Huomasin ulkoillessani että Clear Channel on aloittanut jälleen ”ulkomainonta tukee yhteiskuntaa” -kampanjansa (jonka oletan jotenkin korreloivan myymättömien mainospaikkojen kanssa):
Valokuva Ulkomainonta tukee yhteiskuntaa -kampanjasta syksyllä 2024. Uusi kampanja on tismalleen sama, mikä vahvistaa epäilystä että tätä käytetään paikkaamaan vähäistä mainostajien kiinnostusta.
Ajattelin sanoa tästä muutaman sanan, lähinnä vastaväitteenä. Minulla on tästä aiheesta useampikin pidempi teksti luonnoksissa keskeneräisinä, mutta kuten sanotaan: täydellisyys on valmiin pahin vihollinen. Tässä mielessä puran tähän muutaman keskeisen asian jotka typistyy siihen että Clear Channelin kampanja on propagandaa sanan yleisimmissä merkityksessä.
Mainonta tyydyttyneillä markkinoilla perustuu aina uusien tarpeiden luomiseen, yleensä suhteessa muihin ihmisiin.1 Tarpeiden tuottaminen taas siinä mielessä ikävää, että laumaeläimenä ihminen on hyvin tietoinen ympärillä olevien ihmisten toiminnasta. Kun mainonta esittelee uusia tarpeita, se mekanismi jolla mainonta pelaa on ahdistus ulkopuolelle jäämisestä, eli kuolemanpelko.
Toisekseen mainonta perustuu näkyvyyteen. Tai tarkemmin: näkyvyyden viemiseen joltakin muulta. Esimerkkejä joita itselleni tulee mieleen ilman suurempaa mietintä on vaikkapa kauppakeskus jonka karttaa on vaikea löytää, tai bensa-asema jonka mainospylväässä hinnat vuorottelevat mainoslauseiden kanssa.2 Toisaalta jälkikäteen kaupunkikuvaan liitetyt mainokset peittävät konkreettisesti arkkitehtuuria sellaisena kuin se on suunniteltu, ja voivat myös vaikeuttaa tai jopa vaarantaa alueella liikkumista (valomainokset pimeällä kaupunkikuvassa ja teiden varsilla), tai jopa asumista ja luonnon kiertokulkua (valosaaste lyhentää ympäristössä asuvien elinikää). Tämä onkin ymmärrettävää: yksinäinen mainos kiinnittää huomiota vaikka olisikin vaatimaton: kaksi mainosta kilpailee huomiosta ja vaatii enemmän suunnittelua. Täysin vapaassa mainostilassa mainokset kilpailevat huomiosta paitsi toistensa kanssa, niin kaiken muun kanssa mitä tilasta löytyy. Muutoksen nopeutta havainnollistavat seuraavat Kompassiaukiota esittävät kuvat, joiden välillä on yhteensä vain noin 20 vuotta:
Helsingin Kompassiaukio 1990-luvun lopussa.Helsingin Kompassiaukio 2015. Kuvassa ei näy toista mainoslakanaa joka estää vastapuolella olevasta portaikosta näkyvyyden aikataululle. Kulkija ei siis tiedä tulisiko hänen kiirehtiä.Helsingin Kompassiaukio 2020. Uusi metrolinja on johtanut uuteen tauluun, mutta samalla näkyvä kello on korvattu valtavalla mainostaululla.
Verkkosivulla taas mainonta on vieläkin ahdistavampaa: paitsi että mainokset moninkertaistavat sivustojen koot ja tekevät niistä raskaita käyttää (pakottaen lukijan ostamaan kalliimman verkkoyhteyden ja yhä uusia päätelaitteita)3, niin mainosten perustehtävään kuuluva huomionhaku on käänteisesti harhauttamista siitä sisällöstä, jonka vuoksi sivustolle on saavuttu. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa ”perinteisellä” sivustolla itsestään käynnistyviä, ääntä pitäviä mainosvideoita, mainoksia jotka halkaisevat uutisartikkelin kahtia koko sivun pituudelta, tai artikkelin sivuun pultattua liikkuvaa kuvaa joka aiheuttaa tietylle väestöryhmälle epilepsiakohtauksia.
Tämä myös tarkoittaa että mainonnan ehtojen mukaan rakennettu sivusto on erilainen kuin tiedonjakamista varten tehty. Monella tavalla Instagrammin tai TikTokin tuomiorullaus on mitä parhaiten mainontaan sopiva media, voihan mainoksia liittää väliin saumattomasti ilman että käyttäjä kokee käyttökokemuksena keskeytyvän, kuten käy esimerkiksi television mainoskatkojen aikana, tai verkkosivun laittaen koko sivun mainoksen, joka pitää erikseen sukea ennen sisältöön pääsemistä.
Koska tarkoitus on pitää tämä teksti lyhyenä (ja yhdellä istumalla kirjoitettuna) päätän tämän vielä pohdinnalla että onko tämä käytettävyyden heikentäminen, ympäristön pilaus, ja yleinen ahdistuksen kasvatus järkevää edes lyhyellä aikavälillä: ei. Ensinnäkin mainonnassa liikkuva raha on yllättävän vähän verrattuna siihen vahinkoon mitä ne tuottavat: mitä enemmän mainosta voi kohdistaa, sitä enemmän sillä on arvoa (ja näin Facebookin mainokset ovat kalliimmasta päästä, mistä huolimatta yhden mainoksen näyttökerta maksaa 12€/1000 näyttökertaa, eli 1,2 senttiä näyttö). Samalla matala hinta kertoo siitä kuinka paljon mainonnalla nähdään arvoa myynnin lisääjänä: ei sekään summa ole kummoinen. Tuhat mainosta vaikkapa Coca-Colan juomisesta tarkoittaisi, että Sinebrychoff on saanut myytyä neljä pulloa kolaa (yksikköhinta 3€/kpl riippumatta pullon koosta) näyttämällä mainoksen tuhannelle ihmiselle. Jos tuotteen arvo on korkeampi, näyttökertoja per myynti on enemmän.
Matala hinta suurelle näkyvyydelle.
Tyydyttämättömillä markkinointi on pitkälti ”täältä sitä nyt saisi” -tyylisiä ilmoituksia. Esimerkiksi ”pitsa ja kola, yhteensä 7€”. Tyydyttyneillä markkinoilla myydään mielikuvia, vertaa vaikkapa Pepsin ja Coca-Colan mainokset, joissa myydään elämäntyyliä, ei niinkään sokerijuomaa. ↩︎
Kohtasin tämän idiotismin Kolmikulman ABC:llä. Kahdella ohiajolla en saanut pelkääjänpaikalta selvää E95:n hinnasta. ↩︎
Aiheen ohi mainittakoon että noin vuonna 2005 Facebookin sivulaidassa oli popcorn-konetta mainostava, flashilla toteutettu banneri, jossa popcorn lenteli laitteesta animoituna kohti katsojaa. Tallensin sen kovalevylle ja vielä viisi vuotta myöhemmin katsoessani sitä silloin-upouudella koneella muuten tyhjässä selainikkunassa, tietokoneen prosessori ei pysynyt mainoksen vaatimusten perässä. ↩︎
Europarlamentti jakoi yhteisöllisissä medioissa seuraavan kuvan sukupuolien välisestä palkkaepätasa-arvosta valtioliiton maissa. Luvut ovat vuodelta 2023, mikä kuvan mukaan on viimeisin vuosi kun luvut ovat saatavilla. Tämä lienee totta: raaka-datan keräys on aikaavievää työtä, ja 16 kuukauden työstöaika (vuoden 2024 tammikuusta) ei ole yllättävä.
Lukijaa kiinnnostanee Suomen sijainti lähellä pahnan pohjimmaista (832‰), reilusti alle keskiarvon (880‰).
Joka kerta kun keskustelu ”naisen eurosta” käydään, yleinen kritiikki on huomauttaa että tässä mitataan kaikkien maassa olevien naisten palkkoja kaikkien maassa olevien miesten palkkoihin (mutta huom: työmarkkinoiden ulkopuolisia ei lasketa). Maissa joissa on työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet (kuten Suomessa), luku siis mittaa eri töiden palkkoja keskenään. Usein tässä yhteydessä mainitaan että jos naiset olisivat kiinnostuneet rahasta, he työskentelisivät ”toimitusjohtajina eivätkä siivoojina” (kuten eräs mastodonissa asiasta huomauttanut kirjoittaja misogynistisesti sanoi).1
Väite on sen verran yleinen, että siitä kannattanee kirjoittaa jo muutamastakin syystä.
Perushuomioitavat asiat ovat seuraavat. Koska yksityiskohtien läpikäynti on hidasta, niin pistän nämä pudotusvalikon alle:
Yleisesti voidaan ajatella että palkka mittaa paitsi työn vaativuutta, niin työntekijän kykyä työskennellä itsenäisesti tilanteissa joissa työnkuvan mediaanitapauksesta poikkeavia asioita tapahtuu. Esimerkiksi (ja nämä ovat nyt räikeitä yksinkertaistuksia) kirjastonhoitajan työstä valtaosa on kirjojen lajittelua takaisin hyllyihin, poliisin työstä valtaosa on istuskelua, toimistotyöntekijän työstä taas kokouksiin osallistumista. Nämä ovat kaikki tehtäviä joihin pystyisi koulutettu apinakin.
Palkka ei siis määräydy työn mediaanitilanteen mukaan, vaan kuinka hyvin työntekijä pärjää poikkeustapauksissa: kirjastonhoitajan pitää osata etsiä tietoa lukuisista tietojärjestelmistä, poliisin kyetä purkamaan räjähdysalttis tilanne, toimistotyöntekijän pitää osoittaa luovuutta byrokratian sisällä. Tämä(kin) seuraa niin sanottua 80/20 -sääntöä, eli että 80% palkasta tulee 20% työstä, ja päinvastoin. (Ja tämän vuoksi kaikista kolmesta listaamastani työstä on olemassa ”alennuslaariversio” jossa työnkuva näyttää ulkopuolelta samalta, mutta ”venymisaste” on eri: esim.: kirjastoavustaja, vartija, assistentti.)
Kehittyneimmissä maissa kyvykkyyttä poikkeustapauksiin mitataan eri tavoin, Suomessa yleisesti koulutuksen pituuden mukaan2. Ajatus on että jos ihminen on selvinnyt vaikkapa ylemmästä korkeakoulututkinnosta, on hän osoittanut pitkäjänteisyyttä, kykyä omaksua tietoa, ja taitoa soveltaa sitä käytännössä. Monet yliopistotutkinnot eivät kouluta professioon (eli antavat lakisääteisesti tunnustetun pätevyyden johonkin tiettyyn tehtävään), vaan ovat ns. generalisti-aloja ja osoittavat yleisesti osaamista vaikeissa tilanteissa (sekä tietenkin mielen sivistystä, minkä merkitystä ei niin paljoa enää tuoda esille).3
Yksinkertaisesti voidaan siis sanoa että jos henkilö on valmistunut lipastolta maikkana, on hän pätevä kaikkiin tehtäviin joihin haetaan maisteria, ellei laki toisin sano. Eli: kaikki tehtävät joihin halutaan maisteri, tulisi olla palkkakehityksen kannalta (lähes) identtisiä, koska maisterien pitäisi olla kykeneviä hyppimään alalta toiselle ilman viivettä.
Toisaalta taas korkeakoulututkinnot jotka valmistavat professioon (yliopistoissa mm. kirjastonhoitajat, proviisorit ja sosiaalityöntekijät; ammattikorkeissa mm. sairaanhoitajat ja poliisit) pitäisi olla vähintään yhtä hyvin palkattuja kuin vastaavan koulutustason generalistiammatit, koska ne osoittavat vähintään yhtä hyvää kykyä pitkäjänteisyyteen (yms.) kuin generalistienkin kohdalla. Eli koska virkamieheltä vaaditaan vähintään alempi korkeakoulututkinto, on sairaanhoitajan palkan oltava kaiken muun ollessa yhdentekevää vähintään yhtä paljon kuin virkamiehen palkka, koska sairaanhoitaja voi aina siirtyä tekemään niitä töitä. Asiaa käsittelee kansantaloustieteessä mm. Baumol-ilmiö. Näin ollen palkka ei verrannu työn tuottavuuteen, vaan työvoiman saatavuuteen.
Jos siis palkat korreloisivat ainoastaan koulutuksen kanssa, tulisi naisten euron olla runsaasti, sanotaan että ainakin kahdeksannen, korkeampi kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ole.
Työn palkka merkkinä arvosta, ja tuottavuuden erottaminen palkasta
Usein kerrottu vitsi on, että työstä maksettava palkka on sitä korkeampi mitä vaikeampi sen arvoa on mitata. Siivojalle tai marjanpomijalle maksetaan esimerkiksi minimipalkka vain mikäli hän onnistuu saavuttamaan lähes epäinhimillisen korkean tehokkuusluvun.4 Sen sijaan johtajalle voidaan maksaa useita miljoonia euroja riippumatta yrityksen menestymisestä, koska työn arvoa ei voida mitenkään erottaa sellaisista asioista kuten markkinoiden tilanne (nousu- vai laskukausi); yrityksen tutkimus- ja kehitysyksikön yli kymmenen vuotta sitten alulle panemat innovaatiot, työntekijöiden tyytyväisyys, jne. Keskipalkkaiset työt jäävät mitattavuudessa tähän väliin.
Suomesta puhuttaessa palkkakärkeen asetetaan yleensä kaksi eri ammattia: lääkärit ja ahtaajat. Lääkärien palkat ovat nousseet tähtitieteellisiksi kiitos alalla olevien tyhjien työpaikkojen: työnantajat joutuvat huutokauppoihin palkoista saadakseen työtehtävät täytettyä.5 Toisaalta ahtaajien palkkojen takana on näiden asema koko vienti- ja tuontiteollisuuden pullonkaulassa: jos heille ei makseta heidän haluamaansa palkkaa, ei heidän työpistettään lakon aikana saapuvilla tavaroilla (mikä on jotakuinkin kaikki mitä Suomessa valmistetaan vientiin, tai mitä ulkomailta ollaan tuomassa Suomeen) ole myöskään käytännön arvoa.
Tässä kohtaa on mielekästä todeta että ennen ns. tammikuun kihlausta jossa työnantajat suostuivat samaan neuvottelupöytään ay-liikkeen kanssa, oli yleistä että lakkoja murrettiin Vientirauha Oy:n kautta väkivalloin mikäli työntekijät eivät suostuneet säästäväiset elinkustannukset kattaviin palkkoihin.6 Toisin sanoen ahtaajien palkat nyt tai ennen eivät missään kohtaa vastanneet työn ”todellista” arvoa, jos sellaista voi tässä kohtaa edes laskea. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon tuotteen myynnin ja valmistamiskustannusten välisestä erotuksesta tulisi mennä kuljetukseen, ja kuinka suuri osa kuljetuskustannuksista puolestaan ahtaajille (ja edelleen: kuinka paljon osinkoina yritysten omistajille). Tälle kysymykselle ei ole minkäänlaista ”luonnollista arvoa” vastauksena.
Samalla tavalla siivoojien kohdalla kyse ei ole niinkään heidän työnsä luonnollisesta arvosta, vaan siitä ettei alalla ole pulaa työntekijöistä, tai mahdollisuutta järjestäytymiseen. (Käytännössähän mikäli siivojia ei olisi, heidän työnsä tehtäisiin tilojen muiden työntekijöiden toimesta muiden töiden ohessa. Näin siivojan työn arvo on seuraavaksi matalimman työntekijän palkan arvo, ja näiden arvo taas seuraavaksi matalimman, aina toimitusjohtajan palkkaan asti.7)
Siitäkin huolimatta että Suezin kanavaan jumittunut Ever Given tuotti pelkästään kanavaa hoitavalle yritykselle neljännesmiljardin dollarin tappiot vuonna 2021, ei laivaa irti kaivannut saanut ilman mediahuomiota edes normaalia ylityökorvausta.
Aiemmin ”arvokkaimpien ammattien” listalla oli myös paperimiehet samasta syystä kuin ahtaajat. Rakennemuutoksen myötä palkkaa tukeva pullonkaulaasema on kadonnut, ja heidän kohdallaan on osin palattu Vientirauhan aikoihin: tässä viitekehyksessä UPM:n lakot 2022 (jossa paperialan työt haluttiin jakaa viiden eri sopimuksen kesken, jolloin siivoojille yms. voitaisiin maksaa vähemmän) näyttävät järkeenkäyviltä. Samaa on Suomessa tehty viime aikoina enemmänkin: yrityksiä joissa on ollut vain yksi palkkasopimus, on työntekijöitä tavalla tai toisella yritetty saada useamman sopimuksen piiriin.8
Julkinen sektori naisten työnantajana
Yksi merkittävimpänä syynä naisten huonoon tilanteen on naisten suurin työnantaja: julkinen sektori (valtio, hyvinvointialueet, kunnat). Koska pohjoismaiseen malliin kuuluu että pakolliset palvelut ovat valtion järjestämiä (erotuksena siitä että julkinen sektori ostaa ne kolmannelta sektorilta [eli yhdistyksiltä/säätiöiltä] tai yrityksiltä). Koska julkisten tuottamat palvelut ovat lähes linjastaan palkkaintensiivisiä (ts. näitä ei juuri voi automatisoida), on ”yhteiskunnan etu” että palkkakustannukset pidetään kurissa. Käytännössä tämä tarkoittaa että matalat palkkakustannukset johtavat mataliin veroprosentteihin, jotka puolestaan hyödyntävät työntekijöitä jotka ovat töissä yksityisellä tai kolmannella sektorilla. Jotka siis ovat miehiä.
Tilannetta vaikeuttaa, että julkinen sektori voi käyttää lainsäädäntövaltaa estääkseen alan työntekijöitä menemättä lakkoon perustellen sitä välttämättömäksi yhteiskunnalle. Yleinen vitsi on, että välttämättömään työhön lakkojen aikana määrätään enemmän työntekijöitä, kuin samaa työtä tehdään lakkojen ulkopuolella. Näin lakkoilu on vaatinut työntekijöitä irtisanoutumaan, tai jopa irtisanomaan oikeutensa suorittaa ammattia. Toista työnantajaakaan ei voi hakea, koska esimerkiksi sairaanhoitajat ja opettajat voivat lähes ainoastaan työllistyä julkiselle (ota tai jätä).9 Toisaalta julkisella sektorilla on paljon toimintatapoja jotka laki suoranaisesti kieltää (mm. ketjutetut työsuhteet; kunta-alan työpaikkojen palkkojen sopiminen työnantajien toimesta), joita jostain syystä ei juuri käytännössä noudateta.
”Kulttuuriset erityispiirteet” näkyvät myös esimerkiksi silloin kun Orpo on viime kuukausina puhunut ”vientivetoisesta” mallista jossa vientisektori saisi tulevaisuudessa korkeammat palkankorotukset kuin muut sektorit.
Työmarkkinoiden yhteiskuntaa hitaampi muuttuminen
Merkittävin yksittäinen syy naisten heikkoon suoriutumiseen ei ole huonommin palkattu työ (sitäkin on), tai että naisten on vaikeampi saada hedelmällisessä iässä palkankorotuksia (mikä myöskin on totta), vaan palkaton työ. Lyhyesti sanottuna suomalainen(kin) yhteiskunta on sellainen jossa paitsi palkkatyöt ovat sukupuolittuneet, niin niin ovat myös palkattomat työt. Valtaosa näistä palkattomista töistä (kaupoissa käynti, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, siivous) jää yhä enimmissä määrin naisten tehtäväksi. Kun ihminen kykenee tekemään vain rajatun määrän tunteja töitä vuorokaudessa, niin palkattoman työn jääminen naisten harteille tarkoittaa, etteivät he ole yhtä paljoa palkkatyömarkkinoiden käytettävissä. Tämä siis tarkoittaa että miehet (puolisot) odottavat että naiset tekevät nämä työt; naiset hyväksyvät että heidän tulee tehdä nämä työt, ja työnantaja olettaa että nainen (oli hänellä lapsia tai ei) on vähemmän valmis sitoutumaan työpaikkaan (esimerkiksi tekemällä ylitöitä, koska on kiire hakemaan lapset ja tekemään ruokaa) kuin mies (oli tällä lapsia tai ei). Asiat ovat toki menossa parempaan päin: isät ovat yhä enemmän läsnä lastensa elämässä, mutta luvut eivät ole kummoisia. (Toisaalta koska miehet saavat helpommin palkankorotuksia ja ylennyksiä alle nelikymppisenä, saattaa olla myös taloudellisesti järkevää jättää nainen kotiin.) Tässä on siis noidankehä!
Katsotaan vaikka tätä graafia. Vanhempainmäärärahat jakaantuivat vuoden 2023 alussa tapahtuneen lakimuutoksen jälkeen niin, että molemmat vanhemmat saivat 160 päivää vanhempainvapaata. Siitä sai luovuttaa toisen vanhemman käytettäväksi 97. Eli toisinsanoen, jos vanhempainvapaat jakautuisivat täysin tasaisesti, miehet olisivat käyttäneet näistä 50%. Jos miehet olisivat lapanneet kaikki siirrettävät päivät puolisolleen (eli käyttäneet itse 160 – 97 = 63), heidän tuloksensa olisi 19, 7% [63/(160*2)] (ja käänteisesti jos naiset olisivat vastaanottaneet kaiken ajan mieheltään, niin heidän lukunsa olisi tietenkin 80,3%). Tulos: kaksi vuotta sitten yhdessäkään maakunnassa miehet eivät saavuttaneet edes minimiä, vaan jättivät tukia pöydälle päästäkseen töihin.
Lähdelinkki: Kela.
Muitakin työmarkkinoihin vaikuttavia asioita voi listata, esimerkiksi millä mekanismilla työnantajaille korvataan työntekijän siirtyminen äitiys- tai vanhempainvapaalle (olisi suhteellisen helppoa rakentaa työnantajille pakollinen vakuutus joka korvaa enemmän kuin täysimääräisesti uuden työntekijän koulutuksen), mutta nämä jätetään myöhempään tekstiin.
Nyt kun perusmuuttujat on käsitelty, siirrytään tuloksiin.
Yleistäen voidaan sanoa että ongelmat johtuvat siitä että nyt työmarkkinoilla käytössä olevat sukupuoliroolit ovat vääristyneitä peilejä säätyläistön arjesta: tällöin mies kävi talon ulkopuolella töissä (mutta yleensä talouden omistamassa paikassa), kun vaimo jäi kotiin valvomaan palvelijakuntaa ja kirjanpitoa, osallistuen vapaa-aikanaan yhteisötoimintaan.10 Tässä mielessä työt olivat keskenään hyvin samanlaisia, ja miehen ollessa estynyt vaimo saattoi ottaa myös ”ulkopuoliset” työt hoitaakseen joko väliaikaisesti tai pysyvästi (olivathan ”ulkopuoliset” työt kuitenkin viime kädessä kotitalouden omistusten huolenpitoa). Aikoen myötä tämä kategoriajako ”kotitöihin” ja ”ulkotöihin” on päässämme pysynyt samana, vaikka kategorioiden sisältö on muuttunut kovasti: keskipalkkainenkaan työ ei yleensä enää liity nimenkirjoitusoikeuteen, ja toisaalta kotitalouskaan ei ole enää niin mutkikasta esihenkilötyötä kuin silloin.11
Säädyttömät ovat toki aina käyneet töissä sukupuolesta riippumatta, kuten jo Suomi-filmejä katselemallakin voidaan havaita.
Tässä kohtaa yleensä sanotaan että poikkeuksiakin aina tapahtuu. Muistelen erään menestyjän maininneen saaneensa johtoasemaan kuuluvan työpaikan viimeisillään raskaana, kun oli luvannut työhaastattelussa etukenossa lapsenhoidon ensimmäisestä päivästä eteenpäin kuuluvan kokonaan miehelle. Toki näitä tapahtuu. Lukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää etteivät tällaiset tilanteet ole skaalautuvia: kuvatussa tilanteessa haastateltu nainen lupasi aviopuolisonsa toimivan ”vaimona”. Itse perusongelma, jossa toinen vanhempi pistää työuransa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, ja sitten vielä kymmenen vuotta vajaateholle, on kansantaloudellisestikin ongelmallista.
Ratkaisumalleja on useita: jos työviikon oletustunteja vähennettäisiin edelleen edes jotenkin siinä mallissa kuin sata vuotta sitten suunniteltiin, voisi toinen vanhempi olla jatkuvasti kotona ilman että tämän tarvitsisi olla pois työstä. Toiseksi-parhaana ratkaisuna lastenhoidon antamista vain yhdelle puolisolle voidaan rajoittaa, ja vanhempainpäivärahan pituutta voidaan pidentää (jotta ei synny tilannetta jossa vuoden vanhaa lasta ei haluta jättää yksin vaikka vanhempainraha on käytetty loppuun), ja sen käytön käyttämättä jättämistä voidaan vaikeuttaa.
Nämä eivät ole ainoita vaihtoehtoja, tai välttämättä edes parhaita. Tarkoitus on vain osoittaa, että vaihtoehtoja olemassaoleville käytänteille on olemassa, jos ”naisten euroon” halutaan tosiallisesti puuttua muuten kuin toteamalla että mitäs valitsitte väärän ammatin, lupasitte jäädä pääasialliseksi vanhemmaksi, tai synnyitte naispuolisoksi.12
Mikä tuntuu olevan yleinen diskurssi tämänkin aiheen tiimoilla sen 15 vuotta kun aihetta olen seurannut.
_ _ _
Valitsin tämän nyt kysymyksenasetteluksi tiedostaen sen olevan yksinkertaistuksena jopa olkiukko; en väitä että jokainen promillelukua epäilevä on misogynisti. Tämä ei ole aihe josta Suomessa paljoa puhutaan numeron ilmoittamista syvemmin, ja siksi ”esson kahvila”-keskustelussa (joihin vaikka mastodon tai reddit kuuluvat), edes yleisimmille vastaväitteille ei löydy perusteluja. Tässä mielessä olen nyt valinnut keskustelun ”vastaväittäjäksi” yksinkertaistuksen. Paremmat vastaväitteet (niitäkin on) jätetään mahdolliseen myöhempään viestiin. ↩︎
Muitakin tapoja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihannoidaan tilannetta jossa työura alkaa jostain helposta kesätyöstä, josta sitten edetään monimutkaisempiin tehtäviin sitä mukaan kuin työntekijä osoittaa pätevyyttä. Saksassa taas on tyypillistä että työntekijä kouluttautuu työnantajan järjestämillä kursseilla yhä monimutkaisempiin töihin. ↩︎
Historiaallisesti Suomessa teknillisten ja kaupallisten korkeakoulujen olemassaolo johtui ns. perinteisten korkeakoulujen halusta kouluttaa ainoastaan ns. akateemisiin tutkintoihin: tiukkaa yhteen ammattiin kouluttautumista pidettiin rahvaanomaisena. Luokkayhteiskunnan perua. (Yliopistoa voi kutsua monen korkeakoulun yhteenliittymäksi: esimerkiksi Tampereen yliopisto aloitti yhteiskuntatieteellisenä korkeakouluna ja Jyväskylä kasvatustieteellisenä; Helsingin yliopisto aloitti muodollisesti uskontotieteellisenä: sääty-yhteiskunnassa se tarkoitti virkamiesten loppukoulutusta, ja piilaaksomaista ”dropout”-putkea porvareille ja aatelisille. ). Ammattikorkeakoulujen yleistyessä teknilliset ja kaupalliset korkeakoulut alkoivat kutsua itseään yliopistoiksi merkkinä siitä että heillä kykeni kouluttautumaan tohtoriksi asti. ↩︎
”Kouluttamaton työ” on monella tavalla fiktio. Siitä puhuttaessa tarkoitetaan, että työhön vaadittua osaamista ei tunnisteta tai arvosteta. Kun Ukrainan sodan vuoksi Suomeen ei tullut enää marjanpoimijoita, työhön ryhtyneet suomalaiset eivät kyenneet lähellekään sellaisia tehokkuuslukuja, jossa näille maksettava summa oli mitenkään mielekäs. ↩︎
Toisin sanoen alalla työttömyys on alle kitkatyöttömyyden. Suomen virallinen kanta on 1990-luvun alusta asti ollut varmistaa, ettei minkään alan työttömyys laskisi tästä johtuen liian alas. Lääkärien kohdalla ollaan – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – epäonnistuttu. ↩︎
Vientirauhasta puhuminen on tärkeää senkin vuoksi, että sen toiminta oli Suomen politiikkaa läpäisevä punainen lanka sisällissodasta aina talvisotaan: ”Mäntsälän kapinan” taustalla oli pelko ettei Vientirauha (jossa Vihtori Kosola oli aktiivinen) ei ollut riittävä estämään ay-liikkeen vaikutusvallan kasvua Suomessa. ↩︎
Ajatusleikkiä jatkaakseni: mikäli kaikki yrityksen työntekijät jotka eivät olisi toimitusjohtajia menisivät lakkoon, ja tämä koskisi myös mahdollisesti palkattavia uusia ja/tai väliaikaisia työntekijöitä, tuloksena tuli tärkeäksi palkata niin monta uutta toimitusjohtajaa kuin nyt onkin tarpeen. Samalla palkkiota tulee siten ettei se ylitä yrityksen omistajilleen maksamaa osinkoa, joka puolestaan on viime kädessä se summa rahaa jonka yritys on onnistunut säästämään palkoista, mutta jolle se ei ole keksinyt yrityksen liiketulosta parantavia käyttötapoja. ↩︎
Yllä kuvatun ohella toinen yleinen tekniikka on jonkun yksikön ulkoistaminen, jolloin ulkoistetun yksikön palkkasopimus voidaan vaihtaa. ↩︎
Sama tilanne on myös silloin kun kaupunki kilpailuttaa julkista liikennettä järjestäviä yrityksiä. Hyvä veroprosentille, huono työntekijöille. Yritysten omistajat saavat kuitenkin aina omansa, tai muuten yritys menee konkurssiin kesken sopimuskauden. ↩︎
Esimerkiksi Punaisen Ristin toimintaan, josta merkittävä osa myöhemmin kansallistettiin kun valtiolta alkoi löytyä rahaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sairaaloiden symboli on sama kuin Punaisella Ristillä. ↩︎
Kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin ihannoimaan ”ydinperhettä” jossa nainen istuu työpäivän kotona puhumatta kenenkään kanssa, ainoastaan valmistautuen miehensä kotiintuloon, mielenterveysongelmat alkoivat kasvaa, ja sen myötä mielenterveyslääkkeiden käyttö: reseptillä ja itselääkintänä. ↩︎
Lisäksi naisia ei yksinkertaisesti arvosteta. Helsingin Sanomat sitoutui 2010-luvun lopussa lisäämään asiantuntijoina haastateltuja naisia, kun luku oli lehdessä tähän asti ollut noin 20%. Kun yritystä oli tapahtunut pari vuotta, todettiin että tilanne on vaikea koska poliittinen johto on miesvaltainen. Luku ei kuitenkaan noussut Marinin ”viisikonkaan” aikana, jolloin Helsingin Sanomat perääntyi kokeilusta. ↩︎
Vaalikoneista on sanottu paljon: paitsi yleisesti, niin menossa olevien kunta-/hyvinvointialuevaalien kohdalla erityisesti Iltalehden/Alman koneesta. Ohessa pari ajatusta sanotusta, siinä toivossa että tässä on jollekin uutta:
Vaalikoneilla on kolme tehtävää, joista ilmeisin on auttaa äänestäjää löytämään sopiva ehdokas. Kaksi vähemmän ilmeisintä on testata ehdokkaan kykyä tasapainotella poliittisten kysymysten vaihtoehtojen vaikutukset, sekä tarkistaa ehdokkaan tietämystä äänestäjille tärkeistä asioista.
Aika ennen vaalikoneita
Kuntavaalit periytyvät ajalta jolloin kuntalaiset tunsivat toisensa enemmän-tai-vähemmän hyvin: ilman autoja kun asuinalueet, työssäkäyntialueet, ja kaupat kun olivat toisiaan liki: kaikki tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Ihmiset kävivät samoissa työpaikoissa (tehtaat, maatilat), ostivat ruokaa samoista kaupoista1, kävivät samoissa vapaaehtoistöissä, harrastuksissa2, ja kirkossa3. Tämä tarkoitti että käsitys ehdokkaiden yleisestä kyvykkyydestä hoitaa yhteisiä asioita oli hyvin selvillä vähintään toisen käden tietojen kautta. Tämä vastasi vaalikoneen ilmeisimpään tehtävään: pätevän ehdokkaan löytäminen.
Kaksi seuraavaa kriteeriä saattavat olla nykylukijalle vaikeampia hahmottaa. Koska koulutus/ammatti korreloi vahvasti puoluekannan ja harrastustoiminnan kanssa (ja näin kiinnostuksenkohteiden), oli luonnollista että samat verkostot pyörittivät myös maakuntalehtitoimintaa. Uusi Suomi oli kokoomuksen äänenkannattaja pk-seudulla, Aamulehti taas Pirkanmaalla. (Uuden Suomen toimitus oli samassa osoitteessa Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kanssa!) Tämä tarkoitti että lehdet pyrkivät vastaamaan tilaajilleen tärkeisiin asioihin, ja ottamaan niihin tarvittaessa näkökulman joka vastasi lukijoidensa maailmankuvaa. Esimerkiksi lakkoihin saatettiin ottaa monisanaisemmin työntekijöiden (miksi lakkoon on ryhdytty, onko ammattiyhdistyksellä millainen sotakassa jatkaa lakkoa, pysyvätkö työntekijät yhteisessä rintamassa) tai omistajien (vaikutus osinkoihin) kanta.
1990-luvun alussa moni lehti lopetti, ja jäljellejääneet ryhtyivät poliittisesti sitoutumattomiksi, tarkoittaen ettei niiden näkemykset oltu sidottu puoluetoimintaan. Tämä ei tarkoita samaa kuin että ne olisivat puolueettomia: lehdet enemmän-tai-vähemmän suoraan kannattavat tiettyä arvomaailmaa, joka näkyy siinä kuinka ne maailmaa tulkitsevat. Historiaallisesti Helsingin Sanomat kampanjoi näkyvästi ja pitkään 1990-luvulla EU-jäsenyyden puolesta, ja yleisesti ottaa talouspolitiikassa mielellään oikeistopuolueita lähellä olevia näkemyksiä.
Toisaalta taas (antaakseni helpon nykypäivän esimerkin) Aamulehden viikkoliitteessä on ”Liikennetohtori” -palsta, jota ylläpitää autokouluyrittäjä ja perussuomalaisten kuntavaltuutettu, Arto Grönroos. Grönroosia käytetään yleisesti myös liikennepolitiikan ja liikenneonnettomuuksien asiantuntijana. Niinpä lehden tapa käsitellä liikenteen ongelmia pyörii väistämättä akselilla autokaistojen lisäys ja pyöräilyn vaikeuttaminen, näkemykset jotka Tampereella keskittyvät yleisesti oikeistopuolueisiin. (Selkeyden vuoksi: liikennekysymyksistä olisi mahdollista saada Tampereen yliopistolta myös tohtorintutkinto. Grönroos on koulutukseltaan ylioppilas.)
Vaalikoneiden hyödyt
Kun paikallisyhteisöt ovat nyt erinäisistä syistä hajonneet, eivät kuntalaiset kykene valitsemaan ehdokastaan sen perusteella miten hyvin hänet tuntevat. Myöskään lehdistö ei pyri tasapuolisuuteen samalla tavalla kuin silloin, kun lähes jokaisesta kylästä löytyi vähintään muutama aatteelisesti erimielinen toimitus. Niinpä 2000-luvun alussa lähes ainoa tapa saavuttaa kaikki äänestäjät oli vaalimainonta, joka puolestaan suosii ehdokkaita joilla on suuremmat vaalikirstut. Suurimmat vaalibudjetit taas ovat tietenkin niillä, joilla on rahaa omasta takaa tai tehtyjen vaalilupausten kautta saatuja lahjoituksia. Nämä lahjoitukset eivät korreloi puoluekannan kanssa tasapainosesti, vaan ”varmasti läpimenevien” ehdokkaiden vaalikassojen erot voivat olla kolme tai neljäkin kokoluokkaa eroavia: käytännössä tämä tarkoittaa että kun vasemmistopolitiikko käyttää koko vaalibudjetin esitteisiin, voi oikeistopolitiikolla olla varaa lehti-, internet-, ja TV-mainoksiin. Äänestäjä voi myös antaa kuluttajana opittujen signaalien johtaa ajatteluaan ja miettiä, että kalliit ja hienosti taitetut mainokset korreloivat tuotteen laadukkuuden kanssa. Näin ei tietenkään ole asianlaita: lopulta kuntavaltuustoon astelee aina joku politiikkaa harrastuksena tekevä. Eräs aihetta tilastojen kautta tutkiva blogipostaus löytyy täältä. Halutessaan lukija voi pohtia millaisia yhteyksiä tällä on kuntavaalien aiempaan järjestystapaan (1920-luvulle), jolloin nykyisen yksi-asukas-yksi-ääni -vaalitavan sijaan äänimäärä perustui maksettuihin veroihin.
Samalla vaalimainonta on johtanut puolueiden muuttumiseksi osittain brändeiksi, tuotteiksi: tärkeää ei ole niinkään mitä puolueet edustavat tai kuinka hyvin ehdokkaat arvoja edustavat, vaan mitä äänestäjä kokee äänestäessään tiettyä puoluetta.4 Vaalikoneiden kohdalla tiedettävästi toimitukset ovat saaneet moitteita kun heille on tarjottu ”väärää” puoluetta.5
Kaiken tämän keskellä vaalikoneet siis tarjoavat edes yhden areenan, jossa kaikilla ehdokkailla on sama mahdollisuus tulla kuulluksi.
Vaalikoneiden haitat
Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä. Optimaalisesti vaalikoneet tuovat esille vaaleissa esillä olevia kiistakysymyksiä tavalla, joihin toimittajat olettavat äänestäjien äänien jakautuvan jotakuinkin tasan (kysymys johon kaikki vastaavat samalla tavalla, on hyödytön). Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä, ja epäkohdat keskittyvät Suomessa oman kokemuksen perusteella jotakuinkin seuraavasti (lista ei ole täydellinen):
Mitä toimitus näkee tärkeäksi. Vaalikoneet saattavat jättää jollekin puolueelle tärkeän aiheen kokonaan tai osittain koneen ulkopuolelle, tai päinvastoin nostaa keskusteluun asioita joita puolueet eivät ole nostaneet merkittäviksi. Pahimmillaan vaalikonekysymys käsittelee asiaa, jonka vain toimitus itse on huomioinut.6
Miten toimitus esittelee tärkeäksi näkemänsä asian. Esimerkiksi Iltalehti on asettanut hyvinvointivaltion ja puolustusmenot toistensa vastakohdiksi (retoriikka on napattu Yhdysvalloista, joissa sikäläistä hyvinvointivaltion puutetta on perusteltu puolustusmenoilla), vaikka vaihtoehtona olisi esimerkiksi verojen nosto, verokannan laajennus (tutkitusti veropohja on hapertunut), kutsuntojen laajennus ja asevelvollisuuden siirto kouluttautumisen jälkeen suoritettavaksi, puolustusliittojen syvennys, tai jopa Venäjän vasalliksi ryhtyminen.
Toimituksen vaalikonekysymykset eivät välttämättä ole kirjoitettu äänestäjää vaan lehteä varten. Vaalikoneen kysymysten perusteluista voi helposti kirjoittaa uutisia, tai jopa lööppejä.
Miten toimitus arvouttaa tärkeäksi näkemänsä asian.7
Mistä toimitus tulkitsee poliittisen keskustelun kertovan.
Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” -kysymyksen voi tulkita myös sitä kautta ettei suurten ikäluokkien arvomaailmaa nähdä enää annettuna (ymmärrettävää: sukupolvilla kun yleensä on erilaiset arvomaailmat). Kysymys ei siis ole siitä ettei ”mitään” saa enää sanoa, vaan ettei samoja asioita saa sanoa kuin 50 vuotta sitten, jolloin esimerkiksi SKDL:n myöhempi puheenjohtaja Ele Alenius ei kyennyt edistymään tutkimusuralla suht-maltillisten vasemmistolaisten mielipiteidensä kautta. Toisaalta on yleisesti tunnustettu tosiasia, ettei sisällissodasta saanut tehdä kriittistä historiaallista tutkimusta ennen 2010-lukua.
Miten poliittisen nelikentän akselit on määritelty, ja miten eri kysymykset sille on sijoitettu.
Mitä tarkoittaa ”vasemmisto”, mitä ”oikeisto”; mitä ”konservatiivi”, mitä ”liberaali”?8
Miten eri kysymysten vaikutus nelikenttään vaikuttaa (esimerkiksi mistä kertoo ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”kouluissa pitäisi tukeutua kristillisiin arvoihin”)? Kysymys ei ole pelkästään siitä onko jokin vastaus ”vasemmistolainen” tai ”liberaali”, vaan myös siitä KUINKA liberaali se on. Kuinka paljon oikeistolaisempi mielipide ”kannatan fasisista vallankumousta” on kuin kuin ”peruskoulusta voi aina säästää lisää”?
Edustaako vaalikoneen kysymykset kunnassa merkittäviä poliittisia kriisikysymyksiä (paikallislehden konetta lukuunottamatta: yleensä ei).
Allekirjoittanut Yleisradion vaalikoneen nelikentässä. Voiko tuloksesta päätellä että kirjoittaja on äärivasemmistolainen liberaali? (Ei: minusta vasemmalle tai alas voi olla vaikka kuinka paljon mielipiteitä, mutta toimittaja ei pidä niitä erottelemisen arvoisena.)
Vielä vähän lisää poliittista nelikentistä
Edellisen kappaleen kysymyksestä kuinka paljon oikeistolaisempi on näkemys fasistisen vallankumouksen kannattamisesta kuin peruskoulurahoituksen leikkauksesta saattaa johdatella lukijan pohtimaan, onko oheisessa Yleisradion tekemässä nelikentässä (linkki) ero Vasemmistoliiton, SDP:n, ja Keskustan välillä olisi jotakuinkin sama. Voidaanko esimerkiksi sanoa että Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien näkemykset ”poliittisesta keskustasta” eroavat jotakuinkin yhtä paljon? Tai että RKP on näkemyksiltään jotakuinkin yhtä kaukana Perussuomalaista kuin Vasemmistoliitosta?
Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin on ”ei”. Nelikenttä mittaa vain ja ainoastaan vastauksia esitettyihin kysymyksiin: jos kysymykset olisivat olleet erilaisia, olisivat puolueet eri paikoissa; jos toimittaja arvaa samojen kysymysten vastausten sijainnit nelikentällä toisin (tai antaa niille eri plus/miinus -arvot, mikä on todennäköisempää) niin puolueiden suhteelliset etäisyydet toisiinsa toisin. Vertaa oheista Iltalehden arvokarttaa (linkki alkuperäiseen) ja Yleisradion karttoja toisiinsa:
Iltalehden vaalikoneen kuntavaalien 2025 puolueiden sijainnit.Yleisradion kuntavaalikone 2025 -vastausten perusteella tehdyt puolueiden sijainnit.
Voimme havaita että RKP on Iltalehden kyselyssä huomattavasti lähempänä poliittista keskustaa molemmilla akseleilla kuin se on Yleisradion vastaavassa; Yleisradion koneessa sosialistisen Vasemmistoliiton ja sosiaaliliberaalin Vihreiden välillä on merkittävästi enemmän eroa kuin kuin Iltalehden mukaan, jne.
Näinpä jos nelikenttä on kartta, se on sellainen jollaisia tehtiin ennen kolmiomittauksen yleistymistä. Siitä voi päätellä mihin suuntaan voi lähteä kävelemään ja mitä maamerkkejä etsiä, muttei sitä onko Viipuri Turun pohjois- vai etelä-puolella, tai pystyykö pohjanmaalta purjehtimaan jokia pitkin Helsinkiin, tai onko Hardwick (Hetlãd) todellakin Uudenmaan kokoisella saarella.9
Pohjoismaiden kartta vuodelta 1544.
Lopuksi
Kaikista puutteistaan huolimatta vaalikoneista on kuitenkin hyötyä, samalla tavalla kuin keskiaikaisesta kartasta. Äänestäjän tulisi kuitenkin muistaa että kaikki koneen vastaukset ovat yksinkertaistuksia todellisuudesta, ja kertovat vähintään yhtä paljon koneen tehneistä ihmisistä kuin niihin vastanneista (vartti)politiikoista.
Lopuksi vielä muutamia omia vastauksiani vaalikoneissa:
”Keskustelu siitä, että tyttöjä ei saa kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, vain sekoittaa lasten päät.””Kristillisen kulttuuriperintömme pitää näkyä kouluissa nykyistä enemmän.””Mitään ei saa enää sanoa.””Afrikan tähti -peli kuuluu päiväkoteihin ja esikouluihin.””Tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioittaminen ovat tärkeimmät arvot, jotka lapsen tulee oppia.”
1990-luvulle asti oli yleistä, että kanta-asiakkuus valittiin työn ja poliittisen viitekehyksen kautta. Karkeasti rajaten: työväestö kävi E-ryhmän kaupoissa, maaseudulta kotoisin olevat S-ryhmän kaupoissa, toimihenkilöt K-ryhmällä. Parempiosaiset Stockmannin omistamassa Sestossa. Jako alkoi kadota 1990-luvun alussa, kun mm. E-ryhmä joutui pankkikriisissä vaikeuksiin. Tuloksena E-ryhmän suurin jäsen (Elanto) siirtyi osaksi S-ryhmää, ja loput myytiin seuraavan päälle 10 vuoden aikana muille toimijoille (viimeisenä Valintatalo ja Siwa 2016). ↩︎
Vasemmalla puoluekanta korreloi edelleen voimakkaasti ammattiyhdistysliikkeen kanssa, joka järjestää myös harrastetoimintaa. Oikealla asiayhteys ei ole aivan yhtä suora, mutta Kokoomuksen lähiyhteisöihin kuuluu edelleen mm. ”kansallisia arvoja” edistävät suomalaiset klubit (sanottaakoon että nämä arvot on erikseen määritelty oikeistolaisiksi; lisäksi klubit eivät ota naisia jäseniksi). Keskusta taas on tunnettu puoluetta lähellä olevasta yhdistystoiminnasta, jossa eri toimijoiden rahat ovat monesti menneet sekaisin (mm. Nuorisosäätiöön liittyvät kohut). ↩︎
Kirkot olivat jumalanpalvelusten ohessa myös tärkeitä tapoja välittää tietoa: pappien tehtäviin kuului kuuluttaa uutiset. Se mitä pappi ei sanonut kirkon sisällä, joku tiedossa oleva kyllä otti puheeksi oven edessä. Siksipä paikalle tuntiin usein tunti-pari ennen jumalanpalveluksen alkua tapaamaan ihmisiä. Tapaan kuului usein myös muutaman oluen juonti. Vertaa Albert Edefeltin maalaukseen. ↩︎
Vertaa kolajuomat. Coca-Cola markkinoi itseään perinteisten arvojen edustajana: sen mainoksissa esiintyy toistuvasti paitsi joulupukki, niin ystävät ja yhteiset ateriat, niin myös sellaiset ”pehmeät” arvot kuin maailmanrauhan toivominen. Toisaalta Pepsi on asemoinut itsensä nuorekkaaksi ja hieman kapinalliseksi valinnaksi: sen mainoksissa on esimerkiksi menestyviä jalkapallotähtiä. Lopulta kyse on kuitenkin vain sokerivesistä, joita harva erottaa toisistaan. Valitsemalla juoman kuluttaja ei valitse vain juomaa, vaan tietyn elämäntavan ja identiteetin. ↩︎
Tästä voi päätellä että valituksen tekevä äänestäjä ei paitsi ymmärrä suomalaista puoluevaalitapaa, niin miksi ehdokas on halunnut edustaa juuri tiettyä puoluetta. ↩︎
Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”saako Afrikan tähteä pelata päiväkodissa” kertoo enemmän Iltalehden lööpeistä kuin suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä. Kumpikaan näistä aiheista ei edes kuulu kuntavaltuutettujen valtaan. ↩︎
Jonni Lehtirannan (vihreiden ehdokas) arvostettava, ja aikaa vienyt, analyysi (linkki) Iltalehden koneen kysymysten muotoilusta ja vaikutuksesta nelikenttään on lukemisen arvoinen. ↩︎
Konservatiivisuus (ts. perinteet ja hidas muutos) muuttuu riippuen siitä halutaanko takaisin 1900-luvun alkuun (kuten Teemu Keskisarja on useasti julkisesti halunnut) tai 1950-luvulle (kristillisdemokraatit); toisaalta liberalismista on useita tulkintoja riippuen siitä rajoitetaanko se vain talousjärjestelmään, vai myös tasa-arvoon ja seksuaalisiin oikeuksiin. Ja jos konservatiivisuus/liberaalisuus kertoo kaiken tämän, mitä vasemmisto/oikeisto sitten tarkoittaa? Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että parempi parivaljakko olisi tasa-arvo vs. erioikeudet; vahva vs. heikko valtio. ↩︎
Todellisuudessa Shetland on hieman Ahvenanmaata suurempi, joskin muodoltaan ”pidempi ja kapeampi”. ↩︎
Runsas kymmenen vuotta sitten Ville Hänninen teki ympäri Suomea kiertäneen standi-näyttelyn suomalaisen kuvituksen yhdestä uraanuurtajasta, Poika Vesannosta (linkki Wikipediaan), josta näköjään (huomasin juuri) oli laatinut myös SKS:n Kansallisgalleriaan henkilöhistorian. Vesannon kuvituksia voi vilkaista vaikka tästä Seuran artikkelista, jonka lähteenä on käytetty Hännisen tutkimuksia: linkki.
Luulen myös että Hänninen piti Vesannosta luennon jonka olisin nähnyt, mutta mitään selkeämpiä muistikuvia minulla ei aiheesta ole. (On myös mahdollista että luin hänen tekemiään facebook-päivityksiä, tai kuuntelin selityksiä illanistujaisissa.)
Joka tapauksessa, Poika Vesanto nimenä jäi mieleen, samoin eräs hänen sarjakuvansa: Suomen kuvalehden ”Ajanvietesivulla” julkaistu Kapteeni ja Ville. Sarjakuvasta näkemäni esimerkit vaikuttivat korkealaatuiselta, ja harmitti kun merkittävä työ oli jäänyt ajan aaltojen alle.
Rajaus Kapteenista ja Villestä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).
Kun aivan viime aikoina keksin että voisin hakea noita samaisia sarjakuvia Finnan sanomalehtiarkistosta (linkki edelliseen), olin innoissani. Melko nopealla tahdilla etsin Kapteenista ja Villestä esimerkkejä kevään 1934 lehdistä, jotka nyt alla.1
LISÄTIEDOT: Kapteeni ja Ville -stripit Suomen kuvalehden numeroista 28.4. – 16.6.1934. Klikkaa auki. Samalla metodilla myös kuvat suuremmaksi.
Epäilemättä piirrostyö on melkoisen laadukasta, jopa kansainvälisessä vertailussa. Samalla lienee ilmiselvää etteivät itse jutut ole kovin korkeatasoisia: sarjakuvissa ei ole juuri mitään yllättävää, vaan enemmänkin ne ovat lievästi huvittavia kohtauksia arjesta ilman suurempia odotusten ylityksiä tai rikkomisia, minkä itse yhdistän onnistuneeseen huumoriin.2
Sarjakuvan käsikirjoituksista voi kiittää ”Ajanvietesivun” toimittajan, nimimerkki Veli Giovannin (eli Hillari Viherjuuren; linkki Wikipediaan) huumoria, joka ei ainakaan itselleni oikein ole esimerkkien perusteella iskenyt. Voi olla että hän oli ajalleen ”tarpeeksi hyvä” (ts. lukijat eivät tienneet paremmasta), tai vaihtoehtoisesti sukupolvien saatossa huumorintaju on tässä suhteessa muuttunut, mikä ei ole täysin mahdotonta (olen liennyt tätä aiemmin).
Giovanni toimitti Ajanvietesivua Suomen kuvalehdessä käytännössä koko aikuisikänsä, aina kuolemaansa saakka. Sivu sisälsi ensin kaikenlaisia kaskuja ja arvoituksia, mutta myös ulkomaalaisista lehdistä napattuja pilakuvia tai muita sarjakuvia. Omalta osaltaan ne tekivät Suomen kuvalehdestä sellaisen koko perheen lehden, jollaisena sen nykyistä versiota on vaikea pitää (lehden kanssa koko ikäni eläneenä voin kertoa olleeni täysikasvuinen ennenkuin sen sisältö alkoi kiinnostaa vähäisimmissäkään määrin). Omaa kertomustaan kirjoitustyylinsä suosiosta (sitä kun on helpompi mitata kuin laatua) kertoo kuitenkin hänen merkittävä kirjakauppatuotantonsa Ajanvietesivun lisäksi: uusia teoksia kaskuista ja sarjakuvista tuli vähintään yksi vuodessa.
LISÄTIEDOT: Esimerkkejä Veli Giovannin Ajanvietesivuista.
Ajanvietesivu 4.12.1920. Huomaa itse sivun kuvitukset, jotka lienevät ulkomaalaista alkuperää. Suomen kuvalehden Ajanvietesivu 29.11.1930. Huomaa tekstin väheneminen kymmenen vuoden takaiseen nähden, ulkomaalaisen pilakuvan uudelleenkäyttö lisäämällä siihen valokuvaaja (sen liittämiseksi pidempään jatkuneeseen, kokonaan kotimaassa piirrettyyn sarjaan), sekä kotimaisen piirtäjän tekemä sorminukke, jota samalla käytetään lukijan kehottamiseen (lehden uudelleentilaamiseen). Lehden koko on myös kasvanut (mikä ei liene kuvasuhdetta katsoessa selvää).Giovannin ”Hauskaa tiedettä ja ajanvietettä” -sivun selitys sarjakuvista Otava-lehdessä 1.8.1920.
Aikanaan sivu sai viereensä ”lisäsivun”, jolle alettiin myös tekemään sarjakuvia (Kapteeni ja Ville oli näistä yksi). Nämä, kuten muutkin Ajanvietesivun sarjakuvat, olivat Givannin käsialaa:
Rajaus Pekka ja Ville -stripistä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).
En viitsi kirjoittaa Giovannista enempää, kun menee helposti vain Wikipedian referoinniksi. Varmaa kuitenkin on, että sarjakuvia tuli käsikirjoitettua ainakin otsikkotasolla sellainen määrä, ettei siihen ole kovin moni Suomessa myöhemmin ehtinyt. Samalla yksittäisen yhteistyötason puutteessa hänen nimensä lienee ollut kuvittajapiireissä hyvin tunnettu muutenkin kuin ”lehdestä tuttuna”.
LISÄTIEDOT: Muutamia esimerkkejä muista Giovannin käsikirjoittamista sarjakuvista vuosilta 1930 – 1942.
Suomen kuvalehti 29.11.1930. Lehden koko muuttui, ja täten myös siinä esiintyvä sarjakuva. Kuvittaja Tawitz ja käsikirjoittaja Giovanni keskustelevat kuinka muutos tulisi toteuttaa. Kyseessä siis metasarjakuva: sarjakuva sarjakuvasta!Suomen kuvalehti 6.1.1934. Herra Kerhosesta on julkaistu myös albumi, josta uudelleenpainos 2011.Suomen kuvalehti 29.11.1942. Asiaa tarkemmin tutkimatta voisi ajatella Pekan ja Villen olleen jatkoa lehden aiemmin julkaisemalle Kapteenille ja Villelle.
Kuvituksen ja käsikirjoituksen lisäksi näistä sarjakuvista voisi vielä loppuun mainita niiden historiallisen arvon: niistä kun näkee millainen arki oli täällä aikanaan tuttua (porvarille, Helsingissä): paitsi että esimerkiksi roskalaatikko on aikoinaan näyttänyt puulta, niin voimme myös havaita että samaan laatikkoon on heitetty ilman pussia niin kalanruodot, särkyneet pullot, kuin säilyketölkitkin. Yksittäiset roskat kertovat joko vähäisestä määrästä tai siitä, että roskakorit on kannettu talosta kipattavaksi ulos (muovin puutteessa paperipussikin olisi vaihtoehto).
Koko sarjakuva yllä.
Toisaalta kymmenen vuotta myöhemmin (sota-aikana) kierrätys nousee kunniaan. Enää roskalaatikossa ei ole sekaisin metallia, biojätettä ja lasia, vaan kaikki lajitellaan rintamaa ajatellen (mistä voi toki myös pohtia, josko sodan nähneelle sukupolvelle suuri sekajätekasa oli omalla tavallaan hyvinvoinnin merkki):
Pekka ja Ville Suomen kuvalehdessä, 6.12.1942.
Toisessa stripissä taas näemme, millaisia arvoja väestöön haluttiin sota-aikana istuttaa säännöstelyn keskellä:
Suomen Kuvalehti 15.11.1942. Käsikirjoittajasta ei ole varmuutta, mutta minulla on epäilykseni.
Mutta kaikki tämä alkaa jo mennä vähän aiheen sivusta. Joka tapauksessa: kotimaisten sarjakuvien tarkatelulla on meille paljon opetettavaa muutenkin kuin mitä sen tekijät ovat aikoinaan ajatelleet. Varsinkin, kun välissä ei ole ”tuollaista ei varmaan ollut Suomessa” -filtteriä, mikä helposti tulee mieleen kun lukee ulkomaalaisia tarinoita.
Samalla voi todeta näiden olleen nimenomaan porvariskodin arjesta nousevia tarinoita. Voisi huvikseen joku päivä katsoa, miltä Elannon lehdessä ilmestyneen Pekka Puupään arki näytti.
Kuvia on hieman muokattu kontrastin parantamiseksi. Samalla kannattaa huomata että huonolaatuisesta painojäljestä valokuvatun mikrofilmin digitointi ei välttämättä anna kynänjäljestä parasta mahdollista kuvaa. ↩︎
”Haluan kuolla kuten linja-autokuskina toiminut isoisäni: nukkuessa. En kiljuen kauhusta kuten hänen matkustajansa.” ↩︎
MUUTOKSIA 1.3.2025: Lisäsin Giovannin selityksen sarjakuvista, ja tarkensin roskienlajittelua koskevaa kohtaa.
Näin (jälleen) verkossa pohdinnan siitä kuinka Wrightien ensimmäisestä koneellisesta lennosta Apollo-ohjelmaan oli vain 60 vuotta. Eli ihminen joka aikuisena saattoi hämmästellä ”ensimmäistä lentoa”, saattoi olla vielä elossa katsomassa televisiosta kuulentoa.
Robur Valloittajan ilmaa raskaampi lentoalus Jules Vernen samannimisestä kirjasta 1886. Kuvaa rajattu. (Kuvittanut Léon Benett.)
Huomio on tosi, mutta johtaa helposti väärinkäsityksiin: ettei teknologista kehitystä ilmailun saralla olisi tapahtunut ennen Wrighteja, että kehitys Wrighteista Apolloon olisi suora, että ilmailun kehitys olisi loppunut Apollo-ohjelman jälkeen (emmehän ole vieläkään päässeet Marsiin).1 Syynä on putkimainen (ja väärä) näkemys teknologisesta kehityksestä, kun on haluttu ”tarinoittaa” monimutkaisia syy-seuraus -ketjuja jotta anekdootille (”yhden elämän aikana maasta kuuhun”) jäisi enemmän tilaa.2
Tyypillinen esimerkki tästä halusta on lähteä pohtimaan mistä jokin suurehko joki (Niili, Missisippi, tai vaikkapa Vantaa) ovat saanut alkunsa. Kun jokea sitten lähdetään matkustamaan ylävirtaan, niin sivujokia jätetään ”vähemmän merkittävinä” huomiotta, kunnes itse valtajoesta ei ole jäljellä kuin vain puro, joka ei ole tarpeeksi syvä edes sukeltamiseen. Sen alkupaikka merkitään sitten ”suuren joen” lähtöpaikkana, huomaamatta kuinka naurettavaksi tällainen julistus itsensä saattaakaan.
Harry Grant Dart: ”Tulevaisuuden lentomatkustamista” (1908). Yksityiskohta. Kuvassa ilmaa kevyemmän, yksityisen ilma-aluksen ohjaamo. Kuvan ilmestyessä Wrightien lentokone oli ollut ilmassa jo viisi vuotta. Suurempi versio wikipediassa.
Wrightien lentokone nähdään avaruusohjelman edeltäjäksi, koska molemmissa on kyse painovoiman voittamisesta, ja molemmat nähdään merkittävinä teknisinä askelina (anglo-amerikkalaisessa viitekehyksessä). Tällöin on helppo ajatella yhtä alkupisteenä, ja toista loppupisteenä. Kuitenkin tässä unohtuu, että Wrightit eivät olleet ensimmäisiä jotka voittivat painovoiman, tai ettei tavoitteena ollut päästä määrättömän korkealle (eri käyttötarkoitus), tai että Wrightien jälkeen kesti vielä pitkään ennenkuin lentokoneet kykenivät saavuttamaan zeppeliinien maksimilentokorkeuden (määritelmästä riippuen 5000 – 6400 metriä), lastimäärän (15 000 kiloa), lentopituuden (100 tuntia3), tai lentonopeuden (84 km/h),4 puhumattakaan siitä että Wrightien propellikoneilla on hyvin vähän tekemistä SEKÄ suurten matkustajakoneiden ETTÄ avaruusrakettien kanssa.
Lentämisen teknisten askelten kanssa käy usein samoin. Helposti jää huomaamatta että lentokonetta ei pidetty ilmailun tulevaisuutena edes sen keksimisen jälkeen. Ongelmat kun olivat pitkälti samoja kuin varhaisilla bensa-autoilla: vehkeet olivat temparmenttisia, vaativat jatkuvaa säätämistä, ja epäonnistuminen käytön kanssa johti parhaillaankin luunmurtumiin (ennenkuin autoihin saatiin mekaaninen startti, niin se auton edessä oleva kamppi saattoi moottorin käynnistyessä parhaillaan murtaa käsivarren). Kaiken yllä mainitun lisäksi lentokone saattoi milloin tahansa tipahtaa maahan. Ei liene yllättävää, että matkustusmukavuudesta ja turvallisuudesta kiinnostuneet (jotka yleensä ovat enemmistö) jatkoivat ilmaa kevyempien laitteiden kehittelyä.
Mutta palataan siihen kohta.
Kun viimeksi osallistuin keskusteluun lentämisen kehittymisestä, laadin seuraavan venn-diagrammin osoittaakseni kuinka Wrightit seisoivat jättiläisten päällä:
Kuva on hieman monimutkainen, mutta tarkoitus on näyttää lentokoneen koostuvan kolmesta peruskomponentista: moottorista, lentämisestä ilman kiinnitystä maahan, ja ilmaa raskaammasta arkkitehtuurista. Jokainen näistä keksinnöistä (sekä näiden keksintöjen yksittäisistä yhdistelmistä) edelsi Wrighteja:
Erilaisia ihmisiä kannattelevia, ilmaa raskaampia leijoja oli tehty ainakin reilu viisisataa vuotta Wrighteja edeltävästi (hyödyllisiä esineitä vaikkapa merellä horisontin taakse näkemiseen).
Näitä keksintöjä oli myös yhdistelty: ilmapalloihin oli laitettu moottoreita (Giffard 1852), langattomia ilmaa raskaampia lennokkeja oli rakennettu (Cayley 1853)5 ja tietenkin moottoriajoneuvoja oli ollut jo hetki niin maalla, merellä, kuin ilmassakin.6
Vain yksi asia puuttui: näiden yhdistäminen yhteen esineeseen. Ongelmaksi tuli että moottorit painoivat paljon ja tarvitsivat vieläpä polttoainetta, joka myös lisäsi painoa. Jotta näitä voisi kuljettaa, pitäisi lentokoneen itse olla painavampi, joka taas lisäisi moottorin painoa. Tämä noidankehä ei ratkennut itsestään: autojen/laivojen kanssa paino-ongelmaa ei ollut, ja jäykistetty ilmalaiva kykeni kantamaan reilusti yli kymmenen tuhatta kiloa heliumin tai vedyn tukemana. Toimivan ilmaa raskaamman lentokoneen tekemistä pidettiin jopa mahdottomana. Tietouden kanssa oltiin niin varmoja, että edes Wrightien koneiden lentonäytökset eivät saaneet kaikkia vakuutettua: heidän arveltiin olevan jonkinsortin huijareita.
Wright Cycle Company:n polkupyörämainos.
Miten Wrightit sitten ratkaisivat paino-ongelman vuonna 1903? Heidän saavutustaan käsittelevistä artikkelista puuttuu usein yksi erityinen taustatieto: he pyörittivät polkupyörien korjaus- ja myyntiliikettä, ja myöhemmin alkoivat myös rakentaa omia polkupyöriään, nimellä Van Cleve. Toisin kuin autot tai (ilma)laivat, polkupyörien kanssa jokainen gramma oli merkityksellinen. Samalla näihin kulkupeleihin kohdistui melkoisia rasituksia: tandem-pyörissä kun yhden renkaan ohuista pinnoista saattoi helposti roikkua levossakin yli satakin kiloa,7 puhumattakaan millaisia rasituksia pyöriin kohdistui hetkittäin täyteen lastattuna kuoppaisilla teillä, tai kanttikiviä ylittäessä.
Vuosien kertyessä veljekset olivat opetelleet yhä parempia tapoja tehdä tukevia liitoksia kevyillä materiaaleilla. Näin polkupyörien vahvuuksista tuli ensin liidokkien vahvuuksia, jotka lopulta olivat tarpeeksi kevyitä (mutta silti vahvoja!) kantamaan myös moottoria.
Nykynäkökulmasta voi olla vaikea pohtia millaiseen maailmaan Wrightien lentokone saapui, tai mitä veljekset sen kanssa yrittivät saavuttaa muuta kuin lentää vapaasti kuin lintu (heidän elämänkertaansa selatessaan tulee mieleen, oliko heillä lopulta suurempia tavoitteita kuin onnistumisen riemu, ja toisaalta päästä historiaan lentokoneen keksijänä). Kuitenkin (kun melko ylimalkaisesti selailin heistä kirjoitettuja tekstejä), näyttäisi siltä ettei tavoitteena ollut niinkään haastaa zeppeliinejä tai luoda uutta matkustamistapaa, vaan nimenomaan jatkokehittää liitureita niin, että ne voisivat nousta maasta eikä vain laskeutua mäeltä. Myöhempinä vuosina Wrightit yrittivät myydä lentokoneita armeijoille tarjoten ratkaisuja kysymyksiin, joihin nykyään käytetään satelliitteja. Kyse oli siis uudesta tavasta nähdä ja kokea jokin tietty alue, ei niinkään matkustamisesta paikkojen välillä, eikä varsinkaan kohti kuuta.
Hindenburg New Yorkin yllä vuonna 1936.
Lentokoneen kehityksessä on Wrightien jälkeen ollut monta merkittävää kehitysaskelta, ja monet niistä sijoittuvat toiseen maailmansotaan (kun Hawaiilta piti päästä erinäisistä tunnetuista syistä Japaniin, ja sitten vielä takaisin). Se kaikkein merkittävin (heti keksimisen jälkeen, tietenkin) tapahtui kuitenkin ennen toista maailmansotaa.
Puhun tietenkin Hindenburgin kohtalosta.
Lentokilpailu Pariisissa 1909. Yksityiskohta kisajulisteesta.
Hindenburgin myötä matkustuslentäminen ilmaa kevyemmällä aluksella muuttui kaupallisesti mahdottomaksi. Tämä aloitti lentokoneen kehityksen zeppeliinin korvaajaksi. Tämä tarkoitti paitsi paineistettuja matkustamoja ja myöhemmin rakettimoottoreita8, niin uusien lentokenttien perustamisia muuten mielenkiinnottomiin paikkoihin (epätehokkaat moottorit kun eivät kyenneet pitkiin matkoihin ilman välilaskeutumisia). Wrightit vaikuttivat (anekdoottien perusteella) olevan melko neutraaleja lentokoneiden tälle ”evoluutiojanalle”. Toisen veljeksistä tiedetään sanoneen, että uusien koneiden siipiväli on pidempi kuin heidän ensimmäinen onnistunut lentonsa.
Yritin havainnollistaa itselleni kuinka eri laitteiden kategorointi käyttötavan eikä perintölinjan mukaan tuottaa melko yllättäviä lopputuloksia. Lopputulos on jälleen sekava, mutta ehkä lukija saa tästä jotain irti (tässä yhteydessä ”harrastus ja urheilu” sisältää myös kaikenmaailman ”1. maailmansodan lentäjäsankarit” -käyttötarkoitukset):
Yritys havainnollistaa teknologian kehitys kolmen eri käyttötarkoituksen mukaan. 1900-luvun alussa ”välineurheilu” oli jakautunut useiden erilaisten vempaimien kesken. Zeppeliinien tuho johti lentokoneiden muuttumiseen toisaalta matkustajalentokoneiksi, toisaalta pommikoneiksi. Näiden myötä lisääntynyt säätely tuhosi lentokoneet harrastuksena.
Samalla harrastus- ja urheilutilaa valloitti autoilu. Uutena tulokkaana 2020-luvulla on rakettireput ja dronet, joista jälkimmäinen taipuu myös pommitukseen.
Wrightien haave linnun lailla lentämisestä ei kuitenkaan kuollut Zeppelinien tuhoutumisen myötä asteittain kasvaneesta ilmatilan säätelystä (sekä ilmatilan alla olevan väestön kotien turvaamisesta). Ultrakevyiden lentokoneiden tarjoamassa itsenäisyydessä on jotain valloittavaa. Samalla kehittyvänä teknologian haarana ne ovat törmänneet toistuvasti ”tarpeellisen” ja ”hauskan ja käytännöllisen” ristiriitaan: niiden yleistyminen keksijän oman hengen vaarantamisesta johonkin jota saisi ostaa kaupasta liittyy useita pelkoja. Vertauskohtaa voi hakea droneista, jotka ovat paitsi ”hauskoja ja käytännöllisiä”, niin aiheuttavat vakoiluriskejä, ja voivat väärinkäytettynä (ja vaikeasti nähtävinä) tuoda alas matkustaja-aluksia.
Toisaalta jos jokin on ”tarpeellinen”, niin se harvemmin on enää hauska tai käytännöllinen: miettikää vaikkapa aamuruuhkaa, jonka myötä autoilu muuttui 1950-luvun ”vallankumouksellisesta”9 lähinnä kidutukseksi, siinä sivussa heikentäen kaupunkiympäristön perusturvallisuutta ja viihtyvyyttä. Samanlaisen esimerkin voi tarjota myös kännykkää, joka muuttui ”hauskasta työsuhde-edusta” kahlepalloksi, jota ei päässyt pakoon edes mökille.
Joka tapauksessa, kaikki tämä oli pitkäpiimäinen tapa osoittaa että Wrightien lentokoneiden ”jälkeläiset” eivät ole kuuraketteja, vaan ultrakevyet lennettävät, ja tarkemmin ne jotka eivät ole päässeet oikein prototyyppiasteelta: Hillerin lentävät alustat, rakettireput, ja lentolaudat.
Jätän lukijalle tehtäväksi miettiä, millaiseksi dystopiaksi menisi, jos ultrakevyet olisivat vähintään teoriassa yhtä terävästi hallittavia kuin edes henkilöautot ovat, saati sitten polkupyörät.
”Hiller Flying Platform”: Yhdysvaltain armeijan toimiva prototyyppi lentävästä autosta 1950-luvulla; ”jet-powered flyboard”: Ranskan armeijan rahoittama prototyyppi lentolaudasta Bastille-päivänä 2019.
Puhumattakaan siitä yhdysvaltalaiskeskeisyydestä, että päättymispisteeksi laitetaan Apollon kuulento, eikä Gagarinin avaruuslento liki kymmenen vuotta aiemmin: Wrightien ja Gagarinin tapauksessa kyseessä on kuitenkin konseptien esittely. Jos tarkoitus olisi esitellä toimivia ratkaisuja, pitäisi alkuasetelmaksi asettaa Spirit of St. Louis. ↩︎
Zeppeliinin matka-ajan rajoitukset ovat melko teoreettisia, sillä pituutta säätelevät rajoitteet (polttoaine ja ruoka) voitiin lisätä rahtiin lähes rajatta, ja toisaalta zeppeliinin ei tarvinnut laskeutua korjauksia varten. Kyse oli lähinnä siitä kuinka pitkiä matkoja aluksen kannatti lähteä tekemään vain muutaman kirjeen vuoksi. ↩︎
Nämä luvut hankittu guuglesta ilman suurempaa faktantarkistusta: ne lienevät kuitenkin oikeassa mittaluokassa. ↩︎
On kyseenalaista oliko tämä ensimmäinen ilmaa raskaampi lennokki ilman narua, mutta tässä yhteydessä käytän keksijästä määritelmää ”henkilö joka keksi menetelmän viimeisenä”. ↩︎
Tässä kohtaa voisi toki mainita että T-Ford, ensimmäinen liukuhihnalta, keskituloisille hinnaltaan soveltuva auto, oli vielä viiden vuoden päässä tulevaisuudessa (1908). Tätä edeltävät autot olivat käsityömestarin kellopelejä, ja juuri sellaisissa hinnoissa kuin voisi odottaakin. Lisäksi niiden toimintamatka, kunnossapito, ja käytettävyys oli vähän siinä-ja-siinä. Kirjoitin autojen iskusta vuosia sitten (nykynäkökulmasta melko vaikealukuisen, ja huonosti tarinoitetun) tietoiskun vuonna 2020: Vähemmän kuljettuja teitä.↩︎
Polkupyörä tosiaankin roikkuu pinnoista: minkäänlaista litistävää painoahan ohuet metallilangat eivät edes kestäisi. ↩︎
Ja tässä yhteydessä voi tietenkin lisätä, että jos jokin on ”vallankumouksellista” tavalla joka lähinnä vahvistaa luokkakokemuksia (rikkailla autot, köyhät julkisissa), niin kyse ei ole vallankumouksesta, vaan päinvastoin. ↩︎
Tämä lienee ilmiselvää, mutta kaikki alla olevat kuvat on mahdollista klikata suuremmiksi.
Asian tullessa esille Mastodonissa, aloin miettimään Teräsmiehen ilmestymisen ensihetkiä Suomessa, Kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uudessa Suomessa.
Tietoa löytyi jonkinverran blogeista, Wikipediasta ja Sarjakuvalistauksista, mutta oli sen verran risaista, että päätin ns. tehdä omat tutkimukseni. Asiassa auttoi että Kansallisarkisto oli digitoinut Uuden Suomen mikrofilmiltä, ja minulla sattui olemaan kesken olevan yliopistotutkinnon vuoksi mahdollisuus selata vielä toistaiseksi tekijänoikeuden alla olevia (1939 jälkeen julkaistuja) lehtiä.
Ensimmäinen strippi ilmestyi kesken jatkosodan 1. marraskuuta 1941, sen alettua Yhdysvalloissa 16. tammikuuta 1939. Teräsmies itse oli alunperin ilmestynyt lehtipisteille huhtikuussa 1938, joten tie vähän-arvostetusta kioskisarjakuvasta kansallisesti arvostetuksi sanomalehtisarjakuvaksi oli ollut nopea. Suosio oli vain jatkanut kasvuaan, ja 26. syyskuuta 1941 Fleischer Studios oli julkaissut ensimmäisen Teräsmies-piirrettynsä.
Aikajana. Ensi-ilmestymisestä Yhdysvalloissa suomennokseen oli vain 3 vuotta ja 7 kuukautta.
Vaikka tässä yhteydessä en tietoa löytänytkään, niin voisin kuvitella että stripin suomentamisen alkaminen pian lyhytpiirretyn (pituus 10 minuuttia) jälkeen viittasi ns. synergiaetuihin. Tätä tukisi myös stripin käännöstyö Teräsmieheksi (joka vastaa ruotsin Stålmannen’ia), jonka kanssa stripin toimitussihteerillä näyttää olleen toistuvia vaikeuksia. Alkuperäisessä stripissä mainitaan että Krypton on planeetta jossa kaikki ovat ”supermen”, mutta kääntäjä/toimittaja on päätynyt vastikkeeseen ”yli-ihmisiä”.
(Pahoittelen vertailukuvien keskellä olevaa viivaa: tein tämän hieman laiskasti ottamalla kuvakaappauksen rinnakkain olevista ikkunoista.)
Ensimmäinen Teräsmies-strippi 1.11.1941 / ensimmäinen Superman -strippi 16.1.1939. Huomaa Teräsmiehen vanhempien nimet suomennoksessa: Arlo ja Leila.Uusi Suomi 6.11.1941.Uusi Suomi 11.11.19141
Kun vajaa kaksi viikkoa myöhemmin nimettömäksi jääneen kääntäjän/toimittajan pitäisi selittää stripin nimi, hän epäonnistuu täysin: ”Early, Clark deciced he must turn his titanic strength into channels that would benefit mankind. And so was created SUPERMAN! Champion of the oppressed!” muuttuu muotoon ”Lauri päättää asettaa suunnattoman fyysisen ja henkisen voimansa ihmiskunnan käytettäväksi. Ja niin luotiin TERÄSIHMINEN eli YLI-IHMINEN.” Toimittajan puolesta on kuitenkin sanottava, että on mahdollista ettei hänen käsissään ollut alkuperäisiä englanninkielisiä strippejä, vaan työskenteli ruotsista, mikä osaltaan voisi selittää sikäläisten kanssa yhteisen nimen. Tämä voisi selvitä jos vertaisi ruotsinkieliseen käännökseen, jota minulla ei kuitenkaan ole (helposti saatavilla).
Uusi Suomi 13.11.1941 (alkuperäisstrippi №12). Huomaa että käännöksessä ei mainita Teräsmiehen, eli Laurin, ihon olevan luodinkestävä, tai että hän on ”apua tarvitsevien auttaja”. Jäljelle jää maininta hänen asettaneen itsensä ”ihmiskunnan käytettäväksi”, minkä voi tulkita paljon ylimalkaisemmin.
Kun ensimmäisen stripin ilmestymisestä on kulunut 40 päivää (Uusi Suomi julkaisi sarjakuvia hieman satunnaisesti: sarjakuvia julkaistiin useimpina päivinä, mutta silloin tällöin saattoi olla tauko, joka yleensä kesti päivän, mutta joskus pidempään), hän epäonnistuu vielä kerran: Irma Manner (Lois Lane) saa mahdollisuuden antaa Teräsmiehelle nimen (”Stop him! – – He’s SUPERMAN!”), mutta kääntäjä päätyy jälleen yleiskuvaukseen ”Pysäyttäkää! Älkää päästäkö häntä! Hän on yli-ihminen!”). Ja niinpä vain kolme ruutua myöhemmin oleva mainos ”SUPERMAN, MAN OF STEEL, begins a startling new adventure MONDAY” onkin yhtäkkiä ”YLI-IHMINEN… Teräsmies kulkee kohti uusia seikkailuja.”
Uusi Suomi 10.12.1941 (alkuperäisstrippi №30).
Suomennosnimen tekee vieläkin mielenkiintoisemmaksi, ettei sarjakuvassa ole kertaakaan mainittu Teräsmiehen olevan luodinkestävän. Hän on kertaalleen juossut tulittavia ganstereita kohti, mutta tällöin kääntäjä on maininnut Teräsmiehen väistelleen luoteja:
Uusi Suomi 29.11.1941 (alkuperäisstrippi №21).
Toinen mielenkiintoinen asia näissä varhaisissa Teräsmiehissä on, ettei julkaisua jostain syystä tehty päiväjärjestyksessä. Saattaa olla että syynä oli vain halu saada alkuperäinen julkaisutahti kiinni, mutta muitakin mahdollisuuksia voi halutessaan pohtia. Tuloksena kuitenkin on että Lauri Kenttä on ”Päiväuutisten reportteri” 16.11.1942, mutta vain muutama päivä myöhemmin (20.11.1942) ilmeisesti työtön:
Lauri Kenttä hämmästyy työmatkallaan 16.11.1942 (alkuperäisstrippi №128).Teräsmies ymmärtää tarvitsevansa työpaikan 20.11.1942 (alkuperäisstrippi №14).
Alkuperäisasetelmassa sarjakuvan hahmokaarti on melko vaatimaton: nimeämätön toimitussihteeri, Irma (joka ”ei voi sietää” Lauria), ja tietenkin Lauri/Teräsmies, joka on kovasti kiinnostunut Irmasta:
Toimituksen ihmissuhteet tulevat selväksi Uudessa Suomessa 11.12.1942. (Alkuperäisstrippi №137.)
Tämän jälkeen Teräsmies jatkoi esiintymistään Uudessa Suomessa enemmän tai vähemmän tasaisesti aina loppuvuoteen 1953, eli yhteensä 11 vuotta ja kaksi kuukautta. Tuona aikana sarjakuva ehti muuttua paljon, kun käsikirjoitus ja piirtäminen siirtyi pois Siegel+Shuster -parivaljakolta. Sarjakuvan loppuessa Suomessa lehtimiehet Irma Manner ja Lauri Kenttä olivatkin radiotoimittajapari Irma ja Lauri Kenttä. Sellaisena kyseessä oli melkoisen hyvä juonikaari!
Lauri ja Irma menenivät naimisiin Uudessa Suomessa 10.5.1952 (alkuperäisstrippi №3015).
Irma ei silti ollut selvillä Laurin toisesta henkilöllisyydestä, sillä tämän viimeinen yritys ”ratkaista salaisuus” ampumalla aviomiehensä häämatkalla päättyi ”epäonnisesti”.
Irma ampuu aviomiehensä. Huomaa ”suomennettu” ääniefekti. 16.5.1952 – 21.5.1952.(Alkuperäisstripit №3020, №3022 – 3024)
Tuloksena Irma joutui kutsumaan aviomiehensä paraatipuvussa edelleen paikalle hyppäämällä ikkunasta. Suurten ikäluokkien avioliitot olivat monimutkaisia!
Irma ja Lauri saavat oman radio-ohjeman Uudessa Suomessa 17.11.1953 (alkuperäisstrippi №3468).Irma hyppää ikkunasta saadakseen Teräsmiehen kiinni. Tämän kaksoishenkilöllisyyden tietävä Irman sukulainen Lilli ihmettelee pariskunnan toimintaa vierestä. 19.11.1953 (alkuperäisstrippi №3470).
Uuden Suomen stripin otollista lopetuspaikkaa auttoi, että sarjakuva saavutti sopivasti vuoden lopussa 3500:n osansa. Sen kunniaksi Teräsmies -sanomalehtisarjan pitkäaikainen lukija herra Bimis matkustaa tapaamaan käsikirjoittaja/kuvittaja Wayne Boringia1 valittaakseen huonosta käsikirjoituksesta – ja yllättyy kun tapaa paikanpäällä itsensä Teräsmiehen ja Laurin! Nämä valistavat kuinka he voivat olla samaan aikaan samassa paikassa (ja näin puutteellista käsikirjoitusta): kyse oli hypnoosista.
Viimeinen Teräsmies -strippi Uudessa Suomessa, 30.12.1953 (alkuperäisstrippi №3500). Lauri/Teräsmies on juuri kertonut käyttävänsä hypnoosia vakuuttakseen ympärillään olevat siitä, että hän/he voivat olla samaan aikaan samassa tilassa.
Mikäli lukijaa kiinnostaa lisää Laurin ja Irman avioelämä, niin siitä voi lukea sarjakuvatoimittaja Tom Brevoortin blogipostauksesta, jonka olen linkannut alle.
PS. Asiaa lienee selvä mutta mainittakoon tästäkin huolimatta: suomennosten painojäljestä ei kannata sanoa paljoa. Nämä on digitoitu tekstiä silmälläpitäen valituilta mikrofilmeiltä, kun taas alkuperäisruudut on kaikella todennäköisyydellä tallennettu kuvituksen laatua silmälläpitäen, ja todennäköisesti vielä kuvakäsitelty ennen uudelleenjulkaisua.
Tom Brevoortin mukaan päivittäissarjakuvan käsikirjoittaja oli Alvin Schwartz ja kuvittaja Win Mortimer. Vastaavat ”väärinnimeämiset” ovat sanomalehtien sarjakuvasivuilla tänäänkin yleisiä. ↩︎
Haluaisin pyytää korjausta tradwifejä käsittelevään tekstiinne (Trumpin ja tradwife-naisten liitto; https://yle.fi/a/74-20132678). Jutussa kerrotaan:
Taustalla 1800-luvun käsitys perheestä
Rauchbergin mukaan tradwife-tilit ja Projekti 2025 -julistus markkinoivat perhemallia, joka on peräisin noin 150 vuoden takaa viktoriaaniselta aikakaudelta.
Tuolloin naisten ja miesten tehtävät eriteltiin tiukasti.
Vanhojen aikojen ihannointi näkyy vaikuttajien tyylissä selvästi. Esimerkiksi tradwife-vaikuttaja ja yrittäjä Aria Lewis pukeutuu usein videoillaan röyhelöesiliinoihin.
Tähän haluaisin sanoa, että Rauchberg on media-alan tutkija, eikä hänellä ole ainakaan yliopistonsa verkkosivujen mukaan minkäänlaista historiaan liittyvää koulutusta. (https://www.shu.edu/profiles/rauchje.html)
150 vuotta sitten miesten ja naisten roolit eivät olleet ”voimakkaasti eriytyneet” kuten tämä esittää, poislukien poikkeustapauksia. Työväenluokassa naiset (ja usein myös lapset) tekivät töitä kuten miehetkin, sillä yhdellä palkalla ei elänyt. Työt saattoivat olla erilaisia (mm. pyykkäystä), mutta yleistä oli myös että töissä käytiin tehtaissa, tai vaikka kalastamassa puolison kanssa. Pienmaatiloilla perheet tekivät yhteisesti töitä vuodenajan tarpeiden mukaan. Jotkut tehtävät saattoivat olla priorisoitu sukupuolten välillä (kuten ehkäpä pyykinpesu), mutta ei ole edes teoriassa mahdollista että tilalla olisi tehtäviä jaettu pelkästään sukupuolen mukaisesti.
Porvariluokassa nainen oli kyllä vastuussa kodista, mutta tämä tarkoitti esihenkilönä toimimista palvelijoille, ja kirjanpidon hoitoa (suuri tehtävä ennen exceliä, taloudessa ollen useita työntekijöitä, joilla osalla rahankäyttöoikeus). Samalla hänellä oli myös nimenkirjoitusoikeus yhteiseen omaisuuteen, jo senkin takia että miehet olivat usein poissa kotoa (tai jopa kuolleita). Naiset olivat usein myös poliittisesti aktiivisia, esimerkiksi osallistumalla yhteiskunnassa merkittävien yhdistysten toimintaan, josta myöhäinen esimerkki on vaikkapa Pelastakaa Lapset ry:n emoyhdistys, Save the Children. Merkittävää onkin havaita, että äänioikeutta angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa ajanut suffragettiliike nousi juuri tämän yhdistysliikkeen keskuudesta.
Aikaa tähän kaikkeen porvarisnaisilla oli, sillä lapset olivat hoitajien ja kotiopettajien vastuulla, kunnes aikanaan olivat valmiita siirtymään sisäoppilaitoksiin.
Tässä mielessä olisi oikeammin sanoa, että naisten ja miesten työt yleensä, ja varsinkin porvariluokassa, olivat eriytyneet PAIKAN tai TÄRKEYSJÄRJESTYKSEN suhteen, muttei SISÄLLÖN.
Ajatus että naiset voisi eristää kokonaan työnteosta pohjautuu natsipropagandaan naisista lapsia tuottavina kodinhoitajina (tai kuten Suomen Kuvalehti asiaa kuvasi 9. kesäkuuta 1934 käydessään Berliinissä ”Saksan kansa, saksalainen työ” -näyttelyssä, jossa esiteltiin uutta valtaannnoussutta maailmankuvaa: ”Sivistyshulluus on kansan kuolema”, kuuluu eräs koko seinän levyinen otsikko. Siinä opetetaan, että ”syntyväisyyden vähentyminen ei johdu taloudellisesta pulasta, vaan itsekkyydestä, sivistys-järjettömyydestä, kiipeilijäluonteenlaadusta, mukavuudesta ja ylellisyydestä”. [Opas pysäyttää] kuvan eteen, jossa hienostonainen istuu linnamaisen asuntonsa puistopihamaalla vierellään koira. Hän selittää mahtipontisesti: ”Koira lapsen sijaan! Loppu sellaisesta!”).
Tätä näkemystä levitettiin myöhemmin Yhdysvaltain 1950-luvun mainonnassa osana sotienjälkeistä ”parempaa maailmaa”: palkan piti olla niin suuri, ja teknologian niin kehittynyttä, että vaimo pystyi jäämään yksin kodinhoitajaksi. Kokeilu joka rahoitettiin pitkälti Euroopan jälleenrakentamisen mahdollistamalla täystyöllisyydellä johti kuitenkin naisten keskuudessa valtaviin mielenterveysongelmiin, ja lopulta romahti omaan mahdottomuuteensa jo ennen kuin palkat alkoivat laskea lisääntyvän globaalin kilpailun ja oikeiston ay-liikettä vastustavien toimien seurauksena.
Ajatus että ”tradwaifaus” perustuisi todelliseen historiaalliseen tilanteeseen legitimoi toimintatapaa osoittamalla sen joskus toimineen käytännössä. Tällöin se näyttäytyy poliittisena vaihtoehtona joka voidaan tavoittaa esimerkiksi työlainsäädäntöä muuttamalla ja/tai sukupuolten tasa-arvoa rapauttamalla. Osoittamalla ettei esitetty ydinperhe ole niinkään perinteinen kuin fiktiivinen (ja näin mahdollinen/toimiva/haluttava vain poikkeustapauksissa) tekisi siitä huomattavasti vähemmän houkuttelevan vähintäänkin suomalaisessa viitekehyksessä, sen sijaan että popularisoisi sitä myös meillä.
Tähän loppuun haluaisin vielä Vera Hjeltin teosta Nainen käytöllisillä työaloilla (Suomen Naisyhdistys, Porvoo, 1888 (eli 136 vuotta sitten)):
Tehdyt laskut osoittavat, että nykyisissä oloissa joka toisen naisen täytyy jäädä naimattomaksi, osittain naisten enemmyyden tähden, osittain siitäkin syystä, että hyvä joukko miehiä pitää poikamiehen elämää parempana taikka heillä ei ole varaa naida taikka heitää enempi.
Tästä näkyy se tosi asia, että vaikka naisen luonnollinen tarkoitus on, niinkuin miehenkin, avioliitto, nainen yhtä luommollisista syistä ei aina voi päästä naimisiin, koskapa meillä on laissa säädettynä yksiavioisuus emmekä arvattavasti haluakaan panna toimeen monivaimoisuutta. Näin ollen emme voi vaatia naisia jäämään odottamaan naimista toimeentulokseen, koska ainoastaan joka toisella naisella on sillä tavalla toimeentulon toivoa.
Ystävällisesti,
Juho Mäntysalo (p.040-XXXXXXXX) Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ajattelin sanoa muutaman asian jälkiviisaudesta. Tämä saattaa olla muille itsestäänselvää, muttei ollut minulle. Yritän alla selittää miten olen asiat järkeillyt.
Kuva jossa elämän risteävät langat (ajatukset ja kohtaamisemme) typistyvät muistoksi (numeroidut pallot) jotka muodostavat elämäntarinamme: kun kerromme sitä eteenpäin, tästä kokonaisuudesta mainitaan vain juonen kannalta tärkeät tapahtumat. Muokattu kuva wikipediasta.
Jälkiviisaus on angloamerikkalaisten mukaan yleensä tavallista viisautta korkealaatuisempaa. Ajatukseen liittyy huomio, että on helpompi nähdä asioiden yhteydet jälkikäteen kuin tilanteen ollessa ajankohtainen.
Mutta aloitetaan alusta. Meillä ihmisillä on tapana kertoa toisistamme tarinoita. Tällä on tiettyjä hyviä puolia, mutta myös merkittävästi huonoja. Pedagogisissa opinnoissa meitä varoitettiin aikoinaan siitä vaarasta, mikä tulee jos opetusta alkaa rakentamaan yksinomaan tarinankerronnan eikä faktojen ehdoilla. Tällöin on mitä suurin vaara, että esimerkiksi elävästä historiasta tulee faabeli, joka ohjaa arjessa aivan vääränlaisiin toimintoihin.1 Elämä risteävine lankoineen on monimutkainen sotku, eikä se useinkaan helposti sovi tarinankannalta sopiviin muotteihin. Mutta juuri näin me toimimme omassa elämässämme.
Tuloksena rakennamme elämästämme muistoja, joilla on harvoin paljoa tekemistä todellisten tapahtumien kanssa, tai kuten eräs politiikko asian muotoili: totta tai väärin, niin asiat koettiin.
Normaalitilanteessa näillä koettujen muistojen totuudellisuudella ei ole paljoakaan merkitystä. Tärkeää on ainoastaan, että kun meille esitetään kysymyksiä taustastamme (vaikkapa työnhaun yhteydessä), osaamme tarinallistaa intohimomme yhteiskunnallisesti hyväksyttävällä tavalla, draaman ehdoilla.
Ongelmaksi muodostuu kun näitä koettuja muistoja haastetaan. Meille vaikkapa kerrotaan, että jokin uskomamme asia ei ole ollenkaan totta, vaan väärinymmärrysten, toiveiden, ja valheiden ristitulessa olemme tulleet vääriin johtopäätöksiin. Muisto uudelleenkirjoitetaan, mutta nyt se ei enää sovi niihin tarinoihin, joissa sitä on käytetty. Syntyy eräänlainen lumivyöry, jossa yhä useampi kertomus itsestämme pitää uudelleenkirjoittaa, tai loppuratkaisu vaihtaa.2 Tällainen voi olla tuskallista, eikä kaikilla ole siihen voimavaroja (yhdysvaltalaisissa elokuvissa tätä symboloi usein hahmolle kasvava sänki ja alkoholiongelma, joka ratkeaa kun seikkailun edetessä tämä saa työkaluja muistojen uudelleenhiontaan, tai muuten löytää tarkoituksen toiminnalleen joka ei perustu valheeseen).
Kuten sanottu: kerrottu voi olla ilmeistä. Itselleni ajatus että ”juoni” johtaa vapaavalintaisista muistoista (eli muistot olisi voinut valita toisin), tai jopa että itse muistot ja tarina voisi vaihtua, tuntui merkitykselliseltä.
Pienemmässä mittakaavassa oman elämäntarinan uudelleenkontekstointi on tavallista. Kun parisuhde epäonnistuu (tai perheessä tulee isompi riita), niin asioiden uudelleentarkastelu on tavallista. Yleensä siinä myös onnistuu. Mutta mitä useampi muisto pitää tarkistaa, sitä vaikeammaksi asia muuttuu. Terapian merkitys (tai vastaava) korostuu. Valitettavasti siihen pääsy ei ole oikein missään itsestäänselvyys hinnan (ajallisen, rahallisen) tai terapeuttien saatavuuden (sijainnit, määrät) vuoksi. Vaarana on että resurssipuutteesta johtuva muistihaavan märkiniminen normalisoidaan, ja sitä opetetaan myös jälkipolville (”pojat eivät itke”).
Ajatus että historiamme on samalla tavalla muokkautuva kuin nykyisyys saattaa tuntua pelottavalta. Tällöin on käynyt niin että olemme alkaneet elää keksittyä tarinaamme enemmän kuin omaa elämäämme (ja uskoakseni monet keskielämän kriisit johtuvat siitä, että tähän on havahduttu). Lopulta tärkeää ei ole niinkään tarina, kuin miksi se on kerrottu. Jos haluamme saada jonkun tietyn työn (noin esimerkiksi), niin se halu on fakta joka on täysin riippumaton niistä syistä joita saatamme sille kehitellä.
Ja tästä päästään itse asiaan jonka vuoksi tämän jutun kirjoitin: olen kuullut usein (ja sanonut myös itse) kuinka tarinaa kertoessa sen loppuratkaisua ennakoiville vihjeille ei osannut antaa niille kuuluvaa painoa.3 Ja toki kun asiat listaa peräkkäin juuri näin, niin loppuratkaisu on ilmiselvä.4 Vitsi onkin ettei ennen tarinan loppuratkaisun tietämistä, ei myöskään voi tietää mitkä asiat olivat loppuratkaisulle tärkeitä. Tarinaa ei ole ennen loppua, joten jos tietää lopetuksen, voi itse jutun kertoa miten tahansa.5
Helppo esimerkki on sisällissota, jonka propagandistinen versio hyvistä valkoisista ja pahoista (tai vähintäänkin harhaanjohdetuista) punaisista tekee vaikeaksi käsitellä talvisotaan johtavia tapahtumia. ↩︎
Itselle tulee tässä mieleen erotilanteet, joissa usein käy ilmi että parisuhteen yhteinen tarina onkin ollut olemassa vain omassa päässä. ↩︎
”Mistä olisin voinut tietää että toistuvat pitkät sähkökatkot, lähestyvä pakkasrintama, tekemättä jätetty takan nuohous, patteriton palohälytin, ja tarkastamaton palosammutin kaikki johtaisivat lopulta kotipirtin palamiseen?” ↩︎
Eli jos listaa että nuohous on tekemättä, palohälyttimessä ei ole patteria, ja palosammutin ei toimi, niin ei tarvitse olla kovinkaan nerokas tyyppi arvatakseen mille asemalle tarina seuraavaksi pysähtyy. ↩︎
Jos mökki ei olisi palanut maantasalle, niin varaamatta jätetty nuohous ja palosammuttimen tarkistus eivät olisi olleet tärkeitä, ja lienisivät tulleen korjatuksi tavalla joka ei olisi kertomisen arvoista. ↩︎
Kiersin taannoin muutaman kylmän sodan historiaa käsittelevää museota lävitse: Kommunismin historian museon Prahassa, sotien jälkeisen Itävallan näyttelyn Wienissä, ja jugoslavialaisen kommunismin1 museon Duprovnikissa. Aiemmin olin tutustunut vastaaviin museoihin Tampereella (Lenin-museon eri inkarnaatiot), Berliinin DDR-museoon, sekä tietysti lukemattomiin asiaa enemmän-tai-vähemmän sivulauseessa käsitteleviin kaupunginmuseoihin.
Edellä mainitut näyttelyt, varsinkin Prahassa oleva, sai minut miettimään jälleen historiankirjoitusta,2 varsinkin niitä populaarihistorian kertomuksia, joita museoissa esitetään tai mille olen muuten elämässäni altistunut.3
Postikortti Prahan kommunismin museossa.
Kommunismi kylmän sodan viitekehyksessä (tai kuten sitä yhteiskuntatieteissä kutsutaan: valtiokapitalismi) nähdään usein kamalana asiana, yleensä erinomaisista syistä. Voimme pohtia vaikkapa Itä-Saksan kansaansa kohdistamaa vakoilua, gulageja, Stalinin tekemiä puhdistuksia, holodomoria, Unkarin vallankumouksen 1956 ja Prahan kevään 1967 epäonnistumisen syitä4, tai muita järjestelmän tuottamia järjettömyyksiä. Ellei muuta, niin rajoille laitettu piikkilanka ja miinakenttä pitäisi pysäyttää hartaammankin puolustelijan: millaisesta valtiosta ihmiset haluavat pois, vaikka sitten miinakentän lävitse?
Samalla näiden järjestelmien ongelmien läpikäyntiin varsinkin populaarihistorian viitekehyksessä liittyy merkittävä ongelma. Näyttelyille kun ei riitä tilastojen tai faktojen luettelu, vaan sen pitää (enemmän tai vähemmän suoraan) sanoa jonkun olevan moraalisesti ja eettisesti väärin. Tämä taas vaatii kiintopisteen siitä mikä olisi moraalisesti ja eettisesti oikein, vaikkei sitä suoraan sanottaisikaan. Mahdollisuuksia on monia, ja yleensä popularisointi valitsee Neuvostoliiton tapauksessa jonkun seuraavista:
Utopia jota Neuvostoliitto retoriikassaan kertoi rakentavansa (neuvostoliittolaisen propagandan totuudenmukaisuus todellisuuteen nähden; kuinka järjestelmä epäonnistui tavoitteissaan)
Neuvostoliiton esittämään kapitalismikritiikkiin liittyvä lupaus toimia paremmin (vertailu Yhdysvaltoihin)
Ihmisoikeudet ja tasa-arvo sellaisena kuin ne nähtiin idealistisesti omassa ajassaan..
..tai meidän ajassamme.
Arkista homofobiaa Prahan kommunismin museon museokaupassa.
Riippumatta minkä näistä viitekehyksistä populaarihistoria valitsee, päätös johon populaarihistoria näyttelyissä päätyy on hyvä että tästä päästiin. Matkalla tähän johtopäätökseen kerronta ottaa lähdevapauksia materiaalista joka ei välttämättä muuta johtopäätöstä esimerkiksi Neuvostoliitosta, mutta saattaa vaikuttaa vahingollisesti tapaan jolla tarkastelemmeoman alueemme historiaa, tai jopa nykyhetkeä. Johtopäätös muuttuukin, enemmän tai vähemmän tietoisesti toisenlaiseksi: koska on hyvä että tästä päästiin, on nykyhetki parannus edeltävään. Samalla se tulee luoneeksi puolihuolimattomasti kävijöissään ajatuksia siitä ettei nykyistä parempi maailma ole mahdollinen, ja ettei siksi Yhdysvaltojenkaan johtaman ”vapaan maailman” tulisi siihen erityisemmin pyrkiä.
Havainnollistan edellistä muutamalla valokuvatulla esimerkillä Prahasta (jonka museon on ilmeisesti perustanut yhdysvaltalainen liikemies; wikipedian mukaan hän oli kiinnostunut esittämään Tsekkoslovakian tragedian kolmessa näytöksessä), vastaväitteet numeroituina alla. Kiireisemmät voivat ohittaa molemmat!
𝕂𝕃𝕀𝕂𝕂𝔸𝔸 𝔸𝕌𝕂𝕀.
1.2.3.4.5.6.
Tsekkoslovakian raskas teollisuus aiheutti terveysongelmia ja luontotuhoja. Samalla jätetään mainitsematta miksi päätökset raskasteollisuuden perustamiseksi tehtiin (mitä vaihtoehtoja oli olemassa?), tunnistettiinko ongelmat ajoissa, osattiinko vahinkoja lievittää, tai olisiko toimenpiteet olleet erilaisia jos Tsekkoslovakia olisi pysynyt kapitalistisena, tai Yhdysvalloissa (jossa sekä terveys- että ympäristöongelmat ovat edelleen yleisiä). Teksti myös viittaa Marxin ”ajastaanjääneisiin” teorioihin, vaivautumatta yksilöimään niitä.5
Satuja muokattiin paremmin yhteiskuntajärjestelmään sopivaksi. Satujen sovitus tai jopa opetusten muutos on yleistä kaikessa massakulttuurissa, kuten Disneyn elokuvia katsoessa on helppo todeta: kuvataan sitten feodalismia tai etelävaltioita, niin kukaan ei ole likainen, kuolemassa nälkään, tai tyytymätön osaansa elämässä tavalla joka liittyisi järjestelmään (poislukien mahdollisesti pahis, joka kuolee lopussa). Näin poliittisesta passiivisuudesta tulee hyve. Esimerkiksi alkuperäisessä Tuhkimo-sadussa sisko leikkasi omat varpaansa pois päästäkseen prinssin kanssa naimisiin kertonee siitä, kuinka tyytymätön tämä oli oman elämänsä arkeen. Tällaisen itsensävahingoittamisen näkeminen yhteiskunnallisen nousun vastineena puuttuu Disney-elokuvista. Päinvastoin tarina antaa ymmärtää että hyvät asiat tulevat heille jotka sen ansaitsevat – mikä sattumalta on kapitalismin alkuperäinen oikeutus.
Museon kuva myös kertoo 1950-luvusta, joka oli kommunistivainojen kulta-aikaa Hollywoodissa ja mainitsee (miksi?) menneisyyttä romantisoivan Disneylandin, unohtaen kokonaan miettiä miksi Disneyland romantisoi menneisyyttä tai miksi menneisyys ei ole enää nykyisyyttä.
Vähemmistöjen oikeudet ja kuinka valtiopoliisi tutki epäilyttäviä mielipiteitä käyttäen apunaan kansalaisten ystävinään pitämiä tiedonantajia. Tästä puhuttaessa on hyvä huomioida vertailun perustuvan epätäydelliseen tietoon. Tiedämme itäblokin tiedustelun julmuudesta, koska järjestelmämuutoksen jälkeen salatut tiedot avattiin yleisölle tapahtuneen muutoksen tarpeellisuuden havainnollistamiseksi. Samalla vertailu länsimaihin on vaikeaa, koska järjestelmämuutoksen tapahtumattomuuden vuoksi vertailutiedot ovat edelleen salaisia.
Tiedämme kuitenkin että Yhdysvallat vastusti vähemmistöjen kansalaisoikeuksia (rodullistetut, myöhemmin seksuaaliset), ujutti omia tiedonantajiaan liikkeiden keskuuteen mm. houkutellakseen näitä rikkomaan lakia, ja suoritti väkivallattomien kansanliikeiden johtajiin kohdistuneita salamurhia (mm. King Jr ja Fred Hampton). Tiedämme myös että 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeeseen osallistuneita valvotaan edelleen ja heidän elämäänsä vaikeutetaan esimerkiksi työnsaannin ja henkilötodistusten hankintaan puuttumalla. Samalla ystäviksi pyrkiviä tiedonantajia ja jo olemassaolevia ystäviä ”käännyttämällä” tuotetaan kohteille paranoidi olo. Ohessa eräs kuvaus. Yhdysvalloissa ollaan myös edelleen konservatiiveja ulkomuodon kanssa, ja vielä ainakin kymmenen vuotta sitten oli yleistä ettei palveluammatteihin otettu mikäli hakijalla oli näkyviä tatuointeja esimerkiksi käsivarsissa.
Tsekkoslovakiassa ei ollut kännyköitä koska kommunismi. Olemassaolevat kannettavat puhelimet olivat kalliita (Nokian puhelimet maksoivat nykyrahassa vielä 1980-luvun lopullakin yli 7000 euroa) ja kykenivät ainoastaan salaamattomaan puheeseen. Puhelimen käyttötavat olivat siis äärimmäisen rajattuja, koska niissä ei voinut keskustella virka-, tai valtio-asioista tai mihin nyt 7000 euron arvoista puhelinta nyt voisi kuvitellakaan käytettävän.
Lisäksi kritiikki olettaa että Tsekkoslovakia olisi kulttuuri jossa kansalaiset olisivat kokeneet tarvitsevansa matkapuhelinta. Korrelaatio menee kuitenkin yleensä toisinpäin (mahdollisuus hankkia esimerkiksi kännykkä johtaa niiden tarpeen kasvamiseen, kun ihmisillä arvellaan sellainen olevan).
5. Betonikuutioissa on ikävä asua. Tässä tehdään ilmeisesti vertaus omakotitaloihin. Sodan jälkeen useat ihmiset olivat asuttomia tai asuivat alivuokralaisina, ja ahtaat olot altistivat taudeille. Monissa Euroopan maissa toinen maailmansota johti kaupungistumiseen, mikä ennestään pahensi tilannetta. Lisäksi vanhat asunnot saattoivat huonon eristyksen vuoksi tiputtaa huoneenlämmön talvisaikaan jopa pakkaselle, niissä ei ollut sisävessoja, tilat eivät soveltuneet uusiin elämäntapoihin (1800-luvun lopussa nykyaikaisen lapsen makuuhuoneen kokoisessa tilassa saattoi asua normaalioloissakin helposti viisikin ihmistä) jne.
Uusille asunnoille oli melkoinen kiire. Suomessa nämä betonikuutiot olivat haluttuja, vaikka alueet (kuten Hervanta) kärsivätkin pitkään huonosta maineesta. Niissä kasvaneet kuitenkin myös jäivät niihin asumaan. Tässä kritiikissä nousee esille vastinpariksi Yhdysvaltojen elämäntapa, jossa eurooppalaistyylisten kaupunkikeskustojen tuho, lähiöhelvetit, pitkät työmatkat, kävelyn vaikeus, korkeat asuntojen hinnat ja täten asunnottomuus, nähdään paremmalta vaihtoehdolta ”betonikuutioihin” nähden.
Lienee myös merkittävä sanoa että itäblokissa kun kaavoitukset tehtiin laajemmassa mittakaavassa, ei kyse ollut pelkästään betonikuutioista, vaan niiden vieressä olleista puistoista, ratikkalinjasta teollisuusalueelle joka teki henkilöauton tarpeettomaksi, ja ”kuutioiden” pohjissa olevista ruokakaupoista. Kaikki nämä ovat ongelmia joita Yhdysvallat eivät ole ratkaisseet vieläkään.
Satelliittiajan asuinalue Puolan Gdanskissa. Pitkän kävelytien toisessa päässä oli raitiotie, toisessa paikallisjunarata. Kuva vuodelta 2022. Merkittävin muutos aiempaan on että ”kuutiot” on (uudelleen)maalalattu.
6. Kommunistista propagandaa oli mitä moninaisimmissa ja mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Harvassa on kulttuuripiirit jotka eivät pyrkisi esittämään tulevalle toivolle oman elämäntapansa paremmuutta muihin nähden. Oli kyse sitten kotimaan menestys erilaisissa kilpailuissa ja tilastoissa (esimerkiksi: Suomen onnellisuus, tasa-arvo, luonto; Yhdysvaltain korkea kansantulo, kapitalismin hienous jne.) tai nationalistiset symbolit, kaikki valtiot ovat näihin taipuvaisia. Tässä hienovarainen vihjaus Yhdysvaltoihin on erityisen huvittava, koska Yhdysvaltain yhteiskunnan propaganda kylmän sodan aikana omalle väestölleen oli niin tehokasta, että vielä tänäänkin, jopa ulkomailla, uskomme sen kertoneen todellisuudesta – sanoi tilastot mitä tahansa. Aiheesta lisää mm. oheisen linkin takana.
POHDINTA VALOKUVISTA PÄÄTTYY TÄHÄN.
Prahan näyttely jätti minut kokemaan ristiriitaisia tunteita. Kuten sanottu: en halua puolustaa järjestelmää joka tarvitsi miinakenttiä pitääkseen alamaisensa kurissa. Toisaalta Neuvostoliitto satelliitteineen on monella tavalla herkullinen esimerkki siitä kuinka kritiikki voi jotenkin siiloutua tavalla, jossa se esimerkiksi Neuvostoliiton kohdalla nähdään kammottavana, mutta omassa arjessa (tai oman arjen historiassa) tarpeellisena.6
Tuloksena on tilanne jossa Neuvostoliiton saavutukset (väestön elinajanodotuksen nousu, lukutaidon ja koulutustason kasvu, tieteelliset saavutukset) ohitetaan ja viitataan hirviöimäisyyksiin (miinakentät; gulagit, holodomor), mutta samanlaista kritiikkiä ei osoiteta oman ”joukkueen” historialle.7 Jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (ja usein nykyisessä populaarihistoriassa Neuvostoliiton vastakappaleeksi asetetaan nimenomaan Yhdysvallat, Euroopan valtioiden asettuessa tyytyväisiksi satelliiteiksi), niin alkuperäisväestöjen hävittäminen ja vankiväestön keinotekoinen kasvatus käytettäväksi ilmaisena työvoimana ei juuri eroa gulageista. 8 Jäljelle jää miinakentät, joiden puutetta selittää lähinnä tarpeettomuus: yhdysvaltalaisella ei juuri ollut paikkaa jonne paeta rajojen ulkopuolelle: valtameri kahdella suunnalla ja Kanada ja Meksiko jakaen samanlaisen hallintorakenteen. Toisaalta edellämainittu alkuperäisväestön hävitys mahdollisti ”sisäisen pakolaisuuden” kaikkialla Pohjois-Amerikan alueella.
Prahan kommunismin museon museokaupan valikoimaa. Valittu lause oli museon sisällön huomioiden melkoisen rohkea.
Tähän väliin voisi laittaa koomikko Norm McDonaldin mietteen siitä kuinka ihmeellistä onkaan että kaikissa koulukirjoissa mainituissa sodissa hyvä puoli on lopulta voittanut.
Asialle tuskin voi tehdä paljoakaan: valtiojärjestelmät eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita käymään lävitse oman järjestelmänsä puutteita tai epäonnistumisia edes silloin kuin kaikki tapahtumiin osallistuneet ovat kuolleet.9 Ei niin että asioita erityisesti salaillaan10, vaan niitä enemminkin hävetään, väistetään vaikeaa aihetta, tai todetaan asia normaaliksi: esimerkiksi xylitolista ollaan ylpeitä mutta koetilanteissa hampaita menettäneistä kehitysvammaisista vaietaan; kuinka vesivoimalat tuhosivat kalakantoja ja elinkeinoja, eivätkä vastuuyritykset jotka jauhavat niillä edelleen voittoja ole edes 75 vuotta myöhemminkään lupauksista ja oikeusjutuista huolimatta rakentaneet edes lohiportaita; kuinka 1990-luvun lamassa tuhottiin ihmiskohtaloita ei sen takia että oli pakko tai edes helpointa, vaan koska pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisena jos henkilökohtaisesta konkurssista tulisi suomalaisia esimerkkejä.
Tästäkin huolimatta olin iloinen että näissä museoissa kävin. Koulutuksen vuoksi oma näkemys maailmasta on usein aika harmaansävyinen, ja yllättää kuinka erilaisesti jotkut voivatkaan ympäristöään tarkkailla. Museot antavat tähän mahdollisuuden: toisaalta voi ihailla hienoja esineitä, ja sitten todeta kuinka vieressä oleva kolme lausetta sisältävä kyltti on yksinkertaistuksessaan epätoden rajoilla.
Tähän loppuun vielä pari valokuvaa Jugoslavian kommunismin museosta, jossa taustaorganisaatio oli huomattavasti kiinnostuneempi luomaan käsitystä menneestä kuin perustelemaan sillä nykyhetken kultaisuutta.
Lainauksia Marxin ja Engelsin kirjoituksista Duprovnikin kommunismin museossa.Marxin ja Engelsin tavoitteiden määrittelyä aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle Duprovnikin kommunismin museossa.
ALAVIITTEITÄ
Jugoslavia ei ollut erinäisistä syistä Neuvostoliiton satelliittivaltio, vaan se yleisesti kategorioitiin kylmän sodan aikana samaan viiteryhmään kuin Sveitsi ja Ruotsi. Maalla oli laajat diplomaattiset yhteydet ja vapaa liikkuvuus länteen. Niinpä sen kansalaisten kokemus ”kommunismista” oli hyvin poikkeava siitä viitekehyksestä, jossa Neuvostoliittoa tai sen vasalleja tutkitaan. ↩︎
Historia ei ole muuttumaton, vaan elää ajassa. Typistäen historia vastaa kysymykseen ”miten olemme päätyneet tähän”. Niinpä uusien ongelmien ilmestyessä (oli kyse sitten EU:n laajenemisesta, Neuvostoliiton romahduksesta, naisten tai vähemmistöjen oikeuksista jne.) muuttuu myös historia. Menneisyys on sitten erikseen. ↩︎
Tässä tekstissä käytän ”populaarihistoriaa” ja ”populaarihistorian kertomuksia” viittaamaan tietynlaiseen tarinankerrontaan jossa ”hyvä voittaa pahan”. Käytännössähän kertomus kertoo kuitenkin siitä kuinka jokin mihin samaistumme voitti jonkin jonka koemme vieraaksi. Kun tuttuus sekoitetaan hyvyyteen, näyttäytyy populaarihistoria jonkinlaisena ”lähestymisenä utopiaa” (ts. kaikista ongelmista huolimatta historia etenee kohti tasa-arvoa ja kasvavaa hyvinvointia). ↩︎
Vuoden 1956 vallankumous epäonnistui koska Britannia, Ranska ja Israel olivat päättäneet hyökätä Egyptiin saadakseen Suezin kanavan haltuunsa. Tämä vei koko länsiblokin huomion pois itäblokista, mikä mahdollisti vallankumouksen estämisen. ↩︎
Marx ei tehnyt suosituksia teollistumisen vaiheista. Hän myös erikseen mainitsi ettei teollistumattoman yhteiskunnan kuten Venäjän tulisi yrittää vallankumousta, ja että kun kun teollistunut yhteiskunta tekee vallankumouksen, tulisi se tapahtua enemmistön tahdosta ja johtaa osakeyhtiöiden korvaamiseen osuuskunnilla. Marxin teoriat tuotteiden hinnan arvioista ja kuinka ne vaikuttavat yhteiskuntaan ovat edelleen laajasti käytössä yhteiskuntatieteissä. Neuvostoliiton perusteesit tulivat Leniniltä (siksi ”Marxismi-Leninismi”.).
Merkittävää on myös huomata että Marxin aikana valtiot koostuivat pitkälti vain armeijasta (rajojen ulkopuolelle suuntautuva väkivalta) ja yövartijoista (yläluokan alaluokkiin kohdistava väkivalta). Ajatus totalitarismista sanan nykymerkityksessä (johtajan tahdon leviämistä lähes välittömästi valtakunnan kaikkiin sopukoihin) vaati teknologista kehitystä joka oli vielä 1800-luvun loppupuolellakin kapaloissa. Asian kehittymättömyyttä kuvaa ettei Marxin elinaikana ollut edes kansallisia aikoja, saati kansainvälisiä aikavyöhykkeitä. Ulkomaanpassit olivat yläluokan luksus, jolla pyydettiin erioikeuksia vastaanottavalta valtiolta: rahvas pärjäsi ilmankin. ↩︎
Olen usein törmännyt diskurssiin jossa Suomen valkoisten voittama sisällissota keskitysleireineen, etnisin puhdistuksin ja laittomin teloituksin oli ”se parempi” ratkaisu, koska punaisten melko vaatimattomat muutokset eduskunnan valtaoikeuksiin (jotka joka tapauksessa toteutettiin Kekkosen ajan jälkeen) nähtiin ”liukuvana pintana” Neuvostoliiton valtapiiriin. Tämä siitäkin huolimatta että myös toteutunut politiikka johti samaan lopputulokseen. ↩︎
Oma keskustelunaiheensa on sekin kuinka populaarikulttuurin uudelleenkirjoituksessa kirjoituksen kohteen luontainen ”joukkue” muuttuu. Mummoni oppikirjoissa puhutaan kansallisesta ”Suomen historiasta”; omassa lapsuudessani puhuttiin Pohjoismaiden yhteisestä historiasta ja Suomesta osana tätä kulttuuripiirinä; nyt kirjoituksessa olemme osa Euroopan mantereen kulttuuripiiriä. Laajentumisella on meriittinsä, mutta samalla ”yksi koko sopii kaikille” jättää kertomukseen sopimattomia palasia mainitsematta, ja pakottaa paikallisten itsensätarkastelua kolonialistisesti, riippumatta sukujuurista. Esimerkiksi ”Uuden Suomen” polityn laajeneminen ”Vanhaan Suomeen” näyttäytyy yksinkomaan maaorjuuden kieltämisen kautta, eikä Vanhan Suomen historiaa tai saavutuksia (kuten Katariina Suuren perustamaa, Pietarin hoviin ”taviksia” kouluttavaa tyttökoulua, tai 1960-luvulle sellaisenaan käytössä ollutta kansakoulujärjestelmää) mainita . ↩︎
Tässä kohtaa voisi mainita että vankien käyttö ilmaisena työvoimana tunnustetaan nykyäänkin sikäläisessä lainsäädännössä orjatyövoimana. Orjuus kiellettiin muuten kuin valtion harjoittamana. Mikä sitten johti siihen että esim. Kamala Harris Kalifornian syyttäjänlaitoksen edustajana argumentoi väärintuomittujen ja/tai rikoksenuusintaan todennäköisesti sortumattomien vankilasta vapauttamista vastaan Kalifornian osavaltion tarpeella maastopaloja estävään työvoimaan. ↩︎
Suomen sisällissodan syistä oli mahdotonta puhua akatemiassa ennenkuin sodan päättymisestä oli 90 vuotta, ja tämä on asia jossa punaisten jälkeläiset vieläkin hakevat selvitystä tapahtuneesta ja joukkohautoja paljastuu uusien parkkialueiden alta. Voi vain kuvitella mitä tapahtui ja tapahtuu kaikille asioille joissa väärällä puolella olleet eivät olleet jättäneet jälkeensä asiasta kiinnostuneita perillisiä. ↩︎
Valtion tekemiä rikoksia ja ihmisarvon loukkauksia on yleensä helpohko jäljittää kun byrokratia vaatii kopioita joita harvemmin tuhotaan: kapitalistisessa järjestelmässä ongelmat tulevat kuitenkin yleensä paikoista joissa valtio (tietoisesti tai ei) antaa yksityisten toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. On ihmisiä joiden mielestä juuri tämä on merkittävä moraalinen etu (!!!) kapitalistisen ja valtiokapitalistisen järjestelmän välillä. Kun United Fruit tekee vallankaappauksen Etelä-Amerikassa, on se Yhdysvaltain hallinnon kannalta vähemmän nolo asia kuin Neuvostoliiton hallinnolle heidän omat vastaavat hankkeet Aasiassa. ↩︎
Jos piirtää paperille kuvan omasta sijainnista kartalla, niin itselle tärkein sijainti on yleensä sen keskiössä. Tämä toki poislukien tilanteet jossa kartta esittää saarta tai rajautuu muuten vesialueeseen tai muuhun alueeseen jonka olemassaoloa ei haluta ajatella.
Kreikkalaisen Anaksimandrosin ( n. 546 eaa.) maailmankartta. Se jakaa tunnetun maailman siististi kolmeen osaan, antaen eniten tilaa alueille jotka olivat tunnettuja.
Keskiöön laittamisessa on myös toinen hyvä puoli: planeetan pallomaisuudesta johtuvaa vääristymää ei tarvitse miettiä kulkiessa lähialueilla, ja pitkillä matkoilla kartta näyttää lyhyimmän reitin kohteeseen. Näin matkaaja ei esimerkiksi joudu kartan reunan yli, kuten kävisi jos matkustaisi eurooppalaisella maailmankartalla Japanista Yhdysvaltoihin.
Ohessa olevasta Tampereen keskelle pistävästä azimuth-projektiosta näkee esimerkiksi että suorin reitti New Yorkiin tapahtuu matkustamalla luoteeseen, ja Alaskaan taas pohjoiseen. Hyödyllistä, jos voi kulkea kuin lintu (tai jos haluaa kommunikoida sikäläisten radioamatöörien kanssa)!
Yleensä maailmankartoissa keskiöön laitto on hienovaraisempaa: projektio valitaan niin että kotimaa suurempi ja kartan jakokohta niin, että oma manner keskiössä.
Ongelmaksi muodostuu jos karttaa käyttää tarkoitetun käyttötavan ulkopuolella. Jos kaikkialla maailmassa esimerkiksi käytettäisiin yhtä yleisesti Tampereen keskelle pistävää azimuth-projektiota kun nyt käytämme mercatoria, voisi kuvitella että Australia todellakin on noin vahvasti epämuodostunut kuin yllä olevassa esimerkissä näkyy. Vastaavasti mercator-projektiossa (joka kiitos yleisen käytön karttaohjelmissa lienee lukijalle se tutuin) vääristää Grölantia:
Grölannin koko, jos se sijaitsisi Mercator-kartassa Afrikan vieressä. Sivu: ”The True Size of”
Karttojen ongelma on siis vanha tuttu ”älä sekoita asian kuvausta itse asiaan”. Tai kuten Obi-Wan Kenobi asian ilmaisisi: kartta puhuu totta tietystä näkökulmasta nähden. Mitä kauemmaksi kartan piirtäjän näkökulmasta (tai siis: kartan keskipisteestä) siirrytään, sitä enemmän totuus muuttuu valheeksi.
Suomen koko mercator-kartalla, jos se sijaitsisi Välimeren pohjoisrannalla. Sivulta ”The True Size of”
Ongelmia alkaa syntyä, kun reunalle siirtymän merkitystä ei havaita. Helpoin esimerkki väärästä tietoisuudesta suomalaisena on olettaa että Suomi on noin neljä kertaa Italian kokoinen, kun oikeammin ollaan enemmänkin samankokoisia. Tai yrittää ymmärtää suomalaisten merenkävijöiden reittejä Englannin ympärille tehdyllä kartalla, jolloin valittujen reittien logiikka vaatii esimerkiksi kouluoppikirjoissa enemmän töitä kun olisi suoranaisesti välttämätöntä (onhan tuolla Tampere-kartallakin mahdollista matkustaa Japanista Yhdysvaltoihin, mutta kyllä se vaatii enemmän mentaali-akrobatiaa).
Merkittävin ongelma yhteisesti käytettyjen karttojen kanssa on kuitenkin tapa jolla se asettaa meidät maailmamme syrjälle. On paljon helpompi ajatella että suomalaiset ovat sivustakatsojia maailman asioissa, jos meidät on sinne pistetty myös kartalla. Kuitenkaan politiikan ja kaupan näkökulmasta pohjoisella sijainnillamme ei ole juuri merkitystä: miksi sen pitäisi vaikuttaa karttoihin?
