Kategoria: Pop-kulttuuri

Julkaistu

Sanomalehden sarjakuvasivu vanhenee käsiin

Kirjoitin taannoin Kari Suomalaisesta ja mainitsin hänen uransa loppuneen kyvyttömyyteen muuttua aikojen mukana. 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneille vitsailu tuotti kyllä nauruja 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla vähemmän. Lopulta sotien jälkeen syntynyt päätoimittaja antoi potkut.

Sarjakuvasivu ei ole käyneet yhtä suuria muutoksia kuin pääkirjoituksen yhteydessä oleva pilakuva, lähinnä koska siltä ei odoteta yhteiskuntakritiikkiä. Hyväntahtoisuutensa vuoksi strippien sallitaan poikkeavan kauaksikin modernin arjen viitekehyksestä. Kuitenkin poikkeaman kasvaessa sarjakuvan lukeminen vaikeutuu, kun lukijalta vaaditaan yhä enemmän pohjatietoa. Suomalaisen sanomalehden sarjakuvasivulla poikkeama ilmenee kolmella eri tavalla:

  1. Sarjakuvastrippi on vanha, ”klassikko”. (Mm. Tove ja Lars Janssonin Muumit, Tenavat, Lassi ja Leevi.)
  2. Sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva on vanha. (Mm. Masi, Harald Hirmuinen.)
  3. Sarjakuva ja strippi ovat uusia, mutta lukijalle vieraasta kulttuurista. (Esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta.)

Ensimmäinen ja kolmas kohta lienevät helppo ymmärtää. Jos sarjakuvan huumori kumpuaa vaikkapa luokkayhteiskunnasta, on tilanne suomalaiselle vieras riippumatta sijoittuvatko tapahtumat 1930-luvun Suomeen (Kapteeni ja Ville) vai 2000-luvun Etelä-Afrikkaan (Madam & Eve). Vitsit toki voi ymmärtää, mutta se vaatii arjen ulkopuolisten tapahtumien hyväksymistä arkisina, asettumista vieraisiin kenkiin.  Tämä ei ehkä ole aamukahvin tippumista odottaessa mielekästä, varsinkaan jos sarjakuvan lukemisen ajatuksena ei ole ollut vieraaseen ajattelutapaan tutustuminen (mikä eittämättä on yksi Fingerporin vetovoimatekijöistä).

Kapteeni ja Ville 1934. Piirtänyt Poika Vesanto, Suomen kuvalehti 22/1934. (Skannannut Jyrki Vainio) Klikkaa suuremmaksi.
Madam & Eve, 2002. Tehnyt S.Francis, H.Dugmore & Rico. Like 2005 Klikkaa suuremmaksi.

Toisella tapaa mielenkiintoinen on sen sijaan tilanne, jossa sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva itse vanha. Tällöin sarja yrittää tavoitella modernia yleisöä työkaluilla, jotka on laadittu vuosikymmeniä aiemmin. Yksi esimerkki on Harald Hirmuinen, jota nyt tehdään jo kolmannessa tekijäpolvessa (Yhdysvalloissa sanomalehtisarjakuvat ovat perheyrityksiä). Harald Hirmuisen perusidea on sama kuin Kivisissä ja Sorasissa: otetaan moderni (1970-luvun alun) perhe ja siirretään heidät viikinkiaikaan. Harald on ammattikoulupohjalta pienyrityksen omistaja, Helga kotivaimo, poika Hamlet on kirjaviisas ja tytär heilastelee humanistin kanssa. Sarjakuvan huumori perustui arjen etäännyttämiseen: mitä on tehdä fyysistä matkatyötä ja tulla kotiin, jossa vaimo ja lapset eivät ymmärrä omaa arkea? Miten ymmärtää nuorisoa, jonka haaveilema tulevaisuus on niin kaukana vanhempien arjesta, ettei sitä oikein voi edes hahmottaa? Hyväksyntää pitää hakea samassa työpaikassa oleskelevalta Ormilta, jota (vaimon halveksunnan vuoksi) tavataan pubissa.

Harald Hirmuisen päivittäminen nykypäivään ei olisi mahdotonta. Tänäkin päivänä on ihmisiä sinikaulusmatkatöitä symboloivilla ryöstöretkillä. Sen sijaan suhteet perheeseen ovat muuttuneet. Kun kotiäidit alkavat olla historiaa paitsi Suomessa niin myös Yhdysvalloissa, alkavat puolisoiden kokemukset arjesta yhdentyä. Ormin sijaan Haraldin kanssa tuopilla saattaisi ”nykypäivään päivitetyssä” stripissä hyvinkin olla Helga, joka (viikinkitapojen mukaisesti) on vastuussa ryöstösaaliin myynnistä ja Haraldin talouden (yrityksen) ylläpidosta. Toisaalta Haraldin ja Helgan ymmärrys lasten toiveille ja peloille lienee kasvavan, kun omatkin työt alkavat hyvin kilpailuilla ryöstömarkkinoilla näyttää yhä epävarmemmilta.

Masi -sarjakuva puolestaan perustui tekijänsä Mort Walkerin nuoruudenmuistoille. Hän oli ollut opiskelemassa yliopistossa, kunnes tuli värvättyä armeijaan vuosiksi 1943–1947. Päästyään siviiliin hän opiskeli vielä vuoden yliopistossa ennen kuin hetken harhailtuaan aloitti sarjakuvan tekemisen. Masi aloitti yliopistosarjakuvana, mutta vuoden strippien jälkeen (ja sanomalehtien halutessa lisää Korean sotaan liittyvää materiaalia) Masi liittyi ystäviensä pakottamana armeijaan. Näin sarjakuvan taustalla olivat Walkerin kokemukset: ymmärrys armeijan kulttuurista ja siitä, millaista oli olla nuori. Aikojen saatossa armeija ja sen kulttuuri kuitenkin muuttuivat. Walker yritti pehmittää eroja tuomalla sarjakuvaan mustan hahmon ja (kun naisten erillislaitos lopetettiin) naispuolisen kersantti Räyhän, mutta omat sukupolvikokemukset taipuivat aikojen myötä vain rajoitetusti. Niinpä jossain vaiheessa Jermulan varuskunta muuttui vaihtoehtotodellisuudeksi, jossa ajeltiin edelleen 1940-luvun jeepeillä ilman turhaa kulttuurista modernisaatiota. Sarjakuvan ainoat naishahmot neiti Söpö ja kersantti Räyhä muuttuivat pikkuhiljaa päähenkilöiden tyttöystäviksi. Nykyajasta muistuttaa yksinäinen IT-nörtti korjaamassa kenraalin tietokonetta.

Masin muokkaus nykyaikaan on paljon Harald Hirmuista vaikeampaa. Ensinnäkin koska sarjakuvan lähtökohtana on kulttuurinen kokemus (varusmiesaika) 1940-luvulla sekä käytöstavat, jotka 1940-luvulla olivat armeijassa yleisiä. Esimerkiksi Masin ja kumppaneiden laiskuus perustuu siihen, että he siviiliin kaipaavia varusmiehiä, eivät Vietnamin sodan jälkeen armeijan parakeissa harjoittelevia palkkasotilaita. Samalla sarjakuvan fokus on muuttunut. Huumoria ei yritetä hakea jaetusta sukupolvikokemuksesta – armeijasta – vaan sarjakuvien parissa kasvamisesta. Masi on hauska vuonna 2020 koska se oli hauska vuonna 2000, 1980 ja 1960 (kuten käsikirjoittaja Brian Walker alla linkitetyssä dokumentissa kertoo). Käytännössä tämä fiat-rahaa muistuttava logiikka ei ole aivan onnistunut, jolloin sekä Masi että samalla perusajatuksella kulkeva Harald Hirmuinen ovat hiljalleen menettäneet tilaajakantaansa. Uudistuminen on myös vaikeaa, kun nykyiset tekijät kokevat ennen kaikkea jatkavansa tai toistavansa edellisen sukupolven huumoria (ja vanhempien perintöä) pyrkimättä löytämään huumoria omassa ajassaan.

Sanomalehtien sivuilla sarjakuviin liittyy sama kuin moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen: hyvyys tarvitsee todistaa vain kerran. Nykypäivänä harva sanomalehti tuskin alkaisi julkaisemaan Masia, mutta nyt kun sitä julkaistaan niin se myös pidetään julkaisussa, osa lukijoista kun muistaa vielä ”ne hyvät stripit” ja haluaa tulla niistä päivittäin muistutetuksi (liikestrategia siis osaltaan toimii). Kääntöpuolena sitten on, ettei uusille sarjakuville ole samalla tavalla tilaa kuin joskus aiemmin. Lopputuloksena sarjakuvasivun asema ihmisten viihdyttäjänä on varsinkin nuorten keskuudessa ollut pitkään onneton. Edes 2000-luvun alussa moni ei sitä tunnistanut lukevansa, saati sitten kokevansa hauskaksi, Nykypäivänä kai yhä harvempi.

Fingerporin ja Kamalan luonnon  suosio verkossa ja muutenkin kuitenkin osoittaa, mitä omalle elämälle merkityksellinen sarjakuva voi parhaillaan olla. Helsingin sanomille ovat molemmat olleet jonkinlaisia kultakaivoksia.

MUUTA:

Kari Suomalaisen matka pohjalle. Kirjoittamani essee Karin urasta.

Reveille – 15 minuuttia pitkä dokumentti Masi-sarjakuvan teosta vuonna 2018.

‘Beetle Bailey’ turns 70 — Will he tackle TikTok next? Or join Space Force? Masin tekijöiden haastattelu syyskuussa 2020 kun sarjakuva täytti 70. Jutussa mainitaan myös sarjakuvan saaneen 10 vuoden jatkosopimuksen. Näinollen Masi pääsee muistelemaan 1940-luvun sotilasuraansa vielä 2030-luvun alussakin.

Julkaistu

Työpäivän lyhennys merkitsee työn tarkoituksen korostumista

Kaavakuva Golgafrinchamin väestöstä, siten kun se esitettiin Linnunradan käsikirjan liftareille -TV-sarjasovituksessa jaksossa 6.

Douglas Adams kirjoitti satiirissaan Maailmanlopun ravintola Golgafrinchamin planeetalta lähteneestä valtavasta avaruusaluksesta. Aluksen kapteenin mukaan heidän kotiplaneettansa oli ollut tuhoutumassa ja koko väestö oli päätetty evakuoida kolmeen pakoalukseen. Alukseen A piti laittaa kaikki ajattelijat; Alukseen C kaikki tekijät. Alukseen B pistettiin heidät, jotka eivät sopineet kahteen muuhun: välikädet, puhelinmyyjät ja feissarit. Keskimmäinen alus lähti ainoana matkaan, eikä maailmanloppuakaan sitten koskaan tullut.

Golgafrinchamin planeetalla teollistuminen oli tuottanut niin paljon tehostamista, ettei kaikille väestössä enää löytynyt oikeita töitä. Sen sijaan, että olemassa olevaa työtä oltaisiin jaettu pienempiin osiin pidentämällä lomia, lyhentämällä työpäiviä tai luomalla kansalaispalkka, päätettiin ylimääräinen väestö yksinkertaisesti lähettää muualle.

Alus B matkustajineen on syytä muistaa myös Suomessa vuonna 2020. Myös meillä hyödyllisten töiden suhteellinen määrä on laskenut ja lomien pidentämisen, työtuntien vähentämisen tai kansalaispalkan puutteessa ihmiset tekevät töitä mm. feissareina, joissa ainoa työn tulos on muille ikävämpi elinympäristö. He eivät maksa edes omaa palkkaansa, sillä viime kädessä turhien töiden palkka perustuu hyödyllisen työn ylijäämälle: esimerkiksi feissarit saavat palkkansa sähköntuottajilta ja (palkan ollessa matala) Kelan asumis- ja opintotuista.

Tällainen työ ei ole harvinaista. Gallup-yhtiö YouGovin mukaan Britanniassa 37% vastaajista on ilmoittanut tekevänsä työtä jolla ei ole tarkoitusta. Tämä tarkoittaisi, että joko lomia voisi pidentää kolmanneksella tai työtunteja vähentää saman verran ilman, että yhteiskunta köyhtyisi millään arkeen vaikuttavalla tavalla (myös feissarivapaa kävelykatu voisi olla arvo itsessään). Tähän verrattuna Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on jopa äärimmäisen maltillinen.

Verkkokeskusteluissa Marinin ehdotusta on ehditty kritisoida sillä, että palkkakustannukset nousisivat suhteessa tehokkuuteen. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan jaksa työskennellä tehokkaasti kahdeksaa tuntia, vaan muutaman ”tehotunnin” jälkeen alkavat säännöstellä energiankäyttöään jaksaakseen työpäivän loppuun. Näin 80% työaikaan siirtyneet ilmoittavatkin saavansa usein jopa enemmän aikaan kuin vielä työskennellessään täysiaikaisesti. Toisaalta 25% työaikaa tekevät taas kertovat usein olevansa muutaman työtunnin jälkeen yhtä väsyneitä kuin jos olisivat tehneet täyden työpäivän. Jos näin, eikö työnantajan kannata vaihtaa työntekijöitä kesken päivän välttääkseen tuloksen laskemista biologisista syistä, vaikka tämä maksaisikin hieman enemmän? Aina tämä ei edes tarkoita työntekijöiden lisäämistä, jos kahden päällekkäisen työntekijän sijaan työntekijöitä olisikin vuorossa vain yksi kerrallaan, ”turbobuustattuna”.

Toisaalta on argumentoitu, että kaikissa paikoissa työtä ei voida tehostaa. Pikkuputiikkien arvellaan menevän konkurssiin heidän ollessaan kykenemättömiä lisäämään työn tehokkuutta. Tämä on varmastikin totta, mikäli tehokkuutta ei olisi pakotettu tekemään muita kautta. Tehokkuuskilpailuhan ei rajoitu yksin työntekijöiden tunteihin, vaan tavaratalot, kauppakeskukset ja Amazon ovat toteuttaneet skaalaetuihin perustuvaa tehostusta jo vuosikymmeniä. Nykypäivänä jäljellä olevat pikkuputiikit ovat erikoisliikkeitä, jotka voivat pyytää tuotteistaan erikoistarpeina tavarataloja korkeampia hintoja. Tämä ei muutu myöskään työpäivien lyhentyessä (tai loma-aikojen pidentyessä).

Tässä kohtaa on myös hyvä pohtia, mitä tehostaminen voi tarkoittaa. Usein ajatellaan, ettei esimerkiksi vartijan työtä pysty tehostamaan, mutta juuri näin valvontakamerat tekevät. Toisaalta tehostamien ei aina tarkoita juuri tietyn työtehtävän tehostamista. Esimerkiksi Helsingissä on antikvariaatteja, joissa matalaa asiakasmäärää kompensoidaan sillä, että myyjä/omistaja työskentelee asiakkaita odottaessa tietokoneellaan yrityksen verkkokaupan parissa tai kokonaan toisen alan etätöissä.

Lopuksi kannattaa huomata, että työ tehostuu jatkuvasti ja tämän tuoton voi rahan sijaan ulosmitata myös aikana. Yritykselle ei ole juurikaan merkitystä kumpaa lähestymistapaa käytetään, kunhan kaikki tehdään suunnitelmallisesti ja yhtä tahtia. Sipilän hallituskaudella Suomen työn tuotto (BKT:ssa mitattuna) kasvoi yhteensä 10%, mikä oli laajasti ulosmitattu korotettuina palkkoina. Ulosmittauksen olisi periaatteessa voinut tehdä myös vapaa-aikana (lomina, lyhyempinä työpäivinä) mutta erinäisistä kilpailukykyyn liittymättömistä syistä tätä ei ole tehty. Tehostuminen jatkuu jopa nyt korona-aikanakin, kun etätöiden läpilyönti merkitsee yritysten konttoreiden jäämistä liian suuriksi: etätöiden siirtäminen kotiin (ja verovähennysten piiriin) tarkoittaa tulevina vuosina merkittäviä säästöjä vuokrakustannuksia vähentäville työnantajille.

Jos Marinin ehdotus halutaan toteuttaa kevyesti, voidaan yksinkertaisesti säätää, että vuotuisista palkankorotuksista tietty osuus on ulosmitattavana vapaa-aikana. Niinä ensimmäisinä vuosina kun tämä vapaa-aika lasketaan vielä muutamina ylimääräisinä tunteina per vuosi, voidaan tunnit yksinkertaisesti laittaa ihmisten työsaldoon, eräänlaisena ”käänteisenä kikynä”. Kuitenkin tämä väliaika jää lyhyeksi, sillä jo Sipilän 10% olisi tarkoittanut lähes yhden tunnin katoamista jokaisesta työpäivästä. Se on ystävien ja harrastusten kanssa vietettyä aikaa, joka olisi monelle ollut moninkertaisesti arvokkaampi kuin se nyt todennäköisesti roskikseen jo joutanut romu, johon tehostamisesta saadut palkankorotukset tulee yleensä käytettyä.

Tärkeimpänä kuitenkin tehostuksia tehdessä on muistaa paitsi oma arkemme töissä tai vapaalla, niin myös työn laatu. Kun työpäivät lyhenevät, arvokasta työtä riittää jokaiselle enemmän. Työn suurin palkkio ei kuitenkaan ole raha tai vapaa-aika, vaan se tunne, että työllä oli jokin tarkoitus.

Julkaistu

Kari Suomalaisen matka huipulta pohjalle

Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.

Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.

Klikkaa kuva suuremmaksi..

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.

Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.

Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.

Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.

Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä.  Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

MUUTA:

Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.

Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.

Julkaistu

Herrasmies ei pompi portaissa edes yksin

Olin pelaamassa GRIS:iä, kun sain päähäni nauhoittaa pienen palan pelikokemustani elämäni ihmisille. Nauhoitusta katsoessani järkytyin: pompinpa minä videossa epäesteettisesti! Miksen käyttänyt portaita, miksen ajoittanut hyppyä tähtisillalta tarkemmin solakoittaakseni liikettä, miksen jäänyt seisomaan dramaattisesti sillan eteen videon lopuksi?

Yhteiskuntatieteissä on konsepti nimeltä Katse (Gaze). Sillä tarkoitetaan tapaa, jolla muokkaamme käytöstämme odotusten mukaisesti, mahdollisia katsojia varten. Liikumme hillitysti, varmistamme että tukka on kammattu ja vaatteet ovat puhtaat. Katseen tunteva toteuttaa häneltä odotettua käytöstä, vaikka hänen ei tarvitsisi, vaikka hän ei haluaisi, vaikka hän olisi yksin (sillä on mahdollista, että kohta hän ei ole). Termi johtaa 1960-luvun tutkimuksiin, mutta itse ajatus on vanhempi: tiedettävästi herrasmiehen tunnistaa siitä, että hän käyttää erillistä voiveistä myös syödessään yksin. Ajatuksessa on osin kyse luokasta (työläiseen se ei niin vaikuta, keskiluokkainen huomioi pakosta, herrasluokkainen toteuttaa myös yksinäisyydessä), osin vallasta: kuka määrää, että naisten tulisi meikata, että pojalla ei saa olla pitkää tukkaa, ettei kadulla saa huutaa? Ja mitä tapahtuu, jos Katsetta ei noudata? Aina ei mitään, mutta joskus ehkä jotain — ottaako riski? Yläluokkalaiselle (kuten Downton Abbeystä tiedämme!) hetkellinenkin kiinnijääminen odotusten rikkomisesta saattaa johtaa vuosia seuraaviin huhuihin. Työläiseltä salaattihaarukan oikeaa käyttöä ei odoteta edes ruokapöydässä. Niinpä ”oikea” toimintatapa sisäistetään paremmissa piireissä pakosta, mutta nähdään omana valintana. (Tämä ei tarkoita, etteikö työläisille olisi odotuksia, mutta niitä on vähemmän ja ovat käytännönläheisempiä.)

Videopelien kanssa suosin yksinäisyyttä. En pelaa verkkopelejä enkä edes jaa suorituksiani verkossa. Nautin portaissa hyppimisestä, epäonnistumisesta ilman kritiikkiä tai seurauksia, omien juttujen tekemisestä ilman painetta ulkopuolisesta vaatimuksesta. Mutta olenko vapaa Katseesta ruutuni ääressä, voinko todella tehdä mitä haluan? Vaikka olen yksin, toimin silti kehyksessä, jonka joku on koodannut. Fallout 3:ssa pelin alkuperäinen lopetus tunnetusti sätti pelaajan mikäli tämä kieltäytyi (tarpeettomasta) itsemurhasta ja Fallout 4:ssä kaikki pelin poliittiset ryhmittymät pyrkivät omalla tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta: pelaajalla ei ollut mahdollisuutta ryhtyä maantierosvojen johtajaksi, vaikka se perusjuoneen olisikin sopinut. Jopa perinteiset, abstraktit arcade-pelit kannustavat kerryttämään pisteitä itse pelissä selviytymisen lisäksi. Pac-Manissa ei pyritä vain pääsemään seuraavalle tasolle, vaan myös tekemään se mahdollisimman korkein pistein, joita sitten esitellään pelien välissä ruudulla. Kun pelihalleista on luovuttu, ovat Steamin yksinpelit jatkaneet käytäntöä näyttämällä ystävien ja tuntemattomien menestyksen samoilla kentillä, näin tekee mm. Rocksteadyn viimeinen Batman-peli (Arkham Knight). Näin toteutamme Katseen odotuksia myös yksin. Odotukset ovat usein näkymättömiä, sillä pelien odotukset ovat usein myyntivaltteja. Emme näe niitä sen enempää kuin näemme metsää puilta. Havaitaksemme pelin odotusten tulee olla ristiriidassa pelaajan odotusten kanssa. Minulle näin kävi, kun Quantum Breakissa ei voinutkaan Dishonoredin tapaan hiipiä sotilaiden ohitse. Peli eteni vasta, kun kaikki kentän ”pahikset” oli tapettu.

Lapsena minua ärsytti, kun kaverit pelasivat läsnäollessani pelejä ”väärin”: kun Street Fighterissa harjoiteltiin tuntikausia erikoisliikkeitä tai Giana Sistersissä pyrittiin highscoreen pelkän läpipeluun sijaan. Toisaalta itse tattiohjaimen pariin päästyäni tein useinkin juurikin samoin. Samalla tutuksi tuli sivustakatsojien huudahdus ”anna kun näytän!”. Vuosikymmeniä myöhemmin ääni on kaukana menneisyydessä, mutta itse tunne elää GRIS:n minuutin pitkässä youtube -videossa jota tuskin koskaan tulee kovin moni katsomaan. Herrasmies ei pompi portaissa epäesteettisesti edes ollessaan yksin.

Julkaistu

Työelämä muuttuu, Niilo!

Suosikkisarjakuvasankarini lapsena oli Niilo Pielinen, lehtikustantamon sekatyömies. Franquinin käsikirjoittama ja piirtämä sarjakuva ilmestyi alunperin belgialaisessa Spirou –lehdessä yksiruutuisena pikkuvitsinä. Alunperin postihuoneessa työskentelevä Niilo oli selitys siihen, miksi Spirou:hun lähetettyyn postiin vastaaminen kesti niin pitkään: Niilo kun oli kiinnostunut kaikesta muusta paitsi postin lajittelusta. Sarjakuva vetosi 10-vuotiaaseen lukijaansa kolmella tavalla: se oli taitavasti piirretty, Niilon vaikeudet naurattivat ja työkaverit hyväksyivät epätäydellisen työtoverinsa. Varsinkin viimeinen kohta oli merkittävä ulkopuoliseksi itsensä tunteneelle alakoululaiselle.

Niilo ei ollut täydellinen, mutta hän oli kuitenkin kustantamon työyhteisön jäsen. Vaikka asiat menivät harmittavalla tavalla pieleen myös työkavereille, Niilon läsnäoloa kustantamossa ei koskaan kyseenalaistettu. Myöskään Niilo ei kokenut alemmuudentunnetta työyhteisössä tai kyseenalaistanut työsuhteensa jatkoa, ei vaikka esimies oli tämän saamattomuuteen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Toisaalta Niilo ymmärsi huutamisen ja käskyttämisen kuuluvan esimiehen osaan ja suhtautui siihen hämmentyneesti, mutta hyväksyen.

Nyt aikuisena kustantamon työyhteisö tuntuu hyvinvoivalta, jopa idylistiseltä. Kaikki keskittyvät työhönsä osana hyvää arkea ja tekemistä on sopivasti, muttei liikaa. Välillä tapahtuvat räjähdykset tuntuvat kuvittajan liioittelulta, ei jotain mikä tapahtuu ”oikeasti” tai jonka voisi kuvitella liittyvän työntekijöiden haluun jatkaa kustantamon palveluksessa. Seuraavalla sivulla toimisto on taas kunnossa ja työntekijätkin vain mielenkiintoista kokemusta rikkaampia. Ennenkaikkea tarinat ovat kuitenkin ajattomia tavalla, joka ylittää puuttuvat tietokoneet tai lähes oman painovoimakenttänsä omaavat paperikasat. (Itse sarjakuvat piirrettiin välillä 1957 – 1997, ilmestymisvälin ollessa tiheimmillään 1960-luvulta 1980-luvun puoleenväliin.) Sarjakuva on kuitenkin menestynyt edelleen kokoelmina, ja niinpä sarjakuvaelokuvien aikakaudella onkin ymmärrettävää, että Niilokin sai omansa (2018).

Paljon on muuttunut: käytävien valkoiset seinät ja siniset kokolattiamatot, huoneiden keltaiset seinät ja vaaleanharmaat lattiat omaava toimistohuonelabyrintti on muuttunut kauttaaltaan tummanharmaaksi, monikerroksiseksi avokonttoriksi. Paperia löytyy vain tekemättömistä töistä kertovista muistilapuissa. Koko työyhteisö on stressaantunut, varsinkin esimies. Työkaverit pelkäävät henkensä puolesta. Niilo itse on muuttunut postituksen pitkäaikaisesta työntekijästä juuri teini-iästä selviytyneeksi, yhteisön ulkopuoliseksi harjoittelijaksi. Vitsit ovat samat, mutta niiden konteksti on vaihtunut. Ennenkaikkea räjähdyksillä tuntuu olevan seurauksia ja kaikki voivat huonosti. Traileria seuratessa katsoja ei löydä samaistuspistettä, kun sarjakuvassa niistä ei ole puutetta.

Elokuvan traileri tavoittaa hyvin nykyajan tunnelman sellaisena kuin se avautuu työhyvinvointitutkimuksissa määräaikaistöissä tai yt-neuvotteluille altiilla alalla: stressiä, pelkoa työn jatkosta, oman riittämättömyyden kokemusta. Lavastus betoniseinineen ja synkkine varjoineen korostaa ajatusta maanpäällisestä helvetistä. Samalla sarjakuvan vetovoima on kadonnut: Niilo ei ole enää persoonallinen osa tasapainossa olevaa yhteisöä, vaan viimeisillään vetävän yhteisön lisävitsaus. (Voi tietenkin olla, että itse elokuva on monipuolisempi — trailerit eivät anna aina elokuvasta oikeaa kuvaa.)

Sarjakuvissa Niilon laiskottelu kevyttahtisessa työyhteisössä saattaa näyttää huonolta, mutta lopulta hän vain vie pidemmälle toiminnan, johon muutkin työympäristössä jollain tasolla heittäytyvät. Trailerissa kyse ei enää ole aste-erosta, vaan täysin erilaisista kulttuureista. Oma osatekijänsä on puuttuvat työhuoneet, mukaanlukien Niilon postihuone. Ilman eriytettyjä työtiloja työntekijöiltä tarvitaan enemmän hienotunteisuutta. On helpompi hyväksyä että joku tekee töissä vääriä asioita, kun väärintoimija on poissa silmistä, eikä vaikuta omaan työpanokseen. Avokonttorissa tämä ei onnistu.

1950-luvun lopulta nykypäivään työteho on moninkertaistunut. Franquinin vitsit postihuoneen epäpätevästä työntekijästä on ymmärrettävä kontekstissa, jossa lukijoiden lähettämät kirjeet eivät saaneet vastausta vielä lähettämistä seuraavassa numerossa. Kyse oli yhtäältä hyväntahtoisesta naljailusta ja toisaalta lehden tuomisesta lähemmäksi lukijaansa. Elokuvassa tämä suhde on katkennut. Sarjakuvalehden metavitsi ei ole enää metaa, kun sen tehdään elokuvassa (jo kokoelma-albumitkin kärsivät kontekstin muutoksesta). Lopulta elokuva ei vain ”vaikuta uskottavalta”, mikä tietenkin on korkea rima vitsisarjakuvaan perustuvalle tuotokselle. Toisaalta myös ajatus suurkustantamon kaltaisesta yhtiöstä ”rentona” työympäristönä kuulostaa nykypäivänä vaikealta, eikä tarinan sijoittaminen 1960-luvullekaan olisi oikein toiminut. Kun kaikki muut kortit on katsottu, elokuva tekee lopulta parhaansa: kertoo mitä tekijät ajattelevat työn olevan uudella vuosituhannella. Verrattuna sarjakuvaan, se on melko lohduton.

Sarjakuvaruudut albumista Niilo Pielinen – Pelastukoon ken voi! (Semic 1991) ja Niilo Pielinen – No mutta, Niilo! (Semic 1995, 2. painos). Niilo Pielisen loi, käsikirjoitti ja piirsi Franquin.

Julkaistu

Kuoleva Picard katsoo tulevaisuuteen.

(Teksti sisältää lieviä spoilereita.)

Kolmisen vuotta sitten päätin tutustua syvällisemmin Star Trekiin kuultuani Discoveryn olevan muutakin kuin taas yksi tuotantohelvetissä ikuisesti palava idea tai halpa rahastustemppu (kuten Stargate: Origins tai myöhemmin Star Trek: Short Treks). Tätä kirjoittaessa minulla on yhä Deep Space Ninen viimeinen tuotantokausi näkemättä, samoin valtaosa Voyagerista sekä elokuvista. Se on kuitenkin hyvä saldo, sillä yhteensä katsottavaa olisi 22 päivää ilman taukoja.

Brent Spinnerin nuorennusleikkaus Dataksi on saanut kritiikkiä, mutten voi olla arvostamatta androidin keinotekoisuuden korostusta.

Samalla sarjojen ja elokuvien teemat ovat yllättäneet. Vaikka kylmän sodan keskellä Gene Roddenberryn kertomukset Yhdistyneiden planeettojen liittovaltion tähtilaivaston seikkailuista muistetaankin moraalisista ongelmistaan, on niissä vähintään yhtä keskeisessä asemassa ollut ”menneisyyden” ja ”nykyhetken” (sarjasta riippuen 2150 – 2399) suhde. Helpoimmillaan tämä näkyy aikamatkustuksen määrässä, mutta pohjimmiltaan kyseessä on myös Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin heijastumisesta tapaan jolla maailman tulevaisuus nähdään.

CBS/Paramountilla on tunnetusti ollut Star Trekin kanssa keskeisenä ongelmana kysymys täydellisyydestä. Jos kaikki ovat tyytyväisiä utopiassa, mistä saada tarinaa eteenpäin vievä konflikti? Alkuperäinen Tähtimatka (1966) lähetti avaruusaluksen utopian ulkopuolelle; Uusi sukupolvi (1987) käsitteli utopian säilyttämisen vaatimaa jatkuvaa työtä; Deep Space 9 (1993) pohti (Roddenberryn kuoltua) Liittovaltion epätäydellisyyttä hetkenä, jolloin se valmistautui ottamaan jäsenekseen 50 vuotta miehitettynä olleen strategisesti tärkeän tähtijärjestelmän. Vertauskohdat itäblokin hajoamiseen, länsimaisen kulttuurin hegemoniaan ja entisten satelliittien (erityisesti Puolan) tavoitteisiin NATO:n ja EU:n suhteen ovat ilmeisiä, varsinkin kun muistetaan uskonnon asema sarjassa. Voyager (1995) edusti kotimatkallaan perinteistä lähestymistapaa, mutta mustavalkoisempi asema ja vähäisempi maailmanrakennus sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta ja katsojilta.

Sarjassa käytetään vanhempien sarjojen kevyttä maskeerausta. Epäinhimillisyyttä korostetaan kevyillä animaatioilla.

Enterprise (2001 – 2005) alkoi välittömästi WTC:n iskujen jälkeen ja pyrki aluksi lähinnä korjaamaan Voyagerin maailmanrakennukseen liittyvän perusongelman tuomalla tapahtumat osaksi aiemmin tuttuja paikkoja. Sarjassa Maan ensimmäinen tutkimusalus lähtee innostuneena tuntemattomaan vain kohdatakseen sivistymättömien korpimaiden raa’an arjen. Lopulta idealistinen kapteeni Archer alentuu mm. kidutukseen ja älykkään kloonin kasvattamiseen varaosiksi. Juonikaari heijastelee Yhdysvaltain samoihin aikoihin toteuttamaa seikkailua Lähi-idässä vesilautauksineen ja vankilakohuineen. Samaa juonta kuljettavat Abramsin kaksi Star Trek -elokuvaa (2009, 2013) jotka käsittelevät pikkusormen myymistä paholaiselle. Lopulta Discovery (2017 -) sitoo metajuonenkaaren yhteen muistuttamalla helppoihin ratkaisuihin syyllistyneen päähenkilön kautta ihanteiden merkityksestä vaaran aikoina. Kuitenkin kaikissa tämän vuosituhannen sarjoissa (myös Discoveryssä) korostuu väkivalta ja toiminta ratkaisumuotoina keskustelun ja pohdinnan sijaan. Sarja on etääntynyt kauaksi lähtökohdistaan.

Kulutuselektroniikka on uskottavan ärsyttävää.

Nyt Picard palaa juurilleen tulevaisuuteen. Liittovaltio ei ole vieläkään täydellinen. Päinvastoin, viime vuosien tragediat (mm. Romuluksen tuhoutumista seurannut pakolaisaalto ja robottien suorittama terrori-isku Marsiin) ovat saaneet Liittovaltion kääntymään sisäänpäin. Tutkimusrahoitusta on leikattu, avaruuslaivasto on kutsuttu kotiin ja androidien ihmisoikeudet on peruttu.  Tiettyjä yhtymäkohtia Yhdysvaltain harjoittamaan politiikkaan on jälleen nähtävissä. Eläköitynyt Picard on ymmärrettävästi kärttyinen: tämä ei ole se tulevaisuus joka hänelle luvattiin tai minkä puolesta hän Enterprisen kannella toistuvasti neuvotteli ja tarpeentullen myös taisteli. Jakson aikana elämänilo kuitenkin herää uudestaan mahdollisuutena tehdä palvelus vanhalle ystävälle. Picard on odottanut kuolemaa, mutta nyt hänellä on jälleen syytä elää.

Picard on ensimmäinen kolmannen sukupolven Star Trek -sarja.

Picard on tarinana optimistinen paluu juurille. Vaikka jaksossa onkin räjähdyksiä ja (erittäin vaikuttavia) taistelukohtauksia, ovat jakson keskeisimmät kohtaukset Picardin tutkimustyötä, keskusteluja poliittisesta tilanteesta tai historiaalisista viitekehyksistä. Toimintakertomusten, uudelleenkerronnan tai esiosien sijaan sarja on taas menossa sinne, minne sen olisi koko ajan pitänyt olla matkalla: kohti parempaa tulevaisuutta. Siihen kyynisyyteen kyllästyneen Picardin elämänilon levittäytyminen ja huipentuminen uuteen seikkailun vuosisataan (sarja sijoittuu vuoteen 2399) sopii erinomaisesti.

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.

Julkaistu

Greta Thunbergin aivopesu

Vuonna 2011 Paradise Oskar lauloi Euroviisuissa tarinan Peteristä, joka kuultuaan ilmastonmuutoksesta päättää lähteä maailmalle puhumaan asiasta valtaapitäville. Tarina tuhoutuvasta luonnosta oli tällöin jo niin tuttu, että jopa Disney-Pixar oli ehtinyt tehdä aiheesta koko perheen elokuvan (Wall-E, 2008). Ympäristökatastrofi kuljetti juonta myös Foxin Simpsonit -elokuvassa (2007) ja pian Oskarin esityksen jälkeen teattereihin ilmestyi myös Universalin lastenelokuva samasta aiheesta (Lorax, 2012). Television puolella lapset olivat heränneet lauantaisin katsomaan luonnonvarojen ja ympäristön väärinkäyttöä jo vuosia aiemmin (mm. Kapteeni Planeetta (1990 – 1992); Prätkähiiret Marsista (1993 – 1996; 2006 – 2007)). Arkena aihe tuli esille koulussa keskusteluna uhanalaisista eläimistä biologiassa, kierrätyksestä ja ympäristötuhoista maantiedossa, yhteiskuntaopissa ja uskonnossa/ET:ssä. Tämä kaikki, vaikkeivät vanhemmat sitä olisikaan erikseen korostaneet omassa kasvatustyössään.

Kun ”tietyissä piireissä” sanotaan että ”tyttö on aivopesty” (mm. [1],[2, kommentit]) niin tämä on totta: olemme meitä ympyröivän yhteiskunnan tuotosta ja teinit historian huonosti tuntevina ovat aina nykyhetken henkilöitymiä. Ei tähän mitään illuminatia tarvita, pelkkä kasvaminen yhteiskunnassa joka tuottaa kappaleita kuten Paradise Oskarin ”Da Da Dam” riittää. Sen sijaan ihmetyttää, miten arki kehittyneessä maassa on onnistunut viimeiset 20 vuotta tuntematta Thurnbergin huolia hyvin syvällisellä tasolla, vaikka Kapteeni Planeetan televisioon ilmestyessä oltaisiinkin ehditty jo aikuisikään asti.

On myös ihan järkevää sanoa, että Thunberg on liian nuori edustamaan YK:ssa maailman tulevaisuutta, että hänen pitäisi olla lukiossa. Mutta kuka siellä sitten edustaisi? Gretan paikalle ei ole ollut hirveästi tunkua. En ole kuullut kenenkään Thurnbergin ”väärinkäytöstä” huolehtivaa sanovan, että minä voin mennä sinne, minä voin seistä maailman edessä, tulla haukutuksi jälkeenjääneeksi, autistiksi, kaltoinkohdelluksi, aivopestyksi, fanaatikoksi, kultin sukkanukeksi. Toivoisin että Thunberg olisi voinut jäädä lukioon, mutta sikäli kun meillä on ilmastokriisi ja jonkun pitää seistä New Yorkissa muistuttamassa tulevaisuudesta, niin olen iloinen, että se on Greta.

Toivottavasti kestää paineen alla, koska kukaan ei näytä olevan kiireessä ottamassa tämän paikkaa.

(Ja vielä: ”mitä jos se on kaikki vain huijausta ja teemme paremman maailman ihan turhaan” — olisi hyvä että uusiutumattomista siirryttäisiin uusiutuviin jo ihan senkin takia, että nykymeno ei ole kestävää riippumatta siitä onko ilmastonmuutos totta vai ei.)

Julkaistu

Marvelin Mustasta pantterista

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Marvelin Musta pantteri katsottu eilen. Filmi painaa ajatuksia, niin pari sanaa. Leffa on nostettu esiin ”tärkeäksi mustien elokuvaksi”, mutta kun leffa on juuri tässä suhteessa…no, sanotaan vaikka ongelmallinen. Tietenkin on ymmärrettävä, että elokuva ei tässä kategoriassa suoranaisesti kilpaile runsaudenpaljoudesta. Kun jotain edes keskinkertaista ilmestyy, niin innokas vastaanotto anteeksiantavaisen yleisön edessä on lähes varma.

Nopea kertaus: Wakanda on Afrikassa oleva mustien valtio, joka muusta maailmasta salassa on kehittänyt supertekniikkaa. Sitä hallitsee yksinvaltiaasti kuningas jonka tittelin mukana tulee supervoimia. Hahmoa käsittelevät sarjakuvat eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, lähinnä koska hahmo ei siihen oikein anna mahdollisuuksia. Kuvitteellinen utopia Afrikassa on kaukana Marvelin toimintatäytteisestä New Yorkista, eikä maailman paras kuningas voi aina hengailla YK:ssa. Toisaalta Wakanda itse ei seikkailupaikkana ole kovin mielenkiintoinen. Mustalla pantterilla on käytössään armeija ja poliisivoimat, joten sisäiset ongelmat delegoidaan normaalitilanteissa alaisille. Nyt elokuvassa jännitystä tuokin vallankaappausyritys, kun Musta pantteri kohtaa CIA:n kouluttaman ”demokratian levittäjän”.

Korkeasta teknologisesta asteesta huolimatta Wakanda on absoluuttinen monarkia ilman minkäänlaista vallan kolmijakoa tai perustuslakia, joka mahdollistaisi epäpätevän hallitsijan syrjäyttämisen. Tämä asettaakin valtion alttiiksi vallankaappaukselle, jonka tuloksena Wakandan teknologia ja kansakunta voidaan käyttää imperiuminrakentamiseen ”rosvovaltion” ominaisuudessa. Näin myös tietenkin käy. Tätä valuvikaa ei elokuvan aikana kyseenalaisteta esimerkiksi ehdottamalla että perustuslaki olisi jännä juttu ja sellainen pitäisi hankkia, sehän sitoisi valtansa takaisin saavan Mustan pantterin kädet Britannian kuningattaren kaltaiseksi kumileimasimeksi.

Asioita jotka vaivaavat:

  • Elokuvan aloittavassa taustatarinassa nykyisen Mustan pantterin setä muuttaa Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta että kyseessä on valtavat privileegiot omaava yliopistokoulutettu, tämä päättää muutaman vuoden asumisen jälkeen ryöstää pankin aseiden kanssa parhaana tapana edistää maailmankuvaansa.
  • Maailman kehittyneimmän valtion hallitsijan ainoa kriteeri on puolustaa kruunua keihästappelussa kuolemaan. On hyvä että T’Challa on nuori mies, koska jos Britannia pyörisi samalla tekniikalla niin prinssi Charles olisi ongelmissa. Kuninkaan tärkeimmäksi ominaisuudeksi myös nostetaan toistuvasti fyysinen kunto. Ei koulutus, sosiaaliset taidot tai elämänkokemus.
  • Kaikki valtion virat ovat kuninkaan sukulaisten käsissä taattuun ”stereotypioita Afrikasta” -tyyliin. Tämä tuskin johtuu meritokratiasta.
  • Koko elokuvan pahiksen suuri suunnitelma on aseistaa kaikki maailman mustat ja tehdä näiden avulla maailmanvallankumous Neuvostoliiton hengessä. Kukaan ei epäile, etteikö mustat tarttuisi tarjottuihin aseisiin ja kääntyisi kotimaitaan vastaan heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Tässä heijastumat muslimeiden asemaan länsimaissa olivat turhankin selviä.
  • Lopussa Wakanda ottaa ”ansaitun paikkansa” paikkansa supervaltana ja maailman esikuvana. Loppu olisi onnellisempi, jos maata ei johdettaisi kuin Pohjois-Koreaa. T’Challa on ns. ”hyvä tyyppi”, mutta absoluuttiset monarkiat ovat syystä epävakaita. Siitähän koko elokuva kertoo. Kun Wakanda alkaa neuvomaan muita ennenkuin omat ongelmat on ratkaistu, levittää Wakanda oman epävakautensa koko maailman huoleksi.

Lopulta en ole varma onko tämä elokuva tarkoitettu mustien vai ”Rajat kiinni” -väen voimauttaumiseksi. Jopa maailman kehittyneimmät mustat taistelevat vallasta keihäin, ovat alttiita tekemään aseellisia pankkiryöstöjä ja toimimaan viidentenä kolonnina kotimaissaan heijastellen rodullistettuihin liittyviä ennakkoluuloja.

Elokuva on kuitenkin kaikista puutteista huolimatta oikein mukava muutaman tunnin viihdepaketti. Kiinnostus on paitsi viihteellistä, niin teknistä: millaisen tarinan Marvelin ideatalo saa aikaan? Mustaa pantteria käsittelevät sarjakuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet hahmon asemasta johtuen tylsiä, mitä ennestään mutkauttaa huomio, että Wakandan toistuvat kriisit kertoisit paitsi rikkoutuvasta utopiasta, niin rinnastuksista Afrikan demokratiakehitykseen. Vaihtoehdoksi jäävät Mustan pantterin tehtävät Wakandan ulkopuolella. Jatkuvassa sarjakuvassa tämä ei oikein toimi, mutta muutaman vuoden välein ilmestyvissä elokuvissa ehkäpä kerran tai kaksi.