Historia – Juho Mäntysalo

28.2.20251.3.2025

Poika Vesanto ja Veli Giovanni: Kapteeni ja Ville

Runsas kymmenen vuotta sitten Ville Hänninen teki ympäri Suomea kiertäneen standi-näyttelyn suomalaisen kuvituksen yhdestä uraanuurtajasta, Poika Vesannosta (linkki Wikipediaan), josta näköjään (huomasin juuri) oli laatinut myös SKS:n Kansallisgalleriaan henkilöhistorian. Vesannon kuvituksia voi vilkaista vaikka tästä Seuran artikkelista, jonka lähteenä on käytetty Hännisen tutkimuksia: linkki.

Luulen myös että Hänninen piti Vesannosta luennon jonka olisin nähnyt, mutta mitään selkeämpiä muistikuvia minulla ei aiheesta ole. (On myös mahdollista että luin hänen tekemiään facebook-päivityksiä, tai kuuntelin selityksiä illanistujaisissa.)

Joka tapauksessa, Poika Vesanto nimenä jäi mieleen, samoin eräs hänen sarjakuvansa: Suomen kuvalehden ”Ajanvietesivulla” julkaistu Kapteeni ja Ville. Sarjakuvasta näkemäni esimerkit vaikuttivat korkealaatuiselta, ja harmitti kun merkittävä työ oli jäänyt ajan aaltojen alle.

Rajaus Kapteenista ja Villestä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).

Kun aivan viime aikoina keksin että voisin hakea noita samaisia sarjakuvia Finnan sanomalehtiarkistosta (linkki edelliseen), olin innoissani. Melko nopealla tahdilla etsin Kapteenista ja Villestä esimerkkejä kevään 1934 lehdistä, jotka nyt alla.¹

LISÄTIEDOT: Kapteeni ja Ville -stripit Suomen kuvalehden numeroista 28.4. – 16.6.1934. Klikkaa auki. Samalla metodilla myös kuvat suuremmaksi.

Epäilemättä piirrostyö on melkoisen laadukasta, jopa kansainvälisessä vertailussa. Samalla lienee ilmiselvää etteivät itse jutut ole kovin korkeatasoisia: sarjakuvissa ei ole juuri mitään yllättävää, vaan enemmänkin ne ovat lievästi huvittavia kohtauksia arjesta ilman suurempia odotusten ylityksiä tai rikkomisia, minkä itse yhdistän onnistuneeseen huumoriin.²

Sarjakuvan käsikirjoituksista voi kiittää ”Ajanvietesivun” toimittajan, nimimerkki Veli Giovannin (eli Hillari Viherjuuren; linkki Wikipediaan) huumoria, joka ei ainakaan itselleni oikein ole esimerkkien perusteella iskenyt. Voi olla että hän oli ajalleen ”tarpeeksi hyvä” (ts. lukijat eivät tienneet paremmasta), tai vaihtoehtoisesti sukupolvien saatossa huumorintaju on tässä suhteessa muuttunut, mikä ei ole täysin mahdotonta (olen liennyt tätä aiemmin).

Giovanni toimitti Ajanvietesivua Suomen kuvalehdessä käytännössä koko aikuisikänsä, aina kuolemaansa saakka. Sivu sisälsi ensin kaikenlaisia kaskuja ja arvoituksia, mutta myös ulkomaalaisista lehdistä napattuja pilakuvia tai muita sarjakuvia. Omalta osaltaan ne tekivät Suomen kuvalehdestä sellaisen koko perheen lehden, jollaisena sen nykyistä versiota on vaikea pitää (lehden kanssa koko ikäni eläneenä voin kertoa olleeni täysikasvuinen ennenkuin sen sisältö alkoi kiinnostaa vähäisimmissäkään määrin). Omaa kertomustaan kirjoitustyylinsä suosiosta (sitä kun on helpompi mitata kuin laatua) kertoo kuitenkin hänen merkittävä kirjakauppatuotantonsa Ajanvietesivun lisäksi: uusia teoksia kaskuista ja sarjakuvista tuli vähintään yksi vuodessa.

LISÄTIEDOT: Esimerkkejä Veli Giovannin Ajanvietesivuista.

Ajanvietesivu 4.12.1920. Huomaa itse sivun kuvitukset, jotka lienevät ulkomaalaista alkuperää.

Suomen kuvalehden Ajanvietesivu 29.11.1930. Huomaa tekstin väheneminen kymmenen vuoden takaiseen nähden, ulkomaalaisen pilakuvan uudelleenkäyttö lisäämällä siihen valokuvaaja (sen liittämiseksi pidempään jatkuneeseen, kokonaan kotimaassa piirrettyyn sarjaan), sekä kotimaisen piirtäjän tekemä sorminukke, jota samalla käytetään lukijan kehottamiseen (lehden uudelleentilaamiseen). Lehden koko on myös kasvanut (mikä ei liene kuvasuhdetta katsoessa selvää).

Giovannin ”Hauskaa tiedettä ja ajanvietettä” -sivun selitys sarjakuvista Otava-lehdessä 1.8.1920.

Aikanaan sivu sai viereensä ”lisäsivun”, jolle alettiin myös tekemään sarjakuvia (Kapteeni ja Ville oli näistä yksi). Nämä, kuten muutkin Ajanvietesivun sarjakuvat, olivat Givannin käsialaa:

Rajaus Pekka ja Ville -stripistä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).

En viitsi kirjoittaa Giovannista enempää, kun menee helposti vain Wikipedian referoinniksi. Varmaa kuitenkin on, että sarjakuvia tuli käsikirjoitettua ainakin otsikkotasolla sellainen määrä, ettei siihen ole kovin moni Suomessa myöhemmin ehtinyt. Samalla yksittäisen yhteistyötason puutteessa hänen nimensä lienee ollut kuvittajapiireissä hyvin tunnettu muutenkin kuin ”lehdestä tuttuna”.

LISÄTIEDOT: Muutamia esimerkkejä muista Giovannin käsikirjoittamista sarjakuvista vuosilta 1930 – 1942.

Suomen kuvalehti 29.11.1930. Lehden koko muuttui, ja täten myös siinä esiintyvä sarjakuva. Kuvittaja Tawitz ja käsikirjoittaja Giovanni keskustelevat kuinka muutos tulisi toteuttaa. Kyseessä siis metasarjakuva: sarjakuva sarjakuvasta!

Suomen kuvalehti 6.1.1934. Herra Kerhosesta on julkaistu myös albumi, josta uudelleenpainos 2011.

Suomen kuvalehti 29.11.1942. Asiaa tarkemmin tutkimatta voisi ajatella Pekan ja Villen olleen jatkoa lehden aiemmin julkaisemalle Kapteenille ja Villelle.

Kuvituksen ja käsikirjoituksen lisäksi näistä sarjakuvista voisi vielä loppuun mainita niiden historiallisen arvon: niistä kun näkee millainen arki oli täällä aikanaan tuttua (porvarille, Helsingissä): paitsi että esimerkiksi roskalaatikko on aikoinaan näyttänyt puulta, niin voimme myös havaita että samaan laatikkoon on heitetty ilman pussia niin kalanruodot, särkyneet pullot, kuin säilyketölkitkin. Yksittäiset roskat kertovat joko vähäisestä määrästä tai siitä, että roskakorit on kannettu talosta kipattavaksi ulos (muovin puutteessa paperipussikin olisi vaihtoehto).

Toisaalta kymmenen vuotta myöhemmin (sota-aikana) kierrätys nousee kunniaan. Enää roskalaatikossa ei ole sekaisin metallia, biojätettä ja lasia, vaan kaikki lajitellaan rintamaa ajatellen (mistä voi toki myös pohtia, josko sodan nähneelle sukupolvelle suuri sekajätekasa oli omalla tavallaan hyvinvoinnin merkki):

Pekka ja Ville Suomen kuvalehdessä, 6.12.1942.

Toisessa stripissä taas näemme, millaisia arvoja väestöön haluttiin sota-aikana istuttaa säännöstelyn keskellä:

Suomen Kuvalehti 15.11.1942. Käsikirjoittajasta ei ole varmuutta, mutta minulla on epäilykseni.

Mutta kaikki tämä alkaa jo mennä vähän aiheen sivusta. Joka tapauksessa: kotimaisten sarjakuvien tarkatelulla on meille paljon opetettavaa muutenkin kuin mitä sen tekijät ovat aikoinaan ajatelleet. Varsinkin, kun välissä ei ole ”tuollaista ei varmaan ollut Suomessa” -filtteriä, mikä helposti tulee mieleen kun lukee ulkomaalaisia tarinoita.

Samalla voi todeta näiden olleen nimenomaan porvariskodin arjesta nousevia tarinoita. Voisi huvikseen joku päivä katsoa, miltä Elannon lehdessä ilmestyneen Pekka Puupään arki näytti.

Kuvia on hieman muokattu kontrastin parantamiseksi. Samalla kannattaa huomata että huonolaatuisesta painojäljestä valokuvatun mikrofilmin digitointi ei välttämättä anna kynänjäljestä parasta mahdollista kuvaa. ↩︎
”Haluan kuolla kuten linja-autokuskina toiminut isoisäni: nukkuessa. En kiljuen kauhusta kuten hänen matkustajansa.” ↩︎

MUUTOKSIA 1.3.2025: Lisäsin Giovannin selityksen sarjakuvista, ja tarkensin roskienlajittelua koskevaa kohtaa.

5.2.20251.3.2025

Wrighteista rakettireppuun

Orwell Wright rakentamansa liiturin päällä vuonna 1902.

Tekstin kuvituksia voi poikkeuksetta klikata suuremmiksi.

*Wright Flyer, Wrightin veljesten lentokonetta edeltänyt liidokki.*

Näin (jälleen) verkossa pohdinnan siitä kuinka Wrightien ensimmäisestä koneellisesta lennosta Apollo-ohjelmaan oli vain 60 vuotta. Eli ihminen joka aikuisena saattoi hämmästellä ”ensimmäistä lentoa”, saattoi olla vielä elossa katsomassa televisiosta kuulentoa.

Robur Valloittajan ilmaa raskaampi lentoalus Jules Vernen samannimisestä kirjasta 1886. Kuvaa rajattu. (Kuvittanut *Léon Benett*.)

Huomio on tosi, mutta johtaa helposti väärinkäsityksiin: ettei teknologista kehitystä ilmailun saralla olisi tapahtunut ennen Wrighteja, että kehitys Wrighteista Apolloon olisi suora, että ilmailun kehitys olisi loppunut Apollo-ohjelman jälkeen (emmehän ole vieläkään päässeet Marsiin).¹ Syynä on putkimainen (ja väärä) näkemys teknologisesta kehityksestä, kun on haluttu ”tarinoittaa” monimutkaisia syy-seuraus -ketjuja jotta anekdootille (”yhden elämän aikana maasta kuuhun”) jäisi enemmän tilaa.²

Tyypillinen esimerkki tästä halusta on lähteä pohtimaan mistä jokin suurehko joki (Niili, Missisippi, tai vaikkapa Vantaa) ovat saanut alkunsa. Kun jokea sitten lähdetään matkustamaan ylävirtaan, niin sivujokia jätetään ”vähemmän merkittävinä” huomiotta, kunnes itse valtajoesta ei ole jäljellä kuin vain puro, joka ei ole tarpeeksi syvä edes sukeltamiseen. Sen alkupaikka merkitään sitten ”suuren joen” lähtöpaikkana, huomaamatta kuinka naurettavaksi tällainen julistus itsensä saattaakaan.

Harry Grant Dart: ”Tulevaisuuden lentomatkustamista” (1908). Yksityiskohta. Kuvassa ilmaa kevyemmän, yksityisen ilma-aluksen ohjaamo. Kuvan ilmestyessä Wrightien lentokone oli ollut ilmassa jo viisi vuotta. Suurempi versio wikipediassa.

Wrightien lentokone nähdään avaruusohjelman edeltäjäksi, koska molemmissa on kyse painovoiman voittamisesta, ja molemmat nähdään merkittävinä teknisinä askelina (anglo-amerikkalaisessa viitekehyksessä). Tällöin on helppo ajatella yhtä alkupisteenä, ja toista loppupisteenä. Kuitenkin tässä unohtuu, että Wrightit eivät olleet ensimmäisiä jotka voittivat painovoiman, tai ettei tavoitteena ollut päästä määrättömän korkealle (eri käyttötarkoitus), tai että Wrightien jälkeen kesti vielä pitkään ennenkuin lentokoneet kykenivät saavuttamaan zeppeliinien maksimilentokorkeuden (määritelmästä riippuen 5000 – 6400 metriä), lastimäärän (15 000 kiloa), lentopituuden (100 tuntia³), tai lentonopeuden (84 km/h),⁴ puhumattakaan siitä että Wrightien propellikoneilla on hyvin vähän tekemistä SEKÄ suurten matkustajakoneiden ETTÄ avaruusrakettien kanssa.

Lentämisen teknisten askelten kanssa käy usein samoin. Helposti jää huomaamatta että lentokonetta ei pidetty ilmailun tulevaisuutena edes sen keksimisen jälkeen. Ongelmat kun olivat pitkälti samoja kuin varhaisilla bensa-autoilla: vehkeet olivat temparmenttisia, vaativat jatkuvaa säätämistä, ja epäonnistuminen käytön kanssa johti parhaillaankin luunmurtumiin (ennenkuin autoihin saatiin mekaaninen startti, niin se auton edessä oleva kamppi saattoi moottorin käynnistyessä parhaillaan murtaa käsivarren). Kaiken yllä mainitun lisäksi lentokone saattoi milloin tahansa tipahtaa maahan. Ei liene yllättävää, että matkustusmukavuudesta ja turvallisuudesta kiinnostuneet (jotka yleensä ovat enemmistö) jatkoivat ilmaa kevyempien laitteiden kehittelyä.

Mutta palataan siihen kohta.

Kun viimeksi osallistuin keskusteluun lentämisen kehittymisestä, laadin seuraavan venn-diagrammin osoittaakseni kuinka Wrightit seisoivat jättiläisten päällä:

Kuva on hieman monimutkainen, mutta tarkoitus on näyttää lentokoneen koostuvan kolmesta peruskomponentista: moottorista, lentämisestä ilman kiinnitystä maahan, ja ilmaa raskaammasta arkkitehtuurista. Jokainen näistä keksinnöistä (sekä näiden keksintöjen yksittäisistä yhdistelmistä) edelsi Wrighteja:

Heron Aleksandrialainen oli kehittänyt erilaisia höyrykoneita jo ennen ajanlaskun alkua.
Montgolfierien veljekset olivat lentäneet ilmapallossa ilman maahan sidottua narua 1783.
Erilaisia ihmisiä kannattelevia, ilmaa raskaampia leijoja oli tehty ainakin reilu viisisataa vuotta Wrighteja edeltävästi (hyödyllisiä esineitä vaikkapa merellä horisontin taakse näkemiseen).

Näitä keksintöjä oli myös yhdistelty: ilmapalloihin oli laitettu moottoreita (Giffard 1852), langattomia ilmaa raskaampia lennokkeja oli rakennettu (Cayley 1853)⁵ ja tietenkin moottoriajoneuvoja oli ollut jo hetki niin maalla, merellä, kuin ilmassakin.⁶

Vain yksi asia puuttui: näiden yhdistäminen yhteen esineeseen. Ongelmaksi tuli että moottorit painoivat paljon ja tarvitsivat vieläpä polttoainetta, joka myös lisäsi painoa. Jotta näitä voisi kuljettaa, pitäisi lentokoneen itse olla painavampi, joka taas lisäisi moottorin painoa. Tämä noidankehä ei ratkennut itsestään: autojen/laivojen kanssa paino-ongelmaa ei ollut, ja jäykistetty ilmalaiva kykeni kantamaan reilusti yli kymmenen tuhatta kiloa heliumin tai vedyn tukemana. Toimivan ilmaa raskaamman lentokoneen tekemistä pidettiin jopa mahdottomana. Tietouden kanssa oltiin niin varmoja, että edes Wrightien koneiden lentonäytökset eivät saaneet kaikkia vakuutettua: heidän arveltiin olevan jonkinsortin huijareita.

Wright Cycle Company:n polkupyörämainos.

Miten Wrightit sitten ratkaisivat paino-ongelman vuonna 1903? Heidän saavutustaan käsittelevistä artikkelista puuttuu usein yksi erityinen taustatieto: he pyörittivät polkupyörien korjaus- ja myyntiliikettä, ja myöhemmin alkoivat myös rakentaa omia polkupyöriään, nimellä Van Cleve. Toisin kuin autot tai (ilma)laivat, polkupyörien kanssa jokainen gramma oli merkityksellinen. Samalla näihin kulkupeleihin kohdistui melkoisia rasituksia: tandem-pyörissä kun yhden renkaan ohuista pinnoista saattoi helposti roikkua levossakin yli satakin kiloa,⁷ puhumattakaan millaisia rasituksia pyöriin kohdistui hetkittäin täyteen lastattuna kuoppaisilla teillä, tai kanttikiviä ylittäessä.

Vuosien kertyessä veljekset olivat opetelleet yhä parempia tapoja tehdä tukevia liitoksia kevyillä materiaaleilla. Näin polkupyörien vahvuuksista tuli ensin liidokkien vahvuuksia, jotka lopulta olivat tarpeeksi kevyitä (mutta silti vahvoja!) kantamaan myös moottoria.

Nykynäkökulmasta voi olla vaikea pohtia millaiseen maailmaan Wrightien lentokone saapui, tai mitä veljekset sen kanssa yrittivät saavuttaa muuta kuin lentää vapaasti kuin lintu (heidän elämänkertaansa selatessaan tulee mieleen, oliko heillä lopulta suurempia tavoitteita kuin onnistumisen riemu, ja toisaalta päästä historiaan lentokoneen keksijänä). Kuitenkin (kun melko ylimalkaisesti selailin heistä kirjoitettuja tekstejä), näyttäisi siltä ettei tavoitteena ollut niinkään haastaa zeppeliinejä tai luoda uutta matkustamistapaa, vaan nimenomaan jatkokehittää liitureita niin, että ne voisivat nousta maasta eikä vain laskeutua mäeltä. Myöhempinä vuosina Wrightit yrittivät myydä lentokoneita armeijoille tarjoten ratkaisuja kysymyksiin, joihin nykyään käytetään satelliitteja. Kyse oli siis uudesta tavasta nähdä ja kokea jokin tietty alue, ei niinkään matkustamisesta paikkojen välillä, eikä varsinkaan kohti kuuta.

Lentokoneen kehityksessä on Wrightien jälkeen ollut monta merkittävää kehitysaskelta, ja monet niistä sijoittuvat toiseen maailmansotaan (kun Hawaiilta piti päästä erinäisistä tunnetuista syistä Japaniin, ja sitten vielä takaisin). Se kaikkein merkittävin (heti keksimisen jälkeen, tietenkin) tapahtui kuitenkin ennen toista maailmansotaa.

Puhun tietenkin Hindenburgin kohtalosta.

Lentokilpailu Pariisissa 1909. Yksityiskohta kisajulisteesta.

Hindenburgin myötä matkustuslentäminen ilmaa kevyemmällä aluksella muuttui kaupallisesti mahdottomaksi. Tämä aloitti lentokoneen kehityksen zeppeliinin korvaajaksi. Tämä tarkoitti paitsi paineistettuja matkustamoja ja myöhemmin rakettimoottoreita⁸, niin uusien lentokenttien perustamisia muuten mielenkiinnottomiin paikkoihin (epätehokkaat moottorit kun eivät kyenneet pitkiin matkoihin ilman välilaskeutumisia). Wrightit vaikuttivat (anekdoottien perusteella) olevan melko neutraaleja lentokoneiden tälle ”evoluutiojanalle”. Toisen veljeksistä tiedetään sanoneen, että uusien koneiden siipiväli on pidempi kuin heidän ensimmäinen onnistunut lentonsa.

Yritin havainnollistaa itselleni kuinka eri laitteiden kategorointi käyttötavan eikä perintölinjan mukaan tuottaa melko yllättäviä lopputuloksia. Lopputulos on jälleen sekava, mutta ehkä lukija saa tästä jotain irti (tässä yhteydessä ”harrastus ja urheilu” sisältää myös kaikenmaailman ”1. maailmansodan lentäjäsankarit” -käyttötarkoitukset):

Yritys havainnollistaa teknologian kehitys kolmen eri käyttötarkoituksen mukaan. 1900-luvun alussa ”välineurheilu” oli jakautunut useiden erilaisten vempaimien kesken. Zeppeliinien tuho johti lentokoneiden muuttumiseen toisaalta matkustajalentokoneiksi, toisaalta pommikoneiksi. Näiden myötä lisääntynyt säätely tuhosi lentokoneet harrastuksena.

Samalla harrastus- ja urheilutilaa valloitti autoilu. Uutena tulokkaana 2020-luvulla on rakettireput ja dronet, joista jälkimmäinen taipuu myös pommitukseen.

Wrightien haave linnun lailla lentämisestä ei kuitenkaan kuollut Zeppelinien tuhoutumisen myötä asteittain kasvaneesta ilmatilan säätelystä (sekä ilmatilan alla olevan väestön kotien turvaamisesta). Ultrakevyiden lentokoneiden tarjoamassa itsenäisyydessä on jotain valloittavaa. Samalla kehittyvänä teknologian haarana ne ovat törmänneet toistuvasti ”tarpeellisen” ja ”hauskan ja käytännöllisen” ristiriitaan: niiden yleistyminen keksijän oman hengen vaarantamisesta johonkin jota saisi ostaa kaupasta liittyy useita pelkoja. Vertauskohtaa voi hakea droneista, jotka ovat paitsi ”hauskoja ja käytännöllisiä”, niin aiheuttavat vakoiluriskejä, ja voivat väärinkäytettynä (ja vaikeasti nähtävinä) tuoda alas matkustaja-aluksia.

”[Ranska] Vuonna 2000:
Salakuljettajan perässä”. Yksityiskohta. Rajavartija(?) lentoreppu selässä. *Jean-Marc Côté (1899).*

Toisaalta jos jokin on ”tarpeellinen”, niin se harvemmin on enää hauska tai käytännöllinen: miettikää vaikkapa aamuruuhkaa, jonka myötä autoilu muuttui 1950-luvun ”vallankumouksellisesta”⁹ lähinnä kidutukseksi, siinä sivussa heikentäen kaupunkiympäristön perusturvallisuutta ja viihtyvyyttä. Samanlaisen esimerkin voi tarjota myös kännykkää, joka muuttui ”hauskasta työsuhde-edusta” kahlepalloksi, jota ei päässyt pakoon edes mökille.

Joka tapauksessa, kaikki tämä oli pitkäpiimäinen tapa osoittaa että Wrightien lentokoneiden ”jälkeläiset” eivät ole kuuraketteja, vaan ultrakevyet lennettävät, ja tarkemmin ne jotka eivät ole päässeet oikein prototyyppiasteelta: Hillerin lentävät alustat, rakettireput, ja lentolaudat.

Jätän lukijalle tehtäväksi miettiä, millaiseksi dystopiaksi menisi, jos ultrakevyet olisivat vähintään teoriassa yhtä terävästi hallittavia kuin edes henkilöautot ovat, saati sitten polkupyörät.

”Hiller Flying Platform”: Yhdysvaltain armeijan toimiva prototyyppi lentävästä autosta 1950-luvulla; ”jet-powered flyboard”: Ranskan armeijan rahoittama prototyyppi lentolaudasta Bastille-päivänä 2019.

Puhumattakaan siitä yhdysvaltalaiskeskeisyydestä, että päättymispisteeksi laitetaan Apollon kuulento, eikä Gagarinin avaruuslento liki kymmenen vuotta aiemmin: Wrightien ja Gagarinin tapauksessa kyseessä on kuitenkin konseptien esittely. Jos tarkoitus olisi esitellä toimivia ratkaisuja, pitäisi alkuasetelmaksi asettaa Spirit of St. Louis. ↩︎
Kirjoitin historian tarinoittamista likeävästi täällä: Elämästä ja tarinankerronnasta ↩︎
Zeppeliinin matka-ajan rajoitukset ovat melko teoreettisia, sillä pituutta säätelevät rajoitteet (polttoaine ja ruoka) voitiin lisätä rahtiin lähes rajatta, ja toisaalta zeppeliinin ei tarvinnut laskeutua korjauksia varten. Kyse oli lähinnä siitä kuinka pitkiä matkoja aluksen kannatti lähteä tekemään vain muutaman kirjeen vuoksi. ↩︎
Nämä luvut hankittu guuglesta ilman suurempaa faktantarkistusta: ne lienevät kuitenkin oikeassa mittaluokassa. ↩︎
On kyseenalaista oliko tämä ensimmäinen ilmaa raskaampi lennokki ilman narua, mutta tässä yhteydessä käytän keksijästä määritelmää ”henkilö joka keksi menetelmän viimeisenä”. ↩︎
Tässä kohtaa voisi toki mainita että T-Ford, ensimmäinen liukuhihnalta, keskituloisille hinnaltaan soveltuva auto, oli vielä viiden vuoden päässä tulevaisuudessa (1908). Tätä edeltävät autot olivat käsityömestarin kellopelejä, ja juuri sellaisissa hinnoissa kuin voisi odottaakin. Lisäksi niiden toimintamatka, kunnossapito, ja käytettävyys oli vähän siinä-ja-siinä. Kirjoitin autojen iskusta vuosia sitten (nykynäkökulmasta melko vaikealukuisen, ja huonosti tarinoitetun) tietoiskun vuonna 2020: Vähemmän kuljettuja teitä. ↩︎
Polkupyörä tosiaankin roikkuu pinnoista: minkäänlaista litistävää painoahan ohuet metallilangat eivät edes kestäisi. ↩︎
Joiden esivanhempi on tietenkin kanuuna. ↩︎
Ja tässä yhteydessä voi tietenkin lisätä, että jos jokin on ”vallankumouksellista” tavalla joka lähinnä vahvistaa luokkakokemuksia (rikkailla autot, köyhät julkisissa), niin kyse ei ole vallankumouksesta, vaan päinvastoin. ↩︎

25.1.202526.1.2025

Teräsmiehen alkutaival ja avioliitto Uudessa Suomessa

Tämä lienee ilmiselvää, mutta kaikki alla olevat kuvat on mahdollista klikata suuremmiksi.

Asian tullessa esille Mastodonissa, aloin miettimään Teräsmiehen ilmestymisen ensihetkiä Suomessa, Kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uudessa Suomessa.

Tietoa löytyi jonkinverran blogeista, Wikipediasta ja Sarjakuvalistauksista, mutta oli sen verran risaista, että päätin ns. tehdä omat tutkimukseni. Asiassa auttoi että Kansallisarkisto oli digitoinut Uuden Suomen mikrofilmiltä, ja minulla sattui olemaan kesken olevan yliopistotutkinnon vuoksi mahdollisuus selata vielä toistaiseksi tekijänoikeuden alla olevia (1939 jälkeen julkaistuja) lehtiä.

Ensimmäinen strippi ilmestyi kesken jatkosodan 1. marraskuuta 1941, sen alettua Yhdysvalloissa 16. tammikuuta 1939. Teräsmies itse oli alunperin ilmestynyt lehtipisteille huhtikuussa 1938, joten tie vähän-arvostetusta kioskisarjakuvasta kansallisesti arvostetuksi sanomalehtisarjakuvaksi oli ollut nopea. Suosio oli vain jatkanut kasvuaan, ja 26. syyskuuta 1941 Fleischer Studios oli julkaissut ensimmäisen Teräsmies-piirrettynsä.

Aikajana. Ensi-ilmestymisestä Yhdysvalloissa suomennokseen oli vain 3 vuotta ja 7 kuukautta.

Vaikka tässä yhteydessä en tietoa löytänytkään, niin voisin kuvitella että stripin suomentamisen alkaminen pian lyhytpiirretyn (pituus 10 minuuttia) jälkeen viittasi ns. synergiaetuihin. Tätä tukisi myös stripin käännöstyö Teräsmieheksi (joka vastaa ruotsin Stålmannen’ia), jonka kanssa stripin toimitussihteerillä näyttää olleen toistuvia vaikeuksia. Alkuperäisessä stripissä mainitaan että Krypton on planeetta jossa kaikki ovat ”supermen”, mutta kääntäjä/toimittaja on päätynyt vastikkeeseen ”yli-ihmisiä”.

(Pahoittelen vertailukuvien keskellä olevaa viivaa: tein tämän hieman laiskasti ottamalla kuvakaappauksen rinnakkain olevista ikkunoista.)

Ensimmäinen Teräsmies-strippi 1.11.1941 / ensimmäinen Superman -strippi 16.1.1939. Huomaa Teräsmiehen vanhempien nimet suomennoksessa: Arlo ja Leila.

Kun vajaa kaksi viikkoa myöhemmin nimettömäksi jääneen kääntäjän/toimittajan pitäisi selittää stripin nimi, hän epäonnistuu täysin: ”Early, Clark deciced he must turn his titanic strength into channels that would benefit mankind. And so was created SUPERMAN! Champion of the oppressed!” muuttuu muotoon ”Lauri päättää asettaa suunnattoman fyysisen ja henkisen voimansa ihmiskunnan käytettäväksi. Ja niin luotiin TERÄSIHMINEN eli YLI-IHMINEN.” Toimittajan puolesta on kuitenkin sanottava, että on mahdollista ettei hänen käsissään ollut alkuperäisiä englanninkielisiä strippejä, vaan työskenteli ruotsista, mikä osaltaan voisi selittää sikäläisten kanssa yhteisen nimen. Tämä voisi selvitä jos vertaisi ruotsinkieliseen käännökseen, jota minulla ei kuitenkaan ole (helposti saatavilla).

Uusi Suomi 13.11.1941 (alkuperäisstrippi №12). Huomaa että käännöksessä ei mainita Teräsmiehen, eli Laurin, ihon olevan luodinkestävä, tai että hän on ”apua tarvitsevien auttaja”. Jäljelle jää maininta hänen asettaneen itsensä ”ihmiskunnan käytettäväksi”, minkä voi tulkita paljon ylimalkaisemmin.

Kun ensimmäisen stripin ilmestymisestä on kulunut 40 päivää (Uusi Suomi julkaisi sarjakuvia hieman satunnaisesti: sarjakuvia julkaistiin useimpina päivinä, mutta silloin tällöin saattoi olla tauko, joka yleensä kesti päivän, mutta joskus pidempään), hän epäonnistuu vielä kerran: Irma Manner (Lois Lane) saa mahdollisuuden antaa Teräsmiehelle nimen (”Stop him! – – He’s SUPERMAN!”), mutta kääntäjä päätyy jälleen yleiskuvaukseen ”Pysäyttäkää! Älkää päästäkö häntä! Hän on yli-ihminen!”). Ja niinpä vain kolme ruutua myöhemmin oleva mainos ”SUPERMAN, MAN OF STEEL, begins a startling new adventure MONDAY” onkin yhtäkkiä ”YLI-IHMINEN… Teräsmies kulkee kohti uusia seikkailuja.”

Uusi Suomi 10.12.1941 (alkuperäisstrippi №30).

Suomennosnimen tekee vieläkin mielenkiintoisemmaksi, ettei sarjakuvassa ole kertaakaan mainittu Teräsmiehen olevan luodinkestävän. Hän on kertaalleen juossut tulittavia ganstereita kohti, mutta tällöin kääntäjä on maininnut Teräsmiehen väistelleen luoteja:

Uusi Suomi 29.11.1941 (alkuperäisstrippi №21).

Toinen mielenkiintoinen asia näissä varhaisissa Teräsmiehissä on, ettei julkaisua jostain syystä tehty päiväjärjestyksessä. Saattaa olla että syynä oli vain halu saada alkuperäinen julkaisutahti kiinni, mutta muitakin mahdollisuuksia voi halutessaan pohtia. Tuloksena kuitenkin on että Lauri Kenttä on ”Päiväuutisten reportteri” 16.11.1942, mutta vain muutama päivä myöhemmin (20.11.1942) ilmeisesti työtön:

Lauri Kenttä hämmästyy työmatkallaan 16.11.1942 (alkuperäisstrippi №128).

Alkuperäisasetelmassa sarjakuvan hahmokaarti on melko vaatimaton: nimeämätön toimitussihteeri, Irma (joka ”ei voi sietää” Lauria), ja tietenkin Lauri/Teräsmies, joka on kovasti kiinnostunut Irmasta:

Toimituksen ihmissuhteet tulevat selväksi Uudessa Suomessa 11.12.1942. (Alkuperäisstrippi №137.)

Tämän jälkeen Teräsmies jatkoi esiintymistään Uudessa Suomessa enemmän tai vähemmän tasaisesti aina loppuvuoteen 1953, eli yhteensä 11 vuotta ja kaksi kuukautta. Tuona aikana sarjakuva ehti muuttua paljon, kun käsikirjoitus ja piirtäminen siirtyi pois Siegel+Shuster -parivaljakolta. Sarjakuvan loppuessa Suomessa lehtimiehet Irma Manner ja Lauri Kenttä olivatkin radiotoimittajapari Irma ja Lauri Kenttä. Sellaisena kyseessä oli melkoisen hyvä juonikaari!

Lauri ja Irma menenivät naimisiin Uudessa Suomessa 10.5.1952 (alkuperäisstrippi №3015).

Irma ei silti ollut selvillä Laurin toisesta henkilöllisyydestä, sillä tämän viimeinen yritys ”ratkaista salaisuus” ampumalla aviomiehensä häämatkalla päättyi ”epäonnisesti”.

Irma ampuu aviomiehensä. Huomaa ”suomennettu” ääniefekti. 16.5.1952 – 21.5.1952.(Alkuperäisstripit №3020, №3022 – 3024)

Tuloksena Irma joutui kutsumaan aviomiehensä paraatipuvussa edelleen paikalle hyppäämällä ikkunasta. Suurten ikäluokkien avioliitot olivat monimutkaisia!

Irma ja Lauri saavat oman radio-ohjeman Uudessa Suomessa 17.11.1953 (alkuperäisstrippi №3468).

Irma hyppää ikkunasta saadakseen Teräsmiehen kiinni. Tämän kaksoishenkilöllisyyden tietävä Irman sukulainen Lilli ihmettelee pariskunnan toimintaa vierestä. 19.11.1953 (alkuperäisstrippi №3470).

Uuden Suomen stripin otollista lopetuspaikkaa auttoi, että sarjakuva saavutti sopivasti vuoden lopussa 3500:n osansa. Sen kunniaksi Teräsmies -sanomalehtisarjan pitkäaikainen lukija herra Bimis matkustaa tapaamaan käsikirjoittaja/kuvittaja Wayne Boringia¹ valittaakseen huonosta käsikirjoituksesta – ja yllättyy kun tapaa paikanpäällä itsensä Teräsmiehen ja Laurin! Nämä valistavat kuinka he voivat olla samaan aikaan samassa paikassa (ja näin puutteellista käsikirjoitusta): kyse oli hypnoosista.

Viimeinen Teräsmies -strippi Uudessa Suomessa, 30.12.1953 (alkuperäisstrippi №3500). Lauri/Teräsmies on juuri kertonut käyttävänsä hypnoosia vakuuttakseen ympärillään olevat siitä, että hän/he voivat olla samaan aikaan samassa tilassa.

Mikäli lukijaa kiinnostaa lisää Laurin ja Irman avioelämä, niin siitä voi lukea sarjakuvatoimittaja Tom Brevoortin blogipostauksesta, jonka olen linkannut alle.

PS. Asiaa lienee selvä mutta mainittakoon tästäkin huolimatta: suomennosten painojäljestä ei kannata sanoa paljoa. Nämä on digitoitu tekstiä silmälläpitäen valituilta mikrofilmeiltä, kun taas alkuperäisruudut on kaikella todennäköisyydellä tallennettu kuvituksen laatua silmälläpitäen, ja todennäköisesti vielä kuvakäsitelty ennen uudelleenjulkaisua.

PPS. Lisää sarjakuvia Uudesta Suomesta Mastodon-ketjussa aiheesta: https://mastodon.social/@iju/113825957165737560

Lähdeluettelo
Uusi Suomi 1.11.1942 – 1.1.1943; 10.5.1952 – 30.12.1953
Superman The Dailies: Strips 1-966, 1939-1942; ISBN 1402737858
Sarjakuvatoimittaja Tom Brevoortin blogipostaus Teräsmies-sarjakuvastripistä: https://tombrevoort.com/2022/02/21/forgotten-masterpiece-the-buried-marriage-of-superman-and-lois-lane/

Tom Brevoortin mukaan päivittäissarjakuvan käsikirjoittaja oli Alvin Schwartz ja kuvittaja Win Mortimer. Vastaavat ”väärinnimeämiset” ovat sanomalehtien sarjakuvasivuilla tänäänkin yleisiä. ↩︎

18.1.2025

Oikaisupyyntö Yleisradiolle koskien tradwife-elämäntavan kuvausta ”perinteiseksi”

Hei,

Haluaisin pyytää korjausta tradwifejä käsittelevään tekstiinne (Trumpin ja tradwife-naisten liitto; https://yle.fi/a/74-20132678). Jutussa kerrotaan:

Taustalla 1800-luvun käsitys perheestä

Rauchbergin mukaan tradwife-tilit ja Projekti 2025 -julistus markkinoivat perhemallia, joka on peräisin noin 150 vuoden takaa viktoriaaniselta aikakaudelta.

Tuolloin naisten ja miesten tehtävät eriteltiin tiukasti.

Vanhojen aikojen ihannointi näkyy vaikuttajien tyylissä selvästi. Esimerkiksi tradwife-vaikuttaja ja yrittäjä Aria Lewis pukeutuu usein videoillaan röyhelöesiliinoihin.

Tähän haluaisin sanoa, että Rauchberg on media-alan tutkija, eikä hänellä ole ainakaan yliopistonsa verkkosivujen mukaan minkäänlaista historiaan liittyvää koulutusta. (https://www.shu.edu/profiles/rauchje.html)

150 vuotta sitten miesten ja naisten roolit eivät olleet ”voimakkaasti eriytyneet” kuten tämä esittää, poislukien poikkeustapauksia. Työväenluokassa naiset (ja usein myös lapset) tekivät töitä kuten miehetkin, sillä yhdellä palkalla ei elänyt. Työt saattoivat olla erilaisia (mm. pyykkäystä), mutta yleistä oli myös että töissä käytiin tehtaissa, tai vaikka kalastamassa puolison kanssa. Pienmaatiloilla perheet tekivät yhteisesti töitä vuodenajan tarpeiden mukaan. Jotkut tehtävät saattoivat olla priorisoitu sukupuolten välillä (kuten ehkäpä pyykinpesu), mutta ei ole edes teoriassa mahdollista että tilalla olisi tehtäviä jaettu pelkästään sukupuolen mukaisesti.

Porvariluokassa nainen oli kyllä vastuussa kodista, mutta tämä tarkoitti esihenkilönä toimimista palvelijoille, ja kirjanpidon hoitoa (suuri tehtävä ennen exceliä, taloudessa ollen useita työntekijöitä, joilla osalla rahankäyttöoikeus). Samalla hänellä oli myös nimenkirjoitusoikeus yhteiseen omaisuuteen, jo senkin takia että miehet olivat usein poissa kotoa (tai jopa kuolleita). Naiset olivat usein myös poliittisesti aktiivisia, esimerkiksi osallistumalla yhteiskunnassa merkittävien yhdistysten toimintaan, josta myöhäinen esimerkki on vaikkapa Pelastakaa Lapset ry:n emoyhdistys, Save the Children. Merkittävää onkin havaita, että äänioikeutta angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa ajanut suffragettiliike nousi juuri tämän yhdistysliikkeen keskuudesta.

Aikaa tähän kaikkeen porvarisnaisilla oli, sillä lapset olivat hoitajien ja kotiopettajien vastuulla, kunnes aikanaan olivat valmiita siirtymään sisäoppilaitoksiin.

Tässä mielessä olisi oikeammin sanoa, että naisten ja miesten työt yleensä, ja varsinkin porvariluokassa, olivat eriytyneet PAIKAN tai TÄRKEYSJÄRJESTYKSEN suhteen, muttei SISÄLLÖN.

Ajatus että naiset voisi eristää kokonaan työnteosta pohjautuu natsipropagandaan naisista lapsia tuottavina kodinhoitajina (tai kuten Suomen Kuvalehti asiaa kuvasi 9. kesäkuuta 1934 käydessään Berliinissä ”Saksan kansa, saksalainen työ” -näyttelyssä, jossa esiteltiin uutta valtaannnoussutta maailmankuvaa: ”Sivistyshulluus on kansan kuolema”, kuuluu eräs koko seinän levyinen otsikko. Siinä opetetaan, että ”syntyväisyyden vähentyminen ei johdu taloudellisesta pulasta, vaan itsekkyydestä, sivistys-järjettömyydestä, kiipeilijäluonteenlaadusta, mukavuudesta ja ylellisyydestä”. [Opas pysäyttää] kuvan eteen, jossa hienostonainen istuu linnamaisen asuntonsa puistopihamaalla vierellään koira. Hän selittää mahtipontisesti: ”Koira lapsen sijaan! Loppu sellaisesta!”).

Tätä näkemystä levitettiin myöhemmin Yhdysvaltain 1950-luvun mainonnassa osana sotienjälkeistä ”parempaa maailmaa”: palkan piti olla niin suuri, ja teknologian niin kehittynyttä, että vaimo pystyi jäämään yksin kodinhoitajaksi. Kokeilu joka rahoitettiin pitkälti Euroopan jälleenrakentamisen mahdollistamalla täystyöllisyydellä johti kuitenkin naisten keskuudessa valtaviin mielenterveysongelmiin, ja lopulta romahti omaan mahdottomuuteensa jo ennen kuin palkat alkoivat laskea lisääntyvän globaalin kilpailun ja oikeiston ay-liikettä vastustavien toimien seurauksena.

Ajatus että ”tradwaifaus” perustuisi todelliseen historiaalliseen tilanteeseen legitimoi toimintatapaa osoittamalla sen joskus toimineen käytännössä. Tällöin se näyttäytyy poliittisena vaihtoehtona joka voidaan tavoittaa esimerkiksi työlainsäädäntöä muuttamalla ja/tai sukupuolten tasa-arvoa rapauttamalla. Osoittamalla ettei esitetty ydinperhe ole niinkään perinteinen kuin fiktiivinen (ja näin mahdollinen/toimiva/haluttava vain poikkeustapauksissa) tekisi siitä huomattavasti vähemmän houkuttelevan vähintäänkin suomalaisessa viitekehyksessä, sen sijaan että popularisoisi sitä myös meillä.

Tähän loppuun haluaisin vielä Vera Hjeltin teosta Nainen käytöllisillä työaloilla (Suomen Naisyhdistys, Porvoo, 1888 (eli 136 vuotta sitten)):

Tehdyt laskut osoittavat, että nykyisissä oloissa joka toisen naisen täytyy jäädä naimattomaksi, osittain naisten enemmyyden tähden, osittain siitäkin syystä, että hyvä joukko miehiä pitää poikamiehen elämää parempana taikka heillä ei ole varaa naida taikka heitää enempi.

Tästä näkyy se tosi asia, että vaikka naisen luonnollinen tarkoitus on, niinkuin miehenkin, avioliitto, nainen yhtä luommollisista syistä ei aina voi päästä naimisiin, koskapa meillä on laissa säädettynä yksiavioisuus emmekä arvattavasti haluakaan panna toimeen monivaimoisuutta. Näin ollen emme voi vaatia naisia jäämään odottamaan naimista toimeentulokseen, koska ainoastaan joka toisella naisella on sillä tavalla toimeentulon toivoa.

Ystävällisesti,

Juho Mäntysalo (p.040-XXXXXXXX)
Yhteiskuntatieteiden maisteri

14.1.20254.2.2025

Elämästä ja tarinankerronnasta

Ajattelin sanoa muutaman asian jälkiviisaudesta. Tämä saattaa olla muille itsestäänselvää, muttei ollut minulle. Yritän alla selittää miten olen asiat järkeillyt.

Kuva jossa elämän risteävät langat (ajatukset ja kohtaamisemme) typistyvät muistoksi (numeroidut pallot) jotka muodostavat elämäntarinamme: kun kerromme sitä eteenpäin, tästä kokonaisuudesta mainitaan vain juonen kannalta tärkeät tapahtumat. Muokattu kuva wikipediasta.

Jälkiviisaus on angloamerikkalaisten mukaan yleensä tavallista viisautta korkealaatuisempaa. Ajatukseen liittyy huomio, että on helpompi nähdä asioiden yhteydet jälkikäteen kuin tilanteen ollessa ajankohtainen.

Mutta aloitetaan alusta. Meillä ihmisillä on tapana kertoa toisistamme tarinoita. Tällä on tiettyjä hyviä puolia, mutta myös merkittävästi huonoja. Pedagogisissa opinnoissa meitä varoitettiin aikoinaan siitä vaarasta, mikä tulee jos opetusta alkaa rakentamaan yksinomaan tarinankerronnan eikä faktojen ehdoilla. Tällöin on mitä suurin vaara, että esimerkiksi elävästä historiasta tulee faabeli, joka ohjaa arjessa aivan vääränlaisiin toimintoihin.¹ Elämä risteävine lankoineen on monimutkainen sotku, eikä se useinkaan helposti sovi tarinankannalta sopiviin muotteihin. Mutta juuri näin me toimimme omassa elämässämme.

Tuloksena rakennamme elämästämme muistoja, joilla on harvoin paljoa tekemistä todellisten tapahtumien kanssa, tai kuten eräs politiikko asian muotoili: totta tai väärin, niin asiat koettiin.

Normaalitilanteessa näillä koettujen muistojen totuudellisuudella ei ole paljoakaan merkitystä. Tärkeää on ainoastaan, että kun meille esitetään kysymyksiä taustastamme (vaikkapa työnhaun yhteydessä), osaamme tarinallistaa intohimomme yhteiskunnallisesti hyväksyttävällä tavalla, draaman ehdoilla.

Ongelmaksi muodostuu kun näitä koettuja muistoja haastetaan. Meille vaikkapa kerrotaan, että jokin uskomamme asia ei ole ollenkaan totta, vaan väärinymmärrysten, toiveiden, ja valheiden ristitulessa olemme tulleet vääriin johtopäätöksiin. Muisto uudelleenkirjoitetaan, mutta nyt se ei enää sovi niihin tarinoihin, joissa sitä on käytetty. Syntyy eräänlainen lumivyöry, jossa yhä useampi kertomus itsestämme pitää uudelleenkirjoittaa, tai loppuratkaisu vaihtaa.² Tällainen voi olla tuskallista, eikä kaikilla ole siihen voimavaroja (yhdysvaltalaisissa elokuvissa tätä symboloi usein hahmolle kasvava sänki ja alkoholiongelma, joka ratkeaa kun seikkailun edetessä tämä saa työkaluja muistojen uudelleenhiontaan, tai muuten löytää tarkoituksen toiminnalleen joka ei perustu valheeseen).

Kuten sanottu: kerrottu voi olla ilmeistä. Itselleni ajatus että ”juoni” johtaa vapaavalintaisista muistoista (eli muistot olisi voinut valita toisin), tai jopa että itse muistot ja tarina voisi vaihtua, tuntui merkitykselliseltä.

Pienemmässä mittakaavassa oman elämäntarinan uudelleenkontekstointi on tavallista. Kun parisuhde epäonnistuu (tai perheessä tulee isompi riita), niin asioiden uudelleentarkastelu on tavallista. Yleensä siinä myös onnistuu. Mutta mitä useampi muisto pitää tarkistaa, sitä vaikeammaksi asia muuttuu. Terapian merkitys (tai vastaava) korostuu. Valitettavasti siihen pääsy ei ole oikein missään itsestäänselvyys hinnan (ajallisen, rahallisen) tai terapeuttien saatavuuden (sijainnit, määrät) vuoksi. Vaarana on että resurssipuutteesta johtuva muistihaavan märkiniminen normalisoidaan, ja sitä opetetaan myös jälkipolville (”pojat eivät itke”).

Ajatus että historiamme on samalla tavalla muokkautuva kuin nykyisyys saattaa tuntua pelottavalta. Tällöin on käynyt niin että olemme alkaneet elää keksittyä tarinaamme enemmän kuin omaa elämäämme (ja uskoakseni monet keskielämän kriisit johtuvat siitä, että tähän on havahduttu). Lopulta tärkeää ei ole niinkään tarina, kuin miksi se on kerrottu. Jos haluamme saada jonkun tietyn työn (noin esimerkiksi), niin se halu on fakta joka on täysin riippumaton niistä syistä joita saatamme sille kehitellä.

Ja tästä päästään itse asiaan jonka vuoksi tämän jutun kirjoitin: olen kuullut usein (ja sanonut myös itse) kuinka tarinaa kertoessa sen loppuratkaisua ennakoiville vihjeille ei osannut antaa niille kuuluvaa painoa.³ Ja toki kun asiat listaa peräkkäin juuri näin, niin loppuratkaisu on ilmiselvä.⁴ Vitsi onkin ettei ennen tarinan loppuratkaisun tietämistä, ei myöskään voi tietää mitkä asiat olivat loppuratkaisulle tärkeitä. Tarinaa ei ole ennen loppua, joten jos tietää lopetuksen, voi itse jutun kertoa miten tahansa.⁵

Helppo esimerkki on sisällissota, jonka propagandistinen versio hyvistä valkoisista ja pahoista (tai vähintäänkin harhaanjohdetuista) punaisista tekee vaikeaksi käsitellä talvisotaan johtavia tapahtumia. ↩︎
Itselle tulee tässä mieleen erotilanteet, joissa usein käy ilmi että parisuhteen yhteinen tarina onkin ollut olemassa vain omassa päässä. ↩︎
”Mistä olisin voinut tietää että toistuvat pitkät sähkökatkot, lähestyvä pakkasrintama, tekemättä jätetty takan nuohous, patteriton palohälytin, ja tarkastamaton palosammutin kaikki johtaisivat lopulta kotipirtin palamiseen?” ↩︎
Eli jos listaa että nuohous on tekemättä, palohälyttimessä ei ole patteria, ja palosammutin ei toimi, niin ei tarvitse olla kovinkaan nerokas tyyppi arvatakseen mille asemalle tarina seuraavaksi pysähtyy. ↩︎
Jos mökki ei olisi palanut maantasalle, niin varaamatta jätetty nuohous ja palosammuttimen tarkistus eivät olisi olleet tärkeitä, ja lienisivät tulleen korjatuksi tavalla joka ei olisi kertomisen arvoista. ↩︎

25.12.202429.12.2024

Kylmän sodan yhteiskuntajärjestelmistä, niiden kritiikistä ja apologioista

Kiersin taannoin muutaman kylmän sodan historiaa käsittelevää museota lävitse: Kommunismin historian museon Prahassa, sotien jälkeisen Itävallan näyttelyn Wienissä, ja jugoslavialaisen kommunismin¹ museon Duprovnikissa. Aiemmin olin tutustunut vastaaviin museoihin Tampereella (Lenin-museon eri inkarnaatiot), Berliinin DDR-museoon, sekä tietysti lukemattomiin asiaa enemmän-tai-vähemmän sivulauseessa käsitteleviin kaupunginmuseoihin.

Edellä mainitut näyttelyt, varsinkin Prahassa oleva, sai minut miettimään jälleen historiankirjoitusta,² varsinkin niitä populaarihistorian kertomuksia, joita museoissa esitetään tai mille olen muuten elämässäni altistunut.³

Postikortti Prahan kommunismin museossa.

Kommunismi kylmän sodan viitekehyksessä (tai kuten sitä yhteiskuntatieteissä kutsutaan: valtiokapitalismi) nähdään usein kamalana asiana, yleensä erinomaisista syistä. Voimme pohtia vaikkapa Itä-Saksan kansaansa kohdistamaa vakoilua, gulageja, Stalinin tekemiä puhdistuksia, holodomoria, Unkarin vallankumouksen 1956 ja Prahan kevään 1967 epäonnistumisen syitä⁴, tai muita järjestelmän tuottamia järjettömyyksiä. Ellei muuta, niin rajoille laitettu piikkilanka ja miinakenttä pitäisi pysäyttää hartaammankin puolustelijan: millaisesta valtiosta ihmiset haluavat pois, vaikka sitten miinakentän lävitse?

Samalla näiden järjestelmien ongelmien läpikäyntiin varsinkin populaarihistorian viitekehyksessä liittyy merkittävä ongelma. Näyttelyille kun ei riitä tilastojen tai faktojen luettelu, vaan sen pitää (enemmän tai vähemmän suoraan) sanoa jonkun olevan moraalisesti ja eettisesti väärin. Tämä taas vaatii kiintopisteen siitä mikä olisi moraalisesti ja eettisesti oikein, vaikkei sitä suoraan sanottaisikaan. Mahdollisuuksia on monia, ja yleensä popularisointi valitsee Neuvostoliiton tapauksessa jonkun seuraavista:

Utopia jota Neuvostoliitto retoriikassaan kertoi rakentavansa (neuvostoliittolaisen propagandan totuudenmukaisuus todellisuuteen nähden; kuinka järjestelmä epäonnistui tavoitteissaan)
Neuvostoliiton esittämään kapitalismikritiikkiin liittyvä lupaus toimia paremmin (vertailu Yhdysvaltoihin)
Ihmisoikeudet ja tasa-arvo sellaisena kuin ne nähtiin idealistisesti omassa ajassaan..
- ..tai meidän ajassamme.

Arkista homofobiaa Prahan kommunismin museon museokaupassa.

Riippumatta minkä näistä viitekehyksistä populaarihistoria valitsee, päätös johon populaarihistoria näyttelyissä päätyy on hyvä että tästä päästiin. Matkalla tähän johtopäätökseen kerronta ottaa lähdevapauksia materiaalista joka ei välttämättä muuta johtopäätöstä esimerkiksi Neuvostoliitosta, mutta saattaa vaikuttaa vahingollisesti tapaan jolla tarkastelemme oman alueemme historiaa, tai jopa nykyhetkeä. Johtopäätös muuttuukin, enemmän tai vähemmän tietoisesti toisenlaiseksi: koska on hyvä että tästä päästiin, on nykyhetki parannus edeltävään. Samalla se tulee luoneeksi puolihuolimattomasti kävijöissään ajatuksia siitä ettei nykyistä parempi maailma ole mahdollinen, ja ettei siksi Yhdysvaltojenkaan johtaman ”vapaan maailman” tulisi siihen erityisemmin pyrkiä.

Havainnollistan edellistä muutamalla valokuvatulla esimerkillä Prahasta (jonka museon on ilmeisesti perustanut yhdysvaltalainen liikemies; wikipedian mukaan hän oli kiinnostunut esittämään Tsekkoslovakian tragedian kolmessa näytöksessä), vastaväitteet numeroituina alla. Kiireisemmät voivat ohittaa molemmat!

𝕂𝕃𝕀𝕂𝕂𝔸𝔸 𝔸𝕌𝕂𝕀.

Tsekkoslovakian raskas teollisuus aiheutti terveysongelmia ja luontotuhoja. Samalla jätetään mainitsematta miksi päätökset raskasteollisuuden perustamiseksi tehtiin (mitä vaihtoehtoja oli olemassa?), tunnistettiinko ongelmat ajoissa, osattiinko vahinkoja lievittää, tai olisiko toimenpiteet olleet erilaisia jos Tsekkoslovakia olisi pysynyt kapitalistisena, tai Yhdysvalloissa (jossa sekä terveys- että ympäristöongelmat ovat edelleen yleisiä). Teksti myös viittaa Marxin ”ajastaanjääneisiin” teorioihin, vaivautumatta yksilöimään niitä.⁵
Satuja muokattiin paremmin yhteiskuntajärjestelmään sopivaksi. Satujen sovitus tai jopa opetusten muutos on yleistä kaikessa massakulttuurissa, kuten Disneyn elokuvia katsoessa on helppo todeta: kuvataan sitten feodalismia tai etelävaltioita, niin kukaan ei ole likainen, kuolemassa nälkään, tai tyytymätön osaansa elämässä tavalla joka liittyisi järjestelmään (poislukien mahdollisesti pahis, joka kuolee lopussa). Näin poliittisesta passiivisuudesta tulee hyve. Esimerkiksi alkuperäisessä Tuhkimo-sadussa sisko leikkasi omat varpaansa pois päästäkseen prinssin kanssa naimisiin kertonee siitä, kuinka tyytymätön tämä oli oman elämänsä arkeen. Tällaisen itsensävahingoittamisen näkeminen yhteiskunnallisen nousun vastineena puuttuu Disney-elokuvista. Päinvastoin tarina antaa ymmärtää että hyvät asiat tulevat heille jotka sen ansaitsevat – mikä sattumalta on kapitalismin alkuperäinen oikeutus.

Museon kuva myös kertoo 1950-luvusta, joka oli kommunistivainojen kulta-aikaa Hollywoodissa ja mainitsee (miksi?) menneisyyttä romantisoivan Disneylandin, unohtaen kokonaan miettiä miksi Disneyland romantisoi menneisyyttä tai miksi menneisyys ei ole enää nykyisyyttä.
Vähemmistöjen oikeudet ja kuinka valtiopoliisi tutki epäilyttäviä mielipiteitä käyttäen apunaan kansalaisten ystävinään pitämiä tiedonantajia. Tästä puhuttaessa on hyvä huomioida vertailun perustuvan epätäydelliseen tietoon. Tiedämme itäblokin tiedustelun julmuudesta, koska järjestelmämuutoksen jälkeen salatut tiedot avattiin yleisölle tapahtuneen muutoksen tarpeellisuuden havainnollistamiseksi. Samalla vertailu länsimaihin on vaikeaa, koska järjestelmämuutoksen tapahtumattomuuden vuoksi vertailutiedot ovat edelleen salaisia.

Tiedämme kuitenkin että Yhdysvallat vastusti vähemmistöjen kansalaisoikeuksia (rodullistetut, myöhemmin seksuaaliset), ujutti omia tiedonantajiaan liikkeiden keskuuteen mm. houkutellakseen näitä rikkomaan lakia, ja suoritti väkivallattomien kansanliikeiden johtajiin kohdistuneita salamurhia (mm. King Jr ja Fred Hampton). Tiedämme myös että 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeeseen osallistuneita valvotaan edelleen ja heidän elämäänsä vaikeutetaan esimerkiksi työnsaannin ja henkilötodistusten hankintaan puuttumalla. Samalla ystäviksi pyrkiviä tiedonantajia ja jo olemassaolevia ystäviä ”käännyttämällä” tuotetaan kohteille paranoidi olo. Ohessa eräs kuvaus. Yhdysvalloissa ollaan myös edelleen konservatiiveja ulkomuodon kanssa, ja vielä ainakin kymmenen vuotta sitten oli yleistä ettei palveluammatteihin otettu mikäli hakijalla oli näkyviä tatuointeja esimerkiksi käsivarsissa.
Tsekkoslovakiassa ei ollut kännyköitä koska kommunismi. Olemassaolevat kannettavat puhelimet olivat kalliita (Nokian puhelimet maksoivat nykyrahassa vielä 1980-luvun lopullakin yli 7000 euroa) ja kykenivät ainoastaan salaamattomaan puheeseen. Puhelimen käyttötavat olivat siis äärimmäisen rajattuja, koska niissä ei voinut keskustella virka-, tai valtio-asioista tai mihin nyt 7000 euron arvoista puhelinta nyt voisi kuvitellakaan käytettävän.

Lisäksi kritiikki olettaa että Tsekkoslovakia olisi kulttuuri jossa kansalaiset olisivat kokeneet tarvitsevansa matkapuhelinta. Korrelaatio menee kuitenkin yleensä toisinpäin (mahdollisuus hankkia esimerkiksi kännykkä johtaa niiden tarpeen kasvamiseen, kun ihmisillä arvellaan sellainen olevan).

5. Betonikuutioissa on ikävä asua. Tässä tehdään ilmeisesti vertaus omakotitaloihin. Sodan jälkeen useat ihmiset olivat asuttomia tai asuivat alivuokralaisina, ja ahtaat olot altistivat taudeille. Monissa Euroopan maissa toinen maailmansota johti kaupungistumiseen, mikä ennestään pahensi tilannetta. Lisäksi vanhat asunnot saattoivat huonon eristyksen vuoksi tiputtaa huoneenlämmön talvisaikaan jopa pakkaselle, niissä ei ollut sisävessoja, tilat eivät soveltuneet uusiin elämäntapoihin (1800-luvun lopussa nykyaikaisen lapsen makuuhuoneen kokoisessa tilassa saattoi asua normaalioloissakin helposti viisikin ihmistä) jne.

Uusille asunnoille oli melkoinen kiire. Suomessa nämä betonikuutiot olivat haluttuja, vaikka alueet (kuten Hervanta) kärsivätkin pitkään huonosta maineesta. Niissä kasvaneet kuitenkin myös jäivät niihin asumaan. Tässä kritiikissä nousee esille vastinpariksi Yhdysvaltojen elämäntapa, jossa eurooppalaistyylisten kaupunkikeskustojen tuho, lähiöhelvetit, pitkät työmatkat, kävelyn vaikeus, korkeat asuntojen hinnat ja täten asunnottomuus, nähdään paremmalta vaihtoehdolta ”betonikuutioihin” nähden.

Lienee myös merkittävä sanoa että itäblokissa kun kaavoitukset tehtiin laajemmassa mittakaavassa, ei kyse ollut pelkästään betonikuutioista, vaan niiden vieressä olleista puistoista, ratikkalinjasta teollisuusalueelle joka teki henkilöauton tarpeettomaksi, ja ”kuutioiden” pohjissa olevista ruokakaupoista. Kaikki nämä ovat ongelmia joita Yhdysvallat eivät ole ratkaisseet vieläkään.

Satelliittiajan asuinalue Puolan Gdanskissa. Pitkän kävelytien toisessa päässä oli raitiotie, toisessa paikallisjunarata. Kuva vuodelta 2022. Merkittävin muutos aiempaan on että ”kuutiot” on (uudelleen)maalalattu.

6. Kommunistista propagandaa oli mitä moninaisimmissa ja mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Harvassa on kulttuuripiirit jotka eivät pyrkisi esittämään tulevalle toivolle oman elämäntapansa paremmuutta muihin nähden. Oli kyse sitten kotimaan menestys erilaisissa kilpailuissa ja tilastoissa (esimerkiksi: Suomen onnellisuus, tasa-arvo, luonto; Yhdysvaltain korkea kansantulo, kapitalismin hienous jne.) tai nationalistiset symbolit, kaikki valtiot ovat näihin taipuvaisia. Tässä hienovarainen vihjaus Yhdysvaltoihin on erityisen huvittava, koska Yhdysvaltain yhteiskunnan propaganda kylmän sodan aikana omalle väestölleen oli niin tehokasta, että vielä tänäänkin, jopa ulkomailla, uskomme sen kertoneen todellisuudesta – sanoi tilastot mitä tahansa. Aiheesta lisää mm. oheisen linkin takana.

POHDINTA VALOKUVISTA PÄÄTTYY TÄHÄN.

Prahan näyttely jätti minut kokemaan ristiriitaisia tunteita. Kuten sanottu: en halua puolustaa järjestelmää joka tarvitsi miinakenttiä pitääkseen alamaisensa kurissa. Toisaalta Neuvostoliitto satelliitteineen on monella tavalla herkullinen esimerkki siitä kuinka kritiikki voi jotenkin siiloutua tavalla, jossa se esimerkiksi Neuvostoliiton kohdalla nähdään kammottavana, mutta omassa arjessa (tai oman arjen historiassa) tarpeellisena.⁶

Tuloksena on tilanne jossa Neuvostoliiton saavutukset (väestön elinajanodotuksen nousu, lukutaidon ja koulutustason kasvu, tieteelliset saavutukset) ohitetaan ja viitataan hirviöimäisyyksiin (miinakentät; gulagit, holodomor), mutta samanlaista kritiikkiä ei osoiteta oman ”joukkueen” historialle.⁷ Jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (ja usein nykyisessä populaarihistoriassa Neuvostoliiton vastakappaleeksi asetetaan nimenomaan Yhdysvallat, Euroopan valtioiden asettuessa tyytyväisiksi satelliiteiksi), niin alkuperäisväestöjen hävittäminen ja vankiväestön keinotekoinen kasvatus käytettäväksi ilmaisena työvoimana ei juuri eroa gulageista. ⁸ Jäljelle jää miinakentät, joiden puutetta selittää lähinnä tarpeettomuus: yhdysvaltalaisella ei juuri ollut paikkaa jonne paeta rajojen ulkopuolelle: valtameri kahdella suunnalla ja Kanada ja Meksiko jakaen samanlaisen hallintorakenteen. Toisaalta edellämainittu alkuperäisväestön hävitys mahdollisti ”sisäisen pakolaisuuden” kaikkialla Pohjois-Amerikan alueella.

Prahan kommunismin museon museokaupan valikoimaa. Valittu lause oli museon sisällön huomioiden melkoisen rohkea.

Tähän väliin voisi laittaa koomikko Norm McDonaldin mietteen siitä kuinka ihmeellistä onkaan että kaikissa koulukirjoissa mainituissa sodissa hyvä puoli on lopulta voittanut.

Asialle tuskin voi tehdä paljoakaan: valtiojärjestelmät eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita käymään lävitse oman järjestelmänsä puutteita tai epäonnistumisia edes silloin kuin kaikki tapahtumiin osallistuneet ovat kuolleet.⁹ Ei niin että asioita erityisesti salaillaan¹⁰, vaan niitä enemminkin hävetään, väistetään vaikeaa aihetta, tai todetaan asia normaaliksi: esimerkiksi xylitolista ollaan ylpeitä mutta koetilanteissa hampaita menettäneistä kehitysvammaisista vaietaan; kuinka vesivoimalat tuhosivat kalakantoja ja elinkeinoja, eivätkä vastuuyritykset jotka jauhavat niillä edelleen voittoja ole edes 75 vuotta myöhemminkään lupauksista ja oikeusjutuista huolimatta rakentaneet edes lohiportaita; kuinka 1990-luvun lamassa tuhottiin ihmiskohtaloita ei sen takia että oli pakko tai edes helpointa, vaan koska pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisena jos henkilökohtaisesta konkurssista tulisi suomalaisia esimerkkejä.

Tästäkin huolimatta olin iloinen että näissä museoissa kävin. Koulutuksen vuoksi oma näkemys maailmasta on usein aika harmaansävyinen, ja yllättää kuinka erilaisesti jotkut voivatkaan ympäristöään tarkkailla. Museot antavat tähän mahdollisuuden: toisaalta voi ihailla hienoja esineitä, ja sitten todeta kuinka vieressä oleva kolme lausetta sisältävä kyltti on yksinkertaistuksessaan epätoden rajoilla.

Tähän loppuun vielä pari valokuvaa Jugoslavian kommunismin museosta, jossa taustaorganisaatio oli huomattavasti kiinnostuneempi luomaan käsitystä menneestä kuin perustelemaan sillä nykyhetken kultaisuutta.

Lainauksia Marxin ja Engelsin kirjoituksista Duprovnikin kommunismin museossa.

ALAVIITTEITÄ

Jugoslavia ei ollut erinäisistä syistä Neuvostoliiton satelliittivaltio, vaan se yleisesti kategorioitiin kylmän sodan aikana samaan viiteryhmään kuin Sveitsi ja Ruotsi. Maalla oli laajat diplomaattiset yhteydet ja vapaa liikkuvuus länteen. Niinpä sen kansalaisten kokemus ”kommunismista” oli hyvin poikkeava siitä viitekehyksestä, jossa Neuvostoliittoa tai sen vasalleja tutkitaan. ↩︎
Historia ei ole muuttumaton, vaan elää ajassa. Typistäen historia vastaa kysymykseen ”miten olemme päätyneet tähän”. Niinpä uusien ongelmien ilmestyessä (oli kyse sitten EU:n laajenemisesta, Neuvostoliiton romahduksesta, naisten tai vähemmistöjen oikeuksista jne.) muuttuu myös historia. Menneisyys on sitten erikseen. ↩︎
Tässä tekstissä käytän ”populaarihistoriaa” ja ”populaarihistorian kertomuksia” viittaamaan tietynlaiseen tarinankerrontaan jossa ”hyvä voittaa pahan”. Käytännössähän kertomus kertoo kuitenkin siitä kuinka jokin mihin samaistumme voitti jonkin jonka koemme vieraaksi. Kun tuttuus sekoitetaan hyvyyteen, näyttäytyy populaarihistoria jonkinlaisena ”lähestymisenä utopiaa” (ts. kaikista ongelmista huolimatta historia etenee kohti tasa-arvoa ja kasvavaa hyvinvointia). ↩︎
Vuoden 1956 vallankumous epäonnistui koska Britannia, Ranska ja Israel olivat päättäneet hyökätä Egyptiin saadakseen Suezin kanavan haltuunsa. Tämä vei koko länsiblokin huomion pois itäblokista, mikä mahdollisti vallankumouksen estämisen. ↩︎
Marx ei tehnyt suosituksia teollistumisen vaiheista. Hän myös erikseen mainitsi ettei teollistumattoman yhteiskunnan kuten Venäjän tulisi yrittää vallankumousta, ja että kun kun teollistunut yhteiskunta tekee vallankumouksen, tulisi se tapahtua enemmistön tahdosta ja johtaa osakeyhtiöiden korvaamiseen osuuskunnilla. Marxin teoriat tuotteiden hinnan arvioista ja kuinka ne vaikuttavat yhteiskuntaan ovat edelleen laajasti käytössä yhteiskuntatieteissä. Neuvostoliiton perusteesit tulivat Leniniltä (siksi ”Marxismi-Leninismi”.).

Merkittävää on myös huomata että Marxin aikana valtiot koostuivat pitkälti vain armeijasta (rajojen ulkopuolelle suuntautuva väkivalta) ja yövartijoista (yläluokan alaluokkiin kohdistava väkivalta). Ajatus totalitarismista sanan nykymerkityksessä (johtajan tahdon leviämistä lähes välittömästi valtakunnan kaikkiin sopukoihin) vaati teknologista kehitystä joka oli vielä 1800-luvun loppupuolellakin kapaloissa. Asian kehittymättömyyttä kuvaa ettei Marxin elinaikana ollut edes kansallisia aikoja, saati kansainvälisiä aikavyöhykkeitä. Ulkomaanpassit olivat yläluokan luksus, jolla pyydettiin erioikeuksia vastaanottavalta valtiolta: rahvas pärjäsi ilmankin. ↩︎
Olen usein törmännyt diskurssiin jossa Suomen valkoisten voittama sisällissota keskitysleireineen, etnisin puhdistuksin ja laittomin teloituksin oli ”se parempi” ratkaisu, koska punaisten melko vaatimattomat muutokset eduskunnan valtaoikeuksiin (jotka joka tapauksessa toteutettiin Kekkosen ajan jälkeen) nähtiin ”liukuvana pintana” Neuvostoliiton valtapiiriin. Tämä siitäkin huolimatta että myös toteutunut politiikka johti samaan lopputulokseen. ↩︎
Oma keskustelunaiheensa on sekin kuinka populaarikulttuurin uudelleenkirjoituksessa kirjoituksen kohteen luontainen ”joukkue” muuttuu. Mummoni oppikirjoissa puhutaan kansallisesta ”Suomen historiasta”; omassa lapsuudessani puhuttiin Pohjoismaiden yhteisestä historiasta ja Suomesta osana tätä kulttuuripiirinä; nyt kirjoituksessa olemme osa Euroopan mantereen kulttuuripiiriä. Laajentumisella on meriittinsä, mutta samalla ”yksi koko sopii kaikille” jättää kertomukseen sopimattomia palasia mainitsematta, ja pakottaa paikallisten itsensätarkastelua kolonialistisesti, riippumatta sukujuurista. Esimerkiksi ”Uuden Suomen” polityn laajeneminen ”Vanhaan Suomeen” näyttäytyy yksinkomaan maaorjuuden kieltämisen kautta, eikä Vanhan Suomen historiaa tai saavutuksia (kuten Katariina Suuren perustamaa, Pietarin hoviin ”taviksia” kouluttavaa tyttökoulua, tai 1960-luvulle sellaisenaan käytössä ollutta kansakoulujärjestelmää) mainita . ↩︎
Tässä kohtaa voisi mainita että vankien käyttö ilmaisena työvoimana tunnustetaan nykyäänkin sikäläisessä lainsäädännössä orjatyövoimana. Orjuus kiellettiin muuten kuin valtion harjoittamana. Mikä sitten johti siihen että esim. Kamala Harris Kalifornian syyttäjänlaitoksen edustajana argumentoi väärintuomittujen ja/tai rikoksenuusintaan todennäköisesti sortumattomien vankilasta vapauttamista vastaan Kalifornian osavaltion tarpeella maastopaloja estävään työvoimaan. ↩︎
Suomen sisällissodan syistä oli mahdotonta puhua akatemiassa ennenkuin sodan päättymisestä oli 90 vuotta, ja tämä on asia jossa punaisten jälkeläiset vieläkin hakevat selvitystä tapahtuneesta ja joukkohautoja paljastuu uusien parkkialueiden alta. Voi vain kuvitella mitä tapahtui ja tapahtuu kaikille asioille joissa väärällä puolella olleet eivät olleet jättäneet jälkeensä asiasta kiinnostuneita perillisiä. ↩︎
Valtion tekemiä rikoksia ja ihmisarvon loukkauksia on yleensä helpohko jäljittää kun byrokratia vaatii kopioita joita harvemmin tuhotaan: kapitalistisessa järjestelmässä ongelmat tulevat kuitenkin yleensä paikoista joissa valtio (tietoisesti tai ei) antaa yksityisten toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. On ihmisiä joiden mielestä juuri tämä on merkittävä moraalinen etu (!!!) kapitalistisen ja valtiokapitalistisen järjestelmän välillä. Kun United Fruit tekee vallankaappauksen Etelä-Amerikassa, on se Yhdysvaltain hallinnon kannalta vähemmän nolo asia kuin Neuvostoliiton hallinnolle heidän omat vastaavat hankkeet Aasiassa. ↩︎

29.6.202430.6.2024

Mielenosoituksista yleisesti (sekä Pridestä, Elokapinasta ja ruokajonoista erityisesti)

Pride-mielenosoitus Tampereella vuonna 2024.

Mielenosoitukset määritellään usein rajatusti keskitettyihin voimannäyttöihin. Unohdetaan että mieltä voi osoittaa myös kantamalla liikkeen symboleita (sateenkaarilippu-pinssi rinnassa tai lippu parvekkeella), kirjoittamalla mielipidekirjoituksia (lehteen, mutta myös blogiin tai yhteisömedioihin yleensä), puhumalla näkemyksistään julkisesti, pistämällä profiiliin emojeja, tai esimerkiksi piirtämällä grafiitteja (enemmän tai vähemmän huolella, ja/tai luvallisesti).

”Asioita joiden puolesta seison: rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; oikeuksia seksuaalivähemmistöille; pelastetaan Maapallo (ilmastokriisiltä; polykriisiltä); eläköön sosialismi. ”Kirjoittajan Mastodon-profiilista löytyviä symboleita.

Muita ihmisiä ei mielenosoitukseen tarvita. En viitsi tässä yhteydessä miettiä syvemminen mitä yhteiskunnastamme kertoo että hyväksytty poliittinen toiminta typistyy yleensä äänestykseen ja ketään häiritsemättömiin joukkomielenosoituksiin: esimerkiksi Pride pitäisi tiettyjen tahojen mukaan olla ”hyvän mielen” festivaali, josta Kokoomusta ei tulisi puolueena rajata pois vaikka nämä äänestävät Priden edustamia arvoja vastaan valtiopäivillä, tai Elokapinan tulisi ennemmin keskittyä roskien keräykseen eikä autoliikenteen estämiseen.

Samalla vaatimukset mielenosoitusten muuttumisesta enemmistölle sopiviksi kansanjuhliksi tai -harrastuksiksi johtavat helposti tilanteeseen jossa ne eivät kykene saavuttamaan niitä tavoitteita mitä ne muodollisesti ajavat: kyse on lopulta kuitenkin nimenomaan vähemmistöön jäävien näkyvyyden edistämisestä. Jos marssi pitää olla enemmistöystävällinen, karsiutuu mielenosoituksesta helposti pois paitsi vähemmän mediaseksikkäät ryhmät (esim. aseksuaalit, transhenkilöt) ja vähemmistöjen vähemmistöt (esim. autismin spektrin oireisiin kuuluu usein neurotyypillisestä poikkeava käsitys seksuaalisuudesta, mutta Pride tapahtumana ei ole kovine äänineen ja korkean väestötiheyden vuoksi erityisen spektriystävällinen).

Suomesta löytyy vastustamisen epäonnistumisesta helppo esimerkki: köyhyys ja ruokajonot. On helppo sanoa ettei hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään tulisi nähdä nälkää (ja asiasta on laaja konsensus eduskunnan keskuudessa), mutta samalla ruokajonot ovat vuosi vuodelta kasvaneet. * Ruokajonoja ylläpitävät tahot ovat 1990-luvun laman alusta asti puhuneet köyhyyden lievittämisen puolesta, mutta tämä ei juuri ole laajempaa kansaa tai päättäjiä kiinnostanut. Päinvastoin, vähäosaisten tuista on jopa leikattu, mukaanlukien viimesijaista kuten toimeentulotuesta.

Köyhyysriski Suomessa 1990 – 2017. Kuvakaappaus artikkelista ”Köyhyys ja köyhyyden pitkittyminen Suomessa” [2020; kirjoittanut Arttu Kauhanen, Marja Riihelä ja Matti Tuomala]

Jos siis pelkkä näkyvyys (Prideen vuosittain osallistuvat sadat tuhannet ihmiset, tai yhä kasvavat ruokajonot) riittäisi, olisi Suomessa huomattavasti sallivampi seksuaalisuutta käsittelevä lainsäädäntö ja matalampi köyhyys. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ei ole vuosikausiin olleet yhtä poliittisesti latautunut asia kuin tällä hallituskaudella. Samanaikaisesti Pride-liikkeen keskuudessa pohditaan mitä ”kirjaimia” Pride edustaa ja kuuluuko yksi niistä mukana bilettäville ”liittolaisille”.

Vielä loppuun kannattaa sanoa jotain lainsäädännön ja kansansuosion suhteesta. Vuonna 2023 kansainvälisesti 80% väestöstä on valmis uhraamaan elintasoaan polykriisin estämiseksi, mutta tämä ei juuri poliittisella kentällä näy. Toisaalta Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten väliset liitot (Pride-asia tämäkin) laillistettiin oikeuden päätöksellä vuonna 1967, jolloin vain 20% kansasta hyväksyi rotujen väliset liitot (enemmistö saavutettiin 1990-luvun toisella puoliskolla).

”In U.S., 87% Approve of Black-White Marriage, vs. 4% in 1958”

Nämä esimerkit puolesta ja vastaan osoittavat valtiopäivien ja ammattipolitiikkojen työn olevan muutakin kuin toistaa kansan gallupeissa antamia mielipiteitä. ”Kansanedustajuus” ei viittaa siihen että toistetaan kansan mielipiteitä, vaan että tehdään sen pohjalta tutkimuksia ja moraalipäätöksiä: mitä kansa ajattelisi jos sillä olisi pääsy salaisiin materiaaleihin, maan parhaisiin tieteilijöihin, ja rajattomasti aikaa asioiden pohtimiseen?

Jos sen sijaan seurataan vain kannatuskäyriä (tai merkittävien kannatustahojen tahtoa), politiikka muuttuu paitsi lyhytnäköiseksi, niin kuvitteellisen enemmistön diktatuuriksi. Sanon kuvitteellisen, koska jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön jonka toimintaa kuvitteellisen enemmistön edessä vaikeutetaan. Haaveet diktatuurin toteuttamiseen ja ”oikeiden” ihmisten siinä selviytymiseen kertoo joko haaveista luokkayhteiskuntaan jossa ”oikeilla” ihmisillä on erivapauksia lain silmissä. tai sitten ajatuksesta että omat vähemmistöt ovat muuten vain perustavanlaatuisesti hyväksyttävämpiä valtaapitävien silmissä kuin muut vähemmistöt.

Historia ei ole kummallekaan näkemykselle ollut yleisesti kovin hellä.

________

* Yksi kapitalismin erikoisuus suhteessa sosialismiin on ruuan runsas ylituotanto. Esimerkiksi hypermarketeissa merkittävä osa tuoretuotteista jää myymättä, mikä sitten siirretään kaupaksi menevien tuotteiden hintoihin, tehden niistä kalliimpia vähäosaisille. Kaupaksi jäämättömät ruuat sitten menevät roskiin dyykattavaksi tai ”laillisesti” ruokajonoille jaettavaksi.

7.3.2024

Muuttuva Mikki Hiiri

Katselin useiden käänteiden kautta tekijänoikeusvapaaksi muuttunutta ensimmäistä Mikki Hiiri-animaatiota, Höyrylaiva-Villeä (Steamboat Willie, 1929). Tämä lienee tullut joskus vuosikymmeniä sitten televisiosta, tuotos ei tuottanut suurempia yllätyksiä.

Melko yksinkertaisten tilannevitsien keskellä ehdin jo hetken miettiä useinpuhuttua Mikin muuttumista ”villistä ja nuoresta” keski-ikäiseksi yrityssymboliksi. Pohdinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun Mikki yllättäen päättää pitää impromptu-esityksen Turkey in the Straw -kappaleesta. Sen ohessa tuleva maskotti repii kissaa hännästä ja kuristaa hanhea (?) ääninäytteiden toiveessa.

Tämä Mikki Hiiri ei olisi hyvää pataa poliisimestari Simo Sisun kanssa, ei vaikka kuinka Yhdysvaltain liittovaltion laki eläinten rääkkäämisestä saatiin kirjoihin vasta 1966. Eli kuvattu toiminta oli laillista!

Koko video löytyy Internet Archivesta: https://archive.org/details/steamboat-willie-mickey

3.2.20243.2.2024

Muuttuva Helsinki

Huomasin että Helsingin kartat ovat jo 1700-luvun lopulta tehty edistyksellisesti kolmiomittauksella, joka tarjoaa lähes satelliittitasoisen mittasuhteiden tarkastelun. (Eli ei mitään kummallisia maanmuotoja jotka eivät ole suhteessa todellisuuteen.)

Helsingin kartta vuonna 1787. Huomaa ettei pohjoinen osoita ylöspäin, ja Esplanadille jatkuva (sittemmin täytön ja maannouseman kadottama) Kluuvinlahti.

Tästä kiinnostuneena vertasin Siltasaaren muutosta päälle 200 vuodessa.

Siltasaaren muutos vuodesta 1787 vuoteen 2023. Maan nousema, mutta ennenkaikkea Töölön sokeritehtaan lahteen kaatama jäte siirsi rantoja lähemmäksi toisiaan. Samalla ”Pitkäsilta” menetti yli puolet pituudestaan.

Olin yllättynyt kuinka hyvin kolmiomittaus sopi yhteen uuden kartan kanssa: kun sillan sijainnin pisti yhteen muiden muuttumattomien kohtien kanssa, niin yhdistelmät menivät näpsäkkäästi yhteen.

Käytettyäni tähän kuvanmuokkaukseen aivan liikaa aikaa, huomasin että Helsinki löytyi myös Mikko Kutiaisen ylläpitämä vanhojen karttojen vertauspalvelu, joka ei tosin kata kuin 20. vuosisadan: https://vanhatkartat.fi/#14.36/60.17345/24.95024

Bonus: eduskuntatalon paikka vanhalla kartalla saattaa yllättää:

17.1.20247.2.2024

Tein joulukortteja (2019, 2020, 2022, 2023)

Valokuva itselleni lähettämistäni ”kontrollikappaleista”. Klikkaa suuremmaksi.

Olen nyt muutamana vuonna tehnyt joulukortteja käyttäen sähköisiä palveluita apuna.

Ajattelin että olisi hyvä saada tämä blogipostaus tehtyä tänä vuonna, kun en viime vuonna jaksanut ja vain vuotta myöhemmin olin onnistunut hajasijoittamaan v. 2022 postikortin taittotiedostot. Parempi tehdä nyt jotain puolivillaista projektiraporttia (eikä ”myöhemmin” huolella), koska myöhemmin en kenties löydä taittotiedostoja myöskään vuodelle 2023.

Alkuperäinen idea korttien teolle syntyi 2017 kun Posti lanseerasi postikorttien tulostuspalvelun. Lähetin itselleni kortin ja huomasin laadun olevan omiintarkoituksiini riittämätön (ja kallis; hinta oli viimeksi tarkistaessani loppuvuonna 2023 jo 3,5 – 4,10€/kpl riippuen haluaako seurantakeksejä).

Mieleeni juolahti että vastaavia palveluita voisi löytyä muualta Euroopasta paremmalla laadulla ja pienemmällä hinnalla. Parin kokeilun jälkeen (parhaassa tapauksessa ensimmäisen kortin sai lähettää ilmaiseksi) päädyin tekemään postituksia ranskalais-saksalaisen SimplyCardsin kautta. Ei täydellinen, mutta hinta/laatu-suhde oli riittävä (yhden kortin painatuksen ja postin hinnaksi tulee säännöllisten alennusmyyntien hyödyntämisen myötä vajaa 2€/kpl). Postitusajat ovat pidempiä, pahimmillaan muutama viikko, mutta valtaosa toimitusajasta tulee testien perusteella Helsinki-Vantaan jälkeiseltä osuudelta. Tämä on kuitenkin ongelma jonka on pystynyt kompensoimaan hyvällä ennakoinnilla.

Samalla koen tärkeäksi huomauttaa että Posti haluaa kotimaan postikortit myös viimeistään joulukuun 13. päivä, ja silloinkin saan ennen eräpäivää leimattuja kortteja joka vuosi tammikuun puolella.

Ennen digipalveluita olin jo lähetellyt postikortteja käsin ihmisille jotka olivat vuoden aikana olleet elämän käänteissä mukana. Tässä juhlittiin gradun valmistumista.

Toisella puolella luki ”Tämä vuosi oli paikoin raskas, mutta **hilpeä 20-luku** on enää muutaman viikon päässä — ja sen myötä moni asia muuttuu paremmaksi!”

2020

Idea joulukorttien lähettämisestä tietoteknisesti syttyi hitaasti koronan aikana, kun kaikki normaalit jouluriennot oli yleisistä syistä peruttu. Ensimmäinen kortti oli enemmänkin yksilöllinen kiitoskortti saamistani joulukorteista (”hyvää uuttavuotta”), mutta laitan tähän eräänlaisena ”siitä se sitten alkoi” -esimerkkinä.

Koska SimplyCards ei sallinut kirjoittaa kortin toiselle puolelle kuin signeerauksen, niin halusin käsialanäytteen itse kortin päälle, kuten olin nähnyt tehtävän 1900-luvun korteissa. Kokemattomuuden vuoksi yksinkertaiseen operaatioon meni pitkä aika (hain Finnasta sopivan kuvan; kirjoitin viestin mustekynällä paperille, skannasin ja putsasin gimpillä; muutin layeriksi ja pistin kuvatiedoston päälle).

Seuraavana vuonna en työkiireiden vuoksi ehtinyt tehdä korttien postittamista: etsin verkosta kuvia joita arvelin itselleni tärkeiden ihmisten pitävän, kirjoitin edellisen vuoden mallin mukaisesti päälle tekstiä (nyt kuitenkin sähkörihvelitaulun mukana tulleella kynällä) ja lähetin pikaviestimillä. Henkilökohtaisuuden (ja vähäisen työmäärän) vuoksi jätän laittamatta tähän.

2022

Tämä oli ensimmäinen vuosi kun mieleeni tuli että kortin voisi tehdä huolella jo syksyllä. Halusin tehdä kortista mahdollisimman monimutkaisen, sellaisen että siinä olisi jotain jokaiselle vastaanottajalle. Pitkällisen mietinnän jälkeen päätin tehdä takavuosina suositun yritystervehdyksen, käyttää referenssimateriaalina Joulupukki ja noitarumpua (jonka arvelin valtaosan milleniaaleista tunnistavan ja tuottavan nostalgiaa), pistää päälle viittauksia 1950-luvun neuvostopropagandaan (moni postikortin saaja oli vasemmistolainen tai historiaa vähintään diletanttisesti harrastanut), ja alle komiteatyönä tehty ahdistava fraasi ja ”markkinoinnin” vaatima logo (ystäväpiirissä oli paljon kipuilua työyhteisökulttuurien kanssa). Lisäksi mietin että jos mikään näistä (tai Mauri Kunnakselta läpipiirretyt naamat) eivät kiinnostaisi, niin ainakin kortti on punainen. Tietääkseni kaikki kortin saaneet olivat tulokseen tyytyväisiä, mutta toisaalta: tuskin kertoisivat jos eivät olisi.

Ainoa saamani kritiikki koski ulkoasun taittoa: eräs vastaanottaja mainitsi heittäneensä kortin lukematta roskikseen, kuvitellen sen olevan mainos.

Tätä tekstiä varten otettu kuvakaappaus Noitarummun lopputeksteistä.

Ensimmäisessä versiossa oli myös viittauksia globalismiin, yritysvaltauksiin, ja ”brändien yhtenäistämiseen”, mutta kokonaisuus kävi turhan sekavaksi vaikka kirjoitin postikortin toiselle puolelle selitystekstejä. Joten pari korttia lähetettyäni tein uuden version jossa osoitepuolelle jäi tilaa henkilökohtaisiin tervehdyksiin.

Esimerkki kortin kääntöpuolesta. SimplyCards antaa ladata itse postimerkkikuvan, kirjoittaa kortille otsikon, lyhyen viestin (useita fontti- ja fonttikokovaihtoehtoja), sekä käsialanäytteen allekirjoituksena. Oikeassa alakulmassa on QR-koodi jolla vastaanottaja voi kertoa lähettäjälle kiitokset, sekä pieni yrityksen mainos.

Olin kokonaisuuteen suhteellisen tyytyväinen. Aikaa meni turhan paljon, mutta toisaalta jotain tuli myös opittua. Tuntui myös hyvältä vuosien jälkeen päästä tekemään taas kerran kunnon taittoa: asia joka tuottaa minulle paljon iloa, mutta jota harvemmin pääsee tekemään.

Lisämainintana vaikka osa korteista lähti Saksasta vasta 10. päivä tai jopa jälkeen, niin kaikki saapuivat muistaakseni ajoissa perille: osa jopa kahtena kappaleena (ylläoleva takapuoli yhdestä näistä kaksoiskappaleista jonka pyysin ylimääräisenä takaisin). Saattaa olla että yritys ei ollut aivan valmistautunut massapostituksiin. Laskutus tapahtui kuitenkin onneksi vain kertaalleen.

(Joulupukki ja noitarumpu löytyy Yle Areenasta ainakin loppuvuoteen 2031: https://areena.yle.fi/1-908316.)

2023

Kortti sellaisena kun sen latasin SimplyCardsiin: SC:ssä lisäsin kuvan ympärille vielä ohuen kehyksen, ajatellen sen antavan kokonaisuudesta ”hienostuneemman” kuvan.

Seuraavana vuonna koin painetta parantaa edellisestä vuodesta, mutta ideaa ei vain tullut. Lopulta päätin jatkokehittää Mastodonissa näkemääni ideaa. Tein parhaani tehdäkseni jokaisen taittovirheen minkä Wordilla vain pystyy: venytin kuvia vain yhdellä akselilla, siirsin kuvia osin tulostusalueen ulkopuolelle, mokasin läpinäkyvyysasetukset, unohdin poistaa ylimääräiset tekstit kuvista, käänsin kuvan vahingossa peilikuvakseen, tein tavutusvirheitä, toistin saman sanan kahdesti (”onnellista uutta uutta vuotta”), ylikäytin fontteja, ja pilasin sommittelun. Lopuksi toivotin virheet tunnistaen ”mielenrauhaa” ja jätin oikean alakulman vapaaksi kaikesta kaaoksesta. Olin signeerauksen tonttulakkiin hyvin ylpeä: ilman kynännostoa tai mallia!

Lähetin kortin noin kymmenelle taitosta tai grafiikasta kiinnostuneelle. Ainoa saamani palaute koski Comic Sansin puutetta.

Koska kortti oli vähän yhden tempun poni, niin tarvitsin toisen kortin ihmisille jotka eivät olleet niin innoissaan taittovirheistä.

Sattumalta pitkään tilauksessa ollut kirja Coles Phillipsin (1880 – 1927) käyttökuvista (linkki Wikimedia Commonsiin) tipahti postiluukusta. Siinä ollut kuva (kenties Yhdysvaltain postille?) tuotti idean: voisiko tätä jotenkin hyödyntää?

Coles Phillips: *Between you, me, and the post.* Kuva löytyy Wiki Commonsista korkealaatuisena.

Viime vuoden työmäärästä tuskastuneena aloin etsiä oikoreittejä, jolloin mieleen tuli että kaikki grafiikasta mitään ymmärtävät olivat saaneet jo joulukortin, joten mikään ei estänyt hyväksikäyttämästä loppujen kanssa Bingin ”AI”-teknologiaa. Lopulta kuitenkin halusin vain jotain simppeliä: joulupukki ja Coles Phillipsin luottotemppu saisi riittää.

Muutaman epäonnistuneen luontipyynnön jälkeen (en kehtaa edes miettiä paljonko tähän meni energiaa) kone tuotti sopivan lopputuloksen muokattavaksi. En välttämättä pidä joulupukkia oikein Coles Phillipsin kädenjäljen näköiseltä (kuten pyysin), mutta ainakin se on profiilissa, ja siinä oli vain vähän käytettyjä värejä, eikä liukuvärejä ollut:

Poistin Gimpillä kuvasta mustan ja hyvin AI:n näköisen kuun pitsireunuksen (mitä sen on tarkoitus edes esittää?), lisäsin lumihiutaleita sopiviksi katsomiini paikkoihin (erityisesti oikean käden alle), ja lisäsin päälle tekstejä (wacomilla, kun sen sain viimeinkin hankittua yli 15 vuoden godot’a odottamassa -vehkailun jälkeen).

Pidin lopputulosta tarpeeksi hyvänä, mutta samalla koen tiettyä syyllisyyttä: oliko tämä nyt tekijänoikeuksien rikkomista (vaikka pyysin sata vuotta sitten kuolleen taiteilijan jälkeä), muistanko nyt kuinka paljon näiden kuvien prosessointi kuluttaa sähköä (todennäköisesti fossiilista); teinkö tarpeeksi editointia että voin pitää lopputulosta edes jotenkin henkisesti omana jälkenäni?

Lopulta minulla ei ole näihin kysymyksiin vastausta. Sain kuitenkin käyttää uutta työkalua tarkoituksenmukaisella tavalla, ja samalla oppia sen käyttöä. Vaikken koskaan tekisi sillä enää mitään (pidän todennäköisenä että enkelirahoituksen loppuessa näistä työkaluista tulee liian kalliita yksityishenkilöille), niin ainakin ymmärrän niiden käytöstä nyt vähän enemmän, ja osaan siksi niistä myös puhua. Onhan sekin jotain.