Douglas Adams kirjoitti satiirissaan Maailmanlopun ravintola Golgafrinchamin planeetalta lähteneestä valtavasta avaruusaluksesta. Aluksen kapteenin mukaan heidän kotiplaneettansa oli ollut tuhoutumassa ja koko väestö oli päätetty evakuoida kolmeen pakoalukseen. Alukseen A piti laittaa kaikki ajattelijat; Alukseen C kaikki tekijät. Alukseen B pistettiin heidät, jotka eivät sopineet kahteen muuhun: välikädet, puhelinmyyjät ja feissarit. Keskimmäinen alus lähti ainoana matkaan, eikä maailmanloppuakaan sitten koskaan tullut.
Golgafrinchamin planeetalla teollistuminen oli tuottanut niin paljon tehostamista, ettei kaikille väestössä enää löytynyt oikeita töitä. Sen sijaan, että olemassa olevaa työtä oltaisiin jaettu pienempiin osiin pidentämällä lomia, lyhentämällä työpäiviä tai luomalla kansalaispalkka, päätettiin ylimääräinen väestö yksinkertaisesti lähettää muualle.
Alus B matkustajineen on syytä muistaa myös Suomessa vuonna 2020. Myös meillä hyödyllisten töiden suhteellinen määrä on laskenut ja lomien pidentämisen, työtuntien vähentämisen tai kansalaispalkan puutteessa ihmiset tekevät töitä mm. feissareina, joissa ainoa työn tulos on muille ikävämpi elinympäristö. He eivät maksa edes omaa palkkaansa, sillä viime kädessä turhien töiden palkka perustuu hyödyllisen työn ylijäämälle: esimerkiksi feissarit saavat palkkansa sähköntuottajilta ja (palkan ollessa matala) Kelan asumis- ja opintotuista.
Tällainen työ ei ole harvinaista. Gallup-yhtiö YouGovin mukaan Britanniassa 37% vastaajista on ilmoittanut tekevänsä työtä jolla ei ole tarkoitusta. Tämä tarkoittaisi, että joko lomia voisi pidentää kolmanneksella tai työtunteja vähentää saman verran ilman, että yhteiskunta köyhtyisi millään arkeen vaikuttavalla tavalla (myös feissarivapaa kävelykatu voisi olla arvo itsessään). Tähän verrattuna Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on jopa äärimmäisen maltillinen.
Verkkokeskusteluissa Marinin ehdotusta on ehditty kritisoida sillä, että palkkakustannukset nousisivat suhteessa tehokkuuteen. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan jaksa työskennellä tehokkaasti kahdeksaa tuntia, vaan muutaman ”tehotunnin” jälkeen alkavat säännöstellä energiankäyttöään jaksaakseen työpäivän loppuun. Näin 80% työaikaan siirtyneet ilmoittavatkin saavansa usein jopa enemmän aikaan kuin vielä työskennellessään täysiaikaisesti. Toisaalta 25% työaikaa tekevät taas kertovat usein olevansa muutaman työtunnin jälkeen yhtä väsyneitä kuin jos olisivat tehneet täyden työpäivän. Jos näin, eikö työnantajan kannata vaihtaa työntekijöitä kesken päivän välttääkseen tuloksen laskemista biologisista syistä, vaikka tämä maksaisikin hieman enemmän? Aina tämä ei edes tarkoita työntekijöiden lisäämistä, jos kahden päällekkäisen työntekijän sijaan työntekijöitä olisikin vuorossa vain yksi kerrallaan, ”turbobuustattuna”.
Toisaalta on argumentoitu, että kaikissa paikoissa työtä ei voida tehostaa. Pikkuputiikkien arvellaan menevän konkurssiin heidän ollessaan kykenemättömiä lisäämään työn tehokkuutta. Tämä on varmastikin totta, mikäli tehokkuutta ei olisi pakotettu tekemään muita kautta. Tehokkuuskilpailuhan ei rajoitu yksin työntekijöiden tunteihin, vaan tavaratalot, kauppakeskukset ja Amazon ovat toteuttaneet skaalaetuihin perustuvaa tehostusta jo vuosikymmeniä. Nykypäivänä jäljellä olevat pikkuputiikit ovat erikoisliikkeitä, jotka voivat pyytää tuotteistaan erikoistarpeina tavarataloja korkeampia hintoja. Tämä ei muutu myöskään työpäivien lyhentyessä (tai loma-aikojen pidentyessä).
Tässä kohtaa on myös hyvä pohtia, mitä tehostaminen voi tarkoittaa. Usein ajatellaan, ettei esimerkiksi vartijan työtä pysty tehostamaan, mutta juuri näin valvontakamerat tekevät. Toisaalta tehostamien ei aina tarkoita juuri tietyn työtehtävän tehostamista. Esimerkiksi Helsingissä on antikvariaatteja, joissa matalaa asiakasmäärää kompensoidaan sillä, että myyjä/omistaja työskentelee asiakkaita odottaessa tietokoneellaan yrityksen verkkokaupan parissa tai kokonaan toisen alan etätöissä.
Lopuksi kannattaa huomata, että työ tehostuu jatkuvasti ja tämän tuoton voi rahan sijaan ulosmitata myös aikana. Yritykselle ei ole juurikaan merkitystä kumpaa lähestymistapaa käytetään, kunhan kaikki tehdään suunnitelmallisesti ja yhtä tahtia. Sipilän hallituskaudella Suomen työn tuotto (BKT:ssa mitattuna) kasvoi yhteensä 10%, mikä oli laajasti ulosmitattu korotettuina palkkoina. Ulosmittauksen olisi periaatteessa voinut tehdä myös vapaa-aikana (lomina, lyhyempinä työpäivinä) mutta erinäisistä kilpailukykyyn liittymättömistä syistä tätä ei ole tehty. Tehostuminen jatkuu jopa nyt korona-aikanakin, kun etätöiden läpilyönti merkitsee yritysten konttoreiden jäämistä liian suuriksi: etätöiden siirtäminen kotiin (ja verovähennysten piiriin) tarkoittaa tulevina vuosina merkittäviä säästöjä vuokrakustannuksia vähentäville työnantajille.
Jos Marinin ehdotus halutaan toteuttaa kevyesti, voidaan yksinkertaisesti säätää, että vuotuisista palkankorotuksista tietty osuus on ulosmitattavana vapaa-aikana. Niinä ensimmäisinä vuosina kun tämä vapaa-aika lasketaan vielä muutamina ylimääräisinä tunteina per vuosi, voidaan tunnit yksinkertaisesti laittaa ihmisten työsaldoon, eräänlaisena ”käänteisenä kikynä”. Kuitenkin tämä väliaika jää lyhyeksi, sillä jo Sipilän 10% olisi tarkoittanut lähes yhden tunnin katoamista jokaisesta työpäivästä. Se on ystävien ja harrastusten kanssa vietettyä aikaa, joka olisi monelle ollut moninkertaisesti arvokkaampi kuin se nyt todennäköisesti roskikseen jo joutanut romu, johon tehostamisesta saadut palkankorotukset tulee yleensä käytettyä.
Tärkeimpänä kuitenkin tehostuksia tehdessä on muistaa paitsi oma arkemme töissä tai vapaalla, niin myös työn laatu. Kun työpäivät lyhenevät, arvokasta työtä riittää jokaiselle enemmän. Työn suurin palkkio ei kuitenkaan ole raha tai vapaa-aika, vaan se tunne, että työllä oli jokin tarkoitus.
