Kategoria: Kolonialismi

Julkaistu

Mistä puhutaan kun puhutaan kapitalismista?

Usein kuulee sanottavan jonkun kannattavan kapitalismia syistä jotka tiivistyvät ajatukseen markkinoiden tehokkuudesta löytää paras ratkaisu. Asia tuodaan tällöin yleensä esiin annettuna, jolloin siihen on vaikea puuttua. Lisäkysymys mitä kapitalismia kannustava vastustaa, saattaa avata avata ajattelua mielenkiintoisesti.

Kapitalismin määritelmästä

Kapitalismi voi tarkoittaa useita asioita (kuten wikipediasta voi havaita). Koska sanat ovat kontekstisidonnaisia, monet määritelmät tapahtuvat suhteessa (eurooppalaista) kapitalismia edeltäneeseen feudalismiin ja merkantilismiin, tai erotuksena kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliiton (enemmän tai vähemmän nimellisesti välivaiheena) kannattamaan valtiokapitalismiin.

Jos kapitalismi kuitenkin määritellään koko ihmiskunnan historian mittakaavassa, pitää määritelmää pohtia tarkemmin.

Mitä kapitalismi ei ole

Kapitalismin määritelmää voi alkaa pyörittelemällä mitä se ei ole. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinat. Ihmiset ovat vaihtaneet keskenään tuotteita tunnettua historiaa kauemmin, joidenkin mukaan kauemmin kuin raha on ollut olemassa (raha edellyttää valtiota, markkinat eivät). Lähes yhtä kauan ihmiset ovat erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja luottaneet kykyynsä vaihtaa erikoistumisella saamansa ylimääräinen tuote kaikkeen muuhun tarvitsemaansa.

Kapitalismi ei myöskään ole sama asia kuin yritystoiminta (wikipedian lista vanhoista yrityksistä edeltää kapitalismia), vapaa oikeus yritystoiminnan perustamiseen (näitä oikeuksia on Euroopassa perinteisesti rajoitettu syystä tai toisesta myös kapitalismin alaisuudessa), tai globalismi (joka tarkoittaa lähinnä tiedon- ja tavaransiirtonopeutta: kyse on siis kehityksestä ihmisten luonnollisessa toimintatavassa, ja näin edeltää jopa markkinoita).

Mitä kapitalismi on

Sosiologi Max Weberin mukaan kapitalismin perusidea on ”protestanttinen etiikka”. Tutkimuksesta voi sanoa paljonkin, mutta linkin ollessa yllä tyydyn toteamaan kalvinistien kokeneen tärkeäksi kerätä enemmän rahaa kuin mitä ehtisivät elämänsä aikana kuluttaa.

Myöhemmin ajatustapa laajeni. Käytännössä tämä tarkoitti työn muuttumista välinearvosta (”paljonko rahaa tarvitsen pitääkseni itseni lämpimänä ja leivässä seuraavat pari vuotta”) itseisarvoksi (”paljonko voin säästää rahaa elinaikanani”). Ero näiden kahdella on tietenkin siinä että työn tehostuessa1 ensimmäiseksi vähennetään palkkatyötunteja, kun jäljemmässä saatetaan jopa lisätä työntekoa. Kapitalismi on siis ennenkaikkea ajattelutapa.

Ajattelutavan selvittyä voi tutkia paremmin sen logiikkaa. Jos tarkoitus on kerätä enemmän rahaa kuin elämän aikana ehtii käyttämään, vaatii se yhteiskunnassa hyväksyttyjä käytänteitä joiden tuloksena yhdellä puolella maailmaa joku on valmis hakkaamaan lähimetsänsä maantasalle jotta toisella puolella maailmaa joku saisi tienattua enemmän rahaa.

Toisin sanoen: kapitalismia edeltävässä yhteiskunnassa ylläolevan vasemman laatikon ”tyhjä tila” jää tyhjäksi kunnes väestönkasvun vuoksi laajentuminen sinne on tarpeellista (puhuttaessa vaikkapa maanviljelyksestä). Kapitalismissa laajentuminen tapahtuu koska laajentuminen johtaa kasvavaan rahavirtaan, joka nähdään ainoana itseisarvona. Ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi nähdään välinearvoina (sairaspoissaolot; paljonko tarvitaan rahaa korvaamaan luonnon tuhoutumisesta johtuvat kustannukset, esimerkiksi tulvat tai kuivuus).

Miksi kapitalismi on sitten joidenkin mielestä huono juttu?

Länsimaista puhuttaessa puhutaan mieluusti demokratiasta ja kapitalismista.

Demokratia eli kansanvalta tarkoittaa että meillä kaikilla on perusoikeuksia, joihin kuuluvat äänestäminen ja protestit (mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, boikotit jne) yhteiskunnan muutoksen työkaluina.

Kapitalismi taas tarkoittaa erioikeuksia resursseihin, joista monet ovat luonteeltaan rajattuja (Suomessa on vain rajattu määrä metsiä, hyviä mökkipaikkoja, keskeisiä paikkoja kaupungeissa; tuotantovälineiden kuten sähkölaitosten ja tehtaiden valmistus maksaa miljardeja, joten niitä ei kannata tehdä enempää kuin on tarve). Näiden demokraattisten perusoikeuksien ja kapitalismin erioikeuksien välissä on merkittävä ristiriita: jos kansalaiset haluavat luonnonsuojelua, mutta merkittävä metsänomistaja haluaa hakata omistamansa metsän, tai myrkyttää pohjavesistön kaivostoiminnalla, kumpi joutuu väistymään?

Asian tekee vaikeammaksi että kansalaiset toimivat puutteellisen tiedon varassa. Emme tosiasiassa tiedä mitä politiikot ajattelevat tai tahtovat, ainoastaan mitä heidän kerrotaan sanoneen tai tahtoneen.

Nämä ovat asioita joiden selvittämiseen käytämme esimerkiksi miljardöörien omistamia yhteisöverkkosivuja (Facebook/Threads/Instagram; X), miljardöörien päätäntävallassa olevia uutismedioita (Amazonin omistava Bezos omistaa myös Washington Postin; Murdockien perhe omistaa Fox Newsin). Politiikkojen mahdollisuus tavoittaa äänestäjiä on usein riippuvaista miljardööreiltä saadusta mainosrahoituksesta. Tällöin myös kansalaisten mahdollisuus tehdä valistunut päätös vaaleissa tai protestien tarpeellisuudesta heikkenee mitä enemmän kapitalismi ”syvenee” (toisinsanoen: millä elämän osa-alueilla kapitalismiin törmää. Kapitalismi esimerkiksi syvenee jos Yleisradiosta luovutaan ”kilpailua vääristävänä”, tai sosiaali- ja terveyspalvelut myydään yrityksille).

Lopuksi sanottakoon, että koska kapitalismissa raha nähdään ainoana pisteytyksenä, yksi helpoin tapa saada pisteitä lisää on ottaa se toisilta ihmisiltä, esimerkiksi laskemalla palkkoja tai nostamalla tuotteiden hintaa. Suomen sijainti ”maailman onnellisimpana maana” liittyy juurikin siihen että kapitalismia on rajattu sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle, ja vahva ammattiyhdistysliike on tehnyt vaikeaksi kerätä pisteitä väestön palkkojen kustannuksella.

Alaviitteet

  1. Työn tehostuminen on tietenkin asia joka on myös tapahtunut läpi historian: paremmat kyntömenetelmät, kirjapaino yms. edeltävät kapitalismia. ↩︎
Julkaistu

Kuka hyötyy kun luonto tuhoutuu?

1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.

Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.

Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).

Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja.  Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.

Vuonna 1943 Tamminiemessä oli kaksi laituria. Alempi laituri poistettiin Kekkosen aikana ja ylempi noin vuonna 2000. https://dev.hel.fi/ilmakuvat/#10/60.1895/24.8826

Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.

Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.

Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.

Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.

Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.

Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.

Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.

MUUTA:

Tampereen kaupunginhallitus. Olipa kerran raitiovaunu. https://youtu.be/KUBaOJBslXc

Suomen luonnonsuojeluliitto: Kekkosen ainaisjäsenyys. Käsittelee Kekkosen janusmaista luontosuhdetta. https://www.sll.fi/lappi/jarjesto/arkistosta-poimittua/kekkosen-ainaisjasenyys/

Luonnonvarakeskus. Metsätalous, marjat ja sienet. Metsästä saatavien sienien ja marjojen arvo ylittää metsän puiden arvon. Pelkästään mustikat ovat arvokkaampia kuin puiden hakkuista saatava tuotto. https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsien-monikaytto/metsatalous-marjat-ja-sienet/

Aija Kaartilainen.  ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/

Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108

Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020.   https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html

Wikipedia: Päijänne-tunneli. Tunneli on varmasti tuttu peruskoulusta, mutta sen eeppinen luonne huomioiden wikiartikkelin selaaminen myöhemmällä iällä kannattavaa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ij%C3%A4nnetunneli

Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot

Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510

Julkaistu

Kenellä on lupa nimetä maailma?

Yleisradio 2.6.2010

Raamatussa Jumala asettaa Aatamille tehtävän nimetä paratiisin puut ja eläimet. Teko oli psykologisesti tärkeä: ihminen kokee ymmärrystä, voimautumista ja hallinnan tunnetta nimenomaan nimeämiseen kykenemisen kautta. Myöhempinä aikoina ihmisten levittäytymiselle uusille alueille – maantieteellisesti, luonnontieteellisesti, yhteiskuntatieteellisesti – on aina tarkoittanut nimien antamista. Niiden avulla kykenemme viittamaan kokemuksiimme ja puhumaan niistä eteenpäin. Tarinoissa tuntemattomiin paikkoihin johtavien karttojen saaminen on usein seikkailukertomusten alku (mm. Aarresaari) ja toisaalta tuntemattoman nimeäminen tarinan huipentuma (mm. Tittelintuure). Australiassa raaka-aineita omaamattomat aborginaalit kykenivät vaeltamaan ilman karttoja valtavilla (ja täynnä myrkyllistä floraa ja faunaa sisältävillä) erämailla vähemmin vaaroin, koska nimeämisten ansiosta turvallisten reittien muistaminen oli helppoa. Kun aborginaalit sittemmin ”sivistettiin” pakottamalla koululaitoksiin, unohtivat he kotiseutujensa nimet, jolloin erämaa muuttui joutomaaksi. Tämä kuvaa konkreettisella tasolla sitä, kuinka suuri merkitys nimeämisellä on paitsi uskonnollisesti, niin yhteisöllisesti ja maantieteellisesti.

Nykyaikana nimeäminen työkaluissa toimii vastaavasti kuin tarinoissa ja esimoderneina aikoina, mutta nimien käyttäjinä olemme jääneet kuulijoiden asemaan. Esimerkiksi kesäkuun toisena päivänä 2010 Liikennevirasto ilmoitti Helsingin rautatieaseman uudelleennimeämisestä kylteissä ja aikatauluissa Helsinki C:ksi. Laajasti uutisoitu aihe ei kuitenkaan ehtinyt vielä kohuksi, kun jo seuraavana päivänä Liikennevirasto julkaisi oikaisun: rautatieaseman oviin ja aikatauluihin tulisi ”päärautatieasema”; ”Helsinki C” olisi varattu ainoastaan Liikenneviraston sisäisiin järjestelmiin.

Aihe herätti aikoinaan itselläni kiinnostuksen nimiin ja nimeämiseen. Helsingin rautatieasema on ollut yksi Helsingin tärkeimmistä maamerkeistä jo liki sadan vuoden ajan: katukuvassa, kartoissa, kirjoissa ja televisiossa. Voisiko maamerkin todellakin nimetä vain ilmoituksella, ilman että aseman käyttäjillä olisi siihen sanavaltaa? Entä yksityistä omaisuutta: jos rakentaa suuren maamerkin, niin onko rakentajalla oikeus päättää miten maamerkkiä tulisi kutsua? Entä jos ostaa jo olemassaolevan maamerkin ja päättää nimetä sen vaikkapa Näsinneulasta Uros Liveksi?

Nimeämiseen ja nimenmuutoksiin liittyvät ongelmat eivät ole uusia. Eurooppalaistaustaiset tutkimusmatkaajat ”nimesivät” vuoria ja kaupunkeja parhaaksi katsomallaan tavalla riippumatta siitä, oliko niillä jo nimet. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien naamoista tuttu Rushmore-vuori oli alunperin paikallisen nimeämiskäytännön mukaan Seitsemän isoisää: paikka oli pyhä, joten sen nimeäminen ja kaivertaminen oli osoitus kolonisaatiosta kahdella ari tavalla. Suomessa taas akateemikot nimesivät ”kansanomaisempia” kasveja ja maamerkkejä uudestaan siirtyessään poispäin Turusta kohti villiä Savoa ja Lappea: tästä esimerkkinä ”liitosalueilla” yleiset ”Paskalammet”, joita on pidetty osoituksena joko ”Varsinais-Suomessa” harrastetusta nimisensuurista tai myöhemmin ”liitosalueilla” tehdystä vinoilusta kartoittajien kustannuksella. Jäljempää tukisi se, että samaa perinnettä seuraa myöhempinä aikoina Tampereella sijaitseva Paskalinna (talossa oli ajalleen epätyypillisen korkea määrä vessoja) ja Helsingissä Makkaratalo (façaadin tärkeimmän piirteen mukaan) kuin Pasilan Mällikin (”Mall of Tripla”). Kyseessä on hienovarainen kapina: te voitte antaa paikoille vaikka mitä nimiä, mutta meidän ei ole pakko niitä käyttää.

Iltasanomat 2.6.2010, osa samaa konsernia kuin Helsingin Sanomat.

Nimikapina on merkityksellinen varsinkin silloin, kun ”virallinen” nimi ei ole pysyvä tai ei tee alueen käyttäjien elämää helpommaksi. Kun Tampereen monitoimiareena esimerkiksi nimettiin ”virallisesti” Uros Live:ksi, kyse oli vain kymmenen vuoden määräaikaisuudesta. Siitä hyötyi rahan saaja ja antaja, mutta hyötyivätkö tamperelaiset? Hyötyvätkö kartantekijät, wikipedian päivittäjät, ihmiset joilla tulee tulevaisuudessa olemaan vaikeuksia keksiä millä sanalla viitata vaikkapa monitoimialueen ensimmäiseen viiteenkymmeneen vuoteen (olettaen että nimi vaihtuu kymmenen vuoden välein, kuten on todennäköistä). Kyse on käsiteavaruuden ryöstölouhinnasta, yhteiskunnallisen arvon osaoptimoinnista.

Diktatuureissa sanojen ja varsinkin nimien merkitys ja käyttö ovat huolellisesti kuratoituja. Länsimaisissa demokratioissa sananvapaus antaa laajemman mahdollisuuden sanoa sanottavansa, mutta samalla kakofonian keskellä kuulluiksi tulevat vain ne, joilla on mahdollisuus saavuuttaa useimpia silmiä ja korvia: mainoksia katukuvassa, radiossa, TV:ssä. Samalla mahdollisuus olla kyseenalaistamattomana portinvartijana esimerkiksi sanomalehdessä on suuri valta, yhteiskuntamme suurimpia. Onkin merkittävää, käytetäänkö tätä luottamusta suhteiden varjeluun ylöspäin (omistajiin ja liike-elämän tarpeisiin) vai alaspäin (yhteisön asukkaiden korvina ja ääninä). Valta korostuu Suomen kaltaisessa maassa, jossa merkittäviä mediatahoja on vain harva, jolloin omistajatahojen ystävät voivat odottaa suurtakin hienovaraisuutta toimittajien taholta, kuten Harri Nykäsen toimittaja-uran loppuvaiheet osoittavat.

Mitä tulee rautatieasemaan, niin ennen Liikenneviraston lähettämää oikaisua Helsingin Sanomat ehti haastatella suunnitelman takana olevia ihmisiä. Koska haastattelu tehtiin hienotunteisesti, jäi siitä epäselväksi mihin käyttöön Helsinki C oli tarkoitettu. Käytännössä lehti laatikin lehdistötiedotteesta elokuvakiekoista tutun ”kommenttiraidan”. Samalla hankkeen kritiikin taso oli edellämainittujen kanssa samalla rimalla:

Helsingin Sanomat 3.6.2010.

Lopulta Helsinki C:ssä oli kyse siitä, kenelle kaupunki kuului. Pienyhteisössä muutama ihminen voi enemmän tai vähemmän virallisesti tulla yhteisymmärrykseen siitä, että alueen pieni lampi on nimenomaan paskalampi, mutta kaupungissa se ei yhteisön keskeisten siteiden puutteellisuuden vuoksi ole mahdollista. Välittäjäksi tarvitaan paikallislehti, jolloin toimittajan käsitys maailmasta muuttuu myös lehden julkaisualueen käsitykseksi, ilman vastaehdotuksia. Jos toimittaja ei ole samaa mieltä asukkaiden kanssa, jäävät asukkaat yksin tuntemattomien sanojen keskelle. Kokemuksena tämä ei eroa muuten kuin mittakaavaltaan siitä, mitä aborginaalit ja intiaanit joutuivat siirtomaissa aikoinaan kokemaan. Samalla nimien muuttuminen kaupungeissa kansainvälisisten, kaupallisten tai logististen tarpeiden vuoksi on esimerkki kapitalismin ja globalisaation tuottamasta sisäisestä kolonialismista: uusien maa-alueiden sijaan valloitetaan uutta ajatusavaruutta. Siellä missä vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin olisi ollut täysin absurdia ajatella näkevän mainoksia (kuten kartat), pidämme nykyään niin normaalina, ettei esimerkiksi monitoimiareenan nimeäminen tuottanut kumoistakaan keskustelua.

Julkaistu

Kolonialismi ei päättynyt siirtomaaherruuksien loppumiseen ja kohdistuu myös Suomeen

Koko artikkeli löytyy tästä.

Kirjoitan tämän tekstin johdantona voidakseni käsitelläkseni myöhemmin mm. Tampereen uuden jäähallin nimeä, Suomen historiaa ja kaivospolitiikkaa.Tällä kertaa kuitenkin keskityn vain kolonialismin määritelmään.

Kolonialimi on vaikea aihe. Ahneutta, julmuutta, lukemattomien kulttuuriperimien menetystä ja rikoksia ihmiskuntaa kohtaan, kaikki kuorutettuna vahvimman oikeudella. Kun koko ajanjakso ajattelutapoineen tuntuu vastenmieliseltä, tekee helpoksi etäännyttää se mahdollisimman kauaksi omasta arjesta ja kansan historiasta, jolloin näkemättä jää paitsi oma historia, niin myös ymmärrys nykyhetkemme kehyksestä. Kieltäytymästä pohtimasta olemme kuin traumatisoituneita ihmisiä, jotka myrkyttävät tulevaisuutensa kykenemätömyyttään käsitellä menneisyyttä.

Mutta mitä kolonialismi on? Siirtomaaherruudet tietenkin, mutta sanominen että vain siirtomaaherruus on kolonialismia on kuin sanoisi että tuhkarokon pilkut ihossa ovat tuhkarokkoa. Se on tietenkin totta, mutta ei tuhkarokkoa niiden pilkkujen takia vältellä, vaan sen vuoksi, mistä pilkut ovat oire ja mitä tauti tekee kehon sisällä.

Jos wikipediasta hakee artikkelin kolonialismista, tarjoaa se useampia määritelmiä riippuen ajasta ja paikasta. Tärkein ero on motivaatio: kun puhutaan kolonialismista 1500-luvusta lähtien, kyseessä on ennenkaikkea taloudellisen hyödyn ulosmittaaminen alueelta toiselle siten, että vaihto hyödyttää toista osapuolta selkeästi toista enemmän. Tämä voi tarkoittaa jotain yksinkertaista kuin Espanjan kullankaivuuta Amerikan siirtomaissaan, mutta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan siirtomaat ovatkin monimutkaisempia: siirtomaista haettiin raaka-aineita samalla kun alusmaita käytettiin laivaston (ja myöhemmin lentokoneiden) tukikohtina. Muitakin etuja oli: emämaan sekundatavaralle löytyi aina siirtomaista markkinat, kun ulkomaalaisten imperiumien tuotteet voitiin käännyttää rajalla.

Ymmärtämällä kolonialismin perussyyn olevan kapitalistinen (ja militaristinen) eikä vain imperiumien rakentamisen, ymmärrämme samalla imperiumit välinearvollisiksi, minkä vuoksi niistä oli verrattain helppo luopua muutamassa vuodessa 1960-luvulla. Kun eurooppalaiset saapuivat, heillä ei ollut mitään tarjottavaa paikallisille vastineeksi heidän tuotteistaan. Sikäläiset kulttuurit olivat rakentuneet paikallisten tavaroiden ympärille, eikä eurooppalaisilla ollut juurikaan mitään, mitä tarjota paikallisten työn ja tavaroiden (laajamittaista) vaihtoa varten. Piti turvautua väkivaltaan. On huomattavaa, että esimerkiksi Intian niemimaan valtiot valloitettiin nimenomaan mauste- ja teekaupan toimitusvalmiuden varmistamiseksi ja liitettiin ”suoraan” osaksi Britannian imperiumia vasta jälkikäteen, kun luottamus Itä-Intian kauppakompanjan kykyyn hallinnoida aluetta oli rahoituskriisien jälkeen mennyt.

Tintti Afrikassa (Tintin au Congo), 1931. Myöhemmissä laitoksissa (Kongon itsenäistyttyä) Tintti opettaa matematiikkaa. Opettamalla Kongossa Belgiasta ”normaalina” Tintti samalla kertoo nuorille, millaisia heidän tulisi olla jotteivät he olisi ”epänormaaleja”.

Vuosisatojen siirtomaavallan aikana kolonioiden kulttuuria muutettiin niin, että tarve eurooppalaisten tavaroille olikin olemassa: kristinusko, eurooppalaisen kulttuurin edistäminen koulun kautta, paikallisten kielten syrjäytyminen emämaan kielen hyväksi, maa-alueiden uusjako ym. johtivat kolonioiden muutokseen niin, että niiden kanssa kyettiin käymään (epätasa-arvoista) kauppaa. Vaikka alueilla siirryttiin demokratiaan, niin siirtomaavallan aikana alueelle tulleet yritykset jäivät — niiden omaisuutta suojelevien sotilaiden uniformut vain vaihtuivat. Asia on erityisen silmiinpistävä Yhdysvaltain banaanivaltio-politiikan kanssa(jos Yhdysvaltain yritysten omaisuutta uhataan, CIA suorittaa vallankumouksen), mutta esimerkiksi Ranskan entiset siirtomaat käyttävät edelleen Ranskan (sittemmin Euroopan) keskuspankin alaisuudessa olevaa frangia ja EU:n kauppasopimukset kohtelevat näitä entisiä siirtomaita eri tavalla ”muihin” maihin nähden. Näin emävaltiolle itsenäistyminen ei ole välttämättä niinkään imperiumin menetystä kuin ”turhista menoeristä luopumista”. Tärkeiden resurssien saanti on edelleen turvattu, sotilastukikohdat kuuluvat edelleen emämaalle (Kyproksen tilanne on varsinkin ilmiselvä, kts. kuva) ja tarvittaessa voidaan tukea yhtä presidenttikandidaattia toisten ohi tai jopa toteuttaa suoraan vallankumous.

Kyproksen kartta. Kypros on Britannian entinen siirtomaa. Osana itsenäistymisprosessia Britannia rajasi sotilastukikohtansa koloniansa ulkopuolelle, jolloin maan itsenäistyminen ei vaikuttanut sotilastukikohtiin, jotka kattavat merkittävän osan valtio(ide)n pinta-alasta. Kuva: CIA World Factbook / Wikipedia. Ei tekijänoikeutta.

Mitä kolonialismi sitten on tänään? Ilmiselviä kohtia on epäedulliset kauppa-, maa- ja lainasopimukset (kts. otsikkokuva), mutta kyse voi olla myös hienovaraisemmista asioista. Jos esimerkiksi maalla ei ole omaa (merkittävää) viihdeteollisuuttaan tai historiantutkimustaan, niin kansakunta näkee itsensä nimenomaan sitä kautta, miten ”emämaan” historiankirjoitus ja viihdeteollisuus heidät näkee. Kyse ei ole myöskään binäärisestä joko-tai tilanteesta, jos esimerkiksi jonkun alan tai genren teoksia ei ole, niin tämä voi vaikuttaa voimakkaasti maailmankuvaan alan/genren ulkopuolellakin. Kun helsinkiläisessä kahvilassa ei saa palvelua suomeksi, ”koska kaikki ymmärtää englantia muttei suomea”, niin kyse on muun muassa kolonialismista; emämaan näkemisen ”tyypillisenä” ja siirtomaan ”poikkeuksellisena”. Tähänhän esimerkiksi Venäjä pyrkii Russia Today -kanavallaan, mutta samaa tekee esimerkiksi Yhdysvallat ja sen yritykset rahoittamalla Hollywood -tuotannoissa ”oikeita” tapoja nähdä amerikkalainen kulttuuri ja sen tuotteet (ml. asevoimat), joka sitten näyttäytyy ihmisten asenteissa Yhdysvaltain politiikan eri osa-alueita kohtaan. Myös EU pyrkii tähän erilaisilla TV-ohjelmien ja streamauspalveluiden sisältöjen alkuperäismaita ohjailevilla lainsäädännöillä.

Myöhemmin vielä Suomen historiasta ja nykyhetkestä kolonisaation näkökulmasta ja toisaalta miten tämä kaikki näkyy kotikaupungissani Tampereella.