Tunnettu vitsi kuuluu:
-Miten psykologi ja sosiologi eroavat toisistaan?
-Toinen syyttää itseään, toinen yhteiskuntaa.
Yleisesti ajatellaan, että mielenterveysongelmat ovat yksityisiä tragedioita, joista yritetään hienotunteisesti vaieta. Yleisesti ajatellaan kaiketi myös, että sikäli kun mielenterveysongelmat johtuvat maailman ja yksilön välisestä vuorovaikutuksesta, on mielenterveysongelmat olleet laskussa, onhan elämä aiempaa helpompaa. 1990-luvulla ”skitsoaminen” oli yleinen slangisana sille, että joku käyttäytyi syyttä vihaisesti — ajatus oli, että tällainen ei ole normaalia käytöstä, että se on harvinaista. Voimme ajatella, että vaikka nykyisellä yhteiskunnalla on ongelmansa, niin olemme minimoineet ahdistuksen ja maksimoineet elämänlaadun. Tästä voisi päätellä, että jos joku tästäkin huolimatta ”sekoaa”, niin hän olisi seonnut missä tahansa muussakin yhteiskunnassa. Mutta onko näin?
Petteri Pietikäisen Hulluuden historiassa (2013) mainitaan, että vaikka on sairauksia joiden lähtösyy on neurologinen tai joissa oireiden fyysinen syy tiedetään (esimerkiksi neurosyfiliksen virustartunta tai Parkinsonin muutokset aivoissa) , niin valtaosa ”hulluuden” muodoista on mahdoton nähdä ruumiinavaajan pöydällä. Samalla se saa pohtimaan, mitä ”hulluus” on, jos sitä ei voi osoittaa kehosta edes jälkikäteen ja toisaalta hullut eivät ole hulluja jollain tietyllä tavalla – ihmisethän yleensä ovat yksilöitä. Milloin yksilöllinen käytös sitten on hullua, jotain mitä pitää diagnosoida? Mistä hulluus tulee, miten sitä voisi hoitaa, mitä hoidettaville tulisi tehdä?
Koska diagnoosit eivät (useinkaan) perustu fyysisiin merkkeihin, määriteltiin 1900-luvulla ”hulluus” subjektiivisesti lääkärin maailmankuvan toimesta: sen mukaan mikä (ylempään keskiluokkaan kuuluvasta) lääkäristä on outoa. Osin näin tehdään vieläkin, mistä kertoo esimerkiksi muutaman vuoden takainen Turun moottorisahajonglöörin tarina, jossa miehellä arveltiin olevan psykoosi koska tämä kertoi ammattinsa rehellisesti. Vastaavia tapauksia löytyi vuosilta 2005 – 2015 useita. Ei siis olekaan ihme, että rahvasta diagnosoitiin poikkeavaksi useita kertoja enemmän kuin porvareita, tai että rahvaan ja porvariston diagnoosit erosivat huolimatta samoista oireista: rahvaat mielisairaiksi, porvarit hermoheikoiksi (yhdet mielisairaalaan, toiset täyshoitolaan maalle).
Diagnosointi oli myös poliittista toisinajattelun rajoittamista: miesten aseman vahvistamista naisia vastaan (mm. suffragetit) tai toisinajattelijoiden siirtoa ”hoitoon” (Neuvostoliitto). Kyse ei tietenkään ole aktiivisesta pahantahtoisuudesta: on selvää, että kaikki ihmiset eivät pärjää yksinään — mutta puutteellinen ymmärrys toisen ihmisen tilanteesta johtaa puutteellisiin diagnooseihin ja näiden puutteellisiin ratkaisuyrityksiin. Jos lääkäri ei ymmärrä potilaan arkea tai osaa yhteiskunnassa, hän ei myöskään kykene auttamaan, ainoastaan eristämään. Ei ole yllättävää, että kun mielenterveyshoito on kehittynyt, mielisairaita on alettu hoitaa yhä enemmän hermoheikkojen tavalla. Samanaikaisesti yhä suurempi osa väestöstä alkoi saada diagnooseja vaivoista, joiden vuoksi heidän on vaikea toimia yhteiskunnassa.
Alan Curtis käsitteli dokumenttisarjassaan The Trap (2007), kuinka modernin maailman näkemys yhteiskunnasta muuttui matemaatikko John Nashin ajatusten myötä. Nash oli diagnosoitu paranoidi skitsofreenikko, joka oli matkustanut kymmenen vuotta kodin ja mielisairaalan väliä, koska mm. uskoi olevansa kommunistien tarkkailun kohteena (aiheesta on olemassa Russell Crowen näyttelemä ja Ron Howardin ohjaama elokuva Kaunis mieli). Näiden kymmenen vuoden aikana Nash laati matemaattisen todistuksen yksilöllisen ahneuden tuottamasta yhteishyvästä. Se oli Nashille paitsi osa parantumisprosessia, niin hyppy kansainväliseen maineeseen. Ahneus ei ollut enää häpeä, vaan tärkeä ihmisten toimintaa ohjaava tekijä, jota hyödynnettiin kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Ajatuksen ytimenä oli ahneuden rehellisyys: ihmisen saattoi aina luottaa olevan ahne. Jos työn hyvinhoidosta sai rahallisen palkkion, työ tehtiin paremmin. Valtioille se tarkoitti julkislaitosten yksityistämistä ja jäljelle oleviin virastoihin sovellettavaa uutta julkisjohtamista (New Public Management). Sen mukaan organisaatiot toimivat parhaiten kun (johtavalle) henkilökunnalle tarjotaan tulospalkkioita ja ihmisiä kannustetaan kohtelemaan toisiaan ammattillisesti välinearvon mukaan. Käytännössä toimintamalli kielsi empatian tai muut ahneuteen liittymättömät syyt kehittyä tai tehdä työtä. Malli myös yleistyi siitäkin huolimatta että työntekijät valitsivat palveluhalukkuuden ennen tehokkuutta, ellei heitä nimenomaisesti ohjattu toimimaan toisin. Tällöin ahneus paremmasta palkasta muuttui kuitenkin peloksi työn säilyttämisestä
Dokumentissaan Curtis väitti, että Nashin paranoia oli muuttunut yhteiskunnalliseksi sosiopatiaksi: kun aiemmin vedottiin ihmisen luontoon toimia oikein, niin nyt vedottiin ahneuteen. Argumentti on kuitenkin puutteellinen, kuten sosiologiset yritykset typistää syy-seuraus -suhteita yleensäkin ovat. Empatian ja yhteisön kokemuksen katoamisesta oli uutta julkisjohtamista edeltävästi puhuttu jo 1900-luvun alussa kaupungistumisen myötä (Georg Simmel ja kaupungissa asumisen yksinäisyys) sekä Fordin tehtailta alkanut taylorisaatio (ihmisten kohtelu tehtaan ”koneina”; työyhteisöjen sosiaalisten siteiden purku). On kuitenkin mahdollista, että Nashin ajatukset mahdollistivat lähinnä työväenluokkaan ja teolliseen työhön aiemmin kohdistuneen kontrollin ylettämisen keskiluokkaan ja toimistotyöhön. Tässä ei oltu aiemmin onnistuttu, koska palkitseminen olisi vaatinut työnopeuden ja -laadun mittaamista, mikä oli ennen sähköisiä tietojärjestelmiä mahdotonta. Samalla epävarmuuden kokemus alkoi lisääntymään, vaikka työsuhteiden pituus onkin säilynyt (mm. Pasi Pyöriän toimittamassa Työelämän myytit ja todellisuus).
Lopputulos on kuitenkin tunnettua: mielenterveysdiagnoosit ovat kasvaneet. Wikipedian mukaan Yhdysvalloissa yli 26 prosenttia täysi-ikäisistä täyttää mielenterveyden häiriön kriteerit. Suomessa taas vuonna 1987 syntyneiden elämänkaarta selvittäneessä tutkimuksessa kävi ilmi, että näistä laman ja hyvinvointivaltion vetäytymisen nähneistä 39% oli psykiatrisia poliklinikkakäyntejä ja 23% oli ostanut psyykelääkkeitä.
Mutta palatkaamme alkuun. Ovatko ”hullut” yksittäistapauksia ja ”poikkeuksia normaalista”? Jos näin, voisimme ajatella ”hulluus” ja mielenterveysongelmat ovat marginaalissa, että valtaosa väestöstä kokee olevansa yhteiskunnan kanssa vähintäänkin ”ok”. Kuitenkin, jos mielenterveysongelmista kärsii suuri murto-osa väestöstä, ei kyse voi olla harvinaisuudesta. Moni kuitenkin ajattelee olevansa kokemusten kanssa yksin ja vielä useampi ajattelee, ettei mielenterveyden ongelmat ole suuri ongelma, varsinkaan Suomessa.
Mistä luvut sitten kertovat: voivatko ihmiset aiempaa pahemmin? Vai diagnosoidaanko ihmisiä entistä tehokkaammin asioista, jotka ovat ihmisen normaalin toimintamallin osasia. Jos vanhempi tai puoliso kuolee, niin ymmärrämme että ihminen on sen jälkeen surullinen ja ahdistunut, että tämä on normaalia. Mutta jos suru jatkuu viikon, onko se yhä normaalia? Vuoden? Missä kohtaa tämän pitäisi ottaa pillereitä ja palata tehokkaaseen työhön, kuten kunnon työntekijän?
Mielenterveysongelmia ei tulisi käsitellä yksilötasolla, syyttää vain yksilöä. Edes kokemukset kuten läheisen aiheuttama suru ei ole pelkästään yksityinen kokemus, koska sen ympärillä on aina yhteiskunnan toimintamalli siitä, kuinka pitkä on hyväksyttävä suruaika ja kuinka surevaa tulisi kohdella. Jos yli neljännes väestöstä kokee mielenterveydellisiä ongelmia, niin se ei ole luonnotonta, vaan päinvastoin luonnollinen reaktio luonnottomaan ympäristöön. Ehkä sitä ympäristöä voisi kehittää. Se on kuitenkin itse rakentamamme.