Yhteismaan ongelma

Sukuni mökkitonttiin kuuluu osuus yhteismaasta muistona ajasta, jolloin alue oli vielä ympäri vuoden asuttu kylä. Kun kylä muuttui mökkimaaksi, huomasi eräs yhteismaan osakas kesannolla olevan entisen perunamaan soveltuvan hyvin kaupalliseen soranottoon. Kun toimintaa oli harjoitettu joitain vuosia, oli entisestä perunamaasta jäljellä enää 20 metriä syvä kuoppa ja sen keskellä ohuen pilarin nokassa vanha perunakellari. Yksinyrittäjyys loppui vasta kun kasvavaan sorakuoppaan oli romahtamassa paitsi naapuritonttiin kuulunut autotalli ja osuuskunnan ylläpitämä hiekkatie.

Tapahtuma on esimerkki yhteismaan ongelmasta, tilanteesta jossa yhteisessä käytössä olevaa resurssia käytetään yhden toimijan toimesta siten, että resurssi hupenee ja loppuu tyystin. Muita esimerkkejä voi olla vaikkapa ylikalastus tai teollisuuden tuottama saastutus. Ylikalastamalla tai kaatamalla saasteet luontoon voi yksittäinen toimija kerätä lyhyessä ajassa suuretkin tuotot muiden käyttäjien kärsiessä voimattomana. Tästähän ilmastokriisissäkin on kyse.

Yhteismaan ongelma ei tietenkään ole teoreettisella tasolla uusi. Ylikalastuksen mahdollisuus on ollut olemassa jo vuosituhansia. Järvissä on kuitenkin edelleen kalaa, sillä ”ylikalastaja” joutui saapumaan saaliinsa kanssa samaan satamaan kuin muutkin, jolloin ylisuuren saaliin määrään voitiin puuttua sakinhivutuksella.

Näin ollen kyseessä ei ole niinkään ylikäytön ongelma kuin seuraksettomuuden ongelma. Kun käyttöoikeus säilyy mutta suhde muihin käyttöoikeuden käyttäjiin katkeaa, ongelmat alkavat. Oli kyseessä sitten suuryrityksen sijoituksen takaisinmaksuaika, valtion virkamies joka ei pohdi satojen kilometrien päässä tehtävien hakkuiden vaikutusta paikallisille, lentely ympäri maailmaa CO2 -päästöjä levitellen tai vaikkapa mökkikylässä tapahtuva soranvienti, lopulta kyse on yhteisöllisen vastuun korvautumisella yksilöllisestä. Kun näemme velvollisuutemme vain itseämme kohtaan, ajattelemme helpommin myös vain omaa hyvinvointiamme.

Menneen maailman ongelmat ovat myös tulevaisuutta

Helsingin Sanomat 10.1.2020

1850-luvulla Britannia ei ollut hyvä paikka työntekijälle. Elinajanodote kaupungeissa oli laskenut 25 vuoteen, työpäivät olivat 16-tuntisia ja palkka ei silti riittänyt ruokaan ja vuokraan. Asiantilaa pidettiin suurena kehitysaskeleena, sillä esimerkiksi verrattuna Yhdysvaltain etelävaltioiden orjaplantaaseihin palkkatyöntekijät eivät yrittäneet paeta, olivat kiinnostuneempia työn laadusta eikä kuolema työssäkään ollut rahallinen menetys omistajalle/työnantajalle. Muiden palkkatyötä käytävien yhteiskuntien kanssa käytiin kilpailua ja mietittiin, miten palkkoja voitiin entuudestaan laskea.

Tuon aikakauden kurjuus ei tapahtunut hetkessä. Feodaalisen yhteiskunnan purkautuminen edeltävän 200 vuoden aikana oli samalla merkinnyt myös kiltojen merkityksen loppua työn arvon määräytymisessä. Ulkomaankaupan tuoman viljan ansiosta maaseudulla keskityttiin vähemmän ihmisiä vaativaan lihantuotantoon. Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla siirryttiin keskinäistä riippuvaisuutta painottavasta mallista yksilökeskeiseen, jonka osana myös köyhäinavusta luovuttiin. Teollistuminen toi rikkautta, mutta se oli keskittynyt harvoille. Ongelmaa pahensi rikkaille rajattu äänioikeus. Yhdessä tämä tarkoitti, että esimerkiksi Irlannin perunarutto tappoi yli miljoona ihmistä, vaikka maa samanaikaisesti tuotti edelleen viljaa ulkomaankauppaan. Vastaavia tapahtumia löytyi myös muista Britannian siirtomaista.

Britannian tilanne ei ollut syntynyt hetkessä. Taustalla oli koulutuksen arvon romahdus (käsityöammatit, maanviljelys), kouluttamattoman työn suhteellinen lisääntyminen, sosiaaliturvan heikkeneminen ja poliittisten valtasuhteiden muutos. Aiemmin maalaisaatelisto toimi ennen muuta alueensa periytyvänä hallintovirkamiehenä, mutta nyt aatelistolle annettiin omistusoikeus hallittuihin maihin ja viiteryhmäksi nousi muut samassa asemassa olleet. Nykyään samanlaista kehitystä voi nähdä superrikkaiden keskuudessa.

Nykypäivänä on helppo ajatella, ettei tämä voi olla tulevaisuutta modernissa jälkiteollisessa valtiossa: on koulutettu väestö, sosiaaliturva ja ihmisillä henkilökohtaisia säästöjä. Kaikki nämä voivat kuitenkin olla väliaikaisia. Mitä tekee paperimiehen, kuskin tai myyjän koulutuksella jos valtaosan töistä voi tehdä tietokoneet tai robotit? Amerikassa rekat kulkevat jo ilman kuskia ja Japanissa on tehtaita, joissa insinööri käy kerran kuussa lukemassa virhelogin.

Tällä hetkellä muutos koskee lähinnä matalastikoulutettua työtä, mutta tehostuminen näkyy myös korkeakoulutettujen aloilla. Toimittajien määrä on romahtanut 2000-luvulla ja hallintohenkilökuntaakin tarvitaan yhä vähemmän. On yhä yleisempää, että eläkkeelle menevien työntekijöiden työtehtävät jaetaan jäljelle jäävien kesken. Samalla tehtävien suorittamiseen tarvittavat taustavaatimukset kasvavat. Muuttumattomana pysyvät vain jatkuvassa muutoksessa olevat sekatyöt, joita on vaikea automatisoida. Toisinsanoen: töitä löytyy erittäin korkeasti koulutetuille sekä heille, jotka ovat valmiita tekemään heikosti maksavaa työtä, joihin koulutusta ei vaadita ollenkaan. Muut jäävät työttömiksi. Mitä heille pitäisi tehdä?

1800-luvun lopussa Britanniassa mietittiin miten tulonjako pitää hoitaa omistuksen keskittyessä ja koulutuksen arvon vähentyessä. Ongelma ratkaistiin korkeammilla palkoilla vähemmän koulutetusta työstä, johon ajanoloon tulivat omat koulutusvaatimuksensa. Mutta mitä tehdään nykyään, jos töiden määrät kokonaisuudessaan vähenevät? Tietyissä piireissä onkin tapana sanoa, että työttömät ihmiset keksivät kyllä uusia työtehtäviä, jos vanhoja ei ole. Onkin totta, että meillä on töitä jotka vaikuttavat uusilta (mm. youtube-tähdet), mutta nämäkin työt ovat uusia lähinnä palkkausmallinsa tähden. Esimerkiksi Youtube-kanavan ylläpito ei paljoa eroa Yleisradion toimittajan työstä (tai mainosrahoitteisen blogin pitäminen kolumnin kirjoittamisesta sanomalehteen).

Kysymys ei myöskään ole täydestä työllistä tai täydestä työttömyydestä. Kyse on myös epävarmuudesta työsuhteiden aikana. Hyvänkin palkan kanssa voi olla vaikea elää, jos ei tiedä saako sitä vielä kahden kuukauden päästä. Työntekijä voi yrittää joustaa pidentämällä nuoruutena nähtyä aikaa ja hankkimalla lapset myöhemmin, mutta nuoruutta ei voi pidentää loputtomasti ennenkuin biologinen kello tulee vastaan. Tilanteena tämä ei eroa Britannian menneisyydestä, jossa aikuiset kuolivat ennen mahdollisuuttaan kasvattaa lapsia.

21. vuosisadalla omistus keskittyy entuudestaan ja töiden pysyvyys vaikuttaa yhä epävarmemmalta. Kuten 1800-luvulla, valtion pitäisi pohtia uutta tapaa tuoda etäämmäksi toisistaan erkaantuva väestö ja omistus yhteen, mutta miten? Komponentteina pitäisi olla ainakin verotuksen kohdistumisen ja sosiaaliturvan luonteeseen liittyvät ongelmat, jossa yhtenä osaratkaisuna voisi olla myös perustulo.

Yksilöllinen vastuu ja muovinkeräys Tampereella

Ilmastonmuutosta vastaan taistelu latistuu helposti yleisönosastokirjoituksissa yksilöiden ratkaisuiksi. Kuitenkaan yksilön ratkaisut eivät tapahdu tyhjiössä, vaan helposti menemme arjen kiireiden keskellä helpoimpien valintojen kanssa. Jos kaupassa on kaksi samanlaista tuotetta, niin harvalla on aikaa käyttää 10 minuuttia jokaisen tuotteen kohdalla ekoystävällisimmän vaihtoehdon selvittämiseen. Monella tavalla tehokkaampaa onkin, että kauppa tai valtio määrittävät säännöin vaihtoehdot ekologisesti kestäviksi ja tekevät lisäselvitykset esimerkiksi tuotteiden vegaanisuudesta helposti pakkauksissa näkyviksi.

Sama koskee myös muita elämän osa-alueita. Viime keväänä soitin Tampereen muovinkeräykseen kysyäkseni saisiko keräysasemia lähemmäksi, kun kaksi kilometriä kantaa muovia tuntuu kohtuuttoman pitkältä matkalta. Sanoivat pistävänsä ehdotuksen eteenpäin, mutta siihen asti olisi parasta käyttää autoa. Tämä jos mikä tuntuu ekoteolta, kun muovin kierrätyksestä tulevat energiasäästöt ovat todella pieniä, pelkän muovin puhdistuksen kraanan alla kuluttaessa enemmän energiaa kuin kierrätyksessä säästää. Vähintään 1000 kg auton ajaminen 4 km muovin takia olisi siis sitä kuuluisaa ”hyvesignalointia”. Toisaalta ei tämä toimi oikein niinkään että teen kävellen toiviomatkoja ikeakassien kanssa kilometrien päähän (minulla on pitkän matkan takia nyt useampi kassi kotona).

Tänään katsoin optimistisesti kierrätys.infosta muovinkeräyspisteiden paikkoja, jos vaikka niitä pyydettyjä uusia keräyspisteitä olisi saatu jo olemassaoleviin sorttipisteisiin. Ei ollut. Samalla huomasin, että oma kaksi kilometriäni ei ollut Tampereen keskustassa mitenkään harvinaista. Pispalasta pitäisi kävellä Tohloppiin tai Tammelaan, joihin sieltä päin lienee harvemmin asiaa.

Tietenkin muovinkeräys yleistyy taloyhtiöissä, mutta ainakaan omassani se ei ole vielä ajankohtaista. Haluan toimia ympäristöystävällisesti tulevia sukupolvia silmälläpitäen, mutta kaupunki ei tee sitä kovinkaan helpoksi. Sitä odottaessa muovinkeräys — neljän kilometrin roskien vientimatka — on puhtaana yksilövalintana raskas. Yhteiskunnalle valinta ollut kevyt, joskin lyhytnäköisyydessään moraaliton.

Postin syöksykierre ja sen kääntäminen nousuun

Suomen kuvalehdessä oli tietoa Postin arjesta. Postin henkilökunnan hyvinvointi ja palveluiden taso ovat osa samaa ongelmaa, jonka taustalla on Postin kirjepalveluiden hallittu alasajo ja siirtyminen pakettienmyyntiin. Tämä puolestaan on osa pitkäaikaisempaa linjausta, jossa Posti on vuosia käyttänyt kirjeliiketoiminnan tuloja rahoittaakseen uusia liiketoimintamalleja. Taustalla on ajatus, että kirjeet ovat joka tapauksessa menneisyyttä, niin kirjeitä tulisi käyttää ”ponnahduslautana tulevaisuuteen”.

Samalla Postin toiminta on johtanut itseään toteuttavaan ennustukseen. Kun puhelin ja internet ovat kuukausimaksulla, niin 1,60€ per postimerkki on korkea hinta, oli käsiala kuinka tarkkaa ja kaunista tahansa. Jos Postin liiketoiminnan halutaan jatkuvan, niin sen tavoitteen pitäisi olla pohtia miten kirjeet tuodaan takaisin arkeen ja liiketoiminta kestävälle pohjalle. Uskon ongelman olevan hinnoittelussa, ei itse tuotteessa.

Usein kuulee sanottavan, että Posti ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan sähköisten viestimien kanssa. Argumentissa on paljon totta, mutta se tuntuu osin myös puutteelliselta. Jos kyse on vain nopeudesta, niin miksei Postin romahdus alkanut lankapuhelimien yleistyessä 1950-luvulla, tai kännyköiden yleistyessä vuosituhannen vaihteessa? Miksi ongelma käynnistyi vasta kun puhelin ja verkko muuttuivat kuukausimaksullisiksi?

Whatsapp ja Facebook ovat hyödyllisiä sovelluksia, mutta ne eivät tarjoa samanlaista syventymistä ihmissuhteeseen kuin läsnäolo (tai henkilökohtaisella käsialalla kirjoitettu kirje). Postin oma toiminta, jossa posti nähdään luksustuotteena jota markkinoidaan ”erityisiin hetkiin” on noidankehä. Ongelma ei ole Suomessa ainutlaatuinen, vaan esimerkiksi museoiden tilanne oli hyvin lähellä Postin ongelmaa: korkeat kiinteät kulut, pienet muuttuvat kustannukset; Netflix ja internet tarjoavat vaihtoehtoja, joiden kanssa oli vaikea kilpailla. Museokortti muutti kaiken. Kun hinnoittelu muuttui 10€/käynti muotoon 50€/vuosi, museoiden käyttäjämäärät siirtyivät jatkuvaan nousuun. Kun uusi toimintatapa oli opittu, on museokortin hintaa nostettu.

Millainen sitten olisi kirjeiden kuukausihinnoittelu? Voisiko samalla tehdä muutoksia itse kirjeiden jakeluun? Miten olisi esimerkiksi, että jos kirjeet toimittaa R-kioskille ja näyttää voimassa olevan tilauksen (esimerkiksi mobiiliapplikaatiosta) niin R-kioski liimaa kirjeisiin postimerkit ja laittaa lajitteluun – näin säästettäisiin Postin yhdessä suurimmassa kuluerässä, postin keräyksessä. Tai Posti voisi toimittaa laatikkoon kerran kuussa kaksi kuukautta voimassa olevia QR-tarroja rajatun määrän (kymmenen kotimaan kirjettä kuussa?), jotka voi liimata palautusosoitteen paikalle kuoreen. Näin käyttämättömiä postimerkkejä ei tulisi jaettua kavereille.

Uskon, että ajatuksessa olisi kehitettävää.

Äänestämisen tärkeydestä

Kävin tuossa muutama päivä sitten vaalikopeilla. Siinä seisoskeli sellainen vanha mies, joka piti pitkän puheen kuinka autot kuuluvat kaupunkiin, vain kiinalaiset autot saastuttaa ja suomalaiset autot ovat täysin puhtaita. Sähköautot olivat kuulemma huonoja ja bensa-auto piti olla, että Tampereen keskustassa pystyi kulkemaan, mieluiten diesel.

Jalankulkua, pyöräilyä tai julkisia ei pitäisi tukea, sillä vanhukset eivät voi siihen osallistua. Sen sijaan kaikilla on auto. Tuntui vihaiselta ajatuksesta, että Tampere on kehittänyt keskustaa julkisten ja kävelyn ehdoilla. Myös ympäristönormit muutenkin hiersi. Vieressä pari teiniä (oman ilmoituksen mukaan 17v) kuuntelivat kirjaimellisesti suu auki.

Ukko oli äänestänyt ennakkoon. Jos sinä et ole, niin tänään vielä ehtii.

Adblocker ja yhteiskunnallinen luottamus

Tässä tuli hiljan tieto, että suomalainen adblockeria päivittänyt tyyppi oli turhautunut ay-liikkeeseen ja merkinnyt näiden kotisivut mainoslistalle. Jos mainostenesto oli päällä, ei ay-liikkeen sivut (tai ay-liikkeen mahdolliset mainokset) näkyneet selaimessa.

Mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä ihmiset näkevät on valta päättää mitä he ajattelevat. Tämän vallan vapaaehtoinen antaminen toiselle ihmiselle (käytännössä: toimittajille, sosiaalisen median algoritmille tai vaikka mainoksenestolistalle) on yksi suurimmista luottamuksenosoituksista mitä ihminen voi länsimaisessa vapaassa yhteiskunnassa toiselle antaa, mistä kertovat vaikkapa facebookkiin viime vuosina liitetyt kohut. Jos emme jostain tiedä, emme voi sitä tukea tai protestoida. Jäämme kotiin, kuvitellen että kokemuksemme maailmasta on meille erityinen.

Sitä toivoisi että ihmiset joille olemme tämän vallan antaneet ymmärtäisivät millaista valtaa he meihin käyttävät. Kun ilmenee että näin ei ole asianlaita, niin pettymyksen ja petoksen tunne painuu syvälle sieluun ja pakottaa jopa pohtimaan kokemusta todellisuudesta. Pitkälle vietynä tilanne voi kehittyä samanlaiseksi kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa uutisia pidetään vähintäänkin puolueellisina, jossei jopa valheellisina.

Ikävintä tällaisissa luottamukseen osuvissa kolhuissa on tietenkin, että kun huomaa että yksi — loppupelissä melko merkityksetön asia — on vajavainen, niin se pakottaa pohtimaan myös kaikkia muita tehtyjä luottamuksen eleitä, joita on vähän pakko jatkaa. Periaatteessahan meidät voitaisiin vaikka puukottaa aina kun odotamme metroa tai ryöstää kun nostamme automaatilla rahaa. Vaihtoehtona on kuitenkin vain mökki metsässä ja lähenevän yhteiskuntaromahduksen odotus.

Myöhempien aikojen kolonialismia Tampereella

Tampereen kansi edistyy.

Tampereen ydinkeskustaan, rautatien päälle rakennettavalle uudelle kaupunginosalle pohditaan nimeä. Rakennusyhtiö SRV on testannut ihmisten reaktioita neljään eri nimivaihtoehtoon. [–] Annetut nimivaihtoehdot ovat Centre (”nimi kuvaa keskustaa”), Expe (”nimi kuvaa elämyksiä ja kokemuksia”), Atmos (”nimi kuvaa tunnelmaa ja ilmapiiriä”) tai Premi (”nimi kuvaa premium-laatua”).

Tämä on uutisissa aika pieni juttu, mutta näen punaista tämän kotimaisittain harvinaisen kapitalismin aluevaltauksen kanssa. Aiemminhan ollaan myyty lähinnä urheiluareenoiden nimiä (joka sinällään myös ottaa päähän), mutta tässä menee kokonaisen kaupunginosan nimi kartalla.

Kaupunginosien nimien tarkoitus on kertoa jotain siitä mitä se merkitsee asukkaille (historia, sijainti, kokemus): Tampereen nykyiset kaupunginosat ovatkin seuranneet tätä nimeämiskaavaa, mm. Lappi (”nimi saattaa viitata varhaiseen lappalaisasutukseen”, tietää Wikipedia), Messukylä (1400-luvulla alueella oli kappeliseurakunta), Lentävänniemi (alueella oli paljon lintuja) tai vaikkapa Finlayson (kaupunki rakentui tehtaan ympärille). Niillä on kaikilla historia ja konteksti, jopa vitsinä alkunsa saaneella Petsamolla (alue kaavoitettiin samaan aikaan kun Venäjä luovutti Petsamon Suomelle; sijaitsee Lapin kaupunginosan vieressä). Nimeämällä alueen onkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä alue merkitsee asukkaille.

– Olemme mielestämmme tekemässä kansainvälisen tason hanketta ja meille tulee paljon kansainvälisiä vieraita. Pitäisi löytää nimi, joka puhuttelee ihmisiä laajemmin, ei pelkästään tamperelaisia. Mitenkään väheksymättä tamperelaisia, Mäkelä sanoo. [- -] ”– Nimi ei voi olla nyt Nääshalli tai joku vastaava.

Ymmärrän, että SRV haluaa tehdä markkinoinnin helpoksi, mutta ajatuksessa on kokonaan unohdettu kaupungin olevan kaupunkilaisia varten. SRV on alueella renkinä, ei isäntänä. Nimien pitäisi yhdistää alueella liikkuva sen historiaan, jota keskustaa lähellä olevana paikkana alueella onkin rutkaasti. Tässä SRV toimii juuri toisinpäin: puretaan tamperelaisuutta, rakennetaan jotain keinotekoista kansainvälisyyttä, joka voisi olla (epäonnistunut projekti) myös Lontoossa tai Tokiossa, samalla määrittäen sitä käyttötarkoitusta, missä alue halutaan nähdä. (Ajatus ei ole uusi: niin Raamatussa kuin Kalevalassakin nimien antaminen antoi voimaa nimettyjen ylitse.)

Maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin tapauksia, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta sitten Espoon itälaidalla sijaitsevan, englanninkielisen nimen omaavan Westendin (rakennuttajat odottivat Helsingin pakkolunnastavan alueen, kuten myöhemmin kävi Sipoossa), kun markkinointikampanjan ”roskat” jätetään vuosisadoiksi osaksi karttoja ja puheenpartta.

Samalla kyse on kolonialismista. Afrikan siirtomaat perustettiin aikoinaan koska alueet eivät olleet kiinnostuneet osallistumaan globaaleihin markkinoihin. Alueiden uudelleennimeäminen ja rakennuttaminen oli osa ajattelutavan muutosta, joissa alueiden asukkaiden maailmankuva muuttui niin, että itse siirtomaat muuttuivat tarpeettomiksi.

Marvelin Mustasta pantterista

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Marvelin Musta pantteri katsottu eilen. Filmi painaa ajatuksia, niin pari sanaa. Leffa on nostettu esiin ”tärkeäksi mustien elokuvaksi”, mutta kun leffa on juuri tässä suhteessa…no, sanotaan vaikka ongelmallinen. Tietenkin on ymmärrettävä, että elokuva ei tässä kategoriassa suoranaisesti kilpaile runsaudenpaljoudesta. Kun jotain edes keskinkertaista ilmestyy, niin innokas vastaanotto anteeksiantavaisen yleisön edessä on lähes varma.

Nopea kertaus: Wakanda on Afrikassa oleva mustien valtio, joka muusta maailmasta salassa on kehittänyt supertekniikkaa. Sitä hallitsee yksinvaltiaasti kuningas jonka tittelin mukana tulee supervoimia. Hahmoa käsittelevät sarjakuvat eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, lähinnä koska hahmo ei siihen oikein anna mahdollisuuksia. Kuvitteellinen utopia Afrikassa on kaukana Marvelin toimintatäytteisestä New Yorkista, eikä maailman paras kuningas voi aina hengailla YK:ssa. Toisaalta Wakanda itse ei seikkailupaikkana ole kovin mielenkiintoinen. Mustalla pantterilla on käytössään armeija ja poliisivoimat, joten sisäiset ongelmat delegoidaan normaalitilanteissa alaisille. Nyt elokuvassa jännitystä tuokin vallankaappausyritys, kun Musta pantteri kohtaa CIA:n kouluttaman ”demokratian levittäjän”.

Korkeasta teknologisesta asteesta huolimatta Wakanda on absoluuttinen monarkia ilman minkäänlaista vallan kolmijakoa tai perustuslakia, joka mahdollistaisi epäpätevän hallitsijan syrjäyttämisen. Tämä asettaakin valtion alttiiksi vallankaappaukselle, jonka tuloksena Wakandan teknologia ja kansakunta voidaan käyttää imperiuminrakentamiseen ”rosvovaltion” ominaisuudessa. Näin myös tietenkin käy. Tätä valuvikaa ei elokuvan aikana kyseenalaisteta esimerkiksi ehdottamalla että perustuslaki olisi jännä juttu ja sellainen pitäisi hankkia, sehän sitoisi valtansa takaisin saavan Mustan pantterin kädet Britannian kuningattaren kaltaiseksi kumileimasimeksi.

Asioita jotka vaivaavat:

  • Elokuvan aloittavassa taustatarinassa nykyisen Mustan pantterin setä muuttaa Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta että kyseessä on valtavat privileegiot omaava yliopistokoulutettu, tämä päättää muutaman vuoden asumisen jälkeen ryöstää pankin aseiden kanssa parhaana tapana edistää maailmankuvaansa.
  • Maailman kehittyneimmän valtion hallitsijan ainoa kriteeri on puolustaa kruunua keihästappelussa kuolemaan. On hyvä että T’Challa on nuori mies, koska jos Britannia pyörisi samalla tekniikalla niin prinssi Charles olisi ongelmissa. Kuninkaan tärkeimmäksi ominaisuudeksi myös nostetaan toistuvasti fyysinen kunto. Ei koulutus, sosiaaliset taidot tai elämänkokemus.
  • Kaikki valtion virat ovat kuninkaan sukulaisten käsissä taattuun ”stereotypioita Afrikasta” -tyyliin. Tämä tuskin johtuu meritokratiasta.
  • Koko elokuvan pahiksen suuri suunnitelma on aseistaa kaikki maailman mustat ja tehdä näiden avulla maailmanvallankumous Neuvostoliiton hengessä. Kukaan ei epäile, etteikö mustat tarttuisi tarjottuihin aseisiin ja kääntyisi kotimaitaan vastaan heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Tässä heijastumat muslimeiden asemaan länsimaissa olivat turhankin selviä.
  • Lopussa Wakanda ottaa ”ansaitun paikkansa” paikkansa supervaltana ja maailman esikuvana. Loppu olisi onnellisempi, jos maata ei johdettaisi kuin Pohjois-Koreaa. T’Challa on ns. ”hyvä tyyppi”, mutta absoluuttiset monarkiat ovat syystä epävakaita. Siitähän koko elokuva kertoo. Kun Wakanda alkaa neuvomaan muita ennenkuin omat ongelmat on ratkaistu, levittää Wakanda oman epävakautensa koko maailman huoleksi.

Lopulta en ole varma onko tämä elokuva tarkoitettu mustien vai ”Rajat kiinni” -väen voimauttaumiseksi. Jopa maailman kehittyneimmät mustat taistelevat vallasta keihäin, ovat alttiita tekemään aseellisia pankkiryöstöjä ja toimimaan viidentenä kolonnina kotimaissaan heijastellen rodullistettuihin liittyviä ennakkoluuloja.

Elokuva on kuitenkin kaikista puutteista huolimatta oikein mukava muutaman tunnin viihdepaketti. Kiinnostus on paitsi viihteellistä, niin teknistä: millaisen tarinan Marvelin ideatalo saa aikaan? Mustaa pantteria käsittelevät sarjakuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet hahmon asemasta johtuen tylsiä, mitä ennestään mutkauttaa huomio, että Wakandan toistuvat kriisit kertoisit paitsi rikkoutuvasta utopiasta, niin rinnastuksista Afrikan demokratiakehitykseen. Vaihtoehdoksi jäävät Mustan pantterin tehtävät Wakandan ulkopuolella. Jatkuvassa sarjakuvassa tämä ei oikein toimi, mutta muutaman vuoden välein ilmestyvissä elokuvissa ehkäpä kerran tai kaksi.