Artikkelit

Julkaistu

Verkkokeskusteluista opittua

Vuosien myötä olen joutunut erinäisistä syistä miettimään miten kirjoittaa hyvä viesti verkossa. Ontologiaa pidemmin pohtimatta väittäisin hyvän viestin olevan sellainen, mitä muut käyttäjät pitävät hyvänä: ”kirjoita muita, älä itseäsi varten”. Laajemmin kirjoitukset ovat osa arkea ja sellaisina niitä pitäisi arvioida, siinä missä naapureille tai ystäville juttelu.

Kumpaakaan ylläolevista asioista ei ole helppoa oppia. Olen kirjoittanut verkkoon liki 25 vuotta ja huomaan edelleen pohtivani – varsinkin kun keskusteluun on eksynyt rölli – miksi vaivaudun. Yhtäältä viesteihin ei pitäisi kiintyä, toisaalta viestien kirjoittaminen ja lukeminen on yhteisöllistä toimintaa. Jos joku kutsuu tyhmäksi, tämä on puolustautumatta kasvojen menetyksen hyväksymistä. Olen kirjoittanut oheiset itseäni varten. Ehkä siitä on hyötyä muillekin:

  1. Ole kärsivällinen uusien käyttäjien/harrastajien kanssa. Kukaan ei aluksi tiedä kaikkea. Iloitse mahdollisuudestasi sivistää ja auttaa.
  2. Anna itsellesi mahdollisuus olla väärässä.
    Oikeaan paikkaan tiputettu ”aiemman kokemuksen perusteella uskon” ei vähennä viestin uskottavuutta, mutta helpottaa tarvittaessa etäännyttämistä. Oikea muotoilu vähentää stressiä ja helpottaa oman mielipiteen vaihtamista.
  3. Anna toisille mahdollisuus olla väärässä.
    ”Ymmärsinkö nyt oikein, että..” viestin alussa antaa keskustelukumppanille mahdollisuuden uudelleenharkita mielipidettä joutumatta menettämään kasvojaan. On helpompaa sanoa ”kirjoitin huonosti” kuin ”olin väärässä”.
  4. Älä kirjoita itsestäsi kertoessasi kannastasi.
    Omat kokemukset voivat toki olla kiinnostavia, mutta jos esimerkiksi näkökulma opintotukeen perustuu siihen että ”itse en sitä tarvinnut”, niin asiaa kannattaa pohtia lisää. Vähintäänkin mielipiteen haastaminen tarkoittaa helposti henkilökohtaista hyökkäystä. (Esimerkiksi ”OK Boomer”; ”oli kultalusikka nenässä, vai?”)
  5. Tullessasi loukatuksi, huomauta käytöksestä kohteliaasti. Vastaa tämän jälkeen lyhyesti itse asiaan. Jos epäkohteliaisuus jatkuu, ilmoita että keskustelu on osaltasi siinä. Ilmianna.
  6. Kaikki keskustelut eivät ole kaikkia varten.
    Jos asia ei käsittele omaa arkeasi, tyydy olemaan hiljaa tai ainakin tuo selkeästi esille, ettet usko asian olevan merkityksetön vain siksi, että se on merkityksetön sinulle (jos se olisi merkityksetön kaikille, siitä ei puhuttaisi alunperinkään).

Hyvän verkkokeskustelualueen suurimmat uhat ovat yleensä sen ulkopuolelta tulevat käyttäjät. Yleisimmät syyt yllämainitun vastaisen toimintaan on joko tietämättömyys/ajattelemattomuus (joka on anteeksiannettavaa – aina ehtii oppia) sekä ajattelumalli, jossa verkkokeskustelu nähdään arjen ulkopuolisena toimintana vailla seurauksia. Normaalioloissa uusien käyttäjien virta on hidas, jolloin sosiaalinen paine ja ylläpito pitävät asiat kunnossa.   

Kirjoitan myöhemmin toisen viestin keskustelualueiden moderoinnista.

Julkaistu

Yksilöllinen vastuu ja muovinkeräys Tampereella

Ilmastonmuutosta vastaan taistelu latistuu helposti yleisönosastokirjoituksissa yksilöiden ratkaisuiksi. Kuitenkaan yksilön ratkaisut eivät tapahdu tyhjiössä, vaan helposti menemme arjen kiireiden keskellä helpoimpien valintojen kanssa. Jos kaupassa on kaksi samanlaista tuotetta, niin harvalla on aikaa käyttää 10 minuuttia jokaisen tuotteen kohdalla ekoystävällisimmän vaihtoehdon selvittämiseen. Monella tavalla tehokkaampaa onkin, että kauppa tai valtio määrittävät säännöin vaihtoehdot ekologisesti kestäviksi ja tekevät lisäselvitykset esimerkiksi tuotteiden vegaanisuudesta helposti pakkauksissa näkyviksi.

Sama koskee myös muita elämän osa-alueita. Viime keväänä soitin Tampereen muovinkeräykseen kysyäkseni saisiko keräysasemia lähemmäksi, kun kaksi kilometriä kantaa muovia tuntuu kohtuuttoman pitkältä matkalta. Sanoivat pistävänsä ehdotuksen eteenpäin, mutta siihen asti olisi parasta käyttää autoa. Tämä jos mikä tuntuu ekoteolta, kun muovin kierrätyksestä tulevat energiasäästöt ovat todella pieniä, pelkän muovin puhdistuksen kraanan alla kuluttaessa enemmän energiaa kuin kierrätyksessä säästää. Vähintään 1000 kg auton ajaminen 4 km muovin takia olisi siis sitä kuuluisaa ”hyvesignalointia”. Toisaalta ei tämä toimi oikein niinkään että teen kävellen toiviomatkoja ikeakassien kanssa kilometrien päähän (minulla on pitkän matkan takia nyt useampi kassi kotona).

Tänään katsoin optimistisesti kierrätys.infosta muovinkeräyspisteiden paikkoja, jos vaikka niitä pyydettyjä uusia keräyspisteitä olisi saatu jo olemassaoleviin sorttipisteisiin. Ei ollut. Samalla huomasin, että oma kaksi kilometriäni ei ollut Tampereen keskustassa mitenkään harvinaista. Pispalasta pitäisi kävellä Tohloppiin tai Tammelaan, joihin sieltä päin lienee harvemmin asiaa.

Tietenkin muovinkeräys yleistyy taloyhtiöissä, mutta ainakaan omassani se ei ole vielä ajankohtaista. Haluan toimia ympäristöystävällisesti tulevia sukupolvia silmälläpitäen, mutta kaupunki ei tee sitä kovinkaan helpoksi. Sitä odottaessa muovinkeräys — neljän kilometrin roskien vientimatka — on puhtaana yksilövalintana raskas. Yhteiskunnalle valinta ollut kevyt, joskin lyhytnäköisyydessään moraaliton.

Julkaistu

S-mobiilin käytettävyysongelmista

Viime lauantaina olin matkalla Helsinkiin lähijunalla. Tavalliseen tapaan pyörällä asemalle ja lipunosto yhdestä R:n monista mobiili-applikaatioista auki. Nyt visa-korttini oli kuitenkin vanhentunut ja uuden kortin käyttöön ei riittänytkään numerosarjojen syöttö voimassaolopäivineen ja turvakoodeineen. Maksu piti varmentaa.

Mistä päästäänkin itse ongelmaan: varmennusruutu kun näyttää tältä:

Ruutu on selkeästi rakennettu kännykkää varten (huomatkaa kymmenen vuoden takaisesta Android 2.0:sta peräisin oleva zoom-nappi) mutta logiikka ei aukea. Ruudulla on QR-koodi ja se pitäisi skannata – kännykän kameralla. Pulma oli mielenkiintoinen ja ratkaisin sen lopulta pyytämällä vieressä istuvaa ihmistä ottamaan kuvan koodista. (Avustajaksi valikoitu ihminen osoittautui ulkomaalaiseksi, joka avustuksen aikana hyväntahtoisesti huomautti pitäneensä Suomea IT-osaamisessa kovinkin kehittyneenä.)

Työstä teki sen verran haastavamman, että pelkäsin koko ajan lipuntarkastusta. Tunnistautumista verkkopankin käyttäjätunnuksella en harkinnut, kun en sitä muista. Myöskin tunnuslukutaulukko oli kotona.

Nyt kotona S-mobiilia selatessani huomaan, että käyttäjätunnuksen voi tarkistaa S-mobiilista, mutta sitä ei tietenkään tunnistautumissivulla mainittu, kun taas melko järjetön QR-koodi vaihtoehto väännetään pitkästi rautalangasta.

Lisäviihdykkeen episodiin toi, että ajattelin ensin ohittaa koko tilanteen MobilePayllä, kun siihenkin oli pitänyt jo hetki rekisteröityä. Tähänkin vaadittiin valokuvan ottamista näytöstä, mutta sen ohitettuani pääsin seuraavaan ongelmaan: MobilePayn serveri oli poissa käytöstä. Tämäkös ulkomaalaista avustajaani viihdytti.

Jotenkin toivoisin että VR:n seuraavassa sovelluksessa olisi mahdollisuus maksaa puhelinlaskulla, kuten HSL:n palvelussa. Tai että pankkikortin turvallisuuden olisi voinut varmistaa tekstiviestillä, kuten Nordean Mastercardissa. Nyt puoli tuntia kylmä hiki valuen yritin selvittää miten saisin itseni tilanteesta rehellisesti ulos, mutta tietenkään konduktööriäkään ei vaunussa matkan aikana näkynyt. Mikä tietenkin kertoo toisesta ongelmasta: jos konduktöörin ilmestymiseen ei voi luottaa, ei sillä ole väliä onko sitä alunperinkään olemassa. Oletan VR:n tehneen saman huomion ja luopuneeseen ”uudesta työnkuvasta” kokonaan.

Julkaistu

Matkasta tulevaisuuteen

Synnyin ”Orwellin vuonna”, 1984. Se oli maailma jossa ihmiset postittivat kirjeitä, Applen ”kottaraispönttö” graafisella käyttöliittymällä oli juuri julkaistu ja kaukopuhelut tarkoittivat lankapuhelimella tehtäviä, lisämaksullisia soittoja toisiin maakuntiin. Silloin poistuminen kodista tarkoitti tavoittamattomuutta, löytäminen poliisikoiria ja etsintäpartioita. Nykyään tätä on vaikea edes hahmottaa. Ehkä juuri siksi olen aina ollut kiinnostunut nykyhetkestä ja sen muutoksesta: ei pelkästään teknologiasta, vaan omasta käytöstämme yksilöinä ja kulttuurina.

Matkani tulevaisuuteen oli pieniä askelia. Ensin asuntoihin ilmestyivät pöytätietokoneet, sitten ne katosivat ja veivät mukanaan kirjahyllyt, televisiot, työpöydät, lankapuhelimet ja sanomalehdet. Tilalle tulivat laitteet joita kutsumme edelleen historiaalisista syistä älypuhelimiksi, vaikka niitä voisi varmasti kutsua yhtä hyvällä syyllä myös älysoittimiksi. Yleislaitteitahan ne nykyään ovat, älylaitteita. Ehkä joskus niitä myös kutsutaan sellaisiksi.

Tällä sivulla haluan kirjoittaa muistoista ja ajatuksista. Osa menneisyyttä, osa nykyhetkeä ja osa taas tulevaisuuden muodon pohdintaa – mutta niinhän tulevaisuus aina! Matka tulevaisuuteen on aina itsensä etsimistä, eikä tämä tämä blogi ole siinä poikkeus.

Julkaistu

Greta Thunbergin aivopesu

Vuonna 2011 Paradise Oskar lauloi Euroviisuissa tarinan Peteristä, joka kuultuaan ilmastonmuutoksesta päättää lähteä maailmalle puhumaan asiasta valtaapitäville. Tarina tuhoutuvasta luonnosta oli tällöin jo niin tuttu, että jopa Disney-Pixar oli ehtinyt tehdä aiheesta koko perheen elokuvan (Wall-E, 2008). Ympäristökatastrofi kuljetti juonta myös Foxin Simpsonit -elokuvassa (2007) ja pian Oskarin esityksen jälkeen teattereihin ilmestyi myös Universalin lastenelokuva samasta aiheesta (Lorax, 2012). Television puolella lapset olivat heränneet lauantaisin katsomaan luonnonvarojen ja ympäristön väärinkäyttöä jo vuosia aiemmin (mm. Kapteeni Planeetta (1990 – 1992); Prätkähiiret Marsista (1993 – 1996; 2006 – 2007)). Arkena aihe tuli esille koulussa keskusteluna uhanalaisista eläimistä biologiassa, kierrätyksestä ja ympäristötuhoista maantiedossa, yhteiskuntaopissa ja uskonnossa/ET:ssä. Tämä kaikki, vaikkeivät vanhemmat sitä olisikaan erikseen korostaneet omassa kasvatustyössään.

Kun ”tietyissä piireissä” sanotaan että ”tyttö on aivopesty” (mm. [1],[2, kommentit]) niin tämä on totta: olemme meitä ympyröivän yhteiskunnan tuotosta ja teinit historian huonosti tuntevina ovat aina nykyhetken henkilöitymiä. Ei tähän mitään illuminatia tarvita, pelkkä kasvaminen yhteiskunnassa joka tuottaa kappaleita kuten Paradise Oskarin ”Da Da Dam” riittää. Sen sijaan ihmetyttää, miten arki kehittyneessä maassa on onnistunut viimeiset 20 vuotta tuntematta Thurnbergin huolia hyvin syvällisellä tasolla, vaikka Kapteeni Planeetan televisioon ilmestyessä oltaisiinkin ehditty jo aikuisikään asti.

On myös ihan järkevää sanoa, että Thunberg on liian nuori edustamaan YK:ssa maailman tulevaisuutta, että hänen pitäisi olla lukiossa. Mutta kuka siellä sitten edustaisi? Gretan paikalle ei ole ollut hirveästi tunkua. En ole kuullut kenenkään Thurnbergin ”väärinkäytöstä” huolehtivaa sanovan, että minä voin mennä sinne, minä voin seistä maailman edessä, tulla haukutuksi jälkeenjääneeksi, autistiksi, kaltoinkohdelluksi, aivopestyksi, fanaatikoksi, kultin sukkanukeksi. Toivoisin että Thunberg olisi voinut jäädä lukioon, mutta sikäli kun meillä on ilmastokriisi ja jonkun pitää seistä New Yorkissa muistuttamassa tulevaisuudesta, niin olen iloinen, että se on Greta.

Toivottavasti kestää paineen alla, koska kukaan ei näytä olevan kiireessä ottamassa tämän paikkaa.

(Ja vielä: ”mitä jos se on kaikki vain huijausta ja teemme paremman maailman ihan turhaan” — olisi hyvä että uusiutumattomista siirryttäisiin uusiutuviin jo ihan senkin takia, että nykymeno ei ole kestävää riippumatta siitä onko ilmastonmuutos totta vai ei.)

Julkaistu

Postin syöksykierre ja sen kääntäminen nousuun

Suomen kuvalehdessä oli tietoa Postin arjesta. Postin henkilökunnan hyvinvointi ja palveluiden taso ovat osa samaa ongelmaa, jonka taustalla on Postin kirjepalveluiden hallittu alasajo ja siirtyminen pakettienmyyntiin. Tämä puolestaan on osa pitkäaikaisempaa linjausta, jossa Posti on vuosia käyttänyt kirjeliiketoiminnan tuloja rahoittaakseen uusia liiketoimintamalleja. Taustalla on ajatus, että kirjeet ovat joka tapauksessa menneisyyttä, niin kirjeitä tulisi käyttää ”ponnahduslautana tulevaisuuteen”.

Samalla Postin toiminta on johtanut itseään toteuttavaan ennustukseen. Kun puhelin ja internet ovat kuukausimaksulla, niin 1,60€ per postimerkki on korkea hinta, oli käsiala kuinka tarkkaa ja kaunista tahansa. Jos Postin liiketoiminnan halutaan jatkuvan, niin sen tavoitteen pitäisi olla pohtia miten kirjeet tuodaan takaisin arkeen ja liiketoiminta kestävälle pohjalle. Uskon ongelman olevan hinnoittelussa, ei itse tuotteessa.

Usein kuulee sanottavan, että Posti ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan sähköisten viestimien kanssa. Argumentissa on paljon totta, mutta se tuntuu osin myös puutteelliselta. Jos kyse on vain nopeudesta, niin miksei Postin romahdus alkanut lankapuhelimien yleistyessä 1950-luvulla, tai kännyköiden yleistyessä vuosituhannen vaihteessa? Miksi ongelma käynnistyi vasta kun puhelin ja verkko muuttuivat kuukausimaksullisiksi?

Whatsapp ja Facebook ovat hyödyllisiä sovelluksia, mutta ne eivät tarjoa samanlaista syventymistä ihmissuhteeseen kuin läsnäolo (tai henkilökohtaisella käsialalla kirjoitettu kirje). Postin oma toiminta, jossa posti nähdään luksustuotteena jota markkinoidaan ”erityisiin hetkiin” on noidankehä. Ongelma ei ole Suomessa ainutlaatuinen, vaan esimerkiksi museoiden tilanne oli hyvin lähellä Postin ongelmaa: korkeat kiinteät kulut, pienet muuttuvat kustannukset; Netflix ja internet tarjoavat vaihtoehtoja, joiden kanssa oli vaikea kilpailla. Museokortti muutti kaiken. Kun hinnoittelu muuttui 10€/käynti muotoon 50€/vuosi, museoiden käyttäjämäärät siirtyivät jatkuvaan nousuun. Kun uusi toimintatapa oli opittu, on museokortin hintaa nostettu.

Millainen sitten olisi kirjeiden kuukausihinnoittelu? Voisiko samalla tehdä muutoksia itse kirjeiden jakeluun? Miten olisi esimerkiksi, että jos kirjeet toimittaa R-kioskille ja näyttää voimassa olevan tilauksen (esimerkiksi mobiiliapplikaatiosta) niin R-kioski liimaa kirjeisiin postimerkit ja laittaa lajitteluun – näin säästettäisiin Postin yhdessä suurimmassa kuluerässä, postin keräyksessä. Tai Posti voisi toimittaa laatikkoon kerran kuussa kaksi kuukautta voimassa olevia QR-tarroja rajatun määrän (kymmenen kotimaan kirjettä kuussa?), jotka voi liimata palautusosoitteen paikalle kuoreen. Näin käyttämättömiä postimerkkejä ei tulisi jaettua kavereille.

Uskon, että ajatuksessa olisi kehitettävää.

Julkaistu

Äänestämisen tärkeydestä

Kävin tuossa muutama päivä sitten vaalikopeilla. Siinä seisoskeli sellainen vanha mies, joka piti pitkän puheen kuinka autot kuuluvat kaupunkiin, vain kiinalaiset autot saastuttaa ja suomalaiset autot ovat täysin puhtaita. Sähköautot olivat kuulemma huonoja ja bensa-auto piti olla, että Tampereen keskustassa pystyi kulkemaan, mieluiten diesel.

Jalankulkua, pyöräilyä tai julkisia ei pitäisi tukea, sillä vanhukset eivät voi siihen osallistua. Sen sijaan kaikilla on auto. Tuntui vihaiselta ajatuksesta, että Tampere on kehittänyt keskustaa julkisten ja kävelyn ehdoilla. Myös ympäristönormit muutenkin hiersi. Vieressä pari teiniä (oman ilmoituksen mukaan 17v) kuuntelivat kirjaimellisesti suu auki.

Ukko oli äänestänyt ennakkoon. Jos sinä et ole, niin tänään vielä ehtii.

Julkaistu

Adblocker ja yhteiskunnallinen luottamus

Tässä tuli hiljan tieto, että suomalainen adblockeria päivittänyt tyyppi oli turhautunut ay-liikkeeseen ja merkinnyt näiden kotisivut mainoslistalle. Jos mainostenesto oli päällä, ei ay-liikkeen sivut (tai ay-liikkeen mahdolliset mainokset) näkyneet selaimessa.

Mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä ihmiset näkevät on valta päättää mitä he ajattelevat. Tämän vallan vapaaehtoinen antaminen toiselle ihmiselle (käytännössä: toimittajille, sosiaalisen median algoritmille tai vaikka mainoksenestolistalle) on yksi suurimmista luottamuksenosoituksista mitä ihminen voi länsimaisessa vapaassa yhteiskunnassa toiselle antaa, mistä kertovat vaikkapa facebookkiin viime vuosina liitetyt kohut. Jos emme jostain tiedä, emme voi sitä tukea tai protestoida. Jäämme kotiin, kuvitellen että kokemuksemme maailmasta on meille erityinen.

Sitä toivoisi että ihmiset joille olemme tämän vallan antaneet ymmärtäisivät millaista valtaa he meihin käyttävät. Kun ilmenee että näin ei ole asianlaita, niin pettymyksen ja petoksen tunne painuu syvälle sieluun ja pakottaa jopa pohtimaan kokemusta todellisuudesta. Pitkälle vietynä tilanne voi kehittyä samanlaiseksi kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa uutisia pidetään vähintäänkin puolueellisina, jossei jopa valheellisina.

Ikävintä tällaisissa luottamukseen osuvissa kolhuissa on tietenkin, että kun huomaa että yksi — loppupelissä melko merkityksetön asia — on vajavainen, niin se pakottaa pohtimaan myös kaikkia muita tehtyjä luottamuksen eleitä, joita on vähän pakko jatkaa. Periaatteessahan meidät voitaisiin vaikka puukottaa aina kun odotamme metroa tai ryöstää kun nostamme automaatilla rahaa. Vaihtoehtona on kuitenkin vain mökki metsässä ja lähenevän yhteiskuntaromahduksen odotus.

Julkaistu

Myöhempien aikojen kolonialismia Tampereella

Tampereen kansi edistyy.

Tampereen ydinkeskustaan, rautatien päälle rakennettavalle uudelle kaupunginosalle pohditaan nimeä. Rakennusyhtiö SRV on testannut ihmisten reaktioita neljään eri nimivaihtoehtoon. [–] Annetut nimivaihtoehdot ovat Centre (”nimi kuvaa keskustaa”), Expe (”nimi kuvaa elämyksiä ja kokemuksia”), Atmos (”nimi kuvaa tunnelmaa ja ilmapiiriä”) tai Premi (”nimi kuvaa premium-laatua”).

Tämä on uutisissa aika pieni juttu, mutta näen punaista tämän kotimaisittain harvinaisen kapitalismin aluevaltauksen kanssa. Aiemminhan ollaan myyty lähinnä urheiluareenoiden nimiä (joka sinällään myös ottaa päähän), mutta tässä menee kokonaisen kaupunginosan nimi kartalla.

Kaupunginosien nimien tarkoitus on kertoa jotain siitä mitä se merkitsee asukkaille (historia, sijainti, kokemus): Tampereen nykyiset kaupunginosat ovatkin seuranneet tätä nimeämiskaavaa, mm. Lappi (”nimi saattaa viitata varhaiseen lappalaisasutukseen”, tietää Wikipedia), Messukylä (1400-luvulla alueella oli kappeliseurakunta), Lentävänniemi (alueella oli paljon lintuja) tai vaikkapa Finlayson (kaupunki rakentui tehtaan ympärille). Niillä on kaikilla historia ja konteksti, jopa vitsinä alkunsa saaneella Petsamolla (alue kaavoitettiin samaan aikaan kun Venäjä luovutti Petsamon Suomelle; sijaitsee Lapin kaupunginosan vieressä). Nimeämällä alueen onkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä alue merkitsee asukkaille.

– Olemme mielestämmme tekemässä kansainvälisen tason hanketta ja meille tulee paljon kansainvälisiä vieraita. Pitäisi löytää nimi, joka puhuttelee ihmisiä laajemmin, ei pelkästään tamperelaisia. Mitenkään väheksymättä tamperelaisia, Mäkelä sanoo. [- -] ”– Nimi ei voi olla nyt Nääshalli tai joku vastaava.

Ymmärrän, että SRV haluaa tehdä markkinoinnin helpoksi, mutta ajatuksessa on kokonaan unohdettu kaupungin olevan kaupunkilaisia varten. SRV on alueella renkinä, ei isäntänä. Nimien pitäisi yhdistää alueella liikkuva sen historiaan, jota keskustaa lähellä olevana paikkana alueella onkin rutkaasti. Tässä SRV toimii juuri toisinpäin: puretaan tamperelaisuutta, rakennetaan jotain keinotekoista kansainvälisyyttä, joka voisi olla (epäonnistunut projekti) myös Lontoossa tai Tokiossa, samalla määrittäen sitä käyttötarkoitusta, missä alue halutaan nähdä. (Ajatus ei ole uusi: niin Raamatussa kuin Kalevalassakin nimien antaminen antoi voimaa nimettyjen ylitse.)

Maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin tapauksia, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta sitten Espoon itälaidalla sijaitsevan, englanninkielisen nimen omaavan Westendin (rakennuttajat odottivat Helsingin pakkolunnastavan alueen, kuten myöhemmin kävi Sipoossa), kun markkinointikampanjan ”roskat” jätetään vuosisadoiksi osaksi karttoja ja puheenpartta.

Samalla kyse on kolonialismista. Afrikan siirtomaat perustettiin aikoinaan koska alueet eivät olleet kiinnostuneet osallistumaan globaaleihin markkinoihin. Alueiden uudelleennimeäminen ja rakennuttaminen oli osa ajattelutavan muutosta, joissa alueiden asukkaiden maailmankuva muuttui niin, että itse siirtomaat muuttuivat tarpeettomiksi.

Julkaistu

Marvelin Mustasta pantterista

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Marvelin Musta pantteri katsottu eilen. Filmi painaa ajatuksia, niin pari sanaa. Leffa on nostettu esiin ”tärkeäksi mustien elokuvaksi”, mutta kun leffa on juuri tässä suhteessa…no, sanotaan vaikka ongelmallinen. Tietenkin on ymmärrettävä, että elokuva ei tässä kategoriassa suoranaisesti kilpaile runsaudenpaljoudesta. Kun jotain edes keskinkertaista ilmestyy, niin innokas vastaanotto anteeksiantavaisen yleisön edessä on lähes varma.

Nopea kertaus: Wakanda on Afrikassa oleva mustien valtio, joka muusta maailmasta salassa on kehittänyt supertekniikkaa. Sitä hallitsee yksinvaltiaasti kuningas jonka tittelin mukana tulee supervoimia. Hahmoa käsittelevät sarjakuvat eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, lähinnä koska hahmo ei siihen oikein anna mahdollisuuksia. Kuvitteellinen utopia Afrikassa on kaukana Marvelin toimintatäytteisestä New Yorkista, eikä maailman paras kuningas voi aina hengailla YK:ssa. Toisaalta Wakanda itse ei seikkailupaikkana ole kovin mielenkiintoinen. Mustalla pantterilla on käytössään armeija ja poliisivoimat, joten sisäiset ongelmat delegoidaan normaalitilanteissa alaisille. Nyt elokuvassa jännitystä tuokin vallankaappausyritys, kun Musta pantteri kohtaa CIA:n kouluttaman ”demokratian levittäjän”.

Korkeasta teknologisesta asteesta huolimatta Wakanda on absoluuttinen monarkia ilman minkäänlaista vallan kolmijakoa tai perustuslakia, joka mahdollistaisi epäpätevän hallitsijan syrjäyttämisen. Tämä asettaakin valtion alttiiksi vallankaappaukselle, jonka tuloksena Wakandan teknologia ja kansakunta voidaan käyttää imperiuminrakentamiseen ”rosvovaltion” ominaisuudessa. Näin myös tietenkin käy. Tätä valuvikaa ei elokuvan aikana kyseenalaisteta esimerkiksi ehdottamalla että perustuslaki olisi jännä juttu ja sellainen pitäisi hankkia, sehän sitoisi valtansa takaisin saavan Mustan pantterin kädet Britannian kuningattaren kaltaiseksi kumileimasimeksi.

Asioita jotka vaivaavat:

  • Elokuvan aloittavassa taustatarinassa nykyisen Mustan pantterin setä muuttaa Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta että kyseessä on valtavat privileegiot omaava yliopistokoulutettu, tämä päättää muutaman vuoden asumisen jälkeen ryöstää pankin aseiden kanssa parhaana tapana edistää maailmankuvaansa.
  • Maailman kehittyneimmän valtion hallitsijan ainoa kriteeri on puolustaa kruunua keihästappelussa kuolemaan. On hyvä että T’Challa on nuori mies, koska jos Britannia pyörisi samalla tekniikalla niin prinssi Charles olisi ongelmissa. Kuninkaan tärkeimmäksi ominaisuudeksi myös nostetaan toistuvasti fyysinen kunto. Ei koulutus, sosiaaliset taidot tai elämänkokemus.
  • Kaikki valtion virat ovat kuninkaan sukulaisten käsissä taattuun ”stereotypioita Afrikasta” -tyyliin. Tämä tuskin johtuu meritokratiasta.
  • Koko elokuvan pahiksen suuri suunnitelma on aseistaa kaikki maailman mustat ja tehdä näiden avulla maailmanvallankumous Neuvostoliiton hengessä. Kukaan ei epäile, etteikö mustat tarttuisi tarjottuihin aseisiin ja kääntyisi kotimaitaan vastaan heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Tässä heijastumat muslimeiden asemaan länsimaissa olivat turhankin selviä.
  • Lopussa Wakanda ottaa ”ansaitun paikkansa” paikkansa supervaltana ja maailman esikuvana. Loppu olisi onnellisempi, jos maata ei johdettaisi kuin Pohjois-Koreaa. T’Challa on ns. ”hyvä tyyppi”, mutta absoluuttiset monarkiat ovat syystä epävakaita. Siitähän koko elokuva kertoo. Kun Wakanda alkaa neuvomaan muita ennenkuin omat ongelmat on ratkaistu, levittää Wakanda oman epävakautensa koko maailman huoleksi.

Lopulta en ole varma onko tämä elokuva tarkoitettu mustien vai ”Rajat kiinni” -väen voimauttaumiseksi. Jopa maailman kehittyneimmät mustat taistelevat vallasta keihäin, ovat alttiita tekemään aseellisia pankkiryöstöjä ja toimimaan viidentenä kolonnina kotimaissaan heijastellen rodullistettuihin liittyviä ennakkoluuloja.

Elokuva on kuitenkin kaikista puutteista huolimatta oikein mukava muutaman tunnin viihdepaketti. Kiinnostus on paitsi viihteellistä, niin teknistä: millaisen tarinan Marvelin ideatalo saa aikaan? Mustaa pantteria käsittelevät sarjakuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet hahmon asemasta johtuen tylsiä, mitä ennestään mutkauttaa huomio, että Wakandan toistuvat kriisit kertoisit paitsi rikkoutuvasta utopiasta, niin rinnastuksista Afrikan demokratiakehitykseen. Vaihtoehdoksi jäävät Mustan pantterin tehtävät Wakandan ulkopuolella. Jatkuvassa sarjakuvassa tämä ei oikein toimi, mutta muutaman vuoden välein ilmestyvissä elokuvissa ehkäpä kerran tai kaksi.