Historia – Sivu 2 – Juho Mäntysalo

11.9.202011.9.2020

Perhehistoriaa huonokuntoisilla sivuilla

Isoisäni isoisä Johannes Mäntysalo (joka vuoteen 1893 mennessä oli päätynyt ilmoittamaan nimensä muodossa Juho Salo) syntyi maatilalla kesällä 1870 Kankaanpäässä, noin 50 kilometriä Porista koilliseen. Kaima oli sisarussarjan nuorin, viimeinen kymmenestä lapsesta. Perinnöksi ei ollut jäämässä tilaa tai muutakaan omaisuutta, mutta eteenpäin ajatteleva isä ei halunnut jättää poikaansa yksin sateeseen. Aikana jolloin harva kävi edes kansakoulua (peruskoulun 1. – 4. luokkaa) lähti esivanhempani Poriin käymään oppikoulua (nykyisestä peruskoulun 5. luokasta aina ylioppilaaksi asti). Vaikka valkolakki jäi isän kuoleman jälkeen saamatta, tarvitsi sivistyvä kansakunta kuitenkin opettajia. Puuttuva valkolakki tarkoitti kuitenkin kenties lyhyempiä työkeikkoja ympäri Suomea, joista nykyään oman isäni tiedossa oli enää matkat Satakunnan sisällä ja keskeisellä Pohjanmaalla (Siikaisissa, Honkajoella ja Toholammella, josta jälkimmäisimmässä oli perustamassa Oikeluksen kyläkoulua). Jos kartalla etäisyydet tuntuivat lyhyiltä, niin on muistettava että 100 kilometrin taittamiseen meni tuohon aikaan hyvinkin junalla päivä tai kaksi. Jos rautatietä ei ollut, niin huomattavasti pidempään. Nykyään samassa ajassa pääsisi lähes minne tahansa Euroopassa, ellei jopa kauemmaksikin. Hinnatkaan eivät elintasoon nähden paljoa liene muuttuneen.

Jossain vaiheessa elämäänsä esi-isäni kopioi Daniel Godeniuksen vuonna 1774 suomeksi käännetyn teoksen Ensimmäiset pookstawit Jumalan sanasta, eli kysymyxet lapsille edespandawat, se on: ne ensimmäiset ja yxikertaisimmat kysymyxet christillisesä opisa, joitten tygö pannut wastauxet lasten ymmärryxeen ja muistohon painettaman pitää, hamasta sijtä, kuin he rupewat puhumaan, nijn ikää myöden sijhen asti, kuin he a.b.c. kirjan ja catechismuxen, sisäldä ja ulkoo lukemaan selkiästi oppineet owat. Edesannetut yxikertaisille; waan erinomattain nijlle awuxi, jotka yhteisen-kansan seasa lapsia kirjaa lukemaan opettawat, kuinga heidän opettamisen siwusa, myös opetus-lastensa ymmärryxet, sijhen kuin he lukewat, johdattaman pitää, sitä oikein ymmärtämään.

Kaimani laatima kopio on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Ensinnäkin 88 sivua pitkänä kopiointiurakka on pidempi kuin yksikään teksti, jota itse olen lähtenyt paperille laittamaan. Jo 1900-luvun alussakin olisi ollut tyypillistä, että ammatikseen tai harrastuksekseen kirjoittavat ostivat tai saivat muuten käyttöönsä kirjoituskoneen. Näin kaksinkertainen isoisäni olisi ollut viimeisiä sulkakynällä pitkiä tekstejä kirjoittaneista. Toisekseen esi-isäni ei tehnyt suoraa kopiota tuolloin jo reilusti sata vuotta vanhasta teoksesta, vaan lyhenteli ja modernisoi tekstiasua. Muutoksella olikin tarvetta, sillä suomi oli kehittynyt sadassa vuodessa paljon, eikä 11 cm x 18 cm kokoinen tallennusalusta houkutellut tavoittelemaan tarpeetonta historiallista tarkkuutta. Näinpä kannessa lukeekin Ensimäiset Puustavit Jumalan Sanasta, elikä Lasten Kysymykset alkuperäisen, huomattavasti pidemmän ”otsikon” sijaan. Nykykielessä kirja olisi varmaankin Lasten kysymykset – Ensimmäiset askeleet Jumalan sanan ymmärtämiseen, osoittaen kielen uskonnollisen rekisterin muutosten hidastuneen viimeisen sadan vuoden aikana tätä edeltävään vuosisataan nähden (puustavi tarkoitti kirjaimia, tai tässä yhteydessä yleisesti ymmärrystä).

Mutta miksi kopiointiprojektiin sitten on lähdetty? Näen kaksi mahdollisuutta: joko kirjan kopiointi oli osa rippikoulua (missä tapauksessa pappi olisi varmaankin lukenut kirjaa ääneen oppilaiden ottaessa muistiinpanoja) tai kaimani oli mahdollisesti itse osana ammattiaan päättänyt kopioida teoksen työnsä tausta-aineistoksi. Kumpaankin teoriaan lukeutuu omat etunsa: rippikoulua tukisi kanteen suurella tekstikoolla laitettu tekstaajan nimi. On vaikea ajatella aikuisen laittavan omaa nimeään tekijän tai kirjan nimeä isommalla (kääntäjän nimestä tähän laitokseen on selvinnyt vain nimikirjaimet). Myös nimen kirjoitusasu kielii, että kyseessä on nimenomaan nuoruudentyö: esi-isäni kun kirjoitti elämänsä ajan nimeä yhä lyhenevässä muodossa: ensin Johanneksesta Juhoksi ja sitten Mäntysalosta Saloksi. Kannessa esiintyvä ”J. Mäntysalo” rajaisi tekstin ylärajan näin jonnekin ennen vuotta 1893, ennen 23. ikävuotta.

Kansakoulunopettajan taustamateriaaliksi kirjaa puolestaan voi epäillä lähinnä selkeän käsialan ja musteläikkien puutteen vuoksi. Kuitenkin teksti on myös haparoivaa ja kirjainten välissä on taukoja. Myös muodoltaan kirjaimet ovat leveitä ja suuria, eikä kynänjäljessäkään ole pitkään kirjoittaneen ihmisen notkeutta. Muodoltaan teksti muistuttaakin enemmän omaa harjaantumatonta kädenjälkeä kuin kirkonkirjojen ylläpitämää, lähes konemaisen tarkkaa ja yksityiskohtaista kirjoitustapaa. Ehkä tällä mittapuulla teos olisikin harjaantumattoman lapsen jälkeä? Näin jälki voisi sopia kansakoulunopettajan sijaan paremmin juuri 14-vuotiaalle, taitojaan näyttämään haluavalle oppikoululaiselle.

Lopulta voidaan pohtia vielä itse kirjan kopioimisen valintaa. Miksi juuri tämä, yli sata vuotta aiemmin julkaistu teos? Vaikka Suomi olikin köyhä maa, niin uusille uskonnollisille teksteille ja Raamatuntulkinnoille löytyi varmasti lukijoita aikana jona mm. körttiläisyys ja lestadiolaisuus etsivät jalansijaa yhteiskunnassa. Myös ”perusluterilaisuus” oli kokenut suuria mullistuksia, kun maallisia toimintoja hoitavat kunnat erotettiin 1860-luvulla seurakunnista ja pappien toimivallasta. Vaikka kahtiajako ei johtanutkaan kertaheitolla maallisempaan yhteiskuntaan, aloitti hallintouudistus kehityspolun jota seuraamme edelleen. Asiaa käsiteltiin varmasti myös aikansa teoksissa, kun Raamattua yritettiin sovittaa uuteen maailmanaikaan. Joten miksi valita tämä sata vuotta aiemmin ilmestynyt teos? Uudempia teoksia olisi varmasti ollut ainakin lainattavaksi. Nyt valinta tuntuu tietoiselta maailmantilanteen haastamiselta, tarrautumiselta menneeseen maailmaan.

Kirjan kopiointi ei ole nopeaa työtä. Moderneinkin välineinkin se vie useita päiviä kokoaikaista työtä. Aikana ennen sähkövaloja työtä olisi voinut tehdä vain päivisin ja hämärän aikaan, tunteina joille olisi maatilalta löytynyt parempaakin tekemistä. Niinpä kirjan kopiointia pohtiessa sopiikin miettiä, mille kirjan kopiointi on vaihtoehto ja mitä kopioinnilla on yritetty saavuttaa. Eivätkö lyhyemmät muistiinpanot olisi riittäneet? Näin huolellisesti tehty kopiointi tukisi ajatusta rippikoulusta. Kirjan kopioinnin tärkeys heijastaisi halua miellyttää pappia ja pappia taas kiinnostaisi iskostustaa oma maailmankuvansa seuraavaan sukupolveen. Toisaalta jos teos on opetustoimea varten tehty, niin 1800-luvun Suomi oli vielä pitkälti myös vaihdantayhteiskunta. Kansakoulunopettajan palkka maksettiin suureksi osaksi virka-asuntona, kunnan maksamana piikana, mahdollisesti työsopimuksessa toimitettavaksi ilmoitettavana ruuan määränä. Käteispalkka oli enemmänkin taskuraha, jolla ostettiin muuten tavoittamattomissa olleet tarpeet. Tällöin uuden kirjan hankinta saattoi olla hyvin toimeentulevallekin opettajalle merkittävä kustannuserä, jolle teoksen kopiointi olisi ollut varteenotettava vaihtoehto. Mutta edelleen tällöin säilyisi kysymys siitä, miksi juuri tämä teos.

Viimeisenä huomiona teoksesta voimme tehdä sen numeroiden vieressä olevat raksit ja sattumanvaraiselta näyttävät, lyijykynällä tehdyt lisämerkinnät. Jos ajattelemme että kirja on tarkoitettu vuosikymmenien opetuskäyttöön, tuntuvat tällaiset merkinnät kovin omituisilta. Ajatus kopioon tehdyistä tarkastuksista lyijykynällä taas tuntuu hyvinkin sopivan sellaisen papin ajatusmaailmaan, joka alunperinkin on asettanut oppilailleen tehtäväksi kokonaisen kirjan tallentamisen.

Mikä onkaan ollut kirjan syntytarina, niin myöhemmät vaiheet voi hyvin arvata. Kymmenien tuntien työpanoksen jälkeen kirjaa ei ole hennottu tuhota käyttötarkoituksen kadottua, vaan sitä on kannettu mukana muutosta muuttoon sentimentaalisuuden innoittamana. Tarpeettomana esineenä säilytyspaikat kuitenkin muuttuivat yhä vaatimattomimmiksi, kunnes isäni löysi sen isoisänsä talon lattian alaisesta ryömimistilasta vuonna 1975. Sidotun kirjan narut olivat alkaneet halkeilla, eikä kosteusvaurioiltakaan oltu voitu välttyä.

Nykypäivästä katsottuna kopiosta välittyy paitsi siihen käytetty aika, niin aikaan ladattu uskonnollinen merkitys. Vaikka olen opintojeni aikana toistuvasti lukenut uskonnon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa, tuntuu kirjan maalaama arki vaikealta hyväksyä todeksi. Millaisia olivat ihmiset jotka opettivat tätä lapsilleen? Kuinka innokkaasti kirjan kopioimiseen on ryhdytty, mitä lopputuloksesta oikein ajateltiin? Osaisinkoi keskustella kirjoittajan kanssa tänään, olisiko meillä mitään yhteistä paitsi nimi?

Daniel Godeniuksen teos vuodelta 1774 on digitoitu Doriaan yleiseen jakoon.
Juho Mäntysalon laatima lyhennetty kopio löytyy Flickeristä ja PDF:nä latauspalvelusta.

22.7.202022.7.2020

Kenellä on lupa nimetä maailma?

Raamatussa Jumala asettaa Aatamille tehtävän nimetä paratiisin puut ja eläimet. Teko oli psykologisesti tärkeä: ihminen kokee ymmärrystä, voimautumista ja hallinnan tunnetta nimenomaan nimeämiseen kykenemisen kautta. Myöhempinä aikoina ihmisten levittäytymiselle uusille alueille – maantieteellisesti, luonnontieteellisesti, yhteiskuntatieteellisesti – on aina tarkoittanut nimien antamista. Niiden avulla kykenemme viittamaan kokemuksiimme ja puhumaan niistä eteenpäin. Tarinoissa tuntemattomiin paikkoihin johtavien karttojen saaminen on usein seikkailukertomusten alku (mm. Aarresaari) ja toisaalta tuntemattoman nimeäminen tarinan huipentuma (mm. Tittelintuure). Australiassa raaka-aineita omaamattomat aborginaalit kykenivät vaeltamaan ilman karttoja valtavilla (ja täynnä myrkyllistä floraa ja faunaa sisältävillä) erämailla vähemmin vaaroin, koska nimeämisten ansiosta turvallisten reittien muistaminen oli helppoa. Kun aborginaalit sittemmin ”sivistettiin” pakottamalla koululaitoksiin, unohtivat he kotiseutujensa nimet, jolloin erämaa muuttui joutomaaksi. Tämä kuvaa konkreettisella tasolla sitä, kuinka suuri merkitys nimeämisellä on paitsi uskonnollisesti, niin yhteisöllisesti ja maantieteellisesti.

Nykyaikana nimeäminen työkaluissa toimii vastaavasti kuin tarinoissa ja esimoderneina aikoina, mutta nimien käyttäjinä olemme jääneet kuulijoiden asemaan. Esimerkiksi kesäkuun toisena päivänä 2010 Liikennevirasto ilmoitti Helsingin rautatieaseman uudelleennimeämisestä kylteissä ja aikatauluissa Helsinki C:ksi. Laajasti uutisoitu aihe ei kuitenkaan ehtinyt vielä kohuksi, kun jo seuraavana päivänä Liikennevirasto julkaisi oikaisun: rautatieaseman oviin ja aikatauluihin tulisi ”päärautatieasema”; ”Helsinki C” olisi varattu ainoastaan Liikenneviraston sisäisiin järjestelmiin.

Aihe herätti aikoinaan itselläni kiinnostuksen nimiin ja nimeämiseen. Helsingin rautatieasema on ollut yksi Helsingin tärkeimmistä maamerkeistä jo liki sadan vuoden ajan: katukuvassa, kartoissa, kirjoissa ja televisiossa. Voisiko maamerkin todellakin nimetä vain ilmoituksella, ilman että aseman käyttäjillä olisi siihen sanavaltaa? Entä yksityistä omaisuutta: jos rakentaa suuren maamerkin, niin onko rakentajalla oikeus päättää miten maamerkkiä tulisi kutsua? Entä jos ostaa jo olemassaolevan maamerkin ja päättää nimetä sen vaikkapa Näsinneulasta Uros Liveksi?

Nimeämiseen ja nimenmuutoksiin liittyvät ongelmat eivät ole uusia. Eurooppalaistaustaiset tutkimusmatkaajat ”nimesivät” vuoria ja kaupunkeja parhaaksi katsomallaan tavalla riippumatta siitä, oliko niillä jo nimet. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien naamoista tuttu Rushmore-vuori oli alunperin paikallisen nimeämiskäytännön mukaan Seitsemän isoisää: paikka oli pyhä, joten sen nimeäminen ja kaivertaminen oli osoitus kolonisaatiosta kahdella ari tavalla. Suomessa taas akateemikot nimesivät ”kansanomaisempia” kasveja ja maamerkkejä uudestaan siirtyessään poispäin Turusta kohti villiä Savoa ja Lappea: tästä esimerkkinä ”liitosalueilla” yleiset ”Paskalammet”, joita on pidetty osoituksena joko ”Varsinais-Suomessa” harrastetusta nimisensuurista tai myöhemmin ”liitosalueilla” tehdystä vinoilusta kartoittajien kustannuksella. Jäljempää tukisi se, että samaa perinnettä seuraa myöhempinä aikoina Tampereella sijaitseva Paskalinna (talossa oli ajalleen epätyypillisen korkea määrä vessoja) ja Helsingissä Makkaratalo (façaadin tärkeimmän piirteen mukaan) kuin Pasilan Mällikin (”Mall of Tripla”). Kyseessä on hienovarainen kapina: te voitte antaa paikoille vaikka mitä nimiä, mutta meidän ei ole pakko niitä käyttää.

Iltasanomat 2.6.2010, osa samaa konsernia kuin Helsingin Sanomat.

Nimikapina on merkityksellinen varsinkin silloin, kun ”virallinen” nimi ei ole pysyvä tai ei tee alueen käyttäjien elämää helpommaksi. Kun Tampereen monitoimiareena esimerkiksi nimettiin ”virallisesti” Uros Live:ksi, kyse oli vain kymmenen vuoden määräaikaisuudesta. Siitä hyötyi rahan saaja ja antaja, mutta hyötyivätkö tamperelaiset? Hyötyvätkö kartantekijät, wikipedian päivittäjät, ihmiset joilla tulee tulevaisuudessa olemaan vaikeuksia keksiä millä sanalla viitata vaikkapa monitoimialueen ensimmäiseen viiteenkymmeneen vuoteen (olettaen että nimi vaihtuu kymmenen vuoden välein, kuten on todennäköistä). Kyse on käsiteavaruuden ryöstölouhinnasta, yhteiskunnallisen arvon osaoptimoinnista.

Diktatuureissa sanojen ja varsinkin nimien merkitys ja käyttö ovat huolellisesti kuratoituja. Länsimaisissa demokratioissa sananvapaus antaa laajemman mahdollisuuden sanoa sanottavansa, mutta samalla kakofonian keskellä kuulluiksi tulevat vain ne, joilla on mahdollisuus saavuuttaa useimpia silmiä ja korvia: mainoksia katukuvassa, radiossa, TV:ssä. Samalla mahdollisuus olla kyseenalaistamattomana portinvartijana esimerkiksi sanomalehdessä on suuri valta, yhteiskuntamme suurimpia. Onkin merkittävää, käytetäänkö tätä luottamusta suhteiden varjeluun ylöspäin (omistajiin ja liike-elämän tarpeisiin) vai alaspäin (yhteisön asukkaiden korvina ja ääninä). Valta korostuu Suomen kaltaisessa maassa, jossa merkittäviä mediatahoja on vain harva, jolloin omistajatahojen ystävät voivat odottaa suurtakin hienovaraisuutta toimittajien taholta, kuten Harri Nykäsen toimittaja-uran loppuvaiheet osoittavat.

Mitä tulee rautatieasemaan, niin ennen Liikenneviraston lähettämää oikaisua Helsingin Sanomat ehti haastatella suunnitelman takana olevia ihmisiä. Koska haastattelu tehtiin hienotunteisesti, jäi siitä epäselväksi mihin käyttöön Helsinki C oli tarkoitettu. Käytännössä lehti laatikin lehdistötiedotteesta elokuvakiekoista tutun ”kommenttiraidan”. Samalla hankkeen kritiikin taso oli edellämainittujen kanssa samalla rimalla:

Lopulta Helsinki C:ssä oli kyse siitä, kenelle kaupunki kuului. Pienyhteisössä muutama ihminen voi enemmän tai vähemmän virallisesti tulla yhteisymmärrykseen siitä, että alueen pieni lampi on nimenomaan paskalampi, mutta kaupungissa se ei yhteisön keskeisten siteiden puutteellisuuden vuoksi ole mahdollista. Välittäjäksi tarvitaan paikallislehti, jolloin toimittajan käsitys maailmasta muuttuu myös lehden julkaisualueen käsitykseksi, ilman vastaehdotuksia. Jos toimittaja ei ole samaa mieltä asukkaiden kanssa, jäävät asukkaat yksin tuntemattomien sanojen keskelle. Kokemuksena tämä ei eroa muuten kuin mittakaavaltaan siitä, mitä aborginaalit ja intiaanit joutuivat siirtomaissa aikoinaan kokemaan. Samalla nimien muuttuminen kaupungeissa kansainvälisisten, kaupallisten tai logististen tarpeiden vuoksi on esimerkki kapitalismin ja globalisaation tuottamasta sisäisestä kolonialismista: uusien maa-alueiden sijaan valloitetaan uutta ajatusavaruutta. Siellä missä vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin olisi ollut täysin absurdia ajatella näkevän mainoksia (kuten kartat), pidämme nykyään niin normaalina, ettei esimerkiksi monitoimiareenan nimeäminen tuottanut kumoistakaan keskustelua.

12.7.202022.7.2020

Kari Suomalaisen matka huipulta pohjalle

Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.

Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.

Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.

Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.

Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.

Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.

Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä. Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.

MUUTA:

Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.

Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.

25.6.202026.6.2020

Ennen Suomen lippukin oli kauniimpi

Kun olin lapsi, väritin Suomen lipun vaaleansinisellä. Muistan ajatelleeni, ettei väri ollut ”täysin oikein”, mutta vaihtoehtojen rajallisuudessa vaaleansininen oli vaihtoehdoista lähempänä. Lukioiässä aloin havahtumaan siniristilipun virallisen version tummuuteen. Pidin (ja pidän) sitä synkkänä. Jäin kaipaamaan lapsuuteni vaaleaa taivaansinistä. Mutta oliko se ollut vaaleansininen, vai olinko tehnyt lapsena jonkun typerän virheen? Mutta miksi? Muistiko kukaan muu vanhaa väriä? Asiaa oli vaikea ottaa puheeksi: sitä helposti tulee nähdyksi hieman eksentrisenä, kun epäilee jotain niinkin pysyväksi miellettyä kuin Suomen valtion lippua. ”Muistatko kun Suomen lippu oli vaaleansininen?” ei ole keskustelunaloitus, joka todennäköisesti päättyisi aloittajansa kannalta hyvin.

Väri kuitenkin on muuttunut. Vuoteen 1993 ”oikeanlaiset liput” oli määritelty 1900-luvun ensimmäisinä vuosina valituilla mallikankailla, jotka huolellisesta säilytyksestä huolimatta saattoivat kuitenkin olla vuosikymmenien aikana haalistuneita. Ongelma on mielenkiintoinen, koska jos alkuperäinen malli haalistuu ja sitä verrataan mallista tehtyihin kopioihin, niin myös kopiot ovat vuosien saatossa haalistuvia. Haalistuuko tällöin Suomen virallinen lippu (koska virallinen malli näin tekee) vai onko olemassa jokin ideaali, mistä sen representaatiot katoavat yhä kauemmaksi?

Vuonna 1993 yhä kehittyvälle ongelmalle pantiin loppu, kun lipun sininen määriteltiin useammassa (lipun luomisen jälkeen keksityssä) värijärjestelmässä. Samalla lippua tummennettiin, sillä olihan ristin tarkoitus tuoda mieleen tumman meren, ei kirkasta taivasta.

Yllä Wikipediasta löytyvä Suomen lippu silloin ja nyt. Kasvatuksen voima on voimakas: vain oikeanpuoleinen vaikuttaa minusta ”Suomen lipulta”. Joskus mietin olenko tunteen kanssa yksin. Asiaa on vaikea ottaa esille kahvin ääressä. Ties jos vaikka vaikuttaisi eksentrikolta.

Suomen lipun artikkeli wikipediassa.

PS. Suomen lippua kohdannut filosofinen ongelma koskee myös virallista kilogramman punnusta. Se nimittäin tuntuu muuttuvan hiljalleen painavammaksi. Mikä tietenkin tarkoittaa, että kaikki kiloissa mitattava muuttuu keveyemmäksi.

24.5.202021.5.2020

Valtioliittojen väliaikaisuudesta ja EU:n tulevaisuudesta

Joskus 2000-luvun puolessavälissä kiinnostuin valtioliitoista. En muista mitä kautta, mutta todennäköisemmin se liittyi jotenkin Euroopan unionin määritelmään ”sui generis” (ts. ”uniikki lumihiutale”). Paperilla kun EU tuntui kovasti valtioliitolta. Käytin paljon aikaa lukeakseni kaiken minkä löysin valtioliitoista verkossa, merkittävimmistä modernina aikana olleista valtioliitoista kuten (Pohjois)-Saksan valtioliitto, Neuvostoliitto ennen toista maailmansotaa ja Yhdysvallat ennen toista perustuslakia. Samalla mietin, miten nämä erosivat Euroopan unionista ja miksi valtioliitto on historiallisesti ollut hallintojärjestelmänä harvinainen; lähes kaikki valtioliitot kun tuntuivat kestävän noin 20 vuotta ennen kuin hajoavat joko osatekijöihin tai tiivistyvät liittovaltioiksi. Mietin mistä tämä johtui ja olisiko tämä myös EU:n kohtalo? Ja jos näin, miksi niin ei ollut jo tapahtunut?

En löytänyt tuolloin vastausta, mutta ajan myötä ymmärsin 20 vuoden ilmiön olevan yleismaallisempi: ensimmäisen maailmansodan jälkeiset Euroopan uudet demokratiat romahtivat lähes järjestään diktatuureiksi ja sama tapahtui Afrikassa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, juurikin noin 20 vuoden paikkeilla.

Lopulta mieleeni tuli vastauksen ehkä olevan virkamieshallinnossa, ei niinkään poliittisessa yhtenäisyydessä sinänsä. Edes 1700-luvun itsevaltaiset kuningaskunnat eivät toimineet pelkästään hallitsijan ehdoilla. Mikromanageroitavaa oli liikaa. Sen sijaan syntyi virastoja ja ministeriöitä, jotka tulkitsivat aiempia päätöksiä ja laativat niiden perusteella toimintaohjeita hallitsijaa vaivaamatta. Tarpeeksi vahvat byrokraattiset rakenteet tarkoittivat, että valtio pysyi pystyssä ilman hallitsijan päivittäistä läsnäoloa. Samalla edistynyt hallinto pystyi paikkaamaan yksittäisten hallitsijoiden heikkouksia, antaen näille tilaa ottaa toimijuutta siellä, missä olivat parhaimmillaan.

Kun virkamieshallinto syntyy yhtenäisvaltiossa tai liittovaltiossa, pyrkii se ottamaan toiminnassaan huomioon hallitsijan (tai hallituksen) yhteishyvän. Näin se pyrkii vähentämään tilanteita, joissa hallitsijan väliintuloa tarvitaan. Valtioliitossa yhteishyvä on kuitenkin jokaisen jäsenvaltion erillinen ja paikallisbyrokratiat saattavat jopa pyrkiä ajamaan etujaan toisiaan vasten. Samalla ne sysäävät selvitettäviä ongelmia korkeammalle tasolle, jäsenvaltioiden hallitsijoiden keskenään selvitettäväksi. Tällöin viimeistään talouden syklit tarkoittavat neuvottelua suhteen pysyvyydestä. Kasvavasta kakusta on helppo jakaa, mutta kutistuvasta kukaan ei halua pienempää. Jos kriisi jatkuu, vaihtoehdot typistyvät valtioliiton hajoamiseen tai tiivistymiseen liitttovaltioksi.

Mikä sitten on Euroopan unionin tilanne? Sen taustalla on perustajavaltioiden kokema trauma jatkuvista sodista yleensä ja toisesta maailmansodasta erityisesti. Saksalle tai Ranskalle kyseessä ei ole pelkästään omasta lyhyen aikavälin edusta, vaan pelko uusista sodista. Tämän edessä ollaan valmiita tekemään suuriakin kompromisseja ja suuriakin muutoksia; tämän vuoksi EU:ssa on kaikissa olomuodoissaan ollut kyse ”yhä läheisemmästä liitosta” ja sille on myös pyritty rakentamaan omaa hallintoa. Tavoitteena on siis alusta asti voinut pitää ryömintää kohti liittovaltiota tavalla, jossa hajoaminen ei ole vaihtoehto. Toisaalta uusille jäsenvaltioille jäsenyys on näyttäytynyt mahdollisuutena luoda yhä kasvavaa hyvinvointia kertaluontoisella itsenäisyyden menetyksellä.

Kun itsenäisyyden alue sitten jatkuvasti rapautuu, niin tämä aiheuttaa uusissa jäsenmaissa poliittisen kriisin (”emme me tähän sitoutuneet”), jota yritetään ratkaista jarruttamalla liittovaltiokehitystä yleisellä tasolla, hakemalla poikkeuksia käytännöistä ja lopulta jättäytymällä kokonaan pois joko virallisesti (Brexit) tai epävirallisesti (Puola ja Unkari). Samalla valtioliiton sisällä liittovaltiokehitys nopeutuu, kun jarrukapuloita siirtyy aitioon.

Klikkaa suuremmaksi. Euroopan unionin kehitys vuosina 1947 – 2020. Merkittävät sopimukset on tehty vuosina 1957, 1965, 1975, 1986, 1990, 1992, 1997, 2001, 2007. Lähde: Wikipedia.

Miksi Euroopan unioni on sitten edelleen ”sui generis” eikä liittovaltio, jos EU on valtioliitto ja valtioliittojen elinaika on yleensä noin 20 vuotta? Euroopan yhteisön perustamisasiakirja kun on jo vuodelta 1967 ja Maastrictin sopimus vuodelta 1992. Väittäisin, että kyse on Euroopan unionin laajentumisesta. Aina kun on tapahtunut merkittävä laajentuminen, on vauhti hidastunut ja toisaalta kello nollattu: laajennus kun on tarkoittanut myös EU:n hallinnon uudistuksia, jotka on pitänyt neuvotella jokaisen jo olemassa olevan jäsenmaan kanssa uudestaan, kun valtioliittona EU ei itse voi yksipuolisesti tehdä uudistuksia. Samalla merkittävimmät poliittiset kriisipesäkkeet on saatu purettua. Tätä kirjoittaessa Lissabonin sopimuksesta (2007) on kuitenkin jo 13 vuotta, kun aiemmin suurin väli onnistuneiden neuvotteluiden välillä on ollut 7 vuotta. Uusia sopimuksia (merkittäviä jäsenehdokkaita, jotka vaatisivat nykyisen sopimuksen avaamista) ei myöskään ole näköpiirissä. Samalla Britannia on eronnut ja Puolan ja Unkarin tulevaisuus osana unionia rapautuvina demokratioina on kyseenalainen.

Minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä antaa minkäänlaisia valistuneita arvauksia, mutta luulen että euron taustalla olevat sopimukset vaativat uuden neuvottelukierroksen yhteisvastuusta ja mieluiten pian. Neuvottelukierros tulee onnistumaan, koska eurosta eroaminen tarkoittaisi eroavalle jäsenelle lähes varmuudella pitkää lamaa, mihin ei oikein kenelläkään löydy poliittista tahtotilaa. Yhteisvastuutettu euro tulee vahvistamaan unionin ydintä niin, että liittovaltio on seuraava pysäkki. Euron ulkopuolella olevista maista osa päättää liittyä euroon ja hyväksyy samalla liittovaltion. Nyt eurossa olevista maista kukaan ei eroa. Euron ulkopuolelle jäävät saattavat liittyä myöhemmin, mutta osa putoaa liitosta kokonaan pois, Brexitin epäonnistumisesta huolimatta. Veikkaan että tässä ryhmässä on Puola ja Unkari.

Arvelen että uusi eurosopimus tulee vuosien 2025 – 2030 välissä. Nykyinen eurokriisi on jatkunut jo kohta 10 vuotta ja muuttunut koko ajan vain merkittävämmäksi. Koronavirus ei myöskään helpota asiaa. 2050 meillä on vielä yhtä neuvottelukierrosta myöhemmin jonkinlainen liittovaltio. Tästä kehitys ei enää paljoa syvene ainakaan sataan, ehkei kahteenkaan sataan vuoteen, silläerilaiset kulttuurit tekevät yhden koon vastausten etsimisen vaikeaksi.

Ajatus liittovaltiosta ei ole minulle iloinen asia. Siinä on puolensa, mutta toisaalta hyvinvointivaltion tulevaisuus hankaloituu ja toimintamahdollisuudet rajoittuvat. Olen melkoisen iloinen, ettei minun tarvinnut vuonna 1995 antaa omaa mielipidettäni aiheesta – vaikka valinta oli ehkä lopulta pienempi kuin ennalta näyttää. Suomi oli jo sitoutunut pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Tanskan ollessa jäsen jo vuodesta 1973 lainsäädännön integraatio olisi joka tapauksessa mennyt varsin pitkälle. Vaihtoehto saattoi olla pitkälti valinta osavaltion tai territorion välillä, yhdysvaltalaista kieltä käyttääkseni.

Mutta siitä ehkä joskus toiste.

17.5.202010.5.2020

Vähemmän kuljettuja teitä

Mummo Ankan auto herää henkiin — Klikkaa suuremmaksi.

Mummo Ankan auto on Detroit Electricin valmistama sähköauto, kenties vuosimallia 1916. Mummon auton jälkeen uusia malleja puskettiin ulos vielä parisenkymmentä vuotta aina vuoteen 1939 mennessä, mutta myynti jatkui varastojen varassa vielä 1943. Tänä vuonna Mummokin ilmestyi autonsa kanssa sarjakuviin. Kun sota-aikana bensiini oli kallista ja kortilla, niin Mummon museorekisteriin päätyvä auto oli myös taloudellinen ajaa.

Carl Barksin sarjakuvissa 1950-luvulla autolla oli jo hieman ikää, mutta Suomen teillä löytyy vanhempiakin. Autona Mummon peli ei ollut kovin nopea, sillä sen huippunopeus oli vain 32 km/h (kantamaa oli uutena 340 km), bensiinillä kulkevan aikalaisensa T-Fordin taassen 72 km/h. Toisaalta eivätpä tietkään olleet hyvässä kunnossa, joten ehkä kulku hevoskärryn vauhtia oli ihan riittävä.

1900-luvun alussa ei ollut ilmiselvää, että bensiinimoottori oli paras ratkaisu autolle. Bensiiniauton käynnistäminen oli työlästä ja rasvaista; moottori vaati jatkuvaa huoltoa ja korjaaminen oli ennen varaosien aikakautta vaikeaa. Sähkömoottoreissa toisaalta oli (ja on edelleen) verrattain vähän liikkuvia osia, joten auto käynnistyi nappia painamalla eikä juurikaan tarvinnut huoltoa. Muitakin voimalähteitä oli, esimerkiksi höyrymoottorit, joista kuuluisin Suomessa taitaa olla ex-pääministerimme Sipilän mökkiauto El Kamina. Niissä tosin oli halvan raaka-aineen vastapainoksi räjähdysriski, jos paineen antoi huolimattomuuttaan nousta liian korkeaksi.

”Yleisen tiedon” mukaan sähköautojen merkitys alkoi vähentyä, kun bensiiniautot kehittyivät. Vuonna 1908 Cadillac oli ensimmäinen valmistaja, jonka moottorien osat olivat keskenään vaihdettavia ja vuonna 1913 rakennettiin ensimmäiset autot ilman auton edessä olevaa, käynnistämisen vuoksi tarpeellista kampea. Moottorit olivat edelleen herkkiä, mutta ainakin ne pystyi nyt viemään korjaamoon. Kun vielä sotateollisuus päätti että höyry- tai sähkömoottori ovat melkoisen epävarma idea rintamalle, niin bensiinimoottoria alettiin kehittämään huomattavasti suuremmalla innostuksella kuin kilpailijoita. Tulevaisuus oli varma.

Vaikka sotateollisuus itsessään varmaankin ratkaisi polttomoottorin voiton, oli voittoon myös muitakin syitä. 1900-luvun alussa sähköverkko ei ollut yhtä laajalle levinnyt kuin nykypäivänä ja Teslan lataaminen verkossa ilman lisälaitteita vie edelleen kymmenisen tuntia. T-Ford oli myös joustavampi. Siihen myytiin lisälaitteita joilla sitä pystyi käyttämään esimerkiksi traktorina.

On mielenkiintoista pohtia, millainen maailma olisi tänään jos bensamoottorien sijaan sähkömoottorin kehitystä olisi jatkettu — tai jos maanteille ja kaduille ei olisi hevosten, ratikoiden ja polkupyörien lisäksi ilmestynyt autoja, jotka hitaasti häätivät muut kulkuneuvot pois tieltään (mm. Turun ratikan purku 1960-luvulla; polkupyörän siirtymä kulkuvälineestä kuntoluvälineeksi 1960-luvun aikana). Ajatus on kuitenkin kovin monimutkainen, koska tämä edellyttäisi paitsi ettei 1900-luvun alussa olisi sodittu, niin että kaupunkirakenne olisi ollut sellainen, ettei autolle olisi niin ollut tarvetta. Suomessahan yksityisautoilu yleistyi vasta 1950-luvulla, ollen sitä ennen lääkäreiden ja muiden nopeasti ja suunnittelemattomasti liikkuvien asiantuntijoiden erikoisuus.

Lopulta pitää tunnustaa, että jos sähkömoottori olisi 1900-luvun alussa ollut toimiva ratkaisu, ei sen ympärillä olisi ollut meidän tunnistamamme kaltaista kulttuuria, ehkei edes ihmistä. Ajatus on kuitenkin tärkeä, koska 2000-luvulla hiilidioksidipäästöjen vähentäminen tarkoittaa paitsi siirtymää pois bensiinimoottoreista, niin kenties myös sähköautoista. Vaikka autot itse eivät polta fossiilisia polttoaineita, niin niiden rakentaminen käyttää energiaa ja renkaat tuottavat ilmanlaatua paikallisesti heikentäviä pienhiukkasia. Parkkipaikat vievät tilaa muilta toiminnoilta (esimerkiksi puistoilta) ja kerrostalot vaativat viereensä myös toisen kerrostalon autoja varten. Samalla ”hyvät liikenneyhteydet” tarkoittavat kaupungin purkua moottoriteiden tieltä, (kuten Smith-Pesosen moottoritiesuunnitelma Helsinkiin 1960-luvulla todisti), mikä edelleen tarkoittaa kaupunkikeskustojen slumiutumista Detroitin tapaan.

Edelleen: kukaan ei osta autoa päästäkseen kotoa töihin ja kauppaan (koti on mahdolista ostaa kaupan ja työpaikan vierestä), vaan päästäkseen epämiellyttävästi suunnitellusta kaupungista maalle. Näin kaupungeissa tehtävät päätökset vaikuttavat myös viihtyvyyteen maalla, koska autojen vuoksi niidenkin teitä pitää kehittää paremmin autoille sopiviksi.

Wikipedia: Detroit Electric.
Wikipedia: Smith-Pesosen suunnitelma Helsinkiä varten.
T-Ford traktorina.
Youtube: Restauroitu Detroit Electric 1914 katukäytössä vuonna 2014
Juha Sipilän El Kamina -kakkosauto.
Wikipedia: Turun ratikka.
Helsinki ottaa pyöräilyyn mallia nyt 1930-luvulta (maksumuuri)

PS. Ensimmäisen maailmansodan ja nykyhetken välillä on kokeiltu muitakin tapoja kuljettaa satoja kiloja rautaa: painemoottorissa tankissa on nestemäistä ilmaa, jota ulospäästämällä auto kulkee eteenpäin (ongelmana oli valtavat räjähdykset törmäyksessä). Kaasuautossa taas poltetaan esimerkiksi maakaasua. Sitten on tietenkin vielä kaapelista virtaa saavat johdinautot ja oma henkilökohtainen suosikkini vauhtipyörä, jossa auton sisällä on ennen lähtöä ulkopuolisesta voimanlähteestä kiihdytetty valtava myllynkivi, josta moottori siirtää voimaa renkaisiin.

9.5.202010.5.2020

Mielenterveys ja yhteiskunta

Tunnettu vitsi kuuluu:

-Miten psykologi ja sosiologi eroavat toisistaan?
-Toinen syyttää itseään, toinen yhteiskuntaa.

Yleisesti ajatellaan, että mielenterveysongelmat ovat yksityisiä tragedioita, joista yritetään hienotunteisesti vaieta. Yleisesti ajatellaan kaiketi myös, että sikäli kun mielenterveysongelmat johtuvat maailman ja yksilön välisestä vuorovaikutuksesta, on mielenterveysongelmat olleet laskussa, onhan elämä aiempaa helpompaa. 1990-luvulla ”skitsoaminen” oli yleinen slangisana sille, että joku käyttäytyi syyttä vihaisesti — ajatus oli, että tällainen ei ole normaalia käytöstä, että se on harvinaista. Voimme ajatella, että vaikka nykyisellä yhteiskunnalla on ongelmansa, niin olemme minimoineet ahdistuksen ja maksimoineet elämänlaadun. Tästä voisi päätellä, että jos joku tästäkin huolimatta ”sekoaa”, niin hän olisi seonnut missä tahansa muussakin yhteiskunnassa. Mutta onko näin?

Petteri Pietikäisen Hulluuden historiassa (2013) mainitaan, että vaikka on sairauksia joiden lähtösyy on neurologinen tai joissa oireiden fyysinen syy tiedetään (esimerkiksi neurosyfiliksen virustartunta tai Parkinsonin muutokset aivoissa) , niin valtaosa ”hulluuden” muodoista on mahdoton nähdä ruumiinavaajan pöydällä. Samalla se saa pohtimaan, mitä ”hulluus” on, jos sitä ei voi osoittaa kehosta edes jälkikäteen ja toisaalta hullut eivät ole hulluja jollain tietyllä tavalla – ihmisethän yleensä ovat yksilöitä. Milloin yksilöllinen käytös sitten on hullua, jotain mitä pitää diagnosoida? Mistä hulluus tulee, miten sitä voisi hoitaa, mitä hoidettaville tulisi tehdä?

Koska diagnoosit eivät (useinkaan) perustu fyysisiin merkkeihin, määriteltiin 1900-luvulla ”hulluus” subjektiivisesti lääkärin maailmankuvan toimesta: sen mukaan mikä (ylempään keskiluokkaan kuuluvasta) lääkäristä on outoa. Osin näin tehdään vieläkin, mistä kertoo esimerkiksi muutaman vuoden takainen Turun moottorisahajonglöörin tarina, jossa miehellä arveltiin olevan psykoosi koska tämä kertoi ammattinsa rehellisesti. Vastaavia tapauksia löytyi vuosilta 2005 – 2015 useita. Ei siis olekaan ihme, että rahvasta diagnosoitiin poikkeavaksi useita kertoja enemmän kuin porvareita, tai että rahvaan ja porvariston diagnoosit erosivat huolimatta samoista oireista: rahvaat mielisairaiksi, porvarit hermoheikoiksi (yhdet mielisairaalaan, toiset täyshoitolaan maalle).

Diagnosointi oli myös poliittista toisinajattelun rajoittamista: miesten aseman vahvistamista naisia vastaan (mm. suffragetit) tai toisinajattelijoiden siirtoa ”hoitoon” (Neuvostoliitto). Kyse ei tietenkään ole aktiivisesta pahantahtoisuudesta: on selvää, että kaikki ihmiset eivät pärjää yksinään — mutta puutteellinen ymmärrys toisen ihmisen tilanteesta johtaa puutteellisiin diagnooseihin ja näiden puutteellisiin ratkaisuyrityksiin. Jos lääkäri ei ymmärrä potilaan arkea tai osaa yhteiskunnassa, hän ei myöskään kykene auttamaan, ainoastaan eristämään. Ei ole yllättävää, että kun mielenterveyshoito on kehittynyt, mielisairaita on alettu hoitaa yhä enemmän hermoheikkojen tavalla. Samanaikaisesti yhä suurempi osa väestöstä alkoi saada diagnooseja vaivoista, joiden vuoksi heidän on vaikea toimia yhteiskunnassa.

Alan Curtis käsitteli dokumenttisarjassaan The Trap (2007), kuinka modernin maailman näkemys yhteiskunnasta muuttui matemaatikko John Nashin ajatusten myötä. Nash oli diagnosoitu paranoidi skitsofreenikko, joka oli matkustanut kymmenen vuotta kodin ja mielisairaalan väliä, koska mm. uskoi olevansa kommunistien tarkkailun kohteena (aiheesta on olemassa Russell Crowen näyttelemä ja Ron Howardin ohjaama elokuva Kaunis mieli). Näiden kymmenen vuoden aikana Nash laati matemaattisen todistuksen yksilöllisen ahneuden tuottamasta yhteishyvästä. Se oli Nashille paitsi osa parantumisprosessia, niin hyppy kansainväliseen maineeseen. Ahneus ei ollut enää häpeä, vaan tärkeä ihmisten toimintaa ohjaava tekijä, jota hyödynnettiin kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Ajatuksen ytimenä oli ahneuden rehellisyys: ihmisen saattoi aina luottaa olevan ahne. Jos työn hyvinhoidosta sai rahallisen palkkion, työ tehtiin paremmin. Valtioille se tarkoitti julkislaitosten yksityistämistä ja jäljelle oleviin virastoihin sovellettavaa uutta julkisjohtamista (New Public Management). Sen mukaan organisaatiot toimivat parhaiten kun (johtavalle) henkilökunnalle tarjotaan tulospalkkioita ja ihmisiä kannustetaan kohtelemaan toisiaan ammattillisesti välinearvon mukaan. Käytännössä toimintamalli kielsi empatian tai muut ahneuteen liittymättömät syyt kehittyä tai tehdä työtä. Malli myös yleistyi siitäkin huolimatta että työntekijät valitsivat palveluhalukkuuden ennen tehokkuutta, ellei heitä nimenomaisesti ohjattu toimimaan toisin. Tällöin ahneus paremmasta palkasta muuttui kuitenkin peloksi työn säilyttämisestä

Dokumentissaan Curtis väitti, että Nashin paranoia oli muuttunut yhteiskunnalliseksi sosiopatiaksi: kun aiemmin vedottiin ihmisen luontoon toimia oikein, niin nyt vedottiin ahneuteen. Argumentti on kuitenkin puutteellinen, kuten sosiologiset yritykset typistää syy-seuraus -suhteita yleensäkin ovat. Empatian ja yhteisön kokemuksen katoamisesta oli uutta julkisjohtamista edeltävästi puhuttu jo 1900-luvun alussa kaupungistumisen myötä (Georg Simmel ja kaupungissa asumisen yksinäisyys) sekä Fordin tehtailta alkanut taylorisaatio (ihmisten kohtelu tehtaan ”koneina”; työyhteisöjen sosiaalisten siteiden purku). On kuitenkin mahdollista, että Nashin ajatukset mahdollistivat lähinnä työväenluokkaan ja teolliseen työhön aiemmin kohdistuneen kontrollin ylettämisen keskiluokkaan ja toimistotyöhön. Tässä ei oltu aiemmin onnistuttu, koska palkitseminen olisi vaatinut työnopeuden ja -laadun mittaamista, mikä oli ennen sähköisiä tietojärjestelmiä mahdotonta. Samalla epävarmuuden kokemus alkoi lisääntymään, vaikka työsuhteiden pituus onkin säilynyt (mm. Pasi Pyöriän toimittamassa Työelämän myytit ja todellisuus).

Lopputulos on kuitenkin tunnettua: mielenterveysdiagnoosit ovat kasvaneet. Wikipedian mukaan Yhdysvalloissa yli 26 prosenttia täysi-ikäisistä täyttää mielenterveyden häiriön kriteerit. Suomessa taas vuonna 1987 syntyneiden elämänkaarta selvittäneessä tutkimuksessa kävi ilmi, että näistä laman ja hyvinvointivaltion vetäytymisen nähneistä 39% oli psykiatrisia poliklinikkakäyntejä ja 23% oli ostanut psyykelääkkeitä.

Mutta palatkaamme alkuun. Ovatko ”hullut” yksittäistapauksia ja ”poikkeuksia normaalista”? Jos näin, voisimme ajatella ”hulluus” ja mielenterveysongelmat ovat marginaalissa, että valtaosa väestöstä kokee olevansa yhteiskunnan kanssa vähintäänkin ”ok”. Kuitenkin, jos mielenterveysongelmista kärsii suuri murto-osa väestöstä, ei kyse voi olla harvinaisuudesta. Moni kuitenkin ajattelee olevansa kokemusten kanssa yksin ja vielä useampi ajattelee, ettei mielenterveyden ongelmat ole suuri ongelma, varsinkaan Suomessa.

Mistä luvut sitten kertovat: voivatko ihmiset aiempaa pahemmin? Vai diagnosoidaanko ihmisiä entistä tehokkaammin asioista, jotka ovat ihmisen normaalin toimintamallin osasia. Jos vanhempi tai puoliso kuolee, niin ymmärrämme että ihminen on sen jälkeen surullinen ja ahdistunut, että tämä on normaalia. Mutta jos suru jatkuu viikon, onko se yhä normaalia? Vuoden? Missä kohtaa tämän pitäisi ottaa pillereitä ja palata tehokkaaseen työhön, kuten kunnon työntekijän?

Mielenterveysongelmia ei tulisi käsitellä yksilötasolla, syyttää vain yksilöä. Edes kokemukset kuten läheisen aiheuttama suru ei ole pelkästään yksityinen kokemus, koska sen ympärillä on aina yhteiskunnan toimintamalli siitä, kuinka pitkä on hyväksyttävä suruaika ja kuinka surevaa tulisi kohdella. Jos yli neljännes väestöstä kokee mielenterveydellisiä ongelmia, niin se ei ole luonnotonta, vaan päinvastoin luonnollinen reaktio luonnottomaan ympäristöön. Ehkä sitä ympäristöä voisi kehittää. Se on kuitenkin itse rakentamamme.

23.3.2020

Kolonialismi ei päättynyt siirtomaaherruuksien loppumiseen ja kohdistuu myös Suomeen

Kirjoitan tämän tekstin johdantona voidakseni käsitelläkseni myöhemmin mm. Tampereen uuden jäähallin nimeä, Suomen historiaa ja kaivospolitiikkaa.Tällä kertaa kuitenkin keskityn vain kolonialismin määritelmään.

Kolonialimi on vaikea aihe. Ahneutta, julmuutta, lukemattomien kulttuuriperimien menetystä ja rikoksia ihmiskuntaa kohtaan, kaikki kuorutettuna vahvimman oikeudella. Kun koko ajanjakso ajattelutapoineen tuntuu vastenmieliseltä, tekee helpoksi etäännyttää se mahdollisimman kauaksi omasta arjesta ja kansan historiasta, jolloin näkemättä jää paitsi oma historia, niin myös ymmärrys nykyhetkemme kehyksestä. Kieltäytymästä pohtimasta olemme kuin traumatisoituneita ihmisiä, jotka myrkyttävät tulevaisuutensa kykenemätömyyttään käsitellä menneisyyttä.

Mutta mitä kolonialismi on? Siirtomaaherruudet tietenkin, mutta sanominen että vain siirtomaaherruus on kolonialismia on kuin sanoisi että tuhkarokon pilkut ihossa ovat tuhkarokkoa. Se on tietenkin totta, mutta ei tuhkarokkoa niiden pilkkujen takia vältellä, vaan sen vuoksi, mistä pilkut ovat oire ja mitä tauti tekee kehon sisällä.

Jos wikipediasta hakee artikkelin kolonialismista, tarjoaa se useampia määritelmiä riippuen ajasta ja paikasta. Tärkein ero on motivaatio: kun puhutaan kolonialismista 1500-luvusta lähtien, kyseessä on ennenkaikkea taloudellisen hyödyn ulosmittaaminen alueelta toiselle siten, että vaihto hyödyttää toista osapuolta selkeästi toista enemmän. Tämä voi tarkoittaa jotain yksinkertaista kuin Espanjan kullankaivuuta Amerikan siirtomaissaan, mutta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan siirtomaat ovatkin monimutkaisempia: siirtomaista haettiin raaka-aineita samalla kun alusmaita käytettiin laivaston (ja myöhemmin lentokoneiden) tukikohtina. Muitakin etuja oli: emämaan sekundatavaralle löytyi aina siirtomaista markkinat, kun ulkomaalaisten imperiumien tuotteet voitiin käännyttää rajalla.

Ymmärtämällä kolonialismin perussyyn olevan kapitalistinen (ja militaristinen) eikä vain imperiumien rakentamisen, ymmärrämme samalla imperiumit välinearvollisiksi, minkä vuoksi niistä oli verrattain helppo luopua muutamassa vuodessa 1960-luvulla. Kun eurooppalaiset saapuivat, heillä ei ollut mitään tarjottavaa paikallisille vastineeksi heidän tuotteistaan. Sikäläiset kulttuurit olivat rakentuneet paikallisten tavaroiden ympärille, eikä eurooppalaisilla ollut juurikaan mitään, mitä tarjota paikallisten työn ja tavaroiden (laajamittaista) vaihtoa varten. Piti turvautua väkivaltaan. On huomattavaa, että esimerkiksi Intian niemimaan valtiot valloitettiin nimenomaan mauste- ja teekaupan toimitusvalmiuden varmistamiseksi ja liitettiin ”suoraan” osaksi Britannian imperiumia vasta jälkikäteen, kun luottamus Itä-Intian kauppakompanjan kykyyn hallinnoida aluetta oli rahoituskriisien jälkeen mennyt.

Tintti Afrikassa (Tintin au Congo), 1931. Myöhemmissä laitoksissa (Kongon itsenäistyttyä) Tintti opettaa matematiikkaa. Opettamalla Kongossa Belgiasta ”normaalina” Tintti samalla kertoo nuorille, millaisia heidän tulisi olla jotteivät he olisi ”epänormaaleja”.

Vuosisatojen siirtomaavallan aikana kolonioiden kulttuuria muutettiin niin, että tarve eurooppalaisten tavaroille olikin olemassa: kristinusko, eurooppalaisen kulttuurin edistäminen koulun kautta, paikallisten kielten syrjäytyminen emämaan kielen hyväksi, maa-alueiden uusjako ym. johtivat kolonioiden muutokseen niin, että niiden kanssa kyettiin käymään (epätasa-arvoista) kauppaa. Vaikka alueilla siirryttiin demokratiaan, niin siirtomaavallan aikana alueelle tulleet yritykset jäivät — niiden omaisuutta suojelevien sotilaiden uniformut vain vaihtuivat. Asia on erityisen silmiinpistävä Yhdysvaltain banaanivaltio-politiikan kanssa(jos Yhdysvaltain yritysten omaisuutta uhataan, CIA suorittaa vallankumouksen), mutta esimerkiksi Ranskan entiset siirtomaat käyttävät edelleen Ranskan (sittemmin Euroopan) keskuspankin alaisuudessa olevaa frangia ja EU:n kauppasopimukset kohtelevat näitä entisiä siirtomaita eri tavalla ”muihin” maihin nähden. Näin emävaltiolle itsenäistyminen ei ole välttämättä niinkään imperiumin menetystä kuin ”turhista menoeristä luopumista”. Tärkeiden resurssien saanti on edelleen turvattu, sotilastukikohdat kuuluvat edelleen emämaalle (Kyproksen tilanne on varsinkin ilmiselvä, kts. kuva) ja tarvittaessa voidaan tukea yhtä presidenttikandidaattia toisten ohi tai jopa toteuttaa suoraan vallankumous.

Kyproksen kartta. Kypros on Britannian entinen siirtomaa. Osana itsenäistymisprosessia Britannia rajasi sotilastukikohtansa koloniansa ulkopuolelle, jolloin maan itsenäistyminen ei vaikuttanut sotilastukikohtiin, jotka kattavat merkittävän osan valtio(ide)n pinta-alasta. Kuva: CIA World Factbook / Wikipedia. Ei tekijänoikeutta.

Mitä kolonialismi sitten on tänään? Ilmiselviä kohtia on epäedulliset kauppa-, maa- ja lainasopimukset (kts. otsikkokuva), mutta kyse voi olla myös hienovaraisemmista asioista. Jos esimerkiksi maalla ei ole omaa (merkittävää) viihdeteollisuuttaan tai historiantutkimustaan, niin kansakunta näkee itsensä nimenomaan sitä kautta, miten ”emämaan” historiankirjoitus ja viihdeteollisuus heidät näkee. Kyse ei ole myöskään binäärisestä joko-tai tilanteesta, jos esimerkiksi jonkun alan tai genren teoksia ei ole, niin tämä voi vaikuttaa voimakkaasti maailmankuvaan alan/genren ulkopuolellakin. Kun helsinkiläisessä kahvilassa ei saa palvelua suomeksi, ”koska kaikki ymmärtää englantia muttei suomea”, niin kyse on muun muassa kolonialismista; emämaan näkemisen ”tyypillisenä” ja siirtomaan ”poikkeuksellisena”. Tähänhän esimerkiksi Venäjä pyrkii Russia Today -kanavallaan, mutta samaa tekee esimerkiksi Yhdysvallat ja sen yritykset rahoittamalla Hollywood -tuotannoissa ”oikeita” tapoja nähdä amerikkalainen kulttuuri ja sen tuotteet (ml. asevoimat), joka sitten näyttäytyy ihmisten asenteissa Yhdysvaltain politiikan eri osa-alueita kohtaan. Myös EU pyrkii tähän erilaisilla TV-ohjelmien ja streamauspalveluiden sisältöjen alkuperäismaita ohjailevilla lainsäädännöillä.

Myöhemmin vielä Suomen historiasta ja nykyhetkestä kolonisaation näkökulmasta ja toisaalta miten tämä kaikki näkyy kotikaupungissani Tampereella.

1.3.20202.3.2020

Verkkokauppa ei koskaan korvaa kivijalkaa

Vähittäiskaupassa on mukana pysyviä tekijöitä, jotka eivät muutu vain siksi, että yrityksellä on kivijalan sijaan varasto ja verkkokauppa. Riippumatta mistä tavara päätetään ostaa, se pitää toimittaa asiakkaalle tätä tyydyttävällä tavalla. Toimintatapana Internetin kivijaloille tuottama kilpailu ei juurikaan eroa Suomessakin jo 1800-luvun lopussa alkaneesta postimyynnistä, jonka suuria nimiä 1900-luvulla oli postimyynnillä aloittanut Anttila, joka myöhemmin laajeni tavarataloihin ja (yhtenä ensimmäisenä Suomessa) myös verkkoon.

Niin postimyynnissä kuin internetissäkin suurena etuna kivijalkaan nähden on tilavuokrissa ja palkoissa mahdolinen säästö, joka heijastui yhtäältä hintoihin ja toisaalta valikoiman suuruuteen. Kuitenkin viime vuosikymmenellä nähty verkkokaupan ja kivijalkojen voimakkaasti eriävät hinnat ovat olleet poikkeuksellisia. Taustalla on ollut paitsi huono laatu, niin uusien verkkotoimijoiden halukkuus toimia vuosikausia tappiolla saattaakseen kilpailijoita konkurssiin. Myös muita tekijöitä on ollut: halpoja hintoja on ylläpidetty siirtämällä kuljetuskustannuksia välikäsille (vanhentuneiden postitussopimusten avulla) ja verokiertelyllä, Lisäksi asiakkaiden kärsivällisyyttä on koiteltu esimerkiksi pakettien toimituksen suhteen ja hintojen vertailua on vaikeutettu eriyttämällä postimaksut, verot, tullit ja Postin tullin käsittelymaksu erikseen tuotteen hinnasta, vain muutaman yksityiskohdan mainitakseni. Vuonna 2020 nämä porsaanrei’iät alkaa olla tukittu ja esimerkiksi nousevat postimaksut Kiinasta vähentävät halua heräteostoksiin. Suurimmaksi eroksi kivijalan ja verkkokaupan välille jää yhdessä laidassa valikoima, toisessa asiakaspalvelu ja toimitusnopeus.

Halpojen hintojen ollessa ohi verkkokaupat alkavat etsiä uusia asiakkaita asiakaspalvelulla, mikä usein tarkoittaa juurikin kivijalkojen perustamista. Zalandolla on liikkeitä ympäri Saksaa ja myös Amazon satsaa kadunvarteen. Uusi toimintamalli tarjoaa paitsi lisätuloja, niin mahdollisuutta tavoittaa asiakkaita, jotka eivät ole kiinnostuneita asioimaan verkossa. Samanaikaisesti perinteiset kivijalat avaavat ja kehittävät verkkokauppoja, esimerkkinä Stockmann, H&M ja Sokos. Toimintana tämä vastaa hyvin sitä, mitä postimyynnin kanssa tapahtui 1950-luvulla: Anttila alkoi perustaa kivijalkoja, Stockmann aloitti postimyynnin Hobby Hall -merkin alla.

Verkkokaupan tulo vaikuttaa helposti uutisia seuraamalla siirtymältä kokonaan toisenlaiseen toimintatapaan, mutta lopulta kyse on melko pienistä tekijöistä. Amazon ei ole vain mystinen kauppa tietokoneella, vaan vaihtoehto Prismalle paitsi valikoiman ja hinnan, niin myös asiakaspalvelun ja toimitusajan kanssa. Kokonaisuutena kyse on vain yksityiskohtien hiomisesta, ei suuresta innovaatiosta: kuten sanottu, verkkokauppa on käytännössä postimyyntiä sähköisellä katalogilla. Sillä on puolensa, mutta ei ole syytä miksei myös S-ryhmä siihen pystyisi.

Verkkokaupan hyvä puoli on mahdollisuus pitää valtavia varastoja joista toimittaa tavaraa suoraan kuluttajalle tämän sitä pyytäessä. Tällaisia varastoja löytyy myös S-ryhmältä: niiden yhteydessä olevista terminaaleista huolletaan kaikkia Suomen S-ryhmän kauppoja niiden lähettämien tavaratilauslistojen mukaisesti. Kilpailussa Amazonin kanssa kyse on vain tavasta, jolla tavara toimitetaan nopeiten ja käteviten kotiovelle (tai sen lähelle). Amazonin suuri heikkous on sen riippuvuus kuljetusyritysten toiminnasta. Lähikaupoissa S-ryhmällä on mahdollisuus tarjota parempi ja nopeampi toimitus kuin mihin Amazon kykenee, asiakaspalvelijan kanssa. Helsingissä ratkaisun kehitys on jo pitkällä.

Tähän tekstiin kuului alunperin pohdinta verkkokaupan asiakaskokemuksesta. Julkaisin sen erillisenä viestinä.

Olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien osuuskaupan toimintaa Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla.

17.1.202017.1.2020

Elovena-pakkauksen muutos kertoo vieraantumisesta luonnosta

Raisio muuttaa Elovena-paketin maskotin pukua osana brändin yhtenäistämistä Euroopassa. Kansallispuvuilta vaikutteita ottaneet vaate ja huivi vaihtuvat siniseen toimistomekkoon ja korottomiin kenkiin. Raision mukaan väri, vaatteen leikkaus ja kenkien käytännöllisyys kertoo ulkomailla enemmän Suomesta kuin mantereen yhteiseen perintöön kuuluvat kansallispuvut. Samalla muutos uusi paketti kertoo myös suomalaisten omakuvasta.

Ilmoitus on yksi monista vuosien varrella tehdyistä kaurapaketin muutoksista. Aiemmin Elovenan pakkauksen nykymallin kädestä katosi sirppi jolla kaura oli leikattu, sitten metsä pellon takaa, lopulta itse pelto. Muutos yhä yksinkertaisempaan on eräänlaista kulttuurillista dementiaa. Olemme etääntyneet yhä kauemmas historiastamme ja ruuan alkuperästä. Alkutuotanto tuntuu nykyään niin kaukaiselta ja mekaaniselta, ettemme osaa arvostaa sitä edes maalaisromantiikan kautta. Uudeksi myyntivaltiksi niin Suomessa kuin Euroopassa nouseekin sitten tieto-iskumainen suorittaminen: GLUTEN FREE // JUMBO WHOLEGRAIN OATS // OATS FROM FINLAND, tietenkin englanniksi. Piika itse on vaihtunut hämmentyneesti kameraan hymyileväksi edustushenkilöksi, joka ei tiedä mitä kaurakimppu-rekvisiitalla tekisi. Raision mielestä tämä edustaa kuitenkin suomalaisuutta: niin Suomessa kuin ulkomailla.

Tekstissä olevat kuvat ovat muokattu Raision verkkosivuilta ja pörssitiedotteesta. Kuvia käytetään havainnollistamistarkoituksessa.