Ajattelin sanoa muutaman asian jälkiviisaudesta. Tämä saattaa olla muille itsestäänselvää, muttei ollut minulle. Yritän alla selittää miten olen asiat järkeillyt.
Jälkiviisaus on angloamerikkalaisten mukaan yleensä tavallista viisautta korkealaatuisempaa. Ajatukseen liittyy huomio, että on helpompi nähdä asioiden yhteydet jälkikäteen kuin tilanteen ollessa ajankohtainen.
Mutta aloitetaan alusta. Meillä ihmisillä on tapana kertoa toisistamme tarinoita. Tällä on tiettyjä hyviä puolia, mutta myös merkittävästi huonoja. Pedagogisissa opinnoissa meitä varoitettiin aikoinaan siitä vaarasta, mikä tulee jos opetusta alkaa rakentamaan yksinomaan tarinankerronnan eikä faktojen ehdoilla. Tällöin on mitä suurin vaara, että esimerkiksi elävästä historiasta tulee faabeli, joka ohjaa arjessa aivan vääränlaisiin toimintoihin.1 Elämä risteävine lankoineen on monimutkainen sotku, eikä se useinkaan helposti sovi tarinankannalta sopiviin muotteihin. Mutta juuri näin me toimimme omassa elämässämme.
Tuloksena rakennamme elämästämme muistoja, joilla on harvoin paljoa tekemistä todellisten tapahtumien kanssa, tai kuten eräs politiikko asian muotoili: totta tai väärin, niin asiat koettiin.
Normaalitilanteessa näillä koettujen muistojen totuudellisuudella ei ole paljoakaan merkitystä. Tärkeää on ainoastaan, että kun meille esitetään kysymyksiä taustastamme (vaikkapa työnhaun yhteydessä), osaamme tarinallistaa intohimomme yhteiskunnallisesti hyväksyttävällä tavalla, draaman ehdoilla.
Ongelmaksi muodostuu kun näitä koettuja muistoja haastetaan. Meille vaikkapa kerrotaan, että jokin uskomamme asia ei ole ollenkaan totta, vaan väärinymmärrysten, toiveiden, ja valheiden ristitulessa olemme tulleet vääriin johtopäätöksiin. Muisto uudelleenkirjoitetaan, mutta nyt se ei enää sovi niihin tarinoihin, joissa sitä on käytetty. Syntyy eräänlainen lumivyöry, jossa yhä useampi kertomus itsestämme pitää uudelleenkirjoittaa, tai loppuratkaisu vaihtaa.2 Tällainen voi olla tuskallista, eikä kaikilla ole siihen voimavaroja (yhdysvaltalaisissa elokuvissa tätä symboloi usein hahmolle kasvava sänki ja alkoholiongelma, joka ratkeaa kun seikkailun edetessä tämä saa työkaluja muistojen uudelleenhiontaan, tai muuten löytää tarkoituksen toiminnalleen joka ei perustu valheeseen).
Kuten sanottu: kerrottu voi olla ilmeistä. Itselleni ajatus että ”juoni” johtaa vapaavalintaisista muistoista (eli muistot olisi voinut valita toisin), tai jopa että itse muistot ja tarina voisi vaihtua, tuntui merkitykselliseltä.
Pienemmässä mittakaavassa oman elämäntarinan uudelleenkontekstointi on tavallista. Kun parisuhde epäonnistuu (tai perheessä tulee isompi riita), niin asioiden uudelleentarkastelu on tavallista. Yleensä siinä myös onnistuu. Mutta mitä useampi muisto pitää tarkistaa, sitä vaikeammaksi asia muuttuu. Terapian merkitys (tai vastaava) korostuu. Valitettavasti siihen pääsy ei ole oikein missään itsestäänselvyys hinnan (ajallisen, rahallisen) tai terapeuttien saatavuuden (sijainnit, määrät) vuoksi. Vaarana on että resurssipuutteesta johtuva muistihaavan märkiniminen normalisoidaan, ja sitä opetetaan myös jälkipolville (”pojat eivät itke”).
Ajatus että historiamme on samalla tavalla muokkautuva kuin nykyisyys saattaa tuntua pelottavalta. Tällöin on käynyt niin että olemme alkaneet elää keksittyä tarinaamme enemmän kuin omaa elämäämme (ja uskoakseni monet keskielämän kriisit johtuvat siitä, että tähän on havahduttu). Lopulta tärkeää ei ole niinkään tarina, kuin miksi se on kerrottu. Jos haluamme saada jonkun tietyn työn (noin esimerkiksi), niin se halu on fakta joka on täysin riippumaton niistä syistä joita saatamme sille kehitellä.
Ja tästä päästään itse asiaan jonka vuoksi tämän jutun kirjoitin: olen kuullut usein (ja sanonut myös itse) kuinka tarinaa kertoessa sen loppuratkaisua ennakoiville vihjeille ei osannut antaa niille kuuluvaa painoa.3 Ja toki kun asiat listaa peräkkäin juuri näin, niin loppuratkaisu on ilmiselvä.4 Vitsi onkin ettei ennen tarinan loppuratkaisun tietämistä, ei myöskään voi tietää mitkä asiat olivat loppuratkaisulle tärkeitä. Tarinaa ei ole ennen loppua, joten jos tietää lopetuksen, voi itse jutun kertoa miten tahansa.5
- Helppo esimerkki on sisällissota, jonka propagandistinen versio hyvistä valkoisista ja pahoista (tai vähintäänkin harhaanjohdetuista) punaisista tekee vaikeaksi käsitellä talvisotaan johtavia tapahtumia. ↩︎
- Itselle tulee tässä mieleen erotilanteet, joissa usein käy ilmi että parisuhteen yhteinen tarina onkin ollut olemassa vain omassa päässä. ↩︎
- ”Mistä olisin voinut tietää että toistuvat pitkät sähkökatkot, lähestyvä pakkasrintama, tekemättä jätetty takan nuohous, patteriton palohälytin, ja tarkastamaton palosammutin kaikki johtaisivat lopulta kotipirtin palamiseen?” ↩︎
- Eli jos listaa että nuohous on tekemättä, palohälyttimessä ei ole patteria, ja palosammutin ei toimi, niin ei tarvitse olla kovinkaan nerokas tyyppi arvatakseen mille asemalle tarina seuraavaksi pysähtyy. ↩︎
- Jos mökki ei olisi palanut maantasalle, niin varaamatta jätetty nuohous ja palosammuttimen tarkistus eivät olisi olleet tärkeitä, ja lienisivät tulleen korjatuksi tavalla joka ei olisi kertomisen arvoista. ↩︎
