Kategoria: Politiikka

Julkaistu

Puoluekentät ja poliittiset nelikentät

Vaalikoneista on sanottu paljon: paitsi yleisesti, niin menossa olevien kunta-/hyvinvointialuevaalien kohdalla erityisesti Iltalehden/Alman koneesta. Ohessa pari ajatusta sanotusta, siinä toivossa että tässä on jollekin uutta:

Vaalikoneilla on kolme tehtävää, joista ilmeisin on auttaa äänestäjää löytämään sopiva ehdokas. Kaksi vähemmän ilmeisintä on testata ehdokkaan kykyä tasapainotella poliittisten kysymysten vaihtoehtojen vaikutukset, sekä tarkistaa ehdokkaan tietämystä äänestäjille tärkeistä asioista.

Aika ennen vaalikoneita

Kuntavaalit periytyvät ajalta jolloin kuntalaiset tunsivat toisensa enemmän-tai-vähemmän hyvin: ilman autoja kun asuinalueet, työssäkäyntialueet, ja kaupat kun olivat toisiaan liki: kaikki tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Ihmiset kävivät samoissa työpaikoissa (tehtaat, maatilat), ostivat ruokaa samoista kaupoista1, kävivät samoissa vapaaehtoistöissä, harrastuksissa2, ja kirkossa3. Tämä tarkoitti että käsitys ehdokkaiden yleisestä kyvykkyydestä hoitaa yhteisiä asioita oli hyvin selvillä vähintään toisen käden tietojen kautta. Tämä vastasi vaalikoneen ilmeisimpään tehtävään: pätevän ehdokkaan löytäminen.

Kaksi seuraavaa kriteeriä saattavat olla nykylukijalle vaikeampia hahmottaa. Koska koulutus/ammatti korreloi vahvasti puoluekannan ja harrastustoiminnan kanssa (ja näin kiinnostuksenkohteiden), oli luonnollista että samat verkostot pyörittivät myös maakuntalehtitoimintaa. Uusi Suomi oli kokoomuksen äänenkannattaja pk-seudulla, Aamulehti taas Pirkanmaalla. (Uuden Suomen toimitus oli samassa osoitteessa Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kanssa!) Tämä tarkoitti että lehdet pyrkivät vastaamaan tilaajilleen tärkeisiin asioihin, ja ottamaan niihin tarvittaessa näkökulman joka vastasi lukijoidensa maailmankuvaa. Esimerkiksi lakkoihin saatettiin ottaa monisanaisemmin työntekijöiden (miksi lakkoon on ryhdytty, onko ammattiyhdistyksellä millainen sotakassa jatkaa lakkoa, pysyvätkö työntekijät yhteisessä rintamassa) tai omistajien (vaikutus osinkoihin) kanta.

1990-luvun alussa moni lehti lopetti, ja jäljellejääneet ryhtyivät poliittisesti sitoutumattomiksi, tarkoittaen ettei niiden näkemykset oltu sidottu puoluetoimintaan. Tämä ei tarkoita samaa kuin että ne olisivat puolueettomia: lehdet enemmän-tai-vähemmän suoraan kannattavat tiettyä arvomaailmaa, joka näkyy siinä kuinka ne maailmaa tulkitsevat. Historiaallisesti Helsingin Sanomat kampanjoi näkyvästi ja pitkään 1990-luvulla EU-jäsenyyden puolesta, ja yleisesti ottaa talouspolitiikassa mielellään oikeistopuolueita lähellä olevia näkemyksiä.

Toisaalta taas (antaakseni helpon nykypäivän esimerkin) Aamulehden viikkoliitteessä on ”Liikennetohtori” -palsta, jota ylläpitää autokouluyrittäjä ja perussuomalaisten kuntavaltuutettu, Arto Grönroos. Grönroosia käytetään yleisesti myös liikennepolitiikan ja liikenneonnettomuuksien asiantuntijana. Niinpä lehden tapa käsitellä liikenteen ongelmia pyörii väistämättä akselilla autokaistojen lisäys ja pyöräilyn vaikeuttaminen, näkemykset jotka Tampereella keskittyvät yleisesti oikeistopuolueisiin. (Selkeyden vuoksi: liikennekysymyksistä olisi mahdollista saada Tampereen yliopistolta myös tohtorintutkinto. Grönroos on koulutukseltaan ylioppilas.)

Vaalikoneiden hyödyt

Kun paikallisyhteisöt ovat nyt erinäisistä syistä hajonneet, eivät kuntalaiset kykene valitsemaan ehdokastaan sen perusteella miten hyvin hänet tuntevat. Myöskään lehdistö ei pyri tasapuolisuuteen samalla tavalla kuin silloin, kun lähes jokaisesta kylästä löytyi vähintään muutama aatteelisesti erimielinen toimitus. Niinpä 2000-luvun alussa lähes ainoa tapa saavuttaa kaikki äänestäjät oli vaalimainonta, joka puolestaan suosii ehdokkaita joilla on suuremmat vaalikirstut. Suurimmat vaalibudjetit taas ovat tietenkin niillä, joilla on rahaa omasta takaa tai tehtyjen vaalilupausten kautta saatuja lahjoituksia. Nämä lahjoitukset eivät korreloi puoluekannan kanssa tasapainosesti, vaan ”varmasti läpimenevien” ehdokkaiden vaalikassojen erot voivat olla kolme tai neljäkin kokoluokkaa eroavia: käytännössä tämä tarkoittaa että kun vasemmistopolitiikko käyttää koko vaalibudjetin esitteisiin, voi oikeistopolitiikolla olla varaa lehti-, internet-, ja TV-mainoksiin. Äänestäjä voi myös antaa kuluttajana opittujen signaalien johtaa ajatteluaan ja miettiä, että kalliit ja hienosti taitetut mainokset korreloivat tuotteen laadukkuuden kanssa. Näin ei tietenkään ole asianlaita: lopulta kuntavaltuustoon astelee aina joku politiikkaa harrastuksena tekevä. Eräs aihetta tilastojen kautta tutkiva blogipostaus löytyy täältä. Halutessaan lukija voi pohtia millaisia yhteyksiä tällä on kuntavaalien aiempaan järjestystapaan (1920-luvulle), jolloin nykyisen yksi-asukas-yksi-ääni -vaalitavan sijaan äänimäärä perustui maksettuihin veroihin.

Samalla vaalimainonta on johtanut puolueiden muuttumiseksi osittain brändeiksi, tuotteiksi: tärkeää ei ole niinkään mitä puolueet edustavat tai kuinka hyvin ehdokkaat arvoja edustavat, vaan mitä äänestäjä kokee äänestäessään tiettyä puoluetta.4 Vaalikoneiden kohdalla tiedettävästi toimitukset ovat saaneet moitteita kun heille on tarjottu ”väärää” puoluetta.5

Kaiken tämän keskellä vaalikoneet siis tarjoavat edes yhden areenan, jossa kaikilla ehdokkailla on sama mahdollisuus tulla kuulluksi.

Vaalikoneiden haitat

Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä. Optimaalisesti vaalikoneet tuovat esille vaaleissa esillä olevia kiistakysymyksiä tavalla, joihin toimittajat olettavat äänestäjien äänien jakautuvan jotakuinkin tasan (kysymys johon kaikki vastaavat samalla tavalla, on hyödytön). Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä, ja epäkohdat keskittyvät Suomessa oman kokemuksen perusteella jotakuinkin seuraavasti (lista ei ole täydellinen):

  • Mitä toimitus näkee tärkeäksi. Vaalikoneet saattavat jättää jollekin puolueelle tärkeän aiheen kokonaan tai osittain koneen ulkopuolelle, tai päinvastoin nostaa keskusteluun asioita joita puolueet eivät ole nostaneet merkittäviksi. Pahimmillaan vaalikonekysymys käsittelee asiaa, jonka vain toimitus itse on huomioinut.6
    • Miten toimitus esittelee tärkeäksi näkemänsä asian. Esimerkiksi Iltalehti on asettanut hyvinvointivaltion ja puolustusmenot toistensa vastakohdiksi (retoriikka on napattu Yhdysvalloista, joissa sikäläistä hyvinvointivaltion puutetta on perusteltu puolustusmenoilla), vaikka vaihtoehtona olisi esimerkiksi verojen nosto, verokannan laajennus (tutkitusti veropohja on hapertunut), kutsuntojen laajennus ja asevelvollisuuden siirto kouluttautumisen jälkeen suoritettavaksi, puolustusliittojen syvennys, tai jopa Venäjän vasalliksi ryhtyminen.
    • Toimituksen vaalikonekysymykset eivät välttämättä ole kirjoitettu äänestäjää vaan lehteä varten. Vaalikoneen kysymysten perusteluista voi helposti kirjoittaa uutisia, tai jopa lööppejä.
    • Miten toimitus arvouttaa tärkeäksi näkemänsä asian.7
  • Mistä toimitus tulkitsee poliittisen keskustelun kertovan.
    • Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” -kysymyksen voi tulkita myös sitä kautta ettei suurten ikäluokkien arvomaailmaa nähdä enää annettuna (ymmärrettävää: sukupolvilla kun yleensä on erilaiset arvomaailmat). Kysymys ei siis ole siitä ettei ”mitään” saa enää sanoa, vaan ettei samoja asioita saa sanoa kuin 50 vuotta sitten, jolloin esimerkiksi SKDL:n myöhempi puheenjohtaja Ele Alenius ei kyennyt edistymään tutkimusuralla suht-maltillisten vasemmistolaisten mielipiteidensä kautta. Toisaalta on yleisesti tunnustettu tosiasia, ettei sisällissodasta saanut tehdä kriittistä historiaallista tutkimusta ennen 2010-lukua.
  • Miten poliittisen nelikentän akselit on määritelty, ja miten eri kysymykset sille on sijoitettu.
    • Mitä tarkoittaa ”vasemmisto”, mitä ”oikeisto”; mitä ”konservatiivi”, mitä ”liberaali”?8
    • Miten eri kysymysten vaikutus nelikenttään vaikuttaa (esimerkiksi mistä kertoo ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”kouluissa pitäisi tukeutua kristillisiin arvoihin”)? Kysymys ei ole pelkästään siitä onko jokin vastaus ”vasemmistolainen” tai ”liberaali”, vaan myös siitä KUINKA liberaali se on. Kuinka paljon oikeistolaisempi mielipide ”kannatan fasisista vallankumousta” on kuin kuin ”peruskoulusta voi aina säästää lisää”?
    • Edustaako vaalikoneen kysymykset kunnassa merkittäviä poliittisia kriisikysymyksiä (paikallislehden konetta lukuunottamatta: yleensä ei).
Allekirjoittanut Yleisradion vaalikoneen nelikentässä. Voiko tuloksesta päätellä että kirjoittaja on äärivasemmistolainen liberaali? (Ei: minusta vasemmalle tai alas voi olla vaikka kuinka paljon mielipiteitä, mutta toimittaja ei pidä niitä erottelemisen arvoisena.)

Vielä vähän lisää poliittista nelikentistä

Edellisen kappaleen kysymyksestä kuinka paljon oikeistolaisempi on näkemys fasistisen vallankumouksen kannattamisesta kuin peruskoulurahoituksen leikkauksesta saattaa johdatella lukijan pohtimaan, onko oheisessa Yleisradion tekemässä nelikentässä (linkki) ero Vasemmistoliiton, SDP:n, ja Keskustan välillä olisi jotakuinkin sama. Voidaanko esimerkiksi sanoa että Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien näkemykset ”poliittisesta keskustasta” eroavat jotakuinkin yhtä paljon? Tai että RKP on näkemyksiltään jotakuinkin yhtä kaukana Perussuomalaista kuin Vasemmistoliitosta?

Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin on ”ei”. Nelikenttä mittaa vain ja ainoastaan vastauksia esitettyihin kysymyksiin: jos kysymykset olisivat olleet erilaisia, olisivat puolueet eri paikoissa; jos toimittaja arvaa samojen kysymysten vastausten sijainnit nelikentällä toisin (tai antaa niille eri plus/miinus -arvot, mikä on todennäköisempää) niin puolueiden suhteelliset etäisyydet toisiinsa toisin. Vertaa oheista Iltalehden arvokarttaa (linkki alkuperäiseen) ja Yleisradion karttoja toisiinsa:

Iltalehden vaalikoneen kuntavaalien 2025 puolueiden sijainnit.
Yleisradion kuntavaalikone 2025 -vastausten perusteella tehdyt puolueiden sijainnit.

Voimme havaita että RKP on Iltalehden kyselyssä huomattavasti lähempänä poliittista keskustaa molemmilla akseleilla kuin se on Yleisradion vastaavassa; Yleisradion koneessa sosialistisen Vasemmistoliiton ja sosiaaliliberaalin Vihreiden välillä on merkittävästi enemmän eroa kuin kuin Iltalehden mukaan, jne.

Näinpä jos nelikenttä on kartta, se on sellainen jollaisia tehtiin ennen kolmiomittauksen yleistymistä. Siitä voi päätellä mihin suuntaan voi lähteä kävelemään ja mitä maamerkkejä etsiä, muttei sitä onko Viipuri Turun pohjois- vai etelä-puolella, tai pystyykö pohjanmaalta purjehtimaan jokia pitkin Helsinkiin, tai onko Hardwick (Hetlãd) todellakin Uudenmaan kokoisella saarella.9

Pohjoismaiden kartta vuodelta 1544.

Lopuksi

Kaikista puutteistaan huolimatta vaalikoneista on kuitenkin hyötyä, samalla tavalla kuin keskiaikaisesta kartasta. Äänestäjän tulisi kuitenkin muistaa että kaikki koneen vastaukset ovat yksinkertaistuksia todellisuudesta, ja kertovat vähintään yhtä paljon koneen tehneistä ihmisistä kuin niihin vastanneista (vartti)politiikoista.

Lopuksi vielä muutamia omia vastauksiani vaalikoneissa:

”Keskustelu siitä, että tyttöjä ei saa kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, vain sekoittaa lasten päät.”
”Kristillisen kulttuuriperintömme pitää näkyä kouluissa nykyistä enemmän.”
”Mitään ei saa enää sanoa.”
”Afrikan tähti -peli kuuluu päiväkoteihin ja esikouluihin.”
”Tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioittaminen ovat tärkeimmät arvot, jotka lapsen tulee oppia.”
  1. 1990-luvulle asti oli yleistä, että kanta-asiakkuus valittiin työn ja poliittisen viitekehyksen kautta. Karkeasti rajaten: työväestö kävi E-ryhmän kaupoissa, maaseudulta kotoisin olevat S-ryhmän kaupoissa, toimihenkilöt K-ryhmällä. Parempiosaiset Stockmannin omistamassa Sestossa. Jako alkoi kadota 1990-luvun alussa, kun mm. E-ryhmä joutui pankkikriisissä vaikeuksiin. Tuloksena E-ryhmän suurin jäsen (Elanto) siirtyi osaksi S-ryhmää, ja loput myytiin seuraavan päälle 10 vuoden aikana muille toimijoille (viimeisenä Valintatalo ja Siwa 2016). ↩︎
  2. Vasemmalla puoluekanta korreloi edelleen voimakkaasti ammattiyhdistysliikkeen kanssa, joka järjestää myös harrastetoimintaa. Oikealla asiayhteys ei ole aivan yhtä suora, mutta Kokoomuksen lähiyhteisöihin kuuluu edelleen mm. ”kansallisia arvoja” edistävät suomalaiset klubit (sanottaakoon että nämä arvot on erikseen määritelty oikeistolaisiksi; lisäksi klubit eivät ota naisia jäseniksi). Keskusta taas on tunnettu puoluetta lähellä olevasta yhdistystoiminnasta, jossa eri toimijoiden rahat ovat monesti menneet sekaisin (mm. Nuorisosäätiöön liittyvät kohut). ↩︎
  3. Kirkot olivat jumalanpalvelusten ohessa myös tärkeitä tapoja välittää tietoa: pappien tehtäviin kuului kuuluttaa uutiset. Se mitä pappi ei sanonut kirkon sisällä, joku tiedossa oleva kyllä otti puheeksi oven edessä. Siksipä paikalle tuntiin usein tunti-pari ennen jumalanpalveluksen alkua tapaamaan ihmisiä. Tapaan kuului usein myös muutaman oluen juonti. Vertaa Albert Edefeltin maalaukseen. ↩︎
  4. Vertaa kolajuomat. Coca-Cola markkinoi itseään perinteisten arvojen edustajana: sen mainoksissa esiintyy toistuvasti paitsi joulupukki, niin ystävät ja yhteiset ateriat, niin myös sellaiset ”pehmeät” arvot kuin maailmanrauhan toivominen. Toisaalta Pepsi on asemoinut itsensä nuorekkaaksi ja hieman kapinalliseksi valinnaksi: sen mainoksissa on esimerkiksi menestyviä jalkapallotähtiä. Lopulta kyse on kuitenkin vain sokerivesistä, joita harva erottaa toisistaan. Valitsemalla juoman kuluttaja ei valitse vain juomaa, vaan tietyn elämäntavan ja identiteetin. ↩︎
  5. Tästä voi päätellä että valituksen tekevä äänestäjä ei paitsi ymmärrä suomalaista puoluevaalitapaa, niin miksi ehdokas on halunnut edustaa juuri tiettyä puoluetta. ↩︎
  6. Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”saako Afrikan tähteä pelata päiväkodissa” kertoo enemmän Iltalehden lööpeistä kuin suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä. Kumpikaan näistä aiheista ei edes kuulu kuntavaltuutettujen valtaan. ↩︎
  7. Jonni Lehtirannan (vihreiden ehdokas) arvostettava, ja aikaa vienyt, analyysi (linkki) Iltalehden koneen kysymysten muotoilusta ja vaikutuksesta nelikenttään on lukemisen arvoinen. ↩︎
  8. Konservatiivisuus (ts. perinteet ja hidas muutos) muuttuu riippuen siitä halutaanko takaisin 1900-luvun alkuun (kuten Teemu Keskisarja on useasti julkisesti halunnut) tai 1950-luvulle (kristillisdemokraatit); toisaalta liberalismista on useita tulkintoja riippuen siitä rajoitetaanko se vain talousjärjestelmään, vai myös tasa-arvoon ja seksuaalisiin oikeuksiin. Ja jos konservatiivisuus/liberaalisuus kertoo kaiken tämän, mitä vasemmisto/oikeisto sitten tarkoittaa? Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että parempi parivaljakko olisi tasa-arvo vs. erioikeudet; vahva vs. heikko valtio. ↩︎
  9. Todellisuudessa Shetland on hieman Ahvenanmaata suurempi, joskin muodoltaan ”pidempi ja kapeampi”. ↩︎

Julkaistu

Oikaisupyyntö Yleisradiolle koskien tradwife-elämäntavan kuvausta ”perinteiseksi”

Hei,

Haluaisin pyytää korjausta tradwifejä käsittelevään tekstiinne (Trumpin ja tradwife-naisten liitto; https://yle.fi/a/74-20132678). Jutussa kerrotaan:

Taustalla 1800-luvun käsitys perheestä

Rauchbergin mukaan tradwife-tilit ja Projekti 2025 -julistus markkinoivat perhemallia, joka on peräisin noin 150 vuoden takaa viktoriaaniselta aikakaudelta.

Tuolloin naisten ja miesten tehtävät eriteltiin tiukasti.

Vanhojen aikojen ihannointi näkyy vaikuttajien tyylissä selvästi. Esimerkiksi tradwife-vaikuttaja ja yrittäjä Aria Lewis pukeutuu usein videoillaan röyhelöesiliinoihin.

Tähän haluaisin sanoa, että Rauchberg on media-alan tutkija, eikä hänellä ole ainakaan yliopistonsa verkkosivujen mukaan minkäänlaista historiaan liittyvää koulutusta. (https://www.shu.edu/profiles/rauchje.html)

150 vuotta sitten miesten ja naisten roolit eivät olleet ”voimakkaasti eriytyneet” kuten tämä esittää, poislukien poikkeustapauksia. Työväenluokassa naiset (ja usein myös lapset) tekivät töitä kuten miehetkin, sillä yhdellä palkalla ei elänyt. Työt saattoivat olla erilaisia (mm. pyykkäystä), mutta yleistä oli myös että töissä käytiin tehtaissa, tai vaikka kalastamassa puolison kanssa. Pienmaatiloilla perheet tekivät yhteisesti töitä vuodenajan tarpeiden mukaan. Jotkut tehtävät saattoivat olla priorisoitu sukupuolten välillä (kuten ehkäpä pyykinpesu), mutta ei ole edes teoriassa mahdollista että tilalla olisi tehtäviä jaettu pelkästään sukupuolen mukaisesti.

Porvariluokassa nainen oli kyllä vastuussa kodista, mutta tämä tarkoitti esihenkilönä toimimista palvelijoille, ja kirjanpidon hoitoa (suuri tehtävä ennen exceliä, taloudessa ollen useita työntekijöitä, joilla osalla rahankäyttöoikeus). Samalla hänellä oli myös nimenkirjoitusoikeus yhteiseen omaisuuteen, jo senkin takia että miehet olivat usein poissa kotoa (tai jopa kuolleita). Naiset olivat usein myös poliittisesti aktiivisia, esimerkiksi osallistumalla yhteiskunnassa merkittävien yhdistysten toimintaan, josta myöhäinen esimerkki on vaikkapa Pelastakaa Lapset ry:n emoyhdistys, Save the Children. Merkittävää onkin havaita, että äänioikeutta angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa ajanut suffragettiliike nousi juuri tämän yhdistysliikkeen keskuudesta.

Aikaa tähän kaikkeen porvarisnaisilla oli, sillä lapset olivat hoitajien ja kotiopettajien vastuulla, kunnes aikanaan olivat valmiita siirtymään sisäoppilaitoksiin.

Tässä mielessä olisi oikeammin sanoa, että naisten ja miesten työt yleensä, ja varsinkin porvariluokassa, olivat eriytyneet PAIKAN tai TÄRKEYSJÄRJESTYKSEN suhteen, muttei SISÄLLÖN. 

Ajatus että naiset voisi eristää kokonaan työnteosta pohjautuu natsipropagandaan naisista lapsia tuottavina kodinhoitajina (tai kuten Suomen Kuvalehti asiaa kuvasi 9. kesäkuuta 1934 käydessään Berliinissä ”Saksan kansa, saksalainen työ” -näyttelyssä, jossa esiteltiin uutta valtaannnoussutta maailmankuvaa: ”Sivistyshulluus on kansan kuolema”, kuuluu eräs koko seinän levyinen otsikko. Siinä opetetaan, että ”syntyväisyyden vähentyminen ei johdu taloudellisesta pulasta, vaan itsekkyydestä, sivistys-järjettömyydestä, kiipeilijäluonteenlaadusta, mukavuudesta ja ylellisyydestä”. [Opas pysäyttää] kuvan eteen, jossa hienostonainen istuu linnamaisen asuntonsa puistopihamaalla vierellään koira. Hän selittää mahtipontisesti: ”Koira lapsen sijaan! Loppu sellaisesta!”).

Tätä näkemystä levitettiin myöhemmin Yhdysvaltain 1950-luvun mainonnassa osana sotienjälkeistä ”parempaa maailmaa”: palkan piti olla niin suuri, ja teknologian niin kehittynyttä, että vaimo pystyi jäämään yksin kodinhoitajaksi. Kokeilu joka rahoitettiin pitkälti Euroopan jälleenrakentamisen mahdollistamalla täystyöllisyydellä johti kuitenkin naisten keskuudessa valtaviin mielenterveysongelmiin, ja lopulta romahti omaan mahdottomuuteensa jo ennen kuin palkat alkoivat laskea lisääntyvän globaalin kilpailun ja oikeiston ay-liikettä vastustavien toimien seurauksena.

Ajatus että ”tradwaifaus” perustuisi todelliseen historiaalliseen tilanteeseen legitimoi toimintatapaa osoittamalla sen joskus toimineen käytännössä. Tällöin se näyttäytyy poliittisena vaihtoehtona joka voidaan tavoittaa esimerkiksi työlainsäädäntöä muuttamalla ja/tai sukupuolten tasa-arvoa rapauttamalla. Osoittamalla ettei esitetty ydinperhe ole niinkään perinteinen kuin fiktiivinen (ja näin mahdollinen/toimiva/haluttava vain poikkeustapauksissa) tekisi siitä huomattavasti vähemmän houkuttelevan vähintäänkin suomalaisessa viitekehyksessä, sen sijaan että popularisoisi sitä myös meillä.

Tähän loppuun haluaisin vielä Vera Hjeltin teosta Nainen käytöllisillä työaloilla (Suomen Naisyhdistys, Porvoo, 1888 (eli 136 vuotta sitten)):

Tehdyt laskut osoittavat, että nykyisissä oloissa joka toisen naisen täytyy jäädä naimattomaksi, osittain naisten enemmyyden tähden, osittain siitäkin syystä, että hyvä joukko miehiä pitää poikamiehen elämää parempana taikka heillä ei ole varaa naida taikka heitää enempi.

Tästä näkyy se tosi asia, että vaikka naisen luonnollinen tarkoitus on, niinkuin miehenkin, avioliitto, nainen yhtä luommollisista syistä ei aina voi päästä naimisiin, koskapa meillä on laissa säädettynä yksiavioisuus emmekä arvattavasti haluakaan panna toimeen monivaimoisuutta. Näin ollen emme voi vaatia naisia jäämään odottamaan naimista toimeentulokseen, koska ainoastaan joka toisella naisella on sillä tavalla toimeentulon toivoa.

Ystävällisesti,

Juho Mäntysalo (p.040-XXXXXXXX)
Yhteiskuntatieteiden maisteri

Julkaistu

Kylmän sodan yhteiskuntajärjestelmistä, niiden kritiikistä ja apologioista

Valokuva Prahan Kommunismin museosta.

Kiersin taannoin muutaman kylmän sodan historiaa käsittelevää museota lävitse: Kommunismin historian museon Prahassa, sotien jälkeisen Itävallan näyttelyn Wienissä, ja jugoslavialaisen kommunismin1 museon Duprovnikissa. Aiemmin olin tutustunut vastaaviin museoihin Tampereella (Lenin-museon eri inkarnaatiot), Berliinin DDR-museoon, sekä tietysti lukemattomiin asiaa enemmän-tai-vähemmän sivulauseessa käsitteleviin kaupunginmuseoihin.

Edellä mainitut näyttelyt, varsinkin Prahassa oleva, sai minut miettimään jälleen historiankirjoitusta,2 varsinkin niitä populaarihistorian kertomuksia, joita museoissa esitetään tai mille olen muuten elämässäni altistunut.3

Postikortti Prahan kommunismin museossa.

Kommunismi kylmän sodan viitekehyksessä (tai kuten sitä yhteiskuntatieteissä kutsutaan: valtiokapitalismi) nähdään usein kamalana asiana, yleensä erinomaisista syistä. Voimme pohtia vaikkapa Itä-Saksan kansaansa kohdistamaa vakoilua, gulageja, Stalinin tekemiä puhdistuksia, holodomoria, Unkarin vallankumouksen 1956 ja Prahan kevään 1967 epäonnistumisen syitä4, tai muita järjestelmän tuottamia järjettömyyksiä. Ellei muuta, niin rajoille laitettu piikkilanka ja miinakenttä pitäisi pysäyttää hartaammankin puolustelijan: millaisesta valtiosta ihmiset haluavat pois, vaikka sitten miinakentän lävitse?

Samalla näiden järjestelmien ongelmien läpikäyntiin varsinkin populaarihistorian viitekehyksessä liittyy merkittävä ongelma. Näyttelyille kun ei riitä tilastojen tai faktojen luettelu, vaan sen pitää (enemmän tai vähemmän suoraan) sanoa jonkun olevan moraalisesti ja eettisesti väärin. Tämä taas vaatii kiintopisteen siitä mikä olisi moraalisesti ja eettisesti oikein, vaikkei sitä suoraan sanottaisikaan. Mahdollisuuksia on monia, ja yleensä popularisointi valitsee Neuvostoliiton tapauksessa jonkun seuraavista:

  • Utopia jota Neuvostoliitto retoriikassaan kertoi rakentavansa (neuvostoliittolaisen propagandan totuudenmukaisuus todellisuuteen nähden; kuinka järjestelmä epäonnistui tavoitteissaan)
  • Neuvostoliiton esittämään kapitalismikritiikkiin liittyvä lupaus toimia paremmin (vertailu Yhdysvaltoihin)
  • Ihmisoikeudet ja tasa-arvo sellaisena kuin ne nähtiin idealistisesti omassa ajassaan..
    • ..tai meidän ajassamme.
Arkista homofobiaa Prahan kommunismin museon museokaupassa.

Riippumatta minkä näistä viitekehyksistä populaarihistoria valitsee, päätös johon populaarihistoria näyttelyissä päätyy on hyvä että tästä päästiin. Matkalla tähän johtopäätökseen kerronta ottaa lähdevapauksia materiaalista joka ei välttämättä muuta johtopäätöstä esimerkiksi Neuvostoliitosta, mutta saattaa vaikuttaa vahingollisesti tapaan jolla tarkastelemme oman alueemme historiaa, tai jopa nykyhetkeä. Johtopäätös muuttuukin, enemmän tai vähemmän tietoisesti toisenlaiseksi: koska on hyvä että tästä päästiin, on nykyhetki parannus edeltävään. Samalla se tulee luoneeksi puolihuolimattomasti kävijöissään ajatuksia siitä ettei nykyistä parempi maailma ole mahdollinen, ja ettei siksi Yhdysvaltojenkaan johtaman ”vapaan maailman” tulisi siihen erityisemmin pyrkiä.

Havainnollistan edellistä muutamalla valokuvatulla esimerkillä Prahasta (jonka museon on ilmeisesti perustanut yhdysvaltalainen liikemies; wikipedian mukaan hän oli kiinnostunut esittämään Tsekkoslovakian tragedian kolmessa näytöksessä), vastaväitteet numeroituina alla. Kiireisemmät voivat ohittaa molemmat!

𝕂𝕃𝕀𝕂𝕂𝔸𝔸 𝔸𝕌𝕂𝕀.
1.
2.
3.
4.
5.
6.
  1. Tsekkoslovakian raskas teollisuus aiheutti terveysongelmia ja luontotuhoja. Samalla jätetään mainitsematta miksi päätökset raskasteollisuuden perustamiseksi tehtiin (mitä vaihtoehtoja oli olemassa?), tunnistettiinko ongelmat ajoissa, osattiinko vahinkoja lievittää, tai olisiko toimenpiteet olleet erilaisia jos Tsekkoslovakia olisi pysynyt kapitalistisena, tai Yhdysvalloissa (jossa sekä terveys- että ympäristöongelmat ovat edelleen yleisiä). Teksti myös viittaa Marxin ”ajastaanjääneisiin” teorioihin, vaivautumatta yksilöimään niitä.5
  2. Satuja muokattiin paremmin yhteiskuntajärjestelmään sopivaksi. Satujen sovitus tai jopa opetusten muutos on yleistä kaikessa massakulttuurissa, kuten Disneyn elokuvia katsoessa on helppo todeta: kuvataan sitten feodalismia tai etelävaltioita, niin kukaan ei ole likainen, kuolemassa nälkään, tai tyytymätön osaansa elämässä tavalla joka liittyisi järjestelmään (poislukien mahdollisesti pahis, joka kuolee lopussa). Näin poliittisesta passiivisuudesta tulee hyve. Esimerkiksi alkuperäisessä Tuhkimo-sadussa sisko leikkasi omat varpaansa pois päästäkseen prinssin kanssa naimisiin kertonee siitä, kuinka tyytymätön tämä oli oman elämänsä arkeen. Tällaisen itsensävahingoittamisen näkeminen yhteiskunnallisen nousun vastineena puuttuu Disney-elokuvista. Päinvastoin tarina antaa ymmärtää että hyvät asiat tulevat heille jotka sen ansaitsevat – mikä sattumalta on kapitalismin alkuperäinen oikeutus.

    Museon kuva myös kertoo 1950-luvusta, joka oli kommunistivainojen kulta-aikaa Hollywoodissa ja mainitsee (miksi?) menneisyyttä romantisoivan Disneylandin, unohtaen kokonaan miettiä miksi Disneyland romantisoi menneisyyttä tai miksi menneisyys ei ole enää nykyisyyttä.
  3. Vähemmistöjen oikeudet ja kuinka valtiopoliisi tutki epäilyttäviä mielipiteitä käyttäen apunaan kansalaisten ystävinään pitämiä tiedonantajia. Tästä puhuttaessa on hyvä huomioida vertailun perustuvan epätäydelliseen tietoon. Tiedämme itäblokin tiedustelun julmuudesta, koska järjestelmämuutoksen jälkeen salatut tiedot avattiin yleisölle tapahtuneen muutoksen tarpeellisuuden havainnollistamiseksi. Samalla vertailu länsimaihin on vaikeaa, koska järjestelmämuutoksen tapahtumattomuuden vuoksi vertailutiedot ovat edelleen salaisia.

    Tiedämme kuitenkin että Yhdysvallat vastusti vähemmistöjen kansalaisoikeuksia (rodullistetut, myöhemmin seksuaaliset), ujutti omia tiedonantajiaan liikkeiden keskuuteen mm. houkutellakseen näitä rikkomaan lakia, ja suoritti väkivallattomien kansanliikeiden johtajiin kohdistuneita salamurhia (mm. King Jr ja Fred Hampton). Tiedämme myös että 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeeseen osallistuneita valvotaan edelleen ja heidän elämäänsä vaikeutetaan esimerkiksi työnsaannin ja henkilötodistusten hankintaan puuttumalla. Samalla ystäviksi pyrkiviä tiedonantajia ja jo olemassaolevia ystäviä ”käännyttämällä” tuotetaan kohteille paranoidi olo. Ohessa eräs kuvaus. Yhdysvalloissa ollaan myös edelleen konservatiiveja ulkomuodon kanssa, ja vielä ainakin kymmenen vuotta sitten oli yleistä ettei palveluammatteihin otettu mikäli hakijalla oli näkyviä tatuointeja esimerkiksi käsivarsissa.
  4. Tsekkoslovakiassa ei ollut kännyköitä koska kommunismi. Olemassaolevat kannettavat puhelimet olivat kalliita (Nokian puhelimet maksoivat nykyrahassa vielä 1980-luvun lopullakin yli 7000 euroa) ja kykenivät ainoastaan salaamattomaan puheeseen. Puhelimen käyttötavat olivat siis äärimmäisen rajattuja, koska niissä ei voinut keskustella virka-, tai valtio-asioista tai mihin nyt 7000 euron arvoista puhelinta nyt voisi kuvitellakaan käytettävän.

    Lisäksi kritiikki olettaa että Tsekkoslovakia olisi kulttuuri jossa kansalaiset olisivat kokeneet tarvitsevansa matkapuhelinta. Korrelaatio menee kuitenkin yleensä toisinpäin (mahdollisuus hankkia esimerkiksi kännykkä johtaa niiden tarpeen kasvamiseen, kun ihmisillä arvellaan sellainen olevan).

5. Betonikuutioissa on ikävä asua. Tässä tehdään ilmeisesti vertaus omakotitaloihin. Sodan jälkeen useat ihmiset olivat asuttomia tai asuivat alivuokralaisina, ja ahtaat olot altistivat taudeille. Monissa Euroopan maissa toinen maailmansota johti kaupungistumiseen, mikä ennestään pahensi tilannetta. Lisäksi vanhat asunnot saattoivat huonon eristyksen vuoksi tiputtaa huoneenlämmön talvisaikaan jopa pakkaselle, niissä ei ollut sisävessoja, tilat eivät soveltuneet uusiin elämäntapoihin (1800-luvun lopussa nykyaikaisen lapsen makuuhuoneen kokoisessa tilassa saattoi asua normaalioloissakin helposti viisikin ihmistä) jne.

Uusille asunnoille oli melkoinen kiire. Suomessa nämä betonikuutiot olivat haluttuja, vaikka alueet (kuten Hervanta) kärsivätkin pitkään huonosta maineesta. Niissä kasvaneet kuitenkin myös jäivät niihin asumaan. Tässä kritiikissä nousee esille vastinpariksi Yhdysvaltojen elämäntapa, jossa eurooppalaistyylisten kaupunkikeskustojen tuho, lähiöhelvetit, pitkät työmatkat, kävelyn vaikeus, korkeat asuntojen hinnat ja täten asunnottomuus, nähdään paremmalta vaihtoehdolta ”betonikuutioihin” nähden.

Lienee myös merkittävä sanoa että itäblokissa kun kaavoitukset tehtiin laajemmassa mittakaavassa, ei kyse ollut pelkästään betonikuutioista, vaan niiden vieressä olleista puistoista, ratikkalinjasta teollisuusalueelle joka teki henkilöauton tarpeettomaksi, ja ”kuutioiden” pohjissa olevista ruokakaupoista. Kaikki nämä ovat ongelmia joita Yhdysvallat eivät ole ratkaisseet vieläkään.

Satelliittiajan asuinalue Puolan Gdanskissa. Pitkän kävelytien toisessa päässä oli raitiotie, toisessa paikallisjunarata. Kuva vuodelta 2022. Merkittävin muutos aiempaan on että ”kuutiot” on (uudelleen)maalalattu.

6. Kommunistista propagandaa oli mitä moninaisimmissa ja mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Harvassa on kulttuuripiirit jotka eivät pyrkisi esittämään tulevalle toivolle oman elämäntapansa paremmuutta muihin nähden. Oli kyse sitten kotimaan menestys erilaisissa kilpailuissa ja tilastoissa (esimerkiksi: Suomen onnellisuus, tasa-arvo, luonto; Yhdysvaltain korkea kansantulo, kapitalismin hienous jne.) tai nationalistiset symbolit, kaikki valtiot ovat näihin taipuvaisia. Tässä hienovarainen vihjaus Yhdysvaltoihin on erityisen huvittava, koska Yhdysvaltain yhteiskunnan propaganda kylmän sodan aikana omalle väestölleen oli niin tehokasta, että vielä tänäänkin, jopa ulkomailla, uskomme sen kertoneen todellisuudesta – sanoi tilastot mitä tahansa. Aiheesta lisää mm. oheisen linkin takana.

POHDINTA VALOKUVISTA PÄÄTTYY TÄHÄN.

Prahan näyttely jätti minut kokemaan ristiriitaisia tunteita. Kuten sanottu: en halua puolustaa järjestelmää joka tarvitsi miinakenttiä pitääkseen alamaisensa kurissa. Toisaalta Neuvostoliitto satelliitteineen on monella tavalla herkullinen esimerkki siitä kuinka kritiikki voi jotenkin siiloutua tavalla, jossa se esimerkiksi Neuvostoliiton kohdalla nähdään kammottavana, mutta omassa arjessa (tai oman arjen historiassa) tarpeellisena.6

Tuloksena on tilanne jossa Neuvostoliiton saavutukset (väestön elinajanodotuksen nousu, lukutaidon ja koulutustason kasvu, tieteelliset saavutukset) ohitetaan ja viitataan hirviöimäisyyksiin (miinakentät; gulagit, holodomor), mutta samanlaista kritiikkiä ei osoiteta oman ”joukkueen” historialle.7 Jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (ja usein nykyisessä populaarihistoriassa Neuvostoliiton vastakappaleeksi asetetaan nimenomaan Yhdysvallat, Euroopan valtioiden asettuessa tyytyväisiksi satelliiteiksi), niin alkuperäisväestöjen hävittäminen ja vankiväestön keinotekoinen kasvatus käytettäväksi ilmaisena työvoimana ei juuri eroa gulageista. 8 Jäljelle jää miinakentät, joiden puutetta selittää lähinnä tarpeettomuus: yhdysvaltalaisella ei juuri ollut paikkaa jonne paeta rajojen ulkopuolelle: valtameri kahdella suunnalla ja Kanada ja Meksiko jakaen samanlaisen hallintorakenteen. Toisaalta edellämainittu alkuperäisväestön hävitys mahdollisti ”sisäisen pakolaisuuden” kaikkialla Pohjois-Amerikan alueella.

Prahan kommunismin museon museokaupan valikoimaa. Valittu lause oli museon sisällön huomioiden melkoisen rohkea.

Tähän väliin voisi laittaa koomikko Norm McDonaldin mietteen siitä kuinka ihmeellistä onkaan että kaikissa koulukirjoissa mainituissa sodissa hyvä puoli on lopulta voittanut.

Asialle tuskin voi tehdä paljoakaan: valtiojärjestelmät eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita käymään lävitse oman järjestelmänsä puutteita tai epäonnistumisia edes silloin kuin kaikki tapahtumiin osallistuneet ovat kuolleet.9 Ei niin että asioita erityisesti salaillaan10, vaan niitä enemminkin hävetään, väistetään vaikeaa aihetta, tai todetaan asia normaaliksi: esimerkiksi xylitolista ollaan ylpeitä mutta koetilanteissa hampaita menettäneistä kehitysvammaisista vaietaan; kuinka vesivoimalat tuhosivat kalakantoja ja elinkeinoja, eivätkä vastuuyritykset jotka jauhavat niillä edelleen voittoja ole edes 75 vuotta myöhemminkään lupauksista ja oikeusjutuista huolimatta rakentaneet edes lohiportaita; kuinka 1990-luvun lamassa tuhottiin ihmiskohtaloita ei sen takia että oli pakko tai edes helpointa, vaan koska pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisena jos henkilökohtaisesta konkurssista tulisi suomalaisia esimerkkejä.

Tästäkin huolimatta olin iloinen että näissä museoissa kävin. Koulutuksen vuoksi oma näkemys maailmasta on usein aika harmaansävyinen, ja yllättää kuinka erilaisesti jotkut voivatkaan ympäristöään tarkkailla. Museot antavat tähän mahdollisuuden: toisaalta voi ihailla hienoja esineitä, ja sitten todeta kuinka vieressä oleva kolme lausetta sisältävä kyltti on yksinkertaistuksessaan epätoden rajoilla.

Tähän loppuun vielä pari valokuvaa Jugoslavian kommunismin museosta, jossa taustaorganisaatio oli huomattavasti kiinnostuneempi luomaan käsitystä menneestä kuin perustelemaan sillä nykyhetken kultaisuutta.

Lainauksia Marxin ja Engelsin kirjoituksista Duprovnikin kommunismin museossa.
Marxin ja Engelsin tavoitteiden määrittelyä aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle Duprovnikin kommunismin museossa.

ALAVIITTEITÄ

  1. Jugoslavia ei ollut erinäisistä syistä Neuvostoliiton satelliittivaltio, vaan se yleisesti kategorioitiin kylmän sodan aikana samaan viiteryhmään kuin Sveitsi ja Ruotsi. Maalla oli laajat diplomaattiset yhteydet ja vapaa liikkuvuus länteen. Niinpä sen kansalaisten kokemus ”kommunismista” oli hyvin poikkeava siitä viitekehyksestä, jossa Neuvostoliittoa tai sen vasalleja tutkitaan. ↩︎
  2. Historia ei ole muuttumaton, vaan elää ajassa. Typistäen historia vastaa kysymykseen ”miten olemme päätyneet tähän”. Niinpä uusien ongelmien ilmestyessä (oli kyse sitten EU:n laajenemisesta, Neuvostoliiton romahduksesta, naisten tai vähemmistöjen oikeuksista jne.) muuttuu myös historia. Menneisyys on sitten erikseen. ↩︎
  3. Tässä tekstissä käytän ”populaarihistoriaa” ja ”populaarihistorian kertomuksia” viittaamaan tietynlaiseen tarinankerrontaan jossa ”hyvä voittaa pahan”. Käytännössähän kertomus kertoo kuitenkin siitä kuinka jokin mihin samaistumme voitti jonkin jonka koemme vieraaksi. Kun tuttuus sekoitetaan hyvyyteen, näyttäytyy populaarihistoria jonkinlaisena ”lähestymisenä utopiaa” (ts. kaikista ongelmista huolimatta historia etenee kohti tasa-arvoa ja kasvavaa hyvinvointia). ↩︎
  4. Vuoden 1956 vallankumous epäonnistui koska Britannia, Ranska ja Israel olivat päättäneet hyökätä Egyptiin saadakseen Suezin kanavan haltuunsa. Tämä vei koko länsiblokin huomion pois itäblokista, mikä mahdollisti vallankumouksen estämisen. ↩︎
  5. Marx ei tehnyt suosituksia teollistumisen vaiheista. Hän myös erikseen mainitsi ettei teollistumattoman yhteiskunnan kuten Venäjän tulisi yrittää vallankumousta, ja että kun kun teollistunut yhteiskunta tekee vallankumouksen, tulisi se tapahtua enemmistön tahdosta ja johtaa osakeyhtiöiden korvaamiseen osuuskunnilla. Marxin teoriat tuotteiden hinnan arvioista ja kuinka ne vaikuttavat yhteiskuntaan ovat edelleen laajasti käytössä yhteiskuntatieteissä. Neuvostoliiton perusteesit tulivat Leniniltä (siksi ”Marxismi-Leninismi”.).

    Merkittävää on myös huomata että Marxin aikana valtiot koostuivat pitkälti vain armeijasta (rajojen ulkopuolelle suuntautuva väkivalta) ja yövartijoista (yläluokan alaluokkiin kohdistava väkivalta). Ajatus totalitarismista sanan nykymerkityksessä (johtajan tahdon leviämistä lähes välittömästi valtakunnan kaikkiin sopukoihin) vaati teknologista kehitystä joka oli vielä 1800-luvun loppupuolellakin kapaloissa. Asian kehittymättömyyttä kuvaa ettei Marxin elinaikana ollut edes kansallisia aikoja, saati kansainvälisiä aikavyöhykkeitä. Ulkomaanpassit olivat yläluokan luksus, jolla pyydettiin erioikeuksia vastaanottavalta valtiolta: rahvas pärjäsi ilmankin. ↩︎
  6. Olen usein törmännyt diskurssiin jossa Suomen valkoisten voittama sisällissota keskitysleireineen, etnisin puhdistuksin ja laittomin teloituksin oli ”se parempi” ratkaisu, koska punaisten melko vaatimattomat muutokset eduskunnan valtaoikeuksiin (jotka joka tapauksessa toteutettiin Kekkosen ajan jälkeen) nähtiin ”liukuvana pintana” Neuvostoliiton valtapiiriin. Tämä siitäkin huolimatta että myös toteutunut politiikka johti samaan lopputulokseen. ↩︎
  7. Oma keskustelunaiheensa on sekin kuinka populaarikulttuurin uudelleenkirjoituksessa kirjoituksen kohteen luontainen ”joukkue” muuttuu. Mummoni oppikirjoissa puhutaan kansallisesta ”Suomen historiasta”; omassa lapsuudessani puhuttiin Pohjoismaiden yhteisestä historiasta ja Suomesta osana tätä kulttuuripiirinä; nyt kirjoituksessa olemme osa Euroopan mantereen kulttuuripiiriä. Laajentumisella on meriittinsä, mutta samalla ”yksi koko sopii kaikille” jättää kertomukseen sopimattomia palasia mainitsematta, ja pakottaa paikallisten itsensätarkastelua kolonialistisesti, riippumatta sukujuurista. Esimerkiksi ”Uuden Suomen” polityn laajeneminen ”Vanhaan Suomeen” näyttäytyy yksinkomaan maaorjuuden kieltämisen kautta, eikä Vanhan Suomen historiaa tai saavutuksia (kuten Katariina Suuren perustamaa, Pietarin hoviin ”taviksia” kouluttavaa tyttökoulua, tai 1960-luvulle sellaisenaan käytössä ollutta kansakoulujärjestelmää) mainita . ↩︎
  8. Tässä kohtaa voisi mainita että vankien käyttö ilmaisena työvoimana tunnustetaan nykyäänkin sikäläisessä lainsäädännössä orjatyövoimana. Orjuus kiellettiin muuten kuin valtion harjoittamana. Mikä sitten johti siihen että esim. Kamala Harris Kalifornian syyttäjänlaitoksen edustajana argumentoi väärintuomittujen ja/tai rikoksenuusintaan todennäköisesti sortumattomien vankilasta vapauttamista vastaan Kalifornian osavaltion tarpeella maastopaloja estävään työvoimaan. ↩︎
  9. Suomen sisällissodan syistä oli mahdotonta puhua akatemiassa ennenkuin sodan päättymisestä oli 90 vuotta, ja tämä on asia jossa punaisten jälkeläiset vieläkin hakevat selvitystä tapahtuneesta ja joukkohautoja paljastuu uusien parkkialueiden alta. Voi vain kuvitella mitä tapahtui ja tapahtuu kaikille asioille joissa väärällä puolella olleet eivät olleet jättäneet jälkeensä asiasta kiinnostuneita perillisiä. ↩︎
  10. Valtion tekemiä rikoksia ja ihmisarvon loukkauksia on yleensä helpohko jäljittää kun byrokratia vaatii kopioita joita harvemmin tuhotaan: kapitalistisessa järjestelmässä ongelmat tulevat kuitenkin yleensä paikoista joissa valtio (tietoisesti tai ei) antaa yksityisten toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. On ihmisiä joiden mielestä juuri tämä on merkittävä moraalinen etu (!!!) kapitalistisen ja valtiokapitalistisen järjestelmän välillä. Kun United Fruit tekee vallankaappauksen Etelä-Amerikassa, on se Yhdysvaltain hallinnon kannalta vähemmän nolo asia kuin Neuvostoliiton hallinnolle heidän omat vastaavat hankkeet Aasiassa. ↩︎
Julkaistu

Kartat ja maailmankuva

Kartat kertovat siitä mikä on tärkeää.

Jos piirtää paperille kuvan omasta sijainnista kartalla, niin itselle tärkein sijainti on yleensä sen keskiössä. Tämä toki poislukien tilanteet jossa kartta esittää saarta tai rajautuu muuten vesialueeseen tai muuhun alueeseen jonka olemassaoloa ei haluta ajatella.

Kreikkalaisen Anaksimandrosin ( n. 546 eaa.) maailmankartta. Se jakaa tunnetun maailman siististi kolmeen osaan, antaen eniten tilaa alueille jotka olivat tunnettuja.

Keskiöön laittamisessa on myös toinen hyvä puoli: planeetan pallomaisuudesta johtuvaa vääristymää ei tarvitse miettiä kulkiessa lähialueilla, ja pitkillä matkoilla kartta näyttää lyhyimmän reitin kohteeseen. Näin matkaaja ei esimerkiksi joudu kartan reunan yli, kuten kävisi jos matkustaisi eurooppalaisella maailmankartalla Japanista Yhdysvaltoihin.

Ohessa olevasta Tampereen keskelle pistävästä azimuth-projektiosta näkee esimerkiksi että suorin reitti New Yorkiin tapahtuu matkustamalla luoteeseen, ja Alaskaan taas pohjoiseen. Hyödyllistä, jos voi kulkea kuin lintu (tai jos haluaa kommunikoida sikäläisten radioamatöörien kanssa)!

Kartta tehty työkalulla osoitteessa https://ns6t.net/azimuth/

Yleensä maailmankartoissa keskiöön laitto on hienovaraisempaa: projektio valitaan niin että kotimaa suurempi ja kartan jakokohta niin, että oma manner keskiössä.

Pohjois-amerikkalainen kartta Mercator-projektiolla.
Japanilainen kartta Mercator-projektiolla.

Ongelmaksi muodostuu jos karttaa käyttää tarkoitetun käyttötavan ulkopuolella. Jos kaikkialla maailmassa esimerkiksi käytettäisiin yhtä yleisesti Tampereen keskelle pistävää azimuth-projektiota kun nyt käytämme mercatoria, voisi kuvitella että Australia todellakin on noin vahvasti epämuodostunut kuin yllä olevassa esimerkissä näkyy. Vastaavasti mercator-projektiossa (joka kiitos yleisen käytön karttaohjelmissa lienee lukijalle se tutuin) vääristää Grölantia:

Grölannin koko, jos se sijaitsisi Mercator-kartassa Afrikan vieressä. Sivu: ”The True Size of”

Karttojen ongelma on siis vanha tuttu ”älä sekoita asian kuvausta itse asiaan”. Tai kuten Obi-Wan Kenobi asian ilmaisisi: kartta puhuu totta tietystä näkökulmasta nähden. Mitä kauemmaksi kartan piirtäjän näkökulmasta (tai siis: kartan keskipisteestä) siirrytään, sitä enemmän totuus muuttuu valheeksi.

Suomen koko mercator-kartalla, jos se sijaitsisi Välimeren pohjoisrannalla. Sivulta ”The True Size of”

Ongelmia alkaa syntyä, kun reunalle siirtymän merkitystä ei havaita. Helpoin esimerkki väärästä tietoisuudesta suomalaisena on olettaa että Suomi on noin neljä kertaa Italian kokoinen, kun oikeammin ollaan enemmänkin samankokoisia. Tai yrittää ymmärtää suomalaisten merenkävijöiden reittejä Englannin ympärille tehdyllä kartalla, jolloin valittujen reittien logiikka vaatii esimerkiksi kouluoppikirjoissa enemmän töitä kun olisi suoranaisesti välttämätöntä (onhan tuolla Tampere-kartallakin mahdollista matkustaa Japanista Yhdysvaltoihin, mutta kyllä se vaatii enemmän mentaali-akrobatiaa).

Merkittävin ongelma yhteisesti käytettyjen karttojen kanssa on kuitenkin tapa jolla se asettaa meidät maailmamme syrjälle. On paljon helpompi ajatella että suomalaiset ovat sivustakatsojia maailman asioissa, jos meidät on sinne pistetty myös kartalla. Kuitenkaan politiikan ja kaupan näkökulmasta pohjoisella sijainnillamme ei ole juuri merkitystä: miksi sen pitäisi vaikuttaa karttoihin?

Julkaistu

Mistä puhutaan kun puhutaan kapitalismista?

Usein kuulee sanottavan jonkun kannattavan kapitalismia syistä jotka tiivistyvät ajatukseen markkinoiden tehokkuudesta löytää paras ratkaisu. Asia tuodaan tällöin yleensä esiin annettuna, jolloin siihen on vaikea puuttua. Lisäkysymys mitä kapitalismia kannustava vastustaa, saattaa avata avata ajattelua mielenkiintoisesti.

Kapitalismin määritelmästä

Kapitalismi voi tarkoittaa useita asioita (kuten wikipediasta voi havaita). Koska sanat ovat kontekstisidonnaisia, monet määritelmät tapahtuvat suhteessa (eurooppalaista) kapitalismia edeltäneeseen feudalismiin ja merkantilismiin, tai erotuksena kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliiton (enemmän tai vähemmän nimellisesti välivaiheena) kannattamaan valtiokapitalismiin.

Jos kapitalismi kuitenkin määritellään koko ihmiskunnan historian mittakaavassa, pitää määritelmää pohtia tarkemmin.

Mitä kapitalismi ei ole

Kapitalismin määritelmää voi alkaa pyörittelemällä mitä se ei ole. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinat. Ihmiset ovat vaihtaneet keskenään tuotteita tunnettua historiaa kauemmin, joidenkin mukaan kauemmin kuin raha on ollut olemassa (raha edellyttää valtiota, markkinat eivät). Lähes yhtä kauan ihmiset ovat erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja luottaneet kykyynsä vaihtaa erikoistumisella saamansa ylimääräinen tuote kaikkeen muuhun tarvitsemaansa.

Kapitalismi ei myöskään ole sama asia kuin yritystoiminta (wikipedian lista vanhoista yrityksistä edeltää kapitalismia), vapaa oikeus yritystoiminnan perustamiseen (näitä oikeuksia on Euroopassa perinteisesti rajoitettu syystä tai toisesta myös kapitalismin alaisuudessa), tai globalismi (joka tarkoittaa lähinnä tiedon- ja tavaransiirtonopeutta: kyse on siis kehityksestä ihmisten luonnollisessa toimintatavassa, ja näin edeltää jopa markkinoita).

Mitä kapitalismi on

Sosiologi Max Weberin mukaan kapitalismin perusidea on ”protestanttinen etiikka”. Tutkimuksesta voi sanoa paljonkin, mutta linkin ollessa yllä tyydyn toteamaan kalvinistien kokeneen tärkeäksi kerätä enemmän rahaa kuin mitä ehtisivät elämänsä aikana kuluttaa.

Myöhemmin ajatustapa laajeni. Käytännössä tämä tarkoitti työn muuttumista välinearvosta (”paljonko rahaa tarvitsen pitääkseni itseni lämpimänä ja leivässä seuraavat pari vuotta”) itseisarvoksi (”paljonko voin säästää rahaa elinaikanani”). Ero näiden kahdella on tietenkin siinä että työn tehostuessa1 ensimmäiseksi vähennetään palkkatyötunteja, kun jäljemmässä saatetaan jopa lisätä työntekoa. Kapitalismi on siis ennenkaikkea ajattelutapa.

Ajattelutavan selvittyä voi tutkia paremmin sen logiikkaa. Jos tarkoitus on kerätä enemmän rahaa kuin elämän aikana ehtii käyttämään, vaatii se yhteiskunnassa hyväksyttyjä käytänteitä joiden tuloksena yhdellä puolella maailmaa joku on valmis hakkaamaan lähimetsänsä maantasalle jotta toisella puolella maailmaa joku saisi tienattua enemmän rahaa.

Toisin sanoen: kapitalismia edeltävässä yhteiskunnassa ylläolevan vasemman laatikon ”tyhjä tila” jää tyhjäksi kunnes väestönkasvun vuoksi laajentuminen sinne on tarpeellista (puhuttaessa vaikkapa maanviljelyksestä). Kapitalismissa laajentuminen tapahtuu koska laajentuminen johtaa kasvavaan rahavirtaan, joka nähdään ainoana itseisarvona. Ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi nähdään välinearvoina (sairaspoissaolot; paljonko tarvitaan rahaa korvaamaan luonnon tuhoutumisesta johtuvat kustannukset, esimerkiksi tulvat tai kuivuus).

Miksi kapitalismi on sitten joidenkin mielestä huono juttu?

Länsimaista puhuttaessa puhutaan mieluusti demokratiasta ja kapitalismista.

Demokratia eli kansanvalta tarkoittaa että meillä kaikilla on perusoikeuksia, joihin kuuluvat äänestäminen ja protestit (mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, boikotit jne) yhteiskunnan muutoksen työkaluina.

Kapitalismi taas tarkoittaa erioikeuksia resursseihin, joista monet ovat luonteeltaan rajattuja (Suomessa on vain rajattu määrä metsiä, hyviä mökkipaikkoja, keskeisiä paikkoja kaupungeissa; tuotantovälineiden kuten sähkölaitosten ja tehtaiden valmistus maksaa miljardeja, joten niitä ei kannata tehdä enempää kuin on tarve). Näiden demokraattisten perusoikeuksien ja kapitalismin erioikeuksien välissä on merkittävä ristiriita: jos kansalaiset haluavat luonnonsuojelua, mutta merkittävä metsänomistaja haluaa hakata omistamansa metsän, tai myrkyttää pohjavesistön kaivostoiminnalla, kumpi joutuu väistymään?

Asian tekee vaikeammaksi että kansalaiset toimivat puutteellisen tiedon varassa. Emme tosiasiassa tiedä mitä politiikot ajattelevat tai tahtovat, ainoastaan mitä heidän kerrotaan sanoneen tai tahtoneen.

Nämä ovat asioita joiden selvittämiseen käytämme esimerkiksi miljardöörien omistamia yhteisöverkkosivuja (Facebook/Threads/Instagram; X), miljardöörien päätäntävallassa olevia uutismedioita (Amazonin omistava Bezos omistaa myös Washington Postin; Murdockien perhe omistaa Fox Newsin). Politiikkojen mahdollisuus tavoittaa äänestäjiä on usein riippuvaista miljardööreiltä saadusta mainosrahoituksesta. Tällöin myös kansalaisten mahdollisuus tehdä valistunut päätös vaaleissa tai protestien tarpeellisuudesta heikkenee mitä enemmän kapitalismi ”syvenee” (toisinsanoen: millä elämän osa-alueilla kapitalismiin törmää. Kapitalismi esimerkiksi syvenee jos Yleisradiosta luovutaan ”kilpailua vääristävänä”, tai sosiaali- ja terveyspalvelut myydään yrityksille).

Lopuksi sanottakoon, että koska kapitalismissa raha nähdään ainoana pisteytyksenä, yksi helpoin tapa saada pisteitä lisää on ottaa se toisilta ihmisiltä, esimerkiksi laskemalla palkkoja tai nostamalla tuotteiden hintaa. Suomen sijainti ”maailman onnellisimpana maana” liittyy juurikin siihen että kapitalismia on rajattu sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle, ja vahva ammattiyhdistysliike on tehnyt vaikeaksi kerätä pisteitä väestön palkkojen kustannuksella.

Alaviitteet

  1. Työn tehostuminen on tietenkin asia joka on myös tapahtunut läpi historian: paremmat kyntömenetelmät, kirjapaino yms. edeltävät kapitalismia. ↩︎
Julkaistu

Yleiskatsaus Tähtien sodan poliittiseen rakenteeseen

Koronan ollessa vielä ongelma johon ei ollut rokotetta pidin esitelmän Tähtien sodan politiikasta verkkoconissa. Myöhemmin huomasin palaavani siihen keskusteluissa uudestaan ja uudestaan. Oheinen on laadittu näitä yhdistelemällä omaksi ilokseni. Valtaosa tekstistä perustuu vuosikymmenien aikana sisäistettyjen tarinoiden vastakarvaan luentaan tai wookieepedian artikkeleihin. Koska lähdeteosten lukemisesta on osin vuosia, voi sisällössä olla virheitä. Niitä saa kritisoida ja tarvittaessa teen korjauksia!

Politiikka Tähtien sota -elokuvissa jakautuu karkeasti Tasavaltaan ja Itsenäisten järjestelmien valtioliittoon (”prequelit), Keisarikuntaan ja Kapinaliittoon (”alkuperäiset”), sekä vielä Uuteen Tasavaltaan (”jatko-osat”); jäljemmässä keskityn tässä lähinnä Disney -versioon, mutta käyn lopuksi läpi vielä merkittäviä poikkeuksia aiempaan kaanoniin.

Tekstin punaisesta langasta voi todeta, että yhteistä kaikissa elokuvissa käsitellyille aikakausille on niiden väkivallaksi kiihtyvät ongelmat, jotka luovat tarpeen sankareille. Sankarit eivät kuitenkaan kykene niinkään ratkaisemaan ongelmaa, kuin vähentämään painetta hetkellisesti. Samalla paineenpurun yhteydessä on helppo unohtaa, etteivät Tähtien sodan sankarit taistele niinkään vapaaehtoisesti jonkun ihanteen toteuttamiseksi, kuin vaihtoehtojen puutteesta puuttellisesti ymmärtämänsä perustilanteen palauttamiseksi.

Mikäli tämän unohtaa, on katsojan helppo uskoa että joku elokuvissa tai muussa mediassa esitetty järjestelmä on ”hyvä” tai ”huono” vain sen kautta että seuraamamme päähenkilöt taistelevat niiden puolesta tai niitä vastaan.

Yritän käydä ohessa muutamia perusajatuksia jokaisesta järjestelmästä. Tekstistä on editoitu alaviitteiksi melkoinen määrä Pohjois-Euroopan historiaan liittyviä anekdootteja. Luku omalla vastuulla.

Poliittiset järjestelmät

Tähtien sodasta puhuttaessa keskustellaan usein siitä onko kyse scifistä tai fantasiasta. Lucas tarkoitti tarinan alunperin fantasiaksi (uunipankonpoika pelastaa prinsessan), mutta uuteen trilogiaan mennessä Lucasille oli syntynyt ajatuksia vertauskuvista Rooman historiaan, jonka kautta myös alkuperäisten elokuvien Keisarikuntaa pitää miettiä uudestaan. Legends -tarinoissa Uutta tasavaltaa käsiteltiin toistuvasti Leia Organan noustessa kirjoissa yhä korkeampiin poliittisiin asetelmiin. Disney -kaanonissa taas politiikkaa käsiteltiin lähinnä yhdessä teoksessa joka selittää Organan horisontaallisen urakehityksen politiikosta kenraaliksi.

Esiosat: Tasavalta ja Itsenäisten järjestelmien valtioliitto

Tähtien sodan galaksi esiosien aikaan. Keskellä sinisellä Tasavalta, punaisella (hajallaan kartan keskivaiheilla) tästä irtautunut Itsenäisten järjestelmien liitto, ja äärioikealla Huttien hallitsema itsenäinen alue. Huomaa että galaksin keskuksessa on valtava musta aukko, jonka vuoksi siellä ei ole asutusta, eikä sen läpi voi kulkea.

”Tasavalta” ajatuksena kuulostaa helposti nykyaikaiselta, mutta tarkoittaa perusmerkityksessään ettei ylin johto ole muodollisesti periytyvä. Joskus sanojen merkitykset ovat häilyviä: presidentti voi olla ”elinikäinen” ja/tai virka periytyvä (kuten Pohjois-Koreassa), ja toisaalta keisari voi olla myös vaalein valittu (kuten Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa1).

Tähtien sodan Tasavallassa äänestysoikeus oli merkittävillä poliittisilla voimilla. Näihin kuului paitsi monarkistisia tähtijärjestelmiä kuten Naboo, Alderaan, Chandrila ja Mon Cala, niin myös Kauppaliiton ja Teknoliiton kaltaisia suuryrityksiä, sekä Kauppakiiltan kaltaisia tuottaja-osuuskuntia2. Kuinka paljon näillä äänioikeutetuissa toimijoissa oli itsessään demokratiaa, on kyseenalaista. Naboolla kuningatar äänestettiin kahden vuoden välein, mutta Episodi 1:n perusteella gunganit – planeetan alkuperäisväestö! – eivät olleet äänestysoikeuden piirissä. Toisaalta Alderaanissa rooli oli periytyvä Organan suvun sisällä, joskin kruununperijäksi pääseminen vaati vaikeiden testien suorittamista. Chandrilan senaattori Mon Mothma oli järjestelmäkuvernöörin tytär, viitaten vähintään rutiininomaiseen nepotismiin. Mon Calalla hallitsija oli moninkertaisesti sitoutunut poliittiseen järjestelmään paitsi ylimpänä vallankäyttäjänä, myös korkeimman oikeuden tuomarina ja merkittävänä osakkeenomistajana.

Toimijana Tasavalta oli galaktisen keskuksen planeettojen hallussa. Nämä käyttivät poliittista vaikutusvaltaansa edistääkseen omia etujaan myymällä ja vaihtamalla ääniään paitsi oman planeettansa eduksi, niin myös edustajien oman omaisuuden kartuttamiseksi. Näin senaatin vaalitulokset enimäkseen suosivat tiheästi asuttua galaktista keskusta löyhemmin asutettujen ulkokehien kustannuksella. Esimerkiksi Tasavallan ”armeijattomuus” suosi ennenkaikkea sotavoimien tuottamia menoja vältteleviä sisäkehiä, joiden kauppareiteillä ei ollut avaruusrosvoja tai muita levottomuuksia.3

Näin Kauppaliiton ja Naboon välinen ”kauppasota” oli nähtävissä tiheästi asutetun keskuksen ja harvemmin asutetun periferian välisenä selkauksena: Kauppaliiton pääkonttori sijaitsi lähellä galaktista keskusta ”siirtokunnissa”, kun taas Naboo oli aivan Tasavallan ja ”keskikehän” ulkolaidalla.4 Itse kauppasota taas liittyi pitkälti Kauppaliiton oikeuteen pysyä verovapaana suhteessa Tasavaltaan. Kauppasulku paransi Kauppaliiton neuvotteluasemaa senaatissa, kun taas sen vaikutukset Naboolle olivat parhaillaankin jälkiajatus.

Episodi 1:n jälkeen keskikehälle tuli ilmeiseksi ettei sen tarpeita voitu saavuttaa Tasavallan poliittisen järjestelmän piirissä. Irtautumalla Tasavallasta Itsenäisten järjestelmien valtioliitto pyrki luomaan tilanteen jossa poliittiset päätökset suosivat sen jäsenvaltioiden tarpeita, eivätkä olisi jatkuvasti pelinappuloita joissa sille merkittävät poliittiset kysymykset (kuten armeija tai kauppareittien esteetön kulku) jäisi senaatissa vain muiden asioiden merkityksettömiksi pelinappuloiksi.

Tasavallalle irtautuminen kuitenkin tarkoitti sisäkehän vaatimien raaka-ainevarantojen (mukaanlukien ruokaturvan) joutumista vieraan valtion alueelle. Avaruusrosvojen vuoksi rakennettu robottiarmeija taas nähtiin uhkana Tasavallalle – mitä jos valtioliitto olisi laajenemishaluinen?

Demokratiapuutteen lisäksi haluaisin vielä nopeasti lisätä Tasavallan (ja valtioliiton) mutkattoman asenteen niin robottiorjuuteen (robottien ”pidäkepultit” estivät niitä toteuttamasta vapaata tahtoa), jedien harjoittamaan vauvojen kidnappaukseen, kuin ihmisoikeuksienkin puutteeseen5. Kaikesta päätellen oikeus älyllisen olennon arvoiseen elämään oli vain galaksin yläluokalla, johon pääsi vain siihen syntymällä: sosiaalista liikkuvuutta ei ollut.

Voi vain miettiä kuinka paljon Anakin Skywalkerin ailahtelevasta luonteenlaadusta tuli tietoudesta että hän eli yltäkylläisyydessä mutta äitinsä oli edelleen orja: fakta jota kukaan tämän lähipiirissä ei mitä ilmeisemmin halunnut tunnustaa. Toisaalta Anakin oli orjana saanut kokea rakkautta ja läheisyyttä, jonka hän ”vapaana” jedinä joutui itseltään jo ryhmäpaineenkin vuoksi julkisesti kieltämään: kaapissa eläminen on raskasta.

Tämä Anakinin elämän kaksijakoisuus jo itsessään rakensi Anakinille kokemuksen vain toisista kahleista joka olisivat johtaneet ritarikunnasta eroamiseen ellei kloonisodat ja Palpatinen toistuva puhe senaatin korruption hävittämisestä olisi pitänyt häntä Coruscantissa. Lisäksi sodan aikana tapahtunut nousu jedihierarkiassa aina neuvostoon asti samalla kun häntä edelleen kohdeltiin ulkopuolisena JA ”Valittuna” auttoi ymmärtämään että senaatti ei ollut ainoa paikka jossa oli päivänvaloa kestämättömiä asioita. Siis muitakin kuin vauvojen erottaminen vanhemmistaan ja aivopesu.6

Keisarikunta ja Liitto Tasavallan palauttamiseksi

Tähtien sodan galaksi alkuperäisen trilogian aikana. Keisarikunnan rajoja ei ole merkitty. Yleisesti voidaan sanoa että että mikäli Keisarikunta ei ole tunnustanut jonkun alueen itsenäisyyttä (nämä merkitty), katsoo Keisarikunta niiden kuuluvan sen toimivaltaan. Huomaa kauppareitit. Galaksin läpi kulku tunnettujen kauppareittien ulkopuolella on vaarallista, jopa mahdotonta. Niinpä etäisyys keskustaan on laskettava pääsynä kauppareitille, ja edelleen kauppareittiä pitkin keskustaan. Galaksin keskustassa on valtava musta aukko, jonka läpi kulku on mahdotonta. Galaksin länsiosat ovat täysin tutkimattomia.

Tasavallan muutos Keisarikunnaksi ei Palpatinen julistuksesta huolimatta tapahtunut hetkessä. Kehitys alkoi kun senaatti nimesi Palpatinen ensin liittokansleriksi, ja sitten myöhemmin laajentamalla liittokanslerin valtaoikeuksia7.

Keisarikunnan perustamisen jälkeen valtaa siirrettiin pois senaatin nepotistisilta perheiltä antamalla entisen Tasavallan armeijan johtohenkilöille valtaa myös siviilipuolella (alueellisten armeijoiden johtajien nimeäminen moffeiksi, jotka raportoivat suoraan keisarilliselle valtioneuvostolle). Näin senaatti jäi hiljalleen kumileimasimeksi, joka lopulta hajoitettiin Episodi 4:n alussa (kun keisariksi nimittämisestä oli kulunut 19 vuotta).

Vaikka Palpatine oli sith-valtias, ei hän voinut hallita valtaosaa tunnetusta galaksista vain omalla tahdonvoimallaan. Kuten kaikki autoritääriset ja/tai absoluuttiset valtiaat, pysyi Palpatine vallassa osin pitämällä huolta että merkittäville poliittisille tahoille Keisarikunta tarjosi vakautta ja mahdollisuuksia jotka katoaisivat hänen mukanaan. Esimerkiksi suurkauppiaille Keisarikunta lupasi yhtenäisen ja helposti ymmärrettävän toimintaympäristön, tavalliselle väestölle Keisarin julkiset korruptionkitkemisohjelmat mahdollistivat liiketoiminnalla rikastumisen. Sotilas- ja hallintoura taas mahdollisti etenemisen Keisarikunnan poliittiseen ytimeen asti: kuka vain upseeri saattoi nousta aina moffiksi asti, ja toisaalta valtioneuvostossa oli myös virkamiehiä. Mikään tästä ei olisi onnistunut Tasavallassa.

Hallinto ei tietenkään ollut todellisuudessa taivaspaikka: Tasavallan ongelmia ei niinkään ratkottu, vaan kuten Gordionin solmu: halkaistiin. Sisäkehän tarpeet keski- ja ulkokehän resursseihin ratkaistiin miehittämällä järjestelmiä ja turvautumalla orjatyövoimaan (mm. Chewbaccan kotiplaneetta Kashyyyk). Koska miehitetyt järjestelmät olivat ihmisvähemmistöisiä, tarkoitti tämä jo Tasavallan aikana alkaneen ihmisrodun ylivertaisuuden kanonisointia osaksi virallista politiikkaa.

Toisaalta Keisarikunnassa oli myös tietoinen valuvika: Palpatinella ei ollut suoraa perillistä, eikä poliittisesti lukutaidoton Anakin Skywalker olisi sellaiseksi sopinut. Vaikka Palpatine lupasikin Vaderille tämän olevan kruununprinssi (tai ainakin Vader uskoi asian sen verran varmaksi, että päätti puhua siitä Lukelle), ei tällä ollut tähän mitään muodollisia mahdollisuuksia. Jo esiosien perusteella Anakinin kyky lukea poliittisia liikkeitä oli olematon, ja Keisarikunnan perustamisen jälkeen Vader tyytyi keskittymään johtamaan muutamia jedejä jahtaavia inkvisiittoreita erillään muusta valtionhallinnosta. Alkuperäisen trilogian alkuun mennessä Vaderilla oli muodollisesti korkea asema sotavoimissa (hänet päästettiin Kuolontähden neuvotteluhuoneeseen), mutta amiraalit eivät tunteneet hänen suhdettaan keisariin, ja pitivät tätä parhaillaankin kanssaan tasa-arvoisena. Vader itse taas tunnusti suurmoffi Tarkinin itseään ylemmäksi. Mikäli Palpatine olisi kuollut Vaderin jäädessä eloon, ei hänellä olisi ollut mahdollisuuksia vakuuttaa valtakunnan kuninkaantekijöitä valtapyrkimystensä oikeutuksesta. Parhaassakin tapauksessa hän olisi saavuttanut muodollisen valta-aseman, jossa todellinen valta olisi jäänyt tämän neuvonantajille ja muille korkea-arvoisille sidosryhmille. Vaderin paras mahdollisuus keisarin kuollessa olisikin ironisesti ollut senaatin palauttaminen ja vahvistaminen, jolloin tämä olisi voinut huolehtia korruptionkitkemisestä (joka kaikesta päätellen oli tämän erikoiskiinnostuksenkohde). Todennäköisesti valta olisi myös vähemmän dramaattisen hallitsijan kuolemantapauksen tilanteessa päätynyt suoraan tai epäsuorasti Thrawnille.

Yllämainitusta johtuen Liitto Tasavallan palauttamiseksi (eli Kapinaliitto) muodostui valtansa menettäneistä galaksin sisäkehän nepotisteista jotka olivat paitsi juuri käyneet sisällissodan ajaakseen Keisarikunnan myöhemmin toteuttamaa politiikkaa, niin olivat myös suoraan vastuussa Keisarin valtaannoususta. Niinpä Kapinaliiton johto koostui sellaisista hyvässä maineessa olleista politiikoista kuin entinen sisäkehän järjestelmäkuvernöörintytär ja senaattori Mon Mothma, ja sisäkehän järjestelmäkuninkaalliset ja senaattorit Bail ja Leia Organa; toisaalta sotatarvikkeista ja sotilaista vastasivat ennenkaikkea aiemman valtioliiton jäsenet, tai muuten ulkokehän miehityksestä tai sen riskistä kärsivät järjestelmät kuten Mon Cala ja Tatooine.

Kapinaliitto glorifioi jedejä Tasavallan sotilasarvovallan ilmentymänä (Leia Organalle Obi-Wan Kenobi oli ”kenraali Kenobi”). Samalla Obi-Wanille ja Yodalle oli selvää ettei Luken ja Leian perimästä puhuta, eikä myöskään Kloonisodan yksityiskohdista. On kyseenalaista tiesikö Luke ja Leia taaperoiden kidnappauksista ja aivopesusta, tai jedien asemasta senaatin (ts. Mon Mothman ja kavereiden) käsikassaruudesta kloonisotien aikana.

Sanomattakin on selvä, ettei tässäkään historianvaiheessa ketään toimijaa kiinnostaneet robottien oikeudet. Edes biologisten olentojen orjuutusta ei suoranaisesti tuomittu. Kapinaliitto ei hyväksynyt orjuutusta, mutta tämä johtui ilmeisesti enemmänkin Keisarikunnan kokonaisia järjestelmiä ja lajeja koskevasta käytännöstä, ei siksi että käytäntö olisi pienemmässä mittakaavassa ollut kauhistus. Uuden tasavallan muodostuksen yhteydessä orjuus kiellettiin, mutta velkaorjuus pysyi yleisenä käytäntönä.

Uusi tasavalta ja Ensimmäinen ritarikunta

Kapinaliiton voiton myötä se uudelleennimesi itsensä Uudeksi tasavallaksi. Keisarillisten joukkojen kanssa tehtyjen voitonehtojen myötä Uusi tasavalta laajensi valtansa tunnettujen järjestelmien yli, mutta salli entisten sisäkehän keisarillisten kuvernöörien säilyttää asemansa, mikäli nämä vannoivat uskollisuutta uudelle valtiojärjestelmälle. Keisarikunnan sotavoimat pakenivat Tuntemattomille vyöhykkeille.8

Koska Uusi tasavalta oli vieläkin kaksijakoisempi kuin tätä edeltänyt Vanha tasavalta (sisäkehällä vanhat nepotistit ja entiset keisarilliset; ulkokehällä entinen valtioliitto ja orjuutetut järjestelmät) olivat ristiriidat alusta asti selkeitä. Näiden tahojen yhteistyönä rakennettu Uusi tasavalta pyrki mahdollisimman hajautettuun valtaan. Nyt Tasavallalla ei olisi yhtä pääplaneettaa, vaan sitä siirrettäisiin muutaman vuoden välein vaalitulosten perusteella. Tämän pitäisi vähentää keskuksen ja periferian välistä jännitettä. Sotajoukot vähennettäisiin murto-osaan siitä mitä ne olivat kloonisotien aikana.

Ongelmat kuitenkin jäivät. Uudella tasavallalla ei ollut minkäänlaista koulutusta (kokemusta tai poliittista broilerointia) uusien politiikkojen kouluttamiseksi. Vanhasta tasavallasta peräisin olleet nepotistit olivat tottuneet vetämään kotiinpäin, ja ulkokehälle jokainen poliittinen kamppailu oli mahdollinen elämän ja kuoleman kysymys.9 Kun järjestelmässä ei ole luottamusta kanssapelaajaan, on sen tuho vain ajan kysymys.10

Sisäkehän ihmisvaltaiset ja keskenään homogeeniset valtiot halusivat yhä enemmän keskusjohtoa (ymmärrettävästi: parin vuoden välein muuttava pääkaupunki on aivan järjetön ajatus) ja samalla muistelivat nostalgisesti keisarikunnan aikoihin, jolloin ”junat kulkivat aikataulussa”. Samanaikaisesti keskikehän planeetat kärsivät jälleen avaruusrosvoista ja pelkäsivät joutumista sisäkehän kotiinpäinvedon uhriksi. Senaattoriksi palannut Leia Organa yritti rakentaa kehien välille kompromissia, mutta tämän paljastunut asema Vaderin tyttärenä tuhosi poliittisen uran ja kaikki rauhanomaiset vaikutusmahdollisuudet. Kaiken tuoksinnassa Organalle kuitenkin selvisi että sisäkehä suunnitteli Tuntemattomille vyöhykkeille paenneiden sotajoukkojen avustuksella vallankaappausta. Senaattiin jääneiden keskikehäystäviensä avulla Organa alkoi kaapata sotajoukkojen sisäkehille lähettämiä ”avustuspaketteja”, luoden näin oman yksityisarmeijan jolla hyökätä avaruusrosvojen kimppuun ja samalla valmistautuen uuteen sotaan.

Omalta osaltaan Ensimmäinen ritarikunta luotti ensin Thrawnin paluuseen ja myöhemmin uuden johtajan nousemiseen. Palpatinella ei ollut ollut minkäänlaista aikomusta luovuttaa valtaansa Vaderille TAI Thrawnille. Tämän vuoksi hän oli aivan vallankaappausyrityksensä ensimetreistä lähtien panostanut klooniteknologian kehitykseen (kloonitehtaan perustuminen oli tapahtunut samaan aikaan Naboon hyökkäyksen kanssa).11 Ajatus oli että onnistunut kloonaus johtaisi mahdollisuuteen siirtää Palpatinen aivot aina uuteen kehoon, näin poistaen tarpeen vallanperimykselle.12 13 Tämä ei toki onnistunut.

Mitä sitten tapahtuu?

Tarinan jatko on tietenkin avoin. Lucasin asetelma on siitä kuitenkin nerokas, että perusongelmaa on vaikea ratkaista ilman että Tasavalta jakaantuu kahtia (ja onnistuu samanaikaisesti suojelemaan itseään Tuntemattomilta vyöhykkeiltä tulevalta ulkoiselta uhalta). Kahtiajako ei kuitenkaan liene todennäköistä jo senkin takia, että keskikehä on maalaiskuntamaisesti sisäkehien ympärillä, ollen riippuvainen sisäkehän läpi kulkevista kauppareiteistä sisäisen yhtenäisyytensä varmistamiseksi. Toisaalta sisäkehät tarvitsevat ulkokehiltä ruokaa ja resursseja.

Elokuvissa tarinankerronta päättyy (toistaiseksi) noin 35 vuotta Yavinin taistelun jälkeen. Legendoissa aikajana jatkuu noin 100 vuoden päähän tästä eteenpäin. Merkittävinä eroina tähän mennessä tapahtuneeseen on Legendojen siirtymä ensin Keisarikunnan jäänteiden aiheuttamasta uhasta (noin 0…8 vuotta keisarin kuoleman jälkeen) itse galaksin tuntemattomaksi jääneiden paikkojen tutkimiseen, joista yllättävän usein löytyy joku laajemman galaksin unohtama superase (8…14 vuotta keisarin kuoleman jälkeen).

Tämän jälkeen kirjoissa käsiteltiin galaksin ulkopuolelta tulleiden bioteknologiaa käyttävien, Voimalle sokeiden avaruusolioiden armadan vaikutusta galaksille. Kolmannes galaksin väestöstä kuolee valtavissa pommituksissa. Käy ilmi, että Palpatine ei rakennuttanut Keisarikuntaa vain hevospatsaaksi, vaan koska halusi varmistaa että galaksi olisi valmistautunut tulevaan sotaan (näin Palpatine ei olisi ollut avaruushitler, vaan avaruusstalin). Galaksin kuolemanluvut nousevat niin korkeiksi nimenomaan koska Uusi tasavalta on räjäyttänyt Kuolontähdet ja kaikki muut naftaliinista löytyneet superraseet.

Tämän jälkeen kirjoissa siirryttiin käsittelemään sodan jälkeistä Uuden Tasavallan ja Keisarillisen jäänteen yhdistymistä Galaktiseksi liitoksi, ja sen aiheuttamia poliittisia seurauksia entisille sotasankareille ja heidän lapsilleen. Sarjakuvissa taas hypättiin sata vuotta eteenpäin, jolloin Galaktinen liitto on hajonnut sith-imperiumiin, poliittisesti neutraaliin Keisarikuntaan joka kouluttaa Voimankäyttäjiä rauhanturvaajiksi, sekä näistä kahdesta erillistä Jedi-ritaristoa, sekä Luken lapsenlapsenlapsen vaeltelua näiden kolmen ryhmän välillä palkkionmetsästäjänä. Kumpikin näistä tarinoista päättyi enemmän-tai-vähemmän kesken Disneyn ostettua LucasFilmin.

Alaviitteet:

  1. Olettaenkin että äänestäjiä oli Pyhässä saksalaisessa keisarikunnsasa vain kahden käden sormilla laskettava joukko. Kts. Wikipedian artikkeli Vaaliruhtinas. Vastaavia vaalikunkaita oli myös Suomessa: ennen Vaasoja Ruotsin kuninkaat eivät olleet periytyviä, vaan hallitsijoiksi aikovat kiersivät maakunnat ja hankkivat tätä kautta tarvittavan kansansuosion. Tässä merkityksessä Ruotsi aloitti maakuntien sotilasliittoumana. Ajan kanssa vaalikuninkuuden merkitykset pohjoismaissa muuttuivat: Norja jatkoi vaalikuningas-järjestelmässä muodollisesti 1800-luvulle, mutta äänestetty kuningas oli aina ”sattumalta” sama kuin Tanskan absolutistinen monarkki. Historiasta puhuttaessa termistöön liika nojautuminen on siis oma riskinsä: sanan muodollinen merkitys voi muutamassakin vuodessa kääntyä täysin erillaiseksi käytännöksi. ↩︎
  2. Kuuluisin suomalainen tuottaja-osuuskunta on Valio. Muutenkin osuuskunnat voivat olla merkittäviä suomalaisia poliittisia toimijoita. Esimerkki Valion vaikutusvallasta on koulujen seinällä olevat (olleet?) Maito- ja Terveys ry:n (vuoteen 1958 Suomen maitopropagandatoimisto) mainokset, jotka osaltaan vaikuttavat maamme kansainvälisesti erittäin korkeaan maidonkulutukseen. Toisaalta kuntapolitiikan kaavoitus tapahtuu edelleen pitkälti Suomen osuuskauppojen liiton (SOK) ja Keskon tarpeiden mukaan, mihin puolestaan on liittynyt Lidlin vaikeudet löytää eri asutuskeskuksista kauppapaikkoja. Kuluttaja-osuuskunta Tradeka puolestaan on merkittävä valtakunnallinen vaalirahoituksen jakaja ja yhdistystoiminnan tukija. ↩︎
  3. On myös huomattava että ihmislaji oli alkuperäisväestönä merkittävässä osassa sisäkehän järjestelmiä. Sikäli kun ihmisillä oli merkittävä poliittinen asema keskikehän ulkopuolella, kyse oli kolonialistisista projekteista kuten Naboo. ↩︎
  4. Vastaavia poliittisia jännitteitä voi nähdä myös Suomessa. Kuntavaaleissa valtaosa kunnista äänestää vuodesta toiseen Suomen keskustan suurimmaksi puolueeksi, kun taas asutuskeskuksissa suurin puolue on yleensä kokoomus. ↩︎
  5. Pelkästään kloonien tilanne oli tragedia: kaksinkertainen kehitysnopeus tarkoitti että fyysisesti aikuiset kloonit olivat sodan alkaessa henkisesti edelleen kymmenvuotiaan tasolla ja sodan loppuessa teini-iässä. Armeijassa heidän elossapysymistään ei priorisoitu muuten kuin armeijan koon tarpeiden kautta. ↩︎
  6. Anakin Skywalkerin äiti jäi Tatooinelle orjaksi, vaikka pojan lähipiirissä lienee ollut useita joilla olisi ollut varaa ostaa ennenaikojaan vanhentunut nainen vapaaksi. Owen Lars onnistui tässä vaikka oli huonotuloinen talonpoika. Todennäköisesti käsiä vaihtanut summa oli pienempi kuin muutaman päivän vuokra itsemurhayksiössä Coruscantissa. Toisin kuin muut jedit, Anakin oli erityinen siinä että hän muisti äitinsä. Muille kasvaminen robotti-lastenhoitajan kanssa keskellä hulvattoman eriarvoista luokkayhteiskuntaa oli normaalia. ↩︎
  7. Tämä oli sama periaate jolla Hitler nousi valtaan: hänet nimettiin liittokansleriksi, ja käytti saamaansa valtaa yhdistämällä presidentin ja liittokanslerin tehtävät Johtajaksi. ↩︎
  8. Tämä oli allegoria Saksan vähempiarvoisille natseille antamasta vastuuvapaudesta. Monet natsit olivat merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja heillä oli tietoa ja suhteita joita ilman valtion uudelleenrakennus olisi ollut mahdotonta. Keskeisimmissä rooleissa olleet tekijät pakenivat tunnetusti Argentiinaan. Tämä erotuksena siitä mitä Irakissa tapahtui Saddam Husseinin jälkeen: Yhdysvallat kielsi julkiset virat kaikilta vähääkään Husseinin kanssa tekemisissä olleilta. Näin roolit vapautuivat yhdysvaltalaista sotapropagandaa tuottaneille Husseinin vihamiehille. Järjestely hyödytti suuresti jälleenrakennuksesta vastuussa olleita yhdysvaltalaisyrityksiä. ↩︎
  9. Toimiva demokratia vaatii jaetun kokemuksen siitä että jokaisella poliittisella toimijalla on rajattomasti mahdollisuuksia uuteen yritykseen. Jos on olemassa pelko siitä että yksi poliittinen taho pyrkisi sementoimaan politiikkansa seuraukset vaalien ulkopuolelle (ts. toistoja ei enää olisi), ei muille tahoille kannata jäädä odottamaan vaalitulosta mikäli sillä on mahdollisuus vallankaappaukseen tai vilunkipeliin. Tämä on se Karl Popperin ”suvaitsemisen paradoksi”: jos näyttää siltä ettei joku suvaitse olemassaoloasi tai hyväksy uusintatoistojen mahdollisuutta, niin väkivalta on ainoa pitkällä aikavälillä toimiva strategia. Muuten yhdet hävityt vaalit ja olet kuollut. ↩︎
  10. Viime kädessä tämä johti Suomen sisällissotaan: koko poliittinen järjestelmä oli rakentunut Venäjän puskemiseen rajan toiselle puolelle. Kun tämä elämän ja kuoleman kysymys oli ratkaistu, ei silloisilla politiikoilla ollut taitoa käsitellä sisäpoliittisia kysymyksiä muuten kuin elämän ja kuoleman kysymyksinä. Lopulta merkittävä määrä politiikkoja ja muita ”epätoivottuja henkilöitä” tapettiin ja jäljellejääviä kiellettiin osallistumasta politiikkaan. ↩︎
  11. ”Keisari kloonaa itsensä” oli yhdeksännessä episodissa melkoinen hatustaveto. Juonenkäänne ei kuitenkaan ollut aivan yllättävä: ”Imperiumin perillisessä” (suomentanut WSOY) Luke ja kaverit tuhoavat keisarin tätä tarkoitusta varten rakennuttaman kloonifarmin. Muutamaa vuotta myöhemmin Dark Horsen sarjakuvassa ”Musta Keisari” (suomennettu kahdesti Egmontin ja readme.fi:n toimesta) Keisari tekee uuden lavallenousun juuri näin noin kahdeksan vuotta kuolemansa jälkeen. ↩︎
  12. Tähän liittyy muuttuvassa yhteiskunnassa omat ongelmansa. Mitä kauemmin joku on vallankahvassa, sitä enemmän hän vieraantuu laajemmasta todellisuudesta, ja sitä enemmän hän on riippuvainen mielistelijöidensä poliittisesta tuesta. Samalla riski palatsivallankumoukseen tai talonpoikaiskapinaan kasvaa. ↩︎
  13. ”He pelastivat Hitlerin aivot” on toistuva juonenkäänne spekulatiivisessä fiktiossa, mukaanlukien sarjakuvissa. ↩︎
Julkaistu

Työväenpuolueet Suomessa

Klikkaa suuremmaksi.

Tein muutamia kuukausia sitten Mastodoniin karkean havainnollistamisen suomalaisen työväenliikkeen jakautumisista ja yhdistymisistä, sekä miten puolueet määrittelivät itsensä ideologisesti (ja näin myös suhteessa toisiinsa).

Olen edelleen tähän jokseenkin tyytyväinen, joten ikuistan lopputuloksen blogiin.

Muutamia perushavaintoja ja -huomioita:

  • ”Sosiaalidemokratia” kirjoitetaan nykyään joissain yhteyksissä tuplavokaalilla, mutta näin ei ole SDP:n nimessä. Toisaalta olen kuullut myös sanottavan että puolueen nimi on johdanto ”sosialistisesta” eikä ”sosiaalisesta”, ja siksi tuplavokaalin välttely on perusteltua.
  • Wrightilainen työväenliike eleli säätyvaltiopäivien alla. Tällöin Suomessa ei ollut nykyistä puoluejärjestelmää, vaan liike oli enemminkin valtiopäivillä olevien edustajien yhteenliittymä, samalla tavalla kuin Naisverkosto tänään kokoaa tänään valtiopäivien naisia eri puolueista.
  • ”Läntinen sosialismi” ei ole väärin, mutta olisi pitänyt laittaa ”läntinen marxismi”, joka olisi ollut enemmän oikein.
  • Olen melko tyytyväinen eri aatesuuntausten kuvauksiin. Yritin kirjoittaa nämä tavalla jossa jokainen aatesuuntaus voisi kuulostaa ”parhaalta vaihtoehdolta”, vaikka tietenkin uurnalla käyvänä kansalaisena minulla on oma mielipiteeni joka muodustuu paitsi siitä mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein, niin minkä arvelen toimivan käytännössä.
  • Jälkikäteen hieman harmitti että mitä enemmän ”vasemmalla” (eli punainen) jokin puolue on, sitä oikeammalla se on piirustuksessa. Syy tähän on yksinkertainen: piirrustus aloitti elämänsä muistiinpanoina, joten aloitin vanhimmasta ryhmästä ja etenin alaspäin. Koska kirjoitan oikealla kädellä, niin ”juuret” sitten luistivat enemmän oikealle kuin vasemmalle.
  • Hieman houkuttelisi piirtää mitä tapahtuu sosialidemokraateista vasemmalle, ja näin määritellä maalaisliitto/keskustan sijainti suhteessa kokomukseen ja vihreisiin (puhumattakaan kaikista pienpuolueista jotka elivät ja kuolivat näiden varjossa), mutta en ole vakuuttunut että osaisin määritellä sinisten eri vivahteita tavalla jotka kuvastavat rehellisesti eroja ja voisivat tuntua ”parhaalta vaihtoehdolta” yllä kuvatulla tavalla.
Julkaistu

Mielenosoituksista yleisesti (sekä Pridestä, Elokapinasta ja ruokajonoista erityisesti)

Pride-mielenosoitus Tampereella vuonna 2024.

Mielenosoitukset määritellään usein rajatusti keskitettyihin voimannäyttöihin. Unohdetaan että mieltä voi osoittaa myös kantamalla liikkeen symboleita (sateenkaarilippu-pinssi rinnassa tai lippu parvekkeella), kirjoittamalla mielipidekirjoituksia (lehteen, mutta myös blogiin tai yhteisömedioihin yleensä), puhumalla näkemyksistään julkisesti, pistämällä profiiliin emojeja, tai esimerkiksi piirtämällä grafiitteja (enemmän tai vähemmän huolella, ja/tai luvallisesti).

”Asioita joiden puolesta seison: rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; oikeuksia seksuaalivähemmistöille; pelastetaan Maapallo (ilmastokriisiltä; polykriisiltä); eläköön sosialismi. ”Kirjoittajan Mastodon-profiilista löytyviä symboleita.

Muita ihmisiä ei mielenosoitukseen tarvita. En viitsi tässä yhteydessä miettiä syvemminen mitä yhteiskunnastamme kertoo että hyväksytty poliittinen toiminta typistyy yleensä äänestykseen ja ketään häiritsemättömiin joukkomielenosoituksiin: esimerkiksi Pride pitäisi tiettyjen tahojen mukaan olla ”hyvän mielen” festivaali, josta Kokoomusta ei tulisi puolueena rajata pois vaikka nämä äänestävät Priden edustamia arvoja vastaan valtiopäivillä, tai Elokapinan tulisi ennemmin keskittyä roskien keräykseen eikä autoliikenteen estämiseen.

Samalla vaatimukset mielenosoitusten muuttumisesta enemmistölle sopiviksi kansanjuhliksi tai -harrastuksiksi johtavat helposti tilanteeseen jossa ne eivät kykene saavuttamaan niitä tavoitteita mitä ne muodollisesti ajavat: kyse on lopulta kuitenkin nimenomaan vähemmistöön jäävien näkyvyyden edistämisestä. Jos marssi pitää olla enemmistöystävällinen, karsiutuu mielenosoituksesta helposti pois paitsi vähemmän mediaseksikkäät ryhmät (esim. aseksuaalit, transhenkilöt) ja vähemmistöjen vähemmistöt (esim. autismin spektrin oireisiin kuuluu usein neurotyypillisestä poikkeava käsitys seksuaalisuudesta, mutta Pride tapahtumana ei ole kovine äänineen ja korkean väestötiheyden vuoksi erityisen spektriystävällinen).

Suomesta löytyy vastustamisen epäonnistumisesta helppo esimerkki: köyhyys ja ruokajonot. On helppo sanoa ettei hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään tulisi nähdä nälkää (ja asiasta on laaja konsensus eduskunnan keskuudessa), mutta samalla ruokajonot ovat vuosi vuodelta kasvaneet. * Ruokajonoja ylläpitävät tahot ovat 1990-luvun laman alusta asti puhuneet köyhyyden lievittämisen puolesta, mutta tämä ei juuri ole laajempaa kansaa tai päättäjiä kiinnostanut. Päinvastoin, vähäosaisten tuista on jopa leikattu, mukaanlukien viimesijaista kuten toimeentulotuesta.

Köyhyysriski Suomessa 1990 – 2017. Kuvakaappaus artikkelista ”Köyhyys ja köyhyyden pitkittyminen Suomessa” [2020; kirjoittanut Arttu Kauhanen, Marja Riihelä ja Matti Tuomala]

Jos siis pelkkä näkyvyys (Prideen vuosittain osallistuvat sadat tuhannet ihmiset, tai yhä kasvavat ruokajonot) riittäisi, olisi Suomessa huomattavasti sallivampi seksuaalisuutta käsittelevä lainsäädäntö ja matalampi köyhyys. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ei ole vuosikausiin olleet yhtä poliittisesti latautunut asia kuin tällä hallituskaudella. Samanaikaisesti Pride-liikkeen keskuudessa pohditaan mitä ”kirjaimia” Pride edustaa ja kuuluuko yksi niistä mukana bilettäville ”liittolaisille”.

Vielä loppuun kannattaa sanoa jotain lainsäädännön ja kansansuosion suhteesta. Vuonna 2023 kansainvälisesti 80% väestöstä on valmis uhraamaan elintasoaan polykriisin estämiseksi, mutta tämä ei juuri poliittisella kentällä näy. Toisaalta Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten väliset liitot (Pride-asia tämäkin) laillistettiin oikeuden päätöksellä vuonna 1967, jolloin vain 20% kansasta hyväksyi rotujen väliset liitot (enemmistö saavutettiin 1990-luvun toisella puoliskolla).

”In U.S., 87% Approve of Black-White Marriage, vs. 4% in 1958”

Nämä esimerkit puolesta ja vastaan osoittavat valtiopäivien ja ammattipolitiikkojen työn olevan muutakin kuin toistaa kansan gallupeissa antamia mielipiteitä. ”Kansanedustajuus” ei viittaa siihen että toistetaan kansan mielipiteitä, vaan että tehdään sen pohjalta tutkimuksia ja moraalipäätöksiä: mitä kansa ajattelisi jos sillä olisi pääsy salaisiin materiaaleihin, maan parhaisiin tieteilijöihin, ja rajattomasti aikaa asioiden pohtimiseen?

Jos sen sijaan seurataan vain kannatuskäyriä (tai merkittävien kannatustahojen tahtoa), politiikka muuttuu paitsi lyhytnäköiseksi, niin kuvitteellisen enemmistön diktatuuriksi. Sanon kuvitteellisen, koska jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön jonka toimintaa kuvitteellisen enemmistön edessä vaikeutetaan. Haaveet diktatuurin toteuttamiseen ja ”oikeiden” ihmisten siinä selviytymiseen kertoo joko haaveista luokkayhteiskuntaan jossa ”oikeilla” ihmisillä on erivapauksia lain silmissä. tai sitten ajatuksesta että omat vähemmistöt ovat muuten vain perustavanlaatuisesti hyväksyttävämpiä valtaapitävien silmissä kuin muut vähemmistöt.

Historia ei ole kummallekaan näkemykselle ollut yleisesti kovin hellä.

________

* Yksi kapitalismin erikoisuus suhteessa sosialismiin on ruuan runsas ylituotanto. Esimerkiksi hypermarketeissa merkittävä osa tuoretuotteista jää myymättä, mikä sitten siirretään kaupaksi menevien tuotteiden hintoihin, tehden niistä kalliimpia vähäosaisille. Kaupaksi jäämättömät ruuat sitten menevät roskiin dyykattavaksi tai ”laillisesti” ruokajonoille jaettavaksi.

Julkaistu

Kuka hyötyy kun luonto tuhoutuu?

1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.

Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.

Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).

Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja.  Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.

Vuonna 1943 Tamminiemessä oli kaksi laituria. Alempi laituri poistettiin Kekkosen aikana ja ylempi noin vuonna 2000. https://dev.hel.fi/ilmakuvat/#10/60.1895/24.8826

Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.

Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.

Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.

Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.

Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.

Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.

Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.

MUUTA:

Tampereen kaupunginhallitus. Olipa kerran raitiovaunu. https://youtu.be/KUBaOJBslXc

Suomen luonnonsuojeluliitto: Kekkosen ainaisjäsenyys. Käsittelee Kekkosen janusmaista luontosuhdetta. https://www.sll.fi/lappi/jarjesto/arkistosta-poimittua/kekkosen-ainaisjasenyys/

Luonnonvarakeskus. Metsätalous, marjat ja sienet. Metsästä saatavien sienien ja marjojen arvo ylittää metsän puiden arvon. Pelkästään mustikat ovat arvokkaampia kuin puiden hakkuista saatava tuotto. https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsien-monikaytto/metsatalous-marjat-ja-sienet/

Aija Kaartilainen.  ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/

Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108

Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020.   https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html

Wikipedia: Päijänne-tunneli. Tunneli on varmasti tuttu peruskoulusta, mutta sen eeppinen luonne huomioiden wikiartikkelin selaaminen myöhemmällä iällä kannattavaa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ij%C3%A4nnetunneli

Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot

Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510

Julkaistu

Yksityisautoilu kaupunkitilan suunnittelussa

Yksityisautoilun edistäminen kaupungeissa lähti 1900-luvun alussa oletuksesta, että liikkumistapa olisi mahdollinen vain harvoille. Kuitenkin yksityisautojen määrät ja koot ovat jatkuvasti kasvaneet ja sen myötä myös niiden tarvitsema infrastruktuuri. 1960-luvulle saavuttaessa yksityisautoilua alettiin pitää jo tulevaisuuden liikkumistapana, jolloin kävelyä ja pyöräilyä alettiin kehittää liikenteen sijaan urheiluna. Ero on merkittävä: pyörä tai kävely liikkumisvälineenä vaatii suoria ja mutkattomia reittejä kaupunginosien välillä, kun taas urheilussa halutaan monipuolisesti haastavia, mieluiten ympyrän muotoisia reittejä helposti yksityisautolla saavutettavissa paikoissa.

Tästäkään huolimatta emme ole ennen viime vuosia miettineet yksityisautoilun merkitystä kaupungeissa kokonaisvaltaisesti. Uusia yksityisautoilua parantavia projekteja perustellaan edelleen nimenomaan pienimuotoisina parannuksina, miettimättä pitkän aikavälin kehitystä tai kaupungin lopullista ulkoasua. Esimerkiksi Tampereen Kaleva-Hakametsässä katutilaan on tulossa tulevina vuosina suuria uudistuksia, joista autoliikenteen linjat ovat jo piirretty ja hyväksytty. Kävelyn ja pyöräilyn osalta suunnitelmat ovat kuitenkin edelleen kesken, mikä tulee vääjäämättä tarkoittamaan mutkittelua autoliikenteen ehdoilla.

Kaikenlisäksi yksityisautoiluun tehtävät parannukset eivät tule edes helpottamaan tilannetta. Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty, että parempi yksityisautoiluinfra kannustaa yhä uusia ihmisiä käyttämään yksityisautoa. Näin liikenneruuhkien määrä on teiden leveydestä ja parkkipaikkojen määrästä huolimatta vakio. Sen sijaan puistojen ja kävelyteiden päälle rakennetut autokaistat ja parkkipaikat vähentävät asumismukavuutta ja pidentävät matkustusaikoja, kun taloja joudutaan purkamaan parkkihallien tieltä.

Hämeenkadun liikennettä ennen. Kuvaaja tuntematon. Katu näyttää nykyistä täydemmältä, mutta kuvassa on vain viisi yksityisautoa. Muut ovat parkissa, tehden kuvan pyöräilijän kulun vaaralliseksi esimerkiksi ovien avautuessa. Lisäksi niiden viemä tila on pois jalankulusta, ulkoterasseista ja julkisesta liikenteestä.

Suomessa on haluttu käsitellä yksityisautoilua tavalla, jossa autoinfra ei olisi pois muusta liikenteestä. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa: talojen välissä oleva tila ei kasva yksityisautoilun kehityksen myötä. Niinpä 1900-luvun alussa rakennettujen talojen väliin laitettu autokaista on pois kävelyteistä ja viheralueista. Joskus tilanpuute on johtanut myös talojen purkamiseen tai uudelleenkäyttöön parkkihalleina, kun autoja varten on tarvittu lisää tilaa. Samalla asumisviihtyvyys alueella on laskenut. Tätä ei ole Suomessa yleisesti pidetty ongelmana, koska kaupunkeja on perinteisestikin pidetty ikävinä asuinpaikkoina. Mökkien olemassaoloon liittyy usein ajatus remontoida rakennus talviasuttavaksi eläkepäivien kokoaika-asunnoksi. Uudempana vaihtoehtona tälle ”suomalaiselle unelmalle” on ”nurmijärvi-ilmiö” jossa mökki ostetaan alunperinkin talviasuttavana ja sieltä matkustetaan päivittäin kaupunkiin töihin.

Yksityisautoilun jatkuva lisääntyminen ja kaupunkien muuttuminen asutusalueesta yksinomaan ”työpaikkakeskittymäksi” on yksi mahdollinen tulevaisuudenmalli, mutta se pitäisi tietoisesti valita. Tällöin pitäisi käydä keskustelu siitä, halutaanko keskusta-aluetta viihtyisäksi vai hyvin autoilla lähiöistä saavutettavaksi (kuten Yhdysvaltain Detroit). Ero on merkittävä. ”Autoilukaupungissa” tarvitaan suuria määriä parkkipaikkoja (jokainen auto tarvitsee vähintään kaksi parkkipaikkaa: yhden kodin ja yhden työpaikan läheisyyteen) ja leveitä teitä näiden välillä kulkemiseen. Vaihtoehtona oleva ”julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun kaupunki” taas vaatisi jo olemassa olevienkien parkkiruutujen osittaista muuttamista pyöräteiksi, esplanadeiksi ja puu-istutuksiksi. Jonkin verran näiden vaihtoehtojen välillä on mahdollista tehdä kompromisseja esimerkiksi parkkihallien ja kaupunkitunnelien avulla, mutta nämä maksavat paljon rahaa. Sijoitukset mm. tunneleihin tarkoittavat, ettei kaupungilla usein ole rahaa esimerkiksi kävelykatujen rakentamiseen. Tuloksena yksityisautoilu lisääntyisi tällöin entuudestaan.

PS. Yksityisautoilu on kaupunginsuunnittelukysymyksen lisäksi osin myös luokkakysymys, johon liittyy pyöräilyn lisäksi myös julkinen liikenne. Kansanedustaja Veikko Vallin esitti taannoin twitterissä Tampereen ratikan olevan ”mamujuna” jolla ”lähiöiden työttömät maahanmuuttajat pääsevät isommalla joukolla keskustan Kelaan pyytämään rahaa”. Tviitin taustalla nousee ajatus kaupungin luonnollisesta järjestyksestä kolmeen osaan: on rikkaiden lähiö josta tullaan autolla, palvelusväen asuttama keskusta sekä näistä eristyksissä pidettävien epätoivottujen ghetto, tuleva Rosengård, jossa mahdollisuuksien puute purkautuu väkivaltaisuuksina ja rikollisuutena.