Aihe tuli mieleen nähdessäni (taas yhden) kesksutelun moottoritien suoristamista luonnonsuojelualueen kustannuksella. Keskustelua tiivisti kommentti, kuinka taas joku johtaja on runnonut visionsa lävitse kuuntelematta asiantuntijoita.
Tästä tuli mieleen, etten muista nähneeni suomeksi yhtään tekstiä tai keskustelua hevospatsaista. Arvatenkin niitä on, mutta tilaa on varmasti ainakin yhdelle lisää.
Mikä on hevospatsas?
Perinteisesti suuret kenraalit saavat jälkikäteen muistopatsaan, joissa usein on hevonen. Suomessa esimerkiksi lähes joka kaupungista löytyvä marsalkka Mannerheimin patsas. Nämä patsaat pyrkivät ainakin teoriassa esittämään ”kansakunnan kiitollisuutta”, ja ovat tarkoittamaton seuraus jostain muusta toiminnasta. 1
Samalla patsaat kuitenkin esittäytyvät tietyille ihmistyypeille ahneuden kohteena, onnistumisena saavuttaa jotain pysyvää. Heille (usein ikävän tapahtuman) symboliksi tarkoitettu patsas näyttäytyy päinvastoin henkilökohtaisena saavutuksena, tavoitteena johon pyrkiä.
Tämä ahneus näyttäytyy haluna saavuttaa jotain josta patsas (tai siihen rinnastettava muistomerkki) voidaan palkita, mutta voi yksinkertaisimmillaan olla myös sitä että saavutus jätetään tekemättä ja käytetään vaikkapa perittyjä pääomia vipuvartena patsaan tai muun maamerkin pystyttämiseen. Mieluiten tämä tehdään oman elinajan puitteissa, mutta hyvä usko siihen että kunnianosoitus pystytetään jälkikäteen kelpaa pinteessä myös.
Pienimillään hevospatsas voi siis olla melko tarpeeton kyltti näkyvällä paikalla, vaikka kuinka vaatimattomalla:
Näitä vaatimattomampia hevospatsaskylttejä löytyy paljon Britanniasta, jossa vuosisatoja jatkuneen korkean eriarvoisuuden vuoksi hallitsevilla luokilla (olivat nämä lordeja, politiikkoja, tai teollisuuspatruunoita) on ollut runsaasti aikaa rakennuttaa jokin patsas (tai siihen verrattava) omaksi kunniakseen, ja keskiluokka on sitten matkinut parhaansa mukaan.
Eräänlainen bommaus-tagi siis, mutta kalliimpi. Usein näitä yhdistää se, että toisissa yhteyksissä näitä voisi kutsua vandalismiksi:
Jos kaikki heppapatsaat olisivat kylttejä alikuluissa tai patsaita liikennesaarekkeissa, niin tuskin olisin tätä viestiä kirjoittamassa. Tai ainakaan kutsunut sellaisen jahtaamista ”ihmiskunnan suurimmaksi kiroukseksi”. Ongelmana ei lopulta kuitenkaan ole itse monumentti, vaan mitä sen eteen ollaan oltu valmiita tekemään.
Karkea esimerkki hevospatsaiden jahtauksesta
Hevospatsas (sellaisena kuin se yllä määriteltiin) on siis tulos tapahtumasta joka on järjestetty hevospatsaan pystyttämisen perusteluksi, tai vaihtoehtoisesti pyrkimys ohittaa koko tapahtumaprosessi muilla pääomilla (rahaa, tai yhteiskunnallisen aseman ja kaveripiirin asemien hyväksikäytöllä) ja yksinkertaisesti päättää että nyt hevospatsas rakennetaan. Kummassakin tapauksessa kyse harvemmin on yleisestä edusta.
Kaikkein karkeimmillaan kyse voi olla vaikka Donald Trumpin pyrkimyksestä liittää Kanada ja Grönlanti Yhdysvaltoihin. Tämän tuloksena Trumpia voitaisiin pitää niin merkittävänä presidenttinä, että hänet voitaisiin kaivertaa muiden suurten presidenttien viereen Mt. Rushmoreen. Sittemmin Trump on ehdottanut, että kaiverrus voidaan tehdä vaikkei Yhdysvaltain alue kasvaisikaan. Hevospatsaiksi voidaan tulkita myös Trumpin pakonomainen tarve rakentaa mm. nimeään kantavia pilvenpiirtäjiä, ja halu päästä lehtien kansiin, muiden asioiden joukossa.
Mt. Rushmore on siinä mielessä hyvä esimerkki, että sen suunnittelija, Gutzon Borglum, oli valinnut suurtyöhönsä ne neljä presidenttiä, joiden katsoi parhaiden edustavan liittovaltion perustamista, laajentumista, kehittymistä, ja säilyttämistä.2 Patsaassa olevat presidentit eivät siis tienneet tällaisen patsaan olevan vaihtoehto, vaan heidän toimintaansa ohjasivat enemmänkin halu kehittää yhteiskuntaa.3 Trumpille taas yhteiskunnan muutos on itseisarvo: ei väliä onko muutos hyvä tai huono (tai kuinka moni tässä kuolee), kunhan kaivertajat pääsevät töihin.
Ihmiskunnan suurin kirous
Hevospatsaiden jahtauksen kauheus tuleekin siitä, ettei jahtaamista lähestulkoon koskaan tehdä omin voimin. Jos ihminen on tarpeeksi erityinen että tämä kykenee kampeamaan itsensä köyhyydestä rikkauksiin, kykenee tämä kyllä huolehtimaan omasta julkisuuskuvastaan kuolemansakin jälkeen, ilman että tarvitsee mitään suurempia selkääntaputuksia näkyvän patsaan muodossa.4
Sen sijaan ongelma tapahtuu, kun hevospatsasta jahtaava ihminen saavuttaa luottamusaseman jota kokee ettei ansaitse, samalla kun luottamusaseman hallinnoimille pääomille ei ole kunnollisia kontrolleja. Trumpin tapauksessa kyseessä oli (ja syyllistyn nyt kyökkipsykologiaan) ettei hänen alunperin kuulunut olla Trump-yhtiön perijä: siihen rooliin oli tarkoitettu Fred Trump Jr., joka oli kuitenkin kieltäytynyt ”kruunusta” ryhtyäkseen lentäjäksi (ja jäänyt näin perinnöttömäksi). Vastaavaa taustaa löytyy Helsingin Sanomia 1900-luvun lopulla omistaneella ja johtaneella Aatos Erkolla, jota isänsä piti mitättömänä. Yhtiön hallituksen johtajaksi päästyään (ja Kekkosen kuoltua) tämä pyrki käyttämään ”pohjoismaiden suurimman” sanomalehden vipua leikkiäkseen presidentintekijää (epäonnistui), kampanjoidakseen näkyvästi EU:n liittymisen puolesta, ja lopulta rakennutti kaksi kerrosta asemakaavaa suuremman rakennuksen Helsingin keskustaan ilman poikkeuslupia tai vastaväitteitä: hevospatsas jos mikä.
Yleisimmin hevospatsaan jahtaamisen näkyvimmiksi kandidaateiksi nousevat suuryritysten toimitusjohtajat tai muu johtokunta. Periaatteessa heidän työnjälkeään valvovat yhtiönhallitukset, mutta jos omistajataho laimenee liikaa tai muuten osoittaa rajatonta luottamusta johtokunnalle, voivat nämä alkaa keskittyä omaan etuunsa yrityksen edun kustannuksella, esimerkiksi yrittämällä ohjata osakekursseja oman palkintosopimuksensa kannalta edullisesti.5 Samalla yritykset polttavat merkittäviä pääomia johonkin joka ei koskaan voi olla yrityksen toiminnan kannalta menestyksekästä rahankäyttöä, ja pahimmillaan tuhoavat ympäriltään sitä kehikkoa, johon yrityksen olemassaolo perustuu.6
Kaikkein pikkumaisimmillaan hevospatsas on kuitenkin silloin, kun hevospatsasta ei edes ulkopuoliset tunnista hevospatsaaksi. Tällöin kyse voi olla vaikka yrityksen uudelleenbrändäyksestä, uudelleennimeämisestä (Postista Itellaksi), tai muuten yrityksen tekemästä projektista joka jättää selkeän maamerkin jälkeensä.
Kuten vaikka moottoritien suoristaminen luonnonsuojelualueelle.
- Käytännössä ne ovat myöhempien valtaapitävien tapa osoittaa että joku väkivallaksi muuttunut kiista oli ratkaistu pysyvästi. Patsas on tässä mielessä konfliktin hautakivi. Suomessa tätä tyyppiä esittää yleisesti hyväksyttävimmillään edellä mainitut marsalkka Mannerheimin patsaat; vähemmän onnistuneena taas ”valkoinen kenraali” Mannerheimin patsas Tampereella. ↩︎
- Sanomattakin on selvää, että koko projekti oli järjettömän imperialistinen, mutta tämä on (kuten sanonta kuuluu) toinen juttu. ↩︎
- Jälleen on toinen juttu voiko näitä yhteiskunnallisia tavoitteita pitää hyvinä. Washingtonia ja Jeffersonia kun mm. motivoi Britannian halu rajoittaa orjuutta, ja estää siirtokuntien laajeneminen paikallisväestön alueelle. Itsenäisyys tarkoitti orjuuden jatkumista, ja mahdollista rikkoa paikallisten kanssa tehtyjä sopimuksia. Lincoln puolestaan toki ”vapautti orjat”, mutta se meriitti jolla hän patsaaseen päätyi oli Yhdysvaltain keskushallinnon vallan sementöinti osavaltioihin nähden vuosikymmenien kipuilun jälkeen: tämä vetosi Borglumin imperialistiseen ajatusmaailmaan. ↩︎
- Esimerkiksi Emil Aaltonen aloitti suutarin kisällistä ja kuoli suomalaisen kenkä-, metalli- ja muoviteollisuuden perustajana, jättäen jälkeensä mm. nimeään kantavan taidemuseon ja tiedettä tukevan säätiön, puhumattakaan Tampereelle lahjoittamastaan kirjastorakennuksesta (jossa tällä on myös suhteellisen vaatimaton patsas). ↩︎
- Suomessa Soneran umts-kaupat ja agressiivinen Zed-palveluiden markkinointi on tästä kultaesimerkki: Suomen hallitus ja eduskunta eivät ymmärtäneet vastasyntyneestä mobiililiiketoiminnasta mitään, minkä lisäksi ajan tapaan kuului (ja kuuluu yhä) ettei hallitus käytä omistamissaan yhtiöissä ääntä. Tuloksena toimitusjohtaja Relander teki riskisijoituksia tiedossa että oma eläkekassa oli jo koossa, ja nyt oltiin maineen perässä. Vastaava tapahtui myöhemmin Nokian kanssa, jossa eläkerahastot ja piensijoittajat eivät ymmärtäneet toimitusjohtajan tavoitteita yrityksen kanssa. ↩︎
- Esimerkiksi AI:n panostamisen lähes kaikkien suurten tietotekniikkayritysten toimesta voi halutessaan nähdä eri toimitusjohtajien tavoitteena kilpailla samasta hevospatsaasta. Lähes minkään yrityksen pääliiketoimintaan AI ei kuulu, selkeää strategiaa AI:n saamiseksi voitolliseksi ei ole olemassa, AI:lle ei ole osoitettu kuin harvoja toimivia käyttökohteita. Samanaikaisesti yritykset polttavat tähän miljardeja, tuhoten samalla datakeskuksineen paitsi luontoa, niin yhteiskuntarakenteita. ↩︎
.jpg){kind=link}