Kategoria: EU

Julkaistu

Ongelmien asettelusta ja vääristä johtopäätöksistä

Tällä viikolla Jare Tiihonen (joka työelämässä käyttää nimeä Cheek) mainitsi Palestiinan tilanteen olevan itselleen kestämätön seuraavasti (linkki):

– Tässä on kyse ihmisyyden puolella olemisesta – se lasten lahtaaminen, kymmenien tuhansien lahtaaminen. [- -] [M]e tuetaan tätä, mitä Palestiinassa nyt tapahtuu. Se on mulle se ongelma. Se on niin mun arvojeni vastaista. Ja sitten sanotaan, että teemme kaikkemme. Joo, ihan varmaan.

Tämän jälkeen Tiihonen mainitsee, että vaikka on talouspoliittisesti oikealla, niin äänestää jatkossa ihmisarvot edellä. Tähän liittyen Mastodonin vasemmistokuplassa ihmeteltiin kuinka Tiihonen oli alunperinkään onnistunut asettamaan oikeistolaisen talouspolitiikan1 ja ihmisoikeudet keskenään suht sopuisaan maailmankuvaan.

Tiihosen maailmankuvan tarkastelussa voi käyttää apuna kuukautta aiemmin julkaistua ulkoministeri Elina Valtosen2 ajatusta ihmisoikeustilanteen parantumisesta Euroopassa (linkki):

– Nyt [verrattuna 50 vuoden takaiseen] ne [Baltian maat] ovat täysvaltaisesti paitsi Euroopan unionin jäseniä myös Naton jäseniä. Siellä ihmisillä on poliittiset vapaudet ja täydet ihmisoikeudet, jotka meilläkin ovat. Ne ovat osa syrjimätöntä markkinataloutta, jossa kaikilla ihmisillä on myös mahdollisuus vaurastua.3

Ajatusta voi pyöritellä siten, että Valtonen puhuu parempien ihmisoikeuksien epäsuorista merkeistä (EU:n ja NATO:n jäsenyys), ja ihmisoikeuksien seurauksista (vaurastumisen mahdollisuuden kaikille tarjoava markkinatalous). Koska Baltiassa ja Suomessa on poliittisten vapauksien merkit (EU- ja NATO-jäsenyydet) ja poliittisten vapauksien seuraukset (”syrjimätön markkinatalous”), täyttyy siellä myös täydet ihmisoikeudet ja poliittiset vapaudet. Mutkikkaasta muotoilusta huolimatta toimittaja lienee sen ymmärtänyt ja hyväksynyt, koska juttuun ei ole liitetty jatkokysymystä tai toimittajan tekemää tarkennusta.

Merkittävää tässä ajatuksessa on ettei poliittisia vapauksia tai ihmisoikeuksia ole paalutettu mihinkään tutkimukseen tai tilastoon, vaan indikaattoreihin: jäsenyys valtioliitossa, jäsenyys sotilasliitossa, ”syrjimätön markkinatalous”. Joskus tällaiset yksinkertaistukset ovat käteviä, mutta ne voivat johtaa myös harhaan (murhamysteereissä ”paukahtava pakoputki” on lähes aina pistooli; teessä oleva ”miellyttävä mantelinen maku” taassen rotanmyrkky).4 Tämän tekstin viitekehyksessä on mielekästä pohtia, mistä puhumme, kun puhumme Valtosen käyttämistä termeistä — ja ennenkaikkea markkinataloudesta.

Purkaakseni Valtosen väitteen osiin, niin toki Euroopan unioni pyrkii olemaan tasa-arvoa teoriassa ja käytännössä tukevien valtioiden yhteenliittymä.5 Toisaalta sillä on sellaisia jäseniä kuin Unkari, jossa ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia on merkittävästi rajoitettu. NATO puolestaan on sotilasliitto, jonka jäsenet ovat luvanneet puolustaa toisiaan. Sen jäseniin hyväksyttiin myös fasistinen sotilasdiktatuuri (Portugali 1933 – 1974). Näin ollen kummassakin tapauksessa kyse ihmisoikeuksien takuusta on enemmänkin korrelaatiota kuin kausaatiota: EU:n ja NATO:n jäsen on yleensä ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia asukkailleen myöntävä maa, mutta jäsenyys ei sitä itsessään takaa. 6

”Syrjimätön markkinatalous” on hieman monimutkaisempi pohdittava. ”Markkinatalous” tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihmiset voivat myydä tuotteitaan: sellainen kuuluu kaikkien ihmisten koskaan muodostamiin yhteisöihin: syrjimättömyys on eri asia. Esimerkiksi merkantilismin aikaan Suomessa tukkukauppaa (ostoa ja myyntiä) sai tehdä vain porvarit (1870-luvun loppuun).

Valtonen on oikeassa että syrjimätön markkinatalous olisi osa toimivien ihmisoikeuksien seurauksia, mutta tässä tapahtuu jännä jippo: emme tiedä onko meillä syrjimätöntä markkinataloutta! Olisi helppo väittää, ettei se ole kapitalistisessa järjestelmässä7 mahdollista, mutta tämä on tässä yhteydessä sivuseikka.8

Tästä päästään takaisin Tiihoseen. Oletan hänen ajattelevan Valtosen tavoin että EU, NATO, ja ”syrjimätön markkinatalous” yhdessä takaavat parhaan tavan parantaa ihmisoikeuksia. Useinhan sanotaan kapitalismin nostaneen ennennäkemättömän paljon ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä,9 jolloin kapitalismin ja ihmisoikeuksien ristiriitaa ei välttämättä arjessa huomaa, varsinkaan jos lähipiirissä ei ole väliinputoajia ”pyhiä köyhiä”.10

Ongelma nostaa päätään vasta tilanteissa joissa joudumme katsomaan lähemmin kapitalismin seurauksia paitsi teoriassa (”nostanut lukemattomia absoluuttisesta köyhyydestä”) niin käytännössä. Palestiinan kansanmurhan hyväksyntä ei tapahdu suomalaisten oikeistopuolueiden pahuutta, vaan koska se noiden aiemmin ilmoitetun kolmen perusteesin – EU, NATO, ”syrjimätön markkinatalous” – vastaista. EU:lle, koska sen keskiössä on toisen maailmansodan trauma yleisesti ja juutalainen valtio erityisesti (”jos se on Israel, se on ok”); NATO, koska haluamme ostaa ja myydä Israelin kanssa aseita; ”syrjimätön markkinatalous”, koska moraalin mukaan toiminta on moraalittomia kohtaan syrjivää. Kysy vaikka asevalmistaja Nammon konserninjohtajalta, jonka mielestä olisi ”vaarallista” jos asevalmistaja ryhtyisi poliittiseksi eikä myisi niille joilla on varaa ostaa. (Linkki)

PS.

Loppuun haluaisin lisätä, ettei tuo Valosen tapa asetella ongelma tarkoitushakuisesti ole rajoittunut pelkästään politiikkaan. Rosebud Sivullisen tapauksessa oli kyse samasta: kun yliopiston rehtori viimein avasi sanallisen arkkunsa, muotoili hän näkemyksensä seuraavasti:

– Jotta sivistyksen vaaliminen onnistuisi tulevaisuudessakin, Helsingin yliopiston täytyy tukea sitä muilla toiminnoillaan. Yksi niistä on liiketoiminta. [- -] Kirjakauppa on ollut tieteen ja kulttuurin ystäville tärkeä kohtaamispaikka, jonka poistuminen Kaisa-talosta on monille suuri menetys. Myös yliopiston kannalta on harmi, että keskustelut ja neuvottelut Rosebudin kanssa eivät johtaneet Kaisa-talon osalta jatkosopimukseen. (Linkki)

Eli toisinsanoen: Helsingin yliopiston tärkein tavoite on maksimoida tuotto. Tuottoa voidaan sitten kanavoida sivistyksen vaalimiseen. Kun ongelman asettelee näin, on Rosebudin kohtalo paitsi ymmärrettävä, niin jopa pakollinen. Jollain toisella ongelmanasettelulla tulos olisi voinut olla toisenlainen: olisi saatettu vaikka miettiä tuottaako humanistista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta myyvän suurkaupan läsnäolo yliopiston tiloissa enemmän sivistystä, kuin yliopisto menettää pienemmillä vuokramaksuilla. Tällöin rehtori olisi voinut sanoa, että ”sivistyksen vaaliminen” olisi vaatinut vuokratulojen määrän optimointia muuten kuin maksimin kautta. (Lisäksi sanottakoon, ettei väitetyistä neuvotteluista Rosebudin kanssa ole ilmeisesti pystytty esittämään minkäänlaisia todisteita.)

  1. Jonka yleisesti ajatellaan pyrkivän omistavan luokan tuottojen maksimoimiseen työväenluokan hyvinvoinnin kustannuksella. Esimerkiksi laventamalla progressiivista verotusta, tarjoamalla verovähennyksiä jotka kohdistuvat rikkaimpiin, tai muuten heikentäen työväenluokan neuvotteluasemaa työhönsä tai siitä maksettavaan palkkaan. ↩︎
  2. Asian kannalta lienee hyvä mainita, että Valtonen on taustaltaan mm. taloustoimittaja, kansainvälisessä pankissa uraa tehnyt taloustieteilijä, ja oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja. ↩︎
  3. Valtosen ajatus ei ole täysin selkeä, mikä annettakoon hänelle anteeksi: monimutkaisiin asioihin on vaikea keksiä yksinkertaisia vastauksia, varsinkaan kun toimittaja pitää nauhuria naamaa vasten. ↩︎
  4. Tai toisinsanoen: emme saisi sekoittaa asian kuvausta itse asiaan. Kuvaukset ovat asiayhteyttä havainnollistavia, eivät sitä määrittäviä. . ↩︎
  5. Eri asia on sitten mitä tämä ”tasa-arvo teoriassa ja käytännössä” tarkoittaa: EU itse rakentuu tietyille oletuksille neoliberalismin eduista, joita voidaan pitää kyseenalaisina. ↩︎
  6. Puhumattakaan Kreikan ajasta sotilasdiktatuurina 1967 – 1974; toisaalta Turkin demokraattisuus sen jäsenyyden aikana voisi olla aihe pidemmällekin keskustelulle. Valtosen haastattelun aikoihin Britanniassa on pidätetty ihmisiä terroristeina, jos heidän voidaan päätellä tukevan vandalismia protestina harjoittavaa Palestine Actionia. ↩︎
  7. Selkeyden vuoksi sanottakoon, että markkinatalous siis viittaa tuotteiden myyntiin. ”Syrjimättömässä markkinataloudessa” tukkukauppaa saa siis tehdä kuka vain tahtoo. Kapitalismi taas viittaa tuotantovälineiden omistukseen (Marx), tai/ja ajattelutapaan jossa rahaa pyritään kerryttämään itsestäänselvyytenä (Weber). ↩︎
  8. Argumentin vuoksi mainittakoon Amazonin toimintatavat: yritys on vivuttanut välittäjänasemaansa luodakseen yhä uusille tuotealueille monopoleja (”ainoa tavaran/palvelun myyjä”) kuluttajiin päin, ja toisaalta sijoittamalla jakelukeskuksiaan alueille joissa se on ainoa merkittävä työnantaja (eli monopsoni: ”ainoa työn ostaja”). Yritys siis syrjii paitsi yritysasiakkaitaan (nappaamalla heiltä asiakkaita), niin työntekijöitään (heikentämällä heidän neuvotteluasemaansa). ↩︎
  9. Samalla unohtaen miten he sinne joutuivat. ↩︎
  10. Pyhät köyhät, eli köyhät jotka ovat ”tehneet kaiken oikein” ja silti päätyneet välilinputoajiksi: ovat käyneet koulut hyvin arvosanoin, jaksaneet yrittää, käydä töissä, syöneet vitamiininsa, liikkuneet aktiivisesti ja käyttäneet alkoholia kohtuudella jne… mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt, vaan ollaan syrjäydytty. Jos väliinputoaja ei onnistu kaikkia tässä (tai myöhemmin hetkessä) keksittyjä kriteerejä täyttämään, on väliinputoaminen oma vika, eikä kapitalismin syytä. ↩︎

Julkaistu

Hevospatsaiden jahtaus – ihmiskunnan suurin kirous

Päälle nelikymppisenä kuolleen prinssi Albertin (kuningatar Viktorian puolison) muistopatsas Lontoossa. Kuva Wiki Commonsista. Rajattu. Kuvan ottanut HJ Mitchell. CC BY 4.0

Aihe tuli mieleen nähdessäni (taas yhden) kesksutelun moottoritien suoristamista luonnonsuojelualueen kustannuksella. Keskustelua tiivisti kommentti, kuinka taas joku johtaja on runnonut visionsa lävitse kuuntelematta asiantuntijoita.

Tästä tuli mieleen, etten muista nähneeni suomeksi yhtään tekstiä tai keskustelua hevospatsaista. Arvatenkin niitä on, mutta tilaa on varmasti ainakin yhdelle lisää.

Mikä on hevospatsas?

Perinteisesti suuret kenraalit saavat jälkikäteen muistopatsaan, joissa usein on hevonen. Suomessa esimerkiksi lähes joka kaupungista löytyvä marsalkka Mannerheimin patsas. Nämä patsaat pyrkivät ainakin teoriassa esittämään ”kansakunnan kiitollisuutta”, ja ovat tarkoittamaton seuraus jostain muusta toiminnasta. 1

Samalla patsaat kuitenkin esittäytyvät tietyille ihmistyypeille ahneuden kohteena, onnistumisena saavuttaa jotain pysyvää. Heille (usein ikävän tapahtuman) symboliksi tarkoitettu patsas näyttäytyy päinvastoin henkilökohtaisena saavutuksena, tavoitteena johon pyrkiä.

Tämä ahneus näyttäytyy haluna saavuttaa jotain josta patsas (tai siihen rinnastettava muistomerkki) voidaan palkita, mutta voi yksinkertaisimmillaan olla myös sitä että saavutus jätetään tekemättä ja käytetään vaikkapa perittyjä pääomia vipuvartena patsaan tai muun maamerkin pystyttämiseen. Mieluiten tämä tehdään oman elinajan puitteissa, mutta hyvä usko siihen että kunnianosoitus pystytetään jälkikäteen kelpaa pinteessä myös.

Pienimillään hevospatsas voi siis olla melko tarpeeton kyltti näkyvällä paikalla, vaikka kuinka vaatimattomalla:

Vaatimaton hevospatsas lontoolaisessa alikulkutunnelissa. Kyltissä mainitaan tunnelin avanneen pormestarin nimi, sekä alikulkukomiteaa johtaneen henkilön nimi.
Pienen puiston vieressä oleva vaatimaton hevospatsas jossa kerrotaan puiston ostetun kolmen kunnanvaltuuston rahoilla. Alla avajaisia hallinnoinneen terveysministerin nimi isolla, ja tämän jälkeen kaikkien ostoon (teoriassa) osallistuneiden valtuuskunnan jäsenten nimet.

Näitä vaatimattomampia hevospatsaskylttejä löytyy paljon Britanniasta, jossa vuosisatoja jatkuneen korkean eriarvoisuuden vuoksi hallitsevilla luokilla (olivat nämä lordeja, politiikkoja, tai teollisuuspatruunoita) on ollut runsaasti aikaa rakennuttaa jokin patsas (tai siihen verrattava) omaksi kunniakseen, ja keskiluokka on sitten matkinut parhaansa mukaan.

Eräänlainen bommaus-tagi siis, mutta kalliimpi. Usein näitä yhdistää se, että toisissa yhteyksissä näitä voisi kutsua vandalismiksi:

Ihmiset ovat kaivertaneet nimikirjaimiaan Helsingin Lauttasaaren rantakallioihin jo useamman sukupolven ajan.
Tagi Malmössä. Kuva Wiki Commonsista. Rajattu. Kuvan otti Knucles. CC BY-SA 3.0

Jos kaikki heppapatsaat olisivat kylttejä alikuluissa tai patsaita liikennesaarekkeissa, niin tuskin olisin tätä viestiä kirjoittamassa. Tai ainakaan kutsunut sellaisen jahtaamista ”ihmiskunnan suurimmaksi kiroukseksi”. Ongelmana ei lopulta kuitenkaan ole itse monumentti, vaan mitä sen eteen ollaan oltu valmiita tekemään.

Karkea esimerkki hevospatsaiden jahtauksesta

Hevospatsas (sellaisena kuin se yllä määriteltiin) on siis tulos tapahtumasta joka on järjestetty hevospatsaan pystyttämisen perusteluksi, tai vaihtoehtoisesti pyrkimys ohittaa koko tapahtumaprosessi muilla pääomilla (rahaa, tai yhteiskunnallisen aseman ja kaveripiirin asemien hyväksikäytöllä) ja yksinkertaisesti päättää että nyt hevospatsas rakennetaan. Kummassakin tapauksessa kyse harvemmin on yleisestä edusta.

Kaikkein karkeimmillaan kyse voi olla vaikka Donald Trumpin pyrkimyksestä liittää Kanada ja Grönlanti Yhdysvaltoihin. Tämän tuloksena Trumpia voitaisiin pitää niin merkittävänä presidenttinä, että hänet voitaisiin kaivertaa muiden suurten presidenttien viereen Mt. Rushmoreen. Sittemmin Trump on ehdottanut, että kaiverrus voidaan tehdä vaikkei Yhdysvaltain alue kasvaisikaan. Hevospatsaiksi voidaan tulkita myös Trumpin pakonomainen tarve rakentaa mm. nimeään kantavia pilvenpiirtäjiä, ja halu päästä lehtien kansiin, muiden asioiden joukossa.

Mt. Rushmore. Kuva Wiki Commons. Rajattu. Kuvan ottanut Thomas Wolf. CC BY-SA 3.0

Mt. Rushmore on siinä mielessä hyvä esimerkki, että sen suunnittelija, Gutzon Borglum, oli valinnut suurtyöhönsä ne neljä presidenttiä, joiden katsoi parhaiden edustavan liittovaltion perustamista, laajentumista, kehittymistä, ja säilyttämistä.2 Patsaassa olevat presidentit eivät siis tienneet tällaisen patsaan olevan vaihtoehto, vaan heidän toimintaansa ohjasivat enemmänkin halu kehittää yhteiskuntaa.3 Trumpille taas yhteiskunnan muutos on itseisarvo: ei väliä onko muutos hyvä tai huono (tai kuinka moni tässä kuolee), kunhan kaivertajat pääsevät töihin.

Ihmiskunnan suurin kirous

Hevospatsaiden jahtauksen kauheus tuleekin siitä, ettei jahtaamista lähestulkoon koskaan tehdä omin voimin. Jos ihminen on tarpeeksi erityinen että tämä kykenee kampeamaan itsensä köyhyydestä rikkauksiin, kykenee tämä kyllä huolehtimaan omasta julkisuuskuvastaan kuolemansakin jälkeen, ilman että tarvitsee mitään suurempia selkääntaputuksia näkyvän patsaan muodossa.4

Sen sijaan ongelma tapahtuu, kun hevospatsasta jahtaava ihminen saavuttaa luottamusaseman jota kokee ettei ansaitse, samalla kun luottamusaseman hallinnoimille pääomille ei ole kunnollisia kontrolleja. Trumpin tapauksessa kyseessä oli (ja syyllistyn nyt kyökkipsykologiaan) ettei hänen alunperin kuulunut olla Trump-yhtiön perijä: siihen rooliin oli tarkoitettu Fred Trump Jr., joka oli kuitenkin kieltäytynyt ”kruunusta” ryhtyäkseen lentäjäksi (ja jäänyt näin perinnöttömäksi). Vastaavaa taustaa löytyy Helsingin Sanomia 1900-luvun lopulla omistaneella ja johtaneella Aatos Erkolla, jota isänsä piti mitättömänä. Yhtiön hallituksen johtajaksi päästyään (ja Kekkosen kuoltua) tämä pyrki käyttämään ”pohjoismaiden suurimman” sanomalehden vipua leikkiäkseen presidentintekijää (epäonnistui), kampanjoidakseen näkyvästi EU:n liittymisen puolesta, ja lopulta rakennutti kaksi kerrosta asemakaavaa suuremman rakennuksen Helsingin keskustaan ilman poikkeuslupia tai vastaväitteitä: hevospatsas jos mikä.

Yleisimmin hevospatsaan jahtaamisen näkyvimmiksi kandidaateiksi nousevat suuryritysten toimitusjohtajat tai muu johtokunta. Periaatteessa heidän työnjälkeään valvovat yhtiönhallitukset, mutta jos omistajataho laimenee liikaa tai muuten osoittaa rajatonta luottamusta johtokunnalle, voivat nämä alkaa keskittyä omaan etuunsa yrityksen edun kustannuksella, esimerkiksi yrittämällä ohjata osakekursseja oman palkintosopimuksensa kannalta edullisesti.5 Samalla yritykset polttavat merkittäviä pääomia johonkin joka ei koskaan voi olla yrityksen toiminnan kannalta menestyksekästä rahankäyttöä, ja pahimmillaan tuhoavat ympäriltään sitä kehikkoa, johon yrityksen olemassaolo perustuu.6

Kaikkein pikkumaisimmillaan hevospatsas on kuitenkin silloin, kun hevospatsasta ei edes ulkopuoliset tunnista hevospatsaaksi. Tällöin kyse voi olla vaikka yrityksen uudelleenbrändäyksestä, uudelleennimeämisestä (Postista Itellaksi), tai muuten yrityksen tekemästä projektista joka jättää selkeän maamerkin jälkeensä.

Kuten vaikka moottoritien suoristaminen luonnonsuojelualueelle.

  1. Käytännössä ne ovat myöhempien valtaapitävien tapa osoittaa että joku väkivallaksi muuttunut kiista oli ratkaistu pysyvästi. Patsas on tässä mielessä konfliktin hautakivi. Suomessa tätä tyyppiä esittää yleisesti hyväksyttävimmillään edellä mainitut marsalkka Mannerheimin patsaat; vähemmän onnistuneena taas ”valkoinen kenraali” Mannerheimin patsas Tampereella. ↩︎
  2. Sanomattakin on selvää, että koko projekti oli järjettömän imperialistinen, mutta tämä on (kuten sanonta kuuluu) toinen juttu. ↩︎
  3. Jälleen on toinen juttu voiko näitä yhteiskunnallisia tavoitteita pitää hyvinä. Washingtonia ja Jeffersonia kun mm. motivoi Britannian halu rajoittaa orjuutta, ja estää siirtokuntien laajeneminen paikallisväestön alueelle. Itsenäisyys tarkoitti orjuuden jatkumista, ja mahdollista rikkoa paikallisten kanssa tehtyjä sopimuksia. Lincoln puolestaan toki ”vapautti orjat”, mutta se meriitti jolla hän patsaaseen päätyi oli Yhdysvaltain keskushallinnon vallan sementöinti osavaltioihin nähden vuosikymmenien kipuilun jälkeen: tämä vetosi Borglumin imperialistiseen ajatusmaailmaan. ↩︎
  4. Esimerkiksi Emil Aaltonen aloitti suutarin kisällistä ja kuoli suomalaisen kenkä-, metalli- ja muoviteollisuuden perustajana, jättäen jälkeensä mm. nimeään kantavan taidemuseon ja tiedettä tukevan säätiön, puhumattakaan Tampereelle lahjoittamastaan kirjastorakennuksesta (jossa tällä on myös suhteellisen vaatimaton patsas). ↩︎
  5. Suomessa Soneran umts-kaupat ja agressiivinen Zed-palveluiden markkinointi on tästä kultaesimerkki: Suomen hallitus ja eduskunta eivät ymmärtäneet vastasyntyneestä mobiililiiketoiminnasta mitään, minkä lisäksi ajan tapaan kuului (ja kuuluu yhä) ettei hallitus käytä omistamissaan yhtiöissä ääntä. Tuloksena toimitusjohtaja Relander teki riskisijoituksia tiedossa että oma eläkekassa oli jo koossa, ja nyt oltiin maineen perässä. Vastaava tapahtui myöhemmin Nokian kanssa, jossa eläkerahastot ja piensijoittajat eivät ymmärtäneet toimitusjohtajan tavoitteita yrityksen kanssa. ↩︎
  6. Esimerkiksi AI:n panostamisen lähes kaikkien suurten tietotekniikkayritysten toimesta voi halutessaan nähdä eri toimitusjohtajien tavoitteena kilpailla samasta hevospatsaasta. Lähes minkään yrityksen pääliiketoimintaan AI ei kuulu, selkeää strategiaa AI:n saamiseksi voitolliseksi ei ole olemassa, AI:lle ei ole osoitettu kuin harvoja toimivia käyttökohteita. Samanaikaisesti yritykset polttavat tähän miljardeja, tuhoten samalla datakeskuksineen paitsi luontoa, niin yhteiskuntarakenteita. ↩︎

Julkaistu

Valtioliittojen väliaikaisuudesta ja EU:n tulevaisuudesta

Joskus 2000-luvun puolessavälissä kiinnostuin valtioliitoista. En muista mitä kautta, mutta todennäköisemmin se liittyi jotenkin Euroopan unionin määritelmään ”sui generis” (ts. ”uniikki lumihiutale”). Paperilla kun EU tuntui kovasti valtioliitolta. Käytin paljon aikaa lukeakseni kaiken minkä löysin valtioliitoista verkossa, merkittävimmistä modernina aikana olleista valtioliitoista kuten (Pohjois)-Saksan valtioliitto, Neuvostoliitto ennen toista maailmansotaa ja Yhdysvallat ennen toista perustuslakia. Samalla mietin, miten nämä erosivat Euroopan unionista ja miksi valtioliitto on historiallisesti ollut hallintojärjestelmänä harvinainen; lähes kaikki valtioliitot kun tuntuivat kestävän noin 20 vuotta ennen kuin hajoavat joko osatekijöihin tai tiivistyvät liittovaltioiksi. Mietin mistä tämä johtui ja olisiko tämä myös EU:n kohtalo? Ja jos näin, miksi niin ei ollut jo tapahtunut?

Klikkaa suuremmaksi. Saksan valtioliitto. Liiton merkittävimmät valtiot olivat Preussi ja Itävalta, jotka taistelivat keskenään vallasta. Vuonna 1866 Itävalta jäi liitosta pois. Neljä vuotta myöhemmin valtioliitto oli vastarinnan puutteessa muuttunut Preussin johtamaksi Saksan keisarikunnaksi, liittovaltioksi. Lähde: Wikipedia

En löytänyt tuolloin vastausta, mutta ajan myötä ymmärsin 20 vuoden ilmiön olevan yleismaallisempi: ensimmäisen maailmansodan jälkeiset Euroopan uudet demokratiat romahtivat lähes järjestään diktatuureiksi ja sama tapahtui Afrikassa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, juurikin noin 20 vuoden paikkeilla.

Lopulta mieleeni tuli vastauksen ehkä olevan virkamieshallinnossa, ei niinkään poliittisessa yhtenäisyydessä sinänsä. Edes 1700-luvun itsevaltaiset kuningaskunnat eivät toimineet pelkästään hallitsijan ehdoilla. Mikromanageroitavaa oli liikaa. Sen sijaan syntyi virastoja ja ministeriöitä, jotka tulkitsivat aiempia päätöksiä ja laativat niiden perusteella toimintaohjeita hallitsijaa vaivaamatta. Tarpeeksi vahvat byrokraattiset rakenteet tarkoittivat, että valtio pysyi pystyssä ilman hallitsijan päivittäistä läsnäoloa. Samalla edistynyt hallinto pystyi paikkaamaan yksittäisten hallitsijoiden heikkouksia, antaen näille tilaa ottaa toimijuutta siellä, missä olivat parhaimmillaan.

Lähde: HS.fi

Kun virkamieshallinto syntyy yhtenäisvaltiossa tai liittovaltiossa, pyrkii se ottamaan toiminnassaan huomioon hallitsijan (tai hallituksen) yhteishyvän. Näin se pyrkii vähentämään tilanteita, joissa hallitsijan väliintuloa tarvitaan. Valtioliitossa yhteishyvä on kuitenkin jokaisen jäsenvaltion erillinen ja paikallisbyrokratiat saattavat jopa pyrkiä ajamaan etujaan toisiaan vasten. Samalla ne sysäävät selvitettäviä ongelmia korkeammalle tasolle, jäsenvaltioiden hallitsijoiden keskenään selvitettäväksi. Tällöin viimeistään talouden syklit tarkoittavat neuvottelua suhteen pysyvyydestä. Kasvavasta kakusta on helppo jakaa, mutta kutistuvasta kukaan ei halua pienempää. Jos kriisi jatkuu, vaihtoehdot typistyvät valtioliiton hajoamiseen tai tiivistymiseen liitttovaltioksi.

Mikä sitten on Euroopan unionin tilanne? Sen taustalla on perustajavaltioiden kokema trauma jatkuvista sodista yleensä ja toisesta maailmansodasta erityisesti. Saksalle tai Ranskalle kyseessä ei ole pelkästään omasta lyhyen aikavälin edusta, vaan pelko uusista sodista. Tämän edessä ollaan valmiita tekemään suuriakin kompromisseja ja suuriakin muutoksia; tämän vuoksi EU:ssa on kaikissa olomuodoissaan ollut kyse ”yhä läheisemmästä liitosta” ja sille on myös pyritty rakentamaan omaa hallintoa. Tavoitteena on siis alusta asti voinut pitää ryömintää kohti liittovaltiota tavalla, jossa hajoaminen ei ole vaihtoehto. Toisaalta uusille jäsenvaltioille jäsenyys on näyttäytynyt mahdollisuutena luoda yhä kasvavaa hyvinvointia kertaluontoisella itsenäisyyden menetyksellä.

Lähde: HS.fi

Kun itsenäisyyden alue sitten jatkuvasti rapautuu, niin tämä aiheuttaa uusissa jäsenmaissa poliittisen kriisin (”emme me tähän sitoutuneet”), jota yritetään ratkaista jarruttamalla liittovaltiokehitystä yleisellä tasolla, hakemalla poikkeuksia käytännöistä ja lopulta jättäytymällä kokonaan pois joko virallisesti (Brexit) tai epävirallisesti (Puola ja Unkari). Samalla valtioliiton sisällä liittovaltiokehitys nopeutuu, kun jarrukapuloita siirtyy aitioon.

Klikkaa suuremmaksi. Euroopan unionin kehitys vuosina 1947 – 2020. Merkittävät sopimukset on tehty vuosina 1957, 1965, 1975, 1986, 1990, 1992, 1997, 2001, 2007. Lähde: Wikipedia.

Miksi Euroopan unioni on sitten edelleen ”sui generis” eikä liittovaltio, jos EU on valtioliitto ja valtioliittojen elinaika on yleensä noin 20 vuotta? Euroopan yhteisön perustamisasiakirja kun on jo vuodelta 1967 ja Maastrictin sopimus vuodelta 1992. Väittäisin, että kyse on Euroopan unionin laajentumisesta. Aina kun on tapahtunut merkittävä laajentuminen, on vauhti hidastunut ja toisaalta kello nollattu: laajennus kun on tarkoittanut myös EU:n hallinnon uudistuksia, jotka on pitänyt neuvotella jokaisen jo olemassa olevan jäsenmaan kanssa uudestaan, kun valtioliittona EU ei itse voi yksipuolisesti tehdä uudistuksia. Samalla merkittävimmät poliittiset kriisipesäkkeet on saatu purettua. Tätä kirjoittaessa Lissabonin sopimuksesta (2007) on kuitenkin jo 13 vuotta, kun aiemmin suurin väli onnistuneiden neuvotteluiden välillä on ollut 7 vuotta.  Uusia sopimuksia (merkittäviä jäsenehdokkaita, jotka vaatisivat nykyisen sopimuksen avaamista) ei myöskään ole näköpiirissä. Samalla Britannia on eronnut ja Puolan ja Unkarin tulevaisuus osana unionia rapautuvina demokratioina on kyseenalainen.

Minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä antaa minkäänlaisia valistuneita arvauksia, mutta luulen että euron taustalla olevat sopimukset vaativat uuden neuvottelukierroksen yhteisvastuusta ja mieluiten pian. Neuvottelukierros tulee onnistumaan, koska eurosta eroaminen tarkoittaisi eroavalle jäsenelle lähes varmuudella pitkää lamaa, mihin ei oikein kenelläkään löydy poliittista tahtotilaa. Yhteisvastuutettu euro tulee vahvistamaan unionin ydintä niin, että liittovaltio on seuraava pysäkki. Euron ulkopuolella olevista maista osa päättää liittyä euroon ja hyväksyy samalla liittovaltion. Nyt eurossa olevista maista kukaan ei eroa. Euron ulkopuolelle jäävät saattavat liittyä myöhemmin, mutta osa putoaa liitosta kokonaan pois, Brexitin epäonnistumisesta huolimatta. Veikkaan että tässä ryhmässä on Puola ja Unkari.

Lähde: HS.fi

Arvelen että uusi eurosopimus tulee vuosien 2025 – 2030 välissä. Nykyinen eurokriisi on jatkunut jo kohta 10 vuotta ja muuttunut koko ajan vain merkittävämmäksi. Koronavirus ei myöskään helpota asiaa. 2050 meillä on vielä yhtä neuvottelukierrosta myöhemmin jonkinlainen liittovaltio. Tästä kehitys ei enää paljoa syvene ainakaan sataan, ehkei kahteenkaan sataan vuoteen, silläerilaiset kulttuurit tekevät yhden koon vastausten etsimisen vaikeaksi.

Ajatus liittovaltiosta ei ole minulle iloinen asia. Siinä on puolensa, mutta toisaalta hyvinvointivaltion tulevaisuus hankaloituu ja toimintamahdollisuudet rajoittuvat. Olen melkoisen iloinen, ettei minun tarvinnut vuonna 1995 antaa omaa mielipidettäni aiheesta – vaikka valinta oli ehkä lopulta pienempi kuin ennalta näyttää. Suomi oli jo sitoutunut pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Tanskan ollessa jäsen jo vuodesta 1973 lainsäädännön integraatio olisi joka tapauksessa mennyt varsin pitkälle. Vaihtoehto saattoi olla pitkälti valinta osavaltion tai territorion välillä, yhdysvaltalaista kieltä käyttääkseni.

Mutta siitä ehkä joskus toiste.