Kategoria: Sarjakuva

Julkaistu

Sanomalehden sarjakuvasivu vanhenee käsiin

Kirjoitin taannoin Kari Suomalaisesta ja mainitsin hänen uransa loppuneen kyvyttömyyteen muuttua aikojen mukana. 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneille vitsailu tuotti kyllä nauruja 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla vähemmän. Lopulta sotien jälkeen syntynyt päätoimittaja antoi potkut.

Sarjakuvasivu ei ole käyneet yhtä suuria muutoksia kuin pääkirjoituksen yhteydessä oleva pilakuva, lähinnä koska siltä ei odoteta yhteiskuntakritiikkiä. Hyväntahtoisuutensa vuoksi strippien sallitaan poikkeavan kauaksikin modernin arjen viitekehyksestä. Kuitenkin poikkeaman kasvaessa sarjakuvan lukeminen vaikeutuu, kun lukijalta vaaditaan yhä enemmän pohjatietoa. Suomalaisen sanomalehden sarjakuvasivulla poikkeama ilmenee kolmella eri tavalla:

  1. Sarjakuvastrippi on vanha, ”klassikko”. (Mm. Tove ja Lars Janssonin Muumit, Tenavat, Lassi ja Leevi.)
  2. Sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva on vanha. (Mm. Masi, Harald Hirmuinen.)
  3. Sarjakuva ja strippi ovat uusia, mutta lukijalle vieraasta kulttuurista. (Esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta.)

Ensimmäinen ja kolmas kohta lienevät helppo ymmärtää. Jos sarjakuvan huumori kumpuaa vaikkapa luokkayhteiskunnasta, on tilanne suomalaiselle vieras riippumatta sijoittuvatko tapahtumat 1930-luvun Suomeen (Kapteeni ja Ville) vai 2000-luvun Etelä-Afrikkaan (Madam & Eve). Vitsit toki voi ymmärtää, mutta se vaatii arjen ulkopuolisten tapahtumien hyväksymistä arkisina, asettumista vieraisiin kenkiin.  Tämä ei ehkä ole aamukahvin tippumista odottaessa mielekästä, varsinkaan jos sarjakuvan lukemisen ajatuksena ei ole ollut vieraaseen ajattelutapaan tutustuminen (mikä eittämättä on yksi Fingerporin vetovoimatekijöistä).

Kapteeni ja Ville 1934. Piirtänyt Poika Vesanto, Suomen kuvalehti 22/1934. (Skannannut Jyrki Vainio) Klikkaa suuremmaksi.
Madam & Eve, 2002. Tehnyt S.Francis, H.Dugmore & Rico. Like 2005 Klikkaa suuremmaksi.

Toisella tapaa mielenkiintoinen on sen sijaan tilanne, jossa sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva itse vanha. Tällöin sarja yrittää tavoitella modernia yleisöä työkaluilla, jotka on laadittu vuosikymmeniä aiemmin. Yksi esimerkki on Harald Hirmuinen, jota nyt tehdään jo kolmannessa tekijäpolvessa (Yhdysvalloissa sanomalehtisarjakuvat ovat perheyrityksiä). Harald Hirmuisen perusidea on sama kuin Kivisissä ja Sorasissa: otetaan moderni (1970-luvun alun) perhe ja siirretään heidät viikinkiaikaan. Harald on ammattikoulupohjalta pienyrityksen omistaja, Helga kotivaimo, poika Hamlet on kirjaviisas ja tytär heilastelee humanistin kanssa. Sarjakuvan huumori perustui arjen etäännyttämiseen: mitä on tehdä fyysistä matkatyötä ja tulla kotiin, jossa vaimo ja lapset eivät ymmärrä omaa arkea? Miten ymmärtää nuorisoa, jonka haaveilema tulevaisuus on niin kaukana vanhempien arjesta, ettei sitä oikein voi edes hahmottaa? Hyväksyntää pitää hakea samassa työpaikassa oleskelevalta Ormilta, jota (vaimon halveksunnan vuoksi) tavataan pubissa.

Harald Hirmuisen päivittäminen nykypäivään ei olisi mahdotonta. Tänäkin päivänä on ihmisiä sinikaulusmatkatöitä symboloivilla ryöstöretkillä. Sen sijaan suhteet perheeseen ovat muuttuneet. Kun kotiäidit alkavat olla historiaa paitsi Suomessa niin myös Yhdysvalloissa, alkavat puolisoiden kokemukset arjesta yhdentyä. Ormin sijaan Haraldin kanssa tuopilla saattaisi ”nykypäivään päivitetyssä” stripissä hyvinkin olla Helga, joka (viikinkitapojen mukaisesti) on vastuussa ryöstösaaliin myynnistä ja Haraldin talouden (yrityksen) ylläpidosta. Toisaalta Haraldin ja Helgan ymmärrys lasten toiveille ja peloille lienee kasvavan, kun omatkin työt alkavat hyvin kilpailuilla ryöstömarkkinoilla näyttää yhä epävarmemmilta.

Masi -sarjakuva puolestaan perustui tekijänsä Mort Walkerin nuoruudenmuistoille. Hän oli ollut opiskelemassa yliopistossa, kunnes tuli värvättyä armeijaan vuosiksi 1943–1947. Päästyään siviiliin hän opiskeli vielä vuoden yliopistossa ennen kuin hetken harhailtuaan aloitti sarjakuvan tekemisen. Masi aloitti yliopistosarjakuvana, mutta vuoden strippien jälkeen (ja sanomalehtien halutessa lisää Korean sotaan liittyvää materiaalia) Masi liittyi ystäviensä pakottamana armeijaan. Näin sarjakuvan taustalla olivat Walkerin kokemukset: ymmärrys armeijan kulttuurista ja siitä, millaista oli olla nuori. Aikojen saatossa armeija ja sen kulttuuri kuitenkin muuttuivat. Walker yritti pehmittää eroja tuomalla sarjakuvaan mustan hahmon ja (kun naisten erillislaitos lopetettiin) naispuolisen kersantti Räyhän, mutta omat sukupolvikokemukset taipuivat aikojen myötä vain rajoitetusti. Niinpä jossain vaiheessa Jermulan varuskunta muuttui vaihtoehtotodellisuudeksi, jossa ajeltiin edelleen 1940-luvun jeepeillä ilman turhaa kulttuurista modernisaatiota. Sarjakuvan ainoat naishahmot neiti Söpö ja kersantti Räyhä muuttuivat pikkuhiljaa päähenkilöiden tyttöystäviksi. Nykyajasta muistuttaa yksinäinen IT-nörtti korjaamassa kenraalin tietokonetta.

Masin muokkaus nykyaikaan on paljon Harald Hirmuista vaikeampaa. Ensinnäkin koska sarjakuvan lähtökohtana on kulttuurinen kokemus (varusmiesaika) 1940-luvulla sekä käytöstavat, jotka 1940-luvulla olivat armeijassa yleisiä. Esimerkiksi Masin ja kumppaneiden laiskuus perustuu siihen, että he siviiliin kaipaavia varusmiehiä, eivät Vietnamin sodan jälkeen armeijan parakeissa harjoittelevia palkkasotilaita. Samalla sarjakuvan fokus on muuttunut. Huumoria ei yritetä hakea jaetusta sukupolvikokemuksesta – armeijasta – vaan sarjakuvien parissa kasvamisesta. Masi on hauska vuonna 2020 koska se oli hauska vuonna 2000, 1980 ja 1960 (kuten käsikirjoittaja Brian Walker alla linkitetyssä dokumentissa kertoo). Käytännössä tämä fiat-rahaa muistuttava logiikka ei ole aivan onnistunut, jolloin sekä Masi että samalla perusajatuksella kulkeva Harald Hirmuinen ovat hiljalleen menettäneet tilaajakantaansa. Uudistuminen on myös vaikeaa, kun nykyiset tekijät kokevat ennen kaikkea jatkavansa tai toistavansa edellisen sukupolven huumoria (ja vanhempien perintöä) pyrkimättä löytämään huumoria omassa ajassaan.

Sanomalehtien sivuilla sarjakuviin liittyy sama kuin moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen: hyvyys tarvitsee todistaa vain kerran. Nykypäivänä harva sanomalehti tuskin alkaisi julkaisemaan Masia, mutta nyt kun sitä julkaistaan niin se myös pidetään julkaisussa, osa lukijoista kun muistaa vielä ”ne hyvät stripit” ja haluaa tulla niistä päivittäin muistutetuksi (liikestrategia siis osaltaan toimii). Kääntöpuolena sitten on, ettei uusille sarjakuville ole samalla tavalla tilaa kuin joskus aiemmin. Lopputuloksena sarjakuvasivun asema ihmisten viihdyttäjänä on varsinkin nuorten keskuudessa ollut pitkään onneton. Edes 2000-luvun alussa moni ei sitä tunnistanut lukevansa, saati sitten kokevansa hauskaksi, Nykypäivänä kai yhä harvempi.

Fingerporin ja Kamalan luonnon  suosio verkossa ja muutenkin kuitenkin osoittaa, mitä omalle elämälle merkityksellinen sarjakuva voi parhaillaan olla. Helsingin sanomille ovat molemmat olleet jonkinlaisia kultakaivoksia.

MUUTA:

Kari Suomalaisen matka pohjalle. Kirjoittamani essee Karin urasta.

Reveille – 15 minuuttia pitkä dokumentti Masi-sarjakuvan teosta vuonna 2018.

‘Beetle Bailey’ turns 70 — Will he tackle TikTok next? Or join Space Force? Masin tekijöiden haastattelu syyskuussa 2020 kun sarjakuva täytti 70. Jutussa mainitaan myös sarjakuvan saaneen 10 vuoden jatkosopimuksen. Näinollen Masi pääsee muistelemaan 1940-luvun sotilasuraansa vielä 2030-luvun alussakin.

Julkaistu

Kari Suomalaisen matka huipulta pohjalle

Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.

Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.

Klikkaa kuva suuremmaksi..

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.

Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.

Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.

Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.

Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä.  Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

MUUTA:

Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.

Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.

Julkaistu

Työelämä muuttuu, Niilo!

Suosikkisarjakuvasankarini lapsena oli Niilo Pielinen, lehtikustantamon sekatyömies. Franquinin käsikirjoittama ja piirtämä sarjakuva ilmestyi alunperin belgialaisessa Spirou –lehdessä yksiruutuisena pikkuvitsinä. Alunperin postihuoneessa työskentelevä Niilo oli selitys siihen, miksi Spirou:hun lähetettyyn postiin vastaaminen kesti niin pitkään: Niilo kun oli kiinnostunut kaikesta muusta paitsi postin lajittelusta. Sarjakuva vetosi 10-vuotiaaseen lukijaansa kolmella tavalla: se oli taitavasti piirretty, Niilon vaikeudet naurattivat ja työkaverit hyväksyivät epätäydellisen työtoverinsa. Varsinkin viimeinen kohta oli merkittävä ulkopuoliseksi itsensä tunteneelle alakoululaiselle.

Niilo ei ollut täydellinen, mutta hän oli kuitenkin kustantamon työyhteisön jäsen. Vaikka asiat menivät harmittavalla tavalla pieleen myös työkavereille, Niilon läsnäoloa kustantamossa ei koskaan kyseenalaistettu. Myöskään Niilo ei kokenut alemmuudentunnetta työyhteisössä tai kyseenalaistanut työsuhteensa jatkoa, ei vaikka esimies oli tämän saamattomuuteen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Toisaalta Niilo ymmärsi huutamisen ja käskyttämisen kuuluvan esimiehen osaan ja suhtautui siihen hämmentyneesti, mutta hyväksyen.

Nyt aikuisena kustantamon työyhteisö tuntuu hyvinvoivalta, jopa idylistiseltä. Kaikki keskittyvät työhönsä osana hyvää arkea ja tekemistä on sopivasti, muttei liikaa. Välillä tapahtuvat räjähdykset tuntuvat kuvittajan liioittelulta, ei jotain mikä tapahtuu ”oikeasti” tai jonka voisi kuvitella liittyvän työntekijöiden haluun jatkaa kustantamon palveluksessa. Seuraavalla sivulla toimisto on taas kunnossa ja työntekijätkin vain mielenkiintoista kokemusta rikkaampia. Ennenkaikkea tarinat ovat kuitenkin ajattomia tavalla, joka ylittää puuttuvat tietokoneet tai lähes oman painovoimakenttänsä omaavat paperikasat. (Itse sarjakuvat piirrettiin välillä 1957 – 1997, ilmestymisvälin ollessa tiheimmillään 1960-luvulta 1980-luvun puoleenväliin.) Sarjakuva on kuitenkin menestynyt edelleen kokoelmina, ja niinpä sarjakuvaelokuvien aikakaudella onkin ymmärrettävää, että Niilokin sai omansa (2018).

Paljon on muuttunut: käytävien valkoiset seinät ja siniset kokolattiamatot, huoneiden keltaiset seinät ja vaaleanharmaat lattiat omaava toimistohuonelabyrintti on muuttunut kauttaaltaan tummanharmaaksi, monikerroksiseksi avokonttoriksi. Paperia löytyy vain tekemättömistä töistä kertovista muistilapuissa. Koko työyhteisö on stressaantunut, varsinkin esimies. Työkaverit pelkäävät henkensä puolesta. Niilo itse on muuttunut postituksen pitkäaikaisesta työntekijästä juuri teini-iästä selviytyneeksi, yhteisön ulkopuoliseksi harjoittelijaksi. Vitsit ovat samat, mutta niiden konteksti on vaihtunut. Ennenkaikkea räjähdyksillä tuntuu olevan seurauksia ja kaikki voivat huonosti. Traileria seuratessa katsoja ei löydä samaistuspistettä, kun sarjakuvassa niistä ei ole puutetta.

Elokuvan traileri tavoittaa hyvin nykyajan tunnelman sellaisena kuin se avautuu työhyvinvointitutkimuksissa määräaikaistöissä tai yt-neuvotteluille altiilla alalla: stressiä, pelkoa työn jatkosta, oman riittämättömyyden kokemusta. Lavastus betoniseinineen ja synkkine varjoineen korostaa ajatusta maanpäällisestä helvetistä. Samalla sarjakuvan vetovoima on kadonnut: Niilo ei ole enää persoonallinen osa tasapainossa olevaa yhteisöä, vaan viimeisillään vetävän yhteisön lisävitsaus. (Voi tietenkin olla, että itse elokuva on monipuolisempi — trailerit eivät anna aina elokuvasta oikeaa kuvaa.)

Sarjakuvissa Niilon laiskottelu kevyttahtisessa työyhteisössä saattaa näyttää huonolta, mutta lopulta hän vain vie pidemmälle toiminnan, johon muutkin työympäristössä jollain tasolla heittäytyvät. Trailerissa kyse ei enää ole aste-erosta, vaan täysin erilaisista kulttuureista. Oma osatekijänsä on puuttuvat työhuoneet, mukaanlukien Niilon postihuone. Ilman eriytettyjä työtiloja työntekijöiltä tarvitaan enemmän hienotunteisuutta. On helpompi hyväksyä että joku tekee töissä vääriä asioita, kun väärintoimija on poissa silmistä, eikä vaikuta omaan työpanokseen. Avokonttorissa tämä ei onnistu.

1950-luvun lopulta nykypäivään työteho on moninkertaistunut. Franquinin vitsit postihuoneen epäpätevästä työntekijästä on ymmärrettävä kontekstissa, jossa lukijoiden lähettämät kirjeet eivät saaneet vastausta vielä lähettämistä seuraavassa numerossa. Kyse oli yhtäältä hyväntahtoisesta naljailusta ja toisaalta lehden tuomisesta lähemmäksi lukijaansa. Elokuvassa tämä suhde on katkennut. Sarjakuvalehden metavitsi ei ole enää metaa, kun sen tehdään elokuvassa (jo kokoelma-albumitkin kärsivät kontekstin muutoksesta). Lopulta elokuva ei vain ”vaikuta uskottavalta”, mikä tietenkin on korkea rima vitsisarjakuvaan perustuvalle tuotokselle. Toisaalta myös ajatus suurkustantamon kaltaisesta yhtiöstä ”rentona” työympäristönä kuulostaa nykypäivänä vaikealta, eikä tarinan sijoittaminen 1960-luvullekaan olisi oikein toiminut. Kun kaikki muut kortit on katsottu, elokuva tekee lopulta parhaansa: kertoo mitä tekijät ajattelevat työn olevan uudella vuosituhannella. Verrattuna sarjakuvaan, se on melko lohduton.

Sarjakuvaruudut albumista Niilo Pielinen – Pelastukoon ken voi! (Semic 1991) ja Niilo Pielinen – No mutta, Niilo! (Semic 1995, 2. painos). Niilo Pielisen loi, käsikirjoitti ja piirsi Franquin.

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.