Yleiskatsaus Tähtien sodan poliittiseen rakenteeseen

Koronan ollessa vielä ongelma johon ei ollut rokotetta pidin esitelmän Tähtien sodan politiikasta verkkoconissa. Myöhemmin huomasin palaavani siihen keskusteluissa uudestaan ja uudestaan. Oheinen on laadittu näitä yhdistelemällä omaksi ilokseni. Valtaosa tekstistä perustuu vuosikymmenien aikana sisäistettyjen tarinoiden vastakarvaan luentaan tai wookieepedian artikkeleihin. Koska lähdeteosten lukemisesta on osin vuosia, voi sisällössä olla virheitä. Niitä saa kritisoida ja tarvittaessa teen korjauksia!

Politiikka Tähtien sota -elokuvissa jakautuu karkeasti Tasavaltaan ja Itsenäisten järjestelmien valtioliittoon (”prequelit), Keisarikuntaan ja Kapinaliittoon (”alkuperäiset”), sekä vielä Uuteen Tasavaltaan (”jatko-osat”); jäljemmässä keskityn tässä lähinnä Disney -versioon, mutta käyn lopuksi läpi vielä merkittäviä poikkeuksia aiempaan kaanoniin.

Tekstin punaisesta langasta voi todeta, että yhteistä kaikissa elokuvissa käsitellyille aikakausille on niiden väkivallaksi kiihtyvät ongelmat, jotka luovat tarpeen sankareille. Sankarit eivät kuitenkaan kykene niinkään ratkaisemaan ongelmaa, kuin vähentämään painetta hetkellisesti. Samalla paineenpurun yhteydessä on helppo unohtaa, etteivät Tähtien sodan sankarit taistele niinkään vapaaehtoisesti jonkun ihanteen toteuttamiseksi, kuin vaihtoehtojen puutteesta puuttellisesti ymmärtämänsä perustilanteen palauttamiseksi.

Mikäli tämän unohtaa, on katsojan helppo uskoa että joku elokuvissa tai muussa mediassa esitetty järjestelmä on ”hyvä” tai ”huono” vain sen kautta että seuraamamme päähenkilöt taistelevat niiden puolesta tai niitä vastaan.

Yritän käydä ohessa muutamia perusajatuksia jokaisesta järjestelmästä. Tekstistä on editoitu alaviitteiksi melkoinen määrä Pohjois-Euroopan historiaan liittyviä anekdootteja. Luku omalla vastuulla.

Poliittiset järjestelmät

Tähtien sodasta puhuttaessa keskustellaan usein siitä onko kyse scifistä tai fantasiasta. Lucas tarkoitti tarinan alunperin fantasiaksi (uunipankonpoika pelastaa prinsessan), mutta uuteen trilogiaan mennessä Lucasille oli syntynyt ajatuksia vertauskuvista Rooman historiaan, jonka kautta myös alkuperäisten elokuvien Keisarikuntaa pitää miettiä uudestaan. Legends -tarinoissa Uutta tasavaltaa käsiteltiin toistuvasti Leia Organan noustessa kirjoissa yhä korkeampiin poliittisiin asetelmiin. Disney -kaanonissa taas politiikkaa käsiteltiin lähinnä yhdessä teoksessa joka selittää Organan horisontaallisen urakehityksen politiikosta kenraaliksi.

Esiosat: Tasavalta ja Itsenäisten järjestelmien valtioliitto

Tähtien sodan galaksi esiosien aikaan. Keskellä sinisellä Tasavalta, punaisella (hajallaan kartan keskivaiheilla) tästä irtautunut Itsenäisten järjestelmien liitto, ja äärioikealla Huttien hallitsema itsenäinen alue. Huomaa että galaksin keskuksessa on valtava musta aukko, jonka vuoksi siellä ei ole asutusta, eikä sen läpi voi kulkea.

”Tasavalta” ajatuksena kuulostaa helposti nykyaikaiselta, mutta tarkoittaa perusmerkityksessään ettei ylin johto ole muodollisesti periytyvä. Joskus sanojen merkitykset ovat häilyviä: presidentti voi olla ”elinikäinen” ja/tai virka periytyvä (kuten Pohjois-Koreassa), ja toisaalta keisari voi olla myös vaalein valittu (kuten Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa1).

Tähtien sodan Tasavallassa äänestysoikeus oli merkittävillä poliittisilla voimilla. Näihin kuului paitsi monarkistisia tähtijärjestelmiä kuten Naboo, Alderaan, Chandrila ja Mon Cala, niin myös Kauppaliiton ja Teknoliiton kaltaisia suuryrityksiä, sekä Kauppakiiltan kaltaisia tuottaja-osuuskuntia2. Kuinka paljon näillä äänioikeutetuissa toimijoissa oli itsessään demokratiaa, on kyseenalaista. Naboolla kuningatar äänestettiin kahden vuoden välein, mutta Episodi 1:n perusteella gunganit – planeetan alkuperäisväestö! – eivät olleet äänestysoikeuden piirissä. Toisaalta Alderaanissa rooli oli periytyvä Organan suvun sisällä, joskin kruununperijäksi pääseminen vaati vaikeiden testien suorittamista. Chandrilan senaattori Mon Mothma oli järjestelmäkuvernöörin tytär, viitaten vähintään rutiininomaiseen nepotismiin. Mon Calalla hallitsija oli moninkertaisesti sitoutunut poliittiseen järjestelmään paitsi ylimpänä vallankäyttäjänä, myös korkeimman oikeuden tuomarina ja merkittävänä osakkeenomistajana.

Toimijana Tasavalta oli galaktisen keskuksen planeettojen hallussa. Nämä käyttivät poliittista vaikutusvaltaansa edistääkseen omia etujaan myymällä ja vaihtamalla ääniään paitsi oman planeettansa eduksi, niin myös edustajien oman omaisuuden kartuttamiseksi. Näin senaatin vaalitulokset enimäkseen suosivat tiheästi asuttua galaktista keskusta löyhemmin asutettujen ulkokehien kustannuksella. Esimerkiksi Tasavallan ”armeijattomuus” suosi ennenkaikkea sotavoimien tuottamia menoja vältteleviä sisäkehiä, joiden kauppareiteillä ei ollut avaruusrosvoja tai muita levottomuuksia.3

Näin Kauppaliiton ja Naboon välinen ”kauppasota” oli nähtävissä tiheästi asutetun keskuksen ja harvemmin asutetun periferian välisenä selkauksena: Kauppaliiton pääkonttori sijaitsi lähellä galaktista keskusta ”siirtokunnissa”, kun taas Naboo oli aivan Tasavallan ja ”keskikehän” ulkolaidalla.4 Itse kauppasota taas liittyi pitkälti Kauppaliiton oikeuteen pysyä verovapaana suhteessa Tasavaltaan. Kauppasulku paransi Kauppaliiton neuvotteluasemaa senaatissa, kun taas sen vaikutukset Naboolle olivat parhaillaankin jälkiajatus.

Episodi 1:n jälkeen keskikehälle tuli ilmeiseksi ettei sen tarpeita voitu saavuttaa Tasavallan poliittisen järjestelmän piirissä. Irtautumalla Tasavallasta Itsenäisten järjestelmien valtioliitto pyrki luomaan tilanteen jossa poliittiset päätökset suosivat sen jäsenvaltioiden tarpeita, eivätkä olisi jatkuvasti pelinappuloita joissa sille merkittävät poliittiset kysymykset (kuten armeija tai kauppareittien esteetön kulku) jäisi senaatissa vain muiden asioiden merkityksettömiksi pelinappuloiksi.

Tasavallalle irtautuminen kuitenkin tarkoitti sisäkehän vaatimien raaka-ainevarantojen (mukaanlukien ruokaturvan) joutumista vieraan valtion alueelle. Avaruusrosvojen vuoksi rakennettu robottiarmeija taas nähtiin uhkana Tasavallalle – mitä jos valtioliitto olisi laajenemishaluinen?

Demokratiapuutteen lisäksi haluaisin vielä nopeasti lisätä Tasavallan (ja valtioliiton) mutkattoman asenteen niin robottiorjuuteen (robottien ”pidäkepultit” estivät niitä toteuttamasta vapaata tahtoa), jedien harjoittamaan vauvojen kidnappaukseen, kuin ihmisoikeuksienkin puutteeseen5. Kaikesta päätellen oikeus älyllisen olennon arvoiseen elämään oli vain galaksin yläluokalla, johon pääsi vain siihen syntymällä: sosiaalista liikkuvuutta ei ollut.

Voi vain miettiä kuinka paljon Anakin Skywalkerin ailahtelevasta luonteenlaadusta tuli tietoudesta että hän eli yltäkylläisyydessä mutta äitinsä oli edelleen orja: fakta jota kukaan tämän lähipiirissä ei mitä ilmeisemmin halunnut tunnustaa. Toisaalta Anakin oli orjana saanut kokea rakkautta ja läheisyyttä, jonka hän ”vapaana” jedinä joutui itseltään jo ryhmäpaineenkin vuoksi julkisesti kieltämään: kaapissa eläminen on raskasta.

Tämä Anakinin elämän kaksijakoisuus jo itsessään rakensi Anakinille kokemuksen vain toisista kahleista joka olisivat johtaneet ritarikunnasta eroamiseen ellei kloonisodat ja Palpatinen toistuva puhe senaatin korruption hävittämisestä olisi pitänyt häntä Coruscantissa. Lisäksi sodan aikana tapahtunut nousu jedihierarkiassa aina neuvostoon asti samalla kun häntä edelleen kohdeltiin ulkopuolisena JA ”Valittuna” auttoi ymmärtämään että senaatti ei ollut ainoa paikka jossa oli päivänvaloa kestämättömiä asioita. Siis muitakin kuin vauvojen erottaminen vanhemmistaan ja aivopesu.6

Keisarikunta ja Liitto Tasavallan palauttamiseksi

Tähtien sodan galaksi alkuperäisen trilogian aikana. Keisarikunnan rajoja ei ole merkitty. Yleisesti voidaan sanoa että että mikäli Keisarikunta ei ole tunnustanut jonkun alueen itsenäisyyttä (nämä merkitty), katsoo Keisarikunta niiden kuuluvan sen toimivaltaan. Huomaa kauppareitit. Galaksin läpi kulku tunnettujen kauppareittien ulkopuolella on vaarallista, jopa mahdotonta. Niinpä etäisyys keskustaan on laskettava pääsynä kauppareitille, ja edelleen kauppareittiä pitkin keskustaan. Galaksin keskustassa on valtava musta aukko, jonka läpi kulku on mahdotonta. Galaksin länsiosat ovat täysin tutkimattomia.

Tasavallan muutos Keisarikunnaksi ei Palpatinen julistuksesta huolimatta tapahtunut hetkessä. Kehitys alkoi kun senaatti nimesi Palpatinen ensin liittokansleriksi, ja sitten myöhemmin laajentamalla liittokanslerin valtaoikeuksia7.

Keisarikunnan perustamisen jälkeen valtaa siirrettiin pois senaatin nepotistisilta perheiltä antamalla entisen Tasavallan armeijan johtohenkilöille valtaa myös siviilipuolella (alueellisten armeijoiden johtajien nimeäminen moffeiksi, jotka raportoivat suoraan keisarilliselle valtioneuvostolle). Näin senaatti jäi hiljalleen kumileimasimeksi, joka lopulta hajoitettiin Episodi 4:n alussa (kun keisariksi nimittämisestä oli kulunut 19 vuotta).

Vaikka Palpatine oli sith-valtias, ei hän voinut hallita valtaosaa tunnetusta galaksista vain omalla tahdonvoimallaan. Kuten kaikki autoritääriset ja/tai absoluuttiset valtiaat, pysyi Palpatine vallassa osin pitämällä huolta että merkittäville poliittisille tahoille Keisarikunta tarjosi vakautta ja mahdollisuuksia jotka katoaisivat hänen mukanaan. Esimerkiksi suurkauppiaille Keisarikunta lupasi yhtenäisen ja helposti ymmärrettävän toimintaympäristön, tavalliselle väestölle Keisarin julkiset korruptionkitkemisohjelmat mahdollistivat liiketoiminnalla rikastumisen. Sotilas- ja hallintoura taas mahdollisti etenemisen Keisarikunnan poliittiseen ytimeen asti: kuka vain upseeri saattoi nousta aina moffiksi asti, ja toisaalta valtioneuvostossa oli myös virkamiehiä. Mikään tästä ei olisi onnistunut Tasavallassa.

Hallinto ei tietenkään ollut todellisuudessa taivaspaikka: Tasavallan ongelmia ei niinkään ratkottu, vaan kuten Gordionin solmu: halkaistiin. Sisäkehän tarpeet keski- ja ulkokehän resursseihin ratkaistiin miehittämällä järjestelmiä ja turvautumalla orjatyövoimaan (mm. Chewbaccan kotiplaneetta Kashyyyk). Koska miehitetyt järjestelmät olivat ihmisvähemmistöisiä, tarkoitti tämä jo Tasavallan aikana alkaneen ihmisrodun ylivertaisuuden kanonisointia osaksi virallista politiikkaa.

Toisaalta Keisarikunnassa oli myös tietoinen valuvika: Palpatinella ei ollut suoraa perillistä, eikä poliittisesti lukutaidoton Anakin Skywalker olisi sellaiseksi sopinut. Vaikka Palpatine lupasikin Vaderille tämän olevan kruununprinssi (tai ainakin Vader uskoi asian sen verran varmaksi, että päätti puhua siitä Lukelle), ei tällä ollut tähän mitään muodollisia mahdollisuuksia. Jo esiosien perusteella Anakinin kyky lukea poliittisia liikkeitä oli olematon, ja Keisarikunnan perustamisen jälkeen Vader tyytyi keskittymään johtamaan muutamia jedejä jahtaavia inkvisiittoreita erillään muusta valtionhallinnosta. Alkuperäisen trilogian alkuun mennessä Vaderilla oli muodollisesti korkea asema sotavoimissa (hänet päästettiin Kuolontähden neuvotteluhuoneeseen), mutta amiraalit eivät tunteneet hänen suhdettaan keisariin, ja pitivät tätä parhaillaankin kanssaan tasa-arvoisena. Vader itse taas tunnusti suurmoffi Tarkinin itseään ylemmäksi. Mikäli Palpatine olisi kuollut Vaderin jäädessä eloon, ei hänellä olisi ollut mahdollisuuksia vakuuttaa valtakunnan kuninkaantekijöitä valtapyrkimystensä oikeutuksesta. Parhaassakin tapauksessa hän olisi saavuttanut muodollisen valta-aseman, jossa todellinen valta olisi jäänyt tämän neuvonantajille ja muille korkea-arvoisille sidosryhmille. Vaderin paras mahdollisuus keisarin kuollessa olisikin ironisesti ollut senaatin palauttaminen ja vahvistaminen, jolloin tämä olisi voinut huolehtia korruptionkitkemisestä (joka kaikesta päätellen oli tämän erikoiskiinnostuksenkohde). Todennäköisesti valta olisi myös vähemmän dramaattisen hallitsijan kuolemantapauksen tilanteessa päätynyt suoraan tai epäsuorasti Thrawnille.

Yllämainitusta johtuen Liitto Tasavallan palauttamiseksi (eli Kapinaliitto) muodostui valtansa menettäneistä galaksin sisäkehän nepotisteista jotka olivat paitsi juuri käyneet sisällissodan ajaakseen Keisarikunnan myöhemmin toteuttamaa politiikkaa, niin olivat myös suoraan vastuussa Keisarin valtaannoususta. Niinpä Kapinaliiton johto koostui sellaisista hyvässä maineessa olleista politiikoista kuin entinen sisäkehän järjestelmäkuvernöörintytär ja senaattori Mon Mothma, ja sisäkehän järjestelmäkuninkaalliset ja senaattorit Bail ja Leia Organa; toisaalta sotatarvikkeista ja sotilaista vastasivat ennenkaikkea aiemman valtioliiton jäsenet, tai muuten ulkokehän miehityksestä tai sen riskistä kärsivät järjestelmät kuten Mon Cala ja Tatooine.

Kapinaliitto glorifioi jedejä Tasavallan sotilasarvovallan ilmentymänä (Leia Organalle Obi-Wan Kenobi oli ”kenraali Kenobi”). Samalla Obi-Wanille ja Yodalle oli selvää ettei Luken ja Leian perimästä puhuta, eikä myöskään Kloonisodan yksityiskohdista. On kyseenalaista tiesikö Luke ja Leia taaperoiden kidnappauksista ja aivopesusta, tai jedien asemasta senaatin (ts. Mon Mothman ja kavereiden) käsikassaruudesta kloonisotien aikana.

Sanomattakin on selvä, ettei tässäkään historianvaiheessa ketään toimijaa kiinnostaneet robottien oikeudet. Edes biologisten olentojen orjuutusta ei suoranaisesti tuomittu. Kapinaliitto ei hyväksynyt orjuutusta, mutta tämä johtui ilmeisesti enemmänkin Keisarikunnan kokonaisia järjestelmiä ja lajeja koskevasta käytännöstä, ei siksi että käytäntö olisi pienemmässä mittakaavassa ollut kauhistus. Uuden tasavallan muodostuksen yhteydessä orjuus kiellettiin, mutta velkaorjuus pysyi yleisenä käytäntönä.

Uusi tasavalta ja Ensimmäinen ritarikunta

Kapinaliiton voiton myötä se uudelleennimesi itsensä Uudeksi tasavallaksi. Keisarillisten joukkojen kanssa tehtyjen voitonehtojen myötä Uusi tasavalta laajensi valtansa tunnettujen järjestelmien yli, mutta salli entisten sisäkehän keisarillisten kuvernöörien säilyttää asemansa, mikäli nämä vannoivat uskollisuutta uudelle valtiojärjestelmälle. Keisarikunnan sotavoimat pakenivat Tuntemattomille vyöhykkeille.8

Koska Uusi tasavalta oli vieläkin kaksijakoisempi kuin tätä edeltänyt Vanha tasavalta (sisäkehällä vanhat nepotistit ja entiset keisarilliset; ulkokehällä entinen valtioliitto ja orjuutetut järjestelmät) olivat ristiriidat alusta asti selkeitä. Näiden tahojen yhteistyönä rakennettu Uusi tasavalta pyrki mahdollisimman hajautettuun valtaan. Nyt Tasavallalla ei olisi yhtä pääplaneettaa, vaan sitä siirrettäisiin muutaman vuoden välein vaalitulosten perusteella. Tämän pitäisi vähentää keskuksen ja periferian välistä jännitettä. Sotajoukot vähennettäisiin murto-osaan siitä mitä ne olivat kloonisotien aikana.

Ongelmat kuitenkin jäivät. Uudella tasavallalla ei ollut minkäänlaista koulutusta (kokemusta tai poliittista broilerointia) uusien politiikkojen kouluttamiseksi. Vanhasta tasavallasta peräisin olleet nepotistit olivat tottuneet vetämään kotiinpäin, ja ulkokehälle jokainen poliittinen kamppailu oli mahdollinen elämän ja kuoleman kysymys.9 Kun järjestelmässä ei ole luottamusta kanssapelaajaan, on sen tuho vain ajan kysymys.10

Sisäkehän ihmisvaltaiset ja keskenään homogeeniset valtiot halusivat yhä enemmän keskusjohtoa (ymmärrettävästi: parin vuoden välein muuttava pääkaupunki on aivan järjetön ajatus) ja samalla muistelivat nostalgisesti keisarikunnan aikoihin, jolloin ”junat kulkivat aikataulussa”. Samanaikaisesti keskikehän planeetat kärsivät jälleen avaruusrosvoista ja pelkäsivät joutumista sisäkehän kotiinpäinvedon uhriksi. Senaattoriksi palannut Leia Organa yritti rakentaa kehien välille kompromissia, mutta tämän paljastunut asema Vaderin tyttärenä tuhosi poliittisen uran ja kaikki rauhanomaiset vaikutusmahdollisuudet. Kaiken tuoksinnassa Organalle kuitenkin selvisi että sisäkehä suunnitteli Tuntemattomille vyöhykkeille paenneiden sotajoukkojen avustuksella vallankaappausta. Senaattiin jääneiden keskikehäystäviensä avulla Organa alkoi kaapata sotajoukkojen sisäkehille lähettämiä ”avustuspaketteja”, luoden näin oman yksityisarmeijan jolla hyökätä avaruusrosvojen kimppuun ja samalla valmistautuen uuteen sotaan.

Omalta osaltaan Ensimmäinen ritarikunta luotti ensin Thrawnin paluuseen ja myöhemmin uuden johtajan nousemiseen. Palpatinella ei ollut ollut minkäänlaista aikomusta luovuttaa valtaansa Vaderille TAI Thrawnille. Tämän vuoksi hän oli aivan vallankaappausyrityksensä ensimetreistä lähtien panostanut klooniteknologian kehitykseen (kloonitehtaan perustuminen oli tapahtunut samaan aikaan Naboon hyökkäyksen kanssa).11 Ajatus oli että onnistunut kloonaus johtaisi mahdollisuuteen siirtää Palpatinen aivot aina uuteen kehoon, näin poistaen tarpeen vallanperimykselle.12 13 Tämä ei toki onnistunut.

Mitä sitten tapahtuu?

Tarinan jatko on tietenkin avoin. Lucasin asetelma on siitä kuitenkin nerokas, että perusongelmaa on vaikea ratkaista ilman että Tasavalta jakaantuu kahtia (ja onnistuu samanaikaisesti suojelemaan itseään Tuntemattomilta vyöhykkeiltä tulevalta ulkoiselta uhalta). Kahtiajako ei kuitenkaan liene todennäköistä jo senkin takia, että keskikehä on maalaiskuntamaisesti sisäkehien ympärillä, ollen riippuvainen sisäkehän läpi kulkevista kauppareiteistä sisäisen yhtenäisyytensä varmistamiseksi. Toisaalta sisäkehät tarvitsevat ulkokehiltä ruokaa ja resursseja.

Elokuvissa tarinankerronta päättyy (toistaiseksi) noin 35 vuotta Yavinin taistelun jälkeen. Legendoissa aikajana jatkuu noin 100 vuoden päähän tästä eteenpäin. Merkittävinä eroina tähän mennessä tapahtuneeseen on Legendojen siirtymä ensin Keisarikunnan jäänteiden aiheuttamasta uhasta (noin 0…8 vuotta keisarin kuoleman jälkeen) itse galaksin tuntemattomaksi jääneiden paikkojen tutkimiseen, joista yllättävän usein löytyy joku laajemman galaksin unohtama superase (8…14 vuotta keisarin kuoleman jälkeen).

Tämän jälkeen kirjoissa käsiteltiin galaksin ulkopuolelta tulleiden bioteknologiaa käyttävien, Voimalle sokeiden avaruusolioiden armadan vaikutusta galaksille. Kolmannes galaksin väestöstä kuolee valtavissa pommituksissa. Käy ilmi, että Palpatine ei rakennuttanut Keisarikuntaa vain hevospatsaaksi, vaan koska halusi varmistaa että galaksi olisi valmistautunut tulevaan sotaan (näin Palpatine ei olisi ollut avaruushitler, vaan avaruusstalin). Galaksin kuolemanluvut nousevat niin korkeiksi nimenomaan koska Uusi tasavalta on räjäyttänyt Kuolontähdet ja kaikki muut naftaliinista löytyneet superraseet.

Tämän jälkeen kirjoissa siirryttiin käsittelemään sodan jälkeistä Uuden Tasavallan ja Keisarillisen jäänteen yhdistymistä Galaktiseksi liitoksi, ja sen aiheuttamia poliittisia seurauksia entisille sotasankareille ja heidän lapsilleen. Sarjakuvissa taas hypättiin sata vuotta eteenpäin, jolloin Galaktinen liitto on hajonnut sith-imperiumiin, poliittisesti neutraaliin Keisarikuntaan joka kouluttaa Voimankäyttäjiä rauhanturvaajiksi, sekä näistä kahdesta erillistä Jedi-ritaristoa, sekä Luken lapsenlapsenlapsen vaeltelua näiden kolmen ryhmän välillä palkkionmetsästäjänä. Kumpikin näistä tarinoista päättyi enemmän-tai-vähemmän kesken Disneyn ostettua LucasFilmin.

Alaviitteet:

  1. Olettaenkin että äänestäjiä oli Pyhässä saksalaisessa keisarikunnsasa vain kahden käden sormilla laskettava joukko. Kts. Wikipedian artikkeli Vaaliruhtinas. Vastaavia vaalikunkaita oli myös Suomessa: ennen Vaasoja Ruotsin kuninkaat eivät olleet periytyviä, vaan hallitsijoiksi aikovat kiersivät maakunnat ja hankkivat tätä kautta tarvittavan kansansuosion. Tässä merkityksessä Ruotsi aloitti maakuntien sotilasliittoumana. Ajan kanssa vaalikuninkuuden merkitykset pohjoismaissa muuttuivat: Norja jatkoi vaalikuningas-järjestelmässä muodollisesti 1800-luvulle, mutta äänestetty kuningas oli aina ”sattumalta” sama kuin Tanskan absolutistinen monarkki. Historiasta puhuttaessa termistöön liika nojautuminen on siis oma riskinsä: sanan muodollinen merkitys voi muutamassakin vuodessa kääntyä täysin erillaiseksi käytännöksi. ↩︎
  2. Kuuluisin suomalainen tuottaja-osuuskunta on Valio. Muutenkin osuuskunnat voivat olla merkittäviä suomalaisia poliittisia toimijoita. Esimerkki Valion vaikutusvallasta on koulujen seinällä olevat (olleet?) Maito- ja Terveys ry:n (vuoteen 1958 Suomen maitopropagandatoimisto) mainokset, jotka osaltaan vaikuttavat maamme kansainvälisesti erittäin korkeaan maidonkulutukseen. Toisaalta kuntapolitiikan kaavoitus tapahtuu edelleen pitkälti Suomen osuuskauppojen liiton (SOK) ja Keskon tarpeiden mukaan, mihin puolestaan on liittynyt Lidlin vaikeudet löytää eri asutuskeskuksista kauppapaikkoja. Kuluttaja-osuuskunta Tradeka puolestaan on merkittävä valtakunnallinen vaalirahoituksen jakaja ja yhdistystoiminnan tukija. ↩︎
  3. On myös huomattava että ihmislaji oli alkuperäisväestönä merkittävässä osassa sisäkehän järjestelmiä. Sikäli kun ihmisillä oli merkittävä poliittinen asema keskikehän ulkopuolella, kyse oli kolonialistisista projekteista kuten Naboo. ↩︎
  4. Vastaavia poliittisia jännitteitä voi nähdä myös Suomessa. Kuntavaaleissa valtaosa kunnista äänestää vuodesta toiseen Suomen keskustan suurimmaksi puolueeksi, kun taas asutuskeskuksissa suurin puolue on yleensä kokoomus. ↩︎
  5. Pelkästään kloonien tilanne oli tragedia: kaksinkertainen kehitysnopeus tarkoitti että fyysisesti aikuiset kloonit olivat sodan alkaessa henkisesti edelleen kymmenvuotiaan tasolla ja sodan loppuessa teini-iässä. Armeijassa heidän elossapysymistään ei priorisoitu muuten kuin armeijan koon tarpeiden kautta. ↩︎
  6. Anakin Skywalkerin äiti jäi Tatooinelle orjaksi, vaikka pojan lähipiirissä lienee ollut useita joilla olisi ollut varaa ostaa ennenaikojaan vanhentunut nainen vapaaksi. Owen Lars onnistui tässä vaikka oli huonotuloinen talonpoika. Todennäköisesti käsiä vaihtanut summa oli pienempi kuin muutaman päivän vuokra itsemurhayksiössä Coruscantissa. Toisin kuin muut jedit, Anakin oli erityinen siinä että hän muisti äitinsä. Muille kasvaminen robotti-lastenhoitajan kanssa keskellä hulvattoman eriarvoista luokkayhteiskuntaa oli normaalia. ↩︎
  7. Tämä oli sama periaate jolla Hitler nousi valtaan: hänet nimettiin liittokansleriksi, ja käytti saamaansa valtaa yhdistämällä presidentin ja liittokanslerin tehtävät Johtajaksi. ↩︎
  8. Tämä oli allegoria Saksan vähempiarvoisille natseille antamasta vastuuvapaudesta. Monet natsit olivat merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja heillä oli tietoa ja suhteita joita ilman valtion uudelleenrakennus olisi ollut mahdotonta. Keskeisimmissä rooleissa olleet tekijät pakenivat tunnetusti Argentiinaan. Tämä erotuksena siitä mitä Irakissa tapahtui Saddam Husseinin jälkeen: Yhdysvallat kielsi julkiset virat kaikilta vähääkään Husseinin kanssa tekemisissä olleilta. Näin roolit vapautuivat yhdysvaltalaista sotapropagandaa tuottaneille Husseinin vihamiehille. Järjestely hyödytti suuresti jälleenrakennuksesta vastuussa olleita yhdysvaltalaisyrityksiä. ↩︎
  9. Toimiva demokratia vaatii jaetun kokemuksen siitä että jokaisella poliittisella toimijalla on rajattomasti mahdollisuuksia uuteen yritykseen. Jos on olemassa pelko siitä että yksi poliittinen taho pyrkisi sementoimaan politiikkansa seuraukset vaalien ulkopuolelle (ts. toistoja ei enää olisi), ei muille tahoille kannata jäädä odottamaan vaalitulosta mikäli sillä on mahdollisuus vallankaappaukseen tai vilunkipeliin. Tämä on se Karl Popperin ”suvaitsemisen paradoksi”: jos näyttää siltä ettei joku suvaitse olemassaoloasi tai hyväksy uusintatoistojen mahdollisuutta, niin väkivalta on ainoa pitkällä aikavälillä toimiva strategia. Muuten yhdet hävityt vaalit ja olet kuollut. ↩︎
  10. Viime kädessä tämä johti Suomen sisällissotaan: koko poliittinen järjestelmä oli rakentunut Venäjän puskemiseen rajan toiselle puolelle. Kun tämä elämän ja kuoleman kysymys oli ratkaistu, ei silloisilla politiikoilla ollut taitoa käsitellä sisäpoliittisia kysymyksiä muuten kuin elämän ja kuoleman kysymyksinä. Lopulta merkittävä määrä politiikkoja ja muita ”epätoivottuja henkilöitä” tapettiin ja jäljellejääviä kiellettiin osallistumasta politiikkaan. ↩︎
  11. ”Keisari kloonaa itsensä” oli yhdeksännessä episodissa melkoinen hatustaveto. Juonenkäänne ei kuitenkaan ollut aivan yllättävä: ”Imperiumin perillisessä” (suomentanut WSOY) Luke ja kaverit tuhoavat keisarin tätä tarkoitusta varten rakennuttaman kloonifarmin. Muutamaa vuotta myöhemmin Dark Horsen sarjakuvassa ”Musta Keisari” (suomennettu kahdesti Egmontin ja readme.fi:n toimesta) Keisari tekee uuden lavallenousun juuri näin noin kahdeksan vuotta kuolemansa jälkeen. ↩︎
  12. Tähän liittyy muuttuvassa yhteiskunnassa omat ongelmansa. Mitä kauemmin joku on vallankahvassa, sitä enemmän hän vieraantuu laajemmasta todellisuudesta, ja sitä enemmän hän on riippuvainen mielistelijöidensä poliittisesta tuesta. Samalla riski palatsivallankumoukseen tai talonpoikaiskapinaan kasvaa. ↩︎
  13. ”He pelastivat Hitlerin aivot” on toistuva juonenkäänne spekulatiivisessä fiktiossa, mukaanlukien sarjakuvissa. ↩︎

Kevyttä omakustannespefiä verkossa ja Amazonissa

Viimeisen parin vuoden ajan on aivot käyneet ylikierroksilla enkä ole sen vuoksi juuri onnistunut edistämään opintoja tai lukemaan mitään ns. maailmankirjallisuutta .

Sen sijaan olen tutustunut netissä julkaistuun omakustannespefi-kuplaan ja lukenut sen tuotoksia tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Valtaosa näistä (jopa lajissaan erinomaiseksi arvostetuissa) teoksissa on ongelmia tarinankuljetuksessa, kustannustoimituksessa tai maailmanluonnissa, mutta löytyy joukosta myös teoksia jotka kaikin mitatuin standardein ovat parempia kuin mitä genrekustantamot takavuosina ovat tuoneet myös Suomessa kirjakauppoihin myyntiin.

Pala kirjoittajan seurauslistasta Royal Road-palvelussa.

Valtaosa allaolevista teoksista on julkaistu luku kerrallaan yhdessä tai useammassa palvelussa ilmaiseksi. Julkaisuvauhti on riippunut kirjoittajasta: osa julkaisee lyhyitä lukuja (tai niiden osia) päivittäin, osa isompia tekstimääriä harvemmin. Lukija voi halutessaan lukea 5…20 lukua pidemmälle lahjoittamalla rahaa Patreonissa, tai sitten ostaa (ammattimaisesti kirjoitettujen sarjojen kohdalla) sarjan osia Amazonista enemmän-tai-vähemmän huolellisen editointityön jälkeen noin 500 sivun ryhmissä, hintaan noin 6€/kpl (teokset löytyvät myös Kindle Unlimited -palvelusta hintaan 12$/kk), mutta palvelu ei ota vastaan rekisteröitymisiä Suomesta). Kirjajulkaisun yhteydessä niistä yleensä julkaistaan myös ammattilukijan tekemä äänikirja. Osa teoksista poistetaan ilmaiseksi luettavista kirjaversion julkaisun yhteydessä, mutta osa tekijöistä jättää ilmaisversion nähtäville.

Itse olen lukemista valinnut vaihtelevasti Amazonin algoritmin perusteella Kindlestä tai Royal Roadin suositusten kautta: jälkimmäisessä tapauksessa olen käyttänyt Chromen lisäosaa WebtoPub luodakseni ekirjanlukijaan sopivia tiedostoja kirjoista: näppärä: parin minuutin työllä lisäosa lataa satoja sivuja ja formatoi helppolukuiseen muotoon. Suosittelen: ei sitten tarvitse istua koneen ääressä.

Koska teokset ovat lähes järjestään kirjoitettu kiireellä ja ilman sivumäärävaatimuksia, vertautuvat lopputulokset vuosituhannen vaihteen spefi-tv-sarjoihin (Buffy, Star Trek, Stargate SG-1, Xena yms.) joissa on mielekästä pohtia hyvyyttä juonenkuljetuksen ja juonenrakennuksen pohjalta ”per jakso” (yksi lukusessio), ”per tuotantokausi” (kirja) ja ”per sarja” (kokonaisuus, loppuratkaisu).

Valtaosa kirjoittajista todennäköisesti saa kirjoituksistaan vain taskurahoja, mutta menestyneemmät (joihin alla olevat suositukset lähes järjestään perustuvat) kykenevät saavuttamaan siedettävän kokotyöpalkan, mikä osaltaan vaikuttaa julkaisutahtiin, julkaisujen pituuteen, ja laatuun (sekä todennäköisyyteen että teokset katoavat verkkosivulta ja ilmestyvät Amazoniin).

J. M. Clarke: Mark of the Fool

J. M. Clarke: Mark of the Fool (osa 1).

Narrin merkki on D&D -pastissi, ja tässä luokassaan huomattavasti parempi kuin yksikään lukemani TSR/WoTR:n romaani.

Syrjäisessä saarivaltiossa asuva Alex Roth on vuosien työn jälkeen saanut hyväksymiskirjeen merentakaiseen velhojen yliopistoon. Valitettavasti kirje saapuu samana päivänä kun paikallinen jumala pakkovärvää hänet käsivarteen ilmestyvän tatuoinnin muodossa yhdeksi viidestä valtakuntaa hirviöarmeijalta suojelevasta Sankarista. Tarkemmin hänet on valittu Narriksi: muiden Sankareiden apupojaksi, joka kykenee opettelemaan taidon kuin taidon nopeutetusti, mutta ollen täysin kykenemätön väkivaltaan, oli kyse sitten aseiden käyttö, taisteluloitsut, tai -rukoukset. Loistava lisä mihin tahansa seikkailuryhmään, siis: Narri kokkaa, puhdistaa haavat, etsii ja purkaa ansoja, kantaa ja korjaa varusteet, hoitaa suunnistuksen, opettelee paikallisten kielet ja kulttuurin, jne. Maagisen pasifismin pakottamana Narrit myös lähes poikkeuksetta kuolevat nopeasti (elleivät yritä paeta rintamasta), mikä osaltaan vaikuttaa siihen ettei heitä juuri arvosteta muiden Sankareiden tai Sankareiden nimellisesti johtaman armeijan silmissä.

10-osainen sarja kertoo Alexin pakenemisesta yliopistoon metsästystä harrastavan tyttöystävänsä ja alakouluikäisen pikkusiskonsa kanssa. Ongelmia aiheutuu paitsi tatuoinnin aiheuttamasta opiskeluvaikeuksista (lähes kaikki loitsut kun soveltuvat aseiksi), niin karannutta Sankaria jahtaavista papeista ja hirviöistä. Sarjan edetessä panokset koventuvat lukukausirahojen keräämisestä hirviöarmeijan syntyperän tutkimiseen: nopeasti kun käy ilmi että kellontarkkuudella valtakuntaa jo vuosituhansia (!) uhannut armeija on täysin ainutlaatuinen ilmiö.

Kirjat ovat erinomaisia toimintafantasia-genressä. Alkuperäisen julkaisumuodon (viisi lyhyttä lukua viikossa) vuoksi juonenkuljetus on nopeatempoista ja jatkuvasti eteenpäin menevää. Sarja oli alunperin tarkoitettu trilogiaksi, mutta sisältöä oli enemmän kuin kolmeen kirjaan mahtui. Teokset säilyttävät laatunsa läpi kahdeksannen osan, mutta nyt keskenoleva (ilmeisesti viimeiseksi jäävä) sisältää ymmärettävästi jälkilöylyjen vuoksi tavallista enemmän fiilistelyä.

Linkki kirjan julkaisusivuun Royal Road-palvelussa. Palvelusta löytyy seitsemän ensimmäistä lukua, sekä kahdeksannen ja yhdeksännen (joista jäljempi kesken) luvut. Loput voi ostaa Amazonista.

Peter J. Lee: Dear Spellbook

Dear Spellbook (osa 1).

Rakas loitsukirjani on toinen D&D -pastissi. Vanhempiensa tutkimustyön vuoksi teini-ikäinen Tal on elänyt koko elämänsä matkalaukkuna ympäri fantasiamaailmaa. Muutamassa päivässä elämä menee täysin sekaisin vanhempien kuollessa karavaaniin kohdistuneessa iskussa. Vaihtoehtojen puutteessa Tal päättää seurata seikkailijaryhmää kostoretkelle, päätyen lopulta uutta loitsukirjaa rikkaampana Risteyksen kauppalaan… jossa joutuu murmelipäivän kohteena elämään samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Ainoat merkit vaihtuvista päivistä ovat Talin lisääntyvät muistot ja tietenkin loitsukirja, johon Tal alkaa tylsyyttään kirjaamaan ensin muistojaan edeltäviltä päiviltä, ja sitten yrityksiä ratkaista murmelipäivän arvoitus.

Sarjasta on kirjoitettu ensimmäinen, murmelipäivää käsittelevä trilogia. Tämän jälkeen kirjailija teki aikahypyn sadan vuoden päähän, sanoen tarvitsevansa aikaa ja lisäkokemusta ennenkuin oli valmis kirjoittamaan Talin seikkailuja eteenpäin. Päätös lieneekin hyvä, sillä Talin (murmelipäiväkertomusten väliin sijoitetut) muistot karavaanin tuhosta Risteykseen ovat teoksen vähiten mielenkiintoisin osuus. Kun Tal sitten alkaa selvittämään mitä kauppalassa ja sen ympärillä tapahtuu (tapahtui?) kohtalokkaana päivänä, nousee kirjoituksen kiinnostavuus huimasti.

Kolme ensimmäistä kirjaa löytyy Amazonista. Spin-off (jota en ole lukenut) löytyy ilmaiseksi Royal Roadista.

Azalea Ellis: A Practical Guide to Sorcery

Käytännön ohje loitsimiseen tuo mieleen nuorempana lukemani Dickensin kirjat luokkaretkiä tekevästä päähenkilöstä, joka ei koskaan voi luottaa hyvän onnensa jatkumiseen siinä pelossa että menneisyys saa nykyhetkestä kiinni.

Siobhan Naughtin kleptomaani- ja huijari-isä varastaa vihapäissään velhoyliopistosta arkeologien juuri löytämän satoja vuosia vanhan loitsukirjan. Mies jää kiinni, muttei ennenkuin ehtii antamaan kirjan edelleen tyttärelleen ja käskien tämän juosta. Muutamissa viikoissa virkavaltaa pakoilevasta, muutamia yksinkertaisia loitsuja osaavasta Siobhanista tulee poliisien ja teollistumisen alkuun päässeen Gilbrathan alaluokan silmissä myyttinen velho ja mestaririkollinen. Samalla Siobhanin haave rikkoa luokkarajoja ja päästä velhokouluun stipendillä muuttuu kiinnijäämisen pelossa mahdottomaksi. Ratkaisuksi nousee kyseenalaisen maineen myötä avautuvat ovet alamaailmassa ja varastetun loitsukirjan välistä tipahtanut amuletti. Pian tummaverinen huijarintytär Siobhan onkin Sebastien Siverling, platinablondi aatelispoika maaseudulta. Mutta kahta todellisuutta on vaikea pitää toisistaan erillään: velka väärille tahoille, poliisien kiristyvä verkko, opiskeluhaasteet vieraassa kulttuurissa ja uteliaat opiskelukaverit ovat vaikea yhdistelmä lahjakkaammallekin tasapainottelijalle.

Tykkäsin monimutkaisesta maailmanrakennuksesta ja moraalisesta epämääräisyydestä. Siobhan on hahmona alunperinkin melko harmaa: elämä huijarin avustajana ja myöhemmin ”mestaririkollisena” ei jätä paljoa vaihtoehtoja jos omaa selviytymistä pitää edes jotenkin arvokkaana. Kuinka pitkään hahmon voi sanoa olevan hyvä, jos selviytyminen vaatii jatkuvaa rajojenrikkomista?

Pidän myös tavasta jolla Ellis onnistui vakuuttamaan minut maailmanjärjestyksen luonnollisuudesta. Usein fantasiakirjallisuudessa tarinan nauttimisen hintana on tehdä uskonhyppyjä siitä miten kuvailtu yhteiskunta on mahdollinen: miksei esimerkiksi Harry Potterin velhot hallitse avoimesti maailmaa, tai miksi maailma ylipäänsä on yhä olemassa, jos ammattikoulupohjalta on mahdollista luoda loitsuja jotka voivat tuhota kokonaisia kaupunkeja?

Käytännön ohjeessa tätä ei tarvitse miettiä: loitsiminen vaatii raaka-aineita ja työkaluja jotka maksavat enemmän kuin mitä työssäkäyvä perhe tienaa useammassakaan vuodessa. Samalla loitsimisen hinta jopa yläluokalle tuodaan hyvin esiin: enemmistö yliopistossa opiskelevista ei kykene edistymään edes alkeiskurssista eteenpäin, ja ajatuskatkos yksinkertaisimmassakin loitsussa tuhoaa parhaillaankin mielenterveyden ja pahimmillaan muuttaen loitsijan maagiseksi kulkutaudiksi. Jos velhot eivät olisi tärkeitä valtakuntien keskinäisen asevarustelun kannalta, lienisi yliopisto jo joko suljettu, tai ainakin rajoitettu teoreettisempiin oppiaineisiin. Kaiken kaikkiaan ei ole vaikea uskoa etteikö näistä lähtökohdista nousisi juuri tällainen yhteiskunta jossa velhon taitojen mittaaminen esimerkiksi kaksintaistelulla tuntuisi huonolta valinnalta: pelon tasapainossa muutamiakin perustaikoja osaava, oikealla tavalla pelottava maine matkaa pitkälle.

Kääntöpuolena Siobhan/Sebastienin elämä on paikoin jopa liian monimutkaista. Ellis tekee parhaansa osoittaakseen etteivät vaikeudet eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, mutta kun ns. surullisten sattumusten sarja alkaa jo lapsuudesta, on vaikea muistaa että tosielämässäkin epäonnet yleensä kasaantuvat aina samoille henkilöille. Ei siksi että he olisivat jotenkin poikkeuksellisen onnettomia, vaan koska ongelmista eroonpääsy vaatii resursseja (suhteita ja rahoja) joiden puutteessa ongelmien moninkertaistuminen ei ole vain mahdollisuus, vaan myös todellisuus.

Toisena ongelmana Ellis on viime aikoina alkanut rakentaa Käytännön ohjeen maailmaa laajemmaksi kirjoittamalla onnettomuusaltiista valokuvajournalistista. Tässä Ellis tekee yleisen virheen jonka tuloksena Siobhan ja valokuvajournalisti törmäävät jatkuvasti toistensa kädenjälkiin, mikä omalla tavallaan venyttää lukijan kykyä eläytyä: vaikka suurkaupungissakin piirit ovat pienet ja ”mestaririkollisen” ja journalistin voi hyvin kuvitella vierailevan samoissa paikoissa, niin ihmisten todennäköisyyttä kohdata ilman suunnittelua on edes täysinäisessä juhlasalissa minimaaliset. Entä kokonaisessa kaupungissa?

Sarjan voi lukea kokonaisuudessaan Azalea Ellisin kotisivuilta, josta kirjat voi myös ostaa omaksi.

Työväenpuolueet Suomessa

Tein muutamia kuukausia sitten Mastodoniin karkean havainnollistamisen suomalaisen työväenliikkeen jakautumisista ja yhdistymisistä, sekä miten puolueet määrittelivät itsensä ideologisesti (ja näin myös suhteessa toisiinsa).

Olen edelleen tähän jokseenkin tyytyväinen, joten ikuistan lopputuloksen blogiin.

Muutamia perushavaintoja ja -huomioita:

  • ”Sosiaalidemokratia” kirjoitetaan nykyään joissain yhteyksissä tuplavokaalilla, mutta näin ei ole SDP:n nimessä. Toisaalta olen kuullut myös sanottavan että puolueen nimi on johdanto ”sosialistisesta” eikä ”sosiaalisesta”, ja siksi tuplavokaalin välttely on perusteltua.
  • Wrightilainen työväenliike eleli säätyvaltiopäivien alla. Tällöin Suomessa ei ollut nykyistä puoluejärjestelmää, vaan liike oli enemminkin valtiopäivillä olevien edustajien yhteenliittymä, samalla tavalla kuin Naisverkosto tänään kokoaa tänään valtiopäivien naisia eri puolueista.
  • ”Läntinen sosialismi” ei ole väärin, mutta olisi pitänyt laittaa ”läntinen marxismi”, joka olisi ollut enemmän oikein.
  • Olen melko tyytyväinen eri aatesuuntausten kuvauksiin. Yritin kirjoittaa nämä tavalla jossa jokainen aatesuuntaus voisi kuulostaa ”parhaalta vaihtoehdolta”, vaikka tietenkin uurnalla käyvänä kansalaisena minulla on oma mielipiteeni joka muodustuu paitsi siitä mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein, niin minkä arvelen toimivan käytännössä.
  • Jälkikäteen hieman harmitti että mitä enemmän ”vasemmalla” (eli punainen) jokin puolue on, sitä oikeammalla se on piirustuksessa. Syy tähän on yksinkertainen: piirrustus aloitti elämänsä muistiinpanoina, joten aloitin vanhimmasta ryhmästä ja etenin alaspäin. Koska kirjoitan oikealla kädellä, niin ”juuret” sitten luistivat enemmän oikealle kuin vasemmalle.
  • Hieman houkuttelisi piirtää mitä tapahtuu sosialidemokraateista vasemmalle, ja näin määritellä maalaisliitto/keskustan sijainti suhteessa kokomukseen ja vihreisiin (puhumattakaan kaikista pienpuolueista jotka elivät ja kuolivat näiden varjossa), mutta en ole vakuuttunut että osaisin määritellä sinisten eri vivahteita tavalla jotka kuvastavat rehellisesti eroja ja voisivat tuntua ”parhaalta vaihtoehdolta” yllä kuvatulla tavalla.

Mielenosoituksista yleisesti (sekä Pridestä, Elokapinasta ja ruokajonoista erityisesti)

Pride-mielenosoitus Tampereella vuonna 2024.

Mielenosoitukset määritellään usein rajatusti keskitettyihin voimannäyttöihin. Unohdetaan että mieltä voi osoittaa myös kantamalla liikkeen symboleita (sateenkaarilippu-pinssi rinnassa tai lippu parvekkeella), kirjoittamalla mielipidekirjoituksia (lehteen, mutta myös blogiin tai yhteisömedioihin yleensä), puhumalla näkemyksistään julkisesti, pistämällä profiiliin emojeja, tai esimerkiksi piirtämällä grafiitteja (enemmän tai vähemmän huolella, ja/tai luvallisesti).

”Asioita joiden puolesta seison: rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; oikeuksia seksuaalivähemmistöille; pelastetaan Maapallo (ilmastokriisiltä; polykriisiltä); eläköön sosialismi. ”Kirjoittajan Mastodon-profiilista löytyviä symboleita.

Muita ihmisiä ei mielenosoitukseen tarvita. En viitsi tässä yhteydessä miettiä syvemminen mitä yhteiskunnastamme kertoo että hyväksytty poliittinen toiminta typistyy yleensä äänestykseen ja ketään häiritsemättömiin joukkomielenosoituksiin: esimerkiksi Pride pitäisi tiettyjen tahojen mukaan olla ”hyvän mielen” festivaali, josta Kokoomusta ei tulisi puolueena rajata pois vaikka nämä äänestävät Priden edustamia arvoja vastaan valtiopäivillä, tai Elokapinan tulisi ennemmin keskittyä roskien keräykseen eikä autoliikenteen estämiseen.

Samalla vaatimukset mielenosoitusten muuttumisesta enemmistölle sopiviksi kansanjuhliksi tai -harrastuksiksi johtavat helposti tilanteeseen jossa ne eivät kykene saavuttamaan niitä tavoitteita mitä ne muodollisesti ajavat: kyse on lopulta kuitenkin nimenomaan vähemmistöön jäävien näkyvyyden edistämisestä. Jos marssi pitää olla enemmistöystävällinen, karsiutuu mielenosoituksesta helposti pois paitsi vähemmän mediaseksikkäät ryhmät (esim. aseksuaalit, transhenkilöt) ja vähemmistöjen vähemmistöt (esim. autismin spektrin oireisiin kuuluu usein neurotyypillisestä poikkeava käsitys seksuaalisuudesta, mutta Pride tapahtumana ei ole kovine äänineen ja korkean väestötiheyden vuoksi erityisen spektriystävällinen).

Suomesta löytyy vastustamisen epäonnistumisesta helppo esimerkki: köyhyys ja ruokajonot. On helppo sanoa ettei hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään tulisi nähdä nälkää (ja asiasta on laaja konsensus eduskunnan keskuudessa), mutta samalla ruokajonot ovat vuosi vuodelta kasvaneet. * Ruokajonoja ylläpitävät tahot ovat 1990-luvun laman alusta asti puhuneet köyhyyden lievittämisen puolesta, mutta tämä ei juuri ole laajempaa kansaa tai päättäjiä kiinnostanut. Päinvastoin, vähäosaisten tuista on jopa leikattu, mukaanlukien viimesijaista kuten toimeentulotuesta.

Köyhyysriski Suomessa 1990 – 2017. Kuvakaappaus artikkelista ”Köyhyys ja köyhyyden pitkittyminen Suomessa” [2020; kirjoittanut Arttu Kauhanen, Marja Riihelä ja Matti Tuomala]

Jos siis pelkkä näkyvyys (Prideen vuosittain osallistuvat sadat tuhannet ihmiset, tai yhä kasvavat ruokajonot) riittäisi, olisi Suomessa huomattavasti sallivampi seksuaalisuutta käsittelevä lainsäädäntö ja matalampi köyhyys. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ei ole vuosikausiin olleet yhtä poliittisesti latautunut asia kuin tällä hallituskaudella. Samanaikaisesti Pride-liikkeen keskuudessa pohditaan mitä ”kirjaimia” Pride edustaa ja kuuluuko yksi niistä mukana bilettäville ”liittolaisille”.

Vielä loppuun kannattaa sanoa jotain lainsäädännön ja kansansuosion suhteesta. Vuonna 2023 kansainvälisesti 80% väestöstä on valmis uhraamaan elintasoaan polykriisin estämiseksi, mutta tämä ei juuri poliittisella kentällä näy. Toisaalta Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten väliset liitot (Pride-asia tämäkin) laillistettiin oikeuden päätöksellä vuonna 1967, jolloin vain 20% kansasta hyväksyi rotujen väliset liitot (enemmistö saavutettiin 1990-luvun toisella puoliskolla).

In U.S., 87% Approve of Black-White Marriage, vs. 4% in 1958

Nämä esimerkit puolesta ja vastaan osoittavat valtiopäivien ja ammattipolitiikkojen työn olevan muutakin kuin toistaa kansan gallupeissa antamia mielipiteitä. ”Kansanedustajuus” ei viittaa siihen että toistetaan kansan mielipiteitä, vaan että tehdään sen pohjalta tutkimuksia ja moraalipäätöksiä: mitä kansa ajattelisi jos sillä olisi pääsy salaisiin materiaaleihin, maan parhaisiin tieteilijöihin, ja rajattomasti aikaa asioiden pohtimiseen?

Jos sen sijaan seurataan vain kannatuskäyriä (tai merkittävien kannatustahojen tahtoa), politiikka muuttuu paitsi lyhytnäköiseksi, niin kuvitteellisen enemmistön diktatuuriksi. Sanon kuvitteellisen, koska jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön jonka toimintaa kuvitteellisen enemmistön edessä vaikeutetaan. Haaveet diktatuurin toteuttamiseen ja ”oikeiden” ihmisten siinä selviytymiseen kertoo joko haaveista luokkayhteiskuntaan jossa ”oikeilla” ihmisillä on erivapauksia lain silmissä. tai sitten ajatuksesta että omat vähemmistöt ovat muuten vain perustavanlaatuisesti hyväksyttävämpiä valtaapitävien silmissä kuin muut vähemmistöt.

Historia ei ole kummallekaan näkemykselle ollut yleisesti kovin hellä.

________

* Yksi kapitalismin erikoisuus suhteessa sosialismiin on ruuan runsas ylituotanto. Esimerkiksi hypermarketeissa merkittävä osa tuoretuotteista jää myymättä, mikä sitten siirretään kaupaksi menevien tuotteiden hintoihin, tehden niistä kalliimpia vähäosaisille. Kaupaksi jäämättömät ruuat sitten menevät roskiin dyykattavaksi tai ”laillisesti” ruokajonoille jaettavaksi.

Fasismin määritelmästä

Kirjoitin tämän alunperin Mastodoniin englanniksi. Jälkikäteen tuli mieli säilyttää tämä myöhempää käyttöä varten, joten kirjoitin tämän laajentaen uusiksi suomeksi.

Daltonien veljekset ja serkukset. Eriarvoisia, mutta kaikki lainsuojattomia. (Paitsi Averell.)

Kun puhutaan fasismista, ajatellaan usein toista maailmansotaa ja erityisesti Hitleriä ja natsipuoluetta. Se on usein ihan riittävä rima puhuttaessa toisen maailmansodan ”pahiksista”, mutta poliittisista aatemaailmoista puhuttaessa paljon jää sanomatta.

Onko se fasismia jos ei tapa juutalaisia? Tai jos ei valmistaudu sotaan? Entä kuinka fasismi eroaa kolonialismista tai Neuvostoliiton marxismi-leninismistä? Monelle nämä asiat tuntuvat olevan vaikeita, eikä ihme: ainakaan omalle sukupolvelleni (Y) nämä asiat eivät auenneet edes lukiossa. Toisen maailmansodan yhteydessä puhuttiin lähinnä keskitysleireistä ja yhteiskuntaopin tunnilla lähinnä suomalaisesta monipuoluejärjestelmästä — jolloin ymmärrykseen jää diktatuurien ja harvainvaltojen mentävä aukko.

Lyhyt tiivistelmä toista maailmansotaa edeltäneestä sadasta vuodesta. Höyrykone keksittiin ja sen myötä nykyaikainen päivätyö. Samalla romukoppaan menivät satojen vuosien aikana kehittyneet käytännöt joiden tarkoitus oli pitää kansan elämä elämisen arvoisena. Elinajanodotus laski englantilaisissa tehdaskaupungeissa 23:een vuoteen (!), ja kilpailun hengessä vastaaviin ennätyksiin päästiin myös muualla.

Kun työläisillä ei ollut äänioikeutta, niin lait suosivat tehtaanomistajia. Esimerkiksi määräaikaisen työsuhteen keskenjättänyt heitettiin linnaan kunnes suostui tekemään sopimuksen loppuun, ja köyhäinhuolto korvattiin vankilamaisilla köyhäintaloilla, joihin joutuneet kodittomat ja muut huono-osaiset joutuivat esimerkiksi pyörittämään vastuksilla vahvistettua juoksumattoa leipänsä eteen (joskus täten tehtiin viljasta jauhoa, mutta myöhemmin myös ihan vain rangaistuksena). Tämä sopi hyvin liberalistiseen ajatusmalliin, jossa jokainen huolehti itsestään. Köyhäintalon tehtävä ei siis ollut niinkään huolehtia heikompiosaisista, kuin piiskata nämä kuntoon jossa nämä olisivat taas halukkaita tekemään töitä. Työ siis tekisi vapaaksi.

Köyhäintalon juoksumatto. Pakollista hauskaa. Lontoon Brixton, 1827.

Seuraavan 80 vuoden aikana tapahtui useita muutoksia: länsimaisissa toteutettiin yleinen äänioikeus, työturvallisuus parani, mutta taloudellinen epätasa-arvo pysyi ja kasvoi. Ja lopulta tuli suuri lama (1929). Tilanne muuttui kestämättömäksi. Antropologi Karl Polanyin (Suuri murros) mukaan tilanteeseen oli pakko löytää ratkaisu valtioiden taholta, tai päätös tehtäisiin niiden puolesta. Tiivistäen: joko järjestäytynyt ay-liike järjestäisi vallankumouksen (sosialismi jne.), omistava luokka tekisi vallankumouksen ja kieltäisi ay-liikkeen (fasismi), tai sitten hallitus alkaisi rakentaa kompromissia luoden hyvinvointiyhteiskuntaa.

Lukija voi halutessaan miettiä miten Suomen teollistuneen etelärannikon vallankumousyritys 1917, tai sisällissodan jälkeinen sisäministeri Ritavuoren murha (1922), ay-liikkeen murto (Vientirauha Oy), vasemmistosympatiaepäilyjen johtaminen väkivaltaan ja kidnappauksiin, sekä ”sisällissodan voiton hedelmien” turvaamiseksi järjestetty Mäntsälän kapina sopii yllä mainittuun kuvioon.

Vastaavia liikkeitä oli myös muualla: Yhdysvalloissa hääri natsimyönteinen America First -liike, ja samanaikaisesti Wall Street yritti lahjoa demokratioita latinalaisessa Amerikassa yhdysvaltalaisten yritysten laskuun tuhonnutta kenraali Smedley Butleria tekemään vastaanvanlaista demokratiantuhoamista myös Yhdysvalloissa.

Gabriel over the White House kertoo Yhdysvaltain presidentin ruumiiseen asettuvasta arkkienkeli Gabrielista, joka julistaa Yhdysvallat fasistiseksi diktatuuriksi. 1930.

Jottei tämä muutu vaikeammaksi, niin lopuksi kysymys-ja-vastaus -formaatilla keskeisiä asioita:

Oliko fasismi sitten vain kolonialismia kotona?
Kolonialismin ydin oli varmistaa että plantaaseilta voitiin tuoda raaka-aineita länsimaihin. Kyse ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ollut sodan tarpeista, vaan tavasta tuhota paikallisten aiemmat elinkeinot, jolloin ainoa tapa pysyä elossa oli myydä alihintaisia tuotteita jalostettavaksi länsimaihin. Siirtomaista luopuminen ei siis johtunut niinkään länsimaiden hyväntahtoisuudesta, vaan siitä että uudet hallinnot lupasivat ylläpitää entisten siirtomaavaltojen yritysten oikeuksia siirtomaiden raaka-aineisiin. Miksi ylläpitää turhaan laajoja sotavoimia kun paikalliset voivat tehdä sen itse? Ja jos hommat menee pieleen, niin aina voi tehdä vallankaappauksen.

Fasismissa ja jälkikolonialismissa oli siis paljon yhteistä: kansan näkeminen suuryritysten palvelijoina. Alkuperäisessä kolonialismissa (jossa kansaa koulutettiin näkemään itsensä alamaisina) ei niinkään.

Onko se fasismia jos ei tapa juutalaisia tai muuten harrasta eugeniikkaa?
Hitlerin politiikka oli monella tavalla ristiriitaista. Jos hän olisi kiinnostunut voittamaan sodan, hän ei olisi uhrannut sotavoimia epäsopivien tappamiseen (sen olisi voinut tehdä sodan voittamisen jälkeenkin; käänteinen taas ei pidä paikkaansa). Poliittisesti aktiivien vangitseminen oli tapa vähentää kritiikkiä hallintoa vastaan, mutta osin kyse oli myös vain yhteiskunnan pakottamisesta hallinnon kannalta ”oikeaan” muottiin: kansa työvoimana, ei kansa oman kohtalonsa valtiaina. Eugeniikka ja ihmiskokeet olivat tuohon aikaan yleistä vähän kaikkialla: se oli tulevaisuudenala. Länsimaat luopuivat siitä tyypillisesti 1960..1970-lukujen aikana. Mukaanlukien Suomi. Lukija voi huvikseen ottaa selvää kuinka ksylitolin terveellisyysvaikutukset saatiin selville.

Keskitysleireillä hihaan ommeltuja symboleja. Niistä pystyi näkemään helposti oliko vanki esimerkiksi (vasemmalta oikealle) poliittisesti aktiivinen, ammattirikollinen, muista länsimaista muuttanut (emigrantti); uskovainen, homo, tai epäsosiaalinen.

Onko se fasismia jos ei sodi?
Hitler uskoi merkantilismiin: 1800-luvun alussa hylättyyn ajatukseen jonka mukaan jokainen ulkomailta tehty ostos heikentää kotimaata. Koska merkantilismi ei toimi, oli Hitlerin politiikka johtanut talouden heikkenemiseen. Sodankäynti oli tapa saada resursseja joita Saksa olisi voinut myös saada tekemällä kauppaa naapureiden kanssa, mutta Hitler ei halunnut.

Itseasiassa, rajojen sulkeminen kaupalta (ts. asettuminen globaalin yhteisön ulkopuolelle) on yksi helpoimmista tavoista tehdä kotimaasta maalitaulu. Jos kotimaasi ei osta/myy tuotteita tai raaka-aineita, niin tehtaittesi pommittaminen ei haittaa pommittajan kotimaan tavarantoimituksia. Ja jos valtio ei ole naapureille velkaa, ei tarvitse myöskään miettiä voiko niitä velkoja maksaa. Niinpä helpoin tapa estää Yhdysvaltain (tai muiden) pommituskampanjat on huolehtia vaikkapa että keskitysleirit tuottavat lenkkareita muiden maiden markkinoille. Esimerkiksi Kiinan keskitysleireillä valmistetaan 2020-luvulla tomaatteja EU:lle.

Mikä ero kommunismilla [eli marxismi-leninismillä; valtiokapitalismilla] sitten on fasismiin?
Teoriassa Neuvostoliitossa oli laajempi demokratia kuin Yhdysvalloissa: koska yritykset olivat valtion omistuksessa, saattoi niiden tuotantotapoihin vaikuttaa äänestämällä. Puolueita oli vain yksi, mutta teoriassa kuka tahansa saattoi olla poliittisesti aktiivinen ja näin nousta luottamustehtävissä aina huipulle asti.

Käytännössä Neuvostoliitto oli lähes koko olemassaolonsa ajan sotataloudessa: sen johtajat pelkäsivät ulkovaltojen hyökkäystä tai ulkovalloista ohjattua palatsivallankumousta. Kummatkin pelot olivat aiheellisia (tai ainakin niille löytyi perusteita), mutta tuloksena teoreettiset oikeudet karisivat eivätkä koskaan muuttuneet käytännöiksi. Loppua kohden Neuvostoliitto pelkäsi jopa farkkuja ja rock-musiikkia. (Paranoialle oli myös syy: ne vasemmistolaiset regiimit jotka yrittivät elää ”normaalia elämää” joutuivat CIA-johdettujen vallankumousten uhreiksi.)

Fasismissa oikeuksien puute ei ole bugi vaan ominaisuus: yleensä armeijan tuella huolehditaan siitä ettei ammattiyhdistysliike tai muu oikeuksia vaativa mielenosoitusliike pääse kehittämään toimintaansa. Keskiössä on aina teollisuuden toimintavalmius. Kuten kaikista neuvostoliittolaisvitseistä muistamme, teollinen toimintavalmius ei ollut koskaan idässä mitenkään suurin prioriteetti.

Onko Kiina sitten fasistinen vai kommunistinen?
En ole Kiina-asiantuntija. Todennäköisempää kuitenkin on että Kiina on ennenkaikkea nationalistinen. Deng Xiaoping kuuluisasti sanoi, ettei ole väliä onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. Kiina on kiinnostuneempi rakentamaan suurvalta-asemaa kuin käymään ideologista sotaa Neuvostoliiton tyyliin. Jos jotain Kiina toteuttaa nyt 1900-luvun länsimaisia askeleita joissa kapitalismi ja imperialismi sekoittuivat luomaan kotimaahan johtavia tulovirtoja.

Muuttuva Mikki Hiiri

Katselin useiden käänteiden kautta tekijänoikeusvapaaksi muuttunutta ensimmäistä Mikki Hiiri-animaatiota, Höyrylaiva-Villeä (Steamboat Willie, 1929). Tämä lienee tullut joskus vuosikymmeniä sitten televisiosta, tuotos ei tuottanut suurempia yllätyksiä.

Melko yksinkertaisten tilannevitsien keskellä ehdin jo hetken miettiä useinpuhuttua Mikin muuttumista ”villistä ja nuoresta” keski-ikäiseksi yrityssymboliksi. Pohdinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun Mikki yllättäen päättää pitää impromptu-esityksen Turkey in the Straw -kappaleesta. Sen ohessa tuleva maskotti repii kissaa hännästä ja kuristaa hanhea (?) ääninäytteiden toiveessa.

Tämä Mikki Hiiri ei olisi hyvää pataa poliisimestari Simo Sisun kanssa, ei vaikka kuinka Yhdysvaltain liittovaltion laki eläinten rääkkäämisestä saatiin kirjoihin vasta 1966. Eli kuvattu toiminta oli laillista!

Koko video löytyy Internet Archivesta: https://archive.org/details/steamboat-willie-mickey

Muuttuva Helsinki

Huomasin että Helsingin kartat ovat jo 1700-luvun lopulta tehty edistyksellisesti kolmiomittauksella, joka tarjoaa lähes satelliittitasoisen mittasuhteiden tarkastelun. (Eli ei mitään kummallisia maanmuotoja jotka eivät ole suhteessa todellisuuteen.)

Helsingin kartta vuonna 1787. Huomaa ettei pohjoinen osoita ylöspäin, ja Esplanadille jatkuva (sittemmin täytön ja maannouseman kadottama) Kluuvinlahti.

Tästä kiinnostuneena vertasin Siltasaaren muutosta päälle 200 vuodessa.

Siltasaaren muutos vuodesta 1787 vuoteen 2023. Maan nousema, mutta ennenkaikkea Töölön sokeritehtaan lahteen kaatama jäte siirsi rantoja lähemmäksi toisiaan. Samalla ”Pitkäsilta” menetti yli puolet pituudestaan.

Olin yllättynyt kuinka hyvin kolmiomittaus sopi yhteen uuden kartan kanssa: kun sillan sijainnin pisti yhteen muiden muuttumattomien kohtien kanssa, niin yhdistelmät menivät näpsäkkäästi yhteen.

Käytettyäni tähän kuvanmuokkaukseen aivan liikaa aikaa, huomasin että Helsinki löytyi myös Mikko Kutiaisen ylläpitämä vanhojen karttojen vertauspalvelu, joka ei tosin kata kuin 20. vuosisadan: https://vanhatkartat.fi/#14.36/60.17345/24.95024

Bonus: eduskuntatalon paikka vanhalla kartalla saattaa yllättää:

Tein joulukortteja (2019, 2020, 2022, 2023)

Valokuva itselleni lähettämistäni ”kontrollikappaleista”. Klikkaa suuremmaksi.

Olen nyt muutamana vuonna tehnyt joulukortteja käyttäen sähköisiä palveluita apuna.

Ajattelin että olisi hyvä saada tämä blogipostaus tehtyä tänä vuonna, kun en viime vuonna jaksanut ja vain vuotta myöhemmin olin onnistunut hajasijoittamaan v. 2022 postikortin taittotiedostot. Parempi tehdä nyt jotain puolivillaista projektiraporttia (eikä ”myöhemmin” huolella), koska myöhemmin en kenties löydä taittotiedostoja myöskään vuodelle 2023.

Alkuperäinen idea korttien teolle syntyi 2017 kun Posti lanseerasi postikorttien tulostuspalvelun. Lähetin itselleni kortin ja huomasin laadun olevan omiintarkoituksiini riittämätön (ja kallis; hinta oli viimeksi tarkistaessani loppuvuonna 2023 jo 3,5 – 4,10€/kpl riippuen haluaako seurantakeksejä).

Mieleeni juolahti että vastaavia palveluita voisi löytyä muualta Euroopasta paremmalla laadulla ja pienemmällä hinnalla. Parin kokeilun jälkeen (parhaassa tapauksessa ensimmäisen kortin sai lähettää ilmaiseksi) päädyin tekemään postituksia ranskalais-saksalaisen SimplyCardsin kautta. Ei täydellinen, mutta hinta/laatu-suhde oli riittävä (yhden kortin painatuksen ja postin hinnaksi tulee säännöllisten alennusmyyntien hyödyntämisen myötä vajaa 2€/kpl). Postitusajat ovat pidempiä, pahimmillaan muutama viikko, mutta valtaosa toimitusajasta tulee testien perusteella Helsinki-Vantaan jälkeiseltä osuudelta. Tämä on kuitenkin ongelma jonka on pystynyt kompensoimaan hyvällä ennakoinnilla.

Samalla koen tärkeäksi huomauttaa että Posti haluaa kotimaan postikortit myös viimeistään joulukuun 13. päivä, ja silloinkin saan ennen eräpäivää leimattuja kortteja joka vuosi tammikuun puolella.

Ennen digipalveluita olin jo lähetellyt postikortteja käsin ihmisille jotka olivat vuoden aikana olleet elämän käänteissä mukana. Tässä juhlittiin gradun valmistumista.

Toisella puolella luki ”Tämä vuosi oli paikoin raskas, mutta hilpeä 20-luku on enää muutaman viikon päässä — ja sen myötä moni asia muuttuu paremmaksi!”

2020

Idea joulukorttien lähettämisestä tietoteknisesti syttyi hitaasti koronan aikana, kun kaikki normaalit jouluriennot oli yleisistä syistä peruttu. Ensimmäinen kortti oli enemmänkin yksilöllinen kiitoskortti saamistani joulukorteista (”hyvää uuttavuotta”), mutta laitan tähän eräänlaisena ”siitä se sitten alkoi” -esimerkkinä.

Koska SimplyCards ei sallinut kirjoittaa kortin toiselle puolelle kuin signeerauksen, niin halusin käsialanäytteen itse kortin päälle, kuten olin nähnyt tehtävän 1900-luvun korteissa. Kokemattomuuden vuoksi yksinkertaiseen operaatioon meni pitkä aika (hain Finnasta sopivan kuvan; kirjoitin viestin mustekynällä paperille, skannasin ja putsasin gimpillä; muutin layeriksi ja pistin kuvatiedoston päälle).

Seuraavana vuonna en työkiireiden vuoksi ehtinyt tehdä korttien postittamista: etsin verkosta kuvia joita arvelin itselleni tärkeiden ihmisten pitävän, kirjoitin edellisen vuoden mallin mukaisesti päälle tekstiä (nyt kuitenkin sähkörihvelitaulun mukana tulleella kynällä) ja lähetin pikaviestimillä. Henkilökohtaisuuden (ja vähäisen työmäärän) vuoksi jätän laittamatta tähän.

2022

Tämä oli ensimmäinen vuosi kun mieleeni tuli että kortin voisi tehdä huolella jo syksyllä. Halusin tehdä kortista mahdollisimman monimutkaisen, sellaisen että siinä olisi jotain jokaiselle vastaanottajalle. Pitkällisen mietinnän jälkeen päätin tehdä takavuosina suositun yritystervehdyksen, käyttää referenssimateriaalina Joulupukki ja noitarumpua (jonka arvelin valtaosan milleniaaleista tunnistavan ja tuottavan nostalgiaa), pistää päälle viittauksia 1950-luvun neuvostopropagandaan (moni postikortin saaja oli vasemmistolainen tai historiaa vähintään diletanttisesti harrastanut), ja alle komiteatyönä tehty ahdistava fraasi ja ”markkinoinnin” vaatima logo (ystäväpiirissä oli paljon kipuilua työyhteisökulttuurien kanssa). Lisäksi mietin että jos mikään näistä (tai Mauri Kunnakselta läpipiirretyt naamat) eivät kiinnostaisi, niin ainakin kortti on punainen. Tietääkseni kaikki kortin saaneet olivat tulokseen tyytyväisiä, mutta toisaalta: tuskin kertoisivat jos eivät olisi.

Ainoa saamani kritiikki koski ulkoasun taittoa: eräs vastaanottaja mainitsi heittäneensä kortin lukematta roskikseen, kuvitellen sen olevan mainos.

Tätä tekstiä varten otettu kuvakaappaus Noitarummun lopputeksteistä.

Ensimmäisessä versiossa oli myös viittauksia globalismiin, yritysvaltauksiin, ja ”brändien yhtenäistämiseen”, mutta kokonaisuus kävi turhan sekavaksi vaikka kirjoitin postikortin toiselle puolelle selitystekstejä. Joten pari korttia lähetettyäni tein uuden version jossa osoitepuolelle jäi tilaa henkilökohtaisiin tervehdyksiin.

Esimerkki kortin kääntöpuolesta. SimplyCards antaa ladata itse postimerkkikuvan, kirjoittaa kortille otsikon, lyhyen viestin (useita fontti- ja fonttikokovaihtoehtoja), sekä käsialanäytteen allekirjoituksena. Oikeassa alakulmassa on QR-koodi jolla vastaanottaja voi kertoa lähettäjälle kiitokset, sekä pieni yrityksen mainos.

Olin kokonaisuuteen suhteellisen tyytyväinen. Aikaa meni turhan paljon, mutta toisaalta jotain tuli myös opittua. Tuntui myös hyvältä vuosien jälkeen päästä tekemään taas kerran kunnon taittoa: asia joka tuottaa minulle paljon iloa, mutta jota harvemmin pääsee tekemään.

Lisämainintana vaikka osa korteista lähti Saksasta vasta 10. päivä tai jopa jälkeen, niin kaikki saapuivat muistaakseni ajoissa perille: osa jopa kahtena kappaleena (ylläoleva takapuoli yhdestä näistä kaksoiskappaleista jonka pyysin ylimääräisenä takaisin). Saattaa olla että yritys ei ollut aivan valmistautunut massapostituksiin. Laskutus tapahtui kuitenkin onneksi vain kertaalleen.

(Joulupukki ja noitarumpu löytyy Yle Areenasta ainakin loppuvuoteen 2031: https://areena.yle.fi/1-908316.)

2023

Kortti sellaisena kun sen latasin SimplyCardsiin: SC:ssä lisäsin kuvan ympärille vielä ohuen kehyksen, ajatellen sen antavan kokonaisuudesta ”hienostuneemman” kuvan.

Seuraavana vuonna koin painetta parantaa edellisestä vuodesta, mutta ideaa ei vain tullut. Lopulta päätin jatkokehittää Mastodonissa näkemääni ideaa. Tein parhaani tehdäkseni jokaisen taittovirheen minkä Wordilla vain pystyy: venytin kuvia vain yhdellä akselilla, siirsin kuvia osin tulostusalueen ulkopuolelle, mokasin läpinäkyvyysasetukset, unohdin poistaa ylimääräiset tekstit kuvista, käänsin kuvan vahingossa peilikuvakseen, tein tavutusvirheitä, toistin saman sanan kahdesti (”onnellista uutta uutta vuotta”), ylikäytin fontteja, ja pilasin sommittelun. Lopuksi toivotin virheet tunnistaen ”mielenrauhaa” ja jätin oikean alakulman vapaaksi kaikesta kaaoksesta. Olin signeerauksen tonttulakkiin hyvin ylpeä: ilman kynännostoa tai mallia!

Lähetin kortin noin kymmenelle taitosta tai grafiikasta kiinnostuneelle. Ainoa saamani palaute koski Comic Sansin puutetta.

Koska kortti oli vähän yhden tempun poni, niin tarvitsin toisen kortin ihmisille jotka eivät olleet niin innoissaan taittovirheistä.

Sattumalta pitkään tilauksessa ollut kirja Coles Phillipsin (1880 – 1927) käyttökuvista (linkki Wikimedia Commonsiin) tipahti postiluukusta. Siinä ollut kuva (kenties Yhdysvaltain postille?) tuotti idean: voisiko tätä jotenkin hyödyntää?

Coles Phillips: Between you, me, and the post. Kuva löytyy Wiki Commonsista korkealaatuisena.

Viime vuoden työmäärästä tuskastuneena aloin etsiä oikoreittejä, jolloin mieleen tuli että kaikki grafiikasta mitään ymmärtävät olivat saaneet jo joulukortin, joten mikään ei estänyt hyväksikäyttämästä loppujen kanssa Bingin ”AI”-teknologiaa. Lopulta kuitenkin halusin vain jotain simppeliä: joulupukki ja Coles Phillipsin luottotemppu saisi riittää.

Muutaman epäonnistuneen luontipyynnön jälkeen (en kehtaa edes miettiä paljonko tähän meni energiaa) kone tuotti sopivan lopputuloksen muokattavaksi. En välttämättä pidä joulupukkia oikein Coles Phillipsin kädenjäljen näköiseltä (kuten pyysin), mutta ainakin se on profiilissa, ja siinä oli vain vähän käytettyjä värejä, eikä liukuvärejä ollut:

Poistin Gimpillä kuvasta mustan ja hyvin AI:n näköisen kuun pitsireunuksen (mitä sen on tarkoitus edes esittää?), lisäsin lumihiutaleita sopiviksi katsomiini paikkoihin (erityisesti oikean käden alle), ja lisäsin päälle tekstejä (wacomilla, kun sen sain viimeinkin hankittua yli 15 vuoden godot’a odottamassa -vehkailun jälkeen).

Pidin lopputulosta tarpeeksi hyvänä, mutta samalla koen tiettyä syyllisyyttä: oliko tämä nyt tekijänoikeuksien rikkomista (vaikka pyysin sata vuotta sitten kuolleen taiteilijan jälkeä), muistanko nyt kuinka paljon näiden kuvien prosessointi kuluttaa sähköä (todennäköisesti fossiilista); teinkö tarpeeksi editointia että voin pitää lopputulosta edes jotenkin henkisesti omana jälkenäni?

Lopulta minulla ei ole näihin kysymyksiin vastausta. Sain kuitenkin käyttää uutta työkalua tarkoituksenmukaisella tavalla, ja samalla oppia sen käyttöä. Vaikken koskaan tekisi sillä enää mitään (pidän todennäköisenä että enkelirahoituksen loppuessa näistä työkaluista tulee liian kalliita yksityishenkilöille), niin ainakin ymmärrän niiden käytöstä nyt vähän enemmän, ja osaan siksi niistä myös puhua. Onhan sekin jotain.

Makkaratalo ja rautatieasema – sata vuotta ajassa

Tein oheisen ja se piti saada jonnekin ladattua. Joten tässä. Alla jotain pohdintaa, joka jäi keskeneräiseksi Finnan suunnittelemattoman käyttökatkon vuoksi. Julkaisen kuitenkin.

Kiitos Finnan kuvien erinomaisen laadun ja CCbydeed4.0 -lisenssin joka teki työstä mahdollisen. Harmittavasti (ja luonnollisista syistä) metatiedot eivät ole aina ilmeisiä, joten en jälkikäteen osannut täysin jäljittää ottamiani askelia, Yritän muistuttaa etten ollut tekemässä akateemista tekstiä, mutta hävettää tämä silti.

Hakasalmenkatu 4 vuonna 1904 – asuinkadusta liikekaduksi

Rosenbröijer, A. Hakasalmenkatu 4 (= Keskuskatu 6) talon purkaminen. Linkki.

Metatiedoissa mainitaan ainoastaan valokuvaajan aktiivisuusjakso (1900 – 1929), mutta muussa yhteydessä Finnasta löytyy tieto että osoitteessa sijaitsi tuohon aikaan Tollanderin talo joka purettiin 1904, ja sen tilalle rakennettu basaarirakennus valmistui 1910. Basaarirakennus purettiin vasta Makkaratalon tieltä, joten kuvaushetken pystyi määrittelemään paljon tarkemmin kuin ensin kuvittelin (alunperin arvelin kuvan olevan vuodelta 1908, mutta paikassa lienee ollut useamman vuoden monttu).

Hakasalmenkatu 4 (=Keskuskatu 6) eli vuonna 1904 purettu Tollanderin talo.
Foto Roos, v. Keskuskatu 6. Valmistui 1910.

Tollanderin talosta vielä: kyseessähän on todellakin asuinrakennus. Nykynäkökulmasta ajatus tuntuu kummalliselta, kun rautatieaseman ympärillä ei pitkään tainnut juuri asuntoja löytyä!

Vuonna 1927 -Rautatien päätepiste

Vasemmalla nykyinen Makkaratalon tontti, takana Sokoksen tontti. Keskellä vanha rautatieasema. Oikealla uuden rautatieaseman pääty (nyk. Scandic Grand Central). Linkki.

Otos Helsingin asemakaavasta 1878. Kuvassa näkyy rautatiealueen nykyistä merkittävämpi koko, joka peittää nykyisen kansalaistorin. Lisäksi kuvasta näkyy Kaivotorille johtava rautatielinja, asemalaiturit kiinni Kaivokadulle (nykyisen kääntöpaikan päälle), vanhan rautatieaseman, sekä nykyisen Makkaratalon tontin oikeassa alakulmassa. Valokuva seinätaulusta.

Kuvasarjan toisessa kuvassa näkyy 1917 valmistunut nykyinen päärautatieasema. Edellinen asema sijaitsi nykyisen aseman pääoven edessä Kaisaniemeen päin katsoen, ja purettiin kun uusi oli valmis vastaanottamaan asiakkaista. Vanha rakennus olisi juuri ja juuri rajautunut ensimmäisestä kuvasta pois: yritin katsoa jos ensimmäistä kuvaa suurentamalla olisi nähnyt talonreunaa, mutta ei.

Koska alkuperäinen asema oli Kaivokadussa kiinni ja uusi asema rakennettiin sen taakse (Ateneumista katsoen), jäi alkuperäisen aseman ja laajennetunkin Kaivokadun väliin tyhjä tila jolle ei oikein koskaan ole löytynyt kunnon käyttöä.

Kuvia etsiessä kävi kävi myös ilmi että Keskuskatua oli 1920-luvulla levennetty. En tiedä syitä. Arvauksia voi olla kasvava autoliikenteen tarve tai ehkä vain epämääräinen halu rakentaa ”eurooppalaisempaa” pääkaupunkia.

Vuonna 1970

City-Center (tai Makkaratalo) valmistui 1967. Talo suunniteltiin ja rakennettiin sinä lyhyenä kultaisena hetkenä jolloin yksityisautoilun arveltiin olevan Helsingin tulevaisuus: autolla piti päästä mukavasti keskustaan ja kauppaan ja kävely piti siirtää katujen alle, pois oikean liikenteen tieltä. City-Centerissä logiikka näkyy ramppeina, joita pitkin autot nousevat makkaran päälle odottamaan kuskejaan. Jalankulkijalle syntynyt tila on ikikostea ja epämiellyttävä: nuorena kulkeneeni rautatieasemalta Akateemiseen kirjoja ostamaan. Kesti aikansa ennenkuin ymmärsin jalankulun olleen suunniteltu kulkemaan rakennuksen yhteydessä valmistuneen sokkeloisen Asematunnelin kautta ja edelleen Suomalaisen kirjakaupan eteen.

”Valtava liittymä olisi peittänyt suuren osan Ruoholahdesta.” Linkki.

Suuri autoilijan unelmakaupunki jäi suurimmalta osalta rakentamatta. Useissa lähteissä rakentamatta jättämisestä kiitellään Smith-Polvisen liikennesuunnitelmaa, joka näytti autoilun helpottamisen hinnan: lähes koko Helsingin niemen senhetkisen rakennuskannan purkamista. Huomio johti metronvalmisteluun, johon liittyy vielä yksi Makkarataloa koskeva yksityiskohta: sen yhteydessä rakennettuun Asematunneliin sijoitettiin etukäteen metroasema tulevaa linjaa silmälläpitäen. Lopulta kuitenkin kävi ilmi aseman olleen liian lähellä maanpintaa, ja uusi piti rakentaa sen alle. Alkuperäinen asema toimi vaihtelevasti squash-hallina ja HSL:n työntekijöiden taukotilana, kunnes vuonna 2009 tiloissa tapahtui kuuluisa vesivahinko ja Rautatieaseman metroasema (se käytössä oleva) oli kuukausia käyttökiellossa.

Kuvakaappaus Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin blogista Keiden kaupunki, joka myöhemmn julkaistiin kirjassa Polkimilla (2023: kuvakaappaus sivulla 89)

Metrolinjojen valmisteluun löytyy Elävän Arkiston sivuilta dokumentti, josta selviää miksi metron suunnittelu kesti niinkin pitkään, ja maksoi samassa suhteessa . Spoileri: kokoomus hidasteli kunnes uudet asuinalueet olivat valmistuneet autokeskeisinä). Linkki.

Smith-Polvisesta löytyy Helsingin Sanomien sivuilta Kalle Silferbergin ja Uolevi Holmbergin artikkeli Suuret suunnitelmat (ainakin toistaiseksi – Hesarin sivuilla ei ole historiaallisesti ollut kovin hyvää jatkuvuutta) osoitteessa https://dynamic.hs.fi/2019/smith-polvinen/. Kaupunkisuunnittelun siirtyminen käveltävästä autoiltavaksi (ja tähän liittyvään kävelyn viihtyvyyden laskuun) voi suositella historiantutkija Tiina Männistö-Funkin ja sarjakuvataitelija Tiitu Takalon blogia Keiden kaupunki, ja siihen pohjautuvaa kirjaa Polkimilla (2023).

”Moottoritie olisi kulkenut Ruoholahden liittymästä Punavuoreen. Linkki.

Makkaratalo ja Helsingin rautatieasema vuonna 2017

Kiuru, S. Makkaratalo ja Helsingin rautatieasema. Linkki.

2000-luvun alussa Helsinkiä alettiin hiljalleen rakentaa kävelijäystävälliseksi. Kaupungilla oli suunnitelmat kävelykadusta, ja Makkaratalon uusi omistaja päätti sen yhteydessä peruskorjata myös kauppakeskuksen: vuonna 2004 esitellyssä suunnitelmassa vanhasta rakennuksesta jäisi pystyyn vain perusrakenteet, ja makkara ja rampit jäisivät historiaan.

Kun rakennus lopulta valmistui 2013 olivat rampit kadonneet, mutta makkara oli valtuuston ja museoviraston vaatimuksesta jäänyt.

Kuvasarjan kannalta oli virhe ottaa peruskuvaksi viimeisin valokuva (sillä nykyhetkestä kuvia löytyy parhaiten), mutta toisaalta suurempia ongelmia ei tullut. Rautatieasema on hyvin kuvattua seutua, ja moni kuvaaja on näköjään vuosien varrella seissyt samassa paikassa. Valitussa kuvassa näkyy hyvin nykyhetki: ihmispaljous, korostetun kulutuskeskeinen maisema, ja kaiken keskellä kerjääjä. Juuri sellaisena mitä minä itse maiseman nykyään muistan.

Muuta

Vastaava kuva vähän edenmpää ajapaik.ee-palvelussa.

Vertaus Vanhan rautatieaseman sijainnista suhteessa nykytilaan löytyy ajapaik.ee-palvelusta.

KORJAUS 5.9.2024. Katsoin lopputulosta uudestaan ja huomasin että kuvassa olevat kuvaajatiedot olivat vuoden 1927 kuvan osalta väärin. Kuvaaja ei ollut Eeva Rista, vaan Eric Sundström.

Keijo Alhqvist muistoissa

Olen tuntenut Keijo ”Keijjo” Alhqvistin teini-iästä asti. En läheisesti (asuimme eri puolella maata), mutta netissä ja tapahtumissa.

Hän oli minulle merkittävä: jaksoi tukea paitsi piirtämisharrastustani, niin ajatteluani. Ilman häntä tuskin uskaltaisin kirjoitella mietteitä omalla nimellä nettiin.

Suomen sarjakuvaseuran toiminnassa mukana olemisen yksi suurista iloista oli keskustella Keijjon etelään eksyneiden alumnien kanssa: poikkeuksetta avarakatseisia ihmisiä, joista monista tuli ystäviäni. Keijjon jälki näkyi heissä paitsi kynänjäljessä, niin myös asenteessa maailmaan.

Keijjo oli hc-vasemmistolainen ja jaksoi puhua yhteiskunnan ongelmakohdista vuodesta toiseen. Nuorten parissa työskentelevänä varsinkin huono-osaisten nuorten ongelmat olivat lähellä. Niitä hän esitteli taitavasti ja jaksoi vääntää myös kaltaiselleni keskiluokan kasvatille, jonka kokemukset puutteesta rajoittuivat muutamaan vuoteen 1990-luvun alussa.

Ilman Keijjoa en olisi osannut olla 2010-2011 tuohtunut Vihreiden suunnasta. Hän oli merkittävä syy siihen että 2012 erosin Vihreistä nuorista ja ryhdyin Vasemmiston kuntavaaliehdokkaaksi.

Keijjo oli ja on minulle paitsi ihminen, niin ihanne.

Lepää rauhassa.

Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. Linkki.