Yhdysvallat ei ole demokratia

Donald Trumpin presidenttikauden lähestyessä loppuaan on pohdittu todistavatko tulevat kuukaudet kansainvallan päättymistä Yhdysvalloissa. Parempi kysymys olisi kuitenkin pohtia, miksi Yhdysvaltoja ylipäänsä pidetään demokratiana.

Image
Martin Giles ja Benjamin Page. 1. kuvasta näkyy kuinka väestön kannatus laille (harmaa, suosio kasvaa oikealle mentäessä) ei johda lain läpimenon todennäköisyyden kasvuun (musta viiva). Kahdessa alemmasse näemme kuinka talouseliitin ja lobbareiden kannatuksella on voimakkaampi korrelaatio.

Vuonna 2014 Martin Giles ja Benjamin Page julkaisivat tutkimuksen Yhdysvaltain kongressin säätämien lakien kansansuosiosta. Hypoteesin mukaan kansansuosiota nauttineet lakialoitteet olisivat menestyneet muita paremmin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Riippumatta väestönsuosiosta tai sen puutteesta, noin 30 % lakialoitteista hyväksyttiin laeiksi. Samaan aikaan erilaisten lobbausryhmien ja talousvaikuttajien suhtautuminen määräsi hylättäisiinkö laki vai menisikö se läpi. Johtopäätös oli ilmeinen: kongressin jäsenet eivät olleet kiinnostuneet äänestäjien vaan rahoittajien mielipiteistä. Tämä onkin ymmärrettävää vaalikampanjoiden maksaessa miljoonia dollareita. Vuonna 2014 edustaja David Joly kertoikin 60 minutes -ohjelmalle, että hänen ensimmäinen ja tärkein tehtävänsä edustajana oli kerätä 18 000 $ päivässä.

Mutta mistä itse äänet vaalikampanjaan? Yhdysvaltain historia demokratian kanssa on

t vaikea. 1700-luvun lopulla maan itsenäistyessä äänestysoikeus oli vain maata tai veroja maksavilla miehillä, yhteensä 6 % väestöstä. Sisällissodan jälkeen äänioikeus laajeni ja muutama eteläinen osavaltio äänestikin välittömästi sisällissodan jälkeen mustan enemmistön turvin itselleen myös mustan senaattorin. Tummaihoisten luottamustehtävät jäivät kuitenkin hetkelliseksi harvinaisuudeksi. Äänestysoikeuden sijaan alettiin rajoittaa äänestysmahdollisuutta ja edelleen äänen vaikutusta vaalitulokseen. Keskeisenä mahdollistajana oli äänestäjäksi rekisteröityminen, jossa yhteydessä tulee ilmoittaa asuinalue ja puoluekanta.

Tämän tiedon avulla oli mahdollista:

File:How to Steal an Election - Gerrymandering.svg
Vaalipiirien jako. Steve Nass (CC)
  • Uudelleenpiirtää vaalipiirit siten, että tietyn puolueen kannattajilla on alueella enemmistö oikeaa puoluetta ja vähemmistö väärää puoluetta. Näin vaalipiirin edustajanpaikan tuleva haltija on etukäteen tiedossa ja vähemmistöksi piiriin jäävätäänestäjät eivät kykene vaikuttamaan äänestykseen myöskään muissa vaalipiireissä.
  • Äänioikeuden rajoitus poistamalla äänioikeus nykyisiltä ja entisiltä vangeilta. Koska vähemmistöt ovat usein mediaaniäänestäjiä köyhempiä ja todennäköisemmin äänestävät demokraatteja, vähemmistöjen vangitseminen vähentää demokraattiäänestäjiä. (Vankilatuomioita jaetaan myös helpommin kuin Suomessa. Vaikka esimerkiksi kannabiksen polttaminen on nykyään laillista 11 osavaltiossa, on se kuitenkin liittovaltiotasolla laitonta ja voi johtaa vankilaan kaikissa osavaltioissa.)
  • Noin 7 % Yhdysvaltain veronmaksajista on maahanmuuttajia vailla äänestysoikeutta. Heistä enemmistö edustaa puutteellisen kielitaidon tai sopivan koulutuksen vuoksi alempia työväenluokkia.
  • Köyhien äänestyksen rajoittaminen vaatien esimerkiksi ajokorttia tai passia äänestystä varten. Toisin kuin Suomessa, äänestämistä varten ei jaeta ilmaisia henkilötodistuksia.
  • Äänestyspäivät ovat viikolla, jolloin tuntipalkalla työskentelevien (eli köyhempien) on vaikeampi käydä äänestämässä.
  • Äänestyspisteitä sijoitetaan enemmän rikkaille asuinalueille ja vähemmän köyhille. Väärillä alueilla sijoitetuille harvoille äänestyspisteelle saattaa olla pidempi jono kuin mitä äänestyspiste on auki. Äänestyspisteen sijainti voidaan myös vaihtaa osoitteen ilmoittamisen jälkeen. Näin kaikki kiinnostuneet eivät pääse äänestämään ja äänestämään haluavat joutuvat odottamaan tunteja, menettäen päivän palkan.
  • Äänestysoikeus on vain yhdellä etukäteen ilmoitetulla äänestyspaikalla. Jos äänestyspaikalla ei ole tietoa äänestäjän tulosta, ei tällä ole äänioikeutta. Kun Yhdysvalloissa äänestäjän pitää etukäteen ilmoittautua olevansa demokraatti, republikaani tai ”itsenäinen”, on oikean nimen poistaminen ilmoittautumisrekisteristä helppoa. ”Katoamisia” tapahtuu säännöllisesti, eikä niitä ehditä vaalipäivänä enää korjata.
  • Kaksipuoluejärjestelmässä vaalien ensimmäinen kierros tapahtuu puolueiden sisällä, jolloin ”väärät” ehdokkaat on helppo karsia pois joko vähäisemmällä tuella tai lupaamalla heille luottamustehtäviä ”oikean” ehdokkaan voittaessa. Äänestyspiirien jaon vuoksi ”oikean” ehdokkaan läpimeno on aina kongressitasolle asti selviö.
  • Keskittyneen mediakentän vuoksi ihmisten mielipiteitä on helppo manipuloida. Ihmisten on vaikea televisiota katsomalla saada selville, mikä on totta (sanomalehdistö Yhdysvalloissa on pitkälti kuollut). Fox News on tunnetuin esimerkki, mutta pienemmässä mittakaavassa tähän syyllistyvät mainostulojen toivossa kaikki.
  • Pitkien työviikkojen (lähteistä riippuen 44–48 tuntia viikossa, tehdastyöntekijöillä jopa 68–80 tuntia; Suomessa 37,5) vuoksi kansalaisilla ei ole aikaa itsenäiseen tutkimustyöhön tai kansalaisaktivismiin. Mielenosoitukset ovat pitkälti vapaa-aikaa omaavien opiskelijoiden sekä rajoitteiden alkuperästä hyvin tietävien mustien yksinoikeus.

Mikään näistä päätöksistä ei itsessään voita vaaleja. Yhdessä ne kuitenkin turvaavat istuvien edustajien paikat niin puolueen sisäiseltä kuin ulkoiseltakin kilpailulta. Samalla äänestystulosten varmuus jo ennen vaalipäivää johtaa poliittiseen apatiaan. Nukkuvien puolue on vaaleista riippuen 40–48 % (Suomessa noin 20%). Tämä tarkoittaa, että 50/50-jaolta ulospäin näyttävä demokraattien ja republikaanien kannatus onkin gallupmittausten mukaan todellisuudessa 23–27 % republikaaneille ja 29–33 % demokraateille. Puolueiden kannatuseron näkymättömyys kongressissa tai presidentinvaalien tuloksissa kertoo toimivasta vilunkipelistä (Trump hävisi vaalit 2,8 miljoonalla äänellä, 2,1 % marginaalilla).

Yhdysvaltoja kuitenkin kutsutaan vaihtelevasti ”maailman johtavaksi demokratiaksi”, ”maailman vapaimmaksi maaksi” ja ”demokratian airueksi”. Puhe on tarkoitettu paitsi kansalaisille niin ulkomaalaisille katsojille. Omalle kansalle demokratian vakuuttelu tarkoittaa olemassa olevan asiantilan hyväksymistä enemmistön tahtona. Ulkopolitiikassa vetoaminen demokratiaan toimii hyvänä lyömäaseena Venäjää ja Kiinaa vastaan sekä auttaa retoriikassa muiden länsimaiden kanssa. Esimerkiksi EU kokee Kiinan ja Venäjän vakoilun vaarallisemmaksi eurooppalaiselle demokratialle kuin Yhdysvaltojen, vaikka Snowdenin paljastuksista tiedämme, että Yhdysvallat on toiminnassa paljon Venäjää ja Kiinaa edellä.

Trumpin julistautuminen diktaattoriksi ei siis niinkään muuttaisi Yhdysvaltojen luonnetta vaan vahvistaisi ja toisi ilmeisemmäksi piirteet, jotka sillä on ollut jo vuosikymmeniä. Diktaattorikaan ei hallitse jumalien mandaatilla, vaan on riippuvainen kannatusjoukoistaan. Jos kannatusta ei saa kansalta tai sen enemmistöltä (kuten demokratiassa on tapana), tulee se yläluokkaisilta eturyhmiltä kuten tähänkin asti. Demokratian esittäminen kuitenkin on tarjonnut tilanteen, jossa niin kansa kuin eturyhmät ovat voineet uskoa hallinnon edustavan viime kädessä heitä. Trumpin diktatorisoituminen (tai edes sen yrittäminen) pakottaisi katsomaan todellisuutta silmiin.

Suurimmat muutokset eivät tällöin ole niinkään valtiossa itsessään, kuin ulko- ja sisäpolitiikassa. Muut demokratiat ottaisivat omien kansalaistensa painostuksesta Yhdysvaltoihin enemmän etäisyyttä, kun taas sisäpolitiikassa marginaaliin työnnetyt väestöt saattavat aktivoitua kun nykytilanteen olemassaoloa ei voi perustella enää kansan tahdolla.

PS. Usein sanotaan, ettei Yhdysvalloissa ole marxilaista vasemmistoa (”yhteiskunta kuuluu kaikille, ei vain rikkaille”), ainoastaan sosiaaliliberaaleja (”vaurauden epätasaisen jaon ongelmia lievitetään lainsäädännöllä”) ja heitä vastustavia konservatiiveja. Tai toisinsanoen: keskustasta-oikealle ja oikeisto. Kummatkin edustetut näkökulmat lähtevät ylemmästä keskiluokasta. Taloustieteen perusteorioiden mukaisesti kaksipuoluejärjestelmä yrittää tavoitella konsensusta tavoittelemalla kellokäyrän keskustassa olevia liikkuvia äänestäjiä luopumatta silti valitussa reunassa olevista ”peruskannattajistaan”. Vilunkipelin ja sitä seuraavan nukkuvien puolueen suuren koon vuoksi ”mediaaniäänestäjä” on vaeltanut oikealle ”mediaaniveronmaksajasta”. Asiaa ei yhtään auta rikkauden ja menestyksen ihannointi, joka estää työväenluokkaan kuuluvia pitämästä tilanteestaan ääntä. Nykyhetken tilanne ei edusta historiaa: 1930-luvulla Yhdysvalloissa oli kenties maailman kehitynein sosiaalidemokratia ja 1950-luvulla progressiivinen verotus oli huomattavasti korkeampi kuin Suomessa tänään. Muutos nykyiselle poliittiselle linjalle tapahtui 1970-luvun aikana. Nykylinjan kiveenhakkuuna pidetään hetkeä, jolloin Ronald Reagan vei valtion tuen ay-liikkeeltä.

En ole erikoistunut Yhdysvaltain valtio-oppiin. Jos tekstissä on suurempia puutteita, kuulisin niistä mieluusti.

Perhehistoriaa huonokuntoisilla sivuilla

Isoisäni isoisä Johannes Mäntysalo (joka vuoteen 1893 mennessä oli päätynyt ilmoittamaan nimensä muodossa Juho Salo) syntyi maatilalla kesällä 1870 Kankaanpäässä, noin 50 kilometriä Porista koilliseen. Kaima oli sisarussarjan nuorin, viimeinen kymmenestä lapsesta. Perinnöksi ei ollut jäämässä tilaa tai muutakaan omaisuutta, mutta eteenpäin ajatteleva isä ei halunnut jättää poikaansa yksin sateeseen. Aikana jolloin harva kävi edes kansakoulua (peruskoulun 1. – 4. luokkaa) lähti esivanhempani Poriin käymään oppikoulua (nykyisestä peruskoulun 5. luokasta aina ylioppilaaksi asti). Vaikka valkolakki jäi isän kuoleman jälkeen saamatta, tarvitsi sivistyvä kansakunta kuitenkin opettajia. Puuttuva valkolakki tarkoitti kuitenkin kenties lyhyempiä työkeikkoja ympäri Suomea, joista nykyään oman isäni tiedossa oli enää matkat Satakunnan sisällä ja keskeisellä Pohjanmaalla (Siikaisissa, Honkajoella ja Toholammella, josta jälkimmäisimmässä oli perustamassa Oikeluksen kyläkoulua). Jos kartalla etäisyydet tuntuivat lyhyiltä, niin on muistettava että 100 kilometrin taittamiseen meni tuohon aikaan hyvinkin junalla päivä tai kaksi. Jos rautatietä ei ollut, niin huomattavasti pidempään. Nykyään samassa ajassa pääsisi lähes minne tahansa Euroopassa, ellei jopa kauemmaksikin. Hinnatkaan eivät elintasoon nähden paljoa liene muuttuneen.

Jossain vaiheessa elämäänsä esi-isäni kopioi Daniel Godeniuksen vuonna 1774 suomeksi käännetyn teoksen Ensimmäiset pookstawit Jumalan sanasta, eli kysymyxet lapsille edespandawat, se on: ne ensimmäiset ja yxikertaisimmat kysymyxet christillisesä opisa, joitten tygö pannut wastauxet lasten ymmärryxeen ja muistohon painettaman pitää, hamasta sijtä, kuin he rupewat puhumaan, nijn ikää myöden sijhen asti, kuin he a.b.c. kirjan ja catechismuxen, sisäldä ja ulkoo lukemaan selkiästi oppineet owat. Edesannetut yxikertaisille; waan erinomattain nijlle awuxi, jotka yhteisen-kansan seasa lapsia kirjaa lukemaan opettawat, kuinga heidän opettamisen siwusa, myös opetus-lastensa ymmärryxet, sijhen kuin he lukewat, johdattaman pitää, sitä oikein ymmärtämään.

Kaimani laatima kopio on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Ensinnäkin 88 sivua pitkänä kopiointiurakka on pidempi kuin yksikään teksti, jota itse olen lähtenyt paperille laittamaan. Jo 1900-luvun alussakin olisi ollut tyypillistä, että ammatikseen tai harrastuksekseen kirjoittavat ostivat tai saivat muuten käyttöönsä kirjoituskoneen. Näin kaksinkertainen isoisäni olisi ollut viimeisiä sulkakynällä pitkiä tekstejä kirjoittaneista. Toisekseen esi-isäni ei tehnyt suoraa kopiota tuolloin jo reilusti sata vuotta vanhasta teoksesta, vaan lyhenteli ja modernisoi tekstiasua. Muutoksella olikin tarvetta, sillä suomi oli kehittynyt sadassa vuodessa paljon, eikä 11 cm x 18 cm kokoinen tallennusalusta houkutellut tavoittelemaan tarpeetonta historiallista tarkkuutta. Näinpä kannessa lukeekin Ensimäiset Puustavit Jumalan Sanasta, elikä Lasten Kysymykset alkuperäisen, huomattavasti pidemmän ”otsikon” sijaan. Nykykielessä kirja olisi varmaankin Lasten kysymykset – Ensimmäiset askeleet Jumalan sanan ymmärtämiseen, osoittaen kielen uskonnollisen rekisterin muutosten hidastuneen viimeisen sadan vuoden aikana tätä edeltävään vuosisataan nähden (puustavi tarkoitti kirjaimia, tai tässä yhteydessä yleisesti ymmärrystä).

Mutta miksi kopiointiprojektiin sitten on lähdetty? Näen kaksi mahdollisuutta: joko kirjan kopiointi oli osa rippikoulua (missä tapauksessa pappi olisi varmaankin lukenut kirjaa ääneen oppilaiden ottaessa muistiinpanoja) tai kaimani oli mahdollisesti itse osana ammattiaan päättänyt kopioida teoksen työnsä tausta-aineistoksi. Kumpaankin teoriaan lukeutuu omat etunsa: rippikoulua tukisi kanteen suurella tekstikoolla laitettu tekstaajan nimi. On vaikea ajatella aikuisen laittavan omaa nimeään tekijän tai kirjan nimeä isommalla (kääntäjän nimestä tähän laitokseen on selvinnyt vain nimikirjaimet). Myös nimen kirjoitusasu kielii, että kyseessä on nimenomaan nuoruudentyö: esi-isäni kun kirjoitti elämänsä ajan nimeä yhä lyhenevässä muodossa: ensin Johanneksesta Juhoksi ja sitten Mäntysalosta Saloksi. Kannessa esiintyvä ”J. Mäntysalo” rajaisi tekstin ylärajan näin jonnekin ennen vuotta 1893, ennen 23. ikävuotta.

Kansakoulunopettajan taustamateriaaliksi kirjaa puolestaan voi epäillä lähinnä selkeän käsialan ja musteläikkien puutteen vuoksi. Kuitenkin teksti on myös haparoivaa ja kirjainten välissä on taukoja. Myös muodoltaan kirjaimet ovat leveitä ja suuria, eikä kynänjäljessäkään ole pitkään kirjoittaneen ihmisen notkeutta. Muodoltaan teksti muistuttaakin enemmän omaa harjaantumatonta kädenjälkeä kuin kirkonkirjojen ylläpitämää, lähes konemaisen tarkkaa ja yksityiskohtaista kirjoitustapaa. Ehkä tällä mittapuulla teos olisikin harjaantumattoman lapsen jälkeä? Näin jälki voisi sopia kansakoulunopettajan sijaan paremmin juuri 14-vuotiaalle, taitojaan näyttämään haluavalle oppikoululaiselle.

Lopulta voidaan pohtia vielä itse kirjan kopioimisen valintaa. Miksi juuri tämä, yli sata vuotta aiemmin julkaistu teos? Vaikka Suomi olikin köyhä maa, niin uusille uskonnollisille teksteille ja Raamatuntulkinnoille löytyi varmasti lukijoita aikana jona mm. körttiläisyys ja lestadiolaisuus etsivät jalansijaa yhteiskunnassa. Myös ”perusluterilaisuus” oli kokenut suuria mullistuksia, kun maallisia toimintoja hoitavat kunnat erotettiin 1860-luvulla seurakunnista ja pappien toimivallasta. Vaikka kahtiajako ei johtanutkaan kertaheitolla maallisempaan yhteiskuntaan, aloitti hallintouudistus kehityspolun jota seuraamme edelleen. Asiaa käsiteltiin varmasti myös aikansa teoksissa, kun Raamattua yritettiin sovittaa uuteen maailmanaikaan. Joten miksi valita tämä sata vuotta aiemmin ilmestynyt teos? Uudempia teoksia olisi varmasti ollut ainakin lainattavaksi. Nyt valinta tuntuu tietoiselta maailmantilanteen haastamiselta, tarrautumiselta menneeseen maailmaan.

Kirjan kopiointi ei ole nopeaa työtä. Moderneinkin välineinkin se vie useita päiviä kokoaikaista työtä. Aikana ennen sähkövaloja työtä olisi voinut tehdä vain päivisin ja hämärän aikaan, tunteina joille olisi maatilalta löytynyt parempaakin tekemistä. Niinpä kirjan kopiointia pohtiessa sopiikin miettiä, mille kirjan kopiointi on vaihtoehto ja mitä kopioinnilla on yritetty saavuttaa. Eivätkö lyhyemmät muistiinpanot olisi riittäneet? Näin huolellisesti tehty kopiointi tukisi ajatusta rippikoulusta. Kirjan kopioinnin tärkeys heijastaisi halua miellyttää pappia ja pappia taas kiinnostaisi iskostustaa oma maailmankuvansa seuraavaan sukupolveen. Toisaalta jos teos on opetustoimea varten tehty, niin 1800-luvun Suomi oli vielä pitkälti myös vaihdantayhteiskunta. Kansakoulunopettajan palkka maksettiin suureksi osaksi virka-asuntona, kunnan maksamana piikana, mahdollisesti työsopimuksessa toimitettavaksi ilmoitettavana ruuan määränä. Käteispalkka oli enemmänkin taskuraha, jolla ostettiin muuten tavoittamattomissa olleet tarpeet. Tällöin uuden kirjan hankinta saattoi olla hyvin toimeentulevallekin opettajalle merkittävä kustannuserä, jolle teoksen kopiointi olisi ollut varteenotettava vaihtoehto. Mutta edelleen tällöin säilyisi kysymys siitä, miksi juuri tämä teos.

Viimeisenä huomiona teoksesta voimme tehdä sen numeroiden vieressä olevat raksit ja sattumanvaraiselta näyttävät, lyijykynällä tehdyt lisämerkinnät. Jos ajattelemme että kirja on tarkoitettu vuosikymmenien opetuskäyttöön, tuntuvat tällaiset merkinnät kovin omituisilta. Ajatus kopioon tehdyistä tarkastuksista lyijykynällä taas tuntuu hyvinkin sopivan sellaisen papin ajatusmaailmaan, joka alunperinkin on asettanut oppilailleen tehtäväksi kokonaisen kirjan tallentamisen.

Mikä onkaan ollut kirjan syntytarina, niin myöhemmät vaiheet voi hyvin arvata. Kymmenien tuntien työpanoksen jälkeen kirjaa ei ole hennottu tuhota käyttötarkoituksen kadottua, vaan sitä on kannettu mukana muutosta muuttoon sentimentaalisuuden innoittamana. Tarpeettomana esineenä säilytyspaikat kuitenkin muuttuivat yhä vaatimattomimmiksi, kunnes isäni löysi sen isoisänsä talon lattian alaisesta ryömimistilasta vuonna 1975. Sidotun kirjan narut olivat alkaneet halkeilla, eikä kosteusvaurioiltakaan oltu voitu välttyä.

Nykypäivästä katsottuna kopiosta välittyy paitsi siihen käytetty aika, niin aikaan ladattu uskonnollinen merkitys. Vaikka olen opintojeni aikana toistuvasti lukenut uskonnon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa, tuntuu kirjan maalaama arki vaikealta hyväksyä todeksi. Millaisia olivat ihmiset jotka opettivat tätä lapsilleen? Kuinka innokkaasti kirjan kopioimiseen on ryhdytty, mitä lopputuloksesta oikein ajateltiin? Osaisinkoi keskustella kirjoittajan kanssa tänään, olisiko meillä mitään yhteistä paitsi nimi?

Daniel Godeniuksen teos vuodelta 1774 on digitoitu Doriaan yleiseen jakoon.
Juho Mäntysalon laatima lyhennetty kopio löytyy Flickeristä ja PDF:nä latauspalvelusta.

Ilmastokriisi on yksilöllinen kokemus kollektiiviseen ongelmaan

The Guardian 10.7.2017

Oheinen teksti julkaistiin hivenen muuteltuna Vasemmassa kaistassa 27.8.2020.

Kun otan kuuman suihkun tai heitän homehtunutta ruokaa biojätteeseen, mietin kuinka toimeni vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Samalla koen kuitenkin myös toimieni riittämättömyyden: parempi ihminen lahjoittaisi enemmän luonnonsuojeluun, ellei muuttaisi suoraan ekokylään omavaraistalouteen. 

Vaikka kuuman veden tai ruuan haaskaamisen vähentäminen onkin hyvä juttu, on ajattelutapa kuitenkin myös umpikuja. Sen taustalla on perinteinen, kristinuskosta ja luokkayhteiskunnasta ponnistava ajatus köyhyyden pyhyydestä. Jos köyhä pääsee rikasta helpommin taivaaseen, ovat rikkaat itseasiassa uhrautumassa köyhien sielujen puolesta. Nykyään uskonnollinen viitekehys saattaa olla kadonnut, mutta ajatus ”hyvän elämän” ja ”köyhyyden” rinnastettavuudesta elää Suomessa vahvana: muutama vuosi sitten ylemmän keskiluokan keskuudessa oli trendikästä ”köyhäillä” ja katsoa, onnistuuko omien herkkuleipien leivonta tai auton korvaaminen hyötyliikunnalla.

Kun ilmastokriisi samoihin aikoihin nousi keskustelunaiheeksi, linkittyi ekologinen kestävyys kuluttamiseen ja siitä pidättäytymiseen. Näin köyhän asema dyykkausta harrastavana ja yksiössä kämppäkaverin kanssa asuvana asettui sulavasti hyvän elämän viitekehykseen (hävikin vähentäminen ja energian säästäminen). Osaltaan puhetapa vahvisti huonompiosaisten omanarvontunnetta, mutta esti myös keskustelun toimeentulotuen korotuksista. Samalla huomiotta jäi köyhän elämä vaihtoehdottomana kujanjuoksuna, jossa ei ollut mahdollisuutta säästää rahaa hengähdystaukoja tai lyhyitä lomia varten.

Koska ilmastokriisi on edelleen ennen kaikkea keskustelua hyvästä ja säädyllisestä elämästä, emme ole kiinnostuneet sen ratkaisusta, ainoastaan hyväksynnästä. Suhde ilmastokriisiin on kuin menneiden aikojen suhde Jumalaan, jossa tekojen käytännön merkitykset jäävät niiden abstraktin viitekehyksen jalkoihin. Emme mieti paljonko ilmastoa pelastuu tai tuhoutuu tekojemme tuloksena, ainoastaan ovatko teot “hyviä” vai “pahoja”. Näin tärkeää ei ole tekojen merkittävyys, ainoastaan teot ”pisteinä”, jotka jonain päivänä ratkaisevat ikuisen sielumme kohtalon tuonpuoleisessa. 

Kuitenkin valtaosa ihmiskunnan päästöistä syntyy muualla kuin kotitalouksissa. 25 yritystä tuottaa 50% maailman hiilidioksidipäästöistä (100 yritystä tuottaa 71%). Arjessa suihkuminuutteja tärkeämpää onkin miettiä, miten sähkölaitos on veden lämmittänyt: aurinkovoimalla vai turpeella. Jos päästöihin tartuttaisiin näissä pullonkauloissa, ei yksilönvalinnalla kulutustilanteilla olisi niin paljoa merkitystä.

Ihmiset tarvitsevat mahdollisuuksia tehdä valintoja. Muuten autonomian puutteessa vaivumme samaan epätoivoon kuin missä olemme ilman rahaa. Voimme kuitenkin yhdessä huolehtia, että edessämme olevat valinnat erilaisten ruokien ja elämäntapojen välillä ovat luonnolle josseivät hyviä, niin ainakin neutraaleja. Pohdinta sielun tilasta on helpompaa, jos siihen ei tarvitse sekoittaa ilmastokriisiä.

Tulossa olevien kuntavaalien alla onkin hyvä vaatia nykyisiltä ja tulevilta edustajilta paitsi mahdollisuuksia toimia oikein, niin tapoja olla toimimatta väärin. Kun kaupunki miettii omaltakin osaltaan moraalia eikä pelkästään kunnallisveroa, voidaan ilmastokriisiin vaikuttaa siellä, missä sillä on myös merkitystä.

Kirjoittaja on ilmastonmuutoksesta huolissaan oleva sosiologi, joka on hiilijalanjälkeään pienentääkseen miettinyt ekokylässä asumista.

Työpäivän lyhennys merkitsee työn tarkoituksen korostumista

Kaavakuva Golgafrinchamin väestöstä, siten kun se esitettiin Linnunradan käsikirjan liftareille -TV-sarjasovituksessa jaksossa 6.

Douglas Adams kirjoitti satiirissaan Maailmanlopun ravintola Golgafrinchamin planeetalta lähteneestä valtavasta avaruusaluksesta. Aluksen kapteenin mukaan heidän kotiplaneettansa oli ollut tuhoutumassa ja koko väestö oli päätetty evakuoida kolmeen pakoalukseen. Alukseen A piti laittaa kaikki ajattelijat; Alukseen C kaikki tekijät. Alukseen B pistettiin heidät, jotka eivät sopineet kahteen muuhun: välikädet, puhelinmyyjät ja feissarit. Keskimmäinen alus lähti ainoana matkaan, eikä maailmanloppuakaan sitten koskaan tullut.

Golgafrinchamin planeetalla teollistuminen oli tuottanut niin paljon tehostamista, ettei kaikille väestössä enää löytynyt oikeita töitä. Sen sijaan, että olemassa olevaa työtä oltaisiin jaettu pienempiin osiin pidentämällä lomia, lyhentämällä työpäiviä tai luomalla kansalaispalkka, päätettiin ylimääräinen väestö yksinkertaisesti lähettää muualle.

Alus B matkustajineen on syytä muistaa myös Suomessa vuonna 2020. Myös meillä hyödyllisten töiden suhteellinen määrä on laskenut ja lomien pidentämisen, työtuntien vähentämisen tai kansalaispalkan puutteessa ihmiset tekevät töitä mm. feissareina, joissa ainoa työn tulos on muille ikävämpi elinympäristö. He eivät maksa edes omaa palkkaansa, sillä viime kädessä turhien töiden palkka perustuu hyödyllisen työn ylijäämälle: esimerkiksi feissarit saavat palkkansa sähköntuottajilta ja (palkan ollessa matala) Kelan asumis- ja opintotuista.

Tällainen työ ei ole harvinaista. Gallup-yhtiö YouGovin mukaan Britanniassa 37% vastaajista on ilmoittanut tekevänsä työtä jolla ei ole tarkoitusta. Tämä tarkoittaisi, että joko lomia voisi pidentää kolmanneksella tai työtunteja vähentää saman verran ilman, että yhteiskunta köyhtyisi millään arkeen vaikuttavalla tavalla (myös feissarivapaa kävelykatu voisi olla arvo itsessään). Tähän verrattuna Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on jopa äärimmäisen maltillinen.

Verkkokeskusteluissa Marinin ehdotusta on ehditty kritisoida sillä, että palkkakustannukset nousisivat suhteessa tehokkuuteen. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan jaksa työskennellä tehokkaasti kahdeksaa tuntia, vaan muutaman ”tehotunnin” jälkeen alkavat säännöstellä energiankäyttöään jaksaakseen työpäivän loppuun. Näin 80% työaikaan siirtyneet ilmoittavatkin saavansa usein jopa enemmän aikaan kuin vielä työskennellessään täysiaikaisesti. Toisaalta 25% työaikaa tekevät taas kertovat usein olevansa muutaman työtunnin jälkeen yhtä väsyneitä kuin jos olisivat tehneet täyden työpäivän. Jos näin, eikö työnantajan kannata vaihtaa työntekijöitä kesken päivän välttääkseen tuloksen laskemista biologisista syistä, vaikka tämä maksaisikin hieman enemmän? Aina tämä ei edes tarkoita työntekijöiden lisäämistä, jos kahden päällekkäisen työntekijän sijaan työntekijöitä olisikin vuorossa vain yksi kerrallaan, ”turbobuustattuna”.

Toisaalta on argumentoitu, että kaikissa paikoissa työtä ei voida tehostaa. Pikkuputiikkien arvellaan menevän konkurssiin heidän ollessaan kykenemättömiä lisäämään työn tehokkuutta. Tämä on varmastikin totta, mikäli tehokkuutta ei olisi pakotettu tekemään muita kautta. Tehokkuuskilpailuhan ei rajoitu yksin työntekijöiden tunteihin, vaan tavaratalot, kauppakeskukset ja Amazon ovat toteuttaneet skaalaetuihin perustuvaa tehostusta jo vuosikymmeniä. Nykypäivänä jäljellä olevat pikkuputiikit ovat erikoisliikkeitä, jotka voivat pyytää tuotteistaan erikoistarpeina tavarataloja korkeampia hintoja. Tämä ei muutu myöskään työpäivien lyhentyessä (tai loma-aikojen pidentyessä).

Tässä kohtaa on myös hyvä pohtia, mitä tehostaminen voi tarkoittaa. Usein ajatellaan, ettei esimerkiksi vartijan työtä pysty tehostamaan, mutta juuri näin valvontakamerat tekevät. Toisaalta tehostamien ei aina tarkoita juuri tietyn työtehtävän tehostamista. Esimerkiksi Helsingissä on antikvariaatteja, joissa matalaa asiakasmäärää kompensoidaan sillä, että myyjä/omistaja työskentelee asiakkaita odottaessa tietokoneellaan yrityksen verkkokaupan parissa tai kokonaan toisen alan etätöissä.

Lopuksi kannattaa huomata, että työ tehostuu jatkuvasti ja tämän tuoton voi rahan sijaan ulosmitata myös aikana. Yritykselle ei ole juurikaan merkitystä kumpaa lähestymistapaa käytetään, kunhan kaikki tehdään suunnitelmallisesti ja yhtä tahtia. Sipilän hallituskaudella Suomen työn tuotto (BKT:ssa mitattuna) kasvoi yhteensä 10%, mikä oli laajasti ulosmitattu korotettuina palkkoina. Ulosmittauksen olisi periaatteessa voinut tehdä myös vapaa-aikana (lomina, lyhyempinä työpäivinä) mutta erinäisistä kilpailukykyyn liittymättömistä syistä tätä ei ole tehty. Tehostuminen jatkuu jopa nyt korona-aikanakin, kun etätöiden läpilyönti merkitsee yritysten konttoreiden jäämistä liian suuriksi: etätöiden siirtäminen kotiin (ja verovähennysten piiriin) tarkoittaa tulevina vuosina merkittäviä säästöjä vuokrakustannuksia vähentäville työnantajille.

Jos Marinin ehdotus halutaan toteuttaa kevyesti, voidaan yksinkertaisesti säätää, että vuotuisista palkankorotuksista tietty osuus on ulosmitattavana vapaa-aikana. Niinä ensimmäisinä vuosina kun tämä vapaa-aika lasketaan vielä muutamina ylimääräisinä tunteina per vuosi, voidaan tunnit yksinkertaisesti laittaa ihmisten työsaldoon, eräänlaisena ”käänteisenä kikynä”. Kuitenkin tämä väliaika jää lyhyeksi, sillä jo Sipilän 10% olisi tarkoittanut lähes yhden tunnin katoamista jokaisesta työpäivästä. Se on ystävien ja harrastusten kanssa vietettyä aikaa, joka olisi monelle ollut moninkertaisesti arvokkaampi kuin se nyt todennäköisesti roskikseen jo joutanut romu, johon tehostamisesta saadut palkankorotukset tulee yleensä käytettyä.

Tärkeimpänä kuitenkin tehostuksia tehdessä on muistaa paitsi oma arkemme töissä tai vapaalla, niin myös työn laatu. Kun työpäivät lyhenevät, arvokasta työtä riittää jokaiselle enemmän. Työn suurin palkkio ei kuitenkaan ole raha tai vapaa-aika, vaan se tunne, että työllä oli jokin tarkoitus.

Kenellä on lupa nimetä maailma?

Yleisradio 2.6.2010

Raamatussa Jumala asettaa Aatamille tehtävän nimetä paratiisin puut ja eläimet. Teko oli psykologisesti tärkeä: ihminen kokee ymmärrystä, voimautumista ja hallinnan tunnetta nimenomaan nimeämiseen kykenemisen kautta. Myöhempinä aikoina ihmisten levittäytymiselle uusille alueille – maantieteellisesti, luonnontieteellisesti, yhteiskuntatieteellisesti – on aina tarkoittanut nimien antamista. Niiden avulla kykenemme viittamaan kokemuksiimme ja puhumaan niistä eteenpäin. Tarinoissa tuntemattomiin paikkoihin johtavien karttojen saaminen on usein seikkailukertomusten alku (mm. Aarresaari) ja toisaalta tuntemattoman nimeäminen tarinan huipentuma (mm. Tittelintuure). Australiassa raaka-aineita omaamattomat aborginaalit kykenivät vaeltamaan ilman karttoja valtavilla (ja täynnä myrkyllistä floraa ja faunaa sisältävillä) erämailla vähemmin vaaroin, koska nimeämisten ansiosta turvallisten reittien muistaminen oli helppoa. Kun aborginaalit sittemmin ”sivistettiin” pakottamalla koululaitoksiin, unohtivat he kotiseutujensa nimet, jolloin erämaa muuttui joutomaaksi. Tämä kuvaa konkreettisella tasolla sitä, kuinka suuri merkitys nimeämisellä on paitsi uskonnollisesti, niin yhteisöllisesti ja maantieteellisesti.

Nykyaikana nimeäminen työkaluissa toimii vastaavasti kuin tarinoissa ja esimoderneina aikoina, mutta nimien käyttäjinä olemme jääneet kuulijoiden asemaan. Esimerkiksi kesäkuun toisena päivänä 2010 Liikennevirasto ilmoitti Helsingin rautatieaseman uudelleennimeämisestä kylteissä ja aikatauluissa Helsinki C:ksi. Laajasti uutisoitu aihe ei kuitenkaan ehtinyt vielä kohuksi, kun jo seuraavana päivänä Liikennevirasto julkaisi oikaisun: rautatieaseman oviin ja aikatauluihin tulisi ”päärautatieasema”; ”Helsinki C” olisi varattu ainoastaan Liikenneviraston sisäisiin järjestelmiin.

Aihe herätti aikoinaan itselläni kiinnostuksen nimiin ja nimeämiseen. Helsingin rautatieasema on ollut yksi Helsingin tärkeimmistä maamerkeistä jo liki sadan vuoden ajan: katukuvassa, kartoissa, kirjoissa ja televisiossa. Voisiko maamerkin todellakin nimetä vain ilmoituksella, ilman että aseman käyttäjillä olisi siihen sanavaltaa? Entä yksityistä omaisuutta: jos rakentaa suuren maamerkin, niin onko rakentajalla oikeus päättää miten maamerkkiä tulisi kutsua? Entä jos ostaa jo olemassaolevan maamerkin ja päättää nimetä sen vaikkapa Näsinneulasta Uros Liveksi?

Nimeämiseen ja nimenmuutoksiin liittyvät ongelmat eivät ole uusia. Eurooppalaistaustaiset tutkimusmatkaajat ”nimesivät” vuoria ja kaupunkeja parhaaksi katsomallaan tavalla riippumatta siitä, oliko niillä jo nimet. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien naamoista tuttu Rushmore-vuori oli alunperin paikallisen nimeämiskäytännön mukaan Seitsemän isoisää: paikka oli pyhä, joten sen nimeäminen ja kaivertaminen oli osoitus kolonisaatiosta kahdella ari tavalla. Suomessa taas akateemikot nimesivät ”kansanomaisempia” kasveja ja maamerkkejä uudestaan siirtyessään poispäin Turusta kohti villiä Savoa ja Lappea: tästä esimerkkinä ”liitosalueilla” yleiset ”Paskalammet”, joita on pidetty osoituksena joko ”Varsinais-Suomessa” harrastetusta nimisensuurista tai myöhemmin ”liitosalueilla” tehdystä vinoilusta kartoittajien kustannuksella. Jäljempää tukisi se, että samaa perinnettä seuraa myöhempinä aikoina Tampereella sijaitseva Paskalinna (talossa oli ajalleen epätyypillisen korkea määrä vessoja) ja Helsingissä Makkaratalo (façaadin tärkeimmän piirteen mukaan) kuin Pasilan Mällikin (”Mall of Tripla”). Kyseessä on hienovarainen kapina: te voitte antaa paikoille vaikka mitä nimiä, mutta meidän ei ole pakko niitä käyttää.

Iltasanomat 2.6.2010, osa samaa konsernia kuin Helsingin Sanomat.

Nimikapina on merkityksellinen varsinkin silloin, kun ”virallinen” nimi ei ole pysyvä tai ei tee alueen käyttäjien elämää helpommaksi. Kun Tampereen monitoimiareena esimerkiksi nimettiin ”virallisesti” Uros Live:ksi, kyse oli vain kymmenen vuoden määräaikaisuudesta. Siitä hyötyi rahan saaja ja antaja, mutta hyötyivätkö tamperelaiset? Hyötyvätkö kartantekijät, wikipedian päivittäjät, ihmiset joilla tulee tulevaisuudessa olemaan vaikeuksia keksiä millä sanalla viitata vaikkapa monitoimialueen ensimmäiseen viiteenkymmeneen vuoteen (olettaen että nimi vaihtuu kymmenen vuoden välein, kuten on todennäköistä). Kyse on käsiteavaruuden ryöstölouhinnasta, yhteiskunnallisen arvon osaoptimoinnista.

Diktatuureissa sanojen ja varsinkin nimien merkitys ja käyttö ovat huolellisesti kuratoituja. Länsimaisissa demokratioissa sananvapaus antaa laajemman mahdollisuuden sanoa sanottavansa, mutta samalla kakofonian keskellä kuulluiksi tulevat vain ne, joilla on mahdollisuus saavuuttaa useimpia silmiä ja korvia: mainoksia katukuvassa, radiossa, TV:ssä. Samalla mahdollisuus olla kyseenalaistamattomana portinvartijana esimerkiksi sanomalehdessä on suuri valta, yhteiskuntamme suurimpia. Onkin merkittävää, käytetäänkö tätä luottamusta suhteiden varjeluun ylöspäin (omistajiin ja liike-elämän tarpeisiin) vai alaspäin (yhteisön asukkaiden korvina ja ääninä). Valta korostuu Suomen kaltaisessa maassa, jossa merkittäviä mediatahoja on vain harva, jolloin omistajatahojen ystävät voivat odottaa suurtakin hienovaraisuutta toimittajien taholta, kuten Harri Nykäsen toimittaja-uran loppuvaiheet osoittavat.

Mitä tulee rautatieasemaan, niin ennen Liikenneviraston lähettämää oikaisua Helsingin Sanomat ehti haastatella suunnitelman takana olevia ihmisiä. Koska haastattelu tehtiin hienotunteisesti, jäi siitä epäselväksi mihin käyttöön Helsinki C oli tarkoitettu. Käytännössä lehti laatikin lehdistötiedotteesta elokuvakiekoista tutun ”kommenttiraidan”. Samalla hankkeen kritiikin taso oli edellämainittujen kanssa samalla rimalla:

Helsingin Sanomat 3.6.2010.

Lopulta Helsinki C:ssä oli kyse siitä, kenelle kaupunki kuului. Pienyhteisössä muutama ihminen voi enemmän tai vähemmän virallisesti tulla yhteisymmärrykseen siitä, että alueen pieni lampi on nimenomaan paskalampi, mutta kaupungissa se ei yhteisön keskeisten siteiden puutteellisuuden vuoksi ole mahdollista. Välittäjäksi tarvitaan paikallislehti, jolloin toimittajan käsitys maailmasta muuttuu myös lehden julkaisualueen käsitykseksi, ilman vastaehdotuksia. Jos toimittaja ei ole samaa mieltä asukkaiden kanssa, jäävät asukkaat yksin tuntemattomien sanojen keskelle. Kokemuksena tämä ei eroa muuten kuin mittakaavaltaan siitä, mitä aborginaalit ja intiaanit joutuivat siirtomaissa aikoinaan kokemaan. Samalla nimien muuttuminen kaupungeissa kansainvälisisten, kaupallisten tai logististen tarpeiden vuoksi on esimerkki kapitalismin ja globalisaation tuottamasta sisäisestä kolonialismista: uusien maa-alueiden sijaan valloitetaan uutta ajatusavaruutta. Siellä missä vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin olisi ollut täysin absurdia ajatella näkevän mainoksia (kuten kartat), pidämme nykyään niin normaalina, ettei esimerkiksi monitoimiareenan nimeäminen tuottanut kumoistakaan keskustelua.

Kari Suomalaisen matka huipulta pohjalle

Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.

Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.

Klikkaa kuva suuremmaksi..

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.

Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.

Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.

Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.

Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä.  Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

MUUTA:

Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.

Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.

Ennen Suomen lippukin oli kauniimpi

Kun olin lapsi, väritin Suomen lipun vaaleansinisellä. Muistan ajatelleeni, ettei väri ollut ”täysin oikein”, mutta vaihtoehtojen rajallisuudessa vaaleansininen oli vaihtoehdoista lähempänä. Lukioiässä aloin havahtumaan siniristilipun virallisen version tummuuteen. Pidin (ja pidän) sitä synkkänä. Jäin kaipaamaan lapsuuteni vaaleaa taivaansinistä. Mutta oliko se ollut vaaleansininen, vai olinko tehnyt lapsena jonkun typerän virheen? Mutta miksi? Muistiko kukaan muu vanhaa väriä? Asiaa oli vaikea ottaa puheeksi: sitä helposti tulee nähdyksi hieman eksentrisenä, kun epäilee jotain niinkin pysyväksi miellettyä kuin Suomen valtion lippua. ”Muistatko kun Suomen lippu oli vaaleansininen?” ei ole keskustelunaloitus, joka todennäköisesti päättyisi aloittajansa kannalta hyvin.

Väri kuitenkin on muuttunut. Vuoteen 1993 ”oikeanlaiset liput” oli määritelty 1900-luvun ensimmäisinä vuosina valituilla mallikankailla, jotka huolellisesta säilytyksestä huolimatta saattoivat kuitenkin olla vuosikymmenien aikana haalistuneita. Ongelma on mielenkiintoinen, koska jos alkuperäinen malli haalistuu ja sitä verrataan mallista tehtyihin kopioihin, niin myös kopiot ovat vuosien saatossa haalistuvia. Haalistuuko tällöin Suomen virallinen lippu (koska virallinen malli näin tekee) vai onko olemassa jokin ideaali, mistä sen representaatiot katoavat yhä kauemmaksi?

Vuonna 1993 yhä kehittyvälle ongelmalle pantiin loppu, kun lipun sininen määriteltiin useammassa (lipun luomisen jälkeen keksityssä) värijärjestelmässä. Samalla lippua tummennettiin, sillä olihan ristin tarkoitus tuoda mieleen tumman meren, ei kirkasta taivasta.

Yllä Wikipediasta löytyvä Suomen lippu silloin ja nyt. Kasvatuksen voima on voimakas: vain oikeanpuoleinen vaikuttaa minusta ”Suomen lipulta”. Joskus mietin olenko tunteen kanssa yksin. Asiaa on vaikea ottaa esille kahvin ääressä. Ties jos vaikka vaikuttaisi eksentrikolta.

Suomen lipun artikkeli wikipediassa.

PS. Suomen lippua kohdannut filosofinen ongelma koskee myös virallista kilogramman punnusta. Se nimittäin tuntuu muuttuvan hiljalleen painavammaksi. Mikä tietenkin tarkoittaa, että kaikki kiloissa mitattava muuttuu keveyemmäksi.

Taloudellisen eriarvoisuuden vastustaminen ei johdu kateudesta

Vuoden 2007 alussa olin opiskelijavaihdossa Britanniassa lukemassa taloustiedettä. Eräällä kurssilla meiltä kysyttiin mielipidettä talouskasvun tuottaman eriarvoisuuden hyväksyttävyydestä. Vastasin tuolloin omalla vuorollani, ettei asia juuri vaivannut. Se oli näkemys joka oli muodostunut uutisia lukemalla ja rajatulla elämänkokemuksella, enkä ollut siihen silloinkaan erityisen tyytyväinen. Jälkikäteen olen palannut vastaukseeni ja miettinyt, mitä kaikkea olisi voinut tai pitänyt huomioida.

Talous ei tänä päivänä ole samalla tavalla kytköksissä ihmisten työvoimaan kuin se oli ennen teollistumista (kiitos lihasvoimasta eriytyneen työntekokapasiteetin). Aiempina aikoina vaatteita tehtiin vähemmän kuin niille oli käyttäjiä ja sama koski ruokaa ja muitakin elämän perusedellytyksiä. Ennen 1900-lukua — tai oikeammin, ennen laajapohjaisia demokratioita — ”rikkaiden rikastuminen” tarkoitti joillain olevan liikaa ruokaa ja joillakin liian vähän. Karl Marx kuuluisasti käytti esimerkkinä halpaa Lontoossa köyhille myytyä, kivimurskaa sisältänyttä leipää. Asiat ovat sittemmin muuttuneet: nykyään kehittyneiksi ajattelemillamme alueilla kukaan (toivottavasti) ei syö kivimurskaa. Päinvastoin ruokaa ja vaatteita on enemmän kuin tarpeeksi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut (alempien luokkien) lihoaminen ja kertakäyttömuodin aiheuttama jäte. Tekeekö tämä taloudelisesta eriarvoisuudesta aiempaa merkityksettömän? Mitä taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa Suomessa?

On helppo ajatella (kuten minä aikanaan ajattelin) ettei sillä ole väliä käyvätkö muut Stockmannilla, jos itsellä on enemmän rahaa käyttää Lidlissä. Ajatus viittaa juurikin ruuan ja vaatteiden ylenpalttisuuteen. Kuitenkaan kaikkea ei ole vieläkään rajatta: mökki- ja uimarantoja on rajallisesti (kaupunkien lähellä), samoin parkkipaikkoja kaupungeissa, asuntoneliöitä keskeisillä paikoilla. Jos eriarvoisuus lisääntyy voimakkaasti, rahankäyttöä ei enää ohjaa ”näkymätön käsi”. Miljardööri saattaa ostaa kokonaisen järven ympäristöineen saadakseen uida rauhassa sinä yhtenä viikonloppuna kun jaksaa käydä mökillä, ostaa useiden satojen neliöiden asunnon keskustasta tyhjänä pidettäväksi kakkosasunnoksi [1] tai päättei ettei rakenna keskustaan täyttä rakennusoikeutta sentimentaalisuussyistä [2] . Jos miljardööri ostaa yhdeksän rantatonttia kymmenestä, niin sen kymmenenkin ostajan täytyy olla miljonääri. Tuloksena maanhinta nousee alempien luokkien asunnoille ja kaupoille paitsi keskustassa, niin myös sen reunamilla, joissa väestötiheys ja yhteydet eivät kuitenkaan salli samalla tavalla erikoiskauppoja tai työpaikkojen keskittymistä. Työ ja asuminen eriytyvät. Ne jotka päättävät jäädä keskustan tienoille asumaan saavat valita yhä pienemmän neliömäärän ja kimppakämpän välillä. Helsingissä (jossa tuloerot ovat maailman mittaluokassa erittäin maltillisia) on jo nyt tilanne, jossa keskustaan on vaikea saada siivoojia palkkojen, työmatkojen pituuden ja vuokrien epäsuhdan vuoksi [3].

Kun alueiden väestöryhmät alkavat eriytymään, niin tämä alkaa näkyä myös alueiden päätöksenteossa. Rikkaat maksavat leijonanosan veroista joko suoraan tai välillisesti, joten heitä kannattaa kuunnella enemmän kuin demokratian ”yksi ääni per ihminen” vaatii. Samalla valtuutetut helpommin alkavat rakentaa kaupunkia juuri rikkaiden ehdoilla keskiluokkaa ja työväenluokkaa enempää huomioimatta. Tästä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa Helsingissä toistuvasti esiintuleva keskustatunneli, siitäkin huolimatta että alueella on autoteiden lisäksi valtion paras julkinen liikenne.

Tämän kaiken keskellä kannattaa kuitenkin huomata, että taloudellinen epätasa-arvo ja sitä mittaava gini eivät ole itseisarvo, vaan indikaattori laajemmasta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta. Vaikka nämä korreloivat vahvasti toistensa kanssa, voivat ne myös eriytyä. Jos (olkaamme hetki epärealistisia!) korkeakoulu, terveydenhoito, asunto ja julkinen liikenne ovat ilmaisia, perustulo tosiasia, kaupunki loistavasti kaavoitettu ja siellä paljon yhteisiä julkisia tiloja (uimarantoja, kirjastoja, nuorisotiloja), niin rahalla ei oikein saa muuta kuin paremman puhelimen. Kun rahan merkitys laskee voimakkaan hyvinvointivaltion myötä, yhteiskunnallinen tasa-arvo nousee vaikka taloudellinen epätasa-arvo pysyisi samana. Vahva hyvinvointivaltio tukeutuu verotukseen, jota tietyissä piireissä pidetään ”rangaistuksena” ja ”kateutena”. Kuitenkin hyvinvointivaltio on kaikkien etu. Epätasa-arvo paitsi rajoittaa alempien luokkien elämänmahdollisuuksia, niin lukitsee rikkaat pois yhteiskunnasta ”kultaisiin häkkeihin”, joista poistuminen kerjäämisen, kidnappaamisen tai yleisen vaaran vuoksi on omalla tavallaan myös halvaannuttavaa.

(Tämä vastaus on edelleen puutteellinen. Se pyrkii sovittamaan yhteen hyvinvointivaltion, egalitarisuuden, taloudellisen epätasa-arvon ja omaisuuden kerryttämisen ristiriidat. Väittelisin aiheesta mieluusti omankin ajattelun vuoksi. Ajatus on voimakkaasti työn alla.)

PS. Vuonna 2007 elettiin Yhdysvalloissa George W. Bushin toisen presidenttikauden loppuaikaa. Talouskasvun nimissä hän oli tehnyt kaksi merkittävää tekoa: ensinnäkin laskenut rikkaiden veroprosenttia siinä toivossa, että tämä nostaisi työllisyyttä ja edelleen kulutusta. Toisena tekona hän palautti verorahoja työväenluokalle ja keskiluokalle kertaluokkaisena shekkinä kulutuksen kasvun toivossa. Myöhempien tutkimusten valossa työväenluokka ja keskiluokka käyttivät shekkinsä elinkustannuksiin, näin täyttäen Bushin toiveen kulutuksen kasvusta. Rikkaat, joilla rahareikiä ei ollut, säästivät rahansa, jolloin valtio köyhtyi mutta talous ei kasvanut. Myöhemmin sama ajatus on ollut myös suomalaisten pientuloisten tukien kasvattamiseen liittyvien ehdotusten takana.

Herrasmies ei pompi portaissa edes yksin

Olin pelaamassa GRIS:iä, kun sain päähäni nauhoittaa pienen palan pelikokemustani elämäni ihmisille. Nauhoitusta katsoessani järkytyin: pompinpa minä videossa epäesteettisesti! Miksen käyttänyt portaita, miksen ajoittanut hyppyä tähtisillalta tarkemmin solakoittaakseni liikettä, miksen jäänyt seisomaan dramaattisesti sillan eteen videon lopuksi?

Yhteiskuntatieteissä on konsepti nimeltä Katse (Gaze). Sillä tarkoitetaan tapaa, jolla muokkaamme käytöstämme odotusten mukaisesti, mahdollisia katsojia varten. Liikumme hillitysti, varmistamme että tukka on kammattu ja vaatteet ovat puhtaat. Katseen tunteva toteuttaa häneltä odotettua käytöstä, vaikka hänen ei tarvitsisi, vaikka hän ei haluaisi, vaikka hän olisi yksin (sillä on mahdollista, että kohta hän ei ole). Termi johtaa 1960-luvun tutkimuksiin, mutta itse ajatus on vanhempi: tiedettävästi herrasmiehen tunnistaa siitä, että hän käyttää erillistä voiveistä myös syödessään yksin. Ajatuksessa on osin kyse luokasta (työläiseen se ei niin vaikuta, keskiluokkainen huomioi pakosta, herrasluokkainen toteuttaa myös yksinäisyydessä), osin vallasta: kuka määrää, että naisten tulisi meikata, että pojalla ei saa olla pitkää tukkaa, ettei kadulla saa huutaa? Ja mitä tapahtuu, jos Katsetta ei noudata? Aina ei mitään, mutta joskus ehkä jotain — ottaako riski? Yläluokkalaiselle (kuten Downton Abbeystä tiedämme!) hetkellinenkin kiinnijääminen odotusten rikkomisesta saattaa johtaa vuosia seuraaviin huhuihin. Työläiseltä salaattihaarukan oikeaa käyttöä ei odoteta edes ruokapöydässä. Niinpä ”oikea” toimintatapa sisäistetään paremmissa piireissä pakosta, mutta nähdään omana valintana. (Tämä ei tarkoita, etteikö työläisille olisi odotuksia, mutta niitä on vähemmän ja ovat käytännönläheisempiä.)

Videopelien kanssa suosin yksinäisyyttä. En pelaa verkkopelejä enkä edes jaa suorituksiani verkossa. Nautin portaissa hyppimisestä, epäonnistumisesta ilman kritiikkiä tai seurauksia, omien juttujen tekemisestä ilman painetta ulkopuolisesta vaatimuksesta. Mutta olenko vapaa Katseesta ruutuni ääressä, voinko todella tehdä mitä haluan? Vaikka olen yksin, toimin silti kehyksessä, jonka joku on koodannut. Fallout 3:ssa pelin alkuperäinen lopetus tunnetusti sätti pelaajan mikäli tämä kieltäytyi (tarpeettomasta) itsemurhasta ja Fallout 4:ssä kaikki pelin poliittiset ryhmittymät pyrkivät omalla tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta: pelaajalla ei ollut mahdollisuutta ryhtyä maantierosvojen johtajaksi, vaikka se perusjuoneen olisikin sopinut. Jopa perinteiset, abstraktit arcade-pelit kannustavat kerryttämään pisteitä itse pelissä selviytymisen lisäksi. Pac-Manissa ei pyritä vain pääsemään seuraavalle tasolle, vaan myös tekemään se mahdollisimman korkein pistein, joita sitten esitellään pelien välissä ruudulla. Kun pelihalleista on luovuttu, ovat Steamin yksinpelit jatkaneet käytäntöä näyttämällä ystävien ja tuntemattomien menestyksen samoilla kentillä, näin tekee mm. Rocksteadyn viimeinen Batman-peli (Arkham Knight). Näin toteutamme Katseen odotuksia myös yksin. Odotukset ovat usein näkymättömiä, sillä pelien odotukset ovat usein myyntivaltteja. Emme näe niitä sen enempää kuin näemme metsää puilta. Havaitaksemme pelin odotusten tulee olla ristiriidassa pelaajan odotusten kanssa. Minulle näin kävi, kun Quantum Breakissa ei voinutkaan Dishonoredin tapaan hiipiä sotilaiden ohitse. Peli eteni vasta, kun kaikki kentän ”pahikset” oli tapettu.

Lapsena minua ärsytti, kun kaverit pelasivat läsnäollessani pelejä ”väärin”: kun Street Fighterissa harjoiteltiin tuntikausia erikoisliikkeitä tai Giana Sistersissä pyrittiin highscoreen pelkän läpipeluun sijaan. Toisaalta itse tattiohjaimen pariin päästyäni tein useinkin juurikin samoin. Samalla tutuksi tuli sivustakatsojien huudahdus ”anna kun näytän!”. Vuosikymmeniä myöhemmin ääni on kaukana menneisyydessä, mutta itse tunne elää GRIS:n minuutin pitkässä youtube -videossa jota tuskin koskaan tulee kovin moni katsomaan. Herrasmies ei pompi portaissa epäesteettisesti edes ollessaan yksin.

Valtioliittojen väliaikaisuudesta ja EU:n tulevaisuudesta

Joskus 2000-luvun puolessavälissä kiinnostuin valtioliitoista. En muista mitä kautta, mutta todennäköisemmin se liittyi jotenkin Euroopan unionin määritelmään ”sui generis” (ts. ”uniikki lumihiutale”). Paperilla kun EU tuntui kovasti valtioliitolta. Käytin paljon aikaa lukeakseni kaiken minkä löysin valtioliitoista verkossa, merkittävimmistä modernina aikana olleista valtioliitoista kuten (Pohjois)-Saksan valtioliitto, Neuvostoliitto ennen toista maailmansotaa ja Yhdysvallat ennen toista perustuslakia. Samalla mietin, miten nämä erosivat Euroopan unionista ja miksi valtioliitto on historiallisesti ollut hallintojärjestelmänä harvinainen; lähes kaikki valtioliitot kun tuntuivat kestävän noin 20 vuotta ennen kuin hajoavat joko osatekijöihin tai tiivistyvät liittovaltioiksi. Mietin mistä tämä johtui ja olisiko tämä myös EU:n kohtalo? Ja jos näin, miksi niin ei ollut jo tapahtunut?

Klikkaa suuremmaksi. Saksan valtioliitto. Liiton merkittävimmät valtiot olivat Preussi ja Itävalta, jotka taistelivat keskenään vallasta. Vuonna 1866 Itävalta jäi liitosta pois. Neljä vuotta myöhemmin valtioliitto oli vastarinnan puutteessa muuttunut Preussin johtamaksi Saksan keisarikunnaksi, liittovaltioksi. Lähde: Wikipedia

En löytänyt tuolloin vastausta, mutta ajan myötä ymmärsin 20 vuoden ilmiön olevan yleismaallisempi: ensimmäisen maailmansodan jälkeiset Euroopan uudet demokratiat romahtivat lähes järjestään diktatuureiksi ja sama tapahtui Afrikassa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, juurikin noin 20 vuoden paikkeilla.

Lopulta mieleeni tuli vastauksen ehkä olevan virkamieshallinnossa, ei niinkään poliittisessa yhtenäisyydessä sinänsä. Edes 1700-luvun itsevaltaiset kuningaskunnat eivät toimineet pelkästään hallitsijan ehdoilla. Mikromanageroitavaa oli liikaa. Sen sijaan syntyi virastoja ja ministeriöitä, jotka tulkitsivat aiempia päätöksiä ja laativat niiden perusteella toimintaohjeita hallitsijaa vaivaamatta. Tarpeeksi vahvat byrokraattiset rakenteet tarkoittivat, että valtio pysyi pystyssä ilman hallitsijan päivittäistä läsnäoloa. Samalla edistynyt hallinto pystyi paikkaamaan yksittäisten hallitsijoiden heikkouksia, antaen näille tilaa ottaa toimijuutta siellä, missä olivat parhaimmillaan.

Lähde: HS.fi

Kun virkamieshallinto syntyy yhtenäisvaltiossa tai liittovaltiossa, pyrkii se ottamaan toiminnassaan huomioon hallitsijan (tai hallituksen) yhteishyvän. Näin se pyrkii vähentämään tilanteita, joissa hallitsijan väliintuloa tarvitaan. Valtioliitossa yhteishyvä on kuitenkin jokaisen jäsenvaltion erillinen ja paikallisbyrokratiat saattavat jopa pyrkiä ajamaan etujaan toisiaan vasten. Samalla ne sysäävät selvitettäviä ongelmia korkeammalle tasolle, jäsenvaltioiden hallitsijoiden keskenään selvitettäväksi. Tällöin viimeistään talouden syklit tarkoittavat neuvottelua suhteen pysyvyydestä. Kasvavasta kakusta on helppo jakaa, mutta kutistuvasta kukaan ei halua pienempää. Jos kriisi jatkuu, vaihtoehdot typistyvät valtioliiton hajoamiseen tai tiivistymiseen liitttovaltioksi.

Mikä sitten on Euroopan unionin tilanne? Sen taustalla on perustajavaltioiden kokema trauma jatkuvista sodista yleensä ja toisesta maailmansodasta erityisesti. Saksalle tai Ranskalle kyseessä ei ole pelkästään omasta lyhyen aikavälin edusta, vaan pelko uusista sodista. Tämän edessä ollaan valmiita tekemään suuriakin kompromisseja ja suuriakin muutoksia; tämän vuoksi EU:ssa on kaikissa olomuodoissaan ollut kyse ”yhä läheisemmästä liitosta” ja sille on myös pyritty rakentamaan omaa hallintoa. Tavoitteena on siis alusta asti voinut pitää ryömintää kohti liittovaltiota tavalla, jossa hajoaminen ei ole vaihtoehto. Toisaalta uusille jäsenvaltioille jäsenyys on näyttäytynyt mahdollisuutena luoda yhä kasvavaa hyvinvointia kertaluontoisella itsenäisyyden menetyksellä.

Lähde: HS.fi

Kun itsenäisyyden alue sitten jatkuvasti rapautuu, niin tämä aiheuttaa uusissa jäsenmaissa poliittisen kriisin (”emme me tähän sitoutuneet”), jota yritetään ratkaista jarruttamalla liittovaltiokehitystä yleisellä tasolla, hakemalla poikkeuksia käytännöistä ja lopulta jättäytymällä kokonaan pois joko virallisesti (Brexit) tai epävirallisesti (Puola ja Unkari). Samalla valtioliiton sisällä liittovaltiokehitys nopeutuu, kun jarrukapuloita siirtyy aitioon.

Klikkaa suuremmaksi. Euroopan unionin kehitys vuosina 1947 – 2020. Merkittävät sopimukset on tehty vuosina 1957, 1965, 1975, 1986, 1990, 1992, 1997, 2001, 2007. Lähde: Wikipedia.

Miksi Euroopan unioni on sitten edelleen ”sui generis” eikä liittovaltio, jos EU on valtioliitto ja valtioliittojen elinaika on yleensä noin 20 vuotta? Euroopan yhteisön perustamisasiakirja kun on jo vuodelta 1967 ja Maastrictin sopimus vuodelta 1992. Väittäisin, että kyse on Euroopan unionin laajentumisesta. Aina kun on tapahtunut merkittävä laajentuminen, on vauhti hidastunut ja toisaalta kello nollattu: laajennus kun on tarkoittanut myös EU:n hallinnon uudistuksia, jotka on pitänyt neuvotella jokaisen jo olemassa olevan jäsenmaan kanssa uudestaan, kun valtioliittona EU ei itse voi yksipuolisesti tehdä uudistuksia. Samalla merkittävimmät poliittiset kriisipesäkkeet on saatu purettua. Tätä kirjoittaessa Lissabonin sopimuksesta (2007) on kuitenkin jo 13 vuotta, kun aiemmin suurin väli onnistuneiden neuvotteluiden välillä on ollut 7 vuotta.  Uusia sopimuksia (merkittäviä jäsenehdokkaita, jotka vaatisivat nykyisen sopimuksen avaamista) ei myöskään ole näköpiirissä. Samalla Britannia on eronnut ja Puolan ja Unkarin tulevaisuus osana unionia rapautuvina demokratioina on kyseenalainen.

Minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä antaa minkäänlaisia valistuneita arvauksia, mutta luulen että euron taustalla olevat sopimukset vaativat uuden neuvottelukierroksen yhteisvastuusta ja mieluiten pian. Neuvottelukierros tulee onnistumaan, koska eurosta eroaminen tarkoittaisi eroavalle jäsenelle lähes varmuudella pitkää lamaa, mihin ei oikein kenelläkään löydy poliittista tahtotilaa. Yhteisvastuutettu euro tulee vahvistamaan unionin ydintä niin, että liittovaltio on seuraava pysäkki. Euron ulkopuolella olevista maista osa päättää liittyä euroon ja hyväksyy samalla liittovaltion. Nyt eurossa olevista maista kukaan ei eroa. Euron ulkopuolelle jäävät saattavat liittyä myöhemmin, mutta osa putoaa liitosta kokonaan pois, Brexitin epäonnistumisesta huolimatta. Veikkaan että tässä ryhmässä on Puola ja Unkari.

Lähde: HS.fi

Arvelen että uusi eurosopimus tulee vuosien 2025 – 2030 välissä. Nykyinen eurokriisi on jatkunut jo kohta 10 vuotta ja muuttunut koko ajan vain merkittävämmäksi. Koronavirus ei myöskään helpota asiaa. 2050 meillä on vielä yhtä neuvottelukierrosta myöhemmin jonkinlainen liittovaltio. Tästä kehitys ei enää paljoa syvene ainakaan sataan, ehkei kahteenkaan sataan vuoteen, silläerilaiset kulttuurit tekevät yhden koon vastausten etsimisen vaikeaksi.

Ajatus liittovaltiosta ei ole minulle iloinen asia. Siinä on puolensa, mutta toisaalta hyvinvointivaltion tulevaisuus hankaloituu ja toimintamahdollisuudet rajoittuvat. Olen melkoisen iloinen, ettei minun tarvinnut vuonna 1995 antaa omaa mielipidettäni aiheesta – vaikka valinta oli ehkä lopulta pienempi kuin ennalta näyttää. Suomi oli jo sitoutunut pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Tanskan ollessa jäsen jo vuodesta 1973 lainsäädännön integraatio olisi joka tapauksessa mennyt varsin pitkälle. Vaihtoehto saattoi olla pitkälti valinta osavaltion tai territorion välillä, yhdysvaltalaista kieltä käyttääkseni.

Mutta siitä ehkä joskus toiste.