Taavi, keskiviikkona 10.7.2034
(Nyt)
Stockmannin kellosta näkyi viideksi sovittuun tapaamisaikaan olevan vielä muutaman minuutin. Taavi laski katseensa takaisin epävireisesti pan-huiluja soittavaan katumuusikkoon ja mietti millainen ihminen Hilja oikein olisi. Ainakin verkossa keskustelut olivat olleet hieman vakavia, mutta silti huumoristisia. Aiheet olivat siirtyneet toistuvasti mereen, minkä äärelle myös ensitreffit oli sovittu. Taavi oli varovaisen optimistinen. Sääkin suosisi: vain 27 astetta ja puolipilvistä.
Kännykkä piippaa. Hilja oli alle sadan metrin päässä. Taavi suoristi paitaansa hermostuneena ja keskittyi tutkimaan lähestyviä kasvoja. Vieressä pan-huilut aloittavat uuden kappaleen.
Hiljan sairauskertomus, perjantaina 14.3.2032
(Kaksi
vuotta ja neljä kuukautta aiemmin)
Hilja Virtanen (261112A7608) YTHS:n lähetteellä Psykiatriakeskukseen. Tullut alkujaan vastaanotolle ahdistuksen aiheuttaman pyörtymiskohtauksen vuoksi. Tavannut YTHS:llä psykiatri Muhammed Heikki Ahmedia kolme kertaa, psykologi Anna Riikosta kaksi kertaa.
Potilaan taustalla vaikea lapsuus äidin kuoltua Virtasen oltua seitsemän vuoden ikäinen, muutto Vuosaareen ollessa 8 v. Koulukiusausta muuton jälkeen. Peruskoulu ja lukio menneet kuitenkin hyvin. Ei ystäviä. Isä korostanut menestymisen tärkeyttä ja kannustanut opiskelemaan kauppatieteitä. Yliopistossa valittu pääaine taloustiede osoittautunut vääräksi. Opinnot liian pitkällä pääaineen vaihtoon. Virtaselle ehdotettu psykoterapiaa, mutta oma-aloitteisesti pyytänyt pertractatio cogitandi:a. Toistaa pyynnön vastaanotolla. Näkee psykoterapian sopimattomana vaihtoehtona opintojen nopean jatkamisen tarpeen vuoksi. Potilaalle selitetty mahdolliset sivuvaikutukset, mukaanlukien muutos persoonassa ja ristiriitaisuudet henkilöhistoriassa. Potilas pitää tätä hyväksyttävänä.
Virtanen on perusterve, eikä operaatiolle löydy estettä.
Lähete neuropsykiatriaan
muokkaustarpeiden kartoitusta varten maanantaille 14. 6. 2032.
Lähete neurokirugiaan operaatiota varten torstaille 12.8.2032.
Tiedoksi YTHS psykiatri Muhammed Heikki Ahmed.
Hiljan muisto/alkuperäinen, maanantaina 10.11.2031
(Kaksi
vuotta ja kahdeksan kuukautta aiemmin)
Kolmas vuosi taloustiedettä ja vieläkin ongelmia tarjontakäyrien kanssa. Hilja katseli, kun seinälle piirtyi sivu toisensa jälkeen Beckerin innoittamia käyriä EU:n sisäisestä muuttoliikenteestä. Lehtori Viljamaa – pitäisi varmaan sanoa Oona, mutta se tuntui edelleen väärältä – teki parhaansa, mutta ymmärtäminen tuntui mahdottomalta. Opinnot olivat edenneet ulkoapänttäämisenä, mutta tämä ei toimisi enää maisterivaiheessa. Viljamaa oli hyvä opettaja, mutta kurssien vaatimaa järjestelmällistä ajattelutapaa oli vaikea tavoittaa. Olisipa tullut valittua joku toinen pääaine. Psykologiassa ei olisi tarvinnut yrittää miettiä ihmisten valmiutta muuttaa perheensä luota työn perässä. Mutta nyt oli liian myöhäistä, pääaineen vaihto vaatisi lisäopintoja. Niihin ei olisi aikaa, opintolaina olisi pian kokonaan käytetty. Mutta ei hän näistäkään opinnoista kunnialla selviäisi. Ei, jos ei ymmärrä edes miten työtarpeen ja -tarjonnan kohdantolinja selittää muuttoa asutuskeskusten välillä.
Yhtäkkiä kädet alkavat täristä. Aina läsnä oleva puristus rinnassa kiristi otettaan ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta. Luokasta olisi paras poistua ennen kuin muut huomaisivat. Hilja nousi jättäen tietokoneen pöydälle: sen ehtisi hakea myöhemminkin. Tuoleja oli helppo väistellä, mutta matka seinänviertä pitkin tuntui jo vaikeammalta. Jalat tuntuivat yhä raskaammilta, suoraankulku yhä vaikeampaa ja sitten valokin alkoi kadota.
Kun Hilja heräsi, olivat opiskelijat lähteneet. Lehtori Viljamaa istui huolestuneena läheisen pulpetin päällä, poissa lääkintähenkilökunnan tieltä.
Hiljan muisto/alkuperäinen, torstaina 2. marraskuuta 2028
(Viisi
vuotta ja kahdeksan kuukautta aiemmin)
”Minun tyttäreni ei miksikään saakelin humanistiksi ryhdy. Matematiikka ensin.” Keskustelu ei ollut alkanut hyvin. Isä seisoi huoneessa höyrytintä pidelen, tuoksuen mintulta ja salmiakilta. Työpäivä ei ilmeisesti ollut ollut taaskaan kovin kummoinen ja kotiin oli tultu asiakaspalvelutilanteista ja liikenneruuhkista turhautuneena. Sofi Oksasen Puhdistuksen innokas esittely äidinkielen läksynä oli kiihdyttänyt entisestään.
”Matematiikka aina ensin”, isä toistaa. Nyökkäilen ja yritän näyttää syylliseltä. ”Jos et keskity laskemiseen, niin peset junanvessoja lopun ikäsi. Ei sellaista kohtaloa olisi Riinakaan sinulle halunnut.” Nyökkään uudestaan. Isä puhui taas äidistä ja päätöksestä lähteä Somerolta tämän kuoleman jälkeen. Elämä oli ollut onnellista, sitten äiti oli tullut lehmän potkimaksi. Nykyään siellä ei käyty, autokin oli myyty liian kalliina. Mummo oli soitellut perään, kunnes oli viime talvena kuollut.
Hetken jatkettuaan isä rauhoituu ja poistuu syyllisen
näköisenä huoneesta. Pian televisio kaiutti olohuoneesta isän personoitua
uutiskoostetta. Tämä oli aloittanut iltarutiininsa, höyryttimen makunesteen
vaihdon. Huomenna olisi perjantai, appelsiini-kaneli.
Riinan päiväkirja, perjantaina 10.7.2020
(Neljätoista vuotta aiemmin)
Kiista Eeron kanssa. Sähköpostiin oli päivällä tullut hylsy haetusta työpaikasta ja sekös miestä kismittää. Lauhtuu viikonloppuna. Puhui taas muutosta Helsinkiin tai Turkuun. Ajatus houkuttaa, toisaalta maatila. Myös äidin läsnäolo on tärkeä tuki. Pitää käydä huomenna kylässä ja kysyä voiko katsoa Hiljan sekä naapurin lasten perään maanantaina, käydä vaikka uimassa. Parempi että eivät ole täällä kun vien Paavon ja Barbien pois. Oli virhe antaa lasten antaa lehmille nimet, mutta myöhäistä tätä nyt on itkeä. Toisaalta tärkeää lapsille olla eläinten keskellä. Harva voi enää sanoa nähneensä lehmän synnyttävän. Tai edes lehmää.
Parasta viedä äidille keksejä hyvityksenä. Kolmea yliaktiivista lasta on vaikea kombo ja Hilja, Sofia ja Teemu olivat erottamattomat.
Taavi, keskiviikkona 10.7.2034
(Neljä ja puoli tuntia myöhemmin)
Taavi käveli Hakaniemestä kohti Kalasatamaa rantaa pitkin. Hän oli hyvästellyt Hiljan metroasemalla ja päättänyt kävellä kotiin. Merihaan päällä lokit vielä lensivät laiskasti ilta-auringossa, mutta niitäkin oli vähemmän kuin vielä tunti sitten. Metrolla kotimatka olisi ollut nopeampi, mutta tuntui haaskaukselta pilata lämpimän päivän viileä ilta menemällä kosteaan, epämääräisesti virtsalta haisevaan tunneliin. Parempi kävellä ja nauttia onnistuneesta iltapäivästä.
Kattilahallia lähestyessään Taavi pysähtyi vielä hetkeksi meren rantaan treffejä miettimään. Tekstien antama kuva asiapitoisesta naisesta piti paikkansa, mutta tässä tuntui olevan vielä muutakin kuin Silja-Tallinkin talousosastoa varten syntynyt uranainen.
Taavi mietti, kuinka Hilja oli ehdottanut kahlaamista kallioisessa rannassa. Teko oli tuntunut spontaanisuudessaan tärkeältä, mutta oli sopinut huonosti siihen kuvaan jokaista liikettään etukäteen suunnittelevasta ihmisestä, minkä tämä oli itsestään teksteissä antanut. Kun Hilja oli vielä ohimennen kiviä kerätessään maininnut lapsuudessaan heittämänsä leipäkivet, oli Taavi kysynyt viettikö tämä aikoinaan paljonkin aikaa merenrannalla. Hilja oli ollut kysymyksessä hölmistynyt, mutta kertonut sitten hieman katkonaisesti tarinaa Vuosaaren rantakallioilla isän kanssa vietetyistä kesäpäivistä, aivan kuin ei olisi ollut asiaa aiemmin ajatellut. Ehkä Hilja ei ollut menneisyyttään pohtivaa tyyppiä, oli aina vain katsonut tulevaisuuteen. Siinä oli kieltämättä itsevarmuutta. Taavi itse oli vain ajelehtinut lukion jälkeen työstä toiseen, kun omaa paikkaa ei ollut vain löytynyt eikä uskallus ollut riittänyt sattumanvaraista tutkintoa varten otettavaan opintolainaan.
Taavi jatkoi kävelyään. Tornien luona avainkorttia kaivaessaan ajatukset alkoivat kääntyä iltarutiineihin ja tulevaan viikonloppuun. Olisikohan silloin liian aikaista pyytää toisille treffeille? Silloin voisi ehkä kysellä enemmänkin lapsuudesta. Aihe vaikutti muutenkin turvalliselta, kun oli puhunut isästäänkin niin kauniisti.