Huomasin ulkoillessani että Clear Channel on aloittanut jälleen ”ulkomainonta tukee yhteiskuntaa” -kampanjansa (jonka oletan jotenkin korreloivan myymättömien mainospaikkojen kanssa):
Valokuva Ulkomainonta tukee yhteiskuntaa -kampanjasta syksyllä 2024. Uusi kampanja on tismalleen sama, mikä vahvistaa epäilystä että tätä käytetään paikkaamaan vähäistä mainostajien kiinnostusta.
Ajattelin sanoa tästä muutaman sanan, lähinnä vastaväitteenä. Minulla on tästä aiheesta useampikin pidempi teksti luonnoksissa keskeneräisinä, mutta kuten sanotaan: täydellisyys on valmiin pahin vihollinen. Tässä mielessä puran tähän muutaman keskeisen asian jotka typistyy siihen että Clear Channelin kampanja on propagandaa sanan yleisimmissä merkityksessä.
Mainonta tyydyttyneillä markkinoilla perustuu aina uusien tarpeiden luomiseen, yleensä suhteessa muihin ihmisiin.1 Tarpeiden tuottaminen taas siinä mielessä ikävää, että laumaeläimenä ihminen on hyvin tietoinen ympärillä olevien ihmisten toiminnasta. Kun mainonta esittelee uusia tarpeita, se mekanismi jolla mainonta pelaa on ahdistus ulkopuolelle jäämisestä, eli kuolemanpelko.
Toisekseen mainonta perustuu näkyvyyteen. Tai tarkemmin: näkyvyyden viemiseen joltakin muulta. Esimerkkejä joita itselleni tulee mieleen ilman suurempaa mietintä on vaikkapa kauppakeskus jonka karttaa on vaikea löytää, tai bensa-asema jonka mainospylväässä hinnat vuorottelevat mainoslauseiden kanssa.2 Toisaalta jälkikäteen kaupunkikuvaan liitetyt mainokset peittävät konkreettisesti arkkitehtuuria sellaisena kuin se on suunniteltu, ja voivat myös vaikeuttaa tai jopa vaarantaa alueella liikkumista (valomainokset pimeällä kaupunkikuvassa ja teiden varsilla), tai jopa asumista ja luonnon kiertokulkua (valosaaste lyhentää ympäristössä asuvien elinikää). Tämä onkin ymmärrettävää: yksinäinen mainos kiinnittää huomiota vaikka olisikin vaatimaton: kaksi mainosta kilpailee huomiosta ja vaatii enemmän suunnittelua. Täysin vapaassa mainostilassa mainokset kilpailevat huomiosta paitsi toistensa kanssa, niin kaiken muun kanssa mitä tilasta löytyy. Muutoksen nopeutta havainnollistavat seuraavat Kompassiaukiota esittävät kuvat, joiden välillä on yhteensä vain noin 20 vuotta:
Helsingin Kompassiaukio 1990-luvun lopussa.Helsingin Kompassiaukio 2015. Kuvassa ei näy toista mainoslakanaa joka estää vastapuolella olevasta portaikosta näkyvyyden aikataululle. Kulkija ei siis tiedä tulisiko hänen kiirehtiä.Helsingin Kompassiaukio 2020. Uusi metrolinja on johtanut uuteen tauluun, mutta samalla näkyvä kello on korvattu valtavalla mainostaululla.
Verkkosivulla taas mainonta on vieläkin ahdistavampaa: paitsi että mainokset moninkertaistavat sivustojen koot ja tekevät niistä raskaita käyttää (pakottaen lukijan ostamaan kalliimman verkkoyhteyden ja yhä uusia päätelaitteita)3, niin mainosten perustehtävään kuuluva huomionhaku on käänteisesti harhauttamista siitä sisällöstä, jonka vuoksi sivustolle on saavuttu. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa ”perinteisellä” sivustolla itsestään käynnistyviä, ääntä pitäviä mainosvideoita, mainoksia jotka halkaisevat uutisartikkelin kahtia koko sivun pituudelta, tai artikkelin sivuun pultattua liikkuvaa kuvaa joka aiheuttaa tietylle väestöryhmälle epilepsiakohtauksia.
Tämä myös tarkoittaa että mainonnan ehtojen mukaan rakennettu sivusto on erilainen kuin tiedonjakamista varten tehty. Monella tavalla Instagrammin tai TikTokin tuomiorullaus on mitä parhaiten mainontaan sopiva media, voihan mainoksia liittää väliin saumattomasti ilman että käyttäjä kokee käyttökokemuksena keskeytyvän, kuten käy esimerkiksi television mainoskatkojen aikana, tai verkkosivun laittaen koko sivun mainoksen, joka pitää erikseen sukea ennen sisältöön pääsemistä.
Koska tarkoitus on pitää tämä teksti lyhyenä (ja yhdellä istumalla kirjoitettuna) päätän tämän vielä pohdinnalla että onko tämä käytettävyyden heikentäminen, ympäristön pilaus, ja yleinen ahdistuksen kasvatus järkevää edes lyhyellä aikavälillä: ei. Ensinnäkin mainonnassa liikkuva raha on yllättävän vähän verrattuna siihen vahinkoon mitä ne tuottavat: mitä enemmän mainosta voi kohdistaa, sitä enemmän sillä on arvoa (ja näin Facebookin mainokset ovat kalliimmasta päästä, mistä huolimatta yhden mainoksen näyttökerta maksaa 12€/1000 näyttökertaa, eli 1,2 senttiä näyttö). Samalla matala hinta kertoo siitä kuinka paljon mainonnalla nähdään arvoa myynnin lisääjänä: ei sekään summa ole kummoinen. Tuhat mainosta vaikkapa Coca-Colan juomisesta tarkoittaisi, että Sinebrychoff on saanut myytyä neljä pulloa kolaa (yksikköhinta 3€/kpl riippumatta pullon koosta) näyttämällä mainoksen tuhannelle ihmiselle. Jos tuotteen arvo on korkeampi, näyttökertoja per myynti on enemmän.
Matala hinta suurelle näkyvyydelle.
Tyydyttämättömillä markkinointi on pitkälti ”täältä sitä nyt saisi” -tyylisiä ilmoituksia. Esimerkiksi ”pitsa ja kola, yhteensä 7€”. Tyydyttyneillä markkinoilla myydään mielikuvia, vertaa vaikkapa Pepsin ja Coca-Colan mainokset, joissa myydään elämäntyyliä, ei niinkään sokerijuomaa. ↩︎
Kohtasin tämän idiotismin Kolmikulman ABC:llä. Kahdella ohiajolla en saanut pelkääjänpaikalta selvää E95:n hinnasta. ↩︎
Aiheen ohi mainittakoon että noin vuonna 2005 Facebookin sivulaidassa oli popcorn-konetta mainostava, flashilla toteutettu banneri, jossa popcorn lenteli laitteesta animoituna kohti katsojaa. Tallensin sen kovalevylle ja vielä viisi vuotta myöhemmin katsoessani sitä silloin-upouudella koneella muuten tyhjässä selainikkunassa, tietokoneen prosessori ei pysynyt mainoksen vaatimusten perässä. ↩︎
Europarlamentti jakoi yhteisöllisissä medioissa seuraavan kuvan sukupuolien välisestä palkkaepätasa-arvosta valtioliiton maissa. Luvut ovat vuodelta 2023, mikä kuvan mukaan on viimeisin vuosi kun luvut ovat saatavilla. Tämä lienee totta: raaka-datan keräys on aikaavievää työtä, ja 16 kuukauden työstöaika (vuoden 2024 tammikuusta) ei ole yllättävä.
Lukijaa kiinnnostanee Suomen sijainti lähellä pahnan pohjimmaista (832‰), reilusti alle keskiarvon (880‰).
Joka kerta kun keskustelu ”naisen eurosta” käydään, yleinen kritiikki on huomauttaa että tässä mitataan kaikkien maassa olevien naisten palkkoja kaikkien maassa olevien miesten palkkoihin (mutta huom: työmarkkinoiden ulkopuolisia ei lasketa). Maissa joissa on työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet (kuten Suomessa), luku siis mittaa eri töiden palkkoja keskenään. Usein tässä yhteydessä mainitaan että jos naiset olisivat kiinnostuneet rahasta, he työskentelisivät ”toimitusjohtajina eivätkä siivoojina” (kuten eräs mastodonissa asiasta huomauttanut kirjoittaja misogynistisesti sanoi).1
Väite on sen verran yleinen, että siitä kannattanee kirjoittaa jo muutamastakin syystä.
Perushuomioitavat asiat ovat seuraavat. Koska yksityiskohtien läpikäynti on hidasta, niin pistän nämä pudotusvalikon alle:
Yleisesti voidaan ajatella että palkka mittaa paitsi työn vaativuutta, niin työntekijän kykyä työskennellä itsenäisesti tilanteissa joissa työnkuvan mediaanitapauksesta poikkeavia asioita tapahtuu. Esimerkiksi (ja nämä ovat nyt räikeitä yksinkertaistuksia) kirjastonhoitajan työstä valtaosa on kirjojen lajittelua takaisin hyllyihin, poliisin työstä valtaosa on istuskelua, toimistotyöntekijän työstä taas kokouksiin osallistumista. Nämä ovat kaikki tehtäviä joihin pystyisi koulutettu apinakin.
Palkka ei siis määräydy työn mediaanitilanteen mukaan, vaan kuinka hyvin työntekijä pärjää poikkeustapauksissa: kirjastonhoitajan pitää osata etsiä tietoa lukuisista tietojärjestelmistä, poliisin kyetä purkamaan räjähdysalttis tilanne, toimistotyöntekijän pitää osoittaa luovuutta byrokratian sisällä. Tämä(kin) seuraa niin sanottua 80/20 -sääntöä, eli että 80% palkasta tulee 20% työstä, ja päinvastoin. (Ja tämän vuoksi kaikista kolmesta listaamastani työstä on olemassa ”alennuslaariversio” jossa työnkuva näyttää ulkopuolelta samalta, mutta ”venymisaste” on eri: esim.: kirjastoavustaja, vartija, assistentti.)
Kehittyneimmissä maissa kyvykkyyttä poikkeustapauksiin mitataan eri tavoin, Suomessa yleisesti koulutuksen pituuden mukaan2. Ajatus on että jos ihminen on selvinnyt vaikkapa ylemmästä korkeakoulututkinnosta, on hän osoittanut pitkäjänteisyyttä, kykyä omaksua tietoa, ja taitoa soveltaa sitä käytännössä. Monet yliopistotutkinnot eivät kouluta professioon (eli antavat lakisääteisesti tunnustetun pätevyyden johonkin tiettyyn tehtävään), vaan ovat ns. generalisti-aloja ja osoittavat yleisesti osaamista vaikeissa tilanteissa (sekä tietenkin mielen sivistystä, minkä merkitystä ei niin paljoa enää tuoda esille).3
Yksinkertaisesti voidaan siis sanoa että jos henkilö on valmistunut lipastolta maikkana, on hän pätevä kaikkiin tehtäviin joihin haetaan maisteria, ellei laki toisin sano. Eli: kaikki tehtävät joihin halutaan maisteri, tulisi olla palkkakehityksen kannalta (lähes) identtisiä, koska maisterien pitäisi olla kykeneviä hyppimään alalta toiselle ilman viivettä.
Toisaalta taas korkeakoulututkinnot jotka valmistavat professioon (yliopistoissa mm. kirjastonhoitajat, proviisorit ja sosiaalityöntekijät; ammattikorkeissa mm. sairaanhoitajat ja poliisit) pitäisi olla vähintään yhtä hyvin palkattuja kuin vastaavan koulutustason generalistiammatit, koska ne osoittavat vähintään yhtä hyvää kykyä pitkäjänteisyyteen (yms.) kuin generalistienkin kohdalla. Eli koska virkamieheltä vaaditaan vähintään alempi korkeakoulututkinto, on sairaanhoitajan palkan oltava kaiken muun ollessa yhdentekevää vähintään yhtä paljon kuin virkamiehen palkka, koska sairaanhoitaja voi aina siirtyä tekemään niitä töitä. Asiaa käsittelee kansantaloustieteessä mm. Baumol-ilmiö. Näin ollen palkka ei verrannu työn tuottavuuteen, vaan työvoiman saatavuuteen.
Jos siis palkat korreloisivat ainoastaan koulutuksen kanssa, tulisi naisten euron olla runsaasti, sanotaan että ainakin kahdeksannen, korkeampi kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ole.
Työn palkka merkkinä arvosta, ja tuottavuuden erottaminen palkasta
Usein kerrottu vitsi on, että työstä maksettava palkka on sitä korkeampi mitä vaikeampi sen arvoa on mitata. Siivojalle tai marjanpomijalle maksetaan esimerkiksi minimipalkka vain mikäli hän onnistuu saavuttamaan lähes epäinhimillisen korkean tehokkuusluvun.4 Sen sijaan johtajalle voidaan maksaa useita miljoonia euroja riippumatta yrityksen menestymisestä, koska työn arvoa ei voida mitenkään erottaa sellaisista asioista kuten markkinoiden tilanne (nousu- vai laskukausi); yrityksen tutkimus- ja kehitysyksikön yli kymmenen vuotta sitten alulle panemat innovaatiot, työntekijöiden tyytyväisyys, jne. Keskipalkkaiset työt jäävät mitattavuudessa tähän väliin.
Suomesta puhuttaessa palkkakärkeen asetetaan yleensä kaksi eri ammattia: lääkärit ja ahtaajat. Lääkärien palkat ovat nousseet tähtitieteellisiksi kiitos alalla olevien tyhjien työpaikkojen: työnantajat joutuvat huutokauppoihin palkoista saadakseen työtehtävät täytettyä.5 Toisaalta ahtaajien palkkojen takana on näiden asema koko vienti- ja tuontiteollisuuden pullonkaulassa: jos heille ei makseta heidän haluamaansa palkkaa, ei heidän työpistettään lakon aikana saapuvilla tavaroilla (mikä on jotakuinkin kaikki mitä Suomessa valmistetaan vientiin, tai mitä ulkomailta ollaan tuomassa Suomeen) ole myöskään käytännön arvoa.
Tässä kohtaa on mielekästä todeta että ennen ns. tammikuun kihlausta jossa työnantajat suostuivat samaan neuvottelupöytään ay-liikkeen kanssa, oli yleistä että lakkoja murrettiin Vientirauha Oy:n kautta väkivalloin mikäli työntekijät eivät suostuneet säästäväiset elinkustannukset kattaviin palkkoihin.6 Toisin sanoen ahtaajien palkat nyt tai ennen eivät missään kohtaa vastanneet työn ”todellista” arvoa, jos sellaista voi tässä kohtaa edes laskea. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon tuotteen myynnin ja valmistamiskustannusten välisestä erotuksesta tulisi mennä kuljetukseen, ja kuinka suuri osa kuljetuskustannuksista puolestaan ahtaajille (ja edelleen: kuinka paljon osinkoina yritysten omistajille). Tälle kysymykselle ei ole minkäänlaista ”luonnollista arvoa” vastauksena.
Samalla tavalla siivoojien kohdalla kyse ei ole niinkään heidän työnsä luonnollisesta arvosta, vaan siitä ettei alalla ole pulaa työntekijöistä, tai mahdollisuutta järjestäytymiseen. (Käytännössähän mikäli siivojia ei olisi, heidän työnsä tehtäisiin tilojen muiden työntekijöiden toimesta muiden töiden ohessa. Näin siivojan työn arvo on seuraavaksi matalimman työntekijän palkan arvo, ja näiden arvo taas seuraavaksi matalimman, aina toimitusjohtajan palkkaan asti.7)
Siitäkin huolimatta että Suezin kanavaan jumittunut Ever Given tuotti pelkästään kanavaa hoitavalle yritykselle neljännesmiljardin dollarin tappiot vuonna 2021, ei laivaa irti kaivannut saanut ilman mediahuomiota edes normaalia ylityökorvausta.
Aiemmin ”arvokkaimpien ammattien” listalla oli myös paperimiehet samasta syystä kuin ahtaajat. Rakennemuutoksen myötä palkkaa tukeva pullonkaulaasema on kadonnut, ja heidän kohdallaan on osin palattu Vientirauhan aikoihin: tässä viitekehyksessä UPM:n lakot 2022 (jossa paperialan työt haluttiin jakaa viiden eri sopimuksen kesken, jolloin siivoojille yms. voitaisiin maksaa vähemmän) näyttävät järkeenkäyviltä. Samaa on Suomessa tehty viime aikoina enemmänkin: yrityksiä joissa on ollut vain yksi palkkasopimus, on työntekijöitä tavalla tai toisella yritetty saada useamman sopimuksen piiriin.8
Julkinen sektori naisten työnantajana
Yksi merkittävimpänä syynä naisten huonoon tilanteen on naisten suurin työnantaja: julkinen sektori (valtio, hyvinvointialueet, kunnat). Koska pohjoismaiseen malliin kuuluu että pakolliset palvelut ovat valtion järjestämiä (erotuksena siitä että julkinen sektori ostaa ne kolmannelta sektorilta [eli yhdistyksiltä/säätiöiltä] tai yrityksiltä). Koska julkisten tuottamat palvelut ovat lähes linjastaan palkkaintensiivisiä (ts. näitä ei juuri voi automatisoida), on ”yhteiskunnan etu” että palkkakustannukset pidetään kurissa. Käytännössä tämä tarkoittaa että matalat palkkakustannukset johtavat mataliin veroprosentteihin, jotka puolestaan hyödyntävät työntekijöitä jotka ovat töissä yksityisellä tai kolmannella sektorilla. Jotka siis ovat miehiä.
Tilannetta vaikeuttaa, että julkinen sektori voi käyttää lainsäädäntövaltaa estääkseen alan työntekijöitä menemättä lakkoon perustellen sitä välttämättömäksi yhteiskunnalle. Yleinen vitsi on, että välttämättömään työhön lakkojen aikana määrätään enemmän työntekijöitä, kuin samaa työtä tehdään lakkojen ulkopuolella. Näin lakkoilu on vaatinut työntekijöitä irtisanoutumaan, tai jopa irtisanomaan oikeutensa suorittaa ammattia. Toista työnantajaakaan ei voi hakea, koska esimerkiksi sairaanhoitajat ja opettajat voivat lähes ainoastaan työllistyä julkiselle (ota tai jätä).9 Toisaalta julkisella sektorilla on paljon toimintatapoja jotka laki suoranaisesti kieltää (mm. ketjutetut työsuhteet; kunta-alan työpaikkojen palkkojen sopiminen työnantajien toimesta), joita jostain syystä ei juuri käytännössä noudateta.
”Kulttuuriset erityispiirteet” näkyvät myös esimerkiksi silloin kun Orpo on viime kuukausina puhunut ”vientivetoisesta” mallista jossa vientisektori saisi tulevaisuudessa korkeammat palkankorotukset kuin muut sektorit.
Työmarkkinoiden yhteiskuntaa hitaampi muuttuminen
Merkittävin yksittäinen syy naisten heikkoon suoriutumiseen ei ole huonommin palkattu työ (sitäkin on), tai että naisten on vaikeampi saada hedelmällisessä iässä palkankorotuksia (mikä myöskin on totta), vaan palkaton työ. Lyhyesti sanottuna suomalainen(kin) yhteiskunta on sellainen jossa paitsi palkkatyöt ovat sukupuolittuneet, niin niin ovat myös palkattomat työt. Valtaosa näistä palkattomista töistä (kaupoissa käynti, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, siivous) jää yhä enimmissä määrin naisten tehtäväksi. Kun ihminen kykenee tekemään vain rajatun määrän tunteja töitä vuorokaudessa, niin palkattoman työn jääminen naisten harteille tarkoittaa, etteivät he ole yhtä paljoa palkkatyömarkkinoiden käytettävissä. Tämä siis tarkoittaa että miehet (puolisot) odottavat että naiset tekevät nämä työt; naiset hyväksyvät että heidän tulee tehdä nämä työt, ja työnantaja olettaa että nainen (oli hänellä lapsia tai ei) on vähemmän valmis sitoutumaan työpaikkaan (esimerkiksi tekemällä ylitöitä, koska on kiire hakemaan lapset ja tekemään ruokaa) kuin mies (oli tällä lapsia tai ei). Asiat ovat toki menossa parempaan päin: isät ovat yhä enemmän läsnä lastensa elämässä, mutta luvut eivät ole kummoisia. (Toisaalta koska miehet saavat helpommin palkankorotuksia ja ylennyksiä alle nelikymppisenä, saattaa olla myös taloudellisesti järkevää jättää nainen kotiin.) Tässä on siis noidankehä!
Katsotaan vaikka tätä graafia. Vanhempainmäärärahat jakaantuivat vuoden 2023 alussa tapahtuneen lakimuutoksen jälkeen niin, että molemmat vanhemmat saivat 160 päivää vanhempainvapaata. Siitä sai luovuttaa toisen vanhemman käytettäväksi 97. Eli toisinsanoen, jos vanhempainvapaat jakautuisivat täysin tasaisesti, miehet olisivat käyttäneet näistä 50%. Jos miehet olisivat lapanneet kaikki siirrettävät päivät puolisolleen (eli käyttäneet itse 160 – 97 = 63), heidän tuloksensa olisi 19, 7% [63/(160*2)] (ja käänteisesti jos naiset olisivat vastaanottaneet kaiken ajan mieheltään, niin heidän lukunsa olisi tietenkin 80,3%). Tulos: kaksi vuotta sitten yhdessäkään maakunnassa miehet eivät saavuttaneet edes minimiä, vaan jättivät tukia pöydälle päästäkseen töihin.
Lähdelinkki: Kela.
Muitakin työmarkkinoihin vaikuttavia asioita voi listata, esimerkiksi millä mekanismilla työnantajaille korvataan työntekijän siirtyminen äitiys- tai vanhempainvapaalle (olisi suhteellisen helppoa rakentaa työnantajille pakollinen vakuutus joka korvaa enemmän kuin täysimääräisesti uuden työntekijän koulutuksen), mutta nämä jätetään myöhempään tekstiin.
Nyt kun perusmuuttujat on käsitelty, siirrytään tuloksiin.
Yleistäen voidaan sanoa että ongelmat johtuvat siitä että nyt työmarkkinoilla käytössä olevat sukupuoliroolit ovat vääristyneitä peilejä säätyläistön arjesta: tällöin mies kävi talon ulkopuolella töissä (mutta yleensä talouden omistamassa paikassa), kun vaimo jäi kotiin valvomaan palvelijakuntaa ja kirjanpitoa, osallistuen vapaa-aikanaan yhteisötoimintaan.10 Tässä mielessä työt olivat keskenään hyvin samanlaisia, ja miehen ollessa estynyt vaimo saattoi ottaa myös ”ulkopuoliset” työt hoitaakseen joko väliaikaisesti tai pysyvästi (olivathan ”ulkopuoliset” työt kuitenkin viime kädessä kotitalouden omistusten huolenpitoa). Aikoen myötä tämä kategoriajako ”kotitöihin” ja ”ulkotöihin” on päässämme pysynyt samana, vaikka kategorioiden sisältö on muuttunut kovasti: keskipalkkainenkaan työ ei yleensä enää liity nimenkirjoitusoikeuteen, ja toisaalta kotitalouskaan ei ole enää niin mutkikasta esihenkilötyötä kuin silloin.11
Säädyttömät ovat toki aina käyneet töissä sukupuolesta riippumatta, kuten jo Suomi-filmejä katselemallakin voidaan havaita.
Tässä kohtaa yleensä sanotaan että poikkeuksiakin aina tapahtuu. Muistelen erään menestyjän maininneen saaneensa johtoasemaan kuuluvan työpaikan viimeisillään raskaana, kun oli luvannut työhaastattelussa etukenossa lapsenhoidon ensimmäisestä päivästä eteenpäin kuuluvan kokonaan miehelle. Toki näitä tapahtuu. Lukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää etteivät tällaiset tilanteet ole skaalautuvia: kuvatussa tilanteessa haastateltu nainen lupasi aviopuolisonsa toimivan ”vaimona”. Itse perusongelma, jossa toinen vanhempi pistää työuransa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, ja sitten vielä kymmenen vuotta vajaateholle, on kansantaloudellisestikin ongelmallista.
Ratkaisumalleja on useita: jos työviikon oletustunteja vähennettäisiin edelleen edes jotenkin siinä mallissa kuin sata vuotta sitten suunniteltiin, voisi toinen vanhempi olla jatkuvasti kotona ilman että tämän tarvitsisi olla pois työstä. Toiseksi-parhaana ratkaisuna lastenhoidon antamista vain yhdelle puolisolle voidaan rajoittaa, ja vanhempainpäivärahan pituutta voidaan pidentää (jotta ei synny tilannetta jossa vuoden vanhaa lasta ei haluta jättää yksin vaikka vanhempainraha on käytetty loppuun), ja sen käytön käyttämättä jättämistä voidaan vaikeuttaa.
Nämä eivät ole ainoita vaihtoehtoja, tai välttämättä edes parhaita. Tarkoitus on vain osoittaa, että vaihtoehtoja olemassaoleville käytänteille on olemassa, jos ”naisten euroon” halutaan tosiallisesti puuttua muuten kuin toteamalla että mitäs valitsitte väärän ammatin, lupasitte jäädä pääasialliseksi vanhemmaksi, tai synnyitte naispuolisoksi.12
Mikä tuntuu olevan yleinen diskurssi tämänkin aiheen tiimoilla sen 15 vuotta kun aihetta olen seurannut.
_ _ _
Valitsin tämän nyt kysymyksenasetteluksi tiedostaen sen olevan yksinkertaistuksena jopa olkiukko; en väitä että jokainen promillelukua epäilevä on misogynisti. Tämä ei ole aihe josta Suomessa paljoa puhutaan numeron ilmoittamista syvemmin, ja siksi ”esson kahvila”-keskustelussa (joihin vaikka mastodon tai reddit kuuluvat), edes yleisimmille vastaväitteille ei löydy perusteluja. Tässä mielessä olen nyt valinnut keskustelun ”vastaväittäjäksi” yksinkertaistuksen. Paremmat vastaväitteet (niitäkin on) jätetään mahdolliseen myöhempään viestiin. ↩︎
Muitakin tapoja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihannoidaan tilannetta jossa työura alkaa jostain helposta kesätyöstä, josta sitten edetään monimutkaisempiin tehtäviin sitä mukaan kuin työntekijä osoittaa pätevyyttä. Saksassa taas on tyypillistä että työntekijä kouluttautuu työnantajan järjestämillä kursseilla yhä monimutkaisempiin töihin. ↩︎
Historiaallisesti Suomessa teknillisten ja kaupallisten korkeakoulujen olemassaolo johtui ns. perinteisten korkeakoulujen halusta kouluttaa ainoastaan ns. akateemisiin tutkintoihin: tiukkaa yhteen ammattiin kouluttautumista pidettiin rahvaanomaisena. Luokkayhteiskunnan perua. (Yliopistoa voi kutsua monen korkeakoulun yhteenliittymäksi: esimerkiksi Tampereen yliopisto aloitti yhteiskuntatieteellisenä korkeakouluna ja Jyväskylä kasvatustieteellisenä; Helsingin yliopisto aloitti muodollisesti uskontotieteellisenä: sääty-yhteiskunnassa se tarkoitti virkamiesten loppukoulutusta, ja piilaaksomaista ”dropout”-putkea porvareille ja aatelisille. ). Ammattikorkeakoulujen yleistyessä teknilliset ja kaupalliset korkeakoulut alkoivat kutsua itseään yliopistoiksi merkkinä siitä että heillä kykeni kouluttautumaan tohtoriksi asti. ↩︎
”Kouluttamaton työ” on monella tavalla fiktio. Siitä puhuttaessa tarkoitetaan, että työhön vaadittua osaamista ei tunnisteta tai arvosteta. Kun Ukrainan sodan vuoksi Suomeen ei tullut enää marjanpoimijoita, työhön ryhtyneet suomalaiset eivät kyenneet lähellekään sellaisia tehokkuuslukuja, jossa näille maksettava summa oli mitenkään mielekäs. ↩︎
Toisin sanoen alalla työttömyys on alle kitkatyöttömyyden. Suomen virallinen kanta on 1990-luvun alusta asti ollut varmistaa, ettei minkään alan työttömyys laskisi tästä johtuen liian alas. Lääkärien kohdalla ollaan – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – epäonnistuttu. ↩︎
Vientirauhasta puhuminen on tärkeää senkin vuoksi, että sen toiminta oli Suomen politiikkaa läpäisevä punainen lanka sisällissodasta aina talvisotaan: ”Mäntsälän kapinan” taustalla oli pelko ettei Vientirauha (jossa Vihtori Kosola oli aktiivinen) ei ollut riittävä estämään ay-liikkeen vaikutusvallan kasvua Suomessa. ↩︎
Ajatusleikkiä jatkaakseni: mikäli kaikki yrityksen työntekijät jotka eivät olisi toimitusjohtajia menisivät lakkoon, ja tämä koskisi myös mahdollisesti palkattavia uusia ja/tai väliaikaisia työntekijöitä, tuloksena tuli tärkeäksi palkata niin monta uutta toimitusjohtajaa kuin nyt onkin tarpeen. Samalla palkkiota tulee siten ettei se ylitä yrityksen omistajilleen maksamaa osinkoa, joka puolestaan on viime kädessä se summa rahaa jonka yritys on onnistunut säästämään palkoista, mutta jolle se ei ole keksinyt yrityksen liiketulosta parantavia käyttötapoja. ↩︎
Yllä kuvatun ohella toinen yleinen tekniikka on jonkun yksikön ulkoistaminen, jolloin ulkoistetun yksikön palkkasopimus voidaan vaihtaa. ↩︎
Sama tilanne on myös silloin kun kaupunki kilpailuttaa julkista liikennettä järjestäviä yrityksiä. Hyvä veroprosentille, huono työntekijöille. Yritysten omistajat saavat kuitenkin aina omansa, tai muuten yritys menee konkurssiin kesken sopimuskauden. ↩︎
Esimerkiksi Punaisen Ristin toimintaan, josta merkittävä osa myöhemmin kansallistettiin kun valtiolta alkoi löytyä rahaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sairaaloiden symboli on sama kuin Punaisella Ristillä. ↩︎
Kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin ihannoimaan ”ydinperhettä” jossa nainen istuu työpäivän kotona puhumatta kenenkään kanssa, ainoastaan valmistautuen miehensä kotiintuloon, mielenterveysongelmat alkoivat kasvaa, ja sen myötä mielenterveyslääkkeiden käyttö: reseptillä ja itselääkintänä. ↩︎
Lisäksi naisia ei yksinkertaisesti arvosteta. Helsingin Sanomat sitoutui 2010-luvun lopussa lisäämään asiantuntijoina haastateltuja naisia, kun luku oli lehdessä tähän asti ollut noin 20%. Kun yritystä oli tapahtunut pari vuotta, todettiin että tilanne on vaikea koska poliittinen johto on miesvaltainen. Luku ei kuitenkaan noussut Marinin ”viisikonkaan” aikana, jolloin Helsingin Sanomat perääntyi kokeilusta. ↩︎
Vaalikoneista on sanottu paljon: paitsi yleisesti, niin menossa olevien kunta-/hyvinvointialuevaalien kohdalla erityisesti Iltalehden/Alman koneesta. Ohessa pari ajatusta sanotusta, siinä toivossa että tässä on jollekin uutta:
Vaalikoneilla on kolme tehtävää, joista ilmeisin on auttaa äänestäjää löytämään sopiva ehdokas. Kaksi vähemmän ilmeisintä on testata ehdokkaan kykyä tasapainotella poliittisten kysymysten vaihtoehtojen vaikutukset, sekä tarkistaa ehdokkaan tietämystä äänestäjille tärkeistä asioista.
Aika ennen vaalikoneita
Kuntavaalit periytyvät ajalta jolloin kuntalaiset tunsivat toisensa enemmän-tai-vähemmän hyvin: ilman autoja kun asuinalueet, työssäkäyntialueet, ja kaupat kun olivat toisiaan liki: kaikki tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Ihmiset kävivät samoissa työpaikoissa (tehtaat, maatilat), ostivat ruokaa samoista kaupoista1, kävivät samoissa vapaaehtoistöissä, harrastuksissa2, ja kirkossa3. Tämä tarkoitti että käsitys ehdokkaiden yleisestä kyvykkyydestä hoitaa yhteisiä asioita oli hyvin selvillä vähintään toisen käden tietojen kautta. Tämä vastasi vaalikoneen ilmeisimpään tehtävään: pätevän ehdokkaan löytäminen.
Kaksi seuraavaa kriteeriä saattavat olla nykylukijalle vaikeampia hahmottaa. Koska koulutus/ammatti korreloi vahvasti puoluekannan ja harrastustoiminnan kanssa (ja näin kiinnostuksenkohteiden), oli luonnollista että samat verkostot pyörittivät myös maakuntalehtitoimintaa. Uusi Suomi oli kokoomuksen äänenkannattaja pk-seudulla, Aamulehti taas Pirkanmaalla. (Uuden Suomen toimitus oli samassa osoitteessa Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kanssa!) Tämä tarkoitti että lehdet pyrkivät vastaamaan tilaajilleen tärkeisiin asioihin, ja ottamaan niihin tarvittaessa näkökulman joka vastasi lukijoidensa maailmankuvaa. Esimerkiksi lakkoihin saatettiin ottaa monisanaisemmin työntekijöiden (miksi lakkoon on ryhdytty, onko ammattiyhdistyksellä millainen sotakassa jatkaa lakkoa, pysyvätkö työntekijät yhteisessä rintamassa) tai omistajien (vaikutus osinkoihin) kanta.
1990-luvun alussa moni lehti lopetti, ja jäljellejääneet ryhtyivät poliittisesti sitoutumattomiksi, tarkoittaen ettei niiden näkemykset oltu sidottu puoluetoimintaan. Tämä ei tarkoita samaa kuin että ne olisivat puolueettomia: lehdet enemmän-tai-vähemmän suoraan kannattavat tiettyä arvomaailmaa, joka näkyy siinä kuinka ne maailmaa tulkitsevat. Historiaallisesti Helsingin Sanomat kampanjoi näkyvästi ja pitkään 1990-luvulla EU-jäsenyyden puolesta, ja yleisesti ottaa talouspolitiikassa mielellään oikeistopuolueita lähellä olevia näkemyksiä.
Toisaalta taas (antaakseni helpon nykypäivän esimerkin) Aamulehden viikkoliitteessä on ”Liikennetohtori” -palsta, jota ylläpitää autokouluyrittäjä ja perussuomalaisten kuntavaltuutettu, Arto Grönroos. Grönroosia käytetään yleisesti myös liikennepolitiikan ja liikenneonnettomuuksien asiantuntijana. Niinpä lehden tapa käsitellä liikenteen ongelmia pyörii väistämättä akselilla autokaistojen lisäys ja pyöräilyn vaikeuttaminen, näkemykset jotka Tampereella keskittyvät yleisesti oikeistopuolueisiin. (Selkeyden vuoksi: liikennekysymyksistä olisi mahdollista saada Tampereen yliopistolta myös tohtorintutkinto. Grönroos on koulutukseltaan ylioppilas.)
Vaalikoneiden hyödyt
Kun paikallisyhteisöt ovat nyt erinäisistä syistä hajonneet, eivät kuntalaiset kykene valitsemaan ehdokastaan sen perusteella miten hyvin hänet tuntevat. Myöskään lehdistö ei pyri tasapuolisuuteen samalla tavalla kuin silloin, kun lähes jokaisesta kylästä löytyi vähintään muutama aatteelisesti erimielinen toimitus. Niinpä 2000-luvun alussa lähes ainoa tapa saavuttaa kaikki äänestäjät oli vaalimainonta, joka puolestaan suosii ehdokkaita joilla on suuremmat vaalikirstut. Suurimmat vaalibudjetit taas ovat tietenkin niillä, joilla on rahaa omasta takaa tai tehtyjen vaalilupausten kautta saatuja lahjoituksia. Nämä lahjoitukset eivät korreloi puoluekannan kanssa tasapainosesti, vaan ”varmasti läpimenevien” ehdokkaiden vaalikassojen erot voivat olla kolme tai neljäkin kokoluokkaa eroavia: käytännössä tämä tarkoittaa että kun vasemmistopolitiikko käyttää koko vaalibudjetin esitteisiin, voi oikeistopolitiikolla olla varaa lehti-, internet-, ja TV-mainoksiin. Äänestäjä voi myös antaa kuluttajana opittujen signaalien johtaa ajatteluaan ja miettiä, että kalliit ja hienosti taitetut mainokset korreloivat tuotteen laadukkuuden kanssa. Näin ei tietenkään ole asianlaita: lopulta kuntavaltuustoon astelee aina joku politiikkaa harrastuksena tekevä. Eräs aihetta tilastojen kautta tutkiva blogipostaus löytyy täältä. Halutessaan lukija voi pohtia millaisia yhteyksiä tällä on kuntavaalien aiempaan järjestystapaan (1920-luvulle), jolloin nykyisen yksi-asukas-yksi-ääni -vaalitavan sijaan äänimäärä perustui maksettuihin veroihin.
Samalla vaalimainonta on johtanut puolueiden muuttumiseksi osittain brändeiksi, tuotteiksi: tärkeää ei ole niinkään mitä puolueet edustavat tai kuinka hyvin ehdokkaat arvoja edustavat, vaan mitä äänestäjä kokee äänestäessään tiettyä puoluetta.4 Vaalikoneiden kohdalla tiedettävästi toimitukset ovat saaneet moitteita kun heille on tarjottu ”väärää” puoluetta.5
Kaiken tämän keskellä vaalikoneet siis tarjoavat edes yhden areenan, jossa kaikilla ehdokkailla on sama mahdollisuus tulla kuulluksi.
Vaalikoneiden haitat
Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä. Optimaalisesti vaalikoneet tuovat esille vaaleissa esillä olevia kiistakysymyksiä tavalla, joihin toimittajat olettavat äänestäjien äänien jakautuvan jotakuinkin tasan (kysymys johon kaikki vastaavat samalla tavalla, on hyödytön). Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä, ja epäkohdat keskittyvät Suomessa oman kokemuksen perusteella jotakuinkin seuraavasti (lista ei ole täydellinen):
Mitä toimitus näkee tärkeäksi. Vaalikoneet saattavat jättää jollekin puolueelle tärkeän aiheen kokonaan tai osittain koneen ulkopuolelle, tai päinvastoin nostaa keskusteluun asioita joita puolueet eivät ole nostaneet merkittäviksi. Pahimmillaan vaalikonekysymys käsittelee asiaa, jonka vain toimitus itse on huomioinut.6
Miten toimitus esittelee tärkeäksi näkemänsä asian. Esimerkiksi Iltalehti on asettanut hyvinvointivaltion ja puolustusmenot toistensa vastakohdiksi (retoriikka on napattu Yhdysvalloista, joissa sikäläistä hyvinvointivaltion puutetta on perusteltu puolustusmenoilla), vaikka vaihtoehtona olisi esimerkiksi verojen nosto, verokannan laajennus (tutkitusti veropohja on hapertunut), kutsuntojen laajennus ja asevelvollisuuden siirto kouluttautumisen jälkeen suoritettavaksi, puolustusliittojen syvennys, tai jopa Venäjän vasalliksi ryhtyminen.
Toimituksen vaalikonekysymykset eivät välttämättä ole kirjoitettu äänestäjää vaan lehteä varten. Vaalikoneen kysymysten perusteluista voi helposti kirjoittaa uutisia, tai jopa lööppejä.
Miten toimitus arvouttaa tärkeäksi näkemänsä asian.7
Mistä toimitus tulkitsee poliittisen keskustelun kertovan.
Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” -kysymyksen voi tulkita myös sitä kautta ettei suurten ikäluokkien arvomaailmaa nähdä enää annettuna (ymmärrettävää: sukupolvilla kun yleensä on erilaiset arvomaailmat). Kysymys ei siis ole siitä ettei ”mitään” saa enää sanoa, vaan ettei samoja asioita saa sanoa kuin 50 vuotta sitten, jolloin esimerkiksi SKDL:n myöhempi puheenjohtaja Ele Alenius ei kyennyt edistymään tutkimusuralla suht-maltillisten vasemmistolaisten mielipiteidensä kautta. Toisaalta on yleisesti tunnustettu tosiasia, ettei sisällissodasta saanut tehdä kriittistä historiaallista tutkimusta ennen 2010-lukua.
Miten poliittisen nelikentän akselit on määritelty, ja miten eri kysymykset sille on sijoitettu.
Mitä tarkoittaa ”vasemmisto”, mitä ”oikeisto”; mitä ”konservatiivi”, mitä ”liberaali”?8
Miten eri kysymysten vaikutus nelikenttään vaikuttaa (esimerkiksi mistä kertoo ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”kouluissa pitäisi tukeutua kristillisiin arvoihin”)? Kysymys ei ole pelkästään siitä onko jokin vastaus ”vasemmistolainen” tai ”liberaali”, vaan myös siitä KUINKA liberaali se on. Kuinka paljon oikeistolaisempi mielipide ”kannatan fasisista vallankumousta” on kuin kuin ”peruskoulusta voi aina säästää lisää”?
Edustaako vaalikoneen kysymykset kunnassa merkittäviä poliittisia kriisikysymyksiä (paikallislehden konetta lukuunottamatta: yleensä ei).
Allekirjoittanut Yleisradion vaalikoneen nelikentässä. Voiko tuloksesta päätellä että kirjoittaja on äärivasemmistolainen liberaali? (Ei: minusta vasemmalle tai alas voi olla vaikka kuinka paljon mielipiteitä, mutta toimittaja ei pidä niitä erottelemisen arvoisena.)
Vielä vähän lisää poliittista nelikentistä
Edellisen kappaleen kysymyksestä kuinka paljon oikeistolaisempi on näkemys fasistisen vallankumouksen kannattamisesta kuin peruskoulurahoituksen leikkauksesta saattaa johdatella lukijan pohtimaan, onko oheisessa Yleisradion tekemässä nelikentässä (linkki) ero Vasemmistoliiton, SDP:n, ja Keskustan välillä olisi jotakuinkin sama. Voidaanko esimerkiksi sanoa että Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien näkemykset ”poliittisesta keskustasta” eroavat jotakuinkin yhtä paljon? Tai että RKP on näkemyksiltään jotakuinkin yhtä kaukana Perussuomalaista kuin Vasemmistoliitosta?
Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin on ”ei”. Nelikenttä mittaa vain ja ainoastaan vastauksia esitettyihin kysymyksiin: jos kysymykset olisivat olleet erilaisia, olisivat puolueet eri paikoissa; jos toimittaja arvaa samojen kysymysten vastausten sijainnit nelikentällä toisin (tai antaa niille eri plus/miinus -arvot, mikä on todennäköisempää) niin puolueiden suhteelliset etäisyydet toisiinsa toisin. Vertaa oheista Iltalehden arvokarttaa (linkki alkuperäiseen) ja Yleisradion karttoja toisiinsa:
Iltalehden vaalikoneen kuntavaalien 2025 puolueiden sijainnit.Yleisradion kuntavaalikone 2025 -vastausten perusteella tehdyt puolueiden sijainnit.
Voimme havaita että RKP on Iltalehden kyselyssä huomattavasti lähempänä poliittista keskustaa molemmilla akseleilla kuin se on Yleisradion vastaavassa; Yleisradion koneessa sosialistisen Vasemmistoliiton ja sosiaaliliberaalin Vihreiden välillä on merkittävästi enemmän eroa kuin kuin Iltalehden mukaan, jne.
Näinpä jos nelikenttä on kartta, se on sellainen jollaisia tehtiin ennen kolmiomittauksen yleistymistä. Siitä voi päätellä mihin suuntaan voi lähteä kävelemään ja mitä maamerkkejä etsiä, muttei sitä onko Viipuri Turun pohjois- vai etelä-puolella, tai pystyykö pohjanmaalta purjehtimaan jokia pitkin Helsinkiin, tai onko Hardwick (Hetlãd) todellakin Uudenmaan kokoisella saarella.9
Pohjoismaiden kartta vuodelta 1544.
Lopuksi
Kaikista puutteistaan huolimatta vaalikoneista on kuitenkin hyötyä, samalla tavalla kuin keskiaikaisesta kartasta. Äänestäjän tulisi kuitenkin muistaa että kaikki koneen vastaukset ovat yksinkertaistuksia todellisuudesta, ja kertovat vähintään yhtä paljon koneen tehneistä ihmisistä kuin niihin vastanneista (vartti)politiikoista.
Lopuksi vielä muutamia omia vastauksiani vaalikoneissa:
”Keskustelu siitä, että tyttöjä ei saa kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, vain sekoittaa lasten päät.””Kristillisen kulttuuriperintömme pitää näkyä kouluissa nykyistä enemmän.””Mitään ei saa enää sanoa.””Afrikan tähti -peli kuuluu päiväkoteihin ja esikouluihin.””Tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioittaminen ovat tärkeimmät arvot, jotka lapsen tulee oppia.”
1990-luvulle asti oli yleistä, että kanta-asiakkuus valittiin työn ja poliittisen viitekehyksen kautta. Karkeasti rajaten: työväestö kävi E-ryhmän kaupoissa, maaseudulta kotoisin olevat S-ryhmän kaupoissa, toimihenkilöt K-ryhmällä. Parempiosaiset Stockmannin omistamassa Sestossa. Jako alkoi kadota 1990-luvun alussa, kun mm. E-ryhmä joutui pankkikriisissä vaikeuksiin. Tuloksena E-ryhmän suurin jäsen (Elanto) siirtyi osaksi S-ryhmää, ja loput myytiin seuraavan päälle 10 vuoden aikana muille toimijoille (viimeisenä Valintatalo ja Siwa 2016). ↩︎
Vasemmalla puoluekanta korreloi edelleen voimakkaasti ammattiyhdistysliikkeen kanssa, joka järjestää myös harrastetoimintaa. Oikealla asiayhteys ei ole aivan yhtä suora, mutta Kokoomuksen lähiyhteisöihin kuuluu edelleen mm. ”kansallisia arvoja” edistävät suomalaiset klubit (sanottaakoon että nämä arvot on erikseen määritelty oikeistolaisiksi; lisäksi klubit eivät ota naisia jäseniksi). Keskusta taas on tunnettu puoluetta lähellä olevasta yhdistystoiminnasta, jossa eri toimijoiden rahat ovat monesti menneet sekaisin (mm. Nuorisosäätiöön liittyvät kohut). ↩︎
Kirkot olivat jumalanpalvelusten ohessa myös tärkeitä tapoja välittää tietoa: pappien tehtäviin kuului kuuluttaa uutiset. Se mitä pappi ei sanonut kirkon sisällä, joku tiedossa oleva kyllä otti puheeksi oven edessä. Siksipä paikalle tuntiin usein tunti-pari ennen jumalanpalveluksen alkua tapaamaan ihmisiä. Tapaan kuului usein myös muutaman oluen juonti. Vertaa Albert Edefeltin maalaukseen. ↩︎
Vertaa kolajuomat. Coca-Cola markkinoi itseään perinteisten arvojen edustajana: sen mainoksissa esiintyy toistuvasti paitsi joulupukki, niin ystävät ja yhteiset ateriat, niin myös sellaiset ”pehmeät” arvot kuin maailmanrauhan toivominen. Toisaalta Pepsi on asemoinut itsensä nuorekkaaksi ja hieman kapinalliseksi valinnaksi: sen mainoksissa on esimerkiksi menestyviä jalkapallotähtiä. Lopulta kyse on kuitenkin vain sokerivesistä, joita harva erottaa toisistaan. Valitsemalla juoman kuluttaja ei valitse vain juomaa, vaan tietyn elämäntavan ja identiteetin. ↩︎
Tästä voi päätellä että valituksen tekevä äänestäjä ei paitsi ymmärrä suomalaista puoluevaalitapaa, niin miksi ehdokas on halunnut edustaa juuri tiettyä puoluetta. ↩︎
Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”saako Afrikan tähteä pelata päiväkodissa” kertoo enemmän Iltalehden lööpeistä kuin suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä. Kumpikaan näistä aiheista ei edes kuulu kuntavaltuutettujen valtaan. ↩︎
Jonni Lehtirannan (vihreiden ehdokas) arvostettava, ja aikaa vienyt, analyysi (linkki) Iltalehden koneen kysymysten muotoilusta ja vaikutuksesta nelikenttään on lukemisen arvoinen. ↩︎
Konservatiivisuus (ts. perinteet ja hidas muutos) muuttuu riippuen siitä halutaanko takaisin 1900-luvun alkuun (kuten Teemu Keskisarja on useasti julkisesti halunnut) tai 1950-luvulle (kristillisdemokraatit); toisaalta liberalismista on useita tulkintoja riippuen siitä rajoitetaanko se vain talousjärjestelmään, vai myös tasa-arvoon ja seksuaalisiin oikeuksiin. Ja jos konservatiivisuus/liberaalisuus kertoo kaiken tämän, mitä vasemmisto/oikeisto sitten tarkoittaa? Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että parempi parivaljakko olisi tasa-arvo vs. erioikeudet; vahva vs. heikko valtio. ↩︎
Todellisuudessa Shetland on hieman Ahvenanmaata suurempi, joskin muodoltaan ”pidempi ja kapeampi”. ↩︎
Haluaisin pyytää korjausta tradwifejä käsittelevään tekstiinne (Trumpin ja tradwife-naisten liitto; https://yle.fi/a/74-20132678). Jutussa kerrotaan:
Taustalla 1800-luvun käsitys perheestä
Rauchbergin mukaan tradwife-tilit ja Projekti 2025 -julistus markkinoivat perhemallia, joka on peräisin noin 150 vuoden takaa viktoriaaniselta aikakaudelta.
Tuolloin naisten ja miesten tehtävät eriteltiin tiukasti.
Vanhojen aikojen ihannointi näkyy vaikuttajien tyylissä selvästi. Esimerkiksi tradwife-vaikuttaja ja yrittäjä Aria Lewis pukeutuu usein videoillaan röyhelöesiliinoihin.
Tähän haluaisin sanoa, että Rauchberg on media-alan tutkija, eikä hänellä ole ainakaan yliopistonsa verkkosivujen mukaan minkäänlaista historiaan liittyvää koulutusta. (https://www.shu.edu/profiles/rauchje.html)
150 vuotta sitten miesten ja naisten roolit eivät olleet ”voimakkaasti eriytyneet” kuten tämä esittää, poislukien poikkeustapauksia. Työväenluokassa naiset (ja usein myös lapset) tekivät töitä kuten miehetkin, sillä yhdellä palkalla ei elänyt. Työt saattoivat olla erilaisia (mm. pyykkäystä), mutta yleistä oli myös että töissä käytiin tehtaissa, tai vaikka kalastamassa puolison kanssa. Pienmaatiloilla perheet tekivät yhteisesti töitä vuodenajan tarpeiden mukaan. Jotkut tehtävät saattoivat olla priorisoitu sukupuolten välillä (kuten ehkäpä pyykinpesu), mutta ei ole edes teoriassa mahdollista että tilalla olisi tehtäviä jaettu pelkästään sukupuolen mukaisesti.
Porvariluokassa nainen oli kyllä vastuussa kodista, mutta tämä tarkoitti esihenkilönä toimimista palvelijoille, ja kirjanpidon hoitoa (suuri tehtävä ennen exceliä, taloudessa ollen useita työntekijöitä, joilla osalla rahankäyttöoikeus). Samalla hänellä oli myös nimenkirjoitusoikeus yhteiseen omaisuuteen, jo senkin takia että miehet olivat usein poissa kotoa (tai jopa kuolleita). Naiset olivat usein myös poliittisesti aktiivisia, esimerkiksi osallistumalla yhteiskunnassa merkittävien yhdistysten toimintaan, josta myöhäinen esimerkki on vaikkapa Pelastakaa Lapset ry:n emoyhdistys, Save the Children. Merkittävää onkin havaita, että äänioikeutta angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa ajanut suffragettiliike nousi juuri tämän yhdistysliikkeen keskuudesta.
Aikaa tähän kaikkeen porvarisnaisilla oli, sillä lapset olivat hoitajien ja kotiopettajien vastuulla, kunnes aikanaan olivat valmiita siirtymään sisäoppilaitoksiin.
Tässä mielessä olisi oikeammin sanoa, että naisten ja miesten työt yleensä, ja varsinkin porvariluokassa, olivat eriytyneet PAIKAN tai TÄRKEYSJÄRJESTYKSEN suhteen, muttei SISÄLLÖN.
Ajatus että naiset voisi eristää kokonaan työnteosta pohjautuu natsipropagandaan naisista lapsia tuottavina kodinhoitajina (tai kuten Suomen Kuvalehti asiaa kuvasi 9. kesäkuuta 1934 käydessään Berliinissä ”Saksan kansa, saksalainen työ” -näyttelyssä, jossa esiteltiin uutta valtaannnoussutta maailmankuvaa: ”Sivistyshulluus on kansan kuolema”, kuuluu eräs koko seinän levyinen otsikko. Siinä opetetaan, että ”syntyväisyyden vähentyminen ei johdu taloudellisesta pulasta, vaan itsekkyydestä, sivistys-järjettömyydestä, kiipeilijäluonteenlaadusta, mukavuudesta ja ylellisyydestä”. [Opas pysäyttää] kuvan eteen, jossa hienostonainen istuu linnamaisen asuntonsa puistopihamaalla vierellään koira. Hän selittää mahtipontisesti: ”Koira lapsen sijaan! Loppu sellaisesta!”).
Tätä näkemystä levitettiin myöhemmin Yhdysvaltain 1950-luvun mainonnassa osana sotienjälkeistä ”parempaa maailmaa”: palkan piti olla niin suuri, ja teknologian niin kehittynyttä, että vaimo pystyi jäämään yksin kodinhoitajaksi. Kokeilu joka rahoitettiin pitkälti Euroopan jälleenrakentamisen mahdollistamalla täystyöllisyydellä johti kuitenkin naisten keskuudessa valtaviin mielenterveysongelmiin, ja lopulta romahti omaan mahdottomuuteensa jo ennen kuin palkat alkoivat laskea lisääntyvän globaalin kilpailun ja oikeiston ay-liikettä vastustavien toimien seurauksena.
Ajatus että ”tradwaifaus” perustuisi todelliseen historiaalliseen tilanteeseen legitimoi toimintatapaa osoittamalla sen joskus toimineen käytännössä. Tällöin se näyttäytyy poliittisena vaihtoehtona joka voidaan tavoittaa esimerkiksi työlainsäädäntöä muuttamalla ja/tai sukupuolten tasa-arvoa rapauttamalla. Osoittamalla ettei esitetty ydinperhe ole niinkään perinteinen kuin fiktiivinen (ja näin mahdollinen/toimiva/haluttava vain poikkeustapauksissa) tekisi siitä huomattavasti vähemmän houkuttelevan vähintäänkin suomalaisessa viitekehyksessä, sen sijaan että popularisoisi sitä myös meillä.
Tähän loppuun haluaisin vielä Vera Hjeltin teosta Nainen käytöllisillä työaloilla (Suomen Naisyhdistys, Porvoo, 1888 (eli 136 vuotta sitten)):
Tehdyt laskut osoittavat, että nykyisissä oloissa joka toisen naisen täytyy jäädä naimattomaksi, osittain naisten enemmyyden tähden, osittain siitäkin syystä, että hyvä joukko miehiä pitää poikamiehen elämää parempana taikka heillä ei ole varaa naida taikka heitää enempi.
Tästä näkyy se tosi asia, että vaikka naisen luonnollinen tarkoitus on, niinkuin miehenkin, avioliitto, nainen yhtä luommollisista syistä ei aina voi päästä naimisiin, koskapa meillä on laissa säädettynä yksiavioisuus emmekä arvattavasti haluakaan panna toimeen monivaimoisuutta. Näin ollen emme voi vaatia naisia jäämään odottamaan naimista toimeentulokseen, koska ainoastaan joka toisella naisella on sillä tavalla toimeentulon toivoa.
Ystävällisesti,
Juho Mäntysalo (p.040-XXXXXXXX) Yhteiskuntatieteiden maisteri
Kiersin taannoin muutaman kylmän sodan historiaa käsittelevää museota lävitse: Kommunismin historian museon Prahassa, sotien jälkeisen Itävallan näyttelyn Wienissä, ja jugoslavialaisen kommunismin1 museon Duprovnikissa. Aiemmin olin tutustunut vastaaviin museoihin Tampereella (Lenin-museon eri inkarnaatiot), Berliinin DDR-museoon, sekä tietysti lukemattomiin asiaa enemmän-tai-vähemmän sivulauseessa käsitteleviin kaupunginmuseoihin.
Edellä mainitut näyttelyt, varsinkin Prahassa oleva, sai minut miettimään jälleen historiankirjoitusta,2 varsinkin niitä populaarihistorian kertomuksia, joita museoissa esitetään tai mille olen muuten elämässäni altistunut.3
Postikortti Prahan kommunismin museossa.
Kommunismi kylmän sodan viitekehyksessä (tai kuten sitä yhteiskuntatieteissä kutsutaan: valtiokapitalismi) nähdään usein kamalana asiana, yleensä erinomaisista syistä. Voimme pohtia vaikkapa Itä-Saksan kansaansa kohdistamaa vakoilua, gulageja, Stalinin tekemiä puhdistuksia, holodomoria, Unkarin vallankumouksen 1956 ja Prahan kevään 1967 epäonnistumisen syitä4, tai muita järjestelmän tuottamia järjettömyyksiä. Ellei muuta, niin rajoille laitettu piikkilanka ja miinakenttä pitäisi pysäyttää hartaammankin puolustelijan: millaisesta valtiosta ihmiset haluavat pois, vaikka sitten miinakentän lävitse?
Samalla näiden järjestelmien ongelmien läpikäyntiin varsinkin populaarihistorian viitekehyksessä liittyy merkittävä ongelma. Näyttelyille kun ei riitä tilastojen tai faktojen luettelu, vaan sen pitää (enemmän tai vähemmän suoraan) sanoa jonkun olevan moraalisesti ja eettisesti väärin. Tämä taas vaatii kiintopisteen siitä mikä olisi moraalisesti ja eettisesti oikein, vaikkei sitä suoraan sanottaisikaan. Mahdollisuuksia on monia, ja yleensä popularisointi valitsee Neuvostoliiton tapauksessa jonkun seuraavista:
Utopia jota Neuvostoliitto retoriikassaan kertoi rakentavansa (neuvostoliittolaisen propagandan totuudenmukaisuus todellisuuteen nähden; kuinka järjestelmä epäonnistui tavoitteissaan)
Neuvostoliiton esittämään kapitalismikritiikkiin liittyvä lupaus toimia paremmin (vertailu Yhdysvaltoihin)
Ihmisoikeudet ja tasa-arvo sellaisena kuin ne nähtiin idealistisesti omassa ajassaan..
..tai meidän ajassamme.
Arkista homofobiaa Prahan kommunismin museon museokaupassa.
Riippumatta minkä näistä viitekehyksistä populaarihistoria valitsee, päätös johon populaarihistoria näyttelyissä päätyy on hyvä että tästä päästiin. Matkalla tähän johtopäätökseen kerronta ottaa lähdevapauksia materiaalista joka ei välttämättä muuta johtopäätöstä esimerkiksi Neuvostoliitosta, mutta saattaa vaikuttaa vahingollisesti tapaan jolla tarkastelemmeoman alueemme historiaa, tai jopa nykyhetkeä. Johtopäätös muuttuukin, enemmän tai vähemmän tietoisesti toisenlaiseksi: koska on hyvä että tästä päästiin, on nykyhetki parannus edeltävään. Samalla se tulee luoneeksi puolihuolimattomasti kävijöissään ajatuksia siitä ettei nykyistä parempi maailma ole mahdollinen, ja ettei siksi Yhdysvaltojenkaan johtaman ”vapaan maailman” tulisi siihen erityisemmin pyrkiä.
Havainnollistan edellistä muutamalla valokuvatulla esimerkillä Prahasta (jonka museon on ilmeisesti perustanut yhdysvaltalainen liikemies; wikipedian mukaan hän oli kiinnostunut esittämään Tsekkoslovakian tragedian kolmessa näytöksessä), vastaväitteet numeroituina alla. Kiireisemmät voivat ohittaa molemmat!
𝕂𝕃𝕀𝕂𝕂𝔸𝔸 𝔸𝕌𝕂𝕀.
1.2.3.4.5.6.
Tsekkoslovakian raskas teollisuus aiheutti terveysongelmia ja luontotuhoja. Samalla jätetään mainitsematta miksi päätökset raskasteollisuuden perustamiseksi tehtiin (mitä vaihtoehtoja oli olemassa?), tunnistettiinko ongelmat ajoissa, osattiinko vahinkoja lievittää, tai olisiko toimenpiteet olleet erilaisia jos Tsekkoslovakia olisi pysynyt kapitalistisena, tai Yhdysvalloissa (jossa sekä terveys- että ympäristöongelmat ovat edelleen yleisiä). Teksti myös viittaa Marxin ”ajastaanjääneisiin” teorioihin, vaivautumatta yksilöimään niitä.5
Satuja muokattiin paremmin yhteiskuntajärjestelmään sopivaksi. Satujen sovitus tai jopa opetusten muutos on yleistä kaikessa massakulttuurissa, kuten Disneyn elokuvia katsoessa on helppo todeta: kuvataan sitten feodalismia tai etelävaltioita, niin kukaan ei ole likainen, kuolemassa nälkään, tai tyytymätön osaansa elämässä tavalla joka liittyisi järjestelmään (poislukien mahdollisesti pahis, joka kuolee lopussa). Näin poliittisesta passiivisuudesta tulee hyve. Esimerkiksi alkuperäisessä Tuhkimo-sadussa sisko leikkasi omat varpaansa pois päästäkseen prinssin kanssa naimisiin kertonee siitä, kuinka tyytymätön tämä oli oman elämänsä arkeen. Tällaisen itsensävahingoittamisen näkeminen yhteiskunnallisen nousun vastineena puuttuu Disney-elokuvista. Päinvastoin tarina antaa ymmärtää että hyvät asiat tulevat heille jotka sen ansaitsevat – mikä sattumalta on kapitalismin alkuperäinen oikeutus.
Museon kuva myös kertoo 1950-luvusta, joka oli kommunistivainojen kulta-aikaa Hollywoodissa ja mainitsee (miksi?) menneisyyttä romantisoivan Disneylandin, unohtaen kokonaan miettiä miksi Disneyland romantisoi menneisyyttä tai miksi menneisyys ei ole enää nykyisyyttä.
Vähemmistöjen oikeudet ja kuinka valtiopoliisi tutki epäilyttäviä mielipiteitä käyttäen apunaan kansalaisten ystävinään pitämiä tiedonantajia. Tästä puhuttaessa on hyvä huomioida vertailun perustuvan epätäydelliseen tietoon. Tiedämme itäblokin tiedustelun julmuudesta, koska järjestelmämuutoksen jälkeen salatut tiedot avattiin yleisölle tapahtuneen muutoksen tarpeellisuuden havainnollistamiseksi. Samalla vertailu länsimaihin on vaikeaa, koska järjestelmämuutoksen tapahtumattomuuden vuoksi vertailutiedot ovat edelleen salaisia.
Tiedämme kuitenkin että Yhdysvallat vastusti vähemmistöjen kansalaisoikeuksia (rodullistetut, myöhemmin seksuaaliset), ujutti omia tiedonantajiaan liikkeiden keskuuteen mm. houkutellakseen näitä rikkomaan lakia, ja suoritti väkivallattomien kansanliikeiden johtajiin kohdistuneita salamurhia (mm. King Jr ja Fred Hampton). Tiedämme myös että 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeeseen osallistuneita valvotaan edelleen ja heidän elämäänsä vaikeutetaan esimerkiksi työnsaannin ja henkilötodistusten hankintaan puuttumalla. Samalla ystäviksi pyrkiviä tiedonantajia ja jo olemassaolevia ystäviä ”käännyttämällä” tuotetaan kohteille paranoidi olo. Ohessa eräs kuvaus. Yhdysvalloissa ollaan myös edelleen konservatiiveja ulkomuodon kanssa, ja vielä ainakin kymmenen vuotta sitten oli yleistä ettei palveluammatteihin otettu mikäli hakijalla oli näkyviä tatuointeja esimerkiksi käsivarsissa.
Tsekkoslovakiassa ei ollut kännyköitä koska kommunismi. Olemassaolevat kannettavat puhelimet olivat kalliita (Nokian puhelimet maksoivat nykyrahassa vielä 1980-luvun lopullakin yli 7000 euroa) ja kykenivät ainoastaan salaamattomaan puheeseen. Puhelimen käyttötavat olivat siis äärimmäisen rajattuja, koska niissä ei voinut keskustella virka-, tai valtio-asioista tai mihin nyt 7000 euron arvoista puhelinta nyt voisi kuvitellakaan käytettävän.
Lisäksi kritiikki olettaa että Tsekkoslovakia olisi kulttuuri jossa kansalaiset olisivat kokeneet tarvitsevansa matkapuhelinta. Korrelaatio menee kuitenkin yleensä toisinpäin (mahdollisuus hankkia esimerkiksi kännykkä johtaa niiden tarpeen kasvamiseen, kun ihmisillä arvellaan sellainen olevan).
5. Betonikuutioissa on ikävä asua. Tässä tehdään ilmeisesti vertaus omakotitaloihin. Sodan jälkeen useat ihmiset olivat asuttomia tai asuivat alivuokralaisina, ja ahtaat olot altistivat taudeille. Monissa Euroopan maissa toinen maailmansota johti kaupungistumiseen, mikä ennestään pahensi tilannetta. Lisäksi vanhat asunnot saattoivat huonon eristyksen vuoksi tiputtaa huoneenlämmön talvisaikaan jopa pakkaselle, niissä ei ollut sisävessoja, tilat eivät soveltuneet uusiin elämäntapoihin (1800-luvun lopussa nykyaikaisen lapsen makuuhuoneen kokoisessa tilassa saattoi asua normaalioloissakin helposti viisikin ihmistä) jne.
Uusille asunnoille oli melkoinen kiire. Suomessa nämä betonikuutiot olivat haluttuja, vaikka alueet (kuten Hervanta) kärsivätkin pitkään huonosta maineesta. Niissä kasvaneet kuitenkin myös jäivät niihin asumaan. Tässä kritiikissä nousee esille vastinpariksi Yhdysvaltojen elämäntapa, jossa eurooppalaistyylisten kaupunkikeskustojen tuho, lähiöhelvetit, pitkät työmatkat, kävelyn vaikeus, korkeat asuntojen hinnat ja täten asunnottomuus, nähdään paremmalta vaihtoehdolta ”betonikuutioihin” nähden.
Lienee myös merkittävä sanoa että itäblokissa kun kaavoitukset tehtiin laajemmassa mittakaavassa, ei kyse ollut pelkästään betonikuutioista, vaan niiden vieressä olleista puistoista, ratikkalinjasta teollisuusalueelle joka teki henkilöauton tarpeettomaksi, ja ”kuutioiden” pohjissa olevista ruokakaupoista. Kaikki nämä ovat ongelmia joita Yhdysvallat eivät ole ratkaisseet vieläkään.
Satelliittiajan asuinalue Puolan Gdanskissa. Pitkän kävelytien toisessa päässä oli raitiotie, toisessa paikallisjunarata. Kuva vuodelta 2022. Merkittävin muutos aiempaan on että ”kuutiot” on (uudelleen)maalalattu.
6. Kommunistista propagandaa oli mitä moninaisimmissa ja mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Harvassa on kulttuuripiirit jotka eivät pyrkisi esittämään tulevalle toivolle oman elämäntapansa paremmuutta muihin nähden. Oli kyse sitten kotimaan menestys erilaisissa kilpailuissa ja tilastoissa (esimerkiksi: Suomen onnellisuus, tasa-arvo, luonto; Yhdysvaltain korkea kansantulo, kapitalismin hienous jne.) tai nationalistiset symbolit, kaikki valtiot ovat näihin taipuvaisia. Tässä hienovarainen vihjaus Yhdysvaltoihin on erityisen huvittava, koska Yhdysvaltain yhteiskunnan propaganda kylmän sodan aikana omalle väestölleen oli niin tehokasta, että vielä tänäänkin, jopa ulkomailla, uskomme sen kertoneen todellisuudesta – sanoi tilastot mitä tahansa. Aiheesta lisää mm. oheisen linkin takana.
POHDINTA VALOKUVISTA PÄÄTTYY TÄHÄN.
Prahan näyttely jätti minut kokemaan ristiriitaisia tunteita. Kuten sanottu: en halua puolustaa järjestelmää joka tarvitsi miinakenttiä pitääkseen alamaisensa kurissa. Toisaalta Neuvostoliitto satelliitteineen on monella tavalla herkullinen esimerkki siitä kuinka kritiikki voi jotenkin siiloutua tavalla, jossa se esimerkiksi Neuvostoliiton kohdalla nähdään kammottavana, mutta omassa arjessa (tai oman arjen historiassa) tarpeellisena.6
Tuloksena on tilanne jossa Neuvostoliiton saavutukset (väestön elinajanodotuksen nousu, lukutaidon ja koulutustason kasvu, tieteelliset saavutukset) ohitetaan ja viitataan hirviöimäisyyksiin (miinakentät; gulagit, holodomor), mutta samanlaista kritiikkiä ei osoiteta oman ”joukkueen” historialle.7 Jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (ja usein nykyisessä populaarihistoriassa Neuvostoliiton vastakappaleeksi asetetaan nimenomaan Yhdysvallat, Euroopan valtioiden asettuessa tyytyväisiksi satelliiteiksi), niin alkuperäisväestöjen hävittäminen ja vankiväestön keinotekoinen kasvatus käytettäväksi ilmaisena työvoimana ei juuri eroa gulageista. 8 Jäljelle jää miinakentät, joiden puutetta selittää lähinnä tarpeettomuus: yhdysvaltalaisella ei juuri ollut paikkaa jonne paeta rajojen ulkopuolelle: valtameri kahdella suunnalla ja Kanada ja Meksiko jakaen samanlaisen hallintorakenteen. Toisaalta edellämainittu alkuperäisväestön hävitys mahdollisti ”sisäisen pakolaisuuden” kaikkialla Pohjois-Amerikan alueella.
Prahan kommunismin museon museokaupan valikoimaa. Valittu lause oli museon sisällön huomioiden melkoisen rohkea.
Tähän väliin voisi laittaa koomikko Norm McDonaldin mietteen siitä kuinka ihmeellistä onkaan että kaikissa koulukirjoissa mainituissa sodissa hyvä puoli on lopulta voittanut.
Asialle tuskin voi tehdä paljoakaan: valtiojärjestelmät eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita käymään lävitse oman järjestelmänsä puutteita tai epäonnistumisia edes silloin kuin kaikki tapahtumiin osallistuneet ovat kuolleet.9 Ei niin että asioita erityisesti salaillaan10, vaan niitä enemminkin hävetään, väistetään vaikeaa aihetta, tai todetaan asia normaaliksi: esimerkiksi xylitolista ollaan ylpeitä mutta koetilanteissa hampaita menettäneistä kehitysvammaisista vaietaan; kuinka vesivoimalat tuhosivat kalakantoja ja elinkeinoja, eivätkä vastuuyritykset jotka jauhavat niillä edelleen voittoja ole edes 75 vuotta myöhemminkään lupauksista ja oikeusjutuista huolimatta rakentaneet edes lohiportaita; kuinka 1990-luvun lamassa tuhottiin ihmiskohtaloita ei sen takia että oli pakko tai edes helpointa, vaan koska pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisena jos henkilökohtaisesta konkurssista tulisi suomalaisia esimerkkejä.
Tästäkin huolimatta olin iloinen että näissä museoissa kävin. Koulutuksen vuoksi oma näkemys maailmasta on usein aika harmaansävyinen, ja yllättää kuinka erilaisesti jotkut voivatkaan ympäristöään tarkkailla. Museot antavat tähän mahdollisuuden: toisaalta voi ihailla hienoja esineitä, ja sitten todeta kuinka vieressä oleva kolme lausetta sisältävä kyltti on yksinkertaistuksessaan epätoden rajoilla.
Tähän loppuun vielä pari valokuvaa Jugoslavian kommunismin museosta, jossa taustaorganisaatio oli huomattavasti kiinnostuneempi luomaan käsitystä menneestä kuin perustelemaan sillä nykyhetken kultaisuutta.
Lainauksia Marxin ja Engelsin kirjoituksista Duprovnikin kommunismin museossa.Marxin ja Engelsin tavoitteiden määrittelyä aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle Duprovnikin kommunismin museossa.
ALAVIITTEITÄ
Jugoslavia ei ollut erinäisistä syistä Neuvostoliiton satelliittivaltio, vaan se yleisesti kategorioitiin kylmän sodan aikana samaan viiteryhmään kuin Sveitsi ja Ruotsi. Maalla oli laajat diplomaattiset yhteydet ja vapaa liikkuvuus länteen. Niinpä sen kansalaisten kokemus ”kommunismista” oli hyvin poikkeava siitä viitekehyksestä, jossa Neuvostoliittoa tai sen vasalleja tutkitaan. ↩︎
Historia ei ole muuttumaton, vaan elää ajassa. Typistäen historia vastaa kysymykseen ”miten olemme päätyneet tähän”. Niinpä uusien ongelmien ilmestyessä (oli kyse sitten EU:n laajenemisesta, Neuvostoliiton romahduksesta, naisten tai vähemmistöjen oikeuksista jne.) muuttuu myös historia. Menneisyys on sitten erikseen. ↩︎
Tässä tekstissä käytän ”populaarihistoriaa” ja ”populaarihistorian kertomuksia” viittaamaan tietynlaiseen tarinankerrontaan jossa ”hyvä voittaa pahan”. Käytännössähän kertomus kertoo kuitenkin siitä kuinka jokin mihin samaistumme voitti jonkin jonka koemme vieraaksi. Kun tuttuus sekoitetaan hyvyyteen, näyttäytyy populaarihistoria jonkinlaisena ”lähestymisenä utopiaa” (ts. kaikista ongelmista huolimatta historia etenee kohti tasa-arvoa ja kasvavaa hyvinvointia). ↩︎
Vuoden 1956 vallankumous epäonnistui koska Britannia, Ranska ja Israel olivat päättäneet hyökätä Egyptiin saadakseen Suezin kanavan haltuunsa. Tämä vei koko länsiblokin huomion pois itäblokista, mikä mahdollisti vallankumouksen estämisen. ↩︎
Marx ei tehnyt suosituksia teollistumisen vaiheista. Hän myös erikseen mainitsi ettei teollistumattoman yhteiskunnan kuten Venäjän tulisi yrittää vallankumousta, ja että kun kun teollistunut yhteiskunta tekee vallankumouksen, tulisi se tapahtua enemmistön tahdosta ja johtaa osakeyhtiöiden korvaamiseen osuuskunnilla. Marxin teoriat tuotteiden hinnan arvioista ja kuinka ne vaikuttavat yhteiskuntaan ovat edelleen laajasti käytössä yhteiskuntatieteissä. Neuvostoliiton perusteesit tulivat Leniniltä (siksi ”Marxismi-Leninismi”.).
Merkittävää on myös huomata että Marxin aikana valtiot koostuivat pitkälti vain armeijasta (rajojen ulkopuolelle suuntautuva väkivalta) ja yövartijoista (yläluokan alaluokkiin kohdistava väkivalta). Ajatus totalitarismista sanan nykymerkityksessä (johtajan tahdon leviämistä lähes välittömästi valtakunnan kaikkiin sopukoihin) vaati teknologista kehitystä joka oli vielä 1800-luvun loppupuolellakin kapaloissa. Asian kehittymättömyyttä kuvaa ettei Marxin elinaikana ollut edes kansallisia aikoja, saati kansainvälisiä aikavyöhykkeitä. Ulkomaanpassit olivat yläluokan luksus, jolla pyydettiin erioikeuksia vastaanottavalta valtiolta: rahvas pärjäsi ilmankin. ↩︎
Olen usein törmännyt diskurssiin jossa Suomen valkoisten voittama sisällissota keskitysleireineen, etnisin puhdistuksin ja laittomin teloituksin oli ”se parempi” ratkaisu, koska punaisten melko vaatimattomat muutokset eduskunnan valtaoikeuksiin (jotka joka tapauksessa toteutettiin Kekkosen ajan jälkeen) nähtiin ”liukuvana pintana” Neuvostoliiton valtapiiriin. Tämä siitäkin huolimatta että myös toteutunut politiikka johti samaan lopputulokseen. ↩︎
Oma keskustelunaiheensa on sekin kuinka populaarikulttuurin uudelleenkirjoituksessa kirjoituksen kohteen luontainen ”joukkue” muuttuu. Mummoni oppikirjoissa puhutaan kansallisesta ”Suomen historiasta”; omassa lapsuudessani puhuttiin Pohjoismaiden yhteisestä historiasta ja Suomesta osana tätä kulttuuripiirinä; nyt kirjoituksessa olemme osa Euroopan mantereen kulttuuripiiriä. Laajentumisella on meriittinsä, mutta samalla ”yksi koko sopii kaikille” jättää kertomukseen sopimattomia palasia mainitsematta, ja pakottaa paikallisten itsensätarkastelua kolonialistisesti, riippumatta sukujuurista. Esimerkiksi ”Uuden Suomen” polityn laajeneminen ”Vanhaan Suomeen” näyttäytyy yksinkomaan maaorjuuden kieltämisen kautta, eikä Vanhan Suomen historiaa tai saavutuksia (kuten Katariina Suuren perustamaa, Pietarin hoviin ”taviksia” kouluttavaa tyttökoulua, tai 1960-luvulle sellaisenaan käytössä ollutta kansakoulujärjestelmää) mainita . ↩︎
Tässä kohtaa voisi mainita että vankien käyttö ilmaisena työvoimana tunnustetaan nykyäänkin sikäläisessä lainsäädännössä orjatyövoimana. Orjuus kiellettiin muuten kuin valtion harjoittamana. Mikä sitten johti siihen että esim. Kamala Harris Kalifornian syyttäjänlaitoksen edustajana argumentoi väärintuomittujen ja/tai rikoksenuusintaan todennäköisesti sortumattomien vankilasta vapauttamista vastaan Kalifornian osavaltion tarpeella maastopaloja estävään työvoimaan. ↩︎
Suomen sisällissodan syistä oli mahdotonta puhua akatemiassa ennenkuin sodan päättymisestä oli 90 vuotta, ja tämä on asia jossa punaisten jälkeläiset vieläkin hakevat selvitystä tapahtuneesta ja joukkohautoja paljastuu uusien parkkialueiden alta. Voi vain kuvitella mitä tapahtui ja tapahtuu kaikille asioille joissa väärällä puolella olleet eivät olleet jättäneet jälkeensä asiasta kiinnostuneita perillisiä. ↩︎
Valtion tekemiä rikoksia ja ihmisarvon loukkauksia on yleensä helpohko jäljittää kun byrokratia vaatii kopioita joita harvemmin tuhotaan: kapitalistisessa järjestelmässä ongelmat tulevat kuitenkin yleensä paikoista joissa valtio (tietoisesti tai ei) antaa yksityisten toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. On ihmisiä joiden mielestä juuri tämä on merkittävä moraalinen etu (!!!) kapitalistisen ja valtiokapitalistisen järjestelmän välillä. Kun United Fruit tekee vallankaappauksen Etelä-Amerikassa, on se Yhdysvaltain hallinnon kannalta vähemmän nolo asia kuin Neuvostoliiton hallinnolle heidän omat vastaavat hankkeet Aasiassa. ↩︎
Jos piirtää paperille kuvan omasta sijainnista kartalla, niin itselle tärkein sijainti on yleensä sen keskiössä. Tämä toki poislukien tilanteet jossa kartta esittää saarta tai rajautuu muuten vesialueeseen tai muuhun alueeseen jonka olemassaoloa ei haluta ajatella.
Kreikkalaisen Anaksimandrosin ( n. 546 eaa.) maailmankartta. Se jakaa tunnetun maailman siististi kolmeen osaan, antaen eniten tilaa alueille jotka olivat tunnettuja.
Keskiöön laittamisessa on myös toinen hyvä puoli: planeetan pallomaisuudesta johtuvaa vääristymää ei tarvitse miettiä kulkiessa lähialueilla, ja pitkillä matkoilla kartta näyttää lyhyimmän reitin kohteeseen. Näin matkaaja ei esimerkiksi joudu kartan reunan yli, kuten kävisi jos matkustaisi eurooppalaisella maailmankartalla Japanista Yhdysvaltoihin.
Ohessa olevasta Tampereen keskelle pistävästä azimuth-projektiosta näkee esimerkiksi että suorin reitti New Yorkiin tapahtuu matkustamalla luoteeseen, ja Alaskaan taas pohjoiseen. Hyödyllistä, jos voi kulkea kuin lintu (tai jos haluaa kommunikoida sikäläisten radioamatöörien kanssa)!
Yleensä maailmankartoissa keskiöön laitto on hienovaraisempaa: projektio valitaan niin että kotimaa suurempi ja kartan jakokohta niin, että oma manner keskiössä.
Ongelmaksi muodostuu jos karttaa käyttää tarkoitetun käyttötavan ulkopuolella. Jos kaikkialla maailmassa esimerkiksi käytettäisiin yhtä yleisesti Tampereen keskelle pistävää azimuth-projektiota kun nyt käytämme mercatoria, voisi kuvitella että Australia todellakin on noin vahvasti epämuodostunut kuin yllä olevassa esimerkissä näkyy. Vastaavasti mercator-projektiossa (joka kiitos yleisen käytön karttaohjelmissa lienee lukijalle se tutuin) vääristää Grölantia:
Grölannin koko, jos se sijaitsisi Mercator-kartassa Afrikan vieressä. Sivu: ”The True Size of”
Karttojen ongelma on siis vanha tuttu ”älä sekoita asian kuvausta itse asiaan”. Tai kuten Obi-Wan Kenobi asian ilmaisisi: kartta puhuu totta tietystä näkökulmasta nähden. Mitä kauemmaksi kartan piirtäjän näkökulmasta (tai siis: kartan keskipisteestä) siirrytään, sitä enemmän totuus muuttuu valheeksi.
Suomen koko mercator-kartalla, jos se sijaitsisi Välimeren pohjoisrannalla. Sivulta ”The True Size of”
Ongelmia alkaa syntyä, kun reunalle siirtymän merkitystä ei havaita. Helpoin esimerkki väärästä tietoisuudesta suomalaisena on olettaa että Suomi on noin neljä kertaa Italian kokoinen, kun oikeammin ollaan enemmänkin samankokoisia. Tai yrittää ymmärtää suomalaisten merenkävijöiden reittejä Englannin ympärille tehdyllä kartalla, jolloin valittujen reittien logiikka vaatii esimerkiksi kouluoppikirjoissa enemmän töitä kun olisi suoranaisesti välttämätöntä (onhan tuolla Tampere-kartallakin mahdollista matkustaa Japanista Yhdysvaltoihin, mutta kyllä se vaatii enemmän mentaali-akrobatiaa).
Merkittävin ongelma yhteisesti käytettyjen karttojen kanssa on kuitenkin tapa jolla se asettaa meidät maailmamme syrjälle. On paljon helpompi ajatella että suomalaiset ovat sivustakatsojia maailman asioissa, jos meidät on sinne pistetty myös kartalla. Kuitenkaan politiikan ja kaupan näkökulmasta pohjoisella sijainnillamme ei ole juuri merkitystä: miksi sen pitäisi vaikuttaa karttoihin?
Usein kuulee sanottavan jonkun kannattavan kapitalismia syistä jotka tiivistyvät ajatukseen markkinoiden tehokkuudesta löytää paras ratkaisu. Asia tuodaan tällöin yleensä esiin annettuna, jolloin siihen on vaikea puuttua. Lisäkysymys mitä kapitalismia kannustava vastustaa, saattaa avata avata ajattelua mielenkiintoisesti.
Kapitalismin määritelmästä
Kapitalismi voi tarkoittaa useita asioita (kuten wikipediasta voi havaita). Koska sanat ovat kontekstisidonnaisia, monet määritelmät tapahtuvat suhteessa (eurooppalaista) kapitalismia edeltäneeseen feudalismiin ja merkantilismiin, tai erotuksena kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliiton (enemmän tai vähemmän nimellisesti välivaiheena) kannattamaan valtiokapitalismiin.
Jos kapitalismi kuitenkin määritellään koko ihmiskunnan historian mittakaavassa, pitää määritelmää pohtia tarkemmin.
Mitä kapitalismi ei ole
Kapitalismin määritelmää voi alkaa pyörittelemällä mitä se ei ole. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinat. Ihmiset ovat vaihtaneet keskenään tuotteita tunnettua historiaa kauemmin, joidenkin mukaan kauemmin kuin raha on ollut olemassa (raha edellyttää valtiota, markkinat eivät). Lähes yhtä kauan ihmiset ovat erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja luottaneet kykyynsä vaihtaa erikoistumisella saamansa ylimääräinen tuote kaikkeen muuhun tarvitsemaansa.
Kapitalismi ei myöskään ole sama asia kuin yritystoiminta (wikipedian lista vanhoista yrityksistä edeltää kapitalismia), vapaa oikeus yritystoiminnan perustamiseen (näitä oikeuksia on Euroopassa perinteisesti rajoitettu syystä tai toisesta myös kapitalismin alaisuudessa), tai globalismi (joka tarkoittaa lähinnä tiedon- ja tavaransiirtonopeutta: kyse on siis kehityksestä ihmisten luonnollisessa toimintatavassa, ja näin edeltää jopa markkinoita).
Mitä kapitalismi on
Sosiologi Max Weberin mukaan kapitalismin perusidea on ”protestanttinen etiikka”. Tutkimuksesta voi sanoa paljonkin, mutta linkin ollessa yllä tyydyn toteamaan kalvinistien kokeneen tärkeäksi kerätä enemmän rahaa kuin mitä ehtisivät elämänsä aikana kuluttaa.
Myöhemmin ajatustapa laajeni. Käytännössä tämä tarkoitti työn muuttumista välinearvosta (”paljonko rahaa tarvitsen pitääkseni itseni lämpimänä ja leivässä seuraavat pari vuotta”) itseisarvoksi (”paljonko voin säästää rahaa elinaikanani”). Ero näiden kahdella on tietenkin siinä että työn tehostuessa1 ensimmäiseksi vähennetään palkkatyötunteja, kun jäljemmässä saatetaan jopa lisätä työntekoa. Kapitalismi on siis ennenkaikkea ajattelutapa.
Ajattelutavan selvittyä voi tutkia paremmin sen logiikkaa. Jos tarkoitus on kerätä enemmän rahaa kuin elämän aikana ehtii käyttämään, vaatii se yhteiskunnassa hyväksyttyjä käytänteitä joiden tuloksena yhdellä puolella maailmaa joku on valmis hakkaamaan lähimetsänsä maantasalle jotta toisella puolella maailmaa joku saisi tienattua enemmän rahaa.
Toisin sanoen: kapitalismia edeltävässä yhteiskunnassa ylläolevan vasemman laatikon ”tyhjä tila” jää tyhjäksi kunnes väestönkasvun vuoksi laajentuminen sinne on tarpeellista (puhuttaessa vaikkapa maanviljelyksestä). Kapitalismissa laajentuminen tapahtuu koska laajentuminen johtaa kasvavaan rahavirtaan, joka nähdään ainoana itseisarvona. Ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi nähdään välinearvoina (sairaspoissaolot; paljonko tarvitaan rahaa korvaamaan luonnon tuhoutumisesta johtuvat kustannukset, esimerkiksi tulvat tai kuivuus).
Miksi kapitalismi on sitten joidenkin mielestä huono juttu?
Länsimaista puhuttaessa puhutaan mieluusti demokratiasta ja kapitalismista.
Demokratia eli kansanvalta tarkoittaa että meillä kaikilla on perusoikeuksia, joihin kuuluvat äänestäminen ja protestit (mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, boikotit jne) yhteiskunnan muutoksen työkaluina.
Kapitalismi taas tarkoittaa erioikeuksia resursseihin, joista monet ovat luonteeltaan rajattuja (Suomessa on vain rajattu määrä metsiä, hyviä mökkipaikkoja, keskeisiä paikkoja kaupungeissa; tuotantovälineiden kuten sähkölaitosten ja tehtaiden valmistus maksaa miljardeja, joten niitä ei kannata tehdä enempää kuin on tarve). Näiden demokraattisten perusoikeuksien ja kapitalismin erioikeuksien välissä on merkittävä ristiriita: jos kansalaiset haluavat luonnonsuojelua, mutta merkittävä metsänomistaja haluaa hakata omistamansa metsän, tai myrkyttää pohjavesistön kaivostoiminnalla, kumpi joutuu väistymään?
Asian tekee vaikeammaksi että kansalaiset toimivat puutteellisen tiedon varassa. Emme tosiasiassa tiedä mitä politiikot ajattelevat tai tahtovat, ainoastaan mitä heidän kerrotaan sanoneen tai tahtoneen.
Nämä ovat asioita joiden selvittämiseen käytämme esimerkiksi miljardöörien omistamia yhteisöverkkosivuja (Facebook/Threads/Instagram; X), miljardöörien päätäntävallassa olevia uutismedioita (Amazonin omistava Bezos omistaa myös Washington Postin; Murdockien perhe omistaa Fox Newsin). Politiikkojen mahdollisuus tavoittaa äänestäjiä on usein riippuvaista miljardööreiltä saadusta mainosrahoituksesta. Tällöin myös kansalaisten mahdollisuus tehdä valistunut päätös vaaleissa tai protestien tarpeellisuudesta heikkenee mitä enemmän kapitalismi ”syvenee” (toisinsanoen: millä elämän osa-alueilla kapitalismiin törmää. Kapitalismi esimerkiksi syvenee jos Yleisradiosta luovutaan ”kilpailua vääristävänä”, tai sosiaali- ja terveyspalvelut myydään yrityksille).
Lopuksi sanottakoon, että koska kapitalismissa raha nähdään ainoana pisteytyksenä, yksi helpoin tapa saada pisteitä lisää on ottaa se toisilta ihmisiltä, esimerkiksi laskemalla palkkoja tai nostamalla tuotteiden hintaa. Suomen sijainti ”maailman onnellisimpana maana” liittyy juurikin siihen että kapitalismia on rajattu sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle, ja vahva ammattiyhdistysliike on tehnyt vaikeaksi kerätä pisteitä väestön palkkojen kustannuksella.
Alaviitteet
Työn tehostuminen on tietenkin asia joka on myös tapahtunut läpi historian: paremmat kyntömenetelmät, kirjapaino yms. edeltävät kapitalismia. ↩︎
Koronan ollessa vielä ongelma johon ei ollut rokotetta pidin esitelmän Tähtien sodan politiikasta verkkoconissa. Myöhemmin huomasin palaavani siihen keskusteluissa uudestaan ja uudestaan. Oheinen on laadittu näitä yhdistelemällä omaksi ilokseni. Valtaosa tekstistä perustuu vuosikymmenien aikana sisäistettyjen tarinoiden vastakarvaan luentaan tai wookieepedian artikkeleihin. Koska lähdeteosten lukemisesta on osin vuosia, voi sisällössä olla virheitä. Niitä saa kritisoida ja tarvittaessa teen korjauksia!
Politiikka Tähtien sota -elokuvissa jakautuu karkeasti Tasavaltaan ja Itsenäisten järjestelmien valtioliittoon (”prequelit), Keisarikuntaan ja Kapinaliittoon (”alkuperäiset”), sekä vielä Uuteen Tasavaltaan (”jatko-osat”); jäljemmässä keskityn tässä lähinnä Disney -versioon, mutta käyn lopuksi läpi vielä merkittäviä poikkeuksia aiempaan kaanoniin.
Tekstin punaisesta langasta voi todeta, että yhteistä kaikissa elokuvissa käsitellyille aikakausille on niiden väkivallaksi kiihtyvät ongelmat, jotka luovat tarpeen sankareille. Sankarit eivät kuitenkaan kykene niinkään ratkaisemaan ongelmaa, kuin vähentämään painetta hetkellisesti. Samalla paineenpurun yhteydessä on helppo unohtaa, etteivät Tähtien sodan sankarit taistele niinkään vapaaehtoisesti jonkun ihanteen toteuttamiseksi, kuin vaihtoehtojen puutteesta puuttellisesti ymmärtämänsä perustilanteen palauttamiseksi.
Mikäli tämän unohtaa, on katsojan helppo uskoa että joku elokuvissa tai muussa mediassa esitetty järjestelmä on ”hyvä” tai ”huono” vain sen kautta että seuraamamme päähenkilöt taistelevat niiden puolesta tai niitä vastaan.
Yritän käydä ohessa muutamia perusajatuksia jokaisesta järjestelmästä. Tekstistä on editoitu alaviitteiksi melkoinen määrä Pohjois-Euroopan historiaan liittyviä anekdootteja. Luku omalla vastuulla.
Poliittiset järjestelmät
Tähtien sodasta puhuttaessa keskustellaan usein siitä onko kyse scifistä tai fantasiasta. Lucas tarkoitti tarinan alunperin fantasiaksi (uunipankonpoika pelastaa prinsessan), mutta uuteen trilogiaan mennessä Lucasille oli syntynyt ajatuksia vertauskuvista Rooman historiaan, jonka kautta myös alkuperäisten elokuvien Keisarikuntaa pitää miettiä uudestaan. Legends -tarinoissa Uutta tasavaltaa käsiteltiin toistuvasti Leia Organan noustessa kirjoissa yhä korkeampiin poliittisiin asetelmiin. Disney -kaanonissa taas politiikkaa käsiteltiin lähinnä yhdessä teoksessa joka selittää Organan horisontaallisen urakehityksen politiikosta kenraaliksi.
Tähtien sodan galaksi esiosien aikaan. Keskellä sinisellä Tasavalta, punaisella (hajallaan kartan keskivaiheilla) tästä irtautunut Itsenäisten järjestelmien liitto, ja äärioikealla Huttien hallitsema itsenäinen alue. Huomaa että galaksin keskuksessa on valtava musta aukko, jonka vuoksi siellä ei ole asutusta, eikä sen läpi voi kulkea.
”Tasavalta” ajatuksena kuulostaa helposti nykyaikaiselta, mutta tarkoittaa perusmerkityksessään ettei ylin johto ole muodollisesti periytyvä. Joskus sanojen merkitykset ovat häilyviä: presidentti voi olla ”elinikäinen” ja/tai virka periytyvä (kuten Pohjois-Koreassa), ja toisaalta keisari voi olla myös vaalein valittu (kuten Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa1).
Tähtien sodan Tasavallassa äänestysoikeus oli merkittävillä poliittisilla voimilla. Näihin kuului paitsi monarkistisia tähtijärjestelmiä kuten Naboo, Alderaan, Chandrila ja Mon Cala, niin myös Kauppaliiton ja Teknoliiton kaltaisia suuryrityksiä, sekä Kauppakiiltan kaltaisia tuottaja-osuuskuntia2. Kuinka paljon näillä äänioikeutetuissa toimijoissa oli itsessään demokratiaa, on kyseenalaista. Naboolla kuningatar äänestettiin kahden vuoden välein, mutta Episodi 1:n perusteella gunganit – planeetan alkuperäisväestö! – eivät olleet äänestysoikeuden piirissä. Toisaalta Alderaanissa rooli oli periytyvä Organan suvun sisällä, joskin kruununperijäksi pääseminen vaati vaikeiden testien suorittamista. Chandrilan senaattori Mon Mothma oli järjestelmäkuvernöörin tytär, viitaten vähintään rutiininomaiseen nepotismiin. Mon Calalla hallitsija oli moninkertaisesti sitoutunut poliittiseen järjestelmään paitsi ylimpänä vallankäyttäjänä, myös korkeimman oikeuden tuomarina ja merkittävänä osakkeenomistajana.
Toimijana Tasavalta oli galaktisen keskuksen planeettojen hallussa. Nämä käyttivät poliittista vaikutusvaltaansa edistääkseen omia etujaan myymällä ja vaihtamalla ääniään paitsi oman planeettansa eduksi, niin myös edustajien oman omaisuuden kartuttamiseksi. Näin senaatin vaalitulokset enimäkseen suosivat tiheästi asuttua galaktista keskusta löyhemmin asutettujen ulkokehien kustannuksella. Esimerkiksi Tasavallan ”armeijattomuus” suosi ennenkaikkea sotavoimien tuottamia menoja vältteleviä sisäkehiä, joiden kauppareiteillä ei ollut avaruusrosvoja tai muita levottomuuksia.3
Näin Kauppaliiton ja Naboon välinen ”kauppasota” oli nähtävissä tiheästi asutetun keskuksen ja harvemmin asutetun periferian välisenä selkauksena: Kauppaliiton pääkonttori sijaitsi lähellä galaktista keskusta ”siirtokunnissa”, kun taas Naboo oli aivan Tasavallan ja ”keskikehän” ulkolaidalla.4 Itse kauppasota taas liittyi pitkälti Kauppaliiton oikeuteen pysyä verovapaana suhteessa Tasavaltaan. Kauppasulku paransi Kauppaliiton neuvotteluasemaa senaatissa, kun taas sen vaikutukset Naboolle olivat parhaillaankin jälkiajatus.
Episodi 1:n jälkeen keskikehälle tuli ilmeiseksi ettei sen tarpeita voitu saavuttaa Tasavallan poliittisen järjestelmän piirissä. Irtautumalla Tasavallasta Itsenäisten järjestelmien valtioliitto pyrki luomaan tilanteen jossa poliittiset päätökset suosivat sen jäsenvaltioiden tarpeita, eivätkä olisi jatkuvasti pelinappuloita joissa sille merkittävät poliittiset kysymykset (kuten armeija tai kauppareittien esteetön kulku) jäisi senaatissa vain muiden asioiden merkityksettömiksi pelinappuloiksi.
Tasavallalle irtautuminen kuitenkin tarkoitti sisäkehän vaatimien raaka-ainevarantojen (mukaanlukien ruokaturvan) joutumista vieraan valtion alueelle. Avaruusrosvojen vuoksi rakennettu robottiarmeija taas nähtiin uhkana Tasavallalle – mitä jos valtioliitto olisi laajenemishaluinen?
Demokratiapuutteen lisäksi haluaisin vielä nopeasti lisätä Tasavallan (ja valtioliiton) mutkattoman asenteen niin robottiorjuuteen (robottien ”pidäkepultit” estivät niitä toteuttamasta vapaata tahtoa), jedien harjoittamaan vauvojen kidnappaukseen, kuin ihmisoikeuksienkin puutteeseen5. Kaikesta päätellen oikeus älyllisen olennon arvoiseen elämään oli vain galaksin yläluokalla, johon pääsi vain siihen syntymällä: sosiaalista liikkuvuutta ei ollut.
Voi vain miettiä kuinka paljon Anakin Skywalkerin ailahtelevasta luonteenlaadusta tuli tietoudesta että hän eli yltäkylläisyydessä mutta äitinsä oli edelleen orja: fakta jota kukaan tämän lähipiirissä ei mitä ilmeisemmin halunnut tunnustaa. Toisaalta Anakin oli orjana saanut kokea rakkautta ja läheisyyttä, jonka hän ”vapaana” jedinä joutui itseltään jo ryhmäpaineenkin vuoksi julkisesti kieltämään: kaapissa eläminen on raskasta.
Tämä Anakinin elämän kaksijakoisuus jo itsessään rakensi Anakinille kokemuksen vain toisista kahleista joka olisivat johtaneet ritarikunnasta eroamiseen ellei kloonisodat ja Palpatinen toistuva puhe senaatin korruption hävittämisestä olisi pitänyt häntä Coruscantissa. Lisäksi sodan aikana tapahtunut nousu jedihierarkiassa aina neuvostoon asti samalla kun häntä edelleen kohdeltiin ulkopuolisena JA ”Valittuna” auttoi ymmärtämään että senaatti ei ollut ainoa paikka jossa oli päivänvaloa kestämättömiä asioita. Siis muitakin kuin vauvojen erottaminen vanhemmistaan ja aivopesu.6
Keisarikunta ja Liitto Tasavallan palauttamiseksi
Tähtien sodan galaksi alkuperäisen trilogian aikana. Keisarikunnan rajoja ei ole merkitty. Yleisesti voidaan sanoa että että mikäli Keisarikunta ei ole tunnustanut jonkun alueen itsenäisyyttä (nämä merkitty), katsoo Keisarikunta niiden kuuluvan sen toimivaltaan. Huomaa kauppareitit. Galaksin läpi kulku tunnettujen kauppareittien ulkopuolella on vaarallista, jopa mahdotonta. Niinpä etäisyys keskustaan on laskettava pääsynä kauppareitille, ja edelleen kauppareittiä pitkin keskustaan. Galaksin keskustassa on valtava musta aukko, jonka läpi kulku on mahdotonta. Galaksin länsiosat ovat täysin tutkimattomia.
Tasavallan muutos Keisarikunnaksi ei Palpatinen julistuksesta huolimatta tapahtunut hetkessä. Kehitys alkoi kun senaatti nimesi Palpatinen ensin liittokansleriksi, ja sitten myöhemmin laajentamalla liittokanslerin valtaoikeuksia7.
Keisarikunnan perustamisen jälkeen valtaa siirrettiin pois senaatin nepotistisilta perheiltä antamalla entisen Tasavallan armeijan johtohenkilöille valtaa myös siviilipuolella (alueellisten armeijoiden johtajien nimeäminen moffeiksi, jotka raportoivat suoraan keisarilliselle valtioneuvostolle). Näin senaatti jäi hiljalleen kumileimasimeksi, joka lopulta hajoitettiin Episodi 4:n alussa (kun keisariksi nimittämisestä oli kulunut 19 vuotta).
Vaikka Palpatine oli sith-valtias, ei hän voinut hallita valtaosaa tunnetusta galaksista vain omalla tahdonvoimallaan. Kuten kaikki autoritääriset ja/tai absoluuttiset valtiaat, pysyi Palpatine vallassa osin pitämällä huolta että merkittäville poliittisille tahoille Keisarikunta tarjosi vakautta ja mahdollisuuksia jotka katoaisivat hänen mukanaan. Esimerkiksi suurkauppiaille Keisarikunta lupasi yhtenäisen ja helposti ymmärrettävän toimintaympäristön, tavalliselle väestölle Keisarin julkiset korruptionkitkemisohjelmat mahdollistivat liiketoiminnalla rikastumisen. Sotilas- ja hallintoura taas mahdollisti etenemisen Keisarikunnan poliittiseen ytimeen asti: kuka vain upseeri saattoi nousta aina moffiksi asti, ja toisaalta valtioneuvostossa oli myös virkamiehiä. Mikään tästä ei olisi onnistunut Tasavallassa.
Hallinto ei tietenkään ollut todellisuudessa taivaspaikka: Tasavallan ongelmia ei niinkään ratkottu, vaan kuten Gordionin solmu: halkaistiin. Sisäkehän tarpeet keski- ja ulkokehän resursseihin ratkaistiin miehittämällä järjestelmiä ja turvautumalla orjatyövoimaan (mm. Chewbaccan kotiplaneetta Kashyyyk). Koska miehitetyt järjestelmät olivat ihmisvähemmistöisiä, tarkoitti tämä jo Tasavallan aikana alkaneen ihmisrodun ylivertaisuuden kanonisointia osaksi virallista politiikkaa.
Toisaalta Keisarikunnassa oli myös tietoinen valuvika: Palpatinella ei ollut suoraa perillistä, eikä poliittisesti lukutaidoton Anakin Skywalker olisi sellaiseksi sopinut. Vaikka Palpatine lupasikin Vaderille tämän olevan kruununprinssi (tai ainakin Vader uskoi asian sen verran varmaksi, että päätti puhua siitä Lukelle), ei tällä ollut tähän mitään muodollisia mahdollisuuksia. Jo esiosien perusteella Anakinin kyky lukea poliittisia liikkeitä oli olematon, ja Keisarikunnan perustamisen jälkeen Vader tyytyi keskittymään johtamaan muutamia jedejä jahtaavia inkvisiittoreita erillään muusta valtionhallinnosta. Alkuperäisen trilogian alkuun mennessä Vaderilla oli muodollisesti korkea asema sotavoimissa (hänet päästettiin Kuolontähden neuvotteluhuoneeseen), mutta amiraalit eivät tunteneet hänen suhdettaan keisariin, ja pitivät tätä parhaillaankin kanssaan tasa-arvoisena. Vader itse taas tunnusti suurmoffi Tarkinin itseään ylemmäksi. Mikäli Palpatine olisi kuollut Vaderin jäädessä eloon, ei hänellä olisi ollut mahdollisuuksia vakuuttaa valtakunnan kuninkaantekijöitä valtapyrkimystensä oikeutuksesta. Parhaassakin tapauksessa hän olisi saavuttanut muodollisen valta-aseman, jossa todellinen valta olisi jäänyt tämän neuvonantajille ja muille korkea-arvoisille sidosryhmille. Vaderin paras mahdollisuus keisarin kuollessa olisikin ironisesti ollut senaatin palauttaminen ja vahvistaminen, jolloin tämä olisi voinut huolehtia korruptionkitkemisestä (joka kaikesta päätellen oli tämän erikoiskiinnostuksenkohde). Todennäköisesti valta olisi myös vähemmän dramaattisen hallitsijan kuolemantapauksen tilanteessa päätynyt suoraan tai epäsuorasti Thrawnille.
Yllämainitusta johtuen Liitto Tasavallan palauttamiseksi (eli Kapinaliitto) muodostui valtansa menettäneistä galaksin sisäkehän nepotisteista jotka olivat paitsi juuri käyneet sisällissodan ajaakseen Keisarikunnan myöhemmin toteuttamaa politiikkaa, niin olivat myös suoraan vastuussa Keisarin valtaannoususta. Niinpä Kapinaliiton johto koostui sellaisista hyvässä maineessa olleista politiikoista kuin entinen sisäkehän järjestelmäkuvernöörintytär ja senaattori Mon Mothma, ja sisäkehän järjestelmäkuninkaalliset ja senaattorit Bail ja Leia Organa; toisaalta sotatarvikkeista ja sotilaista vastasivat ennenkaikkea aiemman valtioliiton jäsenet, tai muuten ulkokehän miehityksestä tai sen riskistä kärsivät järjestelmät kuten Mon Cala ja Tatooine.
Kapinaliitto glorifioi jedejä Tasavallan sotilasarvovallan ilmentymänä (Leia Organalle Obi-Wan Kenobi oli ”kenraali Kenobi”). Samalla Obi-Wanille ja Yodalle oli selvää ettei Luken ja Leian perimästä puhuta, eikä myöskään Kloonisodan yksityiskohdista. On kyseenalaista tiesikö Luke ja Leia taaperoiden kidnappauksista ja aivopesusta, tai jedien asemasta senaatin (ts. Mon Mothman ja kavereiden) käsikassaruudesta kloonisotien aikana.
Sanomattakin on selvä, ettei tässäkään historianvaiheessa ketään toimijaa kiinnostaneet robottien oikeudet. Edes biologisten olentojen orjuutusta ei suoranaisesti tuomittu. Kapinaliitto ei hyväksynyt orjuutusta, mutta tämä johtui ilmeisesti enemmänkin Keisarikunnan kokonaisia järjestelmiä ja lajeja koskevasta käytännöstä, ei siksi että käytäntö olisi pienemmässä mittakaavassa ollut kauhistus. Uuden tasavallan muodostuksen yhteydessä orjuus kiellettiin, mutta velkaorjuus pysyi yleisenä käytäntönä.
Uusi tasavalta ja Ensimmäinen ritarikunta
Kapinaliiton voiton myötä se uudelleennimesi itsensä Uudeksi tasavallaksi. Keisarillisten joukkojen kanssa tehtyjen voitonehtojen myötä Uusi tasavalta laajensi valtansa tunnettujen järjestelmien yli, mutta salli entisten sisäkehän keisarillisten kuvernöörien säilyttää asemansa, mikäli nämä vannoivat uskollisuutta uudelle valtiojärjestelmälle. Keisarikunnan sotavoimat pakenivat Tuntemattomille vyöhykkeille.8
Koska Uusi tasavalta oli vieläkin kaksijakoisempi kuin tätä edeltänyt Vanha tasavalta (sisäkehällä vanhat nepotistit ja entiset keisarilliset; ulkokehällä entinen valtioliitto ja orjuutetut järjestelmät) olivat ristiriidat alusta asti selkeitä. Näiden tahojen yhteistyönä rakennettu Uusi tasavalta pyrki mahdollisimman hajautettuun valtaan. Nyt Tasavallalla ei olisi yhtä pääplaneettaa, vaan sitä siirrettäisiin muutaman vuoden välein vaalitulosten perusteella. Tämän pitäisi vähentää keskuksen ja periferian välistä jännitettä. Sotajoukot vähennettäisiin murto-osaan siitä mitä ne olivat kloonisotien aikana.
Ongelmat kuitenkin jäivät. Uudella tasavallalla ei ollut minkäänlaista koulutusta (kokemusta tai poliittista broilerointia) uusien politiikkojen kouluttamiseksi. Vanhasta tasavallasta peräisin olleet nepotistit olivat tottuneet vetämään kotiinpäin, ja ulkokehälle jokainen poliittinen kamppailu oli mahdollinen elämän ja kuoleman kysymys.9 Kun järjestelmässä ei ole luottamusta kanssapelaajaan, on sen tuho vain ajan kysymys.10
Sisäkehän ihmisvaltaiset ja keskenään homogeeniset valtiot halusivat yhä enemmän keskusjohtoa (ymmärrettävästi: parin vuoden välein muuttava pääkaupunki on aivan järjetön ajatus) ja samalla muistelivat nostalgisesti keisarikunnan aikoihin, jolloin ”junat kulkivat aikataulussa”. Samanaikaisesti keskikehän planeetat kärsivät jälleen avaruusrosvoista ja pelkäsivät joutumista sisäkehän kotiinpäinvedon uhriksi. Senaattoriksi palannut Leia Organa yritti rakentaa kehien välille kompromissia, mutta tämän paljastunut asema Vaderin tyttärenä tuhosi poliittisen uran ja kaikki rauhanomaiset vaikutusmahdollisuudet. Kaiken tuoksinnassa Organalle kuitenkin selvisi että sisäkehä suunnitteli Tuntemattomille vyöhykkeille paenneiden sotajoukkojen avustuksella vallankaappausta. Senaattiin jääneiden keskikehäystäviensä avulla Organa alkoi kaapata sotajoukkojen sisäkehille lähettämiä ”avustuspaketteja”, luoden näin oman yksityisarmeijan jolla hyökätä avaruusrosvojen kimppuun ja samalla valmistautuen uuteen sotaan.
Omalta osaltaan Ensimmäinen ritarikunta luotti ensin Thrawnin paluuseen ja myöhemmin uuden johtajan nousemiseen. Palpatinella ei ollut ollut minkäänlaista aikomusta luovuttaa valtaansa Vaderille TAI Thrawnille. Tämän vuoksi hän oli aivan vallankaappausyrityksensä ensimetreistä lähtien panostanut klooniteknologian kehitykseen (kloonitehtaan perustuminen oli tapahtunut samaan aikaan Naboon hyökkäyksen kanssa).11 Ajatus oli että onnistunut kloonaus johtaisi mahdollisuuteen siirtää Palpatinen aivot aina uuteen kehoon, näin poistaen tarpeen vallanperimykselle.1213 Tämä ei toki onnistunut.
Mitä sitten tapahtuu?
Tarinan jatko on tietenkin avoin. Lucasin asetelma on siitä kuitenkin nerokas, että perusongelmaa on vaikea ratkaista ilman että Tasavalta jakaantuu kahtia (ja onnistuu samanaikaisesti suojelemaan itseään Tuntemattomilta vyöhykkeiltä tulevalta ulkoiselta uhalta). Kahtiajako ei kuitenkaan liene todennäköistä jo senkin takia, että keskikehä on maalaiskuntamaisesti sisäkehien ympärillä, ollen riippuvainen sisäkehän läpi kulkevista kauppareiteistä sisäisen yhtenäisyytensä varmistamiseksi. Toisaalta sisäkehät tarvitsevat ulkokehiltä ruokaa ja resursseja.
Elokuvissa tarinankerronta päättyy (toistaiseksi) noin 35 vuotta Yavinin taistelun jälkeen. Legendoissa aikajana jatkuu noin 100 vuoden päähän tästä eteenpäin. Merkittävinä eroina tähän mennessä tapahtuneeseen on Legendojen siirtymä ensin Keisarikunnan jäänteiden aiheuttamasta uhasta (noin 0…8 vuotta keisarin kuoleman jälkeen) itse galaksin tuntemattomaksi jääneiden paikkojen tutkimiseen, joista yllättävän usein löytyy joku laajemman galaksin unohtama superase (8…14 vuotta keisarin kuoleman jälkeen).
Tämän jälkeen kirjoissa käsiteltiin galaksin ulkopuolelta tulleiden bioteknologiaa käyttävien, Voimalle sokeiden avaruusolioiden armadan vaikutusta galaksille. Kolmannes galaksin väestöstä kuolee valtavissa pommituksissa. Käy ilmi, että Palpatine ei rakennuttanut Keisarikuntaa vain hevospatsaaksi, vaan koska halusi varmistaa että galaksi olisi valmistautunut tulevaan sotaan (näin Palpatine ei olisi ollut avaruushitler, vaan avaruusstalin). Galaksin kuolemanluvut nousevat niin korkeiksi nimenomaan koska Uusi tasavalta on räjäyttänyt Kuolontähdet ja kaikki muut naftaliinista löytyneet superraseet.
Tämän jälkeen kirjoissa siirryttiin käsittelemään sodan jälkeistä Uuden Tasavallan ja Keisarillisen jäänteen yhdistymistä Galaktiseksi liitoksi, ja sen aiheuttamia poliittisia seurauksia entisille sotasankareille ja heidän lapsilleen. Sarjakuvissa taas hypättiin sata vuotta eteenpäin, jolloin Galaktinen liitto on hajonnut sith-imperiumiin, poliittisesti neutraaliin Keisarikuntaan joka kouluttaa Voimankäyttäjiä rauhanturvaajiksi, sekä näistä kahdesta erillistä Jedi-ritaristoa, sekä Luken lapsenlapsenlapsen vaeltelua näiden kolmen ryhmän välillä palkkionmetsästäjänä. Kumpikin näistä tarinoista päättyi enemmän-tai-vähemmän kesken Disneyn ostettua LucasFilmin.
Alaviitteet:
Olettaenkin että äänestäjiä oli Pyhässä saksalaisessa keisarikunnsasa vain kahden käden sormilla laskettava joukko. Kts. Wikipedian artikkeli Vaaliruhtinas. Vastaavia vaalikunkaita oli myös Suomessa: ennen Vaasoja Ruotsin kuninkaat eivät olleet periytyviä, vaan hallitsijoiksi aikovat kiersivät maakunnat ja hankkivat tätä kautta tarvittavan kansansuosion. Tässä merkityksessä Ruotsi aloitti maakuntien sotilasliittoumana. Ajan kanssa vaalikuninkuuden merkitykset pohjoismaissa muuttuivat: Norja jatkoi vaalikuningas-järjestelmässä muodollisesti 1800-luvulle, mutta äänestetty kuningas oli aina ”sattumalta” sama kuin Tanskan absolutistinen monarkki. Historiasta puhuttaessa termistöön liika nojautuminen on siis oma riskinsä: sanan muodollinen merkitys voi muutamassakin vuodessa kääntyä täysin erillaiseksi käytännöksi. ↩︎
Kuuluisin suomalainen tuottaja-osuuskunta on Valio. Muutenkin osuuskunnat voivat olla merkittäviä suomalaisia poliittisia toimijoita. Esimerkki Valion vaikutusvallasta on koulujen seinällä olevat (olleet?) Maito- ja Terveys ry:n (vuoteen 1958 Suomen maitopropagandatoimisto) mainokset, jotka osaltaan vaikuttavat maamme kansainvälisesti erittäin korkeaan maidonkulutukseen. Toisaalta kuntapolitiikan kaavoitus tapahtuu edelleen pitkälti Suomen osuuskauppojen liiton (SOK) ja Keskon tarpeiden mukaan, mihin puolestaan on liittynyt Lidlin vaikeudet löytää eri asutuskeskuksista kauppapaikkoja. Kuluttaja-osuuskunta Tradeka puolestaan on merkittävä valtakunnallinen vaalirahoituksen jakaja ja yhdistystoiminnan tukija. ↩︎
On myös huomattava että ihmislaji oli alkuperäisväestönä merkittävässä osassa sisäkehän järjestelmiä. Sikäli kun ihmisillä oli merkittävä poliittinen asema keskikehän ulkopuolella, kyse oli kolonialistisista projekteista kuten Naboo. ↩︎
Vastaavia poliittisia jännitteitä voi nähdä myös Suomessa. Kuntavaaleissa valtaosa kunnista äänestää vuodesta toiseen Suomen keskustan suurimmaksi puolueeksi, kun taas asutuskeskuksissa suurin puolue on yleensä kokoomus. ↩︎
Pelkästään kloonien tilanne oli tragedia: kaksinkertainen kehitysnopeus tarkoitti että fyysisesti aikuiset kloonit olivat sodan alkaessa henkisesti edelleen kymmenvuotiaan tasolla ja sodan loppuessa teini-iässä. Armeijassa heidän elossapysymistään ei priorisoitu muuten kuin armeijan koon tarpeiden kautta. ↩︎
Anakin Skywalkerin äiti jäi Tatooinelle orjaksi, vaikka pojan lähipiirissä lienee ollut useita joilla olisi ollut varaa ostaa ennenaikojaan vanhentunut nainen vapaaksi. Owen Lars onnistui tässä vaikka oli huonotuloinen talonpoika. Todennäköisesti käsiä vaihtanut summa oli pienempi kuin muutaman päivän vuokra itsemurhayksiössä Coruscantissa. Toisin kuin muut jedit, Anakin oli erityinen siinä että hän muisti äitinsä. Muille kasvaminen robotti-lastenhoitajan kanssa keskellä hulvattoman eriarvoista luokkayhteiskuntaa oli normaalia. ↩︎
Tämä oli sama periaate jolla Hitler nousi valtaan: hänet nimettiin liittokansleriksi, ja käytti saamaansa valtaa yhdistämällä presidentin ja liittokanslerin tehtävät Johtajaksi. ↩︎
Tämä oli allegoria Saksan vähempiarvoisille natseille antamasta vastuuvapaudesta. Monet natsit olivat merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja heillä oli tietoa ja suhteita joita ilman valtion uudelleenrakennus olisi ollut mahdotonta. Keskeisimmissä rooleissa olleet tekijät pakenivat tunnetusti Argentiinaan. Tämä erotuksena siitä mitä Irakissa tapahtui Saddam Husseinin jälkeen: Yhdysvallat kielsi julkiset virat kaikilta vähääkään Husseinin kanssa tekemisissä olleilta. Näin roolit vapautuivat yhdysvaltalaista sotapropagandaa tuottaneille Husseinin vihamiehille. Järjestely hyödytti suuresti jälleenrakennuksesta vastuussa olleita yhdysvaltalaisyrityksiä. ↩︎
Toimiva demokratia vaatii jaetun kokemuksen siitä että jokaisella poliittisella toimijalla on rajattomasti mahdollisuuksia uuteen yritykseen. Jos on olemassa pelko siitä että yksi poliittinen taho pyrkisi sementoimaan politiikkansa seuraukset vaalien ulkopuolelle (ts. toistoja ei enää olisi), ei muille tahoille kannata jäädä odottamaan vaalitulosta mikäli sillä on mahdollisuus vallankaappaukseen tai vilunkipeliin. Tämä on se Karl Popperin ”suvaitsemisen paradoksi”: jos näyttää siltä ettei joku suvaitse olemassaoloasi tai hyväksy uusintatoistojen mahdollisuutta, niin väkivalta on ainoa pitkällä aikavälillä toimiva strategia. Muuten yhdet hävityt vaalit ja olet kuollut. ↩︎
Viime kädessä tämä johti Suomen sisällissotaan: koko poliittinen järjestelmä oli rakentunut Venäjän puskemiseen rajan toiselle puolelle. Kun tämä elämän ja kuoleman kysymys oli ratkaistu, ei silloisilla politiikoilla ollut taitoa käsitellä sisäpoliittisia kysymyksiä muuten kuin elämän ja kuoleman kysymyksinä. Lopulta merkittävä määrä politiikkoja ja muita ”epätoivottuja henkilöitä” tapettiin ja jäljellejääviä kiellettiin osallistumasta politiikkaan. ↩︎
”Keisari kloonaa itsensä” oli yhdeksännessä episodissa melkoinen hatustaveto. Juonenkäänne ei kuitenkaan ollut aivan yllättävä: ”Imperiumin perillisessä” (suomentanut WSOY) Luke ja kaverit tuhoavat keisarin tätä tarkoitusta varten rakennuttaman kloonifarmin. Muutamaa vuotta myöhemmin Dark Horsen sarjakuvassa ”Musta Keisari” (suomennettu kahdesti Egmontin ja readme.fi:n toimesta) Keisari tekee uuden lavallenousun juuri näin noin kahdeksan vuotta kuolemansa jälkeen. ↩︎
Tähän liittyy muuttuvassa yhteiskunnassa omat ongelmansa. Mitä kauemmin joku on vallankahvassa, sitä enemmän hän vieraantuu laajemmasta todellisuudesta, ja sitä enemmän hän on riippuvainen mielistelijöidensä poliittisesta tuesta. Samalla riski palatsivallankumoukseen tai talonpoikaiskapinaan kasvaa. ↩︎
”He pelastivat Hitlerin aivot” on toistuva juonenkäänne spekulatiivisessä fiktiossa, mukaanlukien sarjakuvissa. ↩︎
Tein muutamia kuukausia sitten Mastodoniin karkean havainnollistamisen suomalaisen työväenliikkeen jakautumisista ja yhdistymisistä, sekä miten puolueet määrittelivät itsensä ideologisesti (ja näin myös suhteessa toisiinsa).
Olen edelleen tähän jokseenkin tyytyväinen, joten ikuistan lopputuloksen blogiin.
Muutamia perushavaintoja ja -huomioita:
”Sosiaalidemokratia” kirjoitetaan nykyään joissain yhteyksissä tuplavokaalilla, mutta näin ei ole SDP:n nimessä. Toisaalta olen kuullut myös sanottavan että puolueen nimi on johdanto ”sosialistisesta” eikä ”sosiaalisesta”, ja siksi tuplavokaalin välttely on perusteltua.
Wrightilainen työväenliike eleli säätyvaltiopäivien alla. Tällöin Suomessa ei ollut nykyistä puoluejärjestelmää, vaan liike oli enemminkin valtiopäivillä olevien edustajien yhteenliittymä, samalla tavalla kuin Naisverkosto tänään kokoaa tänään valtiopäivien naisia eri puolueista.
”Läntinen sosialismi” ei ole väärin, mutta olisi pitänyt laittaa ”läntinen marxismi”, joka olisi ollut enemmän oikein.
Olen melko tyytyväinen eri aatesuuntausten kuvauksiin. Yritin kirjoittaa nämä tavalla jossa jokainen aatesuuntaus voisi kuulostaa ”parhaalta vaihtoehdolta”, vaikka tietenkin uurnalla käyvänä kansalaisena minulla on oma mielipiteeni joka muodustuu paitsi siitä mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein, niin minkä arvelen toimivan käytännössä.
Jälkikäteen hieman harmitti että mitä enemmän ”vasemmalla” (eli punainen) jokin puolue on, sitä oikeammalla se on piirustuksessa. Syy tähän on yksinkertainen: piirrustus aloitti elämänsä muistiinpanoina, joten aloitin vanhimmasta ryhmästä ja etenin alaspäin. Koska kirjoitan oikealla kädellä, niin ”juuret” sitten luistivat enemmän oikealle kuin vasemmalle.
Hieman houkuttelisi piirtää mitä tapahtuu sosialidemokraateista vasemmalle, ja näin määritellä maalaisliitto/keskustan sijainti suhteessa kokomukseen ja vihreisiin (puhumattakaan kaikista pienpuolueista jotka elivät ja kuolivat näiden varjossa), mutta en ole vakuuttunut että osaisin määritellä sinisten eri vivahteita tavalla jotka kuvastavat rehellisesti eroja ja voisivat tuntua ”parhaalta vaihtoehdolta” yllä kuvatulla tavalla.
Mielenosoitukset määritellään usein rajatusti keskitettyihin voimannäyttöihin. Unohdetaan että mieltä voi osoittaa myös kantamalla liikkeen symboleita (sateenkaarilippu-pinssi rinnassa tai lippu parvekkeella), kirjoittamalla mielipidekirjoituksia (lehteen, mutta myös blogiin tai yhteisömedioihin yleensä), puhumalla näkemyksistään julkisesti, pistämällä profiiliin emojeja, tai esimerkiksi piirtämällä grafiitteja (enemmän tai vähemmän huolella, ja/tai luvallisesti).
”Asioita joiden puolesta seison: rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; oikeuksia seksuaalivähemmistöille; pelastetaan Maapallo (ilmastokriisiltä; polykriisiltä); eläköön sosialismi. ”Kirjoittajan Mastodon-profiilista löytyviä symboleita.
Samalla vaatimukset mielenosoitusten muuttumisesta enemmistölle sopiviksi kansanjuhliksi tai -harrastuksiksi johtavat helposti tilanteeseen jossa ne eivät kykene saavuttamaan niitä tavoitteita mitä ne muodollisesti ajavat: kyse on lopulta kuitenkin nimenomaan vähemmistöön jäävien näkyvyyden edistämisestä. Jos marssi pitää olla enemmistöystävällinen, karsiutuu mielenosoituksesta helposti pois paitsi vähemmän mediaseksikkäät ryhmät (esim. aseksuaalit, transhenkilöt) ja vähemmistöjen vähemmistöt (esim. autismin spektrin oireisiin kuuluu usein neurotyypillisestä poikkeava käsitys seksuaalisuudesta, mutta Pride tapahtumana ei ole kovine äänineen ja korkean väestötiheyden vuoksi erityisen spektriystävällinen).
Suomesta löytyy vastustamisen epäonnistumisesta helppo esimerkki: köyhyys ja ruokajonot. On helppo sanoa ettei hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään tulisi nähdä nälkää (ja asiasta on laaja konsensus eduskunnan keskuudessa), mutta samalla ruokajonot ovat vuosi vuodelta kasvaneet. * Ruokajonoja ylläpitävät tahot ovat 1990-luvun laman alusta asti puhuneet köyhyyden lievittämisen puolesta, mutta tämä ei juuri ole laajempaa kansaa tai päättäjiä kiinnostanut. Päinvastoin, vähäosaisten tuista on jopa leikattu, mukaanlukien viimesijaista kuten toimeentulotuesta.
Köyhyysriski Suomessa 1990 – 2017. Kuvakaappaus artikkelista ”Köyhyys ja köyhyyden pitkittyminen Suomessa” [2020; kirjoittanut Arttu Kauhanen, Marja Riihelä ja Matti Tuomala]
Jos siis pelkkä näkyvyys (Prideen vuosittain osallistuvat sadat tuhannet ihmiset, tai yhä kasvavat ruokajonot) riittäisi, olisi Suomessa huomattavasti sallivampi seksuaalisuutta käsittelevä lainsäädäntö ja matalampi köyhyys. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ei ole vuosikausiin olleet yhtä poliittisesti latautunut asia kuin tällä hallituskaudella. Samanaikaisesti Pride-liikkeen keskuudessa pohditaan mitä ”kirjaimia” Pride edustaa ja kuuluuko yksi niistä mukana bilettäville ”liittolaisille”.
Vielä loppuun kannattaa sanoa jotain lainsäädännön ja kansansuosion suhteesta. Vuonna 2023 kansainvälisesti 80% väestöstä on valmis uhraamaan elintasoaan polykriisin estämiseksi, mutta tämä ei juuri poliittisella kentällä näy. Toisaalta Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten väliset liitot (Pride-asia tämäkin) laillistettiin oikeuden päätöksellä vuonna 1967, jolloin vain 20% kansasta hyväksyi rotujen väliset liitot (enemmistö saavutettiin 1990-luvun toisella puoliskolla).
Nämä esimerkit puolesta ja vastaan osoittavat valtiopäivien ja ammattipolitiikkojen työn olevan muutakin kuin toistaa kansan gallupeissa antamia mielipiteitä. ”Kansanedustajuus” ei viittaa siihen että toistetaan kansan mielipiteitä, vaan että tehdään sen pohjalta tutkimuksia ja moraalipäätöksiä: mitä kansa ajattelisi jos sillä olisi pääsy salaisiin materiaaleihin, maan parhaisiin tieteilijöihin, ja rajattomasti aikaa asioiden pohtimiseen?
Jos sen sijaan seurataan vain kannatuskäyriä (tai merkittävien kannatustahojen tahtoa), politiikka muuttuu paitsi lyhytnäköiseksi, niin kuvitteellisen enemmistön diktatuuriksi. Sanon kuvitteellisen, koska jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön jonka toimintaa kuvitteellisen enemmistön edessä vaikeutetaan. Haaveet diktatuurin toteuttamiseen ja ”oikeiden” ihmisten siinä selviytymiseen kertoo joko haaveista luokkayhteiskuntaan jossa ”oikeilla” ihmisillä on erivapauksia lain silmissä. tai sitten ajatuksesta että omat vähemmistöt ovat muuten vain perustavanlaatuisesti hyväksyttävämpiä valtaapitävien silmissä kuin muut vähemmistöt.
Historia ei ole kummallekaan näkemykselle ollut yleisesti kovin hellä.
________
* Yksi kapitalismin erikoisuus suhteessa sosialismiin on ruuan runsas ylituotanto. Esimerkiksi hypermarketeissa merkittävä osa tuoretuotteista jää myymättä, mikä sitten siirretään kaupaksi menevien tuotteiden hintoihin, tehden niistä kalliimpia vähäosaisille. Kaupaksi jäämättömät ruuat sitten menevät roskiin dyykattavaksi tai ”laillisesti” ruokajonoille jaettavaksi.
