Vuosia sitten olin pyöräilemässä Ruotsin maaseudulla teltan kanssa. Kello oli jo yli 22:n, mutta auringosta ei ollut keskikesällä pulaa, vaikka kuusien kehystämällä vanhalla maantiellä alkoikin olla hämärää ja kosteaa. Päivä oli ollut sateinen ja myöhemminkin oli tullut kuuroja, mutta nyt pilvet alkoivat väistyä. Kuurojen takia olin viivytellyt matkallelähtöä aamulla ja lounastaukokin oli muuttunut parin tunnin istuskeluksi kebab-paikassa. Niinpä olikin, että olin sitten yrittänyt kiretä matkaa umpeen illasta. Edellisestä kaupungista oli kymmeniä kilometrejä ja seuraavaan kyläänkin olisi vielä pitkä matka. Taloja ei ollut näkynyt pariin tuntiin, ei edes peltoa. Maantie kierteli metsässä, varmasti samassa paikassa missä oli ollut jo satoja ja satoja vuosia. Asfaltti oli vain vedetty päälle.
Kello oli jo paljon. Vesi alkoi olla lopussa, lihaksissa alkoi tuntua ja telttapaikkakin piti löytää. GPS:n mukaan lähellä piti olla isohko järvi. Olin pistänyt vähän sen varaan, kun järvenrannassa oli mukava käydä uimassa päivän hiet pois ja muutenkin lihakset rentoutuivat vedessä. Mutta vielä ei ollut merkkejä että järvi lähestyisi. Metsässä kuljettiin.
Sitten tie teki mutkan ja edessä oli pienehkö valkoinen kivikirkko järvenrannalla. Kirkon ympärillä oli pieni luterilainen, hyvin hoidettu maalaishautuumaa ja sen ympärillä puolestaan matala kiviaita: kivet väljästi toisistaan erossa, nurmikko huolellisesti ajettu, viivottimella tehtyjä hiekkapolkuja. Hautakivet olivat luonnonkiveä, jonka yhdelle pinnalle oli kaiverrettu sukupuu satojen vuosien taakse. Kaikenkaikkiaan tyypillinen kirkko ruotsalaiselle maaseudulle: 1600-luvun lopulla rakennettu, oman aikansa rintamamiestalo, suoraan Ikeasta. Pienestä tornista roikkui pari kirkonkelloa (Ruotsissa on vielä kirkonkellot, ei c-kasetit ja kaiutin kuten meillä niin usein). Kiviaidan takana oli järvi ja rannassa pieni laituri.
Syy siihen että valitsin kertoa teille juuri tästä tapauksesta ja juuri tästä kirkosta on seuraava. Ensimmäinen (ja vähempi syy) oli kellonaika: oli vielä valoisaa, mutta päivälinnut olivat nukkumassa ja yölinnut eivät olleet vielä heränneet. Oli aivan hiljaista ja hetki tuntui paremman sanan puutteessa täydelliseltä. Missään ei ollut asutusta. Ihan kuin se olisi ollut vain minä ja kirkko, yksin koko maailmassa. (Tuolloin ihmettelin asiaa, miksi rakentaa kirkko keskelle metsää. Myöhemmin karttaa mitatessani pohdin, että järven rannalla oli muutamakin kylä ja vettä pitkin kirkolle olisi ennenvanhaa päässyt nopeiten vuodenajasta riippumatta. Kaiketi sijainti oli aikoinaan ollut kompromissiratkaisu.)
Pyörä rullasi lievässä alamäessä järveä ja kirkkoa kohti polkematta. Kirkon kohdalla päätin pysäyttää ja mennä katsomaan lähempää. Ajattelin, että ehkä sieltä löytyisi kukkia varten vesiputki (joskus näin on), mutta nyt ei ollut sellainen onni. Ehkä vesi tuotiin ämpärillä rannasta. Jäin sitten kirkon kierrettyäni istumaan porraskivelle (niitä oli vain yksi), edessäni hiekkatie portille ja pyörälle, pyörän takana hiljainen autotie ja sen takana peltoa. Kun lopulta olin istunut tarpeeksi, otin tukea ovenrivasta ylös noustakseni.
Se liikkui.
Ovi oli auki.
Ymmärrättehän, että tilanne oli jo tähänmennessä outo. Olin väsynyt, ollut kosteassa metsässä tuntikausia hämärässä. Nyt olin auringonvalossa, kuivalla kirkkomaalla järvenrannalla, mutta se ei muuttanut sitä ettenkö olisi tuntenut oloani hieman epätodelliseksi. Olin täysin yksin — mitään merkkejä ihmisten paikallaolosta ei ollut, mutta siinä se ovi nyt kuitenkin oli. Auki.
Astuin kirkkoon. Se oli tosiaankin pääkaupunkiseudulla kasvaneelle pieni. Penkkirivejä oli ehkä kymmenen, yksi kummallakin puolella punaista mattoa alttarille. Penkit, kuten seinät, saarnaustuoli ja alttari olivat kaikki valkoisia tai luonnonvalkoiseksi maalatusta puusta. Vain alttaritaulu, ehtoollisen kumartumista varten olevat samettityynyt ja muutamat kultaesineet (arvelin niitä kullaksi, mutta saattoivathan ne jotain muutakin metallia olla) toivat hieman väriä hämärään kirkkoon. Valoa tuli ikkunoista, mutta aurinko oli matalalla eikä valo tullut siitä kulmasta kun sen suunnittelijat olivat aikoinaan ajatelleet. Huoneen päässä oli vasemmalla papin työhuoneen ovi (auki, mutta sisältäen vain tyhjän toimistopöydän), keskellä alttari ja sen oikealla puolella kaappikello. Oikein iso ja jykevä, 1750-luvulla rakennettu (kertoi siihen maalattu vuosiluku). Se ei niitänkään tikittänyt kuin koputti: tok – tok – tok.
Kiersin kirkon hitaasti. Olo oli osin kuin tunkeilijalla, osin kuin kummituksella. Kaappikello piti ääntä, samoin lukkokenkien metallit puuta vasten (kävelyni kuulosti pyhäinhäväistykseltä, tuntui kun olisin piirrellyt grafiitteja seinille tai potkinut tuoleja kumoon, niin kovasti tuottamani ääni hävetti). Istuin etummaiseen penkkiriviin. Katselin alttaritaulua, sitten jalkojani. Lopulta nojasin käteni polviini ja aloin miettiä.
Istuin siinä ehkä puoli tuntia, tuntien mitä syvintä rauhaa. Kun lähdin kirkosta (oven huolellisesti kiinni pistäen, huomaten ettei ovessa edes ollut lukkoa) tunsin hämmästystä että tälläinen paikka oli vielä olemassa. Tuntui vaikealta lähteä. Vielä tänäänkin, kun olen unohtanut kirkon tarkan sijainnin ja ollut siitä poissa yli kymmenen vuotta, kaipaan sinne ja siihen hetkeen takaisin.
Poljin sinä iltana vielä kymmenisen kilometriä. Löysin ympäri vuorokauden auki olleen huoltoaseman ja täytin vesipullot, ostin voileivän ja vähän kauempana tiellä ja tiestä, pystytin teltan.