omistaja, Helga kotivaimo, poika Hamlet on kirjaviisas ja tytär heilastelee humanistin kanssa. Sarjakuvan huumori perustui arjen etäännyttämiseen: mitä on tehdä fyysistä matkatyötä ja tulla kotiin, jossa vaimo ja lapset eivät ymmärrä omaa arkea? Miten ymmärtää nuorisoa, jonka haaveilema tulevaisuus on niin kaukana vanhempien arjesta, ettei sitä oikein voi edes hahmottaa? Hyväksyntää pitää hakea samassa työpaikassa oleskelevalta Ormilta, jota (vaimon halveksunnan vuoksi) tavataan pubissa.

Harald Hirmuisen päivittäminen nykypäivään ei olisi mahdotonta. Tänäkin päivänä on ihmisiä sinikaulusmatkatöitä symboloivilla ryöstöretkillä. Sen sijaan suhteet perheeseen ovat muuttuneet. Kun kotiäidit alkavat olla historiaa paitsi Suomessa niin myös Yhdysvalloissa, alkavat puolisoiden kokemukset arjesta yhdentyä. Ormin sijaan Haraldin kanssa tuopilla saattaisi ”nykypäivään päivitetyssä” stripissä hyvinkin olla Helga, joka (viikinkitapojen mukaisesti) on vastuussa ryöstösaaliin myynnistä ja Haraldin talouden (yrityksen) ylläpidosta. Toisaalta Haraldin ja Helgan ymmärrys lasten toiveille ja peloille lienee kasvavan, kun omatkin työt alkavat hyvin kilpailuilla ryöstömarkkinoilla näyttää yhä epävarmemmilta.

Masi -sarjakuva puolestaan perustui tekijänsä Mort Walkerin nuoruudenmuistoille. Hän oli ollut opiskelemassa yliopistossa, kunnes tuli värvättyä armeijaan vuosiksi 1943–1947. Päästyään siviiliin hän opiskeli vielä vuoden yliopistossa ennen kuin hetken harhailtuaan aloitti sarjakuvan tekemisen. Masi aloitti yliopistosarjakuvana, mutta vuoden strippien jälkeen (ja sanomalehtien halutessa lisää Korean sotaan liittyvää materiaalia) Masi liittyi ystäviensä pakottamana armeijaan. Näin sarjakuvan taustalla olivat Walkerin kokemukset: ymmärrys armeijan kulttuurista ja siitä, millaista oli olla nuori. Aikojen saatossa armeija ja sen kulttuuri kuitenkin muuttuivat. Walker yritti pehmittää eroja tuomalla sarjakuvaan mustan hahmon ja (kun naisten erillislaitos lopetettiin) naispuolisen kersantti Räyhän, mutta omat sukupolvikokemukset taipuivat aikojen myötä vain rajoitetusti. Niinpä jossain vaiheessa Jermulan varuskunta muuttui vaihtoehtotodellisuudeksi, jossa ajeltiin edelleen 1940-luvun jeepeillä ilman turhaa kulttuurista modernisaatiota. Sarjakuvan ainoat naishahmot neiti Söpö ja kersantti Räyhä muuttuivat pikkuhiljaa päähenkilöiden tyttöystäviksi. Nykyajasta muistuttaa yksinäinen IT-nörtti korjaamassa kenraalin tietokonetta.

Masin muokkaus nykyaikaan on paljon Harald Hirmuista vaikeampaa. Ensinnäkin koska sarjakuvan lähtökohtana on kulttuurinen kokemus (varusmiesaika) 1940-luvulla sekä käytöstavat, jotka 1940-luvulla olivat armeijassa yleisiä. Esimerkiksi Masin ja kumppaneiden laiskuus perustuu siihen, että he siviiliin kaipaavia varusmiehiä, eivät Vietnamin sodan jälkeen armeijan parakeissa harjoittelevia palkkasotilaita. Samalla sarjakuvan fokus on muuttunut. Huumoria ei yritetä hakea jaetusta sukupolvikokemuksesta – armeijasta – vaan sarjakuvien parissa kasvamisesta. Masi on hauska vuonna 2020 koska se oli hauska vuonna 2000, 1980 ja 1960 (kuten käsikirjoittaja Brian Walker alla linkitetyssä dokumentissa kertoo). Käytännössä tämä fiat-rahaa muistuttava logiikka ei ole aivan onnistunut, jolloin sekä Masi että samalla perusajatuksella kulkeva Harald Hirmuinen ovat hiljalleen menettäneet tilaajakantaansa. Uudistuminen on myös vaikeaa, kun nykyiset tekijät kokevat ennen kaikkea jatkavansa tai toistavansa edellisen sukupolven huumoria (ja vanhempien perintöä) pyrkimättä löytämään huumoria omassa ajassaan.

Sanomalehtien sivuilla sarjakuviin liittyy sama kuin moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen: hyvyys tarvitsee todistaa vain kerran. Nykypäivänä harva sanomalehti tuskin alkaisi julkaisemaan Masia, mutta nyt kun sitä julkaistaan niin se myös pidetään julkaisussa, osa lukijoista kun muistaa vielä ”ne hyvät stripit” ja haluaa tulla niistä päivittäin muistutetuksi (liikestrategia siis osaltaan toimii). Kääntöpuolena sitten on, ettei uusille sarjakuville ole samalla tavalla tilaa kuin joskus aiemmin. Lopputuloksena sarjakuvasivun asema ihmisten viihdyttäjänä on varsinkin nuorten keskuudessa ollut pitkään onneton. Edes 2000-luvun alussa moni ei sitä tunnistanut lukevansa, saati sitten kokevansa hauskaksi, Nykypäivänä kai yhä harvempi.

Fingerporin ja Kamalan luonnon  suosio verkossa ja muutenkin kuitenkin osoittaa, mitä omalle elämälle merkityksellinen sarjakuva voi parhaillaan olla. Helsingin sanomille ovat molemmat olleet jonkinlaisia kultakaivoksia.

MUUTA:

Kari Suomalaisen matka pohjalle. Kirjoittamani essee Karin urasta.

Reveille – 15 minuuttia pitkä dokumentti Masi-sarjakuvan teosta vuonna 2018.

‘Beetle Bailey’ turns 70 — Will he tackle TikTok next? Or join Space Force? Masin tekijöiden haastattelu syyskuussa 2020 kun sarjakuva täytti 70. Jutussa mainitaan myös sarjakuvan saaneen 10 vuoden jatkosopimuksen. Näinollen Masi pääsee muistelemaan 1940-luvun sotilasuraansa vielä 2030-luvun alussakin.

Kuka hyötyy kun luonto tuhoutuu?

1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.

Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.

Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).

Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja.  Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.

Vuonna 1943 Tamminiemessä oli kaksi laituria. Alempi laituri poistettiin Kekkosen aikana ja ylempi noin vuonna 2000. https://dev.hel.fi/ilmakuvat/#10/60.1895/24.8826

Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.

Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.

Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.

Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.

Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.

Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.

Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.

MUUTA:

Tampereen kaupunginhallitus. Olipa kerran raitiovaunu. https://youtu.be/KUBaOJBslXc

Suomen luonnonsuojeluliitto: Kekkosen ainaisjäsenyys. Käsittelee Kekkosen janusmaista luontosuhdetta. https://www.sll.fi/lappi/jarjesto/arkistosta-poimittua/kekkosen-ainaisjasenyys/

Luonnonvarakeskus. Metsätalous, marjat ja sienet. Metsästä saatavien sienien ja marjojen arvo ylittää metsän puiden arvon. Pelkästään mustikat ovat arvokkaampia kuin puiden hakkuista saatava tuotto. https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsien-monikaytto/metsatalous-marjat-ja-sienet/

Aija Kaartilainen.  ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/

Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108

Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020.   https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html

Wikipedia: Päijänne-tunneli. Tunneli on varmasti tuttu peruskoulusta, mutta sen eeppinen luonne huomioiden wikiartikkelin selaaminen myöhemmällä iällä kannattavaa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ij%C3%A4nnetunneli

Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot

Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510

Yksityisautoilu kaupunkitilan suunnittelussa

Yksityisautoilun edistäminen kaupungeissa lähti 1900-luvun alussa oletuksesta, että liikkumistapa olisi mahdollinen vain harvoille. Kuitenkin yksityisautojen määrät ja koot ovat jatkuvasti kasvaneet ja sen myötä myös niiden tarvitsema infrastruktuuri. 1960-luvulle saavuttaessa yksityisautoilua alettiin pitää jo tulevaisuuden liikkumistapana, jolloin kävelyä ja pyöräilyä alettiin kehittää liikenteen sijaan urheiluna. Ero on merkittävä: pyörä tai kävely liikkumisvälineenä vaatii suoria ja mutkattomia reittejä kaupunginosien välillä, kun taas urheilussa halutaan monipuolisesti haastavia, mieluiten ympyrän muotoisia reittejä helposti yksityisautolla saavutettavissa paikoissa.

Tästäkään huolimatta emme ole ennen viime vuosia miettineet yksityisautoilun merkitystä kaupungeissa kokonaisvaltaisesti. Uusia yksityisautoilua parantavia projekteja perustellaan edelleen nimenomaan pienimuotoisina parannuksina, miettimättä pitkän aikavälin kehitystä tai kaupungin lopullista ulkoasua. Esimerkiksi Tampereen Kaleva-Hakametsässä katutilaan on tulossa tulevina vuosina suuria uudistuksia, joista autoliikenteen linjat ovat jo piirretty ja hyväksytty. Kävelyn ja pyöräilyn osalta suunnitelmat ovat kuitenkin edelleen kesken, mikä tulee vääjäämättä tarkoittamaan mutkittelua autoliikenteen ehdoilla.

Kaikenlisäksi yksityisautoiluun tehtävät parannukset eivät tule edes helpottamaan tilannetta. Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty, että parempi yksityisautoiluinfra kannustaa yhä uusia ihmisiä käyttämään yksityisautoa. Näin liikenneruuhkien määrä on teiden leveydestä ja parkkipaikkojen määrästä huolimatta vakio. Sen sijaan puistojen ja kävelyteiden päälle rakennetut autokaistat ja parkkipaikat vähentävät asumismukavuutta ja pidentävät matkustusaikoja, kun taloja joudutaan purkamaan parkkihallien tieltä.

Hämeenkadun liikennettä ennen. Kuvaaja tuntematon. Katu näyttää nykyistä täydemmältä, mutta kuvassa on vain viisi yksityisautoa. Muut ovat parkissa, tehden kuvan pyöräilijän kulun vaaralliseksi esimerkiksi ovien avautuessa. Lisäksi niiden viemä tila on pois jalankulusta, ulkoterasseista ja julkisesta liikenteestä.

Suomessa on haluttu käsitellä yksityisautoilua tavalla, jossa autoinfra ei olisi pois muusta liikenteestä. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa: talojen välissä oleva tila ei kasva yksityisautoilun kehityksen myötä. Niinpä 1900-luvun alussa rakennettujen talojen väliin laitettu autokaista on pois kävelyteistä ja viheralueista. Joskus tilanpuute on johtanut myös talojen purkamiseen tai uudelleenkäyttöön parkkihalleina, kun autoja varten on tarvittu lisää tilaa. Samalla asumisviihtyvyys alueella on laskenut. Tätä ei ole Suomessa yleisesti pidetty ongelmana, koska kaupunkeja on perinteisestikin pidetty ikävinä asuinpaikkoina. Mökkien olemassaoloon liittyy usein ajatus remontoida rakennus talviasuttavaksi eläkepäivien kokoaika-asunnoksi. Uudempana vaihtoehtona tälle ”suomalaiselle unelmalle” on ”nurmijärvi-ilmiö” jossa mökki ostetaan alunperinkin talviasuttavana ja sieltä matkustetaan päivittäin kaupunkiin töihin.

Yksityisautoilun jatkuva lisääntyminen ja kaupunkien muuttuminen asutusalueesta yksinomaan ”työpaikkakeskittymäksi” on yksi mahdollinen tulevaisuudenmalli, mutta se pitäisi tietoisesti valita. Tällöin pitäisi käydä keskustelu siitä, halutaanko keskusta-aluetta viihtyisäksi vai hyvin autoilla lähiöistä saavutettavaksi (kuten Yhdysvaltain Detroit). Ero on merkittävä. ”Autoilukaupungissa” tarvitaan suuria määriä parkkipaikkoja (jokainen auto tarvitsee vähintään kaksi parkkipaikkaa: yhden kodin ja yhden työpaikan läheisyyteen) ja leveitä teitä näiden välillä kulkemiseen. Vaihtoehtona oleva ”julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun kaupunki” taas vaatisi jo olemassa olevienkien parkkiruutujen osittaista muuttamista pyöräteiksi, esplanadeiksi ja puu-istutuksiksi. Jonkin verran näiden vaihtoehtojen välillä on mahdollista tehdä kompromisseja esimerkiksi parkkihallien ja kaupunkitunnelien avulla, mutta nämä maksavat paljon rahaa. Sijoitukset mm. tunneleihin tarkoittavat, ettei kaupungilla usein ole rahaa esimerkiksi kävelykatujen rakentamiseen. Tuloksena yksityisautoilu lisääntyisi tällöin entuudestaan.

PS. Yksityisautoilu on kaupunginsuunnittelukysymyksen lisäksi osin myös luokkakysymys, johon liittyy pyöräilyn lisäksi myös julkinen liikenne. Kansanedustaja Veikko Vallin esitti taannoin twitterissä Tampereen ratikan olevan ”mamujuna” jolla ”lähiöiden työttömät maahanmuuttajat pääsevät isommalla joukolla keskustan Kelaan pyytämään rahaa”. Tviitin taustalla nousee ajatus kaupungin luonnollisesta järjestyksestä kolmeen osaan: on rikkaiden lähiö josta tullaan autolla, palvelusväen asuttama keskusta sekä näistä eristyksissä pidettävien epätoivottujen ghetto, tuleva Rosengård, jossa mahdollisuuksien puute purkautuu väkivaltaisuuksina ja rikollisuutena.

Yhdysvallat ei ole demokratia

Donald Trumpin presidenttikauden lähestyessä loppuaan on pohdittu todistavatko tulevat kuukaudet kansainvallan päättymistä Yhdysvalloissa. Parempi kysymys olisi kuitenkin pohtia, miksi Yhdysvaltoja ylipäänsä pidetään demokratiana.

Image
Martin Giles ja Benjamin Page. 1. kuvasta näkyy kuinka väestön kannatus laille (harmaa, suosio kasvaa oikealle mentäessä) ei johda lain läpimenon todennäköisyyden kasvuun (musta viiva). Kahdessa alemmasse näemme kuinka talouseliitin ja lobbareiden kannatuksella on voimakkaampi korrelaatio.

Vuonna 2014 Martin Giles ja Benjamin Page julkaisivat tutkimuksen Yhdysvaltain kongressin säätämien lakien kansansuosiosta. Hypoteesin mukaan kansansuosiota nauttineet lakialoitteet olisivat menestyneet muita paremmin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Riippumatta väestönsuosiosta tai sen puutteesta, noin 30 % lakialoitteista hyväksyttiin laeiksi. Samaan aikaan erilaisten lobbausryhmien ja talousvaikuttajien suhtautuminen määräsi hylättäisiinkö laki vai menisikö se läpi. Johtopäätös oli ilmeinen: kongressin jäsenet eivät olleet kiinnostuneet äänestäjien vaan rahoittajien mielipiteistä. Tämä onkin ymmärrettävää vaalikampanjoiden maksaessa miljoonia dollareita. Vuonna 2014 edustaja David Joly kertoikin 60 minutes -ohjelmalle, että hänen ensimmäinen ja tärkein tehtävänsä edustajana oli kerätä 18 000 $ päivässä.

Mutta mistä itse äänet vaalikampanjaan? Yhdysvaltain historia demokratian kanssa on

t vaikea. 1700-luvun lopulla maan itsenäistyessä äänestysoikeus oli vain maata tai veroja maksavilla miehillä, yhteensä 6 % väestöstä. Sisällissodan jälkeen äänioikeus laajeni ja muutama eteläinen osavaltio äänestikin välittömästi sisällissodan jälkeen mustan enemmistön turvin itselleen myös mustan senaattorin. Tummaihoisten luottamustehtävät jäivät kuitenkin hetkelliseksi harvinaisuudeksi. Äänestysoikeuden sijaan alettiin rajoittaa äänestysmahdollisuutta ja edelleen äänen vaikutusta vaalitulokseen. Keskeisenä mahdollistajana oli äänestäjäksi rekisteröityminen, jossa yhteydessä tulee ilmoittaa asuinalue ja puoluekanta.

Tämän tiedon avulla oli mahdollista:

File:How to Steal an Election - Gerrymandering.svg
Vaalipiirien jako. Steve Nass (CC)
  • Uudelleenpiirtää vaalipiirit siten, että tietyn puolueen kannattajilla on alueella enemmistö oikeaa puoluetta ja vähemmistö väärää puoluetta. Näin vaalipiirin edustajanpaikan tuleva haltija on etukäteen tiedossa ja vähemmistöksi piiriin jäävätäänestäjät eivät kykene vaikuttamaan äänestykseen myöskään muissa vaalipiireissä.
  • Äänioikeuden rajoitus poistamalla äänioikeus nykyisiltä ja entisiltä vangeilta. Koska vähemmistöt ovat usein mediaaniäänestäjiä köyhempiä ja todennäköisemmin äänestävät demokraatteja, vähemmistöjen vangitseminen vähentää demokraattiäänestäjiä. (Vankilatuomioita jaetaan myös helpommin kuin Suomessa. Vaikka esimerkiksi kannabiksen polttaminen on nykyään laillista 11 osavaltiossa, on se kuitenkin liittovaltiotasolla laitonta ja voi johtaa vankilaan kaikissa osavaltioissa.)
  • Noin 7 % Yhdysvaltain veronmaksajista on maahanmuuttajia vailla äänestysoikeutta. Heistä enemmistö edustaa puutteellisen kielitaidon tai sopivan koulutuksen vuoksi alempia työväenluokkia.
  • Köyhien äänestyksen rajoittaminen vaatien esimerkiksi ajokorttia tai passia äänestystä varten. Toisin kuin Suomessa, äänestämistä varten ei jaeta ilmaisia henkilötodistuksia.
  • Äänestyspäivät ovat viikolla, jolloin tuntipalkalla työskentelevien (eli köyhempien) on vaikeampi käydä äänestämässä.
  • Äänestyspisteitä sijoitetaan enemmän rikkaille asuinalueille ja vähemmän köyhille. Väärillä alueilla sijoitetuille harvoille äänestyspisteelle saattaa olla pidempi jono kuin mitä äänestyspiste on auki. Äänestyspisteen sijainti voidaan myös vaihtaa osoitteen ilmoittamisen jälkeen. Näin kaikki kiinnostuneet eivät pääse äänestämään ja äänestämään haluavat joutuvat odottamaan tunteja, menettäen päivän palkan.
  • Äänestysoikeus on vain yhdellä etukäteen ilmoitetulla äänestyspaikalla. Jos äänestyspaikalla ei ole tietoa äänestäjän tulosta, ei tällä ole äänioikeutta. Kun Yhdysvalloissa äänestäjän pitää etukäteen ilmoittautua olevansa demokraatti, republikaani tai ”itsenäinen”, on oikean nimen poistaminen ilmoittautumisrekisteristä helppoa. ”Katoamisia” tapahtuu säännöllisesti, eikä niitä ehditä vaalipäivänä enää korjata.
  • Kaksipuoluejärjestelmässä vaalien ensimmäinen kierros tapahtuu puolueiden sisällä, jolloin ”väärät” ehdokkaat on helppo karsia pois joko vähäisemmällä tuella tai lupaamalla heille luottamustehtäviä ”oikean” ehdokkaan voittaessa. Äänestyspiirien jaon vuoksi ”oikean” ehdokkaan läpimeno on aina kongressitasolle asti selviö.
  • Keskittyneen mediakentän vuoksi ihmisten mielipiteitä on helppo manipuloida. Ihmisten on vaikea televisiota katsomalla saada selville, mikä on totta (sanomalehdistö Yhdysvalloissa on pitkälti kuollut). Fox News on tunnetuin esimerkki, mutta pienemmässä mittakaavassa tähän syyllistyvät mainostulojen toivossa kaikki.
  • Pitkien työviikkojen (lähteistä riippuen 44–48 tuntia viikossa, tehdastyöntekijöillä jopa 68–80 tuntia; Suomessa 37,5) vuoksi kansalaisilla ei ole aikaa itsenäiseen tutkimustyöhön tai kansalaisaktivismiin. Mielenosoitukset ovat pitkälti vapaa-aikaa omaavien opiskelijoiden sekä rajoitteiden alkuperästä hyvin tietävien mustien yksinoikeus.

Mikään näistä päätöksistä ei itsessään voita vaaleja. Yhdessä ne kuitenkin turvaavat istuvien edustajien paikat niin puolueen sisäiseltä kuin ulkoiseltakin kilpailulta. Samalla äänestystulosten varmuus jo ennen vaalipäivää johtaa poliittiseen apatiaan. Nukkuvien puolue on vaaleista riippuen 40–48 % (Suomessa noin 20%). Tämä tarkoittaa, että 50/50-jaolta ulospäin näyttävä demokraattien ja republikaanien kannatus onkin gallupmittausten mukaan todellisuudessa 23–27 % republikaaneille ja 29–33 % demokraateille. Puolueiden kannatuseron näkymättömyys kongressissa tai presidentinvaalien tuloksissa kertoo toimivasta vilunkipelistä (Trump hävisi vaalit 2,8 miljoonalla äänellä, 2,1 % marginaalilla).

Yhdysvaltoja kuitenkin kutsutaan vaihtelevasti ”maailman johtavaksi demokratiaksi”, ”maailman vapaimmaksi maaksi” ja ”demokratian airueksi”. Puhe on tarkoitettu paitsi kansalaisille niin ulkomaalaisille katsojille. Omalle kansalle demokratian vakuuttelu tarkoittaa olemassa olevan asiantilan hyväksymistä enemmistön tahtona. Ulkopolitiikassa vetoaminen demokratiaan toimii hyvänä lyömäaseena Venäjää ja Kiinaa vastaan sekä auttaa retoriikassa muiden länsimaiden kanssa. Esimerkiksi EU kokee Kiinan ja Venäjän vakoilun vaarallisemmaksi eurooppalaiselle demokratialle kuin Yhdysvaltojen, vaikka Snowdenin paljastuksista tiedämme, että Yhdysvallat on toiminnassa paljon Venäjää ja Kiinaa edellä.

Trumpin julistautuminen diktaattoriksi ei siis niinkään muuttaisi Yhdysvaltojen luonnetta vaan vahvistaisi ja toisi ilmeisemmäksi piirteet, jotka sillä on ollut jo vuosikymmeniä. Diktaattorikaan ei hallitse jumalien mandaatilla, vaan on riippuvainen kannatusjoukoistaan. Jos kannatusta ei saa kansalta tai sen enemmistöltä (kuten demokratiassa on tapana), tulee se yläluokkaisilta eturyhmiltä kuten tähänkin asti. Demokratian esittäminen kuitenkin on tarjonnut tilanteen, jossa niin kansa kuin eturyhmät ovat voineet uskoa hallinnon edustavan viime kädessä heitä. Trumpin diktatorisoituminen (tai edes sen yrittäminen) pakottaisi katsomaan todellisuutta silmiin.

Suurimmat muutokset eivät tällöin ole niinkään valtiossa itsessään, kuin ulko- ja sisäpolitiikassa. Muut demokratiat ottaisivat omien kansalaistensa painostuksesta Yhdysvaltoihin enemmän etäisyyttä, kun taas sisäpolitiikassa marginaaliin työnnetyt väestöt saattavat aktivoitua kun nykytilanteen olemassaoloa ei voi perustella enää kansan tahdolla.

PS. Usein sanotaan, ettei Yhdysvalloissa ole marxilaista vasemmistoa (”yhteiskunta kuuluu kaikille, ei vain rikkaille”), ainoastaan sosiaaliliberaaleja (”vaurauden epätasaisen jaon ongelmia lievitetään lainsäädännöllä”) ja heitä vastustavia konservatiiveja. Tai toisinsanoen: keskustasta-oikealle ja oikeisto. Kummatkin edustetut näkökulmat lähtevät ylemmästä keskiluokasta. Taloustieteen perusteorioiden mukaisesti kaksipuoluejärjestelmä yrittää tavoitella konsensusta tavoittelemalla kellokäyrän keskustassa olevia liikkuvia äänestäjiä luopumatta silti valitussa reunassa olevista ”peruskannattajistaan”. Vilunkipelin ja sitä seuraavan nukkuvien puolueen suuren koon vuoksi ”mediaaniäänestäjä” on vaeltanut oikealle ”mediaaniveronmaksajasta”. Asiaa ei yhtään auta rikkauden ja menestyksen ihannointi, joka estää työväenluokkaan kuuluvia pitämästä tilanteestaan ääntä. Nykyhetken tilanne ei edusta historiaa: 1930-luvulla Yhdysvalloissa oli kenties maailman kehitynein sosiaalidemokratia ja 1950-luvulla progressiivinen verotus oli huomattavasti korkeampi kuin Suomessa tänään. Muutos nykyiselle poliittiselle linjalle tapahtui 1970-luvun aikana. Nykylinjan kiveenhakkuuna pidetään hetkeä, jolloin Ronald Reagan vei valtion tuen ay-liikkeeltä.

En ole erikoistunut Yhdysvaltain valtio-oppiin. Jos tekstissä on suurempia puutteita, kuulisin niistä mieluusti.