Kategoria: Historia

Julkaistu

Sanoista ryhmä-identiteettien tunnistimina, luojina, ja ”väärinä ystävinä”.

Lapsuudessani meille tilattiin vaihtelevasti Tieteen kuvalehteä ja Tiede 2000 -lehtiä.1 Näissä julkaistiin palstoja joissa käytiin läpi kuuluisia lausahduksia siitä kuinka ajat olivat muuttuneet. En tiedä mistä näitä kaivettiin (1990-luvun alussa ei ainakaan Internetistä), mutta monet tuntuivat olevan urbaaneja legendoja, joihin olen törmännyt myös myöhemmin.

Yksi näistä yhä ympäriinsä kulkevista on ”maailmassa on markkinoita ehkäpä viidelle tietokoneelle”, joka on usein pistetty IBM:n pääjohtajan (1914 – 1956) Thomas J. Watsonin nimiin. Tästä lausahduksesta ei ole löytynyt Wikipedian mukaan todisteita, mutta on herkullisuutensa vuoksi jäänyt elämään:2 onhan se nyt jännittävää että mies joka käytännössä oli Herra Tietokone, ja jonka yritys on toistuvasti ollut käytännössä synonyymi tietokoneille3 4 olisi sanonut, ettei niille olisi ollut markkinoita. Millainen hybris! Millainen likinäköisyys tulevaisuuden suhteen!

Mutta vaikka lausahdus olisi ollut totta, olisiko se ollut väärin? IBM (eli International Business Machines, Kansainväliset liiketoimintakoneet) oli 1940-luvun lopulla jo vanha yritys: se oli nykymuodossaan perustettu 1911 useamman yrityksen fuusioista, joista taas vanhin oli perustettu 1889 myymään perustajansa keksimiä kellokorttilaitteita.5 1940-luvulle mennessä sen mekaaniset tietokoneet olivat paitsi yleisiä ympäri maailmaa, niin monien valtioiden luotettavia hovitoimittajia väestönlaskennan ja verotuksen tiimoilla.6

Jos lausahdus olisi siis ollut totta, niin mitä Watson olisi tarkoittanut? Ei tietokoneita yleisesti (hehän olivat myyneet mekaanisia tietokoneita ympäri maailmaa jo vuosikymmeniä, joten niille oli selkeästi markkinoita), vaan nimenomaan sähköisiä tietokoneita. Ne taas olivat tässä ajassa melko kömpelöitä: moninkerroin mekaanisia tietokoneita suurempia, kuluttaen paljon sähköä aikana jolloin sen tuotanto oli paitsi kallista, niin epävarmaa (sähkökatkot), ja kaikenlisäksi nojasivat herkkiin ja helposti hajoaviin tyhjiöputkiin.7 Jos lausahdus siis käsitteli näitä vanhoja tyhjiöputkikoneita, niin se olisi ollut oikeassa. Sitä paitsi IBM oli kaatanut näiden sähkölaitteiden perustutkimukseen rahaa, ja olivatpa valmistaneet IBM ASCC:in yhdysvaltalaisen sotateollisuuden tarpeisiin 1944. Jos Watson siis olisi sanonut ettei tällaisille laitteille ole markkinoita, niin hän olisi puhunut paitsi näkemyksistään liikemiehenä, niin sähköisten tietokoneiden ”pitkäaikaisena” kehittäjänä ja valmistajana — ja ollut epäilemättä ollut oikeassa.

Käytin tämän vitsin aukiselittämiseen tarpeettoman paljon kirjaimia osoittaakseni kuinka koko vitsi perustuu siihen, että ”tietokoneen” ymmärtää täsmälleen oikeassa merkityksessä. Jos mekaaniset tietokoneet laskee mukaan, se ei toimi. Samoin käy jos tietokoneen rajaa nyt myynnissä oleviin laitteisiin: koko jutun premissi hajoaa, ja juttu ei tuota kuulijassa mitään tunteita. Eli jaettu sanan merkitys on kaiken A ja O. Jos olette kuulleet jutun koomikoiden kokouksesta jossa huudetaan vain järjestysnumeroita, niin tässä on vähän samaa.8

Ja nyt sitten itse asiaan! Sanasto on enemmän kuin vähän kuten evoluutiopuut: ne jakaantuvat yhdestä kantasanasta tarpeen mukaan yhä pienempiin erikoisviiteryhmiin. Joskus nämä erikoisviiteryhmät saavat omat sanansa, ja joskus niitä jopa käytetään. Yleensä ei, kun keskustelun tai uutisen viitekehyksestä on selvää tarkoittaako tietokone mekaanista laskukonetta, mikrotietokonetta vai supertietokonetta.9 Toisaalta yhteisöjä myös rakentuu sen perusteella käytetäänkö jotain sanaa oikealla tavalla, oikeassa kontekstissa: näin joku sana tai sananparsi voi olla šibbolet, joka erottaa ulkojoukon sisäjoukosta.10

Mitä seurauksia tällä sitten on käytännössä? Esimerkiksi kun takavuosina Suomi pohti NATO:on liittymistä, niin yksi tällainen šibbolet oli kutsuiko NATO:a puolustusliitoksi (puolesta) vai sotilasliitoksi (vastaan). (Se että NATO käytti omilla sivuillaan ”sotilasliittoa” ei ollut tässä viitekehyksessä merkityksellistä.) Kun keskustelu sitten oli näin juoksuhaudoissa, kävi sen tarkempi läpikäynti vaikeaksi. Tärkeää ei ollut enää mitä sanoi, vaan mitä sanaa käytti. Ja niinpä argumentilla itsellään ei ollut mitään merkitystä: riitti kun tiesi oliko joku samaa mieltä vai ei. Silloisessa Twitterissä näin useammankin varttipolitiikon tyytyvän sanomaan ”kannatan NATO-jäsenyyttä”, ohittaen kaikki kysymykset siitä mitä NATO-jäsenyys heille tarkkaanottaen tarkoitti, ja mitä he tarkkaanottaen kannattivat. Lopputuloksena kun NATO:on sitten oli liitytty, Orpo allekirjoitti kaikki vapaaehtoisetkin sopimukset ”kansan mandaatilla”, riippumatta siitä oliko kansa suuremmin miettinyt tulisiko Suomen lain päteä maassa oleskeleviin yhdysvaltalaisiin, tai pitääkö Yhdysvaltoja varten pistää maa-alueita sivuun.

Ongelmia näkyy myös muualla. Olen muutamaankin kertaan huomannut tilanteita joissa tärkeää ei ole mitä sanoo, vaan miten sanoo. Ongelmat korostuvat kun ihmiset syystä tai toisesta eivät jaksa tutustua keskustelukumppaniin, mutta eivät kuitenkaan ole syystä tai toisesta valmiit väistämään tai lopettamaan keskustelua. Anekdoottisesti mainittakoon saaneeni taannoin roskaa niskaani fraasista ”transpeople deserve human rights”, koska olisi pitänyt kirjoittaa ”trans people” (välilyönnillä). Toki tätä ei heti kerrottu: sain ensin lukea monta tuikivenkatkuista avautumista ennenkuin sain kuulla välilyönninpuutteesta transhenkilöiden vastaisena koirapilliä. Tämä vaikka lause olikin tarkoitettu nimenomaan (alkuperäisessä viiteyhteydessään mielekkääksi) muistutukseksi siitä, että jos oikeudet eivät koske kaikkia, eivät ne ole oikeuksia alunperinkään.11 Tarina vielä jatkui ristiriidan selvittyä kyselyllä miksi muuten annoin itsestäni epäilyttävän vaikutelman. Mutta se on toinen juttu.

Toisinsanoen šibboletit ovat hyödyllisiä tilanteessa jossa yhden filtterin perusteella voidaan pätellä jonkun asian olevan hyvä tai ei, ja vaikeita tilanteissa joissa ryhmän jäsenyyteen riittää että hyväksyy yleisesti saman arvomaailman. Esimerkiksi Vasemmistoliiton keskuudessa pyörii yleisenä viisauksena ajatus, ettei kukaan puolueen jäsen kykene allekirjoittamaan puolueohjelmaa sellaisenaan: jostain ollaan aina eri mieltä. Tärkeää on että sisäiset erimielisyydet ovat pienempiä kuin puolueiden väliset: siksi puolueen nimi päättyy sanaan ”liitto”. Vaihtoehtona olisi Brianin elämästä tuttu Juudean kansanrintama -ilmiö. Elokuvassa Rooman valtaa vastustavien radikaalien kyky vaikuttaa yhteiskuntaan mitätöityy täysin, koska nämä eivät kykene saavuttamaan yksimielisyyttä siitä kuinka Roomaa tulisi vastustaa. Näinpä toiminta rapautuu riiteleviksi pienryhmiksi, jopa niin etteivät ryhmät itse tiedä mikä erottaa heidät muista ryhmistä.

Tällä voi olla merkittäviä ongelmia jopa itse liikkeelle: kuuluisasti Vihreä Liike on Suomessa vasemmistolaisuudesta erillinen toisin kuin muualla Euroopassa. Koijärvi-ryhmä kun ei halunnut osallistua 1970-luvun lopun jälkeiseen pikkupiirien riitelyyn, joksi SKDL lähiryhmineen oli muuttunut. Tuloksena Vasemmistoliiton jäsenistössä X-sukupolvi oli ja on edelleen merkittävässä vähemmistössä: vanhempia ja nuorempia löytyy, muttei ”TV-sukupolvea”.

  1. Kiitos isoäiti; tämä yleissivistys on kantanut pitkälle. ↩︎
  2. Ohitan tässä keskustelun olisiko minkään päätoimitetun median pitänyt toistaa vuosien varrella huhua, saati sitten yllämainittujen aikakauslehtien. ↩︎
  3. Tänäpäivänä lähinnä konesaleistaan, mutta viime vuosisadan lopulla myös henkilökohtaisista tietokoneista. Tämä toiminta loppui tämän vuosisadan alkupuolella, kun ”henkilökohtaiset tietokoneet” -yksikkö myytiin Kiinaan. ↩︎
  4. ”Melkein synonyymi” on vähättelyä: nykyinen PC-arkkitehtuuri on paitsi IBM:n kehittämä, niin myös nimeämä. Silloin kun sillä oli mikrotietokoneiden kategoriassa vielä kilpailijoita (joista viimeinen, Apple, kaatui 2000-luvun alussa) näitä laitteita kutsuttiin yleisesti IBM-klooneiksi. ↩︎
  5. Muita IBM:n protoyritysten tuotteita olivat mekaaniset laskukoneet (mm. kirjanpitoon ja kassanhoitoon), tarkkuusvaa’at ja reikäkorttikoneet. Yrityksen nimi on siis viitekehyksessään paitsi ymmerrättävä, niin suorastaan lakoninen: he valmistivat kaikkea liiketoiminnan tekemiseen tarvittavia laitteita, kansainvälisesti. Nimi oli siis kirjaimellisesti totta!) ↩︎
  6. Joskus vähemmän kunniakkaasti, kuten IBM and the Holocaust -kirja kertoo. ↩︎
  7. Tyhjiöputket korvaavat transistorit julkistettiin 1948. Sen myötä kaikkien sähköä käyttävien koneiden koot aloittivat edelleen jatkuvan kutistumisen (mikä näkyy nykykodissa selkeämmin ns. älypuhelimen eli kämmentietokoneen jatkuvasti kasvavana ominaisuusluettelona), sähkökulut laskivat, ja luotettavuus parani. Karkeasti voisi väittää, että sähköiset tietokoneet kykenivät haastamaan mekaaniset juurikin transistorin keksimisen myötä. ↩︎
  8. Kertomuksen mukaan koomikot ovat opetelleet kaikki vitsit, joten niiden kertomisen sijaan niihin vain viitataan. Tämä tulee ensikertalaiselle selväksi, kun hän huutaa numeron tietämättä mitä se tarkoittaa, eikä kukaan nauranut: hän ei ollut valinnut tilanteeseen sopivaa vitsiä. Ja sitä paitsi kertoi sen huonosti. ↩︎
  9. ”Microsoft” on sulautuma sanoista microcomputer+software, eli ”kotitietokone+ohjelmistot”. ↩︎
  10. Wikipedian artikkelin mukaan suomalaiset olisivat toisessa maailmansodassa pyytäneet vastaantulevia sanomaan ”höyryjyrä”, koska sana olisi venäläisille vaikea ääntää. ↩︎
  11. Oikeudet jotka koskevat vain osaa, kutsutaan suomeksi etuoikeuksiksi. Niillä taas on sellainen ikävä tapa, että ne voidaan helposti joltain ryhmältä poistaa, koska yhteisesti hyväksyttyjä ennakkotapauksia löytyy muutenkin. Paras tapa varmistaa ettei omat oikeudet katoa, on huolehtia ettei ne katoa keneltäkään muultakaan. ↩︎

Julkaistu

Yhteismaan ongelmasta

Olen käynyt tämän keskustelun useamman kerran viimeisen parin kuukauden aikana, joten koen tarpeelliseksi kirjoittaa näkemykseni kertaalleen auki, etten joutuisi enää palaamaan asiaan toistuvasti.

Yhteismaan ongelma (englanniksi Tragedy of the Commons) on tilanne jossa yhteisessä käytössä oleva resurssi tuhoutuu ylikäytön seurauksena. Ilmiö ei ole uusi: sitä käsitteli ainakin Aristoteles kolmisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin 1800-luvulla englantilainen taloustieteilijä William Forster Lloyd kirjoitti pamfletin samasta käyttäen esimerkkinä ylilaiduntamista. Samanlaisiin päätelmiin päätyi taloustieteilijä Ludwig von Mises 1940-luvulla metsien ylihakkuiden kohdalla. Kaikki tämä on melko kiistatonta.

Ongelmaksi nousee eräs Garett Hardin. Hän oli koulutukseltaan ekologi, mutta sen lisäksi että kuvaili vaikutusvaltaisessa esseessä 1968 yhteismaan ongelmaa hyvinvointivaltion viitekehyksessä ja antoi sille nimen jota tässäkin päivityksessä käytän otsikkona hän oli myös rasisti, kannusti ”rotupuhtautta”, ja valkoista ylivaltaa. Hardinin näkemyksiä aiheen tiimoilla oli useampia, mutta ylilaiduntamisen lisäksi tämä kirjoitti muun muassa siitä kuinka hyvinvointivaltio tuottaa vääränlaisia kannustimia, jotka jatkuessaan johtavat niihin turvautuvien valtioiden tuhoon. Asiaan enempää menemättä, niin pummit hankkii sossutukien vuoksi lapsia, jne. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että Hardin uskoi (aivan oikeutetusti!) malthusialaisiin ”rajallinen maapallo” -ajatuksiin, jotka eivät olleet 1900-luvun toisella puoliskolla kovin suosittuja ”kaikkiin ongelmiin on helppo ratkaisu”-näkemysten saadessa alaa (nykyään tunnetuin tähän liittyvä fraasi on varmastikin edelleen käytössä oleva ”ikuinen talouskasvu on mahdollinen”).1

Yhteismaan ongelman olemassaolo oli siis osoitettu melko kiistattomasti. Merkittävä kysymys oli lähinnä, että jos kerran yhteismaat johtavat ylilaiduntamiseen yms., niin miksi yhteismaita on edelleen olemassa? Eikö niiden pitäisi olla kaikkien tuhoutuneita? Tämä on aihe josta Elinor Ostrom sai sittemmin Nobel-palkinnon. Hän osoitti etteivät yhteismaat ole hallitsemattomia, vaan niitä käyttävien keskuudessa syntyy yhteisöjä jotka estävät niiden ylikäytön: esimerkiksi järvikalastuksesta elävä yhteisö alkaa seurata vedestä nostettavien kalojen määrää ja painoa. Näin jos merkkejä ylikalastuksesta alkaa ilmetä, osaa yhteisö itsenäisesti vähentää kalastusta. (Ja mikäli joku kieltäytyy, hänelle voi alkaa tulla ”onnettomuuksia”).

Tästä päästään kohtaamaani ongelmaan: olen toistuvasti törmännyt näkemykseen että koska Ostrom voitti Nobelin yhteismaiden ympärille muodostuvia yhteisöjä käsittelevillä tutkimuksillaan, niin yhteismaan ongelmaa ei ole olemassa. Täten jos joku kaikesta huolimatta uskoo Hardinia (tai käyttää tämän lanseeraamaan termiä) on hän vähintäänkin ajastaan jäljessä, ja on mahdollisesti myös rasisti.2

Ongelma tässä koirapillihypoteesissa on, että vaikka yhteisö saattaa hallita yhteismaata onnistuneesti välttäen Hardinin muotoileman ongelman, niin se ei välttämättä aina ja/tai ikuisesti hallitse sitä. On täysin mielekästä pohtia mitä tapahtuu tilanteissa joissa yhteisö hajoaa, menettää kyvyn hallita ympäristöään, tai yhteisöä ei alunperinkään synny.

Ja siltä varalta että tämä kuulostaa kuumalta otolta, niin tässä on itsensä Ostromin vuonna 2008 kirjoittama tiivistelmä The New Palgrave Dictionary of Economics (2ed) -tietosanakirjaan Hardinin termistä:

Käännös leipätekstistä: Yhteismaan ongelma syntyy tilanteissa joissa on vaikeaa ja kallista estää mahdollisia käyttäjiä resursseista joilla on rajattu kantokyky. Tämä johtaa resurssien ehtymiseen niitä ylenmäärin käyttävien yksilöiden taholta, sen sijaan että käyttöä rajattaisiin kaikkien eduksi. Pessimismi käyttäjien kykyyn hallita resurssia ylikäytön estämiseksi on johtanut keskitettyihin hallintoratkaisuihin [esimerkiksi valtion tai yritysten toimesta -JM]. Nämä keskitetyt ratkaisut ovat kuitenkin itsekin johtaneet resurssien ylikäyttöihin. Käytännössä, varsinkin tilanteissa joissa käyttäjät kykenevät keskustelemaan keskenään, on usein luotu keskinäisiä sääntöjä jotka johtavat resurssinkäytön rajoittamiseen sen jatkuvan käytön varmistamiseksi.

Selkeyden vuoksi sanottakoon että Ostromin teksti on tiivistelmä sanakirjamääritelmästä, joka itsessään on tiivistelmä tutkimuksen yleistilasta, joka taassen on tiivistelmä kirjakatsauksista. Se ei siis missään nimessä ole täydellinen! Tästä huolimatta Ostrom mainitsee että käyttäjät USEIN luovat sääntöjä, VARSINKIN jos kykenevät keskustelemaan keskenään.

Mutta mitä jos käyttäjät eivät kykene keskustelemaan keskenään? Tai keskustelulle ei sallita antaa merkitystä? Tai potentiaalisia käyttäjiä on niin paljon, ettei paikalla olevilla käyttäjillä ole mitään sanomista käytön rajaamisen suhteen?

Selkeitä esimerkkejä tällaisista tilanteista on vaikkapa

  • Stellerin merilehmät (joka näyttivät kai lähinnä norsun kokoisilta hylkeiltä), menivät löydöstä sukupuuttoon yhdessä sukupolvessa (1741 löytö, sukupuuttoon julistaminen 1768; välissä 27 vuotta). Alueella vain metsästämässä käyneet eivät välttämättä jakaneet edes yhteistä kieltä, saati asuintiloja. On helppo uskoa etteivät alueelle juuri saapuneet metsästäjät tienneet paljonko merilehmiä oli olemassa, saati sitten kuinka määrä oli muuttunut, tai edes paljonko kantaa vuosittain ”harvennettiin”. Toisin sanoen: yhteisöä ei koskaan muodostunut.
  • Ikuinen syyskuu. Vuosikausia Internetin edeltäjiä käyttivät vain tutkijat ja opiskelijat. Niinpä laajamittaisesti uusia käyttäjiä tuli lähinnä syyskuussa, lukuvuoden alkaessa. Vanhat käyttäjät kokivat että juuri nettiin tulleet nuoret eivät osanneet talon tapoja, vaan käyttäytyivät huonosti kunnes yhteisö onnistui opettamaan heidät tavoille. Näin katsottuna ”syyskuun” pystyi tunnistamaan paitsi vuodenkierrosta, niin keskustelutason hetkellisestä romahduksesta. Vuoden 1993 loppupuolella Internet-yhteyksiä alettiin kuitenkin myydä myös kaupallisesti, ja uusia käyttäjiä alkoi valua sisään jatkuvana, päättymättömänä massoina. Vanhojen käyttäjien näkökulmasta syyskuu 1993 ei koskaan loppunut (ja on siis ikuinen). Toisin sanoen: yhteisö ei kykenyt sosiaalistamaan uusia jäseniä. Olen nähnyt muutamia tutkimuksia joiden mukaan jos uusia käyttäjiä tulee lyhyessä ajassa yli ⅕ alkuperäisen yhteisön määrästä, ei yhteisön alkuperäisiä sääntöjä kyetä enää sellaisenaan noudattamaan, vaan yhteisönrakennus pitää vähintäänkin aloittaa alusta. Ikuisen syyskuun tapauksessa (kun verkko ei ollut vielä hajonnut lukemattomille keskustelulaudoille, vaan kaikki olivat samoilla uutispalstoilla) tätä rakennusta ei jatkuvan virran vuoksi voitu tehdä.
  • Skotlannin ylämaiden maatalousyhteisöjen tuho. Itsenäisen Skotlannin ylämailla oli ollut käytössä järjestelmä, jossa kylien puolustus ja infrastruktuuri oli annettu luottamustoimeina laird’eille. Kun Skotlanti ja Englanti yhdistyivät, lairdit samaistettiin lainsäädännössä englantilaisiin lord’eihin, jotka omistivat hallinnoimansa alueet. Kun lairdien lapset sitten oli tarpeeksi pitkään lähetetty Lontooseen verkostoitumaan, katkesi myös heidän sosiaaliset siteensä kotiseutunsa asiakkaisiin. Kun heille lopulta ehdotettiin että kyläläisten maavuokrien sijaan parempaa tuloa saisi irtisanomalla vuokrasopimukset ja muuttamalla maat lampaiden viljelymaiksi, tarttuivat he ideaan innolla. Lopulta ylämaat jäivät asumattomiksi: kyläläiset muuttivat kaupunkeihin, joissa lairditkin jo entuudestaan asuivat. Jäljelle jäivät muutamat lammaspaimenet. Toisin sanoen: yhteisö menetti kykynsä hallita resurssejaan lainsäädännön edessä.3

Ylläolevaan olen saanut kuulla vastaväitteitä näiden esimerkkien johtuvan kapitalismista. Kyse ei olisi siis yhteismaan ongelmasta, vaan kapitalismin tragediasta. Tähän voi sanoa että vaikka kapitalismin perusluonteeseen kuuluu tietty ”mikään rahamäärä riitä” (tehokkuutta ja vaurautta haetaan yli yksilön, yhteisön, tai luonnon hyvinvoinnin), niin yhteismaiden ylikäyttö edeltää kapitalismia. Esimerkiksi maurit saapuivat nykyisen Uuden-Seelannin alueelle 1300-luvun alussa: seuraavan 200 vuoden aikana merkittävä osa alueen suurista eläimistä päätyi Stellerin merilehmän tavoin sukupuuttoon. Samoin kävi Siperiassa mammuteille. Vastaavia suurten eläinten sukupuuttoja löytyy kaikkialta minne ihmiset ovat laajentuneet. Toisaalta kuten aloitin: ensimmäisenä ongelmasta kirjoitettiin jo ennen kristinuskon perustamista.

Toinen kuulemani vastaväite on, että vaikka yhteismaan ongelma olisi totta, ei siihen ole pakko viitata Hardinin keksimällä termillä. Tämä on totta. Toisaalta kommunikoinnin tarkoitus on tulla ymmärretyksi, ja erikoistermistön käytön idea on vähän niinkuin välttää kirjoittamasta esseetä tilanteessa jossa erikoisterminkin käyttö kelpaa.

On toki mahdollista käyttää termiä ja pistää perään asteriski ja fraasi ”Hardin oli paska tyyppi”, mutta aina se ei ole mahdollista, esimerkiksi mikroblogialustojen ollessa kyseessä. Lisäksi voi argumentoida että Hardinin nimeäminen jos mikä nostaa hänet kuolemattomaksi, ei sanakirjasta löytyvän termin käyttö.

  1. Ajatus teknologisen kehityksen mahdollistamasta ikuisesta kasvusta perustui muutamaan yksittäistapaukseen, jotka kannattanee erikseen mainita. Ensinnäkin Vihreä vallankumous oli 1900-luvun toisella puoliskolla moninkertaistanut ihmiskunnan käytössä olevan ruokamäärän, ja samanaikaisesti penisiliini oli hävittänyt monia kulkutauteja, ja halpa öljy oli moninkertaistanut yhden ihmisen käytössä olevan tehokkuuden käyttäen raaka-aineena fossiilisiin varastoitunutta energiaa, eli työtä. Nämä kaikki olivat yhdessä johtaneet hyvinvointivaltioiden syntymiseen toisen maailmansodan jälkimainingeissa (esimerkiksi Suomen koko väestön kouluttamiseen perustuva peruskoulujärjestelmä ja nykyinen työttömyysturvajärjestelmä ovat molemmat rakennettu 1960-luvun aikana). Tilannetta voi kuvailla vaikkapa sanomalla ettei nykytilaa nähty enää resurssipuutteista johtuvina (kuten aiempina vuosisatoina), vaan keskusteluna siitä kuinka tätä resurssien runsautta tulisi hallita. Kun kylmä sota sitten loppui ilman ydinlaskeumaa, innokkaimmat iloitsivat historian olevan nyt ohi. ↩︎
  2. Parhaassa tapauksessa minulle kerrottiin (ilman ajatusprosessin avaamista) että yhteisön voimaannuttaminen se vasta äärioikeistolaista onkin. (Tai kuten termin voi myös muotoilla: kommunismi on fasismia.) ↩︎
  3. Hieman vastaava tilanne ovat kalastusoikeudet. Tunnetusti eräs merkittävä syy Somalian merirosvouteen on muiden maiden kalastuslaivastojen työskentely vailla lupia Somalian merialueilla (kun valtiolla ei yleisistä syistä juuri ole merivoimia jotka kykenevät turvaamaan sille kansainvälisten sopimusten sallimat alueet), johtaen kalastajien tarpeeseen löytää toisia elinkeinolähteitä yhteismaiden köyhdyttyä. Kuten merirosvous.. ↩︎

Julkaistu

Velattomuus harhakuvana menestymisestä

Robert Ekman. Kerjäläisperhe maantiellä. 1860.

Viime päivinä on (jälleen) puhuttu velkaantumisesta. On otettu Suomen velkaantumisaste ja sanottu yksinkertaistaen, että velkamäärä osoittaa Suomen olevan ”Kreikan tiellä”, tai muuten maalailtu kauhukuvia kuinka velka osoittaa meidän olevan (vaihtelevasti) joko moraalisesti rappeutuneita, tyhmiä, tai muuten vain vaarantavan Suomen valtion itsenäisyyden ja tulevaisuuden. Tämä siitäkin huolimatta, että yksiselitteisen huonosta finanssipolitiikasta huolimatta meillä on edelleen vähemmän velkaa kuin vertaisryhmillämme Euroopassa, ja luottoluokituksemme heijastaa finanssipolitiikkaa, ei velka-astetta.

Retorisesti velka onkin kätevä: sillä voi perustella vaikka mitä, koska ”nyt on pakko”. Ei tarvitse perustella, ei tarvitse etsiä vaihtoehtoja: on pakko. Tuliselta pannulta on pakko hypätä pois, vaikka sitten tuleen.

Velattomuuden arvostaminen historiaallisesti nousenee (ainakin) kolmesta historiaallisesta tapahtumasta, tai oikeammin niiden paremminpäin selittämisestä:

1800-luvun lopussa JV Snellman ei valtiovarainministerinä halunnut ottaa Suomelle lainaa, vaan antoi mieluummin kansan vaipua nälänhätään, jopa kannibalismiin. Kymmenesosa kansasta kuoli. Omana aikanaan nälänhätä haluttiin maalata kansan tyhmyytenä ja puhdistavana tulena: se olisi tapahtunut koska maanviljelyksemme oli niin kehittymätöntä, ettemme kyenneet ruokkimaan itseämme. Maata kiertävä nälkäisten joukko oli tässä luennassa hetkellinen kipu, jonka jälkeen maanviljelyksemme kehittyisi ja vastaisi paremmin eurooppalaisia vertailukohteita. (Todellisuudessa taustalla oli kapitalismin aiheuttama yhteisöllisten turvaverkkojen tuhoutuminen, valtion viljavarastojen puute, kerran-vuosisadassa tapahtunut useamman viljakasvin kuoleminen kesken kasvukauden hallaan, ja erkaantuminen luonnosta: nälänhätä oli pienemmillään siellä missä kalastus ja metsästys oli edelleen mahdollisuus.) Myöhemmin opetusministerinä Snellmann pääsi kirjoittamaan virallisen tulkinnan tapahtumista. Tuloksena tänäkin päivänä oppikirjoissa muistutetaan nälänhädästä valtionrakennuksen merkkipaaluna, siitäkin huolimatta että nälänhätä päättyi vasta lainan ottamiseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomi otti Yhdysvalloilta lainaa välttääkseen nälänhädän. Yhdysvalloille laina (joita oli jaettu ympäri Eurooppaa) oli paitsi taloudellinen toimi, niin poliittinen: nälän partaalla olevan mantereen kansat olisivat saattaneet ryhtyä vaatimaan Venäjän esimerkin mukaisesti vallanvaihtoa, jos vyötä olisi pitänyt jatkuvasti kiristää. Toisin kuin muut Euroopan maat, Suomi myös maksoi velan takaisin. Tätä on pidetty merkittävänä kansallisylpeytenä, siitäkin huolimatta ettei velkaa oltu Yhdysvaltain puolelta tarkoitettu maksettavaksi. Maksamisesta oli toki hyötyä: tietyissä piireissä se yhdessä ”Talvisodan myytin” kanssa oli merkittävä maankuvan luoja, jonka arvoa on yritetty mittailla vuosikymmeniä. Samalla kannattaa muistaa arvon syntyneen siitä että vain yksi maksoi: jos kukaan ei olisi maksanut, ei tätä olisi pidetty Suomen syynä, ja maksetut rahat olisi voitu käyttää johonkin muuhun. Sivuhuomiona voinee myös mainita että maksamisen arvo Yhdysvaltain sisäpoliittisena puheena (joka päätyi sikäläisiin oppikirjoihin asti, kuten täällä usein muistetaan mainita) tuli juuri siitä että Suomi maksoi. Jos kukaan ei olisi maksanut, ei asia olisi ollut merkittävä: asiasta olisi ollut konsensus. Mutta koska Suomi maksoi ja muut eivät, niin paikallisille suurvalta-aseman hinnan kanssa kipuileville nousi lyömäase: muutkin olisivat voineet maksaa (toisaalta se ettei muut suurvallat maksaneet, osoitti Yhdysvaltojen olevan siirtymässä paikalliselta tasolta globaalille). Tässä mielessä ”luokan priimus” oli myös ”opettajan lellikki”, ja vertaisryhmänsä petturi. Näiden karkeiden sanojen jälkeen kiirehdin vielä sanomaan ettei tämä ole itsessään paha juttu, mutta mainitsemisen arvoinen jo siksi että se oli Suomen Yhdysvaltojen suhteen alku.

Kolmas velkaan liittyvä tapahtuma on tietenkin vuoden 1990 pankkikriisi. Suomessa oli pitkään harjoitettu politiikkaa jossa pankit eivät saaneet jakaa lainoja enempää kuin niillä oli varallisuutta. Kokoomuksen johdolla tästä oli 1980-luvun aikana luovuttu, jolloin pankit olivat alkaneet ottamaan ”dollarilainoja” Yhdysvalloista, joita sitten lainasivat edelleen asiakkailleen. Lainatalouden hulluus yksilöityi valokuvaan, jossa pankinjohtaja istui pankkinsa edessä kottikärryllinen rahaa vieressään, valmiina jakamaan rahaa ohikulkijoille nimikirjoitusta vastaan. Kun markan arvo sitten romahti (oma kertomus tämäkin), niin nousivat lainojen korot jopa 20 prosenttiin. Pankit yrittivät saada omansa pois vaatimalla velkojen takaisinmaksua välittömästi, mikä sitten johti velkoja ottaneiden yritysten romahdukseen, ja kulutusluottoja ottaneille loppuelämän kestäviin velkoihin. Sivumainintana lisättäköön että kun velkajärjestelyt oli tehty, niin valtion halussa olleet ”roskapankin” velat (ne joita ei kukaan uskonut kyettävän voitavan maksaa takaisin) myytiin 5% nimellisarvosta ulkomaille (eli 100 markan lainakirja myytiin 5 markalla eteenpäin). Vaihtoehtona olisi ollut velkojen anteeksianto, mutta tämän uskottiin heikentävän kansan moraalia ja toimivan ikävänä ennakkotapauksena (jottei kukaan kutsuisi puolueelliseksi, mainittakoon tämän tapahtuneen Lipposen sateenkaarihallituksen aikaan, vastuuministerinä ollen Vasemmistoliiton Siimes).

Mutta se menneisyyden esimerkeistä. Miksi velattomuus sitten on harhakuva menestyksestä?

Yleisestihän tiedetään (vaikka hallituksemme on tämänkin unohtanut) että velkaa voi ottaa joko syömiseen tai sijoituksiin: on helppo ymmärtää että jos tiedetään kalliossa olevan paksu kultasuoni, niin kaivos kannattaa perustaa vaikka velaksi. Ja jos arvometallisuonia on useampi, niin lainoja kannattaa sitten myös ottaa useita. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta, muttei ole: takavuosina keskustelin erään Tampereen kuntapolitiikon (jonka mainitsen olleen sekä asiaan erikoistunut korkeakoulutettu, että broilerikasvattamon tuote1) siitä voiko kaupunki ottaa lainaa ratikan pidentämiseen siitäkin huolimatta, että olimme yksimielisiä lainan maksavan itsensä takaisin paitsi rahallisesti, niin myös hyvinvointina.

Toisaalta kaikki sijoituksetkaan eivät ole kovin järkeviä. Juuri nyt Tampereella puhutaan kaupungin maksamasta hankkeesta, jossa (kaupungin omistaman) Särkänniemen pääportti oli tarkoitus saada kulkemaan museolaivoja sisältävän sataman yli. Tapaus on edelleen kesken, mutta tiedossa olevien faktojen mukaan museolaivat piti siirtää satamasta vaikka erikseen oli päätetty, ettei näin tultaisi tekemään. Sillan rakentamiseen laitettiin viisi miljoonaa euroa. Kun rakentaminen oli jo aloitettu, Särkänniemi ilmoitti että juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan pääporttia ei tultaisikaan siirtämään (tutkimuksen valmistumista olisi ehkä kannattanut odottaa ennen rakentamisen aloittamista).

Sijoituslainan vastakohtana nähdään ns. syömälaina. Nekin jotka myöntävät että sijoituslainoja kannattaa joskus tehdä, ovat usein mieltä ettei syömälainaa ainakaan kannata ottaa.

Samalla syömälaina määritellään liian laajasti. Saatamme esimerkiksi ajatella, ettei meillä ole varaa vaikkapa johonkin yliopiston professuuriin, joten siitä pitää luopua. Tällöin ajatuskulkuna on ettei yliopistolla ole varaa professorin palkkaan, unohtaen ettei professuurin ylläpidossa makseta ainoastaan kuukausipalkkaa, vaan mahdollisesti jopa vuosisatoja kerrytetyn asiantuntemuksen ylläpitokustannuksia. Otetaan esimerkiksi suomalainen arkeologia: jos sen professuurista luovuttaisiin, niin paitsi ettei meillä ole professoria, niin meillä ei myöskään ole ketään joka pystyisi opettamaan seuraavaa professoria, jos sellainen joskus haluttaisiin hankkia. Samalla Museovirasto (ymv.) eivät kykene enää hankkimaan koulutettuja työntekijöitä. Ulkomailla voidaan käydä hakemassa jotain tietämystä, mutta edes Britannian huippuyliopistoissa ei opeteta suomalaista historiaa, tai millaista tutkimusta täällä on aikoinaan tehty. Kaikki aiemmin kirjoitetut kirjat (ja eri arkistoihin talletetut näytteet ja paperit) toki säilyvät, mutta emme tietäisi mitä niissä lukee, tai että ne ovat edes olemassa. Yksinkertaisena esimerkkinä institutionaalisen muistin toiminnasta kertoo vaikkapa hiljattain tullut uutinen Kansalliskirjastoon arkistoon päätyneestä Gustav Klimmtin piirroksesta. Piirros oli ollut kirjastolla jo vuodesta 1943, mutta sen olemassaolo oli unohtunut. Vasta kun eläköitynyt kirjastonhoitaja kuuli Ateneumin tekevän Klimmtistä näyttelyn, tuli hän lähettäneeksi kuraattorille aiheesta sähköpostia. (Linkki2)

Toisaalta ”syömälaina” on itsessään arvouttava termi: se kun saa ajattelemaan Snellmanin toimineen oikein ajaessaan kansan kuolemaan nälkään (kirjaimellisesti!). Eettisesti (moraalisesti, inhimillisesti) olisi kuitenkin parempi puhua syömälainan sijaan turhista lainoista: lainoista, jotka eivät säilytä arvokasta menneisyyttä (kuten yliopiston professuuri), tai rakenna arvokasta tulevaa (kuten Tampereen ratikka), tai muuten vain osoita täydellistä ihmisyyden puutetta.

Edellä mainittu teksti tiivistettynä nelikenttään ”VELAN TYYPIT” Akselit ovat Tarpeellinen / Tarpeeton; Ylläpito (riskitön) / Sijoitus (riski). Esimerkit kannattavista veloista on professuuri, nälänhädän esto, ratikka. Esimerkit kannattamattomista veloista turkistarhauden tuet ja Särkänniemen uusi silta.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Velka on muutakin kuin taloudellisia sijoituksia tai moraalisia päätöksiä. Kyse on myös liittoutumisesta: laina on side ottajan ja antajan välillä. Se millainen side on, riippuu määristä ja muista tekijöistä, mutta yleisesti pätee vanha vitsi jonka mukaan satasen laina on ottajan vika, mutta miljardi antajan. Esimerkkejä näistä siteistä on vaikkapa suurvaltojen perinteinen temppu antaa vaikutuspiirissään oleville vasallivaltioille lainoja paitsi pitääkseen nämä tyytyväisinä, niin myös pitääkseen nämä kurissa. (Siksi järkevään valtionhoitoon kuuluu huolehtia, ettei valtiolla ole suuria yksittäisiä saajia. Tämä osoittautui Kreikan virheeksi: koska lainat oli annettu matalalla riskillä siinä uskossa että euroalue takaisi painostuksen alla lainat yhteisvastuullisesti, sai Kreikka niskoilleen hajanaisen sijoittajajoukon sijaan lähimmät liittolaisensa.) Etelä-Amerikassa onkin takavuosina ollut tapauksia, joissa uusi hallinto on kieltäytynyt ottamasta vastuuta edellisen hallinnon ottamista lainoista. Toisaalta Putin teki kovasti töitä maksaakseen Neuvostoliiton ja keisarivallan aikaisia lainoja ennenkuin aloitti laajentumispyrkimykset Euroopan suuntaan.

Kolmas asia mikä velan suhteen kannattaa huomata on paljonko se tulee maksamaan. On ilmiselvää että jos velalla rakennetaan kultakaivos, kannattaa se ottaa vähän korkeammallakin prosentilla. Toisaalta jos velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, niin samantien rahat voi polttaa vaikkapa kokkona Kansalaistorilla. Tähän liittyen onkin hyvä muistaa valtion velkojen olleen pitkälti negatiivisella korolla, kunnes muutama vuosi sitten Valtiovarainministeriö maksoi nämä velat pois etuajassa uusilla veloilla, joiden korko oli merkittävästi positiiviinen. Se miksi näin tapahtui, paljastunee jonain päivinä lapsenlapsillemme. Seuraukset sen sijaan olivat ilmeiset: pian tämän jälkeen alkoi se käärmeen piippuunlaitto, jota tällä hetkellä kutsutaan velkakaton asettamiseksi.

  1. Ja selvennykseksi tarkennan, että nämä ovat molemmat positiivisia kuvauksia. Vain hölmö ei arvosta korkeakoulutusta ja vuosia jatkunutta diletanttiutta). ↩︎
  2. Mainittakoon että Yleisradio ja Helsingin Sanomat kertovat uutisesta eri tavoin. Yleisradion uutisessa näyttelyn kuratoinut Anu Utriainen sai sähköpostin Kansalliskirjaston eläköityneeltä kirjastonhoitajalta, joka paljasti, että kirjaston varastosta löytyy Klimtin portfolio eli teosten kansio. Kukaan muu ei asiasta tiennyt. Helsingin Sanomien uutisessa (linkki) Kansalliskirjasto ei Ateneumin tietojen mukaan ole esitellyt portfoliota näyttelyissään, mutta intendentti Anu Utriainen sai tietopyynnöllä kuulla siitä. Halutessaan näitä kappaleita voi vertailla ja miettiä, mitä ne kertovat maailmankuvasta. Helsingin Sanomien toimittajan maailmankuvassa puuttuva tieto on mahdollista saada tietopyynnöllä, miettimättä ollenkaan miksi tietopyyntö oli ymmärretty tehdä. ↩︎

Julkaistu

Disneyn saapuminen Suomeen

Ubi Iweksin piirtämä Osku Kani (Oswald the Lucky Rabbit). Kuva Wikipediasta(linkki).

Tein taannoin huvikseni Kansallisarkiston sanomalehtihaussa selvitystä siitä miten Disney hahmoineen rantautui aikoinaan Suomeen. Siltä varalta että joku kokee asiat mielenkiintoiseksi, niin tässä keskeiset löydöt ja niistä tehdyt ajatukset.

Ennen vuotta 1930 ei Disneystä mainittu suomalaisissa lehdissä ollenkaan. Tämä ei sikäli ole yllättävää, että ensimmäinen Mikki Hiiri -piirretty on vuodelta 1929, ja tätä edeltävät Alice -komediat (1923 – 1927) tai Osku Kani (1926) eivät tainneet olla läpimurtoteoksia – ainakaan Suomessa.

Vuonna 1930 Walt Disney mainitaan kahdesti: ensiksi Filmiaidassa 1. helmikuuta 1930, jossa julkaistiin Lontoon -kirjeenvaihtajan Sven Lagergren edeltävänä joulukuuna kirjoitetut kuulumiset. Tässä yhteydessä mainitaan että ”viime aikoina on täällä useissa teatteriessa alettu esittää täyteohjelmina mainioita piirrettyjä pila-äänielokuvia. Näiden elokuvien tekijä on eräs Walt Disney niminen taiteilija. Hän mestari alallaan. Hänen hiiriperheensä seikkailut ovat todellisia yleisönumeroita. Säestävä puhe ja musiikki tehostavat erinomaisesti vaikutusta.” (Linkki kuvatiedostoon.)

Alice the Lumber Jack -elokuvan (1926) juliste (klikkaa koko kuva auki). Elokuvat tehtiin samalla tekniikalla kuin mm. 1950-luvun Maija Poppanen: Margie Gay näytteli kameran edessä, ja tämän ympärille on myöhemmin animoitu piirroshahmoja ja taustoja.

Seuraava maininta Disneystä onkin Aamulehden aloittama jatkosarja 11. maaliskuuta 1930, jota seuraa seuraavana päivänä (surullisen)kuuluisa ”Tämä herra on Mikki. Kotoisin pimeimmästä Afrikasta” -teksti1, jossa toimitus esittelee eilen alkaneen jatkosarjakuvan (jonka olen ajatellut julkaista blogissa kokonaisuudessaan ensi tammikuussa, kun sarjakuvan tekijänoikeudet ovat varmasti vanhentuneet). Se että Mikki meni lähes täydestä tuntemattomuudesta jatkosarjakuvaksi vaikuttaa nykynäkökulmasta kummalliselta, mutta siihen lienee joku syy joka minulle joku päivä ehkä selviää. Aikana ennen televisiota, sanomalehti saattoi olla helpoin tapa esitellä uusi hahmo yleisölle? Samalla ilmestymisen takana lienee hiljaisia signaaleja ulkomailta: valintaa ei ole tehty tyhjiössä.

Seuraavana vuonna Disney ja Mikki alkavat olla useammin esillä. Helsingin sanomat julkaisee 4.9.1931 kirjeenvaihtajan kirjoittaman jutun Kuinka Mikki-hiiri syntyi (linkki)

Tämän jälkeen juttuja alkaa olla enemmän. 1930-luvun lopulla Disneyllä alkoi olla Suomessa jo paitsi toimintaa (Mikki-Hiirellä oli omia kuvakirjoja), niin nimellä myytiin myös Suomen Osuuskauppojen Keskusliiton (SOK, eli S-ryhmä) toimesta suklaata ja kahvia:

Viimeisenä kuriositeettina mainittakoon vuoden 1939 lopulla Elokuva-aitassa julkaistu essee Mikin ja Akun eroista, jonka voi myös nähdä Mikin sivuunjääntinä Disneyn maskottina Suomessa.

Mainitsen tämän tässä, koska kirjoittaja tuntuu kertovan enemmän ajastaan kuin hahmosta sellaisena kuin me hahmon tänään tunnemme: Aku-ankka on sotajalalla kaikkia ja jokaista vastaan. Hänellä ei ole mitään harhakuvitelmia. Hän ei usko oikeuden eikä hyvyyden voittoon. Hän uskoo vain raakaan väkivaltaan ja voimaan. Sellaisena hän ihmeellisen sattuvasti kuvastaakin juuri meidän aikamme elämänkäsitystä. Vahvemman oikeus ja heikon turma on ajan tunnussana. [–] Aku-ankalla ei ole ystäviä, ei ketään sellaista, johon kannattaisi ehdottomasti luottaa. Hänen elämssään ei ole myöskään sijaa rakkaudelle. [–] Tappionsa ja vastoinkäymisensä hän ottaa filosofin tyyneydellä. ”Elämä nyt on kerta kaikkiaan sellaista”, hän tuntuu ajattelevan. ”Niinkauan kuin nyrkit kestävät, siinä kyllä jotenkuten pärjätään. Kun nyrkit heikkenevät.. no niin, silloinhan on kaiken loppu. Mutta toistaiseksi ei hätää.. siis eteenpäin vain..”

Jutusta voi myös huomata että Aku-ankka -nimeä käytettiin myös toista maailmansotaa edeltävästi: tässä yhteydessä en lähde selvittämään milloin nimi tuli käyttöön (Seura oli julkaissut Akua vuodesta 1937 nimellä Ankka Lampinen), mutta usein nykyisen käännöksen lähteenä pidetään Sirkka Ruotsalaista, ja viitekehyksenä Aku Ankka -lehteä 1950-luvun alussa. Jäljempi ei ainakaan liene tämän Elokuva-aitan numeron perusteella oikein!

Elokuva-aitan tekstistä näkyvä empatiattomuuden nostaminen hyveeksi tuntuu paitsi hyvin ajankuvaan sopivalta – Puolaan hyökkäyksestä oli 10 viikkoa, ja Talvisodan alkamiseen 2 -, mutta ikävästi myös nykyajalta: empattiattomuuden hyveistä on puhuttu viime aikoina paljon paitsi Yhdysvalloissa, niin myös Suomessa. Onneksi toki ettei enää Disneyn hahmojen yhteydessä.

Samalla sotaan on hyvä päättää arkistojen selailu. Sodan aikana materiaalia tuli maahan vaihtelevasti, ja vaaran vuosien aikana sitäkin vähemmän. Kun ”normaali” elämä sitten alkoi, oli maailma jo erillainen.

Lopuksi sanon vielä Mikin Suomenvalloituksen viitekehykseksi jotain Mikki-nimen yhteydestä hiiriin, varsinkin satuihin liittyen. Georg Malmsténhan kuuluisasti joutui 1930-luvulla tekemisiin Disneyn kanssa levytettyään useamman lastenlaulun jossa seikkaili Mikki-niminen hiiri (”Merihädässä” ja ”Vuorenpeikko” tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta näitä oli lukuisia muitakin). Kun Disney tuli kappaleista kyselemään, kertoi Malmstén (väitetysti) että laulujen Mikki oli eri Mikki, vaikka hiiri olikin. Disney ei viitsinyt viedä tapausta oikeuteen: lakihistoriaa tuntemattomana olen miettinyt johtuiko tämä siitä ettei tavaramerkkilainsäädäntö tuolloin ollut erityisen vahvaa, vai epäilikö Disney muuten ettei tähän kannattaisi käyttää panoksia. Sattumasta on vaikea puhua, kun ruotsinkielinen Malmstén oli levyttänyt kappaleet myös äidinkielellään, käyttäen hahmosta nimeä Musse.

Varmistin varmuuden vuoksi löytyykö Mikistä hakutuloksia lehtiarkistosta ennen vuotta 1929: mahdotontahan ei ole sekään että kääntäjä olisi mennyt siitä mistä aita on matalin ja antanut hahmolle jo käytössä olleen nimen tai sen mukaielman (muistan lapsena olleeni hämmentynyt kuinka Jänis Vemmelsääri oli eri hahmo kuin Väiski Vemmelsääri).

Kansalliskirjaston lehtiarkiston hausta kuitenkin löytyikin osumia ”Mikki hiiri” -hakusanalla ja nimenomaan satuihin viitaten: yllättäen Mikki oli kuitenkin hiiri…kissa (oheiset esimerkit ”Pääskysestä”).

  1. Tekstin alku jossa kerrotaan Mikin kotiseudusta ja seikkailuista on levinnyt internetissä jo vuosikausia, mutta vähemmän tunnettu on sen loppuosa, jossa sarjakuvan tekijäksi mainitaan Disneyn pää-animaattori Ubi Iweks (Iweks todellakin kuvitti sarjakuvan, mutta käsikirjoituksesta vastasi itse Disney; pian sarjakuva siirtyi kuitenkin kokonaisuudessaan Floyd Gottfredsonille.) (Linkki artikkeliin.) ↩︎
Julkaistu

Monsieur Spade, ensimmäinen jakso

Spade on nukahtanut tuoliinsa.

Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.

Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.

Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.

Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.

Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.

Spade kipuilee auringon, lasten, ja täyden värimaailman kanssa.
Ranskaan saapunut Spade huomaa mitä paikalliset ajattelevat kielitaidottomista.

Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.

Spade valmistamassa ruuaksi kukkoa, joka on tapettu tämän silmien edessä kylän torilla.
Spaden auto on sopiva Ranskan hiekkateille ja kapeille kaduille.

Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.

Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.

Mustasukkainen aviomies ei pidä siitä kuinka tämän vaimo viihtyy Spaden seurassa.
Paikallisen iltaravintolan omistajat keskustelevat arjestaan.

Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.

Sam Spaden uusi lukaali on kaukana San Fransiscon toimistosta.

Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.

Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.

Jään innolla odottamaan jatkoa.

  1. Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎
Julkaistu

Puoluekentät ja poliittiset nelikentät

Vaalikoneista on sanottu paljon: paitsi yleisesti, niin menossa olevien kunta-/hyvinvointialuevaalien kohdalla erityisesti Iltalehden/Alman koneesta. Ohessa pari ajatusta sanotusta, siinä toivossa että tässä on jollekin uutta:

Vaalikoneilla on kolme tehtävää, joista ilmeisin on auttaa äänestäjää löytämään sopiva ehdokas. Kaksi vähemmän ilmeisintä on testata ehdokkaan kykyä tasapainotella poliittisten kysymysten vaihtoehtojen vaikutukset, sekä tarkistaa ehdokkaan tietämystä äänestäjille tärkeistä asioista.

Aika ennen vaalikoneita

Kuntavaalit periytyvät ajalta jolloin kuntalaiset tunsivat toisensa enemmän-tai-vähemmän hyvin: ilman autoja kun asuinalueet, työssäkäyntialueet, ja kaupat kun olivat toisiaan liki: kaikki tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Ihmiset kävivät samoissa työpaikoissa (tehtaat, maatilat), ostivat ruokaa samoista kaupoista1, kävivät samoissa vapaaehtoistöissä, harrastuksissa2, ja kirkossa3. Tämä tarkoitti että käsitys ehdokkaiden yleisestä kyvykkyydestä hoitaa yhteisiä asioita oli hyvin selvillä vähintään toisen käden tietojen kautta. Tämä vastasi vaalikoneen ilmeisimpään tehtävään: pätevän ehdokkaan löytäminen.

Kaksi seuraavaa kriteeriä saattavat olla nykylukijalle vaikeampia hahmottaa. Koska koulutus/ammatti korreloi vahvasti puoluekannan ja harrastustoiminnan kanssa (ja näin kiinnostuksenkohteiden), oli luonnollista että samat verkostot pyörittivät myös maakuntalehtitoimintaa. Uusi Suomi oli kokoomuksen äänenkannattaja pk-seudulla, Aamulehti taas Pirkanmaalla. (Uuden Suomen toimitus oli samassa osoitteessa Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kanssa!) Tämä tarkoitti että lehdet pyrkivät vastaamaan tilaajilleen tärkeisiin asioihin, ja ottamaan niihin tarvittaessa näkökulman joka vastasi lukijoidensa maailmankuvaa. Esimerkiksi lakkoihin saatettiin ottaa monisanaisemmin työntekijöiden (miksi lakkoon on ryhdytty, onko ammattiyhdistyksellä millainen sotakassa jatkaa lakkoa, pysyvätkö työntekijät yhteisessä rintamassa) tai omistajien (vaikutus osinkoihin) kanta.

1990-luvun alussa moni lehti lopetti, ja jäljellejääneet ryhtyivät poliittisesti sitoutumattomiksi, tarkoittaen ettei niiden näkemykset oltu sidottu puoluetoimintaan. Tämä ei tarkoita samaa kuin että ne olisivat puolueettomia: lehdet enemmän-tai-vähemmän suoraan kannattavat tiettyä arvomaailmaa, joka näkyy siinä kuinka ne maailmaa tulkitsevat. Historiaallisesti Helsingin Sanomat kampanjoi näkyvästi ja pitkään 1990-luvulla EU-jäsenyyden puolesta, ja yleisesti ottaa talouspolitiikassa mielellään oikeistopuolueita lähellä olevia näkemyksiä.

Toisaalta taas (antaakseni helpon nykypäivän esimerkin) Aamulehden viikkoliitteessä on ”Liikennetohtori” -palsta, jota ylläpitää autokouluyrittäjä ja perussuomalaisten kuntavaltuutettu, Arto Grönroos. Grönroosia käytetään yleisesti myös liikennepolitiikan ja liikenneonnettomuuksien asiantuntijana. Niinpä lehden tapa käsitellä liikenteen ongelmia pyörii väistämättä akselilla autokaistojen lisäys ja pyöräilyn vaikeuttaminen, näkemykset jotka Tampereella keskittyvät yleisesti oikeistopuolueisiin. (Selkeyden vuoksi: liikennekysymyksistä olisi mahdollista saada Tampereen yliopistolta myös tohtorintutkinto. Grönroos on koulutukseltaan ylioppilas.)

Vaalikoneiden hyödyt

Kun paikallisyhteisöt ovat nyt erinäisistä syistä hajonneet, eivät kuntalaiset kykene valitsemaan ehdokastaan sen perusteella miten hyvin hänet tuntevat. Myöskään lehdistö ei pyri tasapuolisuuteen samalla tavalla kuin silloin, kun lähes jokaisesta kylästä löytyi vähintään muutama aatteelisesti erimielinen toimitus. Niinpä 2000-luvun alussa lähes ainoa tapa saavuttaa kaikki äänestäjät oli vaalimainonta, joka puolestaan suosii ehdokkaita joilla on suuremmat vaalikirstut. Suurimmat vaalibudjetit taas ovat tietenkin niillä, joilla on rahaa omasta takaa tai tehtyjen vaalilupausten kautta saatuja lahjoituksia. Nämä lahjoitukset eivät korreloi puoluekannan kanssa tasapainosesti, vaan ”varmasti läpimenevien” ehdokkaiden vaalikassojen erot voivat olla kolme tai neljäkin kokoluokkaa eroavia: käytännössä tämä tarkoittaa että kun vasemmistopolitiikko käyttää koko vaalibudjetin esitteisiin, voi oikeistopolitiikolla olla varaa lehti-, internet-, ja TV-mainoksiin. Äänestäjä voi myös antaa kuluttajana opittujen signaalien johtaa ajatteluaan ja miettiä, että kalliit ja hienosti taitetut mainokset korreloivat tuotteen laadukkuuden kanssa. Näin ei tietenkään ole asianlaita: lopulta kuntavaltuustoon astelee aina joku politiikkaa harrastuksena tekevä. Eräs aihetta tilastojen kautta tutkiva blogipostaus löytyy täältä. Halutessaan lukija voi pohtia millaisia yhteyksiä tällä on kuntavaalien aiempaan järjestystapaan (1920-luvulle), jolloin nykyisen yksi-asukas-yksi-ääni -vaalitavan sijaan äänimäärä perustui maksettuihin veroihin.

Samalla vaalimainonta on johtanut puolueiden muuttumiseksi osittain brändeiksi, tuotteiksi: tärkeää ei ole niinkään mitä puolueet edustavat tai kuinka hyvin ehdokkaat arvoja edustavat, vaan mitä äänestäjä kokee äänestäessään tiettyä puoluetta.4 Vaalikoneiden kohdalla tiedettävästi toimitukset ovat saaneet moitteita kun heille on tarjottu ”väärää” puoluetta.5

Kaiken tämän keskellä vaalikoneet siis tarjoavat edes yhden areenan, jossa kaikilla ehdokkailla on sama mahdollisuus tulla kuulluksi.

Vaalikoneiden haitat

Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä. Optimaalisesti vaalikoneet tuovat esille vaaleissa esillä olevia kiistakysymyksiä tavalla, joihin toimittajat olettavat äänestäjien äänien jakautuvan jotakuinkin tasan (kysymys johon kaikki vastaavat samalla tavalla, on hyödytön). Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä, ja epäkohdat keskittyvät Suomessa oman kokemuksen perusteella jotakuinkin seuraavasti (lista ei ole täydellinen):

  • Mitä toimitus näkee tärkeäksi. Vaalikoneet saattavat jättää jollekin puolueelle tärkeän aiheen kokonaan tai osittain koneen ulkopuolelle, tai päinvastoin nostaa keskusteluun asioita joita puolueet eivät ole nostaneet merkittäviksi. Pahimmillaan vaalikonekysymys käsittelee asiaa, jonka vain toimitus itse on huomioinut.6
    • Miten toimitus esittelee tärkeäksi näkemänsä asian. Esimerkiksi Iltalehti on asettanut hyvinvointivaltion ja puolustusmenot toistensa vastakohdiksi (retoriikka on napattu Yhdysvalloista, joissa sikäläistä hyvinvointivaltion puutetta on perusteltu puolustusmenoilla), vaikka vaihtoehtona olisi esimerkiksi verojen nosto, verokannan laajennus (tutkitusti veropohja on hapertunut), kutsuntojen laajennus ja asevelvollisuuden siirto kouluttautumisen jälkeen suoritettavaksi, puolustusliittojen syvennys, tai jopa Venäjän vasalliksi ryhtyminen.
    • Toimituksen vaalikonekysymykset eivät välttämättä ole kirjoitettu äänestäjää vaan lehteä varten. Vaalikoneen kysymysten perusteluista voi helposti kirjoittaa uutisia, tai jopa lööppejä.
    • Miten toimitus arvouttaa tärkeäksi näkemänsä asian.7
  • Mistä toimitus tulkitsee poliittisen keskustelun kertovan.
    • Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” -kysymyksen voi tulkita myös sitä kautta ettei suurten ikäluokkien arvomaailmaa nähdä enää annettuna (ymmärrettävää: sukupolvilla kun yleensä on erilaiset arvomaailmat). Kysymys ei siis ole siitä ettei ”mitään” saa enää sanoa, vaan ettei samoja asioita saa sanoa kuin 50 vuotta sitten, jolloin esimerkiksi SKDL:n myöhempi puheenjohtaja Ele Alenius ei kyennyt edistymään tutkimusuralla suht-maltillisten vasemmistolaisten mielipiteidensä kautta. Toisaalta on yleisesti tunnustettu tosiasia, ettei sisällissodasta saanut tehdä kriittistä historiaallista tutkimusta ennen 2010-lukua.
  • Miten poliittisen nelikentän akselit on määritelty, ja miten eri kysymykset sille on sijoitettu.
    • Mitä tarkoittaa ”vasemmisto”, mitä ”oikeisto”; mitä ”konservatiivi”, mitä ”liberaali”?8
    • Miten eri kysymysten vaikutus nelikenttään vaikuttaa (esimerkiksi mistä kertoo ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”kouluissa pitäisi tukeutua kristillisiin arvoihin”)? Kysymys ei ole pelkästään siitä onko jokin vastaus ”vasemmistolainen” tai ”liberaali”, vaan myös siitä KUINKA liberaali se on. Kuinka paljon oikeistolaisempi mielipide ”kannatan fasisista vallankumousta” on kuin kuin ”peruskoulusta voi aina säästää lisää”?
    • Edustaako vaalikoneen kysymykset kunnassa merkittäviä poliittisia kriisikysymyksiä (paikallislehden konetta lukuunottamatta: yleensä ei).
Allekirjoittanut Yleisradion vaalikoneen nelikentässä. Voiko tuloksesta päätellä että kirjoittaja on äärivasemmistolainen liberaali? (Ei: minusta vasemmalle tai alas voi olla vaikka kuinka paljon mielipiteitä, mutta toimittaja ei pidä niitä erottelemisen arvoisena.)

Vielä vähän lisää poliittista nelikentistä

Edellisen kappaleen kysymyksestä kuinka paljon oikeistolaisempi on näkemys fasistisen vallankumouksen kannattamisesta kuin peruskoulurahoituksen leikkauksesta saattaa johdatella lukijan pohtimaan, onko oheisessa Yleisradion tekemässä nelikentässä (linkki) ero Vasemmistoliiton, SDP:n, ja Keskustan välillä olisi jotakuinkin sama. Voidaanko esimerkiksi sanoa että Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien näkemykset ”poliittisesta keskustasta” eroavat jotakuinkin yhtä paljon? Tai että RKP on näkemyksiltään jotakuinkin yhtä kaukana Perussuomalaista kuin Vasemmistoliitosta?

Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin on ”ei”. Nelikenttä mittaa vain ja ainoastaan vastauksia esitettyihin kysymyksiin: jos kysymykset olisivat olleet erilaisia, olisivat puolueet eri paikoissa; jos toimittaja arvaa samojen kysymysten vastausten sijainnit nelikentällä toisin (tai antaa niille eri plus/miinus -arvot, mikä on todennäköisempää) niin puolueiden suhteelliset etäisyydet toisiinsa toisin. Vertaa oheista Iltalehden arvokarttaa (linkki alkuperäiseen) ja Yleisradion karttoja toisiinsa:

Iltalehden vaalikoneen kuntavaalien 2025 puolueiden sijainnit.
Yleisradion kuntavaalikone 2025 -vastausten perusteella tehdyt puolueiden sijainnit.

Voimme havaita että RKP on Iltalehden kyselyssä huomattavasti lähempänä poliittista keskustaa molemmilla akseleilla kuin se on Yleisradion vastaavassa; Yleisradion koneessa sosialistisen Vasemmistoliiton ja sosiaaliliberaalin Vihreiden välillä on merkittävästi enemmän eroa kuin kuin Iltalehden mukaan, jne.

Näinpä jos nelikenttä on kartta, se on sellainen jollaisia tehtiin ennen kolmiomittauksen yleistymistä. Siitä voi päätellä mihin suuntaan voi lähteä kävelemään ja mitä maamerkkejä etsiä, muttei sitä onko Viipuri Turun pohjois- vai etelä-puolella, tai pystyykö pohjanmaalta purjehtimaan jokia pitkin Helsinkiin, tai onko Hardwick (Hetlãd) todellakin Uudenmaan kokoisella saarella.9

Pohjoismaiden kartta vuodelta 1544.

Lopuksi

Kaikista puutteistaan huolimatta vaalikoneista on kuitenkin hyötyä, samalla tavalla kuin keskiaikaisesta kartasta. Äänestäjän tulisi kuitenkin muistaa että kaikki koneen vastaukset ovat yksinkertaistuksia todellisuudesta, ja kertovat vähintään yhtä paljon koneen tehneistä ihmisistä kuin niihin vastanneista (vartti)politiikoista.

Lopuksi vielä muutamia omia vastauksiani vaalikoneissa:

”Keskustelu siitä, että tyttöjä ei saa kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, vain sekoittaa lasten päät.”
”Kristillisen kulttuuriperintömme pitää näkyä kouluissa nykyistä enemmän.”
”Mitään ei saa enää sanoa.”
”Afrikan tähti -peli kuuluu päiväkoteihin ja esikouluihin.”
”Tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioittaminen ovat tärkeimmät arvot, jotka lapsen tulee oppia.”
  1. 1990-luvulle asti oli yleistä, että kanta-asiakkuus valittiin työn ja poliittisen viitekehyksen kautta. Karkeasti rajaten: työväestö kävi E-ryhmän kaupoissa, maaseudulta kotoisin olevat S-ryhmän kaupoissa, toimihenkilöt K-ryhmällä. Parempiosaiset Stockmannin omistamassa Sestossa. Jako alkoi kadota 1990-luvun alussa, kun mm. E-ryhmä joutui pankkikriisissä vaikeuksiin. Tuloksena E-ryhmän suurin jäsen (Elanto) siirtyi osaksi S-ryhmää, ja loput myytiin seuraavan päälle 10 vuoden aikana muille toimijoille (viimeisenä Valintatalo ja Siwa 2016). ↩︎
  2. Vasemmalla puoluekanta korreloi edelleen voimakkaasti ammattiyhdistysliikkeen kanssa, joka järjestää myös harrastetoimintaa. Oikealla asiayhteys ei ole aivan yhtä suora, mutta Kokoomuksen lähiyhteisöihin kuuluu edelleen mm. ”kansallisia arvoja” edistävät suomalaiset klubit (sanottaakoon että nämä arvot on erikseen määritelty oikeistolaisiksi; lisäksi klubit eivät ota naisia jäseniksi). Keskusta taas on tunnettu puoluetta lähellä olevasta yhdistystoiminnasta, jossa eri toimijoiden rahat ovat monesti menneet sekaisin (mm. Nuorisosäätiöön liittyvät kohut). ↩︎
  3. Kirkot olivat jumalanpalvelusten ohessa myös tärkeitä tapoja välittää tietoa: pappien tehtäviin kuului kuuluttaa uutiset. Se mitä pappi ei sanonut kirkon sisällä, joku tiedossa oleva kyllä otti puheeksi oven edessä. Siksipä paikalle tuntiin usein tunti-pari ennen jumalanpalveluksen alkua tapaamaan ihmisiä. Tapaan kuului usein myös muutaman oluen juonti. Vertaa Albert Edefeltin maalaukseen. ↩︎
  4. Vertaa kolajuomat. Coca-Cola markkinoi itseään perinteisten arvojen edustajana: sen mainoksissa esiintyy toistuvasti paitsi joulupukki, niin ystävät ja yhteiset ateriat, niin myös sellaiset ”pehmeät” arvot kuin maailmanrauhan toivominen. Toisaalta Pepsi on asemoinut itsensä nuorekkaaksi ja hieman kapinalliseksi valinnaksi: sen mainoksissa on esimerkiksi menestyviä jalkapallotähtiä. Lopulta kyse on kuitenkin vain sokerivesistä, joita harva erottaa toisistaan. Valitsemalla juoman kuluttaja ei valitse vain juomaa, vaan tietyn elämäntavan ja identiteetin. ↩︎
  5. Tästä voi päätellä että valituksen tekevä äänestäjä ei paitsi ymmärrä suomalaista puoluevaalitapaa, niin miksi ehdokas on halunnut edustaa juuri tiettyä puoluetta. ↩︎
  6. Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”saako Afrikan tähteä pelata päiväkodissa” kertoo enemmän Iltalehden lööpeistä kuin suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä. Kumpikaan näistä aiheista ei edes kuulu kuntavaltuutettujen valtaan. ↩︎
  7. Jonni Lehtirannan (vihreiden ehdokas) arvostettava, ja aikaa vienyt, analyysi (linkki) Iltalehden koneen kysymysten muotoilusta ja vaikutuksesta nelikenttään on lukemisen arvoinen. ↩︎
  8. Konservatiivisuus (ts. perinteet ja hidas muutos) muuttuu riippuen siitä halutaanko takaisin 1900-luvun alkuun (kuten Teemu Keskisarja on useasti julkisesti halunnut) tai 1950-luvulle (kristillisdemokraatit); toisaalta liberalismista on useita tulkintoja riippuen siitä rajoitetaanko se vain talousjärjestelmään, vai myös tasa-arvoon ja seksuaalisiin oikeuksiin. Ja jos konservatiivisuus/liberaalisuus kertoo kaiken tämän, mitä vasemmisto/oikeisto sitten tarkoittaa? Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että parempi parivaljakko olisi tasa-arvo vs. erioikeudet; vahva vs. heikko valtio. ↩︎
  9. Todellisuudessa Shetland on hieman Ahvenanmaata suurempi, joskin muodoltaan ”pidempi ja kapeampi”. ↩︎

Julkaistu

Poika Vesanto ja Veli Giovanni: Kapteeni ja Ville

Runsas kymmenen vuotta sitten Ville Hänninen teki ympäri Suomea kiertäneen standi-näyttelyn suomalaisen kuvituksen yhdestä uraanuurtajasta, Poika Vesannosta (linkki Wikipediaan), josta näköjään (huomasin juuri) oli laatinut myös SKS:n Kansallisgalleriaan henkilöhistorian. Vesannon kuvituksia voi vilkaista vaikka tästä Seuran artikkelista, jonka lähteenä on käytetty Hännisen tutkimuksia: linkki.

Luulen myös että Hänninen piti Vesannosta luennon jonka olisin nähnyt, mutta mitään selkeämpiä muistikuvia minulla ei aiheesta ole. (On myös mahdollista että luin hänen tekemiään facebook-päivityksiä, tai kuuntelin selityksiä illanistujaisissa.)

Joka tapauksessa, Poika Vesanto nimenä jäi mieleen, samoin eräs hänen sarjakuvansa: Suomen kuvalehden ”Ajanvietesivulla” julkaistu Kapteeni ja Ville. Sarjakuvasta näkemäni esimerkit vaikuttivat korkealaatuiselta, ja harmitti kun merkittävä työ oli jäänyt ajan aaltojen alle.

Rajaus Kapteenista ja Villestä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).

Kun aivan viime aikoina keksin että voisin hakea noita samaisia sarjakuvia Finnan sanomalehtiarkistosta (linkki edelliseen), olin innoissani. Melko nopealla tahdilla etsin Kapteenista ja Villestä esimerkkejä kevään 1934 lehdistä, jotka nyt alla.1

LISÄTIEDOT: Kapteeni ja Ville -stripit Suomen kuvalehden numeroista 28.4. – 16.6.1934. Klikkaa auki. Samalla metodilla myös kuvat suuremmaksi.
Suomen kuvalehti 28.4.1934
Suomen kuvalehti 5.5.1934
Suomen kuvalehti 12.5.1934
Suomen kuvalehti 19.5.1934
Suomen kuvalehti 26.5.1934
Suomen kuvalehti 2.6.1934
Suomen kuvalehti 9.6.1934
Suomen kuvalehti 16.6.1934

Epäilemättä piirrostyö on melkoisen laadukasta, jopa kansainvälisessä vertailussa. Samalla lienee ilmiselvää etteivät itse jutut ole kovin korkeatasoisia: sarjakuvissa ei ole juuri mitään yllättävää, vaan enemmänkin ne ovat lievästi huvittavia kohtauksia arjesta ilman suurempia odotusten ylityksiä tai rikkomisia, minkä itse yhdistän onnistuneeseen huumoriin.2

Sarjakuvan käsikirjoituksista voi kiittää ”Ajanvietesivun” toimittajan, nimimerkki Veli Giovannin (eli Hillari Viherjuuren; linkki Wikipediaan) huumoria, joka ei ainakaan itselleni oikein ole esimerkkien perusteella iskenyt. Voi olla että hän oli ajalleen ”tarpeeksi hyvä” (ts. lukijat eivät tienneet paremmasta), tai vaihtoehtoisesti sukupolvien saatossa huumorintaju on tässä suhteessa muuttunut, mikä ei ole täysin mahdotonta (olen liennyt tätä aiemmin).

Giovanni toimitti Ajanvietesivua Suomen kuvalehdessä käytännössä koko aikuisikänsä, aina kuolemaansa saakka. Sivu sisälsi ensin kaikenlaisia kaskuja ja arvoituksia, mutta myös ulkomaalaisista lehdistä napattuja pilakuvia tai muita sarjakuvia. Omalta osaltaan ne tekivät Suomen kuvalehdestä sellaisen koko perheen lehden, jollaisena sen nykyistä versiota on vaikea pitää (lehden kanssa koko ikäni eläneenä voin kertoa olleeni täysikasvuinen ennenkuin sen sisältö alkoi kiinnostaa vähäisimmissäkään määrin). Omaa kertomustaan kirjoitustyylinsä suosiosta (sitä kun on helpompi mitata kuin laatua) kertoo kuitenkin hänen merkittävä kirjakauppatuotantonsa Ajanvietesivun lisäksi: uusia teoksia kaskuista ja sarjakuvista tuli vähintään yksi vuodessa.

LISÄTIEDOT: Esimerkkejä Veli Giovannin Ajanvietesivuista.

Ajanvietesivu 4.12.1920. Huomaa itse sivun kuvitukset, jotka lienevät ulkomaalaista alkuperää.
Suomen kuvalehden Ajanvietesivu 29.11.1930. Huomaa tekstin väheneminen kymmenen vuoden takaiseen nähden, ulkomaalaisen pilakuvan uudelleenkäyttö lisäämällä siihen valokuvaaja (sen liittämiseksi pidempään jatkuneeseen, kokonaan kotimaassa piirrettyyn sarjaan), sekä kotimaisen piirtäjän tekemä sorminukke, jota samalla käytetään lukijan kehottamiseen (lehden uudelleentilaamiseen). Lehden koko on myös kasvanut (mikä ei liene kuvasuhdetta katsoessa selvää).
Giovannin ”Hauskaa tiedettä ja ajanvietettä” -sivun selitys sarjakuvista Otava-lehdessä 1.8.1920.

Aikanaan sivu sai viereensä ”lisäsivun”, jolle alettiin myös tekemään sarjakuvia (Kapteeni ja Ville oli näistä yksi). Nämä, kuten muutkin Ajanvietesivun sarjakuvat, olivat Givannin käsialaa:

Rajaus Pekka ja Ville -stripistä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).

En viitsi kirjoittaa Giovannista enempää, kun menee helposti vain Wikipedian referoinniksi. Varmaa kuitenkin on, että sarjakuvia tuli käsikirjoitettua ainakin otsikkotasolla sellainen määrä, ettei siihen ole kovin moni Suomessa myöhemmin ehtinyt. Samalla yksittäisen yhteistyötason puutteessa hänen nimensä lienee ollut kuvittajapiireissä hyvin tunnettu muutenkin kuin ”lehdestä tuttuna”.

LISÄTIEDOT: Muutamia esimerkkejä muista Giovannin käsikirjoittamista sarjakuvista vuosilta 1930 – 1942.
Suomen kuvalehti 29.11.1930. Lehden koko muuttui, ja täten myös siinä esiintyvä sarjakuva. Kuvittaja Tawitz ja käsikirjoittaja Giovanni keskustelevat kuinka muutos tulisi toteuttaa. Kyseessä siis metasarjakuva: sarjakuva sarjakuvasta!
Suomen kuvalehti 6.1.1934. Herra Kerhosesta on julkaistu myös albumi, josta uudelleenpainos 2011.
Suomen kuvalehti 29.11.1942. Asiaa tarkemmin tutkimatta voisi ajatella Pekan ja Villen olleen jatkoa lehden aiemmin julkaisemalle Kapteenille ja Villelle.

Kuvituksen ja käsikirjoituksen lisäksi näistä sarjakuvista voisi vielä loppuun mainita niiden historiallisen arvon: niistä kun näkee millainen arki oli täällä aikanaan tuttua (porvarille, Helsingissä): paitsi että esimerkiksi roskalaatikko on aikoinaan näyttänyt puulta, niin voimme myös havaita että samaan laatikkoon on heitetty ilman pussia niin kalanruodot, särkyneet pullot, kuin säilyketölkitkin. Yksittäiset roskat kertovat joko vähäisestä määrästä tai siitä, että roskakorit on kannettu talosta kipattavaksi ulos (muovin puutteessa paperipussikin olisi vaihtoehto).

Koko sarjakuva yllä.

Toisaalta kymmenen vuotta myöhemmin (sota-aikana) kierrätys nousee kunniaan. Enää roskalaatikossa ei ole sekaisin metallia, biojätettä ja lasia, vaan kaikki lajitellaan rintamaa ajatellen (mistä voi toki myös pohtia, josko sodan nähneelle sukupolvelle suuri sekajätekasa oli omalla tavallaan hyvinvoinnin merkki):

Pekka ja Ville Suomen kuvalehdessä, 6.12.1942.

Toisessa stripissä taas näemme, millaisia arvoja väestöön haluttiin sota-aikana istuttaa säännöstelyn keskellä:

Suomen Kuvalehti 15.11.1942. Käsikirjoittajasta ei ole varmuutta, mutta minulla on epäilykseni.

Mutta kaikki tämä alkaa jo mennä vähän aiheen sivusta. Joka tapauksessa: kotimaisten sarjakuvien tarkatelulla on meille paljon opetettavaa muutenkin kuin mitä sen tekijät ovat aikoinaan ajatelleet. Varsinkin, kun välissä ei ole ”tuollaista ei varmaan ollut Suomessa” -filtteriä, mikä helposti tulee mieleen kun lukee ulkomaalaisia tarinoita.

Samalla voi todeta näiden olleen nimenomaan porvariskodin arjesta nousevia tarinoita. Voisi huvikseen joku päivä katsoa, miltä Elannon lehdessä ilmestyneen Pekka Puupään arki näytti.

  1. Kuvia on hieman muokattu kontrastin parantamiseksi. Samalla kannattaa huomata että huonolaatuisesta painojäljestä valokuvatun mikrofilmin digitointi ei välttämättä anna kynänjäljestä parasta mahdollista kuvaa. ↩︎
  2. ”Haluan kuolla kuten linja-autokuskina toiminut isoisäni: nukkuessa. En kiljuen kauhusta kuten hänen matkustajansa.” ↩︎

MUUTOKSIA 1.3.2025: Lisäsin Giovannin selityksen sarjakuvista, ja tarkensin roskienlajittelua koskevaa kohtaa.

Julkaistu

Wrighteista rakettireppuun

Orwell Wright rakentamansa liiturin päällä vuonna 1902.

Tekstin kuvituksia voi poikkeuksetta klikata suuremmiksi.

Wright Flyer, Wrightin veljesten lentokonetta edeltänyt liidokki.
Wright Flyer, Wrightin veljesten lentokonetta edeltänyt liidokki.

Näin (jälleen) verkossa pohdinnan siitä kuinka Wrightien ensimmäisestä koneellisesta lennosta Apollo-ohjelmaan oli vain 60 vuotta. Eli ihminen joka aikuisena saattoi hämmästellä ”ensimmäistä lentoa”, saattoi olla vielä elossa katsomassa televisiosta kuulentoa.

Robur Valloittajan ilmaa raskaampi lentoalus Jules Vernen samannimisestä kirjasta 1886. Kuvaa rajattu. (Kuvittanut Léon Benett.)

Huomio on tosi, mutta johtaa helposti väärinkäsityksiin: ettei teknologista kehitystä ilmailun saralla olisi tapahtunut ennen Wrighteja, että kehitys Wrighteista Apolloon olisi suora, että ilmailun kehitys olisi loppunut Apollo-ohjelman jälkeen (emmehän ole vieläkään päässeet Marsiin).1 Syynä on putkimainen (ja väärä) näkemys teknologisesta kehityksestä, kun on haluttu ”tarinoittaa” monimutkaisia syy-seuraus -ketjuja jotta anekdootille (”yhden elämän aikana maasta kuuhun”) jäisi enemmän tilaa.2

Tyypillinen esimerkki tästä halusta on lähteä pohtimaan mistä jokin suurehko joki (Niili, Missisippi, tai vaikkapa Vantaa) ovat saanut alkunsa. Kun jokea sitten lähdetään matkustamaan ylävirtaan, niin sivujokia jätetään ”vähemmän merkittävinä” huomiotta, kunnes itse valtajoesta ei ole jäljellä kuin vain puro, joka ei ole tarpeeksi syvä edes sukeltamiseen. Sen alkupaikka merkitään sitten ”suuren joen” lähtöpaikkana, huomaamatta kuinka naurettavaksi tällainen julistus itsensä saattaakaan.

Harry Grant Dart: ”Tulevaisuuden lentomatkustamista” (1908). Yksityiskohta. Kuvassa ilmaa kevyemmän, yksityisen ilma-aluksen ohjaamo. Kuvan ilmestyessä Wrightien lentokone oli ollut ilmassa jo viisi vuotta. Suurempi versio wikipediassa.

Wrightien lentokone nähdään avaruusohjelman edeltäjäksi, koska molemmissa on kyse painovoiman voittamisesta, ja molemmat nähdään merkittävinä teknisinä askelina (anglo-amerikkalaisessa viitekehyksessä). Tällöin on helppo ajatella yhtä alkupisteenä, ja toista loppupisteenä. Kuitenkin tässä unohtuu, että Wrightit eivät olleet ensimmäisiä jotka voittivat painovoiman, tai ettei tavoitteena ollut päästä määrättömän korkealle (eri käyttötarkoitus), tai että Wrightien jälkeen kesti vielä pitkään ennenkuin lentokoneet kykenivät saavuttamaan zeppeliinien maksimilentokorkeuden (määritelmästä riippuen 5000 – 6400 metriä), lastimäärän (15 000 kiloa), lentopituuden (100 tuntia3), tai lentonopeuden (84 km/h),4 puhumattakaan siitä että Wrightien propellikoneilla on hyvin vähän tekemistä SEKÄ suurten matkustajakoneiden ETTÄ avaruusrakettien kanssa.

Lentämisen teknisten askelten kanssa käy usein samoin. Helposti jää huomaamatta että lentokonetta ei pidetty ilmailun tulevaisuutena edes sen keksimisen jälkeen. Ongelmat kun olivat pitkälti samoja kuin varhaisilla bensa-autoilla: vehkeet olivat temparmenttisia, vaativat jatkuvaa säätämistä, ja epäonnistuminen käytön kanssa johti parhaillaankin luunmurtumiin (ennenkuin autoihin saatiin mekaaninen startti, niin se auton edessä oleva kamppi saattoi moottorin käynnistyessä parhaillaan murtaa käsivarren). Kaiken yllä mainitun lisäksi lentokone saattoi milloin tahansa tipahtaa maahan. Ei liene yllättävää, että matkustusmukavuudesta ja turvallisuudesta kiinnostuneet (jotka yleensä ovat enemmistö) jatkoivat ilmaa kevyempien laitteiden kehittelyä.

Mutta palataan siihen kohta.

Kun viimeksi osallistuin keskusteluun lentämisen kehittymisestä, laadin seuraavan venn-diagrammin osoittaakseni kuinka Wrightit seisoivat jättiläisten päällä:

Kuva on hieman monimutkainen, mutta tarkoitus on näyttää lentokoneen koostuvan kolmesta peruskomponentista: moottorista, lentämisestä ilman kiinnitystä maahan, ja ilmaa raskaammasta arkkitehtuurista. Jokainen näistä keksinnöistä (sekä näiden keksintöjen yksittäisistä yhdistelmistä) edelsi Wrighteja:

  • Heron Aleksandrialainen oli kehittänyt erilaisia höyrykoneita jo ennen ajanlaskun alkua.
  • Montgolfierien veljekset olivat lentäneet ilmapallossa ilman maahan sidottua narua 1783.
  • Erilaisia ihmisiä kannattelevia, ilmaa raskaampia leijoja oli tehty ainakin reilu viisisataa vuotta Wrighteja edeltävästi (hyödyllisiä esineitä vaikkapa merellä horisontin taakse näkemiseen).

Näitä keksintöjä oli myös yhdistelty: ilmapalloihin oli laitettu moottoreita (Giffard 1852), langattomia ilmaa raskaampia lennokkeja oli rakennettu (Cayley 1853)5 ja tietenkin moottoriajoneuvoja oli ollut jo hetki niin maalla, merellä, kuin ilmassakin.6

Vain yksi asia puuttui: näiden yhdistäminen yhteen esineeseen. Ongelmaksi tuli että moottorit painoivat paljon ja tarvitsivat vieläpä polttoainetta, joka myös lisäsi painoa. Jotta näitä voisi kuljettaa, pitäisi lentokoneen itse olla painavampi, joka taas lisäisi moottorin painoa. Tämä noidankehä ei ratkennut itsestään: autojen/laivojen kanssa paino-ongelmaa ei ollut, ja jäykistetty ilmalaiva kykeni kantamaan reilusti yli kymmenen tuhatta kiloa heliumin tai vedyn tukemana. Toimivan ilmaa raskaamman lentokoneen tekemistä pidettiin jopa mahdottomana. Tietouden kanssa oltiin niin varmoja, että edes Wrightien koneiden lentonäytökset eivät saaneet kaikkia vakuutettua: heidän arveltiin olevan jonkinsortin huijareita.

Wright Cycle Company:n polkupyörämainos.

Miten Wrightit sitten ratkaisivat paino-ongelman vuonna 1903? Heidän saavutustaan käsittelevistä artikkelista puuttuu usein yksi erityinen taustatieto: he pyörittivät polkupyörien korjaus- ja myyntiliikettä, ja myöhemmin alkoivat myös rakentaa omia polkupyöriään, nimellä Van Cleve. Toisin kuin autot tai (ilma)laivat, polkupyörien kanssa jokainen gramma oli merkityksellinen. Samalla näihin kulkupeleihin kohdistui melkoisia rasituksia: tandem-pyörissä kun yhden renkaan ohuista pinnoista saattoi helposti roikkua levossakin yli satakin kiloa,7 puhumattakaan millaisia rasituksia pyöriin kohdistui hetkittäin täyteen lastattuna kuoppaisilla teillä, tai kanttikiviä ylittäessä.

Vuosien kertyessä veljekset olivat opetelleet yhä parempia tapoja tehdä tukevia liitoksia kevyillä materiaaleilla. Näin polkupyörien vahvuuksista tuli ensin liidokkien vahvuuksia, jotka lopulta olivat tarpeeksi kevyitä (mutta silti vahvoja!) kantamaan myös moottoria.

Nykynäkökulmasta voi olla vaikea pohtia millaiseen maailmaan Wrightien lentokone saapui, tai mitä veljekset sen kanssa yrittivät saavuttaa muuta kuin lentää vapaasti kuin lintu (heidän elämänkertaansa selatessaan tulee mieleen, oliko heillä lopulta suurempia tavoitteita kuin onnistumisen riemu, ja toisaalta päästä historiaan lentokoneen keksijänä). Kuitenkin (kun melko ylimalkaisesti selailin heistä kirjoitettuja tekstejä), näyttäisi siltä ettei tavoitteena ollut niinkään haastaa zeppeliinejä tai luoda uutta matkustamistapaa, vaan nimenomaan jatkokehittää liitureita niin, että ne voisivat nousta maasta eikä vain laskeutua mäeltä. Myöhempinä vuosina Wrightit yrittivät myydä lentokoneita armeijoille tarjoten ratkaisuja kysymyksiin, joihin nykyään käytetään satelliitteja. Kyse oli siis uudesta tavasta nähdä ja kokea jokin tietty alue, ei niinkään matkustamisesta paikkojen välillä, eikä varsinkaan kohti kuuta.

Hindenburg New Yorkin yllä vuonna 1936.

Lentokoneen kehityksessä on Wrightien jälkeen ollut monta merkittävää kehitysaskelta, ja monet niistä sijoittuvat toiseen maailmansotaan (kun Hawaiilta piti päästä erinäisistä tunnetuista syistä Japaniin, ja sitten vielä takaisin). Se kaikkein merkittävin (heti keksimisen jälkeen, tietenkin) tapahtui kuitenkin ennen toista maailmansotaa.

Puhun tietenkin Hindenburgin kohtalosta.

Lentokilpailu Pariisissa 1909. Yksityiskohta kisajulisteesta.

Hindenburgin myötä matkustuslentäminen ilmaa kevyemmällä aluksella muuttui kaupallisesti mahdottomaksi. Tämä aloitti lentokoneen kehityksen zeppeliinin korvaajaksi. Tämä tarkoitti paitsi paineistettuja matkustamoja ja myöhemmin rakettimoottoreita8, niin uusien lentokenttien perustamisia muuten mielenkiinnottomiin paikkoihin (epätehokkaat moottorit kun eivät kyenneet pitkiin matkoihin ilman välilaskeutumisia). Wrightit vaikuttivat (anekdoottien perusteella) olevan melko neutraaleja lentokoneiden tälle ”evoluutiojanalle”. Toisen veljeksistä tiedetään sanoneen, että uusien koneiden siipiväli on pidempi kuin heidän ensimmäinen onnistunut lentonsa.

Yritin havainnollistaa itselleni kuinka eri laitteiden kategorointi käyttötavan eikä perintölinjan mukaan tuottaa melko yllättäviä lopputuloksia. Lopputulos on jälleen sekava, mutta ehkä lukija saa tästä jotain irti (tässä yhteydessä ”harrastus ja urheilu” sisältää myös kaikenmaailman ”1. maailmansodan lentäjäsankarit” -käyttötarkoitukset):

Yritys havainnollistaa teknologian kehitys kolmen eri käyttötarkoituksen mukaan. 1900-luvun alussa ”välineurheilu” oli jakautunut useiden erilaisten vempaimien kesken. Zeppeliinien tuho johti lentokoneiden muuttumiseen toisaalta matkustajalentokoneiksi, toisaalta pommikoneiksi. Näiden myötä lisääntynyt säätely tuhosi lentokoneet harrastuksena.

Samalla harrastus- ja urheilutilaa valloitti autoilu. Uutena tulokkaana 2020-luvulla on rakettireput ja dronet, joista jälkimmäinen taipuu myös pommitukseen.

Wrightien haave linnun lailla lentämisestä ei kuitenkaan kuollut Zeppelinien tuhoutumisen myötä asteittain kasvaneesta ilmatilan säätelystä (sekä ilmatilan alla olevan väestön kotien turvaamisesta). Ultrakevyiden lentokoneiden tarjoamassa itsenäisyydessä on jotain valloittavaa. Samalla kehittyvänä teknologian haarana ne ovat törmänneet toistuvasti ”tarpeellisen” ja ”hauskan ja käytännöllisen” ristiriitaan: niiden yleistyminen keksijän oman hengen vaarantamisesta johonkin jota saisi ostaa kaupasta liittyy useita pelkoja. Vertauskohtaa voi hakea droneista, jotka ovat paitsi ”hauskoja ja käytännöllisiä”, niin aiheuttavat vakoiluriskejä, ja voivat väärinkäytettynä (ja vaikeasti nähtävinä) tuoda alas matkustaja-aluksia.

”[Ranska] Vuonna 2000:
Salakuljettajan perässä”. Yksityiskohta. Rajavartija(?) lentoreppu selässä. Jean-Marc Côté (1899).

Toisaalta jos jokin on ”tarpeellinen”, niin se harvemmin on enää hauska tai käytännöllinen: miettikää vaikkapa aamuruuhkaa, jonka myötä autoilu muuttui 1950-luvun ”vallankumouksellisesta”9 lähinnä kidutukseksi, siinä sivussa heikentäen kaupunkiympäristön perusturvallisuutta ja viihtyvyyttä. Samanlaisen esimerkin voi tarjota myös kännykkää, joka muuttui ”hauskasta työsuhde-edusta” kahlepalloksi, jota ei päässyt pakoon edes mökille.

Joka tapauksessa, kaikki tämä oli pitkäpiimäinen tapa osoittaa että Wrightien lentokoneiden ”jälkeläiset” eivät ole kuuraketteja, vaan ultrakevyet lennettävät, ja tarkemmin ne jotka eivät ole päässeet oikein prototyyppiasteelta: Hillerin lentävät alustat, rakettireput, ja lentolaudat.

Jätän lukijalle tehtäväksi miettiä, millaiseksi dystopiaksi menisi, jos ultrakevyet olisivat vähintään teoriassa yhtä terävästi hallittavia kuin edes henkilöautot ovat, saati sitten polkupyörät.

”Hiller Flying Platform”: Yhdysvaltain armeijan toimiva prototyyppi lentävästä autosta 1950-luvulla; ”jet-powered flyboard”: Ranskan armeijan rahoittama prototyyppi lentolaudasta Bastille-päivänä 2019.
  1. Puhumattakaan siitä yhdysvaltalaiskeskeisyydestä, että päättymispisteeksi laitetaan Apollon kuulento, eikä Gagarinin avaruuslento liki kymmenen vuotta aiemmin: Wrightien ja Gagarinin tapauksessa kyseessä on kuitenkin konseptien esittely. Jos tarkoitus olisi esitellä toimivia ratkaisuja, pitäisi alkuasetelmaksi asettaa Spirit of St. Louis. ↩︎
  2. Kirjoitin historian tarinoittamista likeävästi täällä: Elämästä ja tarinankerronnasta ↩︎
  3. Zeppeliinin matka-ajan rajoitukset ovat melko teoreettisia, sillä pituutta säätelevät rajoitteet (polttoaine ja ruoka) voitiin lisätä rahtiin lähes rajatta, ja toisaalta zeppeliinin ei tarvinnut laskeutua korjauksia varten. Kyse oli lähinnä siitä kuinka pitkiä matkoja aluksen kannatti lähteä tekemään vain muutaman kirjeen vuoksi. ↩︎
  4. Nämä luvut hankittu guuglesta ilman suurempaa faktantarkistusta: ne lienevät kuitenkin oikeassa mittaluokassa. ↩︎
  5. On kyseenalaista oliko tämä ensimmäinen ilmaa raskaampi lennokki ilman narua, mutta tässä yhteydessä käytän keksijästä määritelmää ”henkilö joka keksi menetelmän viimeisenä”. ↩︎
  6. Tässä kohtaa voisi toki mainita että T-Ford, ensimmäinen liukuhihnalta, keskituloisille hinnaltaan soveltuva auto, oli vielä viiden vuoden päässä tulevaisuudessa (1908). Tätä edeltävät autot olivat käsityömestarin kellopelejä, ja juuri sellaisissa hinnoissa kuin voisi odottaakin. Lisäksi niiden toimintamatka, kunnossapito, ja käytettävyys oli vähän siinä-ja-siinä. Kirjoitin autojen iskusta vuosia sitten (nykynäkökulmasta melko vaikealukuisen, ja huonosti tarinoitetun) tietoiskun vuonna 2020: Vähemmän kuljettuja teitä. ↩︎
  7. Polkupyörä tosiaankin roikkuu pinnoista: minkäänlaista litistävää painoahan ohuet metallilangat eivät edes kestäisi. ↩︎
  8. Joiden esivanhempi on tietenkin kanuuna. ↩︎
  9. Ja tässä yhteydessä voi tietenkin lisätä, että jos jokin on ”vallankumouksellista” tavalla joka lähinnä vahvistaa luokkakokemuksia (rikkailla autot, köyhät julkisissa), niin kyse ei ole vallankumouksesta, vaan päinvastoin. ↩︎

Julkaistu

Teräsmiehen alkutaival ja avioliitto Uudessa Suomessa

Tämä lienee ilmiselvää, mutta kaikki alla olevat kuvat on mahdollista klikata suuremmiksi.

Asian tullessa esille Mastodonissa, aloin miettimään Teräsmiehen ilmestymisen ensihetkiä Suomessa, Kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uudessa Suomessa.

Tietoa löytyi jonkinverran blogeista, Wikipediasta ja Sarjakuvalistauksista, mutta oli sen verran risaista, että päätin ns. tehdä omat tutkimukseni. Asiassa auttoi että Kansallisarkisto oli digitoinut Uuden Suomen mikrofilmiltä, ja minulla sattui olemaan kesken olevan yliopistotutkinnon vuoksi mahdollisuus selata vielä toistaiseksi tekijänoikeuden alla olevia (1939 jälkeen julkaistuja) lehtiä.

Ensimmäinen strippi ilmestyi kesken jatkosodan 1. marraskuuta 1941, sen alettua Yhdysvalloissa 16. tammikuuta 1939. Teräsmies itse oli alunperin ilmestynyt lehtipisteille huhtikuussa 1938, joten tie vähän-arvostetusta kioskisarjakuvasta kansallisesti arvostetuksi sanomalehtisarjakuvaksi oli ollut nopea. Suosio oli vain jatkanut kasvuaan, ja 26. syyskuuta 1941 Fleischer Studios oli julkaissut ensimmäisen Teräsmies-piirrettynsä.

Aikajana. Ensi-ilmestymisestä Yhdysvalloissa suomennokseen oli vain 3 vuotta ja 7 kuukautta.

Vaikka tässä yhteydessä en tietoa löytänytkään, niin voisin kuvitella että stripin suomentamisen alkaminen pian lyhytpiirretyn (pituus 10 minuuttia) jälkeen viittasi ns. synergiaetuihin. Tätä tukisi myös stripin käännöstyö Teräsmieheksi (joka vastaa ruotsin Stålmannen’ia), jonka kanssa stripin toimitussihteerillä näyttää olleen toistuvia vaikeuksia. Alkuperäisessä stripissä mainitaan että Krypton on planeetta jossa kaikki ovat ”supermen”, mutta kääntäjä/toimittaja on päätynyt vastikkeeseen ”yli-ihmisiä”.

(Pahoittelen vertailukuvien keskellä olevaa viivaa: tein tämän hieman laiskasti ottamalla kuvakaappauksen rinnakkain olevista ikkunoista.)

Ensimmäinen Teräsmies-strippi 1.11.1941 / ensimmäinen Superman -strippi 16.1.1939. Huomaa Teräsmiehen vanhempien nimet suomennoksessa: Arlo ja Leila.
Uusi Suomi 6.11.1941.
Uusi Suomi 11.11.19141

Kun vajaa kaksi viikkoa myöhemmin nimettömäksi jääneen kääntäjän/toimittajan pitäisi selittää stripin nimi, hän epäonnistuu täysin: ”Early, Clark deciced he must turn his titanic strength into channels that would benefit mankind. And so was created SUPERMAN! Champion of the oppressed!” muuttuu muotoon ”Lauri päättää asettaa suunnattoman fyysisen ja henkisen voimansa ihmiskunnan käytettäväksi. Ja niin luotiin TERÄSIHMINEN eli YLI-IHMINEN.” Toimittajan puolesta on kuitenkin sanottava, että on mahdollista ettei hänen käsissään ollut alkuperäisiä englanninkielisiä strippejä, vaan työskenteli ruotsista, mikä osaltaan voisi selittää sikäläisten kanssa yhteisen nimen. Tämä voisi selvitä jos vertaisi ruotsinkieliseen käännökseen, jota minulla ei kuitenkaan ole (helposti saatavilla).

Uusi Suomi 13.11.1941 (alkuperäisstrippi №12). Huomaa että käännöksessä ei mainita Teräsmiehen, eli Laurin, ihon olevan luodinkestävä, tai että hän on ”apua tarvitsevien auttaja”. Jäljelle jää maininta hänen asettaneen itsensä ”ihmiskunnan käytettäväksi”, minkä voi tulkita paljon ylimalkaisemmin.

Kun ensimmäisen stripin ilmestymisestä on kulunut 40 päivää (Uusi Suomi julkaisi sarjakuvia hieman satunnaisesti: sarjakuvia julkaistiin useimpina päivinä, mutta silloin tällöin saattoi olla tauko, joka yleensä kesti päivän, mutta joskus pidempään), hän epäonnistuu vielä kerran: Irma Manner (Lois Lane) saa mahdollisuuden antaa Teräsmiehelle nimen (”Stop him! – – He’s SUPERMAN!”), mutta kääntäjä päätyy jälleen yleiskuvaukseen ”Pysäyttäkää! Älkää päästäkö häntä! Hän on yli-ihminen!”). Ja niinpä vain kolme ruutua myöhemmin oleva mainos ”SUPERMAN, MAN OF STEEL, begins a startling new adventure MONDAY” onkin yhtäkkiä ”YLI-IHMINEN… Teräsmies kulkee kohti uusia seikkailuja.”

Uusi Suomi 10.12.1941 (alkuperäisstrippi №30).

Suomennosnimen tekee vieläkin mielenkiintoisemmaksi, ettei sarjakuvassa ole kertaakaan mainittu Teräsmiehen olevan luodinkestävän. Hän on kertaalleen juossut tulittavia ganstereita kohti, mutta tällöin kääntäjä on maininnut Teräsmiehen väistelleen luoteja:

Uusi Suomi 29.11.1941 (alkuperäisstrippi №21).

Toinen mielenkiintoinen asia näissä varhaisissa Teräsmiehissä on, ettei julkaisua jostain syystä tehty päiväjärjestyksessä. Saattaa olla että syynä oli vain halu saada alkuperäinen julkaisutahti kiinni, mutta muitakin mahdollisuuksia voi halutessaan pohtia. Tuloksena kuitenkin on että Lauri Kenttä on ”Päiväuutisten reportteri” 16.11.1942, mutta vain muutama päivä myöhemmin (20.11.1942) ilmeisesti työtön:

Lauri Kenttä hämmästyy työmatkallaan 16.11.1942 (alkuperäisstrippi №128).
Teräsmies ymmärtää tarvitsevansa työpaikan 20.11.1942 (alkuperäisstrippi №14).

Alkuperäisasetelmassa sarjakuvan hahmokaarti on melko vaatimaton: nimeämätön toimitussihteeri, Irma (joka ”ei voi sietää” Lauria), ja tietenkin Lauri/Teräsmies, joka on kovasti kiinnostunut Irmasta:

Toimituksen ihmissuhteet tulevat selväksi Uudessa Suomessa 11.12.1942. (Alkuperäisstrippi №137.)

Tämän jälkeen Teräsmies jatkoi esiintymistään Uudessa Suomessa enemmän tai vähemmän tasaisesti aina loppuvuoteen 1953, eli yhteensä 11 vuotta ja kaksi kuukautta. Tuona aikana sarjakuva ehti muuttua paljon, kun käsikirjoitus ja piirtäminen siirtyi pois Siegel+Shuster -parivaljakolta. Sarjakuvan loppuessa Suomessa lehtimiehet Irma Manner ja Lauri Kenttä olivatkin radiotoimittajapari Irma ja Lauri Kenttä. Sellaisena kyseessä oli melkoisen hyvä juonikaari!

Lauri ja Irma menenivät naimisiin Uudessa Suomessa 10.5.1952 (alkuperäisstrippi №3015).

Irma ei silti ollut selvillä Laurin toisesta henkilöllisyydestä, sillä tämän viimeinen yritys ”ratkaista salaisuus” ampumalla aviomiehensä häämatkalla päättyi ”epäonnisesti”.

Irma ampuu aviomiehensä. Huomaa ”suomennettu” ääniefekti. 16.5.1952 – 21.5.1952.(Alkuperäisstripit №3020, №3022 – 3024)

Tuloksena Irma joutui kutsumaan aviomiehensä paraatipuvussa edelleen paikalle hyppäämällä ikkunasta. Suurten ikäluokkien avioliitot olivat monimutkaisia!

Irma ja Lauri saavat oman radio-ohjeman Uudessa Suomessa 17.11.1953 (alkuperäisstrippi №3468).
Irma hyppää ikkunasta saadakseen Teräsmiehen kiinni. Tämän kaksoishenkilöllisyyden tietävä Irman sukulainen Lilli ihmettelee pariskunnan toimintaa vierestä. 19.11.1953 (alkuperäisstrippi №3470).

Uuden Suomen stripin otollista lopetuspaikkaa auttoi, että sarjakuva saavutti sopivasti vuoden lopussa 3500:n osansa. Sen kunniaksi Teräsmies -sanomalehtisarjan pitkäaikainen lukija herra Bimis matkustaa tapaamaan käsikirjoittaja/kuvittaja Wayne Boringia1 valittaakseen huonosta käsikirjoituksesta – ja yllättyy kun tapaa paikanpäällä itsensä Teräsmiehen ja Laurin! Nämä valistavat kuinka he voivat olla samaan aikaan samassa paikassa (ja näin puutteellista käsikirjoitusta): kyse oli hypnoosista.

Viimeinen Teräsmies -strippi Uudessa Suomessa, 30.12.1953 (alkuperäisstrippi №3500). Lauri/Teräsmies on juuri kertonut käyttävänsä hypnoosia vakuuttakseen ympärillään olevat siitä, että hän/he voivat olla samaan aikaan samassa tilassa.

Mikäli lukijaa kiinnostaa lisää Laurin ja Irman avioelämä, niin siitä voi lukea sarjakuvatoimittaja Tom Brevoortin blogipostauksesta, jonka olen linkannut alle.


PS. Asiaa lienee selvä mutta mainittakoon tästäkin huolimatta: suomennosten painojäljestä ei kannata sanoa paljoa. Nämä on digitoitu tekstiä silmälläpitäen valituilta mikrofilmeiltä, kun taas alkuperäisruudut on kaikella todennäköisyydellä tallennettu kuvituksen laatua silmälläpitäen, ja todennäköisesti vielä kuvakäsitelty ennen uudelleenjulkaisua.

PPS. Lisää sarjakuvia Uudesta Suomesta Mastodon-ketjussa aiheesta: https://mastodon.social/@iju/113825957165737560

Lähdeluettelo
Uusi Suomi 1.11.1942 – 1.1.1943; 10.5.1952 – 30.12.1953
Superman The Dailies: Strips 1-966, 1939-1942; ISBN 1402737858
Sarjakuvatoimittaja Tom Brevoortin blogipostaus Teräsmies-sarjakuvastripistä: https://tombrevoort.com/2022/02/21/forgotten-masterpiece-the-buried-marriage-of-superman-and-lois-lane/

  1. Tom Brevoortin mukaan päivittäissarjakuvan käsikirjoittaja oli Alvin Schwartz ja kuvittaja Win Mortimer. Vastaavat ”väärinnimeämiset” ovat sanomalehtien sarjakuvasivuilla tänäänkin yleisiä. ↩︎
Julkaistu

Oikaisupyyntö Yleisradiolle koskien tradwife-elämäntavan kuvausta ”perinteiseksi”

Hei,

Haluaisin pyytää korjausta tradwifejä käsittelevään tekstiinne (Trumpin ja tradwife-naisten liitto; https://yle.fi/a/74-20132678). Jutussa kerrotaan:

Taustalla 1800-luvun käsitys perheestä

Rauchbergin mukaan tradwife-tilit ja Projekti 2025 -julistus markkinoivat perhemallia, joka on peräisin noin 150 vuoden takaa viktoriaaniselta aikakaudelta.

Tuolloin naisten ja miesten tehtävät eriteltiin tiukasti.

Vanhojen aikojen ihannointi näkyy vaikuttajien tyylissä selvästi. Esimerkiksi tradwife-vaikuttaja ja yrittäjä Aria Lewis pukeutuu usein videoillaan röyhelöesiliinoihin.

Tähän haluaisin sanoa, että Rauchberg on media-alan tutkija, eikä hänellä ole ainakaan yliopistonsa verkkosivujen mukaan minkäänlaista historiaan liittyvää koulutusta. (https://www.shu.edu/profiles/rauchje.html)

150 vuotta sitten miesten ja naisten roolit eivät olleet ”voimakkaasti eriytyneet” kuten tämä esittää, poislukien poikkeustapauksia. Työväenluokassa naiset (ja usein myös lapset) tekivät töitä kuten miehetkin, sillä yhdellä palkalla ei elänyt. Työt saattoivat olla erilaisia (mm. pyykkäystä), mutta yleistä oli myös että töissä käytiin tehtaissa, tai vaikka kalastamassa puolison kanssa. Pienmaatiloilla perheet tekivät yhteisesti töitä vuodenajan tarpeiden mukaan. Jotkut tehtävät saattoivat olla priorisoitu sukupuolten välillä (kuten ehkäpä pyykinpesu), mutta ei ole edes teoriassa mahdollista että tilalla olisi tehtäviä jaettu pelkästään sukupuolen mukaisesti.

Porvariluokassa nainen oli kyllä vastuussa kodista, mutta tämä tarkoitti esihenkilönä toimimista palvelijoille, ja kirjanpidon hoitoa (suuri tehtävä ennen exceliä, taloudessa ollen useita työntekijöitä, joilla osalla rahankäyttöoikeus). Samalla hänellä oli myös nimenkirjoitusoikeus yhteiseen omaisuuteen, jo senkin takia että miehet olivat usein poissa kotoa (tai jopa kuolleita). Naiset olivat usein myös poliittisesti aktiivisia, esimerkiksi osallistumalla yhteiskunnassa merkittävien yhdistysten toimintaan, josta myöhäinen esimerkki on vaikkapa Pelastakaa Lapset ry:n emoyhdistys, Save the Children. Merkittävää onkin havaita, että äänioikeutta angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa ajanut suffragettiliike nousi juuri tämän yhdistysliikkeen keskuudesta.

Aikaa tähän kaikkeen porvarisnaisilla oli, sillä lapset olivat hoitajien ja kotiopettajien vastuulla, kunnes aikanaan olivat valmiita siirtymään sisäoppilaitoksiin.

Tässä mielessä olisi oikeammin sanoa, että naisten ja miesten työt yleensä, ja varsinkin porvariluokassa, olivat eriytyneet PAIKAN tai TÄRKEYSJÄRJESTYKSEN suhteen, muttei SISÄLLÖN. 

Ajatus että naiset voisi eristää kokonaan työnteosta pohjautuu natsipropagandaan naisista lapsia tuottavina kodinhoitajina (tai kuten Suomen Kuvalehti asiaa kuvasi 9. kesäkuuta 1934 käydessään Berliinissä ”Saksan kansa, saksalainen työ” -näyttelyssä, jossa esiteltiin uutta valtaannnoussutta maailmankuvaa: ”Sivistyshulluus on kansan kuolema”, kuuluu eräs koko seinän levyinen otsikko. Siinä opetetaan, että ”syntyväisyyden vähentyminen ei johdu taloudellisesta pulasta, vaan itsekkyydestä, sivistys-järjettömyydestä, kiipeilijäluonteenlaadusta, mukavuudesta ja ylellisyydestä”. [Opas pysäyttää] kuvan eteen, jossa hienostonainen istuu linnamaisen asuntonsa puistopihamaalla vierellään koira. Hän selittää mahtipontisesti: ”Koira lapsen sijaan! Loppu sellaisesta!”).

Tätä näkemystä levitettiin myöhemmin Yhdysvaltain 1950-luvun mainonnassa osana sotienjälkeistä ”parempaa maailmaa”: palkan piti olla niin suuri, ja teknologian niin kehittynyttä, että vaimo pystyi jäämään yksin kodinhoitajaksi. Kokeilu joka rahoitettiin pitkälti Euroopan jälleenrakentamisen mahdollistamalla täystyöllisyydellä johti kuitenkin naisten keskuudessa valtaviin mielenterveysongelmiin, ja lopulta romahti omaan mahdottomuuteensa jo ennen kuin palkat alkoivat laskea lisääntyvän globaalin kilpailun ja oikeiston ay-liikettä vastustavien toimien seurauksena.

Ajatus että ”tradwaifaus” perustuisi todelliseen historiaalliseen tilanteeseen legitimoi toimintatapaa osoittamalla sen joskus toimineen käytännössä. Tällöin se näyttäytyy poliittisena vaihtoehtona joka voidaan tavoittaa esimerkiksi työlainsäädäntöä muuttamalla ja/tai sukupuolten tasa-arvoa rapauttamalla. Osoittamalla ettei esitetty ydinperhe ole niinkään perinteinen kuin fiktiivinen (ja näin mahdollinen/toimiva/haluttava vain poikkeustapauksissa) tekisi siitä huomattavasti vähemmän houkuttelevan vähintäänkin suomalaisessa viitekehyksessä, sen sijaan että popularisoisi sitä myös meillä.

Tähän loppuun haluaisin vielä Vera Hjeltin teosta Nainen käytöllisillä työaloilla (Suomen Naisyhdistys, Porvoo, 1888 (eli 136 vuotta sitten)):

Tehdyt laskut osoittavat, että nykyisissä oloissa joka toisen naisen täytyy jäädä naimattomaksi, osittain naisten enemmyyden tähden, osittain siitäkin syystä, että hyvä joukko miehiä pitää poikamiehen elämää parempana taikka heillä ei ole varaa naida taikka heitää enempi.

Tästä näkyy se tosi asia, että vaikka naisen luonnollinen tarkoitus on, niinkuin miehenkin, avioliitto, nainen yhtä luommollisista syistä ei aina voi päästä naimisiin, koskapa meillä on laissa säädettynä yksiavioisuus emmekä arvattavasti haluakaan panna toimeen monivaimoisuutta. Näin ollen emme voi vaatia naisia jäämään odottamaan naimista toimeentulokseen, koska ainoastaan joka toisella naisella on sillä tavalla toimeentulon toivoa.

Ystävällisesti,

Juho Mäntysalo (p.040-XXXXXXXX)
Yhteiskuntatieteiden maisteri