Welin, Gustaf Adolf. Hämeenkatu. Kuvausaika 1930 – 1939. Linkki.
Kirjoitin tammikuun alussa yleisöosastokirjoituksen jonka toivon jo julkaistun jossain. Tässä editoimaton versio:
Näin vuoden alussa lienee hyvä miettiä aikojen muutosta. Vuonna 1940 koko Suomessa oli rekisteröitynä vain 8 824 henkilöautoa, jotka ennen kaupungistumista olivat jakautuneet melko tasaisesti ympäri maata. Vuoden 2019 lopussa autoja oli yli kolmesataa kertaa enemmän, mutta maaseudun tyhjentymisen myötä ne olivat nyt keskittyneet kaupunkeihin ja niiden lähialueille. Yksityisautoilun lisääntyminen ei ole tarkoittanut pelkästään lisääntyneitä ruuhkia 1900-luvun alussa rakennetussa kaupungissa. Kun taloja ei ole raaskittu purkaa, on kaikesta muusta uhrattu. Hämeenkadun autoille varattu alue on vuonna 2020 joukkoliikennekatuna edelleen suurempi kuin vuonna 1940; Ratinan sillan tieltä Hämeenpuistosta kaiverrettiin molemmilta puolilta nurmikoista pois uudet ajokaistat lisääntynyttä autoliikennettä varten.
Lehdistössä ja yhteisömedioissa harvakseltaan esitettävät väitteet autoilun kuulumisesta Tampereen keskustaan on otettava tässä valossa. Kosken ympäristöstä ei koskaan saa hyvää Innoparkia, mutta siitä voisi saada loistavan Tampereen keskustan. Kun keskustatunnelin ja parkkihallien avulla autojen määrää katutilassa on saatu vähennettyä, voi sitä yhä enemmän kehittää joukkoliikenteen, asukkaiden, kävelijöiden ja pyöräilijöiden ehdoilla. Tämä on hyväksi alueen asukkaille kuin liikkeillekin: alueella vapaa-aikaa päivittäin viettävät tuovat kauppoihin enemmän rahaa kuin Stockmannin parkkihallissa kerran kuukaudessa käyvät ympäryskuntien autoilijat.
Asia on myös huomattu. Alueen kauppiaiden kanssa suunnitellussa Läntisen keskustan visio 2040:ssä rakennettaisiin mm. Hämeenpuistoon ravintolapaviljonkeja. Pyöräilyä ja jalankulkua kehitettäisiin paremmaksi uusin kävely-yhteyksin kosken yli sekä henkilöautoliikennettä kehittämällä. Toistaiseksi nämä suunnitelmat ovat kuitenkin vasta visioita. Niiden toteuttaminen vaatii jatkuvaa työtä paitsi kaupunginvaltuustossa, niin myös kaupungin virkamiesten ja alueen asukkaiden keskuudessa. Jos emme aktiivisesti pidä vision tavoitteita mielessämme, kaupungin investoinnit mm. keskustatunneliin jäävät saamatta takaisin. Kuvaehdotus: Hämeenkatu n. 1930 – 1939. CC BY 4.0. https://museovirasto.finna.fi/Record/museovirasto.4299EC7922200A5206694A5556A48D2F
Juho Mäntysalo Yhteiskuntatieteiden maisteri Liiketalouden tradenomi Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas
Päivän myrsky teekupissa oli huomio, että Facebookin nauru-reaktiota käytetään poliittisissa keskusteluissa nöyryytyksen välikappaleena:
Ihmiset reagoivat tulevaan nälänhätään nauramalla.
Huomio ei ole uusi, eikä yllättävä. Mark Zuckerberg vastusti pitkään ”dislike” -napin laittoa Facebookkiin, koska tämä olisi vaarantanut alustan ainutlaatuisen yhteisöllisyyden. Yhteisöllisyys oli Facebookille tärkeää, koska mitä enemmän aikaa ja klikkauksia alustalla tehtiin, sitä enemmän yritys sai mainostuloja. Vuosien varrella käyttäjien kokema yhteisöllisyys alkoi kuitenkin purkautua, kun sosiaalisen paineen alla ihmiset eivät enää rajoittaneet ystävälistojaan pelkästään tuntemiinsa ihmisiin. Samalla monimutkaisemmiksi muuttuvien sosiaalisten verkkojen keskellä (mitä uskaltaa kirjoittaa, jos sen näkee niin äiti, esimies kuin paras ystäväkin?) ihmiset alkoivat hiljalleen hylkäämään Facebookin kilpailijoiden eduksi.
20 nälänhätää käsittelevän uutisen 108 kommentista ovat asiaan positiivisesti suhtautuvia.
Lopulta Facebookilta loppui aika. Syyskuussa 2016 ”reaktiot” julkaistiin suurelle yleisölle hetkenä, jolloin sivuston suosio oli jo selvässä laskussa. Nuoriso viihtyi kännyköidensä Periscope- ja Tiktok-ohjelmissa. Jos tunnukset Facebookkiin hankittiinkin, niin siellä viihdyttiin yhä vähemmän, eikä päivityksiä kirjoitettu.
”Reaktiot” eivät Facebookin mukaan olleet toivottu ei-kiva -nappi, vaan tarkoitus antaa käyttäjille paremmin mahdollisuuksia kertoa tunteistaan ilman että heidän tarvitsi kokea velvollisuuttaa kirjoittaa viestejä uutisiin, joihin yläpeukku ei sopinut (mm. kuolinuutiset). Samalla uusi ominaisuus antoi kuitenkin myös Facebookille mahdollisuuden jatkaa kasvuaan puristamalla olemassa olevista käyttäjistä yhä enemmän rahaa, kun uusia käyttäjiä ei enää aiempaan tahtiin tullut.
Facebookin yläpeukku ja uudet ”reakto”-napit.
Nopeasti selvisi kuitenkin että ”reaktiot” toimisivat juurikin Zuckerbergin pelkäämänä dislike-nappina. Käyttäjäkokemus muuttui negatiivisemmaksi, kun ihmiset alkoivat huolimattomasti kertomaan tunteitaan. Tämä puolestaan sai ihmiset yhä helpommin kirjoittamaan itse viestit jo valmiiksi puolustuskannalla ollen, näin tehden vihamieliset reaktiot yhä odotettavammaksi. Noidankehä oli valmis, ja pian keksittiin myös kuinka ”väärin” uutisiin reagoimalla voitiin ”oikein”, reagoivat saada olonsa tuntumaan ahdistuneelta.
Tänä päivänä tutkimukset osoittavat Facebookissa menestyvän sisällön joka on luonteeltaan vahvasti positiivista tai negatiivista (neutraalin sijaan). Kummatkin tuottavat saman verran tykkäyksiä, mutta negatiivinen sisältö tuo myös kommentteja. Koska Facebookille aika alustalla on rahaa, on negatiivisuus sille positiivisuutta arvostettavampaa. Osin tämän vuoksi Facebookin algoritmi alkaakin tarjoaamaan käyttäjilleen jo alkuun negatiivisesti latautunutta sisältöä positiivisen tai neutraalin sijaan. Mitä tahansa, että käyttäjät pysyisivät sivulla.
Ihmiskunnan matka ”luomakunnan kuninkaaksi” oli riippuvainen kyvystämme tehdä yhteistyötä. Sen ansiosta meille on kehittynyt poikkeuksellisen vahva tarve olla selvillä ympäristössämme tunteista: yhteisömme meihin kokema ärtymys kun saattoi johtaa erottamiseen laumasta ja kuolemaan yksin luonnossa. Facebookissa negatiivisten signaalien keskellä nuo apinanaivomme ovat jatkuvassa kiihdytystilassa, joka tutkimusten mukaan altistaa varsinkin vähän kasvokohtaamisia saavat ihmiset masennukseen (nuorison keskuudessa on joidenkin tutkimusten mukaan noussut myös itsemurhariski).
Tänään nämä vähän kasvokohtaamisia kohtaavat ihmiset olemme, kiitos koronan, me kaikki.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Kenties ei mitään, mutta asia on vähintäänkin hyvä tiedostaa. Facebook-alustan arvo on pitkälti sidottu juuri ”reaktioihin”, eikä yritys tule niistä luopumaan. Jos me puolestamme emme ole valmiit luopumaan Facebookin alustasta, tulisi meidän ymmärtää sen pyrkivän saamaan meidät voimaan huonosti. Joskus myös tämän sanominen ääneen on merkittävää.
Kirjoitin taannoin Kari Suomalaisesta ja mainitsin hänen uransa loppuneen kyvyttömyyteen muuttua aikojen mukana. 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneille vitsailu tuotti kyllä nauruja 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla vähemmän. Lopulta sotien jälkeen syntynyt päätoimittaja antoi potkut.
Sarjakuvasivu ei ole käyneet yhtä suuria muutoksia kuin pääkirjoituksen yhteydessä oleva pilakuva, lähinnä koska siltä ei odoteta yhteiskuntakritiikkiä. Hyväntahtoisuutensa vuoksi strippien sallitaan poikkeavan kauaksikin modernin arjen viitekehyksestä. Kuitenkin poikkeaman kasvaessa sarjakuvan lukeminen vaikeutuu, kun lukijalta vaaditaan yhä enemmän pohjatietoa. Suomalaisen sanomalehden sarjakuvasivulla poikkeama ilmenee kolmella eri tavalla:
Sarjakuvastrippi on vanha, ”klassikko”. (Mm. Tove ja Lars Janssonin Muumit, Tenavat, Lassi ja Leevi.)
Sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva on vanha. (Mm. Masi, Harald Hirmuinen.)
Sarjakuva ja strippi ovat uusia, mutta lukijalle vieraasta kulttuurista. (Esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta.)
Ensimmäinen ja kolmas kohta lienevät helppo ymmärtää. Jos sarjakuvan huumori kumpuaa vaikkapa luokkayhteiskunnasta, on tilanne suomalaiselle vieras riippumatta sijoittuvatko tapahtumat 1930-luvun Suomeen (Kapteeni ja Ville) vai 2000-luvun Etelä-Afrikkaan (Madam & Eve). Vitsit toki voi ymmärtää, mutta se vaatii arjen ulkopuolisten tapahtumien hyväksymistä arkisina, asettumista vieraisiin kenkiin. Tämä ei ehkä ole aamukahvin tippumista odottaessa mielekästä, varsinkaan jos sarjakuvan lukemisen ajatuksena ei ole ollut vieraaseen ajattelutapaan tutustuminen (mikä eittämättä on yksi Fingerporin vetovoimatekijöistä).
Kapteeni ja Ville 1934. Piirtänyt Poika Vesanto, Suomen kuvalehti 22/1934. (Skannannut Jyrki Vainio) Klikkaa suuremmaksi.Madam & Eve, 2002. Tehnyt S.Francis, H.Dugmore & Rico. Like 2005 Klikkaa suuremmaksi.
Toisella tapaa mielenkiintoinen on sen sijaan tilanne, jossa sarjakuvastrippi on uusi, mutta sarjakuva itse vanha. Tällöin sarja yrittää tavoitella modernia yleisöä työkaluilla, jotka on laadittu vuosikymmeniä aiemmin. Yksi esimerkki on Harald Hirmuinen, jota nyt tehdään jo kolmannessa tekijäpolvessa (Yhdysvalloissa sanomalehtisarjakuvat ovat perheyrityksiä). Harald Hirmuisen perusidea on sama kuin Kivisissä ja Sorasissa: otetaan moderni (1970-luvun alun) perhe ja siirretään heidät viikinkiaikaan. Harald on ammattikoulupohjalta pienyrityksen omistaja, Helga kotivaimo, poika Hamlet on kirjaviisas ja tytär heilastelee humanistin kanssa. Sarjakuvan huumori perustui arjen etäännyttämiseen: mitä on tehdä fyysistä matkatyötä ja tulla kotiin, jossa vaimo ja lapset eivät ymmärrä omaa arkea? Miten ymmärtää nuorisoa, jonka haaveilema tulevaisuus on niin kaukana vanhempien arjesta, ettei sitä oikein voi edes hahmottaa? Hyväksyntää pitää hakea samassa työpaikassa oleskelevalta Ormilta, jota (vaimon halveksunnan vuoksi) tavataan pubissa.
Harald Hirmuisen päivittäminen nykypäivään ei olisi mahdotonta. Tänäkin päivänä on ihmisiä sinikaulusmatkatöitä symboloivilla ryöstöretkillä. Sen sijaan suhteet perheeseen ovat muuttuneet. Kun kotiäidit alkavat olla historiaa paitsi Suomessa niin myös Yhdysvalloissa, alkavat puolisoiden kokemukset arjesta yhdentyä. Ormin sijaan Haraldin kanssa tuopilla saattaisi ”nykypäivään päivitetyssä” stripissä hyvinkin olla Helga, joka (viikinkitapojen mukaisesti) on vastuussa ryöstösaaliin myynnistä ja Haraldin talouden (yrityksen) ylläpidosta. Toisaalta Haraldin ja Helgan ymmärrys lasten toiveille ja peloille lienee kasvavan, kun omatkin työt alkavat hyvin kilpailuilla ryöstömarkkinoilla näyttää yhä epävarmemmilta.
Masi -sarjakuva puolestaan perustui tekijänsä Mort Walkerin nuoruudenmuistoille. Hän oli ollut opiskelemassa yliopistossa, kunnes tuli värvättyä armeijaan vuosiksi 1943–1947. Päästyään siviiliin hän opiskeli vielä vuoden yliopistossa ennen kuin hetken harhailtuaan aloitti sarjakuvan tekemisen. Masi aloitti yliopistosarjakuvana, mutta vuoden strippien jälkeen (ja sanomalehtien halutessa lisää Korean sotaan liittyvää materiaalia) Masi liittyi ystäviensä pakottamana armeijaan. Näin sarjakuvan taustalla olivat Walkerin kokemukset: ymmärrys armeijan kulttuurista ja siitä, millaista oli olla nuori. Aikojen saatossa armeija ja sen kulttuuri kuitenkin muuttuivat. Walker yritti pehmittää eroja tuomalla sarjakuvaan mustan hahmon ja (kun naisten erillislaitos lopetettiin) naispuolisen kersantti Räyhän, mutta omat sukupolvikokemukset taipuivat aikojen myötä vain rajoitetusti. Niinpä jossain vaiheessa Jermulan varuskunta muuttui vaihtoehtotodellisuudeksi, jossa ajeltiin edelleen 1940-luvun jeepeillä ilman turhaa kulttuurista modernisaatiota. Sarjakuvan ainoat naishahmot neiti Söpö ja kersantti Räyhä muuttuivat pikkuhiljaa päähenkilöiden tyttöystäviksi. Nykyajasta muistuttaa yksinäinen IT-nörtti korjaamassa kenraalin tietokonetta.
Masin muokkaus nykyaikaan on paljon Harald Hirmuista vaikeampaa. Ensinnäkin koska sarjakuvan lähtökohtana on kulttuurinen kokemus (varusmiesaika) 1940-luvulla sekä käytöstavat, jotka 1940-luvulla olivat armeijassa yleisiä. Esimerkiksi Masin ja kumppaneiden laiskuus perustuu siihen, että he siviiliin kaipaavia varusmiehiä, eivät Vietnamin sodan jälkeen armeijan parakeissa harjoittelevia palkkasotilaita. Samalla sarjakuvan fokus on muuttunut. Huumoria ei yritetä hakea jaetusta sukupolvikokemuksesta – armeijasta – vaan sarjakuvien parissa kasvamisesta. Masi on hauska vuonna 2020 koska se oli hauska vuonna 2000, 1980 ja 1960 (kuten käsikirjoittaja Brian Walker alla linkitetyssä dokumentissa kertoo). Käytännössä tämä fiat-rahaa muistuttava logiikka ei ole aivan onnistunut, jolloin sekä Masi että samalla perusajatuksella kulkeva Harald Hirmuinen ovat hiljalleen menettäneet tilaajakantaansa. Uudistuminen on myös vaikeaa, kun nykyiset tekijät kokevat ennen kaikkea jatkavansa tai toistavansa edellisen sukupolven huumoria (ja vanhempien perintöä) pyrkimättä löytämään huumoria omassa ajassaan.
Sanomalehtien sivuilla sarjakuviin liittyy sama kuin moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen: hyvyys tarvitsee todistaa vain kerran. Nykypäivänä harva sanomalehti tuskin alkaisi julkaisemaan Masia, mutta nyt kun sitä julkaistaan niin se myös pidetään julkaisussa, osa lukijoista kun muistaa vielä ”ne hyvät stripit” ja haluaa tulla niistä päivittäin muistutetuksi (liikestrategia siis osaltaan toimii). Kääntöpuolena sitten on, ettei uusille sarjakuville ole samalla tavalla tilaa kuin joskus aiemmin. Lopputuloksena sarjakuvasivun asema ihmisten viihdyttäjänä on varsinkin nuorten keskuudessa ollut pitkään onneton. Edes 2000-luvun alussa moni ei sitä tunnistanut lukevansa, saati sitten kokevansa hauskaksi, Nykypäivänä kai yhä harvempi.
Fingerporin ja Kamalan luonnon suosio verkossa ja muutenkin kuitenkin osoittaa, mitä omalle elämälle merkityksellinen sarjakuva voi parhaillaan olla. Helsingin sanomille ovat molemmat olleet jonkinlaisia kultakaivoksia.
Reveille – 15 minuuttia pitkä dokumentti Masi-sarjakuvan teosta vuonna 2018.
‘Beetle Bailey’ turns 70 — Will he tackle TikTok next? Or join Space Force? Masin tekijöiden haastattelu syyskuussa 2020 kun sarjakuva täytti 70. Jutussa mainitaan myös sarjakuvan saaneen 10 vuoden jatkosopimuksen. Näinollen Masi pääsee muistelemaan 1940-luvun sotilasuraansa vielä 2030-luvun alussakin.
1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.
Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.
Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).
Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja. Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.
Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.
Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.
Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.
Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.
Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.
Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.
Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.
Aija Kaartilainen. ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/
Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108
Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html
Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot
Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510
Yksityisautoilun edistäminen kaupungeissa lähti 1900-luvun alussa oletuksesta, että liikkumistapa olisi mahdollinen vain harvoille. Kuitenkin yksityisautojen määrät ja koot ovat jatkuvasti kasvaneet ja sen myötä myös niiden tarvitsema infrastruktuuri. 1960-luvulle saavuttaessa yksityisautoilua alettiin pitää jo tulevaisuuden liikkumistapana, jolloin kävelyä ja pyöräilyä alettiin kehittää liikenteen sijaan urheiluna. Ero on merkittävä: pyörä tai kävely liikkumisvälineenä vaatii suoria ja mutkattomia reittejä kaupunginosien välillä, kun taas urheilussa halutaan monipuolisesti haastavia, mieluiten ympyrän muotoisia reittejä helposti yksityisautolla saavutettavissa paikoissa.
Tästäkään huolimatta emme ole ennen viime vuosia miettineet yksityisautoilun merkitystä kaupungeissa kokonaisvaltaisesti. Uusia yksityisautoilua parantavia projekteja perustellaan edelleen nimenomaan pienimuotoisina parannuksina, miettimättä pitkän aikavälin kehitystä tai kaupungin lopullista ulkoasua. Esimerkiksi Tampereen Kaleva-Hakametsässä katutilaan on tulossa tulevina vuosina suuria uudistuksia, joista autoliikenteen linjat ovat jo piirretty ja hyväksytty. Kävelyn ja pyöräilyn osalta suunnitelmat ovat kuitenkin edelleen kesken, mikä tulee vääjäämättä tarkoittamaan mutkittelua autoliikenteen ehdoilla.
Kaikenlisäksi yksityisautoiluun tehtävät parannukset eivät tule edes helpottamaan tilannetta. Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty, että parempi yksityisautoiluinfra kannustaa yhä uusia ihmisiä käyttämään yksityisautoa. Näin liikenneruuhkien määrä on teiden leveydestä ja parkkipaikkojen määrästä huolimatta vakio. Sen sijaan puistojen ja kävelyteiden päälle rakennetut autokaistat ja parkkipaikat vähentävät asumismukavuutta ja pidentävät matkustusaikoja, kun taloja joudutaan purkamaan parkkihallien tieltä.
Hämeenkadun liikennettä ennen. Kuvaaja tuntematon. Katu näyttää nykyistä täydemmältä, mutta kuvassa on vain viisi yksityisautoa. Muut ovat parkissa, tehden kuvan pyöräilijän kulun vaaralliseksi esimerkiksi ovien avautuessa. Lisäksi niiden viemä tila on pois jalankulusta, ulkoterasseista ja julkisesta liikenteestä.
Suomessa on haluttu käsitellä yksityisautoilua tavalla, jossa autoinfra ei olisi pois muusta liikenteestä. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa: talojen välissä oleva tila ei kasva yksityisautoilun kehityksen myötä. Niinpä 1900-luvun alussa rakennettujen talojen väliin laitettu autokaista on pois kävelyteistä ja viheralueista. Joskus tilanpuute on johtanut myös talojen purkamiseen tai uudelleenkäyttöön parkkihalleina, kun autoja varten on tarvittu lisää tilaa. Samalla asumisviihtyvyys alueella on laskenut. Tätä ei ole Suomessa yleisesti pidetty ongelmana, koska kaupunkeja on perinteisestikin pidetty ikävinä asuinpaikkoina. Mökkien olemassaoloon liittyy usein ajatus remontoida rakennus talviasuttavaksi eläkepäivien kokoaika-asunnoksi. Uudempana vaihtoehtona tälle ”suomalaiselle unelmalle” on ”nurmijärvi-ilmiö” jossa mökki ostetaan alunperinkin talviasuttavana ja sieltä matkustetaan päivittäin kaupunkiin töihin.
Yksityisautoilun jatkuva lisääntyminen ja kaupunkien muuttuminen asutusalueesta yksinomaan ”työpaikkakeskittymäksi” on yksi mahdollinen tulevaisuudenmalli, mutta se pitäisi tietoisesti valita. Tällöin pitäisi käydä keskustelu siitä, halutaanko keskusta-aluetta viihtyisäksi vai hyvin autoilla lähiöistä saavutettavaksi (kuten Yhdysvaltain Detroit). Ero on merkittävä. ”Autoilukaupungissa” tarvitaan suuria määriä parkkipaikkoja (jokainen auto tarvitsee vähintään kaksi parkkipaikkaa: yhden kodin ja yhden työpaikan läheisyyteen) ja leveitä teitä näiden välillä kulkemiseen. Vaihtoehtona oleva ”julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun kaupunki” taas vaatisi jo olemassa olevienkien parkkiruutujen osittaista muuttamista pyöräteiksi, esplanadeiksi ja puu-istutuksiksi. Jonkin verran näiden vaihtoehtojen välillä on mahdollista tehdä kompromisseja esimerkiksi parkkihallien ja kaupunkitunnelien avulla, mutta nämä maksavat paljon rahaa. Sijoitukset mm. tunneleihin tarkoittavat, ettei kaupungilla usein ole rahaa esimerkiksi kävelykatujen rakentamiseen. Tuloksena yksityisautoilu lisääntyisi tällöin entuudestaan.
PS. Yksityisautoilu on kaupunginsuunnittelukysymyksen lisäksi osin myös luokkakysymys, johon liittyy pyöräilyn lisäksi myös julkinen liikenne. Kansanedustaja Veikko Vallin esitti taannoin twitterissä Tampereen ratikan olevan ”mamujuna” jolla ”lähiöiden työttömät maahanmuuttajat pääsevät isommalla joukolla keskustan Kelaan pyytämään rahaa”. Tviitin taustalla nousee ajatus kaupungin luonnollisesta järjestyksestä kolmeen osaan: on rikkaiden lähiö josta tullaan autolla, palvelusväen asuttama keskusta sekä näistä eristyksissä pidettävien epätoivottujen ghetto, tuleva Rosengård, jossa mahdollisuuksien puute purkautuu väkivaltaisuuksina ja rikollisuutena.
Donald Trumpin presidenttikauden lähestyessä loppuaan on pohdittu todistavatko tulevat kuukaudet kansainvallan päättymistä Yhdysvalloissa. Parempi kysymys olisi kuitenkin pohtia, miksi Yhdysvaltoja ylipäänsä pidetään demokratiana.
Martin Giles ja Benjamin Page. 1. kuvasta näkyy kuinka väestön kannatus laille (harmaa, suosio kasvaa oikealle mentäessä) ei johda lain läpimenon todennäköisyyden kasvuun (musta viiva). Kahdessa alemmasse näemme kuinka talouseliitin ja lobbareiden kannatuksella on voimakkaampi korrelaatio.
Vuonna 2014 Martin Giles ja Benjamin Page julkaisivat tutkimuksen Yhdysvaltain kongressin säätämien lakien kansansuosiosta. Hypoteesin mukaan kansansuosiota nauttineet lakialoitteet olisivat menestyneet muita paremmin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Riippumatta väestönsuosiosta tai sen puutteesta, noin 30 % lakialoitteista hyväksyttiin laeiksi. Samaan aikaan erilaisten lobbausryhmien ja talousvaikuttajien suhtautuminen määräsi hylättäisiinkö laki vai menisikö se läpi. Johtopäätös oli ilmeinen: kongressin jäsenet eivät olleet kiinnostuneet äänestäjien vaan rahoittajien mielipiteistä. Tämä onkin ymmärrettävää vaalikampanjoiden maksaessa miljoonia dollareita. Vuonna 2014 edustaja David Joly kertoikin 60 minutes -ohjelmalle, että hänen ensimmäinen ja tärkein tehtävänsä edustajana oli kerätä 18 000 $ päivässä.
Mutta mistä itse äänet vaalikampanjaan? Yhdysvaltain historia demokratian kanssa on
t vaikea. 1700-luvun lopulla maan itsenäistyessä äänestysoikeus oli vain maata tai veroja maksavilla miehillä, yhteensä 6 % väestöstä. Sisällissodan jälkeen äänioikeus laajeni ja muutama eteläinen osavaltio äänestikin välittömästi sisällissodan jälkeen mustan enemmistön turvin itselleen myös mustan senaattorin. Tummaihoisten luottamustehtävät jäivät kuitenkin hetkelliseksi harvinaisuudeksi. Äänestysoikeuden sijaan alettiin rajoittaa äänestysmahdollisuutta ja edelleen äänen vaikutusta vaalitulokseen. Keskeisenä mahdollistajana oli äänestäjäksi rekisteröityminen, jossa yhteydessä tulee ilmoittaa asuinalue ja puoluekanta.
Uudelleenpiirtää vaalipiirit siten, että tietyn puolueen kannattajilla on alueella enemmistö oikeaa puoluetta ja vähemmistö väärää puoluetta. Näin vaalipiirin edustajanpaikan tuleva haltija on etukäteen tiedossa ja vähemmistöksi piiriin jäävätäänestäjät eivät kykene vaikuttamaan äänestykseen myöskään muissa vaalipiireissä.
Äänioikeuden rajoitus poistamalla äänioikeus nykyisiltä ja entisiltä vangeilta. Koska vähemmistöt ovat usein mediaaniäänestäjiä köyhempiä ja todennäköisemmin äänestävät demokraatteja, vähemmistöjen vangitseminen vähentää demokraattiäänestäjiä. (Vankilatuomioita jaetaan myös helpommin kuin Suomessa. Vaikka esimerkiksi kannabiksen polttaminen on nykyään laillista 11 osavaltiossa, on se kuitenkin liittovaltiotasolla laitonta ja voi johtaa vankilaan kaikissa osavaltioissa.)
Noin 7 % Yhdysvaltain veronmaksajista on maahanmuuttajia vailla äänestysoikeutta. Heistä enemmistö edustaa puutteellisen kielitaidon tai sopivan koulutuksen vuoksi alempia työväenluokkia.
Köyhien äänestyksen rajoittaminen vaatien esimerkiksi ajokorttia tai passia äänestystä varten. Toisin kuin Suomessa, äänestämistä varten ei jaeta ilmaisia henkilötodistuksia.
Äänestyspäivät ovat viikolla, jolloin tuntipalkalla työskentelevien (eli köyhempien) on vaikeampi käydä äänestämässä.
Äänestyspisteitä sijoitetaan enemmän rikkaille asuinalueille ja vähemmän köyhille. Väärillä alueilla sijoitetuille harvoille äänestyspisteelle saattaa olla pidempi jono kuin mitä äänestyspiste on auki. Äänestyspisteen sijainti voidaan myös vaihtaa osoitteen ilmoittamisen jälkeen. Näin kaikki kiinnostuneet eivät pääse äänestämään ja äänestämään haluavat joutuvat odottamaan tunteja, menettäen päivän palkan.
Äänestysoikeus on vain yhdellä etukäteen ilmoitetulla äänestyspaikalla. Jos äänestyspaikalla ei ole tietoa äänestäjän tulosta, ei tällä ole äänioikeutta. Kun Yhdysvalloissa äänestäjän pitää etukäteen ilmoittautua olevansa demokraatti, republikaani tai ”itsenäinen”, on oikean nimen poistaminen ilmoittautumisrekisteristä helppoa. ”Katoamisia” tapahtuu säännöllisesti, eikä niitä ehditä vaalipäivänä enää korjata.
Kaksipuoluejärjestelmässä vaalien ensimmäinen kierros tapahtuu puolueiden sisällä, jolloin ”väärät” ehdokkaat on helppo karsia pois joko vähäisemmällä tuella tai lupaamalla heille luottamustehtäviä ”oikean” ehdokkaan voittaessa. Äänestyspiirien jaon vuoksi ”oikean” ehdokkaan läpimeno on aina kongressitasolle asti selviö.
Keskittyneen mediakentän vuoksi ihmisten mielipiteitä on helppo manipuloida. Ihmisten on vaikea televisiota katsomalla saada selville, mikä on totta (sanomalehdistö Yhdysvalloissa on pitkälti kuollut). Fox News on tunnetuin esimerkki, mutta pienemmässä mittakaavassa tähän syyllistyvät mainostulojen toivossa kaikki.
Pitkien työviikkojen (lähteistä riippuen 44–48 tuntia viikossa, tehdastyöntekijöillä jopa 68–80 tuntia; Suomessa 37,5) vuoksi kansalaisilla ei ole aikaa itsenäiseen tutkimustyöhön tai kansalaisaktivismiin. Mielenosoitukset ovat pitkälti vapaa-aikaa omaavien opiskelijoiden sekä rajoitteiden alkuperästä hyvin tietävien mustien yksinoikeus.
Mikään näistä päätöksistä ei itsessään voita vaaleja. Yhdessä ne kuitenkin turvaavat istuvien edustajien paikat niin puolueen sisäiseltä kuin ulkoiseltakin kilpailulta. Samalla äänestystulosten varmuus jo ennen vaalipäivää johtaa poliittiseen apatiaan. Nukkuvien puolue on vaaleista riippuen 40–48 % (Suomessa noin 20%). Tämä tarkoittaa, että 50/50-jaolta ulospäin näyttävä demokraattien ja republikaanien kannatus onkin gallupmittausten mukaan todellisuudessa 23–27 % republikaaneille ja 29–33 % demokraateille. Puolueiden kannatuseron näkymättömyys kongressissa tai presidentinvaalien tuloksissa kertoo toimivasta vilunkipelistä (Trump hävisi vaalit 2,8 miljoonalla äänellä, 2,1 % marginaalilla).
Yhdysvaltoja kuitenkin kutsutaan vaihtelevasti ”maailman johtavaksi demokratiaksi”, ”maailman vapaimmaksi maaksi” ja ”demokratian airueksi”. Puhe on tarkoitettu paitsi kansalaisille niin ulkomaalaisille katsojille. Omalle kansalle demokratian vakuuttelu tarkoittaa olemassa olevan asiantilan hyväksymistä enemmistön tahtona. Ulkopolitiikassa vetoaminen demokratiaan toimii hyvänä lyömäaseena Venäjää ja Kiinaa vastaan sekä auttaa retoriikassa muiden länsimaiden kanssa. Esimerkiksi EU kokee Kiinan ja Venäjän vakoilun vaarallisemmaksi eurooppalaiselle demokratialle kuin Yhdysvaltojen, vaikka Snowdenin paljastuksista tiedämme, että Yhdysvallat on toiminnassa paljon Venäjää ja Kiinaa edellä.
Trumpin julistautuminen diktaattoriksi ei siis niinkään muuttaisi Yhdysvaltojen luonnetta vaan vahvistaisi ja toisi ilmeisemmäksi piirteet, jotka sillä on ollut jo vuosikymmeniä. Diktaattorikaan ei hallitse jumalien mandaatilla, vaan on riippuvainen kannatusjoukoistaan. Jos kannatusta ei saa kansalta tai sen enemmistöltä (kuten demokratiassa on tapana), tulee se yläluokkaisilta eturyhmiltä kuten tähänkin asti. Demokratian esittäminen kuitenkin on tarjonnut tilanteen, jossa niin kansa kuin eturyhmät ovat voineet uskoa hallinnon edustavan viime kädessä heitä. Trumpin diktatorisoituminen (tai edes sen yrittäminen) pakottaisi katsomaan todellisuutta silmiin.
Suurimmat muutokset eivät tällöin ole niinkään valtiossa itsessään, kuin ulko- ja sisäpolitiikassa. Muut demokratiat ottaisivat omien kansalaistensa painostuksesta Yhdysvaltoihin enemmän etäisyyttä, kun taas sisäpolitiikassa marginaaliin työnnetyt väestöt saattavat aktivoitua kun nykytilanteen olemassaoloa ei voi perustella enää kansan tahdolla.
PS. Usein sanotaan, ettei Yhdysvalloissa ole marxilaista vasemmistoa (”yhteiskunta kuuluu kaikille, ei vain rikkaille”), ainoastaan sosiaaliliberaaleja (”vaurauden epätasaisen jaon ongelmia lievitetään lainsäädännöllä”) ja heitä vastustavia konservatiiveja. Tai toisinsanoen: keskustasta-oikealle ja oikeisto. Kummatkin edustetut näkökulmat lähtevät ylemmästä keskiluokasta. Taloustieteen perusteorioiden mukaisesti kaksipuoluejärjestelmä yrittää tavoitella konsensusta tavoittelemalla kellokäyrän keskustassa olevia liikkuvia äänestäjiä luopumatta silti valitussa reunassa olevista ”peruskannattajistaan”. Vilunkipelin ja sitä seuraavan nukkuvien puolueen suuren koon vuoksi ”mediaaniäänestäjä” on vaeltanut oikealle ”mediaaniveronmaksajasta”. Asiaa ei yhtään auta rikkauden ja menestyksen ihannointi, joka estää työväenluokkaan kuuluvia pitämästä tilanteestaan ääntä. Nykyhetken tilanne ei edusta historiaa: 1930-luvulla Yhdysvalloissa oli kenties maailman kehitynein sosiaalidemokratia ja 1950-luvulla progressiivinen verotus oli huomattavasti korkeampi kuin Suomessa tänään. Muutos nykyiselle poliittiselle linjalle tapahtui 1970-luvun aikana. Nykylinjan kiveenhakkuuna pidetään hetkeä, jolloin Ronald Reagan vei valtion tuen ay-liikkeeltä.
En ole erikoistunut Yhdysvaltain valtio-oppiin. Jos tekstissä on suurempia puutteita, kuulisin niistä mieluusti.
Isoisäni isoisä Johannes Mäntysalo (joka vuoteen 1893 mennessä oli päätynyt ilmoittamaan nimensä muodossa Juho Salo) syntyi maatilalla kesällä 1870 Kankaanpäässä, noin 50 kilometriä Porista koilliseen. Kaima oli sisarussarjan nuorin, viimeinen kymmenestä lapsesta. Perinnöksi ei ollut jäämässä tilaa tai muutakaan omaisuutta, mutta eteenpäin ajatteleva isä ei halunnut jättää poikaansa yksin sateeseen. Aikana jolloin harva kävi edes kansakoulua (peruskoulun 1. – 4. luokkaa) lähti esivanhempani Poriin käymään oppikoulua (nykyisestä peruskoulun 5. luokasta aina ylioppilaaksi asti). Vaikka valkolakki jäi isän kuoleman jälkeen saamatta, tarvitsi sivistyvä kansakunta kuitenkin opettajia. Puuttuva valkolakki tarkoitti kuitenkin kenties lyhyempiä työkeikkoja ympäri Suomea, joista nykyään oman isäni tiedossa oli enää matkat Satakunnan sisällä ja keskeisellä Pohjanmaalla (Siikaisissa, Honkajoella ja Toholammella, josta jälkimmäisimmässä oli perustamassa Oikeluksen kyläkoulua). Jos kartalla etäisyydet tuntuivat lyhyiltä, niin on muistettava että 100 kilometrin taittamiseen meni tuohon aikaan hyvinkin junalla päivä tai kaksi. Jos rautatietä ei ollut, niin huomattavasti pidempään. Nykyään samassa ajassa pääsisi lähes minne tahansa Euroopassa, ellei jopa kauemmaksikin. Hinnatkaan eivät elintasoon nähden paljoa liene muuttuneen.
Jossain vaiheessa elämäänsä esi-isäni kopioi Daniel Godeniuksen vuonna 1774 suomeksi käännetyn teoksen Ensimmäiset pookstawit Jumalan sanasta, eli kysymyxet lapsille edespandawat, se on: ne ensimmäiset ja yxikertaisimmat kysymyxet christillisesä opisa, joitten tygö pannut wastauxet lasten ymmärryxeen ja muistohon painettaman pitää, hamasta sijtä, kuin he rupewat puhumaan, nijn ikää myöden sijhen asti, kuin he a.b.c. kirjan ja catechismuxen, sisäldä ja ulkoo lukemaan selkiästi oppineet owat. Edesannetut yxikertaisille; waan erinomattain nijlle awuxi, jotka yhteisen-kansan seasa lapsia kirjaa lukemaan opettawat, kuinga heidän opettamisen siwusa, myös opetus-lastensa ymmärryxet, sijhen kuin he lukewat, johdattaman pitää, sitä oikein ymmärtämään.
Kaimani laatima kopio on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Ensinnäkin 88 sivua pitkänä kopiointiurakka on pidempi kuin yksikään teksti, jota itse olen lähtenyt paperille laittamaan. Jo 1900-luvun alussakin olisi ollut tyypillistä, että ammatikseen tai harrastuksekseen kirjoittavat ostivat tai saivat muuten käyttöönsä kirjoituskoneen. Näin kaksinkertainen isoisäni olisi ollut viimeisiä sulkakynällä pitkiä tekstejä kirjoittaneista. Toisekseen esi-isäni ei tehnyt suoraa kopiota tuolloin jo reilusti sata vuotta vanhasta teoksesta, vaan lyhenteli ja modernisoi tekstiasua. Muutoksella olikin tarvetta, sillä suomi oli kehittynyt sadassa vuodessa paljon, eikä 11 cm x 18 cm kokoinen tallennusalusta houkutellut tavoittelemaan tarpeetonta historiallista tarkkuutta. Näinpä kannessa lukeekin Ensimäiset Puustavit Jumalan Sanasta, elikä Lasten Kysymykset alkuperäisen, huomattavasti pidemmän ”otsikon” sijaan. Nykykielessä kirja olisi varmaankin Lasten kysymykset – Ensimmäiset askeleet Jumalan sanan ymmärtämiseen, osoittaen kielen uskonnollisen rekisterin muutosten hidastuneen viimeisen sadan vuoden aikana tätä edeltävään vuosisataan nähden (puustavi tarkoitti kirjaimia, tai tässä yhteydessä yleisesti ymmärrystä).
Mutta miksi kopiointiprojektiin sitten on lähdetty? Näen kaksi mahdollisuutta: joko kirjan kopiointi oli osa rippikoulua (missä tapauksessa pappi olisi varmaankin lukenut kirjaa ääneen oppilaiden ottaessa muistiinpanoja) tai kaimani oli mahdollisesti itse osana ammattiaan päättänyt kopioida teoksen työnsä tausta-aineistoksi. Kumpaankin teoriaan lukeutuu omat etunsa: rippikoulua tukisi kanteen suurella tekstikoolla laitettu tekstaajan nimi. On vaikea ajatella aikuisen laittavan omaa nimeään tekijän tai kirjan nimeä isommalla (kääntäjän nimestä tähän laitokseen on selvinnyt vain nimikirjaimet). Myös nimen kirjoitusasu kielii, että kyseessä on nimenomaan nuoruudentyö: esi-isäni kun kirjoitti elämänsä ajan nimeä yhä lyhenevässä muodossa: ensin Johanneksesta Juhoksi ja sitten Mäntysalosta Saloksi. Kannessa esiintyvä ”J. Mäntysalo” rajaisi tekstin ylärajan näin jonnekin ennen vuotta 1893, ennen 23. ikävuotta.
Kansakoulunopettajan taustamateriaaliksi kirjaa puolestaan voi epäillä lähinnä selkeän käsialan ja musteläikkien puutteen vuoksi. Kuitenkin teksti on myös haparoivaa ja kirjainten välissä on taukoja. Myös muodoltaan kirjaimet ovat leveitä ja suuria, eikä kynänjäljessäkään ole pitkään kirjoittaneen ihmisen notkeutta. Muodoltaan teksti muistuttaakin enemmän omaa harjaantumatonta kädenjälkeä kuin kirkonkirjojen ylläpitämää, lähes konemaisen tarkkaa ja yksityiskohtaista kirjoitustapaa. Ehkä tällä mittapuulla teos olisikin harjaantumattoman lapsen jälkeä? Näin jälki voisi sopia kansakoulunopettajan sijaan paremmin juuri 14-vuotiaalle, taitojaan näyttämään haluavalle oppikoululaiselle.
Lopulta voidaan pohtia vielä itse kirjan kopioimisen valintaa. Miksi juuri tämä, yli sata vuotta aiemmin julkaistu teos? Vaikka Suomi olikin köyhä maa, niin uusille uskonnollisille teksteille ja Raamatuntulkinnoille löytyi varmasti lukijoita aikana jona mm. körttiläisyys ja lestadiolaisuus etsivät jalansijaa yhteiskunnassa. Myös ”perusluterilaisuus” oli kokenut suuria mullistuksia, kun maallisia toimintoja hoitavat kunnat erotettiin 1860-luvulla seurakunnista ja pappien toimivallasta. Vaikka kahtiajako ei johtanutkaan kertaheitolla maallisempaan yhteiskuntaan, aloitti hallintouudistus kehityspolun jota seuraamme edelleen. Asiaa käsiteltiin varmasti myös aikansa teoksissa, kun Raamattua yritettiin sovittaa uuteen maailmanaikaan. Joten miksi valita tämä sata vuotta aiemmin ilmestynyt teos? Uudempia teoksia olisi varmasti ollut ainakin lainattavaksi. Nyt valinta tuntuu tietoiselta maailmantilanteen haastamiselta, tarrautumiselta menneeseen maailmaan.
Kirjan kopiointi ei ole nopeaa työtä. Moderneinkin välineinkin se vie useita päiviä kokoaikaista työtä. Aikana ennen sähkövaloja työtä olisi voinut tehdä vain päivisin ja hämärän aikaan, tunteina joille olisi maatilalta löytynyt parempaakin tekemistä. Niinpä kirjan kopiointia pohtiessa sopiikin miettiä, mille kirjan kopiointi on vaihtoehto ja mitä kopioinnilla on yritetty saavuttaa. Eivätkö lyhyemmät muistiinpanot olisi riittäneet? Näin huolellisesti tehty kopiointi tukisi ajatusta rippikoulusta. Kirjan kopioinnin tärkeys heijastaisi halua miellyttää pappia ja pappia taas kiinnostaisi iskostustaa oma maailmankuvansa seuraavaan sukupolveen. Toisaalta jos teos on opetustoimea varten tehty, niin 1800-luvun Suomi oli vielä pitkälti myös vaihdantayhteiskunta. Kansakoulunopettajan palkka maksettiin suureksi osaksi virka-asuntona, kunnan maksamana piikana, mahdollisesti työsopimuksessa toimitettavaksi ilmoitettavana ruuan määränä. Käteispalkka oli enemmänkin taskuraha, jolla ostettiin muuten tavoittamattomissa olleet tarpeet. Tällöin uuden kirjan hankinta saattoi olla hyvin toimeentulevallekin opettajalle merkittävä kustannuserä, jolle teoksen kopiointi olisi ollut varteenotettava vaihtoehto. Mutta edelleen tällöin säilyisi kysymys siitä, miksi juuri tämä teos.
Viimeisenä huomiona teoksesta voimme tehdä sen numeroiden vieressä olevat raksit ja sattumanvaraiselta näyttävät, lyijykynällä tehdyt lisämerkinnät. Jos ajattelemme että kirja on tarkoitettu vuosikymmenien opetuskäyttöön, tuntuvat tällaiset merkinnät kovin omituisilta. Ajatus kopioon tehdyistä tarkastuksista lyijykynällä taas tuntuu hyvinkin sopivan sellaisen papin ajatusmaailmaan, joka alunperinkin on asettanut oppilailleen tehtäväksi kokonaisen kirjan tallentamisen.
Mikä onkaan ollut kirjan syntytarina, niin myöhemmät vaiheet voi hyvin arvata. Kymmenien tuntien työpanoksen jälkeen kirjaa ei ole hennottu tuhota käyttötarkoituksen kadottua, vaan sitä on kannettu mukana muutosta muuttoon sentimentaalisuuden innoittamana. Tarpeettomana esineenä säilytyspaikat kuitenkin muuttuivat yhä vaatimattomimmiksi, kunnes isäni löysi sen isoisänsä talon lattian alaisesta ryömimistilasta vuonna 1975. Sidotun kirjan narut olivat alkaneet halkeilla, eikä kosteusvaurioiltakaan oltu voitu välttyä.
Nykypäivästä katsottuna kopiosta välittyy paitsi siihen käytetty aika, niin aikaan ladattu uskonnollinen merkitys. Vaikka olen opintojeni aikana toistuvasti lukenut uskonnon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa, tuntuu kirjan maalaama arki vaikealta hyväksyä todeksi. Millaisia olivat ihmiset jotka opettivat tätä lapsilleen? Kuinka innokkaasti kirjan kopioimiseen on ryhdytty, mitä lopputuloksesta oikein ajateltiin? Osaisinkoi keskustella kirjoittajan kanssa tänään, olisiko meillä mitään yhteistä paitsi nimi?
Kun otan kuuman suihkun tai heitän homehtunutta ruokaa biojätteeseen, mietin kuinka toimeni vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Samalla koen kuitenkin myös toimieni riittämättömyyden: parempi ihminen lahjoittaisi enemmän luonnonsuojeluun, ellei muuttaisi suoraan ekokylään omavaraistalouteen.
Vaikka kuuman veden tai ruuan haaskaamisen vähentäminen onkin hyvä juttu, on ajattelutapa kuitenkin myös umpikuja. Sen taustalla on perinteinen, kristinuskosta ja luokkayhteiskunnasta ponnistava ajatus köyhyyden pyhyydestä. Jos köyhä pääsee rikasta helpommin taivaaseen, ovat rikkaat itseasiassa uhrautumassa köyhien sielujen puolesta. Nykyään uskonnollinen viitekehys saattaa olla kadonnut, mutta ajatus ”hyvän elämän” ja ”köyhyyden” rinnastettavuudesta elää Suomessa vahvana: muutama vuosi sitten ylemmän keskiluokan keskuudessa oli trendikästä ”köyhäillä” ja katsoa, onnistuuko omien herkkuleipien leivonta tai auton korvaaminen hyötyliikunnalla.
Kun ilmastokriisi samoihin aikoihin nousi keskustelunaiheeksi, linkittyi ekologinen kestävyys kuluttamiseen ja siitä pidättäytymiseen. Näin köyhän asema dyykkausta harrastavana ja yksiössä kämppäkaverin kanssa asuvana asettui sulavasti hyvän elämän viitekehykseen (hävikin vähentäminen ja energian säästäminen). Osaltaan puhetapa vahvisti huonompiosaisten omanarvontunnetta, mutta esti myös keskustelun toimeentulotuen korotuksista. Samalla huomiotta jäi köyhän elämä vaihtoehdottomana kujanjuoksuna, jossa ei ollut mahdollisuutta säästää rahaa hengähdystaukoja tai lyhyitä lomia varten.
Koska ilmastokriisi on edelleen ennen kaikkea keskustelua hyvästä ja säädyllisestä elämästä, emme ole kiinnostuneet sen ratkaisusta, ainoastaan hyväksynnästä. Suhde ilmastokriisiin on kuin menneiden aikojen suhde Jumalaan, jossa tekojen käytännön merkitykset jäävät niiden abstraktin viitekehyksen jalkoihin. Emme mieti paljonko ilmastoa pelastuu tai tuhoutuu tekojemme tuloksena, ainoastaan ovatko teot “hyviä” vai “pahoja”. Näin tärkeää ei ole tekojen merkittävyys, ainoastaan teot ”pisteinä”, jotka jonain päivänä ratkaisevat ikuisen sielumme kohtalon tuonpuoleisessa.
Kuitenkin valtaosa ihmiskunnan päästöistä syntyy muualla kuin kotitalouksissa. 25 yritystä tuottaa 50% maailman hiilidioksidipäästöistä (100 yritystä tuottaa 71%). Arjessa suihkuminuutteja tärkeämpää onkin miettiä, miten sähkölaitos on veden lämmittänyt: aurinkovoimalla vai turpeella. Jos päästöihin tartuttaisiin näissä pullonkauloissa, ei yksilönvalinnalla kulutustilanteilla olisi niin paljoa merkitystä.
Ihmiset tarvitsevat mahdollisuuksia tehdä valintoja. Muuten autonomian puutteessa vaivumme samaan epätoivoon kuin missä olemme ilman rahaa. Voimme kuitenkin yhdessä huolehtia, että edessämme olevat valinnat erilaisten ruokien ja elämäntapojen välillä ovat luonnolle josseivät hyviä, niin ainakin neutraaleja. Pohdinta sielun tilasta on helpompaa, jos siihen ei tarvitse sekoittaa ilmastokriisiä.
Tulossa olevien kuntavaalien alla onkin hyvä vaatia nykyisiltä ja tulevilta edustajilta paitsi mahdollisuuksia toimia oikein, niin tapoja olla toimimatta väärin. Kun kaupunki miettii omaltakin osaltaan moraalia eikä pelkästään kunnallisveroa, voidaan ilmastokriisiin vaikuttaa siellä, missä sillä on myös merkitystä.
Kirjoittaja on ilmastonmuutoksesta huolissaan oleva sosiologi, joka on hiilijalanjälkeään pienentääkseen miettinyt ekokylässä asumista.
Kaavakuva Golgafrinchamin väestöstä, siten kun se esitettiin Linnunradan käsikirjan liftareille -TV-sarjasovituksessa jaksossa 6.
Douglas Adams kirjoitti satiirissaan Maailmanlopun ravintola Golgafrinchamin planeetalta lähteneestä valtavasta avaruusaluksesta. Aluksen kapteenin mukaan heidän kotiplaneettansa oli ollut tuhoutumassa ja koko väestö oli päätetty evakuoida kolmeen pakoalukseen. Alukseen A piti laittaa kaikki ajattelijat; Alukseen C kaikki tekijät. Alukseen B pistettiin heidät, jotka eivät sopineet kahteen muuhun: välikädet, puhelinmyyjät ja feissarit. Keskimmäinen alus lähti ainoana matkaan, eikä maailmanloppuakaan sitten koskaan tullut.
Golgafrinchamin planeetalla teollistuminen oli tuottanut niin paljon tehostamista, ettei kaikille väestössä enää löytynyt oikeita töitä. Sen sijaan, että olemassa olevaa työtä oltaisiin jaettu pienempiin osiin pidentämällä lomia, lyhentämällä työpäiviä tai luomalla kansalaispalkka, päätettiin ylimääräinen väestö yksinkertaisesti lähettää muualle.
Alus B matkustajineen on syytä muistaa myös Suomessa vuonna 2020. Myös meillä hyödyllisten töiden suhteellinen määrä on laskenut ja lomien pidentämisen, työtuntien vähentämisen tai kansalaispalkan puutteessa ihmiset tekevät töitä mm. feissareina, joissa ainoa työn tulos on muille ikävämpi elinympäristö. He eivät maksa edes omaa palkkaansa, sillä viime kädessä turhien töiden palkka perustuu hyödyllisen työn ylijäämälle: esimerkiksi feissarit saavat palkkansa sähköntuottajilta ja (palkan ollessa matala) Kelan asumis- ja opintotuista.
Tällainen työ ei ole harvinaista. Gallup-yhtiö YouGovin mukaan Britanniassa 37% vastaajista on ilmoittanut tekevänsä työtä jolla ei ole tarkoitusta. Tämä tarkoittaisi, että joko lomia voisi pidentää kolmanneksella tai työtunteja vähentää saman verran ilman, että yhteiskunta köyhtyisi millään arkeen vaikuttavalla tavalla (myös feissarivapaa kävelykatu voisi olla arvo itsessään). Tähän verrattuna Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on jopa äärimmäisen maltillinen.
Verkkokeskusteluissa Marinin ehdotusta on ehditty kritisoida sillä, että palkkakustannukset nousisivat suhteessa tehokkuuteen. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan jaksa työskennellä tehokkaasti kahdeksaa tuntia, vaan muutaman ”tehotunnin” jälkeen alkavat säännöstellä energiankäyttöään jaksaakseen työpäivän loppuun. Näin 80% työaikaan siirtyneet ilmoittavatkin saavansa usein jopa enemmän aikaan kuin vielä työskennellessään täysiaikaisesti. Toisaalta 25% työaikaa tekevät taas kertovat usein olevansa muutaman työtunnin jälkeen yhtä väsyneitä kuin jos olisivat tehneet täyden työpäivän. Jos näin, eikö työnantajan kannata vaihtaa työntekijöitä kesken päivän välttääkseen tuloksen laskemista biologisista syistä, vaikka tämä maksaisikin hieman enemmän? Aina tämä ei edes tarkoita työntekijöiden lisäämistä, jos kahden päällekkäisen työntekijän sijaan työntekijöitä olisikin vuorossa vain yksi kerrallaan, ”turbobuustattuna”.
Toisaalta on argumentoitu, että kaikissa paikoissa työtä ei voida tehostaa. Pikkuputiikkien arvellaan menevän konkurssiin heidän ollessaan kykenemättömiä lisäämään työn tehokkuutta. Tämä on varmastikin totta, mikäli tehokkuutta ei olisi pakotettu tekemään muita kautta. Tehokkuuskilpailuhan ei rajoitu yksin työntekijöiden tunteihin, vaan tavaratalot, kauppakeskukset ja Amazon ovat toteuttaneet skaalaetuihin perustuvaa tehostusta jo vuosikymmeniä. Nykypäivänä jäljellä olevat pikkuputiikit ovat erikoisliikkeitä, jotka voivat pyytää tuotteistaan erikoistarpeina tavarataloja korkeampia hintoja. Tämä ei muutu myöskään työpäivien lyhentyessä (tai loma-aikojen pidentyessä).
Tässä kohtaa on myös hyvä pohtia, mitä tehostaminen voi tarkoittaa. Usein ajatellaan, ettei esimerkiksi vartijan työtä pysty tehostamaan, mutta juuri näin valvontakamerat tekevät. Toisaalta tehostamien ei aina tarkoita juuri tietyn työtehtävän tehostamista. Esimerkiksi Helsingissä on antikvariaatteja, joissa matalaa asiakasmäärää kompensoidaan sillä, että myyjä/omistaja työskentelee asiakkaita odottaessa tietokoneellaan yrityksen verkkokaupan parissa tai kokonaan toisen alan etätöissä.
Lopuksi kannattaa huomata, että työ tehostuu jatkuvasti ja tämän tuoton voi rahan sijaan ulosmitata myös aikana. Yritykselle ei ole juurikaan merkitystä kumpaa lähestymistapaa käytetään, kunhan kaikki tehdään suunnitelmallisesti ja yhtä tahtia. Sipilän hallituskaudella Suomen työn tuotto (BKT:ssa mitattuna) kasvoi yhteensä 10%, mikä oli laajasti ulosmitattu korotettuina palkkoina. Ulosmittauksen olisi periaatteessa voinut tehdä myös vapaa-aikana (lomina, lyhyempinä työpäivinä) mutta erinäisistä kilpailukykyyn liittymättömistä syistä tätä ei ole tehty. Tehostuminen jatkuu jopa nyt korona-aikanakin, kun etätöiden läpilyönti merkitsee yritysten konttoreiden jäämistä liian suuriksi: etätöiden siirtäminen kotiin (ja verovähennysten piiriin) tarkoittaa tulevina vuosina merkittäviä säästöjä vuokrakustannuksia vähentäville työnantajille.
Jos Marinin ehdotus halutaan toteuttaa kevyesti, voidaan yksinkertaisesti säätää, että vuotuisista palkankorotuksista tietty osuus on ulosmitattavana vapaa-aikana. Niinä ensimmäisinä vuosina kun tämä vapaa-aika lasketaan vielä muutamina ylimääräisinä tunteina per vuosi, voidaan tunnit yksinkertaisesti laittaa ihmisten työsaldoon, eräänlaisena ”käänteisenä kikynä”. Kuitenkin tämä väliaika jää lyhyeksi, sillä jo Sipilän 10% olisi tarkoittanut lähes yhden tunnin katoamista jokaisesta työpäivästä. Se on ystävien ja harrastusten kanssa vietettyä aikaa, joka olisi monelle ollut moninkertaisesti arvokkaampi kuin se nyt todennäköisesti roskikseen jo joutanut romu, johon tehostamisesta saadut palkankorotukset tulee yleensä käytettyä.
Tärkeimpänä kuitenkin tehostuksia tehdessä on muistaa paitsi oma arkemme töissä tai vapaalla, niin myös työn laatu. Kun työpäivät lyhenevät, arvokasta työtä riittää jokaiselle enemmän. Työn suurin palkkio ei kuitenkaan ole raha tai vapaa-aika, vaan se tunne, että työllä oli jokin tarkoitus.
Raamatussa Jumala asettaa Aatamille tehtävän nimetä paratiisin puut ja eläimet. Teko oli psykologisesti tärkeä: ihminen kokee ymmärrystä, voimautumista ja hallinnan tunnetta nimenomaan nimeämiseen kykenemisen kautta. Myöhempinä aikoina ihmisten levittäytymiselle uusille alueille – maantieteellisesti, luonnontieteellisesti, yhteiskuntatieteellisesti – on aina tarkoittanut nimien antamista. Niiden avulla kykenemme viittamaan kokemuksiimme ja puhumaan niistä eteenpäin. Tarinoissa tuntemattomiin paikkoihin johtavien karttojen saaminen on usein seikkailukertomusten alku (mm. Aarresaari) ja toisaalta tuntemattoman nimeäminen tarinan huipentuma (mm. Tittelintuure). Australiassa raaka-aineita omaamattomat aborginaalit kykenivät vaeltamaan ilman karttoja valtavilla (ja täynnä myrkyllistä floraa ja faunaa sisältävillä) erämailla vähemmin vaaroin, koska nimeämisten ansiosta turvallisten reittien muistaminen oli helppoa. Kun aborginaalit sittemmin ”sivistettiin” pakottamalla koululaitoksiin, unohtivat he kotiseutujensa nimet, jolloin erämaa muuttui joutomaaksi. Tämä kuvaa konkreettisella tasolla sitä, kuinka suuri merkitys nimeämisellä on paitsi uskonnollisesti, niin yhteisöllisesti ja maantieteellisesti.
Nykyaikana nimeäminen työkaluissa toimii vastaavasti kuin tarinoissa ja esimoderneina aikoina, mutta nimien käyttäjinä olemme jääneet kuulijoiden asemaan. Esimerkiksi kesäkuun toisena päivänä 2010 Liikennevirasto ilmoitti Helsingin rautatieaseman uudelleennimeämisestä kylteissä ja aikatauluissa Helsinki C:ksi. Laajasti uutisoitu aihe ei kuitenkaan ehtinyt vielä kohuksi, kun jo seuraavana päivänä Liikennevirasto julkaisi oikaisun: rautatieaseman oviin ja aikatauluihin tulisi ”päärautatieasema”; ”Helsinki C” olisi varattu ainoastaan Liikenneviraston sisäisiin järjestelmiin.
Aihe herätti aikoinaan itselläni kiinnostuksen nimiin ja nimeämiseen. Helsingin rautatieasema on ollut yksi Helsingin tärkeimmistä maamerkeistä jo liki sadan vuoden ajan: katukuvassa, kartoissa, kirjoissa ja televisiossa. Voisiko maamerkin todellakin nimetä vain ilmoituksella, ilman että aseman käyttäjillä olisi siihen sanavaltaa? Entä yksityistä omaisuutta: jos rakentaa suuren maamerkin, niin onko rakentajalla oikeus päättää miten maamerkkiä tulisi kutsua? Entä jos ostaa jo olemassaolevan maamerkin ja päättää nimetä sen vaikkapa Näsinneulasta Uros Liveksi?
Nimeämiseen ja nimenmuutoksiin liittyvät ongelmat eivät ole uusia. Eurooppalaistaustaiset tutkimusmatkaajat ”nimesivät” vuoria ja kaupunkeja parhaaksi katsomallaan tavalla riippumatta siitä, oliko niillä jo nimet. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien naamoista tuttu Rushmore-vuori oli alunperin paikallisen nimeämiskäytännön mukaan Seitsemän isoisää: paikka oli pyhä, joten sen nimeäminen ja kaivertaminen oli osoitus kolonisaatiosta kahdella ari tavalla. Suomessa taas akateemikot nimesivät ”kansanomaisempia” kasveja ja maamerkkejä uudestaan siirtyessään poispäin Turusta kohti villiä Savoa ja Lappea: tästä esimerkkinä ”liitosalueilla” yleiset ”Paskalammet”, joita on pidetty osoituksena joko ”Varsinais-Suomessa” harrastetusta nimisensuurista tai myöhemmin ”liitosalueilla” tehdystä vinoilusta kartoittajien kustannuksella. Jäljempää tukisi se, että samaa perinnettä seuraa myöhempinä aikoina Tampereella sijaitseva Paskalinna (talossa oli ajalleen epätyypillisen korkea määrä vessoja) ja Helsingissä Makkaratalo (façaadin tärkeimmän piirteen mukaan) kuin Pasilan Mällikin (”Mall of Tripla”). Kyseessä on hienovarainen kapina: te voitte antaa paikoille vaikka mitä nimiä, mutta meidän ei ole pakko niitä käyttää.
Nimikapina on merkityksellinen varsinkin silloin, kun ”virallinen” nimi ei ole pysyvä tai ei tee alueen käyttäjien elämää helpommaksi. Kun Tampereen monitoimiareena esimerkiksi nimettiin ”virallisesti” Uros Live:ksi, kyse oli vain kymmenen vuoden määräaikaisuudesta. Siitä hyötyi rahan saaja ja antaja, mutta hyötyivätkö tamperelaiset? Hyötyvätkö kartantekijät, wikipedian päivittäjät, ihmiset joilla tulee tulevaisuudessa olemaan vaikeuksia keksiä millä sanalla viitata vaikkapa monitoimialueen ensimmäiseen viiteenkymmeneen vuoteen (olettaen että nimi vaihtuu kymmenen vuoden välein, kuten on todennäköistä). Kyse on käsiteavaruuden ryöstölouhinnasta, yhteiskunnallisen arvon osaoptimoinnista.
Diktatuureissa sanojen ja varsinkin nimien merkitys ja käyttö ovat huolellisesti kuratoituja. Länsimaisissa demokratioissa sananvapaus antaa laajemman mahdollisuuden sanoa sanottavansa, mutta samalla kakofonian keskellä kuulluiksi tulevat vain ne, joilla on mahdollisuus saavuuttaa useimpia silmiä ja korvia: mainoksia katukuvassa, radiossa, TV:ssä. Samalla mahdollisuus olla kyseenalaistamattomana portinvartijana esimerkiksi sanomalehdessä on suuri valta, yhteiskuntamme suurimpia. Onkin merkittävää, käytetäänkö tätä luottamusta suhteiden varjeluun ylöspäin (omistajiin ja liike-elämän tarpeisiin) vai alaspäin (yhteisön asukkaiden korvina ja ääninä). Valta korostuu Suomen kaltaisessa maassa, jossa merkittäviä mediatahoja on vain harva, jolloin omistajatahojen ystävät voivat odottaa suurtakin hienovaraisuutta toimittajien taholta, kuten Harri Nykäsen toimittaja-uran loppuvaiheet osoittavat.
Mitä tulee rautatieasemaan, niin ennen Liikenneviraston lähettämää oikaisua Helsingin Sanomat ehti haastatella suunnitelman takana olevia ihmisiä. Koska haastattelu tehtiin hienotunteisesti, jäi siitä epäselväksi mihin käyttöön Helsinki C oli tarkoitettu. Käytännössä lehti laatikin lehdistötiedotteesta elokuvakiekoista tutun ”kommenttiraidan”. Samalla hankkeen kritiikin taso oli edellämainittujen kanssa samalla rimalla:
Helsingin Sanomat 3.6.2010.
Lopulta Helsinki C:ssä oli kyse siitä, kenelle kaupunki kuului. Pienyhteisössä muutama ihminen voi enemmän tai vähemmän virallisesti tulla yhteisymmärrykseen siitä, että alueen pieni lampi on nimenomaan paskalampi, mutta kaupungissa se ei yhteisön keskeisten siteiden puutteellisuuden vuoksi ole mahdollista. Välittäjäksi tarvitaan paikallislehti, jolloin toimittajan käsitys maailmasta muuttuu myös lehden julkaisualueen käsitykseksi, ilman vastaehdotuksia. Jos toimittaja ei ole samaa mieltä asukkaiden kanssa, jäävät asukkaat yksin tuntemattomien sanojen keskelle. Kokemuksena tämä ei eroa muuten kuin mittakaavaltaan siitä, mitä aborginaalit ja intiaanit joutuivat siirtomaissa aikoinaan kokemaan. Samalla nimien muuttuminen kaupungeissa kansainvälisisten, kaupallisten tai logististen tarpeiden vuoksi on esimerkki kapitalismin ja globalisaation tuottamasta sisäisestä kolonialismista: uusien maa-alueiden sijaan valloitetaan uutta ajatusavaruutta. Siellä missä vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin olisi ollut täysin absurdia ajatella näkevän mainoksia (kuten kartat), pidämme nykyään niin normaalina, ettei esimerkiksi monitoimiareenan nimeäminen tuottanut kumoistakaan keskustelua.
