Postin syöksykierre ja sen kääntäminen nousuun

Suomen kuvalehdessä oli tietoa Postin arjesta. Postin henkilökunnan hyvinvointi ja palveluiden taso ovat osa samaa ongelmaa, jonka taustalla on Postin kirjepalveluiden hallittu alasajo ja siirtyminen pakettienmyyntiin. Tämä puolestaan on osa pitkäaikaisempaa linjausta, jossa Posti on vuosia käyttänyt kirjeliiketoiminnan tuloja rahoittaakseen uusia liiketoimintamalleja. Taustalla on ajatus, että kirjeet ovat joka tapauksessa menneisyyttä, niin kirjeitä tulisi käyttää ”ponnahduslautana tulevaisuuteen”.

Samalla Postin toiminta on johtanut itseään toteuttavaan ennustukseen. Kun puhelin ja internet ovat kuukausimaksulla, niin 1,60€ per postimerkki on korkea hinta, oli käsiala kuinka tarkkaa ja kaunista tahansa. Jos Postin liiketoiminnan halutaan jatkuvan, niin sen tavoitteen pitäisi olla pohtia miten kirjeet tuodaan takaisin arkeen ja liiketoiminta kestävälle pohjalle. Uskon ongelman olevan hinnoittelussa, ei itse tuotteessa.

Usein kuulee sanottavan, että Posti ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan sähköisten viestimien kanssa. Argumentissa on paljon totta, mutta se tuntuu osin myös puutteelliselta. Jos kyse on vain nopeudesta, niin miksei Postin romahdus alkanut lankapuhelimien yleistyessä 1950-luvulla, tai kännyköiden yleistyessä vuosituhannen vaihteessa? Miksi ongelma käynnistyi vasta kun puhelin ja verkko muuttuivat kuukausimaksullisiksi?

Whatsapp ja Facebook ovat hyödyllisiä sovelluksia, mutta ne eivät tarjoa samanlaista syventymistä ihmissuhteeseen kuin läsnäolo (tai henkilökohtaisella käsialalla kirjoitettu kirje). Postin oma toiminta, jossa posti nähdään luksustuotteena jota markkinoidaan ”erityisiin hetkiin” on noidankehä. Ongelma ei ole Suomessa ainutlaatuinen, vaan esimerkiksi museoiden tilanne oli hyvin lähellä Postin ongelmaa: korkeat kiinteät kulut, pienet muuttuvat kustannukset; Netflix ja internet tarjoavat vaihtoehtoja, joiden kanssa oli vaikea kilpailla. Museokortti muutti kaiken. Kun hinnoittelu muuttui 10€/käynti muotoon 50€/vuosi, museoiden käyttäjämäärät siirtyivät jatkuvaan nousuun. Kun uusi toimintatapa oli opittu, on museokortin hintaa nostettu.

Millainen sitten olisi kirjeiden kuukausihinnoittelu? Voisiko samalla tehdä muutoksia itse kirjeiden jakeluun? Miten olisi esimerkiksi, että jos kirjeet toimittaa R-kioskille ja näyttää voimassa olevan tilauksen (esimerkiksi mobiiliapplikaatiosta) niin R-kioski liimaa kirjeisiin postimerkit ja laittaa lajitteluun – näin säästettäisiin Postin yhdessä suurimmassa kuluerässä, postin keräyksessä. Tai Posti voisi toimittaa laatikkoon kerran kuussa kaksi kuukautta voimassa olevia QR-tarroja rajatun määrän (kymmenen kotimaan kirjettä kuussa?), jotka voi liimata palautusosoitteen paikalle kuoreen. Näin käyttämättömiä postimerkkejä ei tulisi jaettua kavereille.

Uskon, että ajatuksessa olisi kehitettävää.

Myöhempien aikojen kolonialismia Tampereella

Tampereen kansi edistyy.

Tampereen ydinkeskustaan, rautatien päälle rakennettavalle uudelle kaupunginosalle pohditaan nimeä. Rakennusyhtiö SRV on testannut ihmisten reaktioita neljään eri nimivaihtoehtoon. [–] Annetut nimivaihtoehdot ovat Centre (”nimi kuvaa keskustaa”), Expe (”nimi kuvaa elämyksiä ja kokemuksia”), Atmos (”nimi kuvaa tunnelmaa ja ilmapiiriä”) tai Premi (”nimi kuvaa premium-laatua”).

Tämä on uutisissa aika pieni juttu, mutta näen punaista tämän kotimaisittain harvinaisen kapitalismin aluevaltauksen kanssa. Aiemminhan ollaan myyty lähinnä urheiluareenoiden nimiä (joka sinällään myös ottaa päähän), mutta tässä menee kokonaisen kaupunginosan nimi kartalla.

Kaupunginosien nimien tarkoitus on kertoa jotain siitä mitä se merkitsee asukkaille (historia, sijainti, kokemus): Tampereen nykyiset kaupunginosat ovatkin seuranneet tätä nimeämiskaavaa, mm. Lappi (”nimi saattaa viitata varhaiseen lappalaisasutukseen”, tietää Wikipedia), Messukylä (1400-luvulla alueella oli kappeliseurakunta), Lentävänniemi (alueella oli paljon lintuja) tai vaikkapa Finlayson (kaupunki rakentui tehtaan ympärille). Niillä on kaikilla historia ja konteksti, jopa vitsinä alkunsa saaneella Petsamolla (alue kaavoitettiin samaan aikaan kun Venäjä luovutti Petsamon Suomelle; sijaitsee Lapin kaupunginosan vieressä). Nimeämällä alueen onkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä alue merkitsee asukkaille.

– Olemme mielestämmme tekemässä kansainvälisen tason hanketta ja meille tulee paljon kansainvälisiä vieraita. Pitäisi löytää nimi, joka puhuttelee ihmisiä laajemmin, ei pelkästään tamperelaisia. Mitenkään väheksymättä tamperelaisia, Mäkelä sanoo. [- -] ”– Nimi ei voi olla nyt Nääshalli tai joku vastaava.

Ymmärrän, että SRV haluaa tehdä markkinoinnin helpoksi, mutta ajatuksessa on kokonaan unohdettu kaupungin olevan kaupunkilaisia varten. SRV on alueella renkinä, ei isäntänä. Nimien pitäisi yhdistää alueella liikkuva sen historiaan, jota keskustaa lähellä olevana paikkana alueella onkin rutkaasti. Tässä SRV toimii juuri toisinpäin: puretaan tamperelaisuutta, rakennetaan jotain keinotekoista kansainvälisyyttä, joka voisi olla (epäonnistunut projekti) myös Lontoossa tai Tokiossa, samalla määrittäen sitä käyttötarkoitusta, missä alue halutaan nähdä. (Ajatus ei ole uusi: niin Raamatussa kuin Kalevalassakin nimien antaminen antoi voimaa nimettyjen ylitse.)

Maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin tapauksia, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta sitten Espoon itälaidalla sijaitsevan, englanninkielisen nimen omaavan Westendin (rakennuttajat odottivat Helsingin pakkolunnastavan alueen, kuten myöhemmin kävi Sipoossa), kun markkinointikampanjan ”roskat” jätetään vuosisadoiksi osaksi karttoja ja puheenpartta.

Samalla kyse on kolonialismista. Afrikan siirtomaat perustettiin aikoinaan koska alueet eivät olleet kiinnostuneet osallistumaan globaaleihin markkinoihin. Alueiden uudelleennimeäminen ja rakennuttaminen oli osa ajattelutavan muutosta, joissa alueiden asukkaiden maailmankuva muuttui niin, että itse siirtomaat muuttuivat tarpeettomiksi.