Fasismin määritelmästä

Kirjoitin tämän alunperin Mastodoniin englanniksi. Jälkikäteen tuli mieli säilyttää tämä myöhempää käyttöä varten, joten kirjoitin tämän laajentaen uusiksi suomeksi.

Daltonien veljekset ja serkukset. Eriarvoisia, mutta kaikki lainsuojattomia. (Paitsi Averell.)

Kun puhutaan fasismista, ajatellaan usein toista maailmansotaa ja erityisesti Hitleriä ja natsipuoluetta. Se on usein ihan riittävä rima puhuttaessa toisen maailmansodan ”pahiksista”, mutta poliittisista aatemaailmoista puhuttaessa paljon jää sanomatta.

Onko se fasismia jos ei tapa juutalaisia? Tai jos ei valmistaudu sotaan? Entä kuinka fasismi eroaa kolonialismista tai Neuvostoliiton marxismi-leninismistä? Monelle nämä asiat tuntuvat olevan vaikeita, eikä ihme: ainakaan omalle sukupolvelleni (Y) nämä asiat eivät auenneet edes lukiossa. Toisen maailmansodan yhteydessä puhuttiin lähinnä keskitysleireistä ja yhteiskuntaopin tunnilla lähinnä suomalaisesta monipuoluejärjestelmästä — jolloin ymmärrykseen jää diktatuurien ja harvainvaltojen mentävä aukko.

Lyhyt tiivistelmä toista maailmansotaa edeltäneestä sadasta vuodesta. Höyrykone keksittiin ja sen myötä nykyaikainen päivätyö. Samalla romukoppaan menivät satojen vuosien aikana kehittyneet käytännöt joiden tarkoitus oli pitää kansan elämä elämisen arvoisena. Elinajanodotus laski englantilaisissa tehdaskaupungeissa 23:een vuoteen (!), ja kilpailun hengessä vastaaviin ennätyksiin päästiin myös muualla.

Kun työläisillä ei ollut äänioikeutta, niin lait suosivat tehtaanomistajia. Esimerkiksi määräaikaisen työsuhteen keskenjättänyt heitettiin linnaan kunnes suostui tekemään sopimuksen loppuun, ja köyhäinhuolto korvattiin vankilamaisilla köyhäintaloilla, joihin joutuneet kodittomat ja muut huono-osaiset joutuivat esimerkiksi pyörittämään vastuksilla vahvistettua juoksumattoa leipänsä eteen (joskus täten tehtiin viljasta jauhoa, mutta myöhemmin myös ihan vain rangaistuksena). Tämä sopi hyvin liberalistiseen ajatusmalliin, jossa jokainen huolehti itsestään. Köyhäintalon tehtävä ei siis ollut niinkään huolehtia heikompiosaisista, kuin piiskata nämä kuntoon jossa nämä olisivat taas halukkaita tekemään töitä. Työ siis tekisi vapaaksi.

Köyhäintalon juoksumatto. Pakollista hauskaa. Lontoon Brixton, 1827.

Seuraavan 80 vuoden aikana tapahtui useita muutoksia: länsimaisissa toteutettiin yleinen äänioikeus, työturvallisuus parani, mutta taloudellinen epätasa-arvo pysyi ja kasvoi. Ja lopulta tuli suuri lama (1929). Tilanne muuttui kestämättömäksi. Antropologi Karl Polanyin (Suuri murros) mukaan tilanteeseen oli pakko löytää ratkaisu valtioiden taholta, tai päätös tehtäisiin niiden puolesta. Tiivistäen: joko järjestäytynyt ay-liike järjestäisi vallankumouksen (sosialismi jne.), omistava luokka tekisi vallankumouksen ja kieltäisi ay-liikkeen (fasismi), tai sitten hallitus alkaisi rakentaa kompromissia luoden hyvinvointiyhteiskuntaa.

Lukija voi halutessaan miettiä miten Suomen teollistuneen etelärannikon vallankumousyritys 1917, tai sisällissodan jälkeinen sisäministeri Ritavuoren murha (1922), ay-liikkeen murto (Vientirauha Oy), vasemmistosympatiaepäilyjen johtaminen väkivaltaan ja kidnappauksiin, sekä ”sisällissodan voiton hedelmien” turvaamiseksi järjestetty Mäntsälän kapina sopii yllä mainittuun kuvioon.

Vastaavia liikkeitä oli myös muualla: Yhdysvalloissa hääri natsimyönteinen America First -liike, ja samanaikaisesti Wall Street yritti lahjoa demokratioita latinalaisessa Amerikassa yhdysvaltalaisten yritysten laskuun tuhonnutta kenraali Smedley Butleria tekemään vastaanvanlaista demokratiantuhoamista myös Yhdysvalloissa.

Gabriel over the White House kertoo Yhdysvaltain presidentin ruumiiseen asettuvasta arkkienkeli Gabrielista, joka julistaa Yhdysvallat fasistiseksi diktatuuriksi. 1930.

Jottei tämä muutu vaikeammaksi, niin lopuksi kysymys-ja-vastaus -formaatilla keskeisiä asioita:

Oliko fasismi sitten vain kolonialismia kotona?
Kolonialismin ydin oli varmistaa että plantaaseilta voitiin tuoda raaka-aineita länsimaihin. Kyse ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ollut sodan tarpeista, vaan tavasta tuhota paikallisten aiemmat elinkeinot, jolloin ainoa tapa pysyä elossa oli myydä alihintaisia tuotteita jalostettavaksi länsimaihin. Siirtomaista luopuminen ei siis johtunut niinkään länsimaiden hyväntahtoisuudesta, vaan siitä että uudet hallinnot lupasivat ylläpitää entisten siirtomaavaltojen yritysten oikeuksia siirtomaiden raaka-aineisiin. Miksi ylläpitää turhaan laajoja sotavoimia kun paikalliset voivat tehdä sen itse? Ja jos hommat menee pieleen, niin aina voi tehdä vallankaappauksen.

Fasismissa ja jälkikolonialismissa oli siis paljon yhteistä: kansan näkeminen suuryritysten palvelijoina. Alkuperäisessä kolonialismissa (jossa kansaa koulutettiin näkemään itsensä alamaisina) ei niinkään.

Onko se fasismia jos ei tapa juutalaisia tai muuten harrasta eugeniikkaa?
Hitlerin politiikka oli monella tavalla ristiriitaista. Jos hän olisi kiinnostunut voittamaan sodan, hän ei olisi uhrannut sotavoimia epäsopivien tappamiseen (sen olisi voinut tehdä sodan voittamisen jälkeenkin; käänteinen taas ei pidä paikkaansa). Poliittisesti aktiivien vangitseminen oli tapa vähentää kritiikkiä hallintoa vastaan, mutta osin kyse oli myös vain yhteiskunnan pakottamisesta hallinnon kannalta ”oikeaan” muottiin: kansa työvoimana, ei kansa oman kohtalonsa valtiaina. Eugeniikka ja ihmiskokeet olivat tuohon aikaan yleistä vähän kaikkialla: se oli tulevaisuudenala. Länsimaat luopuivat siitä tyypillisesti 1960..1970-lukujen aikana. Mukaanlukien Suomi. Lukija voi huvikseen ottaa selvää kuinka ksylitolin terveellisyysvaikutukset saatiin selville.

Keskitysleireillä hihaan ommeltuja symboleja. Niistä pystyi näkemään helposti oliko vanki esimerkiksi (vasemmalta oikealle) poliittisesti aktiivinen, ammattirikollinen, muista länsimaista muuttanut (emigrantti); uskovainen, homo, tai epäsosiaalinen.

Onko se fasismia jos ei sodi?
Hitler uskoi merkantilismiin: 1800-luvun alussa hylättyyn ajatukseen jonka mukaan jokainen ulkomailta tehty ostos heikentää kotimaata. Koska merkantilismi ei toimi, oli Hitlerin politiikka johtanut talouden heikkenemiseen. Sodankäynti oli tapa saada resursseja joita Saksa olisi voinut myös saada tekemällä kauppaa naapureiden kanssa, mutta Hitler ei halunnut.

Itseasiassa, rajojen sulkeminen kaupalta (ts. asettuminen globaalin yhteisön ulkopuolelle) on yksi helpoimmista tavoista tehdä kotimaasta maalitaulu. Jos kotimaasi ei osta/myy tuotteita tai raaka-aineita, niin tehtaittesi pommittaminen ei haittaa pommittajan kotimaan tavarantoimituksia. Ja jos valtio ei ole naapureille velkaa, ei tarvitse myöskään miettiä voiko niitä velkoja maksaa. Niinpä helpoin tapa estää Yhdysvaltain (tai muiden) pommituskampanjat on huolehtia vaikkapa että keskitysleirit tuottavat lenkkareita muiden maiden markkinoille. Esimerkiksi Kiinan keskitysleireillä valmistetaan 2020-luvulla tomaatteja EU:lle.

Mikä ero kommunismilla [eli marxismi-leninismillä; valtiokapitalismilla] sitten on fasismiin?
Teoriassa Neuvostoliitossa oli laajempi demokratia kuin Yhdysvalloissa: koska yritykset olivat valtion omistuksessa, saattoi niiden tuotantotapoihin vaikuttaa äänestämällä. Puolueita oli vain yksi, mutta teoriassa kuka tahansa saattoi olla poliittisesti aktiivinen ja näin nousta luottamustehtävissä aina huipulle asti.

Käytännössä Neuvostoliitto oli lähes koko olemassaolonsa ajan sotataloudessa: sen johtajat pelkäsivät ulkovaltojen hyökkäystä tai ulkovalloista ohjattua palatsivallankumousta. Kummatkin pelot olivat aiheellisia (tai ainakin niille löytyi perusteita), mutta tuloksena teoreettiset oikeudet karisivat eivätkä koskaan muuttuneet käytännöiksi. Loppua kohden Neuvostoliitto pelkäsi jopa farkkuja ja rock-musiikkia. (Paranoialle oli myös syy: ne vasemmistolaiset regiimit jotka yrittivät elää ”normaalia elämää” joutuivat CIA-johdettujen vallankumousten uhreiksi.)

Fasismissa oikeuksien puute ei ole bugi vaan ominaisuus: yleensä armeijan tuella huolehditaan siitä ettei ammattiyhdistysliike tai muu oikeuksia vaativa mielenosoitusliike pääse kehittämään toimintaansa. Keskiössä on aina teollisuuden toimintavalmius. Kuten kaikista neuvostoliittolaisvitseistä muistamme, teollinen toimintavalmius ei ollut koskaan idässä mitenkään suurin prioriteetti.

Onko Kiina sitten fasistinen vai kommunistinen?
En ole Kiina-asiantuntija. Todennäköisempää kuitenkin on että Kiina on ennenkaikkea nationalistinen. Deng Xiaoping kuuluisasti sanoi, ettei ole väliä onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. Kiina on kiinnostuneempi rakentamaan suurvalta-asemaa kuin käymään ideologista sotaa Neuvostoliiton tyyliin. Jos jotain Kiina toteuttaa nyt 1900-luvun länsimaisia askeleita joissa kapitalismi ja imperialismi sekoittuivat luomaan kotimaahan johtavia tulovirtoja.

Muuttuva Helsinki

Huomasin että Helsingin kartat ovat jo 1700-luvun lopulta tehty edistyksellisesti kolmiomittauksella, joka tarjoaa lähes satelliittitasoisen mittasuhteiden tarkastelun. (Eli ei mitään kummallisia maanmuotoja jotka eivät ole suhteessa todellisuuteen.)

Helsingin kartta vuonna 1787. Huomaa ettei pohjoinen osoita ylöspäin, ja Esplanadille jatkuva (sittemmin täytön ja maannouseman kadottama) Kluuvinlahti.

Tästä kiinnostuneena vertasin Siltasaaren muutosta päälle 200 vuodessa.

Siltasaaren muutos vuodesta 1787 vuoteen 2023. Maan nousema, mutta ennenkaikkea Töölön sokeritehtaan lahteen kaatama jäte siirsi rantoja lähemmäksi toisiaan. Samalla ”Pitkäsilta” menetti yli puolet pituudestaan.

Olin yllättynyt kuinka hyvin kolmiomittaus sopi yhteen uuden kartan kanssa: kun sillan sijainnin pisti yhteen muiden muuttumattomien kohtien kanssa, niin yhdistelmät menivät näpsäkkäästi yhteen.

Käytettyäni tähän kuvanmuokkaukseen aivan liikaa aikaa, huomasin että Helsinki löytyi myös Mikko Kutiaisen ylläpitämä vanhojen karttojen vertauspalvelu, joka ei tosin kata kuin 20. vuosisadan: https://vanhatkartat.fi/#14.36/60.17345/24.95024

Bonus: eduskuntatalon paikka vanhalla kartalla saattaa yllättää:

Makkaratalo ja rautatieasema – sata vuotta ajassa

Tein oheisen ja se piti saada jonnekin ladattua. Joten tässä. Alla jotain pohdintaa, joka jäi keskeneräiseksi Finnan suunnittelemattoman käyttökatkon vuoksi. Julkaisen kuitenkin.

Kiitos Finnan kuvien erinomaisen laadun ja CCbydeed4.0 -lisenssin joka teki työstä mahdollisen. Harmittavasti (ja luonnollisista syistä) metatiedot eivät ole aina ilmeisiä, joten en jälkikäteen osannut täysin jäljittää ottamiani askelia, Yritän muistuttaa etten ollut tekemässä akateemista tekstiä, mutta hävettää tämä silti.

Hakasalmenkatu 4 vuonna 1904 – asuinkadusta liikekaduksi

Rosenbröijer, A. Hakasalmenkatu 4 (= Keskuskatu 6) talon purkaminen. Linkki.

Metatiedoissa mainitaan ainoastaan valokuvaajan aktiivisuusjakso (1900 – 1929), mutta muussa yhteydessä Finnasta löytyy tieto että osoitteessa sijaitsi tuohon aikaan Tollanderin talo joka purettiin 1904, ja sen tilalle rakennettu basaarirakennus valmistui 1910. Basaarirakennus purettiin vasta Makkaratalon tieltä, joten kuvaushetken pystyi määrittelemään paljon tarkemmin kuin ensin kuvittelin (alunperin arvelin kuvan olevan vuodelta 1908, mutta paikassa lienee ollut useamman vuoden monttu).

Hakasalmenkatu 4 (=Keskuskatu 6) eli vuonna 1904 purettu Tollanderin talo.
Foto Roos, v. Keskuskatu 6. Valmistui 1910.

Tollanderin talosta vielä: kyseessähän on todellakin asuinrakennus. Nykynäkökulmasta ajatus tuntuu kummalliselta, kun rautatieaseman ympärillä ei pitkään tainnut juuri asuntoja löytyä!

Vuonna 1927 -Rautatien päätepiste

Vasemmalla nykyinen Makkaratalon tontti, takana Sokoksen tontti. Keskellä vanha rautatieasema. Oikealla uuden rautatieaseman pääty (nyk. Scandic Grand Central). Linkki.

Otos Helsingin asemakaavasta 1878. Kuvassa näkyy rautatiealueen nykyistä merkittävämpi koko, joka peittää nykyisen kansalaistorin. Lisäksi kuvasta näkyy Kaivotorille johtava rautatielinja, asemalaiturit kiinni Kaivokadulle (nykyisen kääntöpaikan päälle), vanhan rautatieaseman, sekä nykyisen Makkaratalon tontin oikeassa alakulmassa. Valokuva seinätaulusta.

Kuvasarjan toisessa kuvassa näkyy 1917 valmistunut nykyinen päärautatieasema. Edellinen asema sijaitsi nykyisen aseman pääoven edessä Kaisaniemeen päin katsoen, ja purettiin kun uusi oli valmis vastaanottamaan asiakkaista. Vanha rakennus olisi juuri ja juuri rajautunut ensimmäisestä kuvasta pois: yritin katsoa jos ensimmäistä kuvaa suurentamalla olisi nähnyt talonreunaa, mutta ei.

Koska alkuperäinen asema oli Kaivokadussa kiinni ja uusi asema rakennettiin sen taakse (Ateneumista katsoen), jäi alkuperäisen aseman ja laajennetunkin Kaivokadun väliin tyhjä tila jolle ei oikein koskaan ole löytynyt kunnon käyttöä.

Kuvia etsiessä kävi kävi myös ilmi että Keskuskatua oli 1920-luvulla levennetty. En tiedä syitä. Arvauksia voi olla kasvava autoliikenteen tarve tai ehkä vain epämääräinen halu rakentaa ”eurooppalaisempaa” pääkaupunkia.

Vuonna 1970

City-Center (tai Makkaratalo) valmistui 1967. Talo suunniteltiin ja rakennettiin sinä lyhyenä kultaisena hetkenä jolloin yksityisautoilun arveltiin olevan Helsingin tulevaisuus: autolla piti päästä mukavasti keskustaan ja kauppaan ja kävely piti siirtää katujen alle, pois oikean liikenteen tieltä. City-Centerissä logiikka näkyy ramppeina, joita pitkin autot nousevat makkaran päälle odottamaan kuskejaan. Jalankulkijalle syntynyt tila on ikikostea ja epämiellyttävä: nuorena kulkeneeni rautatieasemalta Akateemiseen kirjoja ostamaan. Kesti aikansa ennenkuin ymmärsin jalankulun olleen suunniteltu kulkemaan rakennuksen yhteydessä valmistuneen sokkeloisen Asematunnelin kautta ja edelleen Suomalaisen kirjakaupan eteen.

”Valtava liittymä olisi peittänyt suuren osan Ruoholahdesta.” Linkki.

Suuri autoilijan unelmakaupunki jäi suurimmalta osalta rakentamatta. Useissa lähteissä rakentamatta jättämisestä kiitellään Smith-Polvisen liikennesuunnitelmaa, joka näytti autoilun helpottamisen hinnan: lähes koko Helsingin niemen senhetkisen rakennuskannan purkamista. Huomio johti metronvalmisteluun, johon liittyy vielä yksi Makkarataloa koskeva yksityiskohta: sen yhteydessä rakennettuun Asematunneliin sijoitettiin etukäteen metroasema tulevaa linjaa silmälläpitäen. Lopulta kuitenkin kävi ilmi aseman olleen liian lähellä maanpintaa, ja uusi piti rakentaa sen alle. Alkuperäinen asema toimi vaihtelevasti squash-hallina ja HSL:n työntekijöiden taukotilana, kunnes vuonna 2009 tiloissa tapahtui kuuluisa vesivahinko ja Rautatieaseman metroasema (se käytössä oleva) oli kuukausia käyttökiellossa.

Kuvakaappaus Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin blogista Keiden kaupunki, joka myöhemmn julkaistiin kirjassa Polkimilla (2023: kuvakaappaus sivulla 89)

Metrolinjojen valmisteluun löytyy Elävän Arkiston sivuilta dokumentti, josta selviää miksi metron suunnittelu kesti niinkin pitkään, ja maksoi samassa suhteessa . Spoileri: kokoomus hidasteli kunnes uudet asuinalueet olivat valmistuneet autokeskeisinä). Linkki.

Smith-Polvisesta löytyy Helsingin Sanomien sivuilta Kalle Silferbergin ja Uolevi Holmbergin artikkeli Suuret suunnitelmat (ainakin toistaiseksi – Hesarin sivuilla ei ole historiaallisesti ollut kovin hyvää jatkuvuutta) osoitteessa https://dynamic.hs.fi/2019/smith-polvinen/. Kaupunkisuunnittelun siirtyminen käveltävästä autoiltavaksi (ja tähän liittyvään kävelyn viihtyvyyden laskuun) voi suositella historiantutkija Tiina Männistö-Funkin ja sarjakuvataitelija Tiitu Takalon blogia Keiden kaupunki, ja siihen pohjautuvaa kirjaa Polkimilla (2023).

”Moottoritie olisi kulkenut Ruoholahden liittymästä Punavuoreen. Linkki.

Makkaratalo ja Helsingin rautatieasema vuonna 2017

Kiuru, S. Makkaratalo ja Helsingin rautatieasema. Linkki.

2000-luvun alussa Helsinkiä alettiin hiljalleen rakentaa kävelijäystävälliseksi. Kaupungilla oli suunnitelmat kävelykadusta, ja Makkaratalon uusi omistaja päätti sen yhteydessä peruskorjata myös kauppakeskuksen: vuonna 2004 esitellyssä suunnitelmassa vanhasta rakennuksesta jäisi pystyyn vain perusrakenteet, ja makkara ja rampit jäisivät historiaan.

Kun rakennus lopulta valmistui 2013 olivat rampit kadonneet, mutta makkara oli valtuuston ja museoviraston vaatimuksesta jäänyt.

Kuvasarjan kannalta oli virhe ottaa peruskuvaksi viimeisin valokuva (sillä nykyhetkestä kuvia löytyy parhaiten), mutta toisaalta suurempia ongelmia ei tullut. Rautatieasema on hyvin kuvattua seutua, ja moni kuvaaja on näköjään vuosien varrella seissyt samassa paikassa. Valitussa kuvassa näkyy hyvin nykyhetki: ihmispaljous, korostetun kulutuskeskeinen maisema, ja kaiken keskellä kerjääjä. Juuri sellaisena mitä minä itse maiseman nykyään muistan.

Muuta

Vastaava kuva vähän edenmpää ajapaik.ee-palvelussa.

Vertaus Vanhan rautatieaseman sijainnista suhteessa nykytilaan löytyy ajapaik.ee-palvelusta.

Epäsopua luomassa

Päivän myrsky teekupissa oli huomio, että Facebookin nauru-reaktiota käytetään poliittisissa keskusteluissa nöyryytyksen välikappaleena:

Ihmiset reagoivat tulevaan nälänhätään nauramalla.

Huomio ei ole uusi, eikä yllättävä. Mark Zuckerberg vastusti pitkään ”dislike” -napin laittoa Facebookkiin, koska tämä olisi vaarantanut alustan ainutlaatuisen yhteisöllisyyden. Yhteisöllisyys oli Facebookille tärkeää, koska mitä enemmän aikaa ja klikkauksia alustalla tehtiin, sitä enemmän yritys sai mainostuloja. Vuosien varrella käyttäjien kokema yhteisöllisyys alkoi kuitenkin purkautua, kun sosiaalisen paineen alla ihmiset eivät enää rajoittaneet ystävälistojaan pelkästään tuntemiinsa ihmisiin. Samalla monimutkaisemmiksi muuttuvien sosiaalisten verkkojen keskellä (mitä uskaltaa kirjoittaa, jos sen näkee niin äiti, esimies kuin paras ystäväkin?) ihmiset alkoivat hiljalleen hylkäämään Facebookin kilpailijoiden eduksi.

20 nälänhätää käsittelevän uutisen 108 kommentista ovat asiaan positiivisesti suhtautuvia.

Lopulta Facebookilta loppui aika. Syyskuussa 2016 ”reaktiot” julkaistiin suurelle yleisölle hetkenä, jolloin sivuston suosio oli jo selvässä laskussa. Nuoriso viihtyi kännyköidensä Periscope- ja Tiktok-ohjelmissa. Jos tunnukset Facebookkiin hankittiinkin, niin siellä viihdyttiin yhä vähemmän, eikä päivityksiä kirjoitettu.

”Reaktiot” eivät Facebookin mukaan olleet toivottu ei-kiva -nappi, vaan tarkoitus antaa käyttäjille paremmin mahdollisuuksia kertoa tunteistaan ilman että heidän tarvitsi kokea velvollisuuttaa kirjoittaa viestejä uutisiin, joihin yläpeukku ei sopinut (mm. kuolinuutiset). Samalla uusi ominaisuus antoi kuitenkin myös Facebookille mahdollisuuden jatkaa kasvuaan puristamalla olemassa olevista käyttäjistä yhä enemmän rahaa, kun uusia käyttäjiä ei enää aiempaan tahtiin tullut.

Facebookin yläpeukku ja uudet ”reakto”-napit.

Nopeasti selvisi kuitenkin että ”reaktiot” toimisivat juurikin Zuckerbergin pelkäämänä dislike-nappina. Käyttäjäkokemus muuttui negatiivisemmaksi, kun ihmiset alkoivat huolimattomasti kertomaan tunteitaan. Tämä puolestaan sai ihmiset yhä helpommin kirjoittamaan itse viestit jo valmiiksi puolustuskannalla ollen, näin tehden vihamieliset reaktiot yhä odotettavammaksi. Noidankehä oli valmis, ja pian keksittiin myös kuinka ”väärin” uutisiin reagoimalla voitiin ”oikein”, reagoivat saada olonsa tuntumaan ahdistuneelta.

Tänä päivänä tutkimukset osoittavat Facebookissa menestyvän sisällön joka on luonteeltaan vahvasti positiivista tai negatiivista (neutraalin sijaan). Kummatkin tuottavat saman verran tykkäyksiä, mutta negatiivinen sisältö tuo myös kommentteja. Koska Facebookille aika alustalla on rahaa, on negatiivisuus sille positiivisuutta arvostettavampaa. Osin tämän vuoksi Facebookin algoritmi alkaakin tarjoaamaan käyttäjilleen jo alkuun negatiivisesti latautunutta sisältöä positiivisen tai neutraalin sijaan. Mitä tahansa, että käyttäjät pysyisivät sivulla.

Ihmiskunnan matka ”luomakunnan kuninkaaksi” oli riippuvainen kyvystämme tehdä yhteistyötä. Sen ansiosta meille on kehittynyt poikkeuksellisen vahva tarve olla selvillä ympäristössämme tunteista: yhteisömme meihin kokema ärtymys kun saattoi johtaa erottamiseen laumasta ja kuolemaan yksin luonnossa.  Facebookissa negatiivisten signaalien keskellä nuo apinanaivomme ovat jatkuvassa kiihdytystilassa, joka tutkimusten mukaan altistaa varsinkin vähän kasvokohtaamisia saavat ihmiset masennukseen (nuorison keskuudessa on joidenkin tutkimusten mukaan noussut myös itsemurhariski).

Tänään nämä vähän kasvokohtaamisia kohtaavat ihmiset olemme, kiitos koronan, me kaikki.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Kenties ei mitään, mutta asia on vähintäänkin hyvä tiedostaa. Facebook-alustan arvo on pitkälti sidottu juuri ”reaktioihin”, eikä yritys tule niistä luopumaan. Jos me puolestamme emme ole valmiit luopumaan Facebookin alustasta, tulisi meidän ymmärtää sen pyrkivän saamaan meidät voimaan huonosti. Joskus myös tämän sanominen ääneen on merkittävää.

Sanomalehden sarjakuvasivu vanhenee käsiin

Kirjoitin taannoin Kari Suomalaisesta ja mainitsin hänen uransa loppuneen kyvyttömyyteen muuttua aikojen mukana. 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneille vitsailu tuotti kyllä nauruja 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla vähemmän. Lopulta sotien jälkeen syntynyt päätoimittaja antoi potkut.

Sarjakuvasivu ei ole käyneet yhtä suuria muutoksia kuin pääkirjoituksen yhteydessä oleva pilakuva, lähinnä koska siltä ei odoteta yhteiskuntakritiikkiä. Hyväntahtoisuutensa vuoksi strippien sallitaan poikkeavan kauaksikin modernin arjen viitekehyksestä. Kuitenkin poikkeaman kasvaessa sarjakuvan lukeminen vaikeutuu, kun lukijalta vaaditaan yhä enemmän pohjatietoa. Suomalaisen sanomalehden sarjakuvasivulla poikkeama ilmenee kolmella eri tavalla:

  1. Sarjakuvastrippi on vanha, ”klassikko”. (Mm. Tove ja Lars Janssonin Muumit, Tenavat, Lassi ja Leevi.)
  2. Sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva on vanha. (Mm. Masi, Harald Hirmuinen.)
  3. Sarjakuva ja strippi ovat uusia, mutta lukijalle vieraasta kulttuurista. (Esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta.)

Ensimmäinen ja kolmas kohta lienevät helppo ymmärtää. Jos sarjakuvan huumori kumpuaa vaikkapa luokkayhteiskunnasta, on tilanne suomalaiselle vieras riippumatta sijoittuvatko tapahtumat 1930-luvun Suomeen (Kapteeni ja Ville) vai 2000-luvun Etelä-Afrikkaan (Madam & Eve). Vitsit toki voi ymmärtää, mutta se vaatii arjen ulkopuolisten tapahtumien hyväksymistä arkisina, asettumista vieraisiin kenkiin.  Tämä ei ehkä ole aamukahvin tippumista odottaessa mielekästä, varsinkaan jos sarjakuvan lukemisen ajatuksena ei ole ollut vieraaseen ajattelutapaan tutustuminen (mikä eittämättä on yksi Fingerporin vetovoimatekijöistä).

Kapteeni ja Ville 1934. Piirtänyt Poika Vesanto, Suomen kuvalehti 22/1934. (Skannannut Jyrki Vainio) Klikkaa suuremmaksi.
Madam & Eve, 2002. Tehnyt S.Francis, H.Dugmore & Rico. Like 2005 Klikkaa suuremmaksi.

Toisella tapaa mielenkiintoinen on sen sijaan tilanne, jossa sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva itse vanha. Tällöin sarja yrittää tavoitella modernia yleisöä työkaluilla, jotka on laadittu vuosikymmeniä aiemmin. Yksi esimerkki on Harald Hirmuinen, jota nyt tehdään jo kolmannessa tekijäpolvessa (Yhdysvalloissa sanomalehtisarjakuvat ovat perheyrityksiä). Harald Hirmuisen perusidea on sama kuin Kivisissä ja Sorasissa: otetaan moderni (1970-luvun alun) perhe ja siirretään heidät viikinkiaikaan. Harald on ammattikoulupohjalta pienyrityksen omistaja, Helga kotivaimo, poika Hamlet on kirjaviisas ja tytär heilastelee humanistin kanssa. Sarjakuvan huumori perustui arjen etäännyttämiseen: mitä on tehdä fyysistä matkatyötä ja tulla kotiin, jossa vaimo ja lapset eivät ymmärrä omaa arkea? Miten ymmärtää nuorisoa, jonka haaveilema tulevaisuus on niin kaukana vanhempien arjesta, ettei sitä oikein voi edes hahmottaa? Hyväksyntää pitää hakea samassa työpaikassa oleskelevalta Ormilta, jota (vaimon halveksunnan vuoksi) tavataan pubissa.

Harald Hirmuisen päivittäminen nykypäivään ei olisi mahdotonta. Tänäkin päivänä on ihmisiä sinikaulusmatkatöitä symboloivilla ryöstöretkillä. Sen sijaan suhteet perheeseen ovat muuttuneet. Kun kotiäidit alkavat olla historiaa paitsi Suomessa niin myös Yhdysvalloissa, alkavat puolisoiden kokemukset arjesta yhdentyä. Ormin sijaan Haraldin kanssa tuopilla saattaisi ”nykypäivään päivitetyssä” stripissä hyvinkin olla Helga, joka (viikinkitapojen mukaisesti) on vastuussa ryöstösaaliin myynnistä ja Haraldin talouden (yrityksen) ylläpidosta. Toisaalta Haraldin ja Helgan ymmärrys lasten toiveille ja peloille lienee kasvavan, kun omatkin työt alkavat hyvin kilpailuilla ryöstömarkkinoilla näyttää yhä epävarmemmilta.

Masi -sarjakuva puolestaan perustui tekijänsä Mort Walkerin nuoruudenmuistoille. Hän oli ollut opiskelemassa yliopistossa, kunnes tuli värvättyä armeijaan vuosiksi 1943–1947. Päästyään siviiliin hän opiskeli vielä vuoden yliopistossa ennen kuin hetken harhailtuaan aloitti sarjakuvan tekemisen. Masi aloitti yliopistosarjakuvana, mutta vuoden strippien jälkeen (ja sanomalehtien halutessa lisää Korean sotaan liittyvää materiaalia) Masi liittyi ystäviensä pakottamana armeijaan. Näin sarjakuvan taustalla olivat Walkerin kokemukset: ymmärrys armeijan kulttuurista ja siitä, millaista oli olla nuori. Aikojen saatossa armeija ja sen kulttuuri kuitenkin muuttuivat. Walker yritti pehmittää eroja tuomalla sarjakuvaan mustan hahmon ja (kun naisten erillislaitos lopetettiin) naispuolisen kersantti Räyhän, mutta omat sukupolvikokemukset taipuivat aikojen myötä vain rajoitetusti. Niinpä jossain vaiheessa Jermulan varuskunta muuttui vaihtoehtotodellisuudeksi, jossa ajeltiin edelleen 1940-luvun jeepeillä ilman turhaa kulttuurista modernisaatiota. Sarjakuvan ainoat naishahmot neiti Söpö ja kersantti Räyhä muuttuivat pikkuhiljaa päähenkilöiden tyttöystäviksi. Nykyajasta muistuttaa yksinäinen IT-nörtti korjaamassa kenraalin tietokonetta.

Masin muokkaus nykyaikaan on paljon Harald Hirmuista vaikeampaa. Ensinnäkin koska sarjakuvan lähtökohtana on kulttuurinen kokemus (varusmiesaika) 1940-luvulla sekä käytöstavat, jotka 1940-luvulla olivat armeijassa yleisiä. Esimerkiksi Masin ja kumppaneiden laiskuus perustuu siihen, että he siviiliin kaipaavia varusmiehiä, eivät Vietnamin sodan jälkeen armeijan parakeissa harjoittelevia palkkasotilaita. Samalla sarjakuvan fokus on muuttunut. Huumoria ei yritetä hakea jaetusta sukupolvikokemuksesta – armeijasta – vaan sarjakuvien parissa kasvamisesta. Masi on hauska vuonna 2020 koska se oli hauska vuonna 2000, 1980 ja 1960 (kuten käsikirjoittaja Brian Walker alla linkitetyssä dokumentissa kertoo). Käytännössä tämä fiat-rahaa muistuttava logiikka ei ole aivan onnistunut, jolloin sekä Masi että samalla perusajatuksella kulkeva Harald Hirmuinen ovat hiljalleen menettäneet tilaajakantaansa. Uudistuminen on myös vaikeaa, kun nykyiset tekijät kokevat ennen kaikkea jatkavansa tai toistavansa edellisen sukupolven huumoria (ja vanhempien perintöä) pyrkimättä löytämään huumoria omassa ajassaan.

Sanomalehtien sivuilla sarjakuviin liittyy sama kuin moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen: hyvyys tarvitsee todistaa vain kerran. Nykypäivänä harva sanomalehti tuskin alkaisi julkaisemaan Masia, mutta nyt kun sitä julkaistaan niin se myös pidetään julkaisussa, osa lukijoista kun muistaa vielä ”ne hyvät stripit” ja haluaa tulla niistä päivittäin muistutetuksi (liikestrategia siis osaltaan toimii). Kääntöpuolena sitten on, ettei uusille sarjakuville ole samalla tavalla tilaa kuin joskus aiemmin. Lopputuloksena sarjakuvasivun asema ihmisten viihdyttäjänä on varsinkin nuorten keskuudessa ollut pitkään onneton. Edes 2000-luvun alussa moni ei sitä tunnistanut lukevansa, saati sitten kokevansa hauskaksi, Nykypäivänä kai yhä harvempi.

Fingerporin ja Kamalan luonnon  suosio verkossa ja muutenkin kuitenkin osoittaa, mitä omalle elämälle merkityksellinen sarjakuva voi parhaillaan olla. Helsingin sanomille ovat molemmat olleet jonkinlaisia kultakaivoksia.

MUUTA:

Kari Suomalaisen matka pohjalle. Kirjoittamani essee Karin urasta.

Reveille – 15 minuuttia pitkä dokumentti Masi-sarjakuvan teosta vuonna 2018.

‘Beetle Bailey’ turns 70 — Will he tackle TikTok next? Or join Space Force? Masin tekijöiden haastattelu syyskuussa 2020 kun sarjakuva täytti 70. Jutussa mainitaan myös sarjakuvan saaneen 10 vuoden jatkosopimuksen. Näinollen Masi pääsee muistelemaan 1940-luvun sotilasuraansa vielä 2030-luvun alussakin.

Kuka hyötyy kun luonto tuhoutuu?

1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.

Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.

Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).

Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja.  Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.

Vuonna 1943 Tamminiemessä oli kaksi laituria. Alempi laituri poistettiin Kekkosen aikana ja ylempi noin vuonna 2000. https://dev.hel.fi/ilmakuvat/#10/60.1895/24.8826

Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.

Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.

Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.

Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.

Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.

Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.

Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.

MUUTA:

Tampereen kaupunginhallitus. Olipa kerran raitiovaunu. https://youtu.be/KUBaOJBslXc

Suomen luonnonsuojeluliitto: Kekkosen ainaisjäsenyys. Käsittelee Kekkosen janusmaista luontosuhdetta. https://www.sll.fi/lappi/jarjesto/arkistosta-poimittua/kekkosen-ainaisjasenyys/

Luonnonvarakeskus. Metsätalous, marjat ja sienet. Metsästä saatavien sienien ja marjojen arvo ylittää metsän puiden arvon. Pelkästään mustikat ovat arvokkaampia kuin puiden hakkuista saatava tuotto. https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsien-monikaytto/metsatalous-marjat-ja-sienet/

Aija Kaartilainen.  ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/

Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108

Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020.   https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html

Wikipedia: Päijänne-tunneli. Tunneli on varmasti tuttu peruskoulusta, mutta sen eeppinen luonne huomioiden wikiartikkelin selaaminen myöhemmällä iällä kannattavaa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ij%C3%A4nnetunneli

Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot

Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510

Yksityisautoilu kaupunkitilan suunnittelussa

Yksityisautoilun edistäminen kaupungeissa lähti 1900-luvun alussa oletuksesta, että liikkumistapa olisi mahdollinen vain harvoille. Kuitenkin yksityisautojen määrät ja koot ovat jatkuvasti kasvaneet ja sen myötä myös niiden tarvitsema infrastruktuuri. 1960-luvulle saavuttaessa yksityisautoilua alettiin pitää jo tulevaisuuden liikkumistapana, jolloin kävelyä ja pyöräilyä alettiin kehittää liikenteen sijaan urheiluna. Ero on merkittävä: pyörä tai kävely liikkumisvälineenä vaatii suoria ja mutkattomia reittejä kaupunginosien välillä, kun taas urheilussa halutaan monipuolisesti haastavia, mieluiten ympyrän muotoisia reittejä helposti yksityisautolla saavutettavissa paikoissa.

Tästäkään huolimatta emme ole ennen viime vuosia miettineet yksityisautoilun merkitystä kaupungeissa kokonaisvaltaisesti. Uusia yksityisautoilua parantavia projekteja perustellaan edelleen nimenomaan pienimuotoisina parannuksina, miettimättä pitkän aikavälin kehitystä tai kaupungin lopullista ulkoasua. Esimerkiksi Tampereen Kaleva-Hakametsässä katutilaan on tulossa tulevina vuosina suuria uudistuksia, joista autoliikenteen linjat ovat jo piirretty ja hyväksytty. Kävelyn ja pyöräilyn osalta suunnitelmat ovat kuitenkin edelleen kesken, mikä tulee vääjäämättä tarkoittamaan mutkittelua autoliikenteen ehdoilla.

Kaikenlisäksi yksityisautoiluun tehtävät parannukset eivät tule edes helpottamaan tilannetta. Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty, että parempi yksityisautoiluinfra kannustaa yhä uusia ihmisiä käyttämään yksityisautoa. Näin liikenneruuhkien määrä on teiden leveydestä ja parkkipaikkojen määrästä huolimatta vakio. Sen sijaan puistojen ja kävelyteiden päälle rakennetut autokaistat ja parkkipaikat vähentävät asumismukavuutta ja pidentävät matkustusaikoja, kun taloja joudutaan purkamaan parkkihallien tieltä.

Hämeenkadun liikennettä ennen. Kuvaaja tuntematon. Katu näyttää nykyistä täydemmältä, mutta kuvassa on vain viisi yksityisautoa. Muut ovat parkissa, tehden kuvan pyöräilijän kulun vaaralliseksi esimerkiksi ovien avautuessa. Lisäksi niiden viemä tila on pois jalankulusta, ulkoterasseista ja julkisesta liikenteestä.

Suomessa on haluttu käsitellä yksityisautoilua tavalla, jossa autoinfra ei olisi pois muusta liikenteestä. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa: talojen välissä oleva tila ei kasva yksityisautoilun kehityksen myötä. Niinpä 1900-luvun alussa rakennettujen talojen väliin laitettu autokaista on pois kävelyteistä ja viheralueista. Joskus tilanpuute on johtanut myös talojen purkamiseen tai uudelleenkäyttöön parkkihalleina, kun autoja varten on tarvittu lisää tilaa. Samalla asumisviihtyvyys alueella on laskenut. Tätä ei ole Suomessa yleisesti pidetty ongelmana, koska kaupunkeja on perinteisestikin pidetty ikävinä asuinpaikkoina. Mökkien olemassaoloon liittyy usein ajatus remontoida rakennus talviasuttavaksi eläkepäivien kokoaika-asunnoksi. Uudempana vaihtoehtona tälle ”suomalaiselle unelmalle” on ”nurmijärvi-ilmiö” jossa mökki ostetaan alunperinkin talviasuttavana ja sieltä matkustetaan päivittäin kaupunkiin töihin.

Yksityisautoilun jatkuva lisääntyminen ja kaupunkien muuttuminen asutusalueesta yksinomaan ”työpaikkakeskittymäksi” on yksi mahdollinen tulevaisuudenmalli, mutta se pitäisi tietoisesti valita. Tällöin pitäisi käydä keskustelu siitä, halutaanko keskusta-aluetta viihtyisäksi vai hyvin autoilla lähiöistä saavutettavaksi (kuten Yhdysvaltain Detroit). Ero on merkittävä. ”Autoilukaupungissa” tarvitaan suuria määriä parkkipaikkoja (jokainen auto tarvitsee vähintään kaksi parkkipaikkaa: yhden kodin ja yhden työpaikan läheisyyteen) ja leveitä teitä näiden välillä kulkemiseen. Vaihtoehtona oleva ”julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun kaupunki” taas vaatisi jo olemassa olevienkien parkkiruutujen osittaista muuttamista pyöräteiksi, esplanadeiksi ja puu-istutuksiksi. Jonkin verran näiden vaihtoehtojen välillä on mahdollista tehdä kompromisseja esimerkiksi parkkihallien ja kaupunkitunnelien avulla, mutta nämä maksavat paljon rahaa. Sijoitukset mm. tunneleihin tarkoittavat, ettei kaupungilla usein ole rahaa esimerkiksi kävelykatujen rakentamiseen. Tuloksena yksityisautoilu lisääntyisi tällöin entuudestaan.

PS. Yksityisautoilu on kaupunginsuunnittelukysymyksen lisäksi osin myös luokkakysymys, johon liittyy pyöräilyn lisäksi myös julkinen liikenne. Kansanedustaja Veikko Vallin esitti taannoin twitterissä Tampereen ratikan olevan ”mamujuna” jolla ”lähiöiden työttömät maahanmuuttajat pääsevät isommalla joukolla keskustan Kelaan pyytämään rahaa”. Tviitin taustalla nousee ajatus kaupungin luonnollisesta järjestyksestä kolmeen osaan: on rikkaiden lähiö josta tullaan autolla, palvelusväen asuttama keskusta sekä näistä eristyksissä pidettävien epätoivottujen ghetto, tuleva Rosengård, jossa mahdollisuuksien puute purkautuu väkivaltaisuuksina ja rikollisuutena.

Ilmastokriisi on yksilöllinen kokemus kollektiiviseen ongelmaan

The Guardian 10.7.2017

Oheinen teksti julkaistiin hivenen muuteltuna Vasemmassa kaistassa 27.8.2020.

Kun otan kuuman suihkun tai heitän homehtunutta ruokaa biojätteeseen, mietin kuinka toimeni vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Samalla koen kuitenkin myös toimieni riittämättömyyden: parempi ihminen lahjoittaisi enemmän luonnonsuojeluun, ellei muuttaisi suoraan ekokylään omavaraistalouteen. 

Vaikka kuuman veden tai ruuan haaskaamisen vähentäminen onkin hyvä juttu, on ajattelutapa kuitenkin myös umpikuja. Sen taustalla on perinteinen, kristinuskosta ja luokkayhteiskunnasta ponnistava ajatus köyhyyden pyhyydestä. Jos köyhä pääsee rikasta helpommin taivaaseen, ovat rikkaat itseasiassa uhrautumassa köyhien sielujen puolesta. Nykyään uskonnollinen viitekehys saattaa olla kadonnut, mutta ajatus ”hyvän elämän” ja ”köyhyyden” rinnastettavuudesta elää Suomessa vahvana: muutama vuosi sitten ylemmän keskiluokan keskuudessa oli trendikästä ”köyhäillä” ja katsoa, onnistuuko omien herkkuleipien leivonta tai auton korvaaminen hyötyliikunnalla.

Kun ilmastokriisi samoihin aikoihin nousi keskustelunaiheeksi, linkittyi ekologinen kestävyys kuluttamiseen ja siitä pidättäytymiseen. Näin köyhän asema dyykkausta harrastavana ja yksiössä kämppäkaverin kanssa asuvana asettui sulavasti hyvän elämän viitekehykseen (hävikin vähentäminen ja energian säästäminen). Osaltaan puhetapa vahvisti huonompiosaisten omanarvontunnetta, mutta esti myös keskustelun toimeentulotuen korotuksista. Samalla huomiotta jäi köyhän elämä vaihtoehdottomana kujanjuoksuna, jossa ei ollut mahdollisuutta säästää rahaa hengähdystaukoja tai lyhyitä lomia varten.

Koska ilmastokriisi on edelleen ennen kaikkea keskustelua hyvästä ja säädyllisestä elämästä, emme ole kiinnostuneet sen ratkaisusta, ainoastaan hyväksynnästä. Suhde ilmastokriisiin on kuin menneiden aikojen suhde Jumalaan, jossa tekojen käytännön merkitykset jäävät niiden abstraktin viitekehyksen jalkoihin. Emme mieti paljonko ilmastoa pelastuu tai tuhoutuu tekojemme tuloksena, ainoastaan ovatko teot “hyviä” vai “pahoja”. Näin tärkeää ei ole tekojen merkittävyys, ainoastaan teot ”pisteinä”, jotka jonain päivänä ratkaisevat ikuisen sielumme kohtalon tuonpuoleisessa. 

Kuitenkin valtaosa ihmiskunnan päästöistä syntyy muualla kuin kotitalouksissa. 25 yritystä tuottaa 50% maailman hiilidioksidipäästöistä (100 yritystä tuottaa 71%). Arjessa suihkuminuutteja tärkeämpää onkin miettiä, miten sähkölaitos on veden lämmittänyt: aurinkovoimalla vai turpeella. Jos päästöihin tartuttaisiin näissä pullonkauloissa, ei yksilönvalinnalla kulutustilanteilla olisi niin paljoa merkitystä.

Ihmiset tarvitsevat mahdollisuuksia tehdä valintoja. Muuten autonomian puutteessa vaivumme samaan epätoivoon kuin missä olemme ilman rahaa. Voimme kuitenkin yhdessä huolehtia, että edessämme olevat valinnat erilaisten ruokien ja elämäntapojen välillä ovat luonnolle josseivät hyviä, niin ainakin neutraaleja. Pohdinta sielun tilasta on helpompaa, jos siihen ei tarvitse sekoittaa ilmastokriisiä.

Tulossa olevien kuntavaalien alla onkin hyvä vaatia nykyisiltä ja tulevilta edustajilta paitsi mahdollisuuksia toimia oikein, niin tapoja olla toimimatta väärin. Kun kaupunki miettii omaltakin osaltaan moraalia eikä pelkästään kunnallisveroa, voidaan ilmastokriisiin vaikuttaa siellä, missä sillä on myös merkitystä.

Kirjoittaja on ilmastonmuutoksesta huolissaan oleva sosiologi, joka on hiilijalanjälkeään pienentääkseen miettinyt ekokylässä asumista.

Työpäivän lyhennys merkitsee työn tarkoituksen korostumista

Kaavakuva Golgafrinchamin väestöstä, siten kun se esitettiin Linnunradan käsikirjan liftareille -TV-sarjasovituksessa jaksossa 6.

Douglas Adams kirjoitti satiirissaan Maailmanlopun ravintola Golgafrinchamin planeetalta lähteneestä valtavasta avaruusaluksesta. Aluksen kapteenin mukaan heidän kotiplaneettansa oli ollut tuhoutumassa ja koko väestö oli päätetty evakuoida kolmeen pakoalukseen. Alukseen A piti laittaa kaikki ajattelijat; Alukseen C kaikki tekijät. Alukseen B pistettiin heidät, jotka eivät sopineet kahteen muuhun: välikädet, puhelinmyyjät ja feissarit. Keskimmäinen alus lähti ainoana matkaan, eikä maailmanloppuakaan sitten koskaan tullut.

Golgafrinchamin planeetalla teollistuminen oli tuottanut niin paljon tehostamista, ettei kaikille väestössä enää löytynyt oikeita töitä. Sen sijaan, että olemassa olevaa työtä oltaisiin jaettu pienempiin osiin pidentämällä lomia, lyhentämällä työpäiviä tai luomalla kansalaispalkka, päätettiin ylimääräinen väestö yksinkertaisesti lähettää muualle.

Alus B matkustajineen on syytä muistaa myös Suomessa vuonna 2020. Myös meillä hyödyllisten töiden suhteellinen määrä on laskenut ja lomien pidentämisen, työtuntien vähentämisen tai kansalaispalkan puutteessa ihmiset tekevät töitä mm. feissareina, joissa ainoa työn tulos on muille ikävämpi elinympäristö. He eivät maksa edes omaa palkkaansa, sillä viime kädessä turhien töiden palkka perustuu hyödyllisen työn ylijäämälle: esimerkiksi feissarit saavat palkkansa sähköntuottajilta ja (palkan ollessa matala) Kelan asumis- ja opintotuista.

Tällainen työ ei ole harvinaista. Gallup-yhtiö YouGovin mukaan Britanniassa 37% vastaajista on ilmoittanut tekevänsä työtä jolla ei ole tarkoitusta. Tämä tarkoittaisi, että joko lomia voisi pidentää kolmanneksella tai työtunteja vähentää saman verran ilman, että yhteiskunta köyhtyisi millään arkeen vaikuttavalla tavalla (myös feissarivapaa kävelykatu voisi olla arvo itsessään). Tähän verrattuna Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on jopa äärimmäisen maltillinen.

Verkkokeskusteluissa Marinin ehdotusta on ehditty kritisoida sillä, että palkkakustannukset nousisivat suhteessa tehokkuuteen. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan jaksa työskennellä tehokkaasti kahdeksaa tuntia, vaan muutaman ”tehotunnin” jälkeen alkavat säännöstellä energiankäyttöään jaksaakseen työpäivän loppuun. Näin 80% työaikaan siirtyneet ilmoittavatkin saavansa usein jopa enemmän aikaan kuin vielä työskennellessään täysiaikaisesti. Toisaalta 25% työaikaa tekevät taas kertovat usein olevansa muutaman työtunnin jälkeen yhtä väsyneitä kuin jos olisivat tehneet täyden työpäivän. Jos näin, eikö työnantajan kannata vaihtaa työntekijöitä kesken päivän välttääkseen tuloksen laskemista biologisista syistä, vaikka tämä maksaisikin hieman enemmän? Aina tämä ei edes tarkoita työntekijöiden lisäämistä, jos kahden päällekkäisen työntekijän sijaan työntekijöitä olisikin vuorossa vain yksi kerrallaan, ”turbobuustattuna”.

Toisaalta on argumentoitu, että kaikissa paikoissa työtä ei voida tehostaa. Pikkuputiikkien arvellaan menevän konkurssiin heidän ollessaan kykenemättömiä lisäämään työn tehokkuutta. Tämä on varmastikin totta, mikäli tehokkuutta ei olisi pakotettu tekemään muita kautta. Tehokkuuskilpailuhan ei rajoitu yksin työntekijöiden tunteihin, vaan tavaratalot, kauppakeskukset ja Amazon ovat toteuttaneet skaalaetuihin perustuvaa tehostusta jo vuosikymmeniä. Nykypäivänä jäljellä olevat pikkuputiikit ovat erikoisliikkeitä, jotka voivat pyytää tuotteistaan erikoistarpeina tavarataloja korkeampia hintoja. Tämä ei muutu myöskään työpäivien lyhentyessä (tai loma-aikojen pidentyessä).

Tässä kohtaa on myös hyvä pohtia, mitä tehostaminen voi tarkoittaa. Usein ajatellaan, ettei esimerkiksi vartijan työtä pysty tehostamaan, mutta juuri näin valvontakamerat tekevät. Toisaalta tehostamien ei aina tarkoita juuri tietyn työtehtävän tehostamista. Esimerkiksi Helsingissä on antikvariaatteja, joissa matalaa asiakasmäärää kompensoidaan sillä, että myyjä/omistaja työskentelee asiakkaita odottaessa tietokoneellaan yrityksen verkkokaupan parissa tai kokonaan toisen alan etätöissä.

Lopuksi kannattaa huomata, että työ tehostuu jatkuvasti ja tämän tuoton voi rahan sijaan ulosmitata myös aikana. Yritykselle ei ole juurikaan merkitystä kumpaa lähestymistapaa käytetään, kunhan kaikki tehdään suunnitelmallisesti ja yhtä tahtia. Sipilän hallituskaudella Suomen työn tuotto (BKT:ssa mitattuna) kasvoi yhteensä 10%, mikä oli laajasti ulosmitattu korotettuina palkkoina. Ulosmittauksen olisi periaatteessa voinut tehdä myös vapaa-aikana (lomina, lyhyempinä työpäivinä) mutta erinäisistä kilpailukykyyn liittymättömistä syistä tätä ei ole tehty. Tehostuminen jatkuu jopa nyt korona-aikanakin, kun etätöiden läpilyönti merkitsee yritysten konttoreiden jäämistä liian suuriksi: etätöiden siirtäminen kotiin (ja verovähennysten piiriin) tarkoittaa tulevina vuosina merkittäviä säästöjä vuokrakustannuksia vähentäville työnantajille.

Jos Marinin ehdotus halutaan toteuttaa kevyesti, voidaan yksinkertaisesti säätää, että vuotuisista palkankorotuksista tietty osuus on ulosmitattavana vapaa-aikana. Niinä ensimmäisinä vuosina kun tämä vapaa-aika lasketaan vielä muutamina ylimääräisinä tunteina per vuosi, voidaan tunnit yksinkertaisesti laittaa ihmisten työsaldoon, eräänlaisena ”käänteisenä kikynä”. Kuitenkin tämä väliaika jää lyhyeksi, sillä jo Sipilän 10% olisi tarkoittanut lähes yhden tunnin katoamista jokaisesta työpäivästä. Se on ystävien ja harrastusten kanssa vietettyä aikaa, joka olisi monelle ollut moninkertaisesti arvokkaampi kuin se nyt todennäköisesti roskikseen jo joutanut romu, johon tehostamisesta saadut palkankorotukset tulee yleensä käytettyä.

Tärkeimpänä kuitenkin tehostuksia tehdessä on muistaa paitsi oma arkemme töissä tai vapaalla, niin myös työn laatu. Kun työpäivät lyhenevät, arvokasta työtä riittää jokaiselle enemmän. Työn suurin palkkio ei kuitenkaan ole raha tai vapaa-aika, vaan se tunne, että työllä oli jokin tarkoitus.

Kenellä on lupa nimetä maailma?

Yleisradio 2.6.2010

Raamatussa Jumala asettaa Aatamille tehtävän nimetä paratiisin puut ja eläimet. Teko oli psykologisesti tärkeä: ihminen kokee ymmärrystä, voimautumista ja hallinnan tunnetta nimenomaan nimeämiseen kykenemisen kautta. Myöhempinä aikoina ihmisten levittäytymiselle uusille alueille – maantieteellisesti, luonnontieteellisesti, yhteiskuntatieteellisesti – on aina tarkoittanut nimien antamista. Niiden avulla kykenemme viittamaan kokemuksiimme ja puhumaan niistä eteenpäin. Tarinoissa tuntemattomiin paikkoihin johtavien karttojen saaminen on usein seikkailukertomusten alku (mm. Aarresaari) ja toisaalta tuntemattoman nimeäminen tarinan huipentuma (mm. Tittelintuure). Australiassa raaka-aineita omaamattomat aborginaalit kykenivät vaeltamaan ilman karttoja valtavilla (ja täynnä myrkyllistä floraa ja faunaa sisältävillä) erämailla vähemmin vaaroin, koska nimeämisten ansiosta turvallisten reittien muistaminen oli helppoa. Kun aborginaalit sittemmin ”sivistettiin” pakottamalla koululaitoksiin, unohtivat he kotiseutujensa nimet, jolloin erämaa muuttui joutomaaksi. Tämä kuvaa konkreettisella tasolla sitä, kuinka suuri merkitys nimeämisellä on paitsi uskonnollisesti, niin yhteisöllisesti ja maantieteellisesti.

Nykyaikana nimeäminen työkaluissa toimii vastaavasti kuin tarinoissa ja esimoderneina aikoina, mutta nimien käyttäjinä olemme jääneet kuulijoiden asemaan. Esimerkiksi kesäkuun toisena päivänä 2010 Liikennevirasto ilmoitti Helsingin rautatieaseman uudelleennimeämisestä kylteissä ja aikatauluissa Helsinki C:ksi. Laajasti uutisoitu aihe ei kuitenkaan ehtinyt vielä kohuksi, kun jo seuraavana päivänä Liikennevirasto julkaisi oikaisun: rautatieaseman oviin ja aikatauluihin tulisi ”päärautatieasema”; ”Helsinki C” olisi varattu ainoastaan Liikenneviraston sisäisiin järjestelmiin.

Aihe herätti aikoinaan itselläni kiinnostuksen nimiin ja nimeämiseen. Helsingin rautatieasema on ollut yksi Helsingin tärkeimmistä maamerkeistä jo liki sadan vuoden ajan: katukuvassa, kartoissa, kirjoissa ja televisiossa. Voisiko maamerkin todellakin nimetä vain ilmoituksella, ilman että aseman käyttäjillä olisi siihen sanavaltaa? Entä yksityistä omaisuutta: jos rakentaa suuren maamerkin, niin onko rakentajalla oikeus päättää miten maamerkkiä tulisi kutsua? Entä jos ostaa jo olemassaolevan maamerkin ja päättää nimetä sen vaikkapa Näsinneulasta Uros Liveksi?

Nimeämiseen ja nimenmuutoksiin liittyvät ongelmat eivät ole uusia. Eurooppalaistaustaiset tutkimusmatkaajat ”nimesivät” vuoria ja kaupunkeja parhaaksi katsomallaan tavalla riippumatta siitä, oliko niillä jo nimet. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien naamoista tuttu Rushmore-vuori oli alunperin paikallisen nimeämiskäytännön mukaan Seitsemän isoisää: paikka oli pyhä, joten sen nimeäminen ja kaivertaminen oli osoitus kolonisaatiosta kahdella ari tavalla. Suomessa taas akateemikot nimesivät ”kansanomaisempia” kasveja ja maamerkkejä uudestaan siirtyessään poispäin Turusta kohti villiä Savoa ja Lappea: tästä esimerkkinä ”liitosalueilla” yleiset ”Paskalammet”, joita on pidetty osoituksena joko ”Varsinais-Suomessa” harrastetusta nimisensuurista tai myöhemmin ”liitosalueilla” tehdystä vinoilusta kartoittajien kustannuksella. Jäljempää tukisi se, että samaa perinnettä seuraa myöhempinä aikoina Tampereella sijaitseva Paskalinna (talossa oli ajalleen epätyypillisen korkea määrä vessoja) ja Helsingissä Makkaratalo (façaadin tärkeimmän piirteen mukaan) kuin Pasilan Mällikin (”Mall of Tripla”). Kyseessä on hienovarainen kapina: te voitte antaa paikoille vaikka mitä nimiä, mutta meidän ei ole pakko niitä käyttää.

Iltasanomat 2.6.2010, osa samaa konsernia kuin Helsingin Sanomat.

Nimikapina on merkityksellinen varsinkin silloin, kun ”virallinen” nimi ei ole pysyvä tai ei tee alueen käyttäjien elämää helpommaksi. Kun Tampereen monitoimiareena esimerkiksi nimettiin ”virallisesti” Uros Live:ksi, kyse oli vain kymmenen vuoden määräaikaisuudesta. Siitä hyötyi rahan saaja ja antaja, mutta hyötyivätkö tamperelaiset? Hyötyvätkö kartantekijät, wikipedian päivittäjät, ihmiset joilla tulee tulevaisuudessa olemaan vaikeuksia keksiä millä sanalla viitata vaikkapa monitoimialueen ensimmäiseen viiteenkymmeneen vuoteen (olettaen että nimi vaihtuu kymmenen vuoden välein, kuten on todennäköistä). Kyse on käsiteavaruuden ryöstölouhinnasta, yhteiskunnallisen arvon osaoptimoinnista.

Diktatuureissa sanojen ja varsinkin nimien merkitys ja käyttö ovat huolellisesti kuratoituja. Länsimaisissa demokratioissa sananvapaus antaa laajemman mahdollisuuden sanoa sanottavansa, mutta samalla kakofonian keskellä kuulluiksi tulevat vain ne, joilla on mahdollisuus saavuuttaa useimpia silmiä ja korvia: mainoksia katukuvassa, radiossa, TV:ssä. Samalla mahdollisuus olla kyseenalaistamattomana portinvartijana esimerkiksi sanomalehdessä on suuri valta, yhteiskuntamme suurimpia. Onkin merkittävää, käytetäänkö tätä luottamusta suhteiden varjeluun ylöspäin (omistajiin ja liike-elämän tarpeisiin) vai alaspäin (yhteisön asukkaiden korvina ja ääninä). Valta korostuu Suomen kaltaisessa maassa, jossa merkittäviä mediatahoja on vain harva, jolloin omistajatahojen ystävät voivat odottaa suurtakin hienovaraisuutta toimittajien taholta, kuten Harri Nykäsen toimittaja-uran loppuvaiheet osoittavat.

Mitä tulee rautatieasemaan, niin ennen Liikenneviraston lähettämää oikaisua Helsingin Sanomat ehti haastatella suunnitelman takana olevia ihmisiä. Koska haastattelu tehtiin hienotunteisesti, jäi siitä epäselväksi mihin käyttöön Helsinki C oli tarkoitettu. Käytännössä lehti laatikin lehdistötiedotteesta elokuvakiekoista tutun ”kommenttiraidan”. Samalla hankkeen kritiikin taso oli edellämainittujen kanssa samalla rimalla:

Helsingin Sanomat 3.6.2010.

Lopulta Helsinki C:ssä oli kyse siitä, kenelle kaupunki kuului. Pienyhteisössä muutama ihminen voi enemmän tai vähemmän virallisesti tulla yhteisymmärrykseen siitä, että alueen pieni lampi on nimenomaan paskalampi, mutta kaupungissa se ei yhteisön keskeisten siteiden puutteellisuuden vuoksi ole mahdollista. Välittäjäksi tarvitaan paikallislehti, jolloin toimittajan käsitys maailmasta muuttuu myös lehden julkaisualueen käsitykseksi, ilman vastaehdotuksia. Jos toimittaja ei ole samaa mieltä asukkaiden kanssa, jäävät asukkaat yksin tuntemattomien sanojen keskelle. Kokemuksena tämä ei eroa muuten kuin mittakaavaltaan siitä, mitä aborginaalit ja intiaanit joutuivat siirtomaissa aikoinaan kokemaan. Samalla nimien muuttuminen kaupungeissa kansainvälisisten, kaupallisten tai logististen tarpeiden vuoksi on esimerkki kapitalismin ja globalisaation tuottamasta sisäisestä kolonialismista: uusien maa-alueiden sijaan valloitetaan uutta ajatusavaruutta. Siellä missä vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin olisi ollut täysin absurdia ajatella näkevän mainoksia (kuten kartat), pidämme nykyään niin normaalina, ettei esimerkiksi monitoimiareenan nimeäminen tuottanut kumoistakaan keskustelua.