Kategoria: Aikojen muutos

Julkaistu

Velattomuus harhakuvana menestymisestä

Robert Ekman. Kerjäläisperhe maantiellä. 1860.

Viime päivinä on (jälleen) puhuttu velkaantumisesta. On otettu Suomen velkaantumisaste ja sanottu yksinkertaistaen, että velkamäärä osoittaa Suomen olevan ”Kreikan tiellä”, tai muuten maalailtu kauhukuvia kuinka velka osoittaa meidän olevan (vaihtelevasti) joko moraalisesti rappeutuneita, tyhmiä, tai muuten vain vaarantavan Suomen valtion itsenäisyyden ja tulevaisuuden. Tämä siitäkin huolimatta, että yksiselitteisen huonosta finanssipolitiikasta huolimatta meillä on edelleen vähemmän velkaa kuin vertaisryhmillämme Euroopassa, ja luottoluokituksemme heijastaa finanssipolitiikkaa, ei velka-astetta.

Retorisesti velka onkin kätevä: sillä voi perustella vaikka mitä, koska ”nyt on pakko”. Ei tarvitse perustella, ei tarvitse etsiä vaihtoehtoja: on pakko. Tuliselta pannulta on pakko hypätä pois, vaikka sitten tuleen.

Velattomuuden arvostaminen historiaallisesti nousenee (ainakin) kolmesta historiaallisesta tapahtumasta, tai oikeammin niiden paremminpäin selittämisestä:

1800-luvun lopussa JV Snellman ei valtiovarainministerinä halunnut ottaa Suomelle lainaa, vaan antoi mieluummin kansan vaipua nälänhätään, jopa kannibalismiin. Kymmenesosa kansasta kuoli. Omana aikanaan nälänhätä haluttiin maalata kansan tyhmyytenä ja puhdistavana tulena: se olisi tapahtunut koska maanviljelyksemme oli niin kehittymätöntä, ettemme kyenneet ruokkimaan itseämme. Maata kiertävä nälkäisten joukko oli tässä luennassa hetkellinen kipu, jonka jälkeen maanviljelyksemme kehittyisi ja vastaisi paremmin eurooppalaisia vertailukohteita. (Todellisuudessa taustalla oli kapitalismin aiheuttama yhteisöllisten turvaverkkojen tuhoutuminen, valtion viljavarastojen puute, kerran-vuosisadassa tapahtunut useamman viljakasvin kuoleminen kesken kasvukauden hallaan, ja erkaantuminen luonnosta: nälänhätä oli pienemmillään siellä missä kalastus ja metsästys oli edelleen mahdollisuus.) Myöhemmin opetusministerinä Snellmann pääsi kirjoittamaan virallisen tulkinnan tapahtumista. Tuloksena tänäkin päivänä oppikirjoissa muistutetaan nälänhädästä valtionrakennuksen merkkipaaluna, siitäkin huolimatta että nälänhätä päättyi vasta lainan ottamiseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomi otti Yhdysvalloilta lainaa välttääkseen nälänhädän. Yhdysvalloille laina (joita oli jaettu ympäri Eurooppaa) oli paitsi taloudellinen toimi, niin poliittinen: nälän partaalla olevan mantereen kansat olisivat saattaneet ryhtyä vaatimaan Venäjän esimerkin mukaisesti vallanvaihtoa, jos vyötä olisi pitänyt jatkuvasti kiristää. Toisin kuin muut Euroopan maat, Suomi myös maksoi velan takaisin. Tätä on pidetty merkittävänä kansallisylpeytenä, siitäkin huolimatta ettei velkaa oltu Yhdysvaltain puolelta tarkoitettu maksettavaksi. Maksamisesta oli toki hyötyä: tietyissä piireissä se yhdessä ”Talvisodan myytin” kanssa oli merkittävä maankuvan luoja, jonka arvoa on yritetty mittailla vuosikymmeniä. Samalla kannattaa muistaa arvon syntyneen siitä että vain yksi maksoi: jos kukaan ei olisi maksanut, ei tätä olisi pidetty Suomen syynä, ja maksetut rahat olisi voitu käyttää johonkin muuhun. Sivuhuomiona voinee myös mainita että maksamisen arvo Yhdysvaltain sisäpoliittisena puheena (joka päätyi sikäläisiin oppikirjoihin asti, kuten täällä usein muistetaan mainita) tuli juuri siitä että Suomi maksoi. Jos kukaan ei olisi maksanut, ei asia olisi ollut merkittävä: asiasta olisi ollut konsensus. Mutta koska Suomi maksoi ja muut eivät, niin paikallisille suurvalta-aseman hinnan kanssa kipuileville nousi lyömäase: muutkin olisivat voineet maksaa (toisaalta se ettei muut suurvallat maksaneet, osoitti Yhdysvaltojen olevan siirtymässä paikalliselta tasolta globaalille). Tässä mielessä ”luokan priimus” oli myös ”opettajan lellikki”, ja vertaisryhmänsä petturi. Näiden karkeiden sanojen jälkeen kiirehdin vielä sanomaan ettei tämä ole itsessään paha juttu, mutta mainitsemisen arvoinen jo siksi että se oli Suomen Yhdysvaltojen suhteen alku.

Kolmas velkaan liittyvä tapahtuma on tietenkin vuoden 1990 pankkikriisi. Suomessa oli pitkään harjoitettu politiikkaa jossa pankit eivät saaneet jakaa lainoja enempää kuin niillä oli varallisuutta. Kokoomuksen johdolla tästä oli 1980-luvun aikana luovuttu, jolloin pankit olivat alkaneet ottamaan ”dollarilainoja” Yhdysvalloista, joita sitten lainasivat edelleen asiakkailleen. Lainatalouden hulluus yksilöityi valokuvaan, jossa pankinjohtaja istui pankkinsa edessä kottikärryllinen rahaa vieressään, valmiina jakamaan rahaa ohikulkijoille nimikirjoitusta vastaan. Kun markan arvo sitten romahti (oma kertomus tämäkin), niin nousivat lainojen korot jopa 20 prosenttiin. Pankit yrittivät saada omansa pois vaatimalla velkojen takaisinmaksua välittömästi, mikä sitten johti velkoja ottaneiden yritysten romahdukseen, ja kulutusluottoja ottaneille loppuelämän kestäviin velkoihin. Sivumainintana lisättäköön että kun velkajärjestelyt oli tehty, niin valtion halussa olleet ”roskapankin” velat (ne joita ei kukaan uskonut kyettävän voitavan maksaa takaisin) myytiin 5% nimellisarvosta ulkomaille (eli 100 markan lainakirja myytiin 5 markalla eteenpäin). Vaihtoehtona olisi ollut velkojen anteeksianto, mutta tämän uskottiin heikentävän kansan moraalia ja toimivan ikävänä ennakkotapauksena (jottei kukaan kutsuisi puolueelliseksi, mainittakoon tämän tapahtuneen Lipposen sateenkaarihallituksen aikaan, vastuuministerinä ollen Vasemmistoliiton Siimes).

Mutta se menneisyyden esimerkeistä. Miksi velattomuus sitten on harhakuva menestyksestä?

Yleisestihän tiedetään (vaikka hallituksemme on tämänkin unohtanut) että velkaa voi ottaa joko syömiseen tai sijoituksiin: on helppo ymmärtää että jos tiedetään kalliossa olevan paksu kultasuoni, niin kaivos kannattaa perustaa vaikka velaksi. Ja jos arvometallisuonia on useampi, niin lainoja kannattaa sitten myös ottaa useita. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta, muttei ole: takavuosina keskustelin erään Tampereen kuntapolitiikon (jonka mainitsen olleen sekä asiaan erikoistunut korkeakoulutettu, että broilerikasvattamon tuote1) siitä voiko kaupunki ottaa lainaa ratikan pidentämiseen siitäkin huolimatta, että olimme yksimielisiä lainan maksavan itsensä takaisin paitsi rahallisesti, niin myös hyvinvointina.

Toisaalta kaikki sijoituksetkaan eivät ole kovin järkeviä. Juuri nyt Tampereella puhutaan kaupungin maksamasta hankkeesta, jossa (kaupungin omistaman) Särkänniemen pääportti oli tarkoitus saada kulkemaan museolaivoja sisältävän sataman yli. Tapaus on edelleen kesken, mutta tiedossa olevien faktojen mukaan museolaivat piti siirtää satamasta vaikka erikseen oli päätetty, ettei näin tultaisi tekemään. Sillan rakentamiseen laitettiin viisi miljoonaa euroa. Kun rakentaminen oli jo aloitettu, Särkänniemi ilmoitti että juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan pääporttia ei tultaisikaan siirtämään (tutkimuksen valmistumista olisi ehkä kannattanut odottaa ennen rakentamisen aloittamista).

Sijoituslainan vastakohtana nähdään ns. syömälaina. Nekin jotka myöntävät että sijoituslainoja kannattaa joskus tehdä, ovat usein mieltä ettei syömälainaa ainakaan kannata ottaa.

Samalla syömälaina määritellään liian laajasti. Saatamme esimerkiksi ajatella, ettei meillä ole varaa vaikkapa johonkin yliopiston professuuriin, joten siitä pitää luopua. Tällöin ajatuskulkuna on ettei yliopistolla ole varaa professorin palkkaan, unohtaen ettei professuurin ylläpidossa makseta ainoastaan kuukausipalkkaa, vaan mahdollisesti jopa vuosisatoja kerrytetyn asiantuntemuksen ylläpitokustannuksia. Otetaan esimerkiksi suomalainen arkeologia: jos sen professuurista luovuttaisiin, niin paitsi ettei meillä ole professoria, niin meillä ei myöskään ole ketään joka pystyisi opettamaan seuraavaa professoria, jos sellainen joskus haluttaisiin hankkia. Samalla Museovirasto (ymv.) eivät kykene enää hankkimaan koulutettuja työntekijöitä. Ulkomailla voidaan käydä hakemassa jotain tietämystä, mutta edes Britannian huippuyliopistoissa ei opeteta suomalaista historiaa, tai millaista tutkimusta täällä on aikoinaan tehty. Kaikki aiemmin kirjoitetut kirjat (ja eri arkistoihin talletetut näytteet ja paperit) toki säilyvät, mutta emme tietäisi mitä niissä lukee, tai että ne ovat edes olemassa. Yksinkertaisena esimerkkinä institutionaalisen muistin toiminnasta kertoo vaikkapa hiljattain tullut uutinen Kansalliskirjastoon arkistoon päätyneestä Gustav Klimmtin piirroksesta. Piirros oli ollut kirjastolla jo vuodesta 1943, mutta sen olemassaolo oli unohtunut. Vasta kun eläköitynyt kirjastonhoitaja kuuli Ateneumin tekevän Klimmtistä näyttelyn, tuli hän lähettäneeksi kuraattorille aiheesta sähköpostia. (Linkki2)

Toisaalta ”syömälaina” on itsessään arvouttava termi: se kun saa ajattelemaan Snellmanin toimineen oikein ajaessaan kansan kuolemaan nälkään (kirjaimellisesti!). Eettisesti (moraalisesti, inhimillisesti) olisi kuitenkin parempi puhua syömälainan sijaan turhista lainoista: lainoista, jotka eivät säilytä arvokasta menneisyyttä (kuten yliopiston professuuri), tai rakenna arvokasta tulevaa (kuten Tampereen ratikka), tai muuten vain osoita täydellistä ihmisyyden puutetta.

Edellä mainittu teksti tiivistettynä nelikenttään ”VELAN TYYPIT” Akselit ovat Tarpeellinen / Tarpeeton; Ylläpito (riskitön) / Sijoitus (riski). Esimerkit kannattavista veloista on professuuri, nälänhädän esto, ratikka. Esimerkit kannattamattomista veloista turkistarhauden tuet ja Särkänniemen uusi silta.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Velka on muutakin kuin taloudellisia sijoituksia tai moraalisia päätöksiä. Kyse on myös liittoutumisesta: laina on side ottajan ja antajan välillä. Se millainen side on, riippuu määristä ja muista tekijöistä, mutta yleisesti pätee vanha vitsi jonka mukaan satasen laina on ottajan vika, mutta miljardi antajan. Esimerkkejä näistä siteistä on vaikkapa suurvaltojen perinteinen temppu antaa vaikutuspiirissään oleville vasallivaltioille lainoja paitsi pitääkseen nämä tyytyväisinä, niin myös pitääkseen nämä kurissa. (Siksi järkevään valtionhoitoon kuuluu huolehtia, ettei valtiolla ole suuria yksittäisiä saajia. Tämä osoittautui Kreikan virheeksi: koska lainat oli annettu matalalla riskillä siinä uskossa että euroalue takaisi painostuksen alla lainat yhteisvastuullisesti, sai Kreikka niskoilleen hajanaisen sijoittajajoukon sijaan lähimmät liittolaisensa.) Etelä-Amerikassa onkin takavuosina ollut tapauksia, joissa uusi hallinto on kieltäytynyt ottamasta vastuuta edellisen hallinnon ottamista lainoista. Toisaalta Putin teki kovasti töitä maksaakseen Neuvostoliiton ja keisarivallan aikaisia lainoja ennenkuin aloitti laajentumispyrkimykset Euroopan suuntaan.

Kolmas asia mikä velan suhteen kannattaa huomata on paljonko se tulee maksamaan. On ilmiselvää että jos velalla rakennetaan kultakaivos, kannattaa se ottaa vähän korkeammallakin prosentilla. Toisaalta jos velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, niin samantien rahat voi polttaa vaikkapa kokkona Kansalaistorilla. Tähän liittyen onkin hyvä muistaa valtion velkojen olleen pitkälti negatiivisella korolla, kunnes muutama vuosi sitten Valtiovarainministeriö maksoi nämä velat pois etuajassa uusilla veloilla, joiden korko oli merkittävästi positiiviinen. Se miksi näin tapahtui, paljastunee jonain päivinä lapsenlapsillemme. Seuraukset sen sijaan olivat ilmeiset: pian tämän jälkeen alkoi se käärmeen piippuunlaitto, jota tällä hetkellä kutsutaan velkakaton asettamiseksi.

  1. Ja selvennykseksi tarkennan, että nämä ovat molemmat positiivisia kuvauksia. Vain hölmö ei arvosta korkeakoulutusta ja vuosia jatkunutta diletanttiutta). ↩︎
  2. Mainittakoon että Yleisradio ja Helsingin Sanomat kertovat uutisesta eri tavoin. Yleisradion uutisessa näyttelyn kuratoinut Anu Utriainen sai sähköpostin Kansalliskirjaston eläköityneeltä kirjastonhoitajalta, joka paljasti, että kirjaston varastosta löytyy Klimtin portfolio eli teosten kansio. Kukaan muu ei asiasta tiennyt. Helsingin Sanomien uutisessa (linkki) Kansalliskirjasto ei Ateneumin tietojen mukaan ole esitellyt portfoliota näyttelyissään, mutta intendentti Anu Utriainen sai tietopyynnöllä kuulla siitä. Halutessaan näitä kappaleita voi vertailla ja miettiä, mitä ne kertovat maailmankuvasta. Helsingin Sanomien toimittajan maailmankuvassa puuttuva tieto on mahdollista saada tietopyynnöllä, miettimättä ollenkaan miksi tietopyyntö oli ymmärretty tehdä. ↩︎

Julkaistu

Disneyn saapuminen Suomeen

Ubi Iweksin piirtämä Osku Kani (Oswald the Lucky Rabbit). Kuva Wikipediasta(linkki).

Tein taannoin huvikseni Kansallisarkiston sanomalehtihaussa selvitystä siitä miten Disney hahmoineen rantautui aikoinaan Suomeen. Siltä varalta että joku kokee asiat mielenkiintoiseksi, niin tässä keskeiset löydöt ja niistä tehdyt ajatukset.

Ennen vuotta 1930 ei Disneystä mainittu suomalaisissa lehdissä ollenkaan. Tämä ei sikäli ole yllättävää, että ensimmäinen Mikki Hiiri -piirretty on vuodelta 1929, ja tätä edeltävät Alice -komediat (1923 – 1927) tai Osku Kani (1926) eivät tainneet olla läpimurtoteoksia – ainakaan Suomessa.

Vuonna 1930 Walt Disney mainitaan kahdesti: ensiksi Filmiaidassa 1. helmikuuta 1930, jossa julkaistiin Lontoon -kirjeenvaihtajan Sven Lagergren edeltävänä joulukuuna kirjoitetut kuulumiset. Tässä yhteydessä mainitaan että ”viime aikoina on täällä useissa teatteriessa alettu esittää täyteohjelmina mainioita piirrettyjä pila-äänielokuvia. Näiden elokuvien tekijä on eräs Walt Disney niminen taiteilija. Hän mestari alallaan. Hänen hiiriperheensä seikkailut ovat todellisia yleisönumeroita. Säestävä puhe ja musiikki tehostavat erinomaisesti vaikutusta.” (Linkki kuvatiedostoon.)

Alice the Lumber Jack -elokuvan (1926) juliste (klikkaa koko kuva auki). Elokuvat tehtiin samalla tekniikalla kuin mm. 1950-luvun Maija Poppanen: Margie Gay näytteli kameran edessä, ja tämän ympärille on myöhemmin animoitu piirroshahmoja ja taustoja.

Seuraava maininta Disneystä onkin Aamulehden aloittama jatkosarja 11. maaliskuuta 1930, jota seuraa seuraavana päivänä (surullisen)kuuluisa ”Tämä herra on Mikki. Kotoisin pimeimmästä Afrikasta” -teksti1, jossa toimitus esittelee eilen alkaneen jatkosarjakuvan (jonka olen ajatellut julkaista blogissa kokonaisuudessaan ensi tammikuussa, kun sarjakuvan tekijänoikeudet ovat varmasti vanhentuneet). Se että Mikki meni lähes täydestä tuntemattomuudesta jatkosarjakuvaksi vaikuttaa nykynäkökulmasta kummalliselta, mutta siihen lienee joku syy joka minulle joku päivä ehkä selviää. Aikana ennen televisiota, sanomalehti saattoi olla helpoin tapa esitellä uusi hahmo yleisölle? Samalla ilmestymisen takana lienee hiljaisia signaaleja ulkomailta: valintaa ei ole tehty tyhjiössä.

Seuraavana vuonna Disney ja Mikki alkavat olla useammin esillä. Helsingin sanomat julkaisee 4.9.1931 kirjeenvaihtajan kirjoittaman jutun Kuinka Mikki-hiiri syntyi (linkki)

Tämän jälkeen juttuja alkaa olla enemmän. 1930-luvun lopulla Disneyllä alkoi olla Suomessa jo paitsi toimintaa (Mikki-Hiirellä oli omia kuvakirjoja), niin nimellä myytiin myös Suomen Osuuskauppojen Keskusliiton (SOK, eli S-ryhmä) toimesta suklaata ja kahvia:

Viimeisenä kuriositeettina mainittakoon vuoden 1939 lopulla Elokuva-aitassa julkaistu essee Mikin ja Akun eroista, jonka voi myös nähdä Mikin sivuunjääntinä Disneyn maskottina Suomessa.

Mainitsen tämän tässä, koska kirjoittaja tuntuu kertovan enemmän ajastaan kuin hahmosta sellaisena kuin me hahmon tänään tunnemme: Aku-ankka on sotajalalla kaikkia ja jokaista vastaan. Hänellä ei ole mitään harhakuvitelmia. Hän ei usko oikeuden eikä hyvyyden voittoon. Hän uskoo vain raakaan väkivaltaan ja voimaan. Sellaisena hän ihmeellisen sattuvasti kuvastaakin juuri meidän aikamme elämänkäsitystä. Vahvemman oikeus ja heikon turma on ajan tunnussana. [–] Aku-ankalla ei ole ystäviä, ei ketään sellaista, johon kannattaisi ehdottomasti luottaa. Hänen elämssään ei ole myöskään sijaa rakkaudelle. [–] Tappionsa ja vastoinkäymisensä hän ottaa filosofin tyyneydellä. ”Elämä nyt on kerta kaikkiaan sellaista”, hän tuntuu ajattelevan. ”Niinkauan kuin nyrkit kestävät, siinä kyllä jotenkuten pärjätään. Kun nyrkit heikkenevät.. no niin, silloinhan on kaiken loppu. Mutta toistaiseksi ei hätää.. siis eteenpäin vain..”

Jutusta voi myös huomata että Aku-ankka -nimeä käytettiin myös toista maailmansotaa edeltävästi: tässä yhteydessä en lähde selvittämään milloin nimi tuli käyttöön (Seura oli julkaissut Akua vuodesta 1937 nimellä Ankka Lampinen), mutta usein nykyisen käännöksen lähteenä pidetään Sirkka Ruotsalaista, ja viitekehyksenä Aku Ankka -lehteä 1950-luvun alussa. Jäljempi ei ainakaan liene tämän Elokuva-aitan numeron perusteella oikein!

Elokuva-aitan tekstistä näkyvä empatiattomuuden nostaminen hyveeksi tuntuu paitsi hyvin ajankuvaan sopivalta – Puolaan hyökkäyksestä oli 10 viikkoa, ja Talvisodan alkamiseen 2 -, mutta ikävästi myös nykyajalta: empattiattomuuden hyveistä on puhuttu viime aikoina paljon paitsi Yhdysvalloissa, niin myös Suomessa. Onneksi toki ettei enää Disneyn hahmojen yhteydessä.

Samalla sotaan on hyvä päättää arkistojen selailu. Sodan aikana materiaalia tuli maahan vaihtelevasti, ja vaaran vuosien aikana sitäkin vähemmän. Kun ”normaali” elämä sitten alkoi, oli maailma jo erillainen.

Lopuksi sanon vielä Mikin Suomenvalloituksen viitekehykseksi jotain Mikki-nimen yhteydestä hiiriin, varsinkin satuihin liittyen. Georg Malmsténhan kuuluisasti joutui 1930-luvulla tekemisiin Disneyn kanssa levytettyään useamman lastenlaulun jossa seikkaili Mikki-niminen hiiri (”Merihädässä” ja ”Vuorenpeikko” tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta näitä oli lukuisia muitakin). Kun Disney tuli kappaleista kyselemään, kertoi Malmstén (väitetysti) että laulujen Mikki oli eri Mikki, vaikka hiiri olikin. Disney ei viitsinyt viedä tapausta oikeuteen: lakihistoriaa tuntemattomana olen miettinyt johtuiko tämä siitä ettei tavaramerkkilainsäädäntö tuolloin ollut erityisen vahvaa, vai epäilikö Disney muuten ettei tähän kannattaisi käyttää panoksia. Sattumasta on vaikea puhua, kun ruotsinkielinen Malmstén oli levyttänyt kappaleet myös äidinkielellään, käyttäen hahmosta nimeä Musse.

Varmistin varmuuden vuoksi löytyykö Mikistä hakutuloksia lehtiarkistosta ennen vuotta 1929: mahdotontahan ei ole sekään että kääntäjä olisi mennyt siitä mistä aita on matalin ja antanut hahmolle jo käytössä olleen nimen tai sen mukaielman (muistan lapsena olleeni hämmentynyt kuinka Jänis Vemmelsääri oli eri hahmo kuin Väiski Vemmelsääri).

Kansalliskirjaston lehtiarkiston hausta kuitenkin löytyikin osumia ”Mikki hiiri” -hakusanalla ja nimenomaan satuihin viitaten: yllättäen Mikki oli kuitenkin hiiri…kissa (oheiset esimerkit ”Pääskysestä”).

  1. Tekstin alku jossa kerrotaan Mikin kotiseudusta ja seikkailuista on levinnyt internetissä jo vuosikausia, mutta vähemmän tunnettu on sen loppuosa, jossa sarjakuvan tekijäksi mainitaan Disneyn pää-animaattori Ubi Iweks (Iweks todellakin kuvitti sarjakuvan, mutta käsikirjoituksesta vastasi itse Disney; pian sarjakuva siirtyi kuitenkin kokonaisuudessaan Floyd Gottfredsonille.) (Linkki artikkeliin.) ↩︎
Julkaistu

Ongelmien asettelusta ja vääristä johtopäätöksistä

Tällä viikolla Jare Tiihonen (joka työelämässä käyttää nimeä Cheek) mainitsi Palestiinan tilanteen olevan itselleen kestämätön seuraavasti (linkki):

– Tässä on kyse ihmisyyden puolella olemisesta – se lasten lahtaaminen, kymmenien tuhansien lahtaaminen. [- -] [M]e tuetaan tätä, mitä Palestiinassa nyt tapahtuu. Se on mulle se ongelma. Se on niin mun arvojeni vastaista. Ja sitten sanotaan, että teemme kaikkemme. Joo, ihan varmaan.

Tämän jälkeen Tiihonen mainitsee, että vaikka on talouspoliittisesti oikealla, niin äänestää jatkossa ihmisarvot edellä. Tähän liittyen Mastodonin vasemmistokuplassa ihmeteltiin kuinka Tiihonen oli alunperinkään onnistunut asettamaan oikeistolaisen talouspolitiikan1 ja ihmisoikeudet keskenään suht sopuisaan maailmankuvaan.

Tiihosen maailmankuvan tarkastelussa voi käyttää apuna kuukautta aiemmin julkaistua ulkoministeri Elina Valtosen2 ajatusta ihmisoikeustilanteen parantumisesta Euroopassa (linkki):

– Nyt [verrattuna 50 vuoden takaiseen] ne [Baltian maat] ovat täysvaltaisesti paitsi Euroopan unionin jäseniä myös Naton jäseniä. Siellä ihmisillä on poliittiset vapaudet ja täydet ihmisoikeudet, jotka meilläkin ovat. Ne ovat osa syrjimätöntä markkinataloutta, jossa kaikilla ihmisillä on myös mahdollisuus vaurastua.3

Ajatusta voi pyöritellä siten, että Valtonen puhuu parempien ihmisoikeuksien epäsuorista merkeistä (EU:n ja NATO:n jäsenyys), ja ihmisoikeuksien seurauksista (vaurastumisen mahdollisuuden kaikille tarjoava markkinatalous). Koska Baltiassa ja Suomessa on poliittisten vapauksien merkit (EU- ja NATO-jäsenyydet) ja poliittisten vapauksien seuraukset (”syrjimätön markkinatalous”), täyttyy siellä myös täydet ihmisoikeudet ja poliittiset vapaudet. Mutkikkaasta muotoilusta huolimatta toimittaja lienee sen ymmärtänyt ja hyväksynyt, koska juttuun ei ole liitetty jatkokysymystä tai toimittajan tekemää tarkennusta.

Merkittävää tässä ajatuksessa on ettei poliittisia vapauksia tai ihmisoikeuksia ole paalutettu mihinkään tutkimukseen tai tilastoon, vaan indikaattoreihin: jäsenyys valtioliitossa, jäsenyys sotilasliitossa, ”syrjimätön markkinatalous”. Joskus tällaiset yksinkertaistukset ovat käteviä, mutta ne voivat johtaa myös harhaan (murhamysteereissä ”paukahtava pakoputki” on lähes aina pistooli; teessä oleva ”miellyttävä mantelinen maku” taassen rotanmyrkky).4 Tämän tekstin viitekehyksessä on mielekästä pohtia, mistä puhumme, kun puhumme Valtosen käyttämistä termeistä — ja ennenkaikkea markkinataloudesta.

Purkaakseni Valtosen väitteen osiin, niin toki Euroopan unioni pyrkii olemaan tasa-arvoa teoriassa ja käytännössä tukevien valtioiden yhteenliittymä.5 Toisaalta sillä on sellaisia jäseniä kuin Unkari, jossa ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia on merkittävästi rajoitettu. NATO puolestaan on sotilasliitto, jonka jäsenet ovat luvanneet puolustaa toisiaan. Sen jäseniin hyväksyttiin myös fasistinen sotilasdiktatuuri (Portugali 1933 – 1974). Näin ollen kummassakin tapauksessa kyse ihmisoikeuksien takuusta on enemmänkin korrelaatiota kuin kausaatiota: EU:n ja NATO:n jäsen on yleensä ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia asukkailleen myöntävä maa, mutta jäsenyys ei sitä itsessään takaa. 6

”Syrjimätön markkinatalous” on hieman monimutkaisempi pohdittava. ”Markkinatalous” tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihmiset voivat myydä tuotteitaan: sellainen kuuluu kaikkien ihmisten koskaan muodostamiin yhteisöihin: syrjimättömyys on eri asia. Esimerkiksi merkantilismin aikaan Suomessa tukkukauppaa (ostoa ja myyntiä) sai tehdä vain porvarit (1870-luvun loppuun).

Valtonen on oikeassa että syrjimätön markkinatalous olisi osa toimivien ihmisoikeuksien seurauksia, mutta tässä tapahtuu jännä jippo: emme tiedä onko meillä syrjimätöntä markkinataloutta! Olisi helppo väittää, ettei se ole kapitalistisessa järjestelmässä7 mahdollista, mutta tämä on tässä yhteydessä sivuseikka.8

Tästä päästään takaisin Tiihoseen. Oletan hänen ajattelevan Valtosen tavoin että EU, NATO, ja ”syrjimätön markkinatalous” yhdessä takaavat parhaan tavan parantaa ihmisoikeuksia. Useinhan sanotaan kapitalismin nostaneen ennennäkemättömän paljon ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä,9 jolloin kapitalismin ja ihmisoikeuksien ristiriitaa ei välttämättä arjessa huomaa, varsinkaan jos lähipiirissä ei ole väliinputoajia ”pyhiä köyhiä”.10

Ongelma nostaa päätään vasta tilanteissa joissa joudumme katsomaan lähemmin kapitalismin seurauksia paitsi teoriassa (”nostanut lukemattomia absoluuttisesta köyhyydestä”) niin käytännössä. Palestiinan kansanmurhan hyväksyntä ei tapahdu suomalaisten oikeistopuolueiden pahuutta, vaan koska se noiden aiemmin ilmoitetun kolmen perusteesin – EU, NATO, ”syrjimätön markkinatalous” – vastaista. EU:lle, koska sen keskiössä on toisen maailmansodan trauma yleisesti ja juutalainen valtio erityisesti (”jos se on Israel, se on ok”); NATO, koska haluamme ostaa ja myydä Israelin kanssa aseita; ”syrjimätön markkinatalous”, koska moraalin mukaan toiminta on moraalittomia kohtaan syrjivää. Kysy vaikka asevalmistaja Nammon konserninjohtajalta, jonka mielestä olisi ”vaarallista” jos asevalmistaja ryhtyisi poliittiseksi eikä myisi niille joilla on varaa ostaa. (Linkki)

PS.

Loppuun haluaisin lisätä, ettei tuo Valosen tapa asetella ongelma tarkoitushakuisesti ole rajoittunut pelkästään politiikkaan. Rosebud Sivullisen tapauksessa oli kyse samasta: kun yliopiston rehtori viimein avasi sanallisen arkkunsa, muotoili hän näkemyksensä seuraavasti:

– Jotta sivistyksen vaaliminen onnistuisi tulevaisuudessakin, Helsingin yliopiston täytyy tukea sitä muilla toiminnoillaan. Yksi niistä on liiketoiminta. [- -] Kirjakauppa on ollut tieteen ja kulttuurin ystäville tärkeä kohtaamispaikka, jonka poistuminen Kaisa-talosta on monille suuri menetys. Myös yliopiston kannalta on harmi, että keskustelut ja neuvottelut Rosebudin kanssa eivät johtaneet Kaisa-talon osalta jatkosopimukseen. (Linkki)

Eli toisinsanoen: Helsingin yliopiston tärkein tavoite on maksimoida tuotto. Tuottoa voidaan sitten kanavoida sivistyksen vaalimiseen. Kun ongelman asettelee näin, on Rosebudin kohtalo paitsi ymmärrettävä, niin jopa pakollinen. Jollain toisella ongelmanasettelulla tulos olisi voinut olla toisenlainen: olisi saatettu vaikka miettiä tuottaako humanistista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta myyvän suurkaupan läsnäolo yliopiston tiloissa enemmän sivistystä, kuin yliopisto menettää pienemmillä vuokramaksuilla. Tällöin rehtori olisi voinut sanoa, että ”sivistyksen vaaliminen” olisi vaatinut vuokratulojen määrän optimointia muuten kuin maksimin kautta. (Lisäksi sanottakoon, ettei väitetyistä neuvotteluista Rosebudin kanssa ole ilmeisesti pystytty esittämään minkäänlaisia todisteita.)

  1. Jonka yleisesti ajatellaan pyrkivän omistavan luokan tuottojen maksimoimiseen työväenluokan hyvinvoinnin kustannuksella. Esimerkiksi laventamalla progressiivista verotusta, tarjoamalla verovähennyksiä jotka kohdistuvat rikkaimpiin, tai muuten heikentäen työväenluokan neuvotteluasemaa työhönsä tai siitä maksettavaan palkkaan. ↩︎
  2. Asian kannalta lienee hyvä mainita, että Valtonen on taustaltaan mm. taloustoimittaja, kansainvälisessä pankissa uraa tehnyt taloustieteilijä, ja oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja. ↩︎
  3. Valtosen ajatus ei ole täysin selkeä, mikä annettakoon hänelle anteeksi: monimutkaisiin asioihin on vaikea keksiä yksinkertaisia vastauksia, varsinkaan kun toimittaja pitää nauhuria naamaa vasten. ↩︎
  4. Tai toisinsanoen: emme saisi sekoittaa asian kuvausta itse asiaan. Kuvaukset ovat asiayhteyttä havainnollistavia, eivät sitä määrittäviä. . ↩︎
  5. Eri asia on sitten mitä tämä ”tasa-arvo teoriassa ja käytännössä” tarkoittaa: EU itse rakentuu tietyille oletuksille neoliberalismin eduista, joita voidaan pitää kyseenalaisina. ↩︎
  6. Puhumattakaan Kreikan ajasta sotilasdiktatuurina 1967 – 1974; toisaalta Turkin demokraattisuus sen jäsenyyden aikana voisi olla aihe pidemmällekin keskustelulle. Valtosen haastattelun aikoihin Britanniassa on pidätetty ihmisiä terroristeina, jos heidän voidaan päätellä tukevan vandalismia protestina harjoittavaa Palestine Actionia. ↩︎
  7. Selkeyden vuoksi sanottakoon, että markkinatalous siis viittaa tuotteiden myyntiin. ”Syrjimättömässä markkinataloudessa” tukkukauppaa saa siis tehdä kuka vain tahtoo. Kapitalismi taas viittaa tuotantovälineiden omistukseen (Marx), tai/ja ajattelutapaan jossa rahaa pyritään kerryttämään itsestäänselvyytenä (Weber). ↩︎
  8. Argumentin vuoksi mainittakoon Amazonin toimintatavat: yritys on vivuttanut välittäjänasemaansa luodakseen yhä uusille tuotealueille monopoleja (”ainoa tavaran/palvelun myyjä”) kuluttajiin päin, ja toisaalta sijoittamalla jakelukeskuksiaan alueille joissa se on ainoa merkittävä työnantaja (eli monopsoni: ”ainoa työn ostaja”). Yritys siis syrjii paitsi yritysasiakkaitaan (nappaamalla heiltä asiakkaita), niin työntekijöitään (heikentämällä heidän neuvotteluasemaansa). ↩︎
  9. Samalla unohtaen miten he sinne joutuivat. ↩︎
  10. Pyhät köyhät, eli köyhät jotka ovat ”tehneet kaiken oikein” ja silti päätyneet välilinputoajiksi: ovat käyneet koulut hyvin arvosanoin, jaksaneet yrittää, käydä töissä, syöneet vitamiininsa, liikkuneet aktiivisesti ja käyttäneet alkoholia kohtuudella jne… mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt, vaan ollaan syrjäydytty. Jos väliinputoaja ei onnistu kaikkia tässä (tai myöhemmin hetkessä) keksittyjä kriteerejä täyttämään, on väliinputoaminen oma vika, eikä kapitalismin syytä. ↩︎

Julkaistu

Ihminen on laumaeläin, eli kuinka kohtasin myöhäiskapitalismin kolme henkeä

Kerronpa teille kolme keskenään linkittyvää, lyhyen ajan sisällä tapahtunutta kohtaamista, jotka kaikki tapahtuivat junissa.

Ensimmäisessä juttelin vaihtoa odotellessa vierustoverin kanssa. Keskustelu oli alkanut hänen huomattuaan minun olleen lievästi eksynyt, mutta jatkunut kun kävi ilmi että olimme matkalla kohti samaa määräasemaa. Kaiken muun keskellä hän sitten kertoi minulle uskovansa ihmisten olevan perusluonteeltaan itsekkäitä. Ajatus oli minulle jossei uusi, niin vähintäänkin harvinainen arjessa kohdatuksi. Tapahtuneessa hetkessä en osannut kommenttiin reagoida, mutta asia jäi vaivaamaan.

Kyseinen pessimisti oli kotoisin Puolasta, mutta asunut pitkään ulkomailla. Omien sanojensa mukaan ei ollut juuri tekemisissä paikallisten kanssa. Elämä koostui työstä (oli ilmeisesti jonkinsortin ohjelmistonkehittäjä), puolison ja koiran kanssa vietetystä ajasta, ja löytökoirien sosiaalistamisesta adoptointia varten. Puhetavaltaan hän oli kärsivällinen, ja kun kävi että jaoimme eriävät maailmankuvat, osasi käsitellä asiaa rauhallisesti, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Sanon tämän osoittaakseni ettei hän ollut (ainakaan ilmiselvästi) erityisen paha ihminen. Hän lähestyi tuntematonta auttaakseen tätä hämmennyksen keskellä ja harrasti löytökoirien sosiaalistamista. Kumpikaan ei ole empatiavajeisen persoonan ajanviete.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin yksin vaunussa kuuden penkin hytissä, kun sinne saapui yhdysvaltalainen miljonääri (ohjelmistonkehittäjä tämäkin) vaimoineen. Useamman tunnin matkan aikana keskustelimme muutamistakin asioista, mutta viimeiseksi (ennenkuin hän päätti ettei kanssani kannattanut vaihtaa ajatuksia) puhuimme arjen riskien hallinnasta. Olin esittänyt että nuorille aikuisille ja turisteille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin seesteistä elämää viettäville keski-ikäisille, koska riskienhallinta kumpuaa tiedosta. Jos ei ole tietoa (tai tieto ei olekaan asiayhteyteen sopivaa, kuten käy matkustaessa vieraissa kulttuureissa), ei voi arvioida riskiä oikein: missä kaupunginosissa on turvallista kulkea pimeällä, onko katuruoka maultaan ja hygieenialtaan ostamisen arvoista, tai kuinka todennäköisesti järven jää kestää ihmisen painon.

Keskustelukumppanini otti melko vähämerkitykselliseksi tarkoitetun kommentin vakavissaan. Hän kertoi kiihkeästi riskienhallinnan epäonnistumisen olevan aina oma vika, koska kaikkeen voi varautua. Ihmisen tulisi aina tarkkailla ympäristöään huolellisesti, ja arvioi oman työkokemuksensa Yhdysvaltain erikoisjoukoissa valmistaneen häntä hyvin matkustamiseen turistina. Sitäpaitsi merkittäviä riskejä ei ole arjessa kovin paljoa, koska riski usein uhkaa myös ympäristön turvallisuutta. Ympäristö siis suojelisi turistia valistuneesta itsekkyydestä. Ruokamyrkytys esimerkiksi johtaisi seurauksiin ravintoloitsijalle. Yritin ehdottaa ettei kaikki riskit johdu siitä että joku muu on rikkonut tietoisesti toisten turvallisuutta.1 Jos vaikka turisti nielaisee kinder-munan kokonaisena ja tukehtuu,2 siitä on paha mennä syyttämään munan myynyttä kauppiasta tai valmistajaa, jotka luonnollisesti olettavat asiakkaan tuntevan tuotteen käyttötavat (jätin tahdikkaasti sanomatta mitä mieltä olin matkustamisen vertaamisesta taistelualueella toimimiseen). Minulle kerrottiin yllätysmunan olevan ääriesimerkki, minkä jälkeen leikimme mykkäkoulua loppumatkan.

Muutama päivä tämän jälkeen (jälleen!) juna pysähtyi keskiyön aikoihin raiteille ennen asemaa tunniksi. Konduktööri tiedotti edeltävässä junassa tapahtuneen sairauskohtauksen, jonka selvittämistä odotimme. Eri lähteistä matkustajille selvisi nopeasti että edeltävä juna oli seissyt jo ennen omaa pysähtymistämme tunnin, minkä päättelimme tarkoittavan jonkun yrittäneen ns. viimeistä kumarrusta. Vierustoverini (jonka kanssa olin ajankuluksi aloittanut keskustelun) sanoi joitain melko epäimartelevia asioita lähteneen todennäköisestä elämäntyylistä. Kun toppuuttelin ja muistutin sote-alan kriisistä ja kirjailija Miki Liukkosen pyrkimyksistä hakea epäonnistuneesti ahdinkoonsa apua, vaihtoi tämä aihetta. Myöhemmin soimasi itseään voimakassanaisesti ettei ollut ymmärtänyt valita junan sijaan bussia, koska nyt yöunet jäivät vajaiksi. Tarkemmalla kyselyllä selvisi, ettei kokenut tiedonpuutteen ”sairastapauksesta” olleen hyväksyttävä syy olla itselleen armollinen. Kaikkeen pitäisi kyetä valmistautua. Tämän jälkeen alkoi taas puhua ”sairastuneen” elämänvalinnoista, missä kohtaa siirryin muualle odottamaan junan liikkeellelähtöä. (Mainittakoon vielä, ettei ollut eläkeikää lähestyessäkään ollut ollut kertaakaan sairaslomalla.)

Näistä kohtaamisista on nyt jo hetki, mutta mietin niitä edelleen.

Kaikille näissä kolmessa tapauksella on tiivistetysti kyse yksilön turvattomuuden kokemuksen tunnistamisesta ja/tai oikeuttamisesta. Kun turvattomuus koetaan joksikin johon voidaan valmistautua, voidaan sen seurauksista syyttää yksilöä. Ruokamyrkytys ulkomailla? Mitäs läksit. Juna myöhässä? Olisit katsonut etukäteen verkosta. Mielenterveysongelmat johtavat itsemurhaan? Varmaan käyttänyt huumeita.

Raadollisuuden ymmärtää ehkä paremmin (tai ainakin asia aukeni itselleni) kun tajusin epäonnistumisen yksilöimisen olevan välttämätöntä jos halutaan yksilöidä myös onnenkantamoiset, esimerkiksi pääsy ns. ”nettoveronmaksajaksi”. Enemmän-tai-vähemmän tarkoituksellisesti onnettomuuksien yksilöinti oikeuttaa paitsi progressiivisesta verotuksesta luopumisen (”verotus on varkautta”), toisaalta kieltää tarpeen verovarojen yleishyödylliseen käyttöön (”kumminkin menee viinaan”).

Samalla on hyvä huomata ettei keskustelutapa ole uusi: kalvinistien proto-kapitalistinen puhe taivaspaikkojen jaosta (”rikkaat rikastuu koska Jumala palkitsee omansa jo maan päällä”) on tavalla tai toisella ollut protestanttisissa maissa valtavirtaa jo vuosisatoja. Tätä uskonnollista näkökulmaa pyrittiin myös osoittamaan ”tieteellisesti”, mutta kun tietoa tuli lisää, siihen ei edeltävistä uskonnollisista syistä tartuttu.3 Sen sijaan katolisen anekaupan pilkkaus jatkui: mitä se hyvettää rikkaan sielua jos rahoittaa köyhäinhuoltoa, varmasti köyhät ovat köyhiä syystä? Kun katolisen rikkaan mieltä taivaaseen pääsystä helpottivat yhteisön hyväksi tehdyt lahjoitukset, protestantille lohtua taivaaseenpääsystä tuotti itse pankkitili. Tämä myös tarkoitti, paitsi että ”köyhät ovat aina keskuudessamme”, niin että köyhyys maan päällä on vain ”helppoa aikaa” ennen helvettiin joutumista. Erikseen ovat sitten ”pyhät köyhät” jotka ovat köyhtyneet esimerkiksi puolison kuoleman myötä (protestanttiset maat rakensivat merkittäviä poliittisia himmeleitä näiden pyhien köyhien löytämiseen, ja tätä perua on myös suomalainen toimeentulotukijärjestelmäkin).

Yksilövastuun korostus on länsimaissa perinteisesti ollut keski- ja yläluokan4 ihanne, sillä ongelmat ovat yleensä sellaisia että ne ovat ratkenneet rahalla, jota on saatu vaikkapa maaomistuksista tai kaupankäynnistä.5 Tästä eriävästi työväenluokka (ja sitä edeltävät maaseudun maattomat luokat) taas eivät juuri rahoja nähneet, vaan keskittyivät tavaroiden ja palvelusten vaihdantaan, koska rahat menee, mutta naapurit säilyvät (maaseudulla jopa kymmeniä sukupolvia). Edelleenkin työväenluokan edustajat helposti muuttavat esimerkiksi lottovoiton sosiaaliseksi pääomaksi vaikkapa kuittaamalla lähipiirin laskuja, mistä keskiluokka yleisesti tekee pilaa huonona rahanhallintana.6 Suomessa hyvinvointivaltion ihanteisiin kuului julkilausutusti tavoite vapauttaa yksilö yhteisönvastuusta ja korvata se yksilön ja valtion suhteella.7 Nyt tähän ollaan julkisesti hakemassa muutosta.

Samalla yhteiskunta kovenee: jos köyhyys ja epäonni ovat paitsi sattumaa, niin viestejä Jumalalta (joko uskonnollisessa tai maailmankuvallisessa mielessä), niin epäonnistuminen ei ole pelkästään harmi, vaan osoitus sielullisesta alennustilasta tavalla, jossa auttaminen on vain huonon käytöksen tukemista.

Se että tällainen riskiyhteiskunta kannustaa pakonomaisesti riskien välttämistä eikä niiden ottamista (samalla kun retorisesti pyytää tekemään juuri toisin) on kummallista. Tässä kohtaa on hyvä toistaa otsikossakin mainittu ihmislajin luonne laumaeläimenä (ja edelleen pidämme itsestäänselvänä että ”lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä”)8. Emme ole maailman mittakaavassa erityisen vahvoja tai kestäviä. Älykkäitä olemme (ainakin omasta mielestämme), mutta se on taito jonka hyödyllisyys tyhjiössä on melko vaatimaton. Meillä meni satoja tuhansia vuosia, jopa vuosimiljoonia, ennenkuin älykkyys alkoi tuottaa sellaista osinkoa, että kykenimme alkaa kokea itsemme ruokaketjun huippuna. Siitä on vain muutamia satoja vuosia. Siihen asti pysyimme elossa koska pystyimme luottamaan toisiimme, ja onpa tieteilijät ehdottaneetkin että ensimmäinen merkki sivilisaatiosta ei ole keihäänkärki, vaan katkeamisesta parantunut sääriluu.

Kaikista näistä syistä onkin yllättävää kuinka populaarikulttuuri ja liikemaailma ihastelee ”yksinäisiä susia”, unohtaen että luonnossa ”yksinäinen susi” on vaarallinen nimenomaan koska se on kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, pistäen elämänsä lottoarvonnan kaltaisten todennäköisyyksien varaan. Lopulta yksinäinen susi kuolee nuorena. Kun jalka murtuu tai kuume nousee, kuolema kerää omansa.

Tästä johtuen ihmiset (kuten nisäkkäät yleensäkin) ovat luonnostaan auttavaisia: annamme paitsi paljostamme, niin usein myös vähästämme. Yleensä empatiasta, mutta joskus myös kylmästä logiikasta: ”vangin dilemma” osoittaa että itsekkyys auttaa pikavoitoissa, mutta mikäli ympäristöllä on tietoa yksilön käytöstavoista (tai sellaista tulisi kertymään), niin huono yhteispelaaja kohtaa joka tapauksessa kohtalonsa: yleensä yksinäisenä sutena.

  1. Lisäksi on kyseenalaista odottaa ettei huijari uhkaisi toisen hyvinvointia pakosta (ts. lyhyen aikavälin selviytyminen), siinä uskossa että onnistuu välttämään lain kouran, tai että kulttuurien erojen vuoksi turistin tuomittavana näkemä käytös ei sellaista olisi paikallisten silmissä. Esimerkiksi liikennekulttuurien erojen vuoksi voi auton yliajamaksi jäänyt tulla todetetuksi itsetuhoiseksi, vaikka tämä toteuttaisi sitä huolellisuutta mihin hän on lapsena omassa kulttuurissaan kasvatettu. ↩︎
  2. Mainitsin tämän esimerkin koska tiesin yllätysmunien olevan Yhdysvalloissa laittomia juurikin tästä syystä. Ajattelin sen havainnollistavan hyvin tilannetta jossa kulttuuriero johtaa vaaratilanteeseen tavalla joka ei tule esiin edes huolellisella valmistautumisella. Yllätysmunien kuorissa myöskään harvemmin on suoraa mainintaa sisällä olevasta muovinpalasta. ↩︎
  3. Where [Adam] Smith went wrong was to suggest that these unintended consequences were always beneficial. But since this is what he thought, it is understandable that in his view the ’invisible hand’ posed on entrepreuners no obligations to moral rectitude. [Smith 1982/ 1759, 184 – 185]. [- -] Towards the end of his life Smith became rather more pessimistic in his outlook. He was disappointed to see that economic growth did not appear to have the kind of moral effects he had assumed and the development of the division of labour and trade did not have the kind of civilizing effects he had thought it would. If anything, ’commercial society’ seemed to destroy the feelings of symphathy Smith had talked about [- -] it was becoming increasingly clear that the state had to intervene in market society. [JYU:n sosiologian professori Kaj Ilmonen, teoksesta A Social and Economic Theory of Consumption, page 13] ↩︎
  4. Tässä tarkoitan keski- ja yläluokalla väkeä joilla on tietty määrä sosiaalista (verkostot, tieto ”byrokraattisista oikopoluista”, jne.), kulttuurista (yliopistotutkinto, arvonimi tai kuuluisa sukunimi, ammattititteli) , ja rahallista pääomaa. Korkeapalkkainenkaan paperityöläinen ei ole tässä merkityksessä keskiluokkainen, koska paitsi että on täysin riippuvainen työnantajasta, palkka yksin ei tarjoa sellaista yhteiskunnallista toimijuutta mihin luokkajärjestelmä perustuu.
    Esimerkiksi köyhän, korkeakoulutetun yhdistystyöntekijän mielipidekirjoitus julkaistaan helposti suuressakin sanomalehdessä, ja voi johtaa toimittajien soittoihin hallituksen vastuuministerille. Paperityöntekijän mielipidekirjoitus jää helpommin julkaisematta, tai julkaisu ei johda jatkotoimenpiteisiin. Asiat muuttuvat jos hänellä on sosiaalista pääomaa esimerkiksi ay-liikkeen edustajana.
    Luokka-aseman ja tuloluokan sekoitus juontaa yksinkertaisemmalta ajalta, jolloin sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman korrelaatio rahalliseen pääomaan oli tarkempi. ↩︎
  5. Jane Austenin 1800-luvun alussa kirjoitetussa Mansfield Park -kirjassa päähenkilö Fanny Pricen perhe on niin köyhä, että tämä pitää lähettää sukulaisille kasvatettavaksi. Köyhyys näkyi esimerkiksi siinä, että heillä oli vain kaksi palvelijaa. ↩︎
  6. Tapa on yleistä esihistoriaan asti. Siirtyminen rahankäyttöön liittyi mm. verotuksen helpottamiseksi. Viimeistään viidennellä vuosisadalla eaa. kirjoitetussa Mooseksen viidennessä kirjassa (15:1-2), mainitaan että velat on annettava anteeksi seitsemän vuoden välein. Eli toisinsanoen: jos joku on jäänyt palveluiden jakamisessa jälkeen, niin tili nollataan. Köyhäinhuoltona tämä on tehokkaampaa ja ihmisarvoa paremmin ylläpitävää kuin toimeentulotuki. ↩︎
  7. Sosiologian professorini mainitsi luennolla saaneensa vastaansa ulkomailla kuolemanhiljaisen salin kerrottuaan Suomen onnistumisessa tämän tavoitteen edistämisessä. ↩︎
  8. Mikä ei estä meitä ihailemasta ydinperheen äitiä joka tekee kaiken kasvatuksen puolison tehdessä ylitöitä. ↩︎

Julkaistu

Monsieur Spade, ensimmäinen jakso

Spade on nukahtanut tuoliinsa.

Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.

Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.

Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.

Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.

Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.

Spade kipuilee auringon, lasten, ja täyden värimaailman kanssa.
Ranskaan saapunut Spade huomaa mitä paikalliset ajattelevat kielitaidottomista.

Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.

Spade valmistamassa ruuaksi kukkoa, joka on tapettu tämän silmien edessä kylän torilla.
Spaden auto on sopiva Ranskan hiekkateille ja kapeille kaduille.

Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.

Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.

Mustasukkainen aviomies ei pidä siitä kuinka tämän vaimo viihtyy Spaden seurassa.
Paikallisen iltaravintolan omistajat keskustelevat arjestaan.

Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.

Sam Spaden uusi lukaali on kaukana San Fransiscon toimistosta.

Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.

Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.

Jään innolla odottamaan jatkoa.

  1. Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎
Julkaistu

Hevospatsaiden jahtaus – ihmiskunnan suurin kirous

Päälle nelikymppisenä kuolleen prinssi Albertin (kuningatar Viktorian puolison) muistopatsas Lontoossa. Kuva Wiki Commonsista. Rajattu. Kuvan ottanut HJ Mitchell. CC BY 4.0

Aihe tuli mieleen nähdessäni (taas yhden) kesksutelun moottoritien suoristamista luonnonsuojelualueen kustannuksella. Keskustelua tiivisti kommentti, kuinka taas joku johtaja on runnonut visionsa lävitse kuuntelematta asiantuntijoita.

Tästä tuli mieleen, etten muista nähneeni suomeksi yhtään tekstiä tai keskustelua hevospatsaista. Arvatenkin niitä on, mutta tilaa on varmasti ainakin yhdelle lisää.

Mikä on hevospatsas?

Perinteisesti suuret kenraalit saavat jälkikäteen muistopatsaan, joissa usein on hevonen. Suomessa esimerkiksi lähes joka kaupungista löytyvä marsalkka Mannerheimin patsas. Nämä patsaat pyrkivät ainakin teoriassa esittämään ”kansakunnan kiitollisuutta”, ja ovat tarkoittamaton seuraus jostain muusta toiminnasta. 1

Samalla patsaat kuitenkin esittäytyvät tietyille ihmistyypeille ahneuden kohteena, onnistumisena saavuttaa jotain pysyvää. Heille (usein ikävän tapahtuman) symboliksi tarkoitettu patsas näyttäytyy päinvastoin henkilökohtaisena saavutuksena, tavoitteena johon pyrkiä.

Tämä ahneus näyttäytyy haluna saavuttaa jotain josta patsas (tai siihen rinnastettava muistomerkki) voidaan palkita, mutta voi yksinkertaisimmillaan olla myös sitä että saavutus jätetään tekemättä ja käytetään vaikkapa perittyjä pääomia vipuvartena patsaan tai muun maamerkin pystyttämiseen. Mieluiten tämä tehdään oman elinajan puitteissa, mutta hyvä usko siihen että kunnianosoitus pystytetään jälkikäteen kelpaa pinteessä myös.

Pienimillään hevospatsas voi siis olla melko tarpeeton kyltti näkyvällä paikalla, vaikka kuinka vaatimattomalla:

Vaatimaton hevospatsas lontoolaisessa alikulkutunnelissa. Kyltissä mainitaan tunnelin avanneen pormestarin nimi, sekä alikulkukomiteaa johtaneen henkilön nimi.
Pienen puiston vieressä oleva vaatimaton hevospatsas jossa kerrotaan puiston ostetun kolmen kunnanvaltuuston rahoilla. Alla avajaisia hallinnoinneen terveysministerin nimi isolla, ja tämän jälkeen kaikkien ostoon (teoriassa) osallistuneiden valtuuskunnan jäsenten nimet.

Näitä vaatimattomampia hevospatsaskylttejä löytyy paljon Britanniasta, jossa vuosisatoja jatkuneen korkean eriarvoisuuden vuoksi hallitsevilla luokilla (olivat nämä lordeja, politiikkoja, tai teollisuuspatruunoita) on ollut runsaasti aikaa rakennuttaa jokin patsas (tai siihen verrattava) omaksi kunniakseen, ja keskiluokka on sitten matkinut parhaansa mukaan.

Eräänlainen bommaus-tagi siis, mutta kalliimpi. Usein näitä yhdistää se, että toisissa yhteyksissä näitä voisi kutsua vandalismiksi:

Ihmiset ovat kaivertaneet nimikirjaimiaan Helsingin Lauttasaaren rantakallioihin jo useamman sukupolven ajan.
Tagi Malmössä. Kuva Wiki Commonsista. Rajattu. Kuvan otti Knucles. CC BY-SA 3.0

Jos kaikki heppapatsaat olisivat kylttejä alikuluissa tai patsaita liikennesaarekkeissa, niin tuskin olisin tätä viestiä kirjoittamassa. Tai ainakaan kutsunut sellaisen jahtaamista ”ihmiskunnan suurimmaksi kiroukseksi”. Ongelmana ei lopulta kuitenkaan ole itse monumentti, vaan mitä sen eteen ollaan oltu valmiita tekemään.

Karkea esimerkki hevospatsaiden jahtauksesta

Hevospatsas (sellaisena kuin se yllä määriteltiin) on siis tulos tapahtumasta joka on järjestetty hevospatsaan pystyttämisen perusteluksi, tai vaihtoehtoisesti pyrkimys ohittaa koko tapahtumaprosessi muilla pääomilla (rahaa, tai yhteiskunnallisen aseman ja kaveripiirin asemien hyväksikäytöllä) ja yksinkertaisesti päättää että nyt hevospatsas rakennetaan. Kummassakin tapauksessa kyse harvemmin on yleisestä edusta.

Kaikkein karkeimmillaan kyse voi olla vaikka Donald Trumpin pyrkimyksestä liittää Kanada ja Grönlanti Yhdysvaltoihin. Tämän tuloksena Trumpia voitaisiin pitää niin merkittävänä presidenttinä, että hänet voitaisiin kaivertaa muiden suurten presidenttien viereen Mt. Rushmoreen. Sittemmin Trump on ehdottanut, että kaiverrus voidaan tehdä vaikkei Yhdysvaltain alue kasvaisikaan. Hevospatsaiksi voidaan tulkita myös Trumpin pakonomainen tarve rakentaa mm. nimeään kantavia pilvenpiirtäjiä, ja halu päästä lehtien kansiin, muiden asioiden joukossa.

Mt. Rushmore. Kuva Wiki Commons. Rajattu. Kuvan ottanut Thomas Wolf. CC BY-SA 3.0

Mt. Rushmore on siinä mielessä hyvä esimerkki, että sen suunnittelija, Gutzon Borglum, oli valinnut suurtyöhönsä ne neljä presidenttiä, joiden katsoi parhaiden edustavan liittovaltion perustamista, laajentumista, kehittymistä, ja säilyttämistä.2 Patsaassa olevat presidentit eivät siis tienneet tällaisen patsaan olevan vaihtoehto, vaan heidän toimintaansa ohjasivat enemmänkin halu kehittää yhteiskuntaa.3 Trumpille taas yhteiskunnan muutos on itseisarvo: ei väliä onko muutos hyvä tai huono (tai kuinka moni tässä kuolee), kunhan kaivertajat pääsevät töihin.

Ihmiskunnan suurin kirous

Hevospatsaiden jahtauksen kauheus tuleekin siitä, ettei jahtaamista lähestulkoon koskaan tehdä omin voimin. Jos ihminen on tarpeeksi erityinen että tämä kykenee kampeamaan itsensä köyhyydestä rikkauksiin, kykenee tämä kyllä huolehtimaan omasta julkisuuskuvastaan kuolemansakin jälkeen, ilman että tarvitsee mitään suurempia selkääntaputuksia näkyvän patsaan muodossa.4

Sen sijaan ongelma tapahtuu, kun hevospatsasta jahtaava ihminen saavuttaa luottamusaseman jota kokee ettei ansaitse, samalla kun luottamusaseman hallinnoimille pääomille ei ole kunnollisia kontrolleja. Trumpin tapauksessa kyseessä oli (ja syyllistyn nyt kyökkipsykologiaan) ettei hänen alunperin kuulunut olla Trump-yhtiön perijä: siihen rooliin oli tarkoitettu Fred Trump Jr., joka oli kuitenkin kieltäytynyt ”kruunusta” ryhtyäkseen lentäjäksi (ja jäänyt näin perinnöttömäksi). Vastaavaa taustaa löytyy Helsingin Sanomia 1900-luvun lopulla omistaneella ja johtaneella Aatos Erkolla, jota isänsä piti mitättömänä. Yhtiön hallituksen johtajaksi päästyään (ja Kekkosen kuoltua) tämä pyrki käyttämään ”pohjoismaiden suurimman” sanomalehden vipua leikkiäkseen presidentintekijää (epäonnistui), kampanjoidakseen näkyvästi EU:n liittymisen puolesta, ja lopulta rakennutti kaksi kerrosta asemakaavaa suuremman rakennuksen Helsingin keskustaan ilman poikkeuslupia tai vastaväitteitä: hevospatsas jos mikä.

Yleisimmin hevospatsaan jahtaamisen näkyvimmiksi kandidaateiksi nousevat suuryritysten toimitusjohtajat tai muu johtokunta. Periaatteessa heidän työnjälkeään valvovat yhtiönhallitukset, mutta jos omistajataho laimenee liikaa tai muuten osoittaa rajatonta luottamusta johtokunnalle, voivat nämä alkaa keskittyä omaan etuunsa yrityksen edun kustannuksella, esimerkiksi yrittämällä ohjata osakekursseja oman palkintosopimuksensa kannalta edullisesti.5 Samalla yritykset polttavat merkittäviä pääomia johonkin joka ei koskaan voi olla yrityksen toiminnan kannalta menestyksekästä rahankäyttöä, ja pahimmillaan tuhoavat ympäriltään sitä kehikkoa, johon yrityksen olemassaolo perustuu.6

Kaikkein pikkumaisimmillaan hevospatsas on kuitenkin silloin, kun hevospatsasta ei edes ulkopuoliset tunnista hevospatsaaksi. Tällöin kyse voi olla vaikka yrityksen uudelleenbrändäyksestä, uudelleennimeämisestä (Postista Itellaksi), tai muuten yrityksen tekemästä projektista joka jättää selkeän maamerkin jälkeensä.

Kuten vaikka moottoritien suoristaminen luonnonsuojelualueelle.

  1. Käytännössä ne ovat myöhempien valtaapitävien tapa osoittaa että joku väkivallaksi muuttunut kiista oli ratkaistu pysyvästi. Patsas on tässä mielessä konfliktin hautakivi. Suomessa tätä tyyppiä esittää yleisesti hyväksyttävimmillään edellä mainitut marsalkka Mannerheimin patsaat; vähemmän onnistuneena taas ”valkoinen kenraali” Mannerheimin patsas Tampereella. ↩︎
  2. Sanomattakin on selvää, että koko projekti oli järjettömän imperialistinen, mutta tämä on (kuten sanonta kuuluu) toinen juttu. ↩︎
  3. Jälleen on toinen juttu voiko näitä yhteiskunnallisia tavoitteita pitää hyvinä. Washingtonia ja Jeffersonia kun mm. motivoi Britannian halu rajoittaa orjuutta, ja estää siirtokuntien laajeneminen paikallisväestön alueelle. Itsenäisyys tarkoitti orjuuden jatkumista, ja mahdollista rikkoa paikallisten kanssa tehtyjä sopimuksia. Lincoln puolestaan toki ”vapautti orjat”, mutta se meriitti jolla hän patsaaseen päätyi oli Yhdysvaltain keskushallinnon vallan sementöinti osavaltioihin nähden vuosikymmenien kipuilun jälkeen: tämä vetosi Borglumin imperialistiseen ajatusmaailmaan. ↩︎
  4. Esimerkiksi Emil Aaltonen aloitti suutarin kisällistä ja kuoli suomalaisen kenkä-, metalli- ja muoviteollisuuden perustajana, jättäen jälkeensä mm. nimeään kantavan taidemuseon ja tiedettä tukevan säätiön, puhumattakaan Tampereelle lahjoittamastaan kirjastorakennuksesta (jossa tällä on myös suhteellisen vaatimaton patsas). ↩︎
  5. Suomessa Soneran umts-kaupat ja agressiivinen Zed-palveluiden markkinointi on tästä kultaesimerkki: Suomen hallitus ja eduskunta eivät ymmärtäneet vastasyntyneestä mobiililiiketoiminnasta mitään, minkä lisäksi ajan tapaan kuului (ja kuuluu yhä) ettei hallitus käytä omistamissaan yhtiöissä ääntä. Tuloksena toimitusjohtaja Relander teki riskisijoituksia tiedossa että oma eläkekassa oli jo koossa, ja nyt oltiin maineen perässä. Vastaava tapahtui myöhemmin Nokian kanssa, jossa eläkerahastot ja piensijoittajat eivät ymmärtäneet toimitusjohtajan tavoitteita yrityksen kanssa. ↩︎
  6. Esimerkiksi AI:n panostamisen lähes kaikkien suurten tietotekniikkayritysten toimesta voi halutessaan nähdä eri toimitusjohtajien tavoitteena kilpailla samasta hevospatsaasta. Lähes minkään yrityksen pääliiketoimintaan AI ei kuulu, selkeää strategiaa AI:n saamiseksi voitolliseksi ei ole olemassa, AI:lle ei ole osoitettu kuin harvoja toimivia käyttökohteita. Samanaikaisesti yritykset polttavat tähän miljardeja, tuhoten samalla datakeskuksineen paitsi luontoa, niin yhteiskuntarakenteita. ↩︎

Julkaistu

Eugeniikka yhteiskunnan peilinä (eli mistä puhutaan kun hyvinvointivaltiota puretaan)

Yksi asioista joista pidän yhteiskunnallisessa ja historiallisissa keskusteluissa on tapa jolla termit muuttuvat, yleensä ympäripyöreistä kategorioista kohti tarkempia alakategorioita, kun syystä tai toisesta tapahtumat tai keskustelu on tehnyt tarkemman erottelun tärkeäksi (tämä ei tarkoita että eroa on, ainoastaan että joku haluaa puhua kuin sellainen olisi). Yksi yleisesti tunnettu esimerkki on kuinka propaganda (joka on sellaisenaan otettu italiasta, tarkoittaen ”levittää [tietoa]”) sai viime vuosisadan kuluessa pahantahtoisen alavireen, minkä vuoksi sitä on suomessa korvattu mm. ”tiedotteella”, ”ilmoituksella” ja ”mainoksella”. Esimerkiksi ”Suomen maitopropagandatoimiston” työtä jatkaa nykyään Ruokatieto Yhdistys ry [sic]. 1

Toisen kansainvälisen eugeniikka-kokouksen tunnus vuodelta 1921: kaikki tieteet yhdessä muodostavat eugeniikan: ihmisen mahdollisuuden ottaa ”evoluutiomme omiin käsiimme”. Huomaa genetiikan lisäksi ”antropologia”, ”historia”, ”psykologia”, ”maantiede”, ”laki”, ”tilastotiede”, ”politiikka”, ”uskonto”, ”sosiologia”, ”kirugia”, ”psykiatria”.

Vastaava termistön jakautuminen alakategorioihin koskee myös eugeniikkaa. Nykyhetkessä sana tarkoittaa lähinnä ihmisten aktiivista jalostamista, käyttäen apuna (teoriassa ja käytännössä) lapsilisien jyvittämistä eriyttävästi eri ihmisryhmille, sterilisaatioita, tai jopa tuhoamisleirejä. Ymmärrettävästi kukaan (joka ei ole kivenkova fasisti) ei halua tällaista sanaa liitettäväksi itseensä.

Glasgowin liikennemuseossa 2007 allekirjoittaneen ottama kuva kuorma-auton lavalle rakennetusta näytöskeittiöstä, jonka avulla avulla kansaa opetettiin mm. hygienistä ja terveellistä ruuanlaittoa.

Kun eugeniikka sanana aikoinaan keksittiin, tarkoitti se kuitenkin yleisemmin ihmiskunnan menestystekijöiden parantamista. Termin keksijä Francis Galton (Darwinin serkkupuoli, muuten) oli renenesanssimies ja lanseerasi myös mm. edelleen käytössä olevat kaksoistutkimukset, eli miten toisistaan erotetut geneettisesti identtiset kaksoset poikkesivat toisistaan aikuisiällä elämänvalintojen tuloksena (kaksoistutkimuksia käytetään edelleen laajasti psykologiassa).2

Kaksosten välisistä eroista teki Galton sitten johtopäätöksiä jonka mukaan ”ihmiskunnan kehitys” tarkoitti paitsi geneettisten ominaisuuksien, niin ihmiskunnan tapojen ja asuinpaikkojen kehitystä, eli sellaisia asioita kuin viemäröintijärjestelmien rakentaminen, puhdas vesi, rokotukset, hygieniakasvatus, koko kansan peruskoulutus, jne. Nyttemminhän tiedämme, että vaikkapa lapsuusiässä kärsitty nälkä vaikuttaa paitsi pituuskasvuun, niin lapsen älykkyyteen. Toisaalta monet taudit paitsi tappavat, myös jättävät terveysongelmia (esimerkiksi nyt suosioon palannut polio). Näinpä lasten elinolosuhteiden parantaminen (riittävä terveellinen ruoka, rokotukset, koulutukset, viemäri- ja sairaalajärjestelmä jne.) ovat tapoja parantaa väestön hyvinvointia.

Tämä Tom Littlen piirrustus ”mikseivät vanhempani antaneet minulle poliorokotetta” voitti aikanaan Pulizerin. Sen voi halutessaan nähdä eugenistisena propagandana.

Myös ihmisiin kohdistuvaa valintaa harjoitetaan Suomessakin edelleen: yksi aborttia puolustavista puheenvuoroista on väite, että naisten tulisi kyetä päättämään kykenevätkö he tarjoamaan lapsille hyvät kasvuolosuhteet.

Toisaalta abortteja tehdään myös ”lapsen edun” vuoksi: odottaville äideille tehdään testejä jotta keskenmenoon johtavat raskausajat voitaisiin huomata etukenossa, tai jotta ”rankan elämän” kohtaavat lapset voidaan tunnistaa ennenkuin nämä julistetaan ihmisiksi (down-ihmiset, autistit). Tällöin vanhemmilla on mahdollisuus päättää haluavatko olla vanhempina erilaiselle lapselle kuin sellaiselle, jota he etukäteen odottivat (tai siis, millaisia odotuksia yhteiskunta lapsiperheen elämästä tuottaa).

Tässä kohtaa lukija saattaa kokea tiettyä vastenmielisyyttä aihetta kohtaan, kenties miettien missä kohtaa ”rankka elämä” on lapsen vika, ja kuinka paljon kyse on siitä että yhä kireimmiksi muuttuvat yhteiskunnan tehokkuusvaikutukset käyvät vaikeaksi ensiksi vähemmistöille, ennenkuin alkavat vaikuttaa myös enemmistön hyvinvointiin. Painostetaanko odottavia abortteihin, jotta yhteiskunnan ei tarvitsisi mukautua neurovähemmistöihin esimerkiksi peruskouluopetuksessa tai työnhaussa? Ja jos homouteen altistava geeni pystyttäisiin löytämään, niin olisiko se mukana lapsivedestä otettavassa seulassa?

Tehdäkseni kysymyksiin liittyvän kaltevan pinnan selkeämmäksi, niin mainittakoon että down-syndrooma on hyväksyttävä syy monissa paikoissa, esimerkiksi Britanniassa, tehdä abortti aina synnytykseen asti. Siis senkin jälkeen, kun kehittyvä lapsi on virallisesti ihminen! Tästä siirtymä siihen että ”abortti” tehtäisiin synnytyksen jälkeen, on kovin pieni. Esimerkiksi Kanadassa on muutamia vuosia keskusteltu siitä mitä pitäisi ajatella avustetusta itsemurhasta tilanteissa, joissa yksilö valitsee itsemurhan koska ei saa yhteiskunnalta apua selviytymiseen (lääkkeitä, toimeentulotukoa, jne). Onko valinta todellakin vapaaehtoinen, jos vaihtoehtoja on vain yksi?

Saksan natsipuolueen julkaisema juliste, jossa kerrotaan että kehitysvammainen tulisi maksamaan elämänsä aikana kansantaloudelle 60 000 valtakunnanmarkkaa. ”Ne ovat sinunkin rahojasi!”

Uskoakseni lukija ymmärtää millaista kuvaa yritän tällä miniesseellä piirtää. Mainittakoon vielä, että tästä näkökulmasta eugeniikka ei ole pelkästään sitä millaisia lapsia yhteiskuntaan halutaan synnyttää, tai miten yhteiskuntaan osallistuvista ihmisistä pidetään huolta, vaan myös millaisia ihmisiä haluamme siiihen ottavan osaa. Tämä tarkoittaa paitsi vääränlaisten sulkemista ulos vaikkapa maahanmuuttokriteereillä esimerkiksi koulutuksen, uskonnon tai varallisuuden mukaan (nämähän ovat tunnetusti periytyviä ominaisuuksia), tai jo täällä olevien vääränlaisten rajaamista palveluiden ja oikeuksien ulkopuolelle (esimerkiksi määrittämällä alustatalouteen osallistuvat yrittäjiksi, vaikeuttamalla maassaololuvan ylläpitoa, tai kansalaisuuden saantia). Tähän luokkaan kuului myös Suomen valkoisten harjoittama kansalaisoikeuksien poisrajaus punaisilta (tai sellaisiksi epäillyiltä), kun kaikkea työvoimaa ei voinut suoraan ampua.

Sitten on lopuksi vielä ihmisten suora murhaaminen. Tästä ei liene syytä sanoa muuta kuin että Hitler tappoi paitsi juutalaisia, niin kommunisteja, transihmisiä, homoja, ja yleensäkin vääriin kansanryhmiin kuuluvia. Lukija muistanee, että sterilointeja ja vähemmistöjen murhia perusteltiin alkuvaiheessa nimenomaan kansantaloudellisilla syillä.

Näin nähtynä eugeniikan aseman yhteiskunnassa voi rajata kolmeen eri vaiheeseen tavalla, jotka voi jotenkin asetella myös lehdistömme suosimalle neliakselille:

  • yhteiskunnan ja sen palveluiden parantaminen kaikille
  • yhteiskunnan ja sen palveluiden rajaaminen eturyhmille (esim. kunnallinen terveydenhuolto, rajattu ja laajennettu työterveyshuolto; oikeus perustuslaissa mainittuun perusturvaan)
  • yhteiskunnan eturyhmiä palvelemattomien rajaus yhteiskunnan ulkopuolelle (maahantulon rajaus eturyhmiä palveleviin (”yhteiskunnalliset syyt”), ”väärien” ihmisten rajaus ”hyvien alueiden” ulkopuolelle3, kansalaisoikeuksien menetys, maastapoistamiset ja sen uhka)

Lopuksi väännän vielä tämän rautalangasta: kun puhutaan ettei Suomella ole varaa hyvinvointivaltioon, niin tarkoitetaan että perusoikeudet halutaan muuttaa etuoikeuksiksi. Tämä tarkoittaa tietenkin, että ihmiset jotka eivät käyttäydy ilman perusoikeuksia sopivan nöyrästi, pitää jotenkin saada yhteiskunnasta (julkisesta elämästä, tai kokonaan valtakunnasta) pois. Tämä on fasismia. Samalla oikeuksien muokkaus privileegioiksi on myös sisäryhmän hallintakeino omiaan kohtaan: erilaisia etuoikeuksia omaavat, mutta väärin käyttäytyvät voidaan aina myöhemmin rajata helposti osaksi ulkoryhmää. Wilhuff Tarkinia vapaasti lainaten: pelko pitää kansan aisoissa. Eli poissa yleisöosastokirjoituksista, mielenosoituksista, sosiaalisesta mediasta. Poissa sanomasta, että asiat voisivat olla muutenkin.

  1. Maitopropagandatoimiston töistä löytyy Helsingin yliopiston blogista mielenkiintoinen teksti kuvituskuvin muutaman vuoden takaa. Linkki. ↩︎
  2. Wikipedian mukaan Galton osasi viisivuotiaana muinaiskreikkaa, kehitti luonnontieteitä ja tilastotiedettä, sekä keksi matemaattisen korrelaation. Hän ei myöskään ollut kotona viihtyvää sorttia, vaan teki myös tutkimusmatkoja. Ennenkuin lukija innostuu tästä merkkihenkilöstä liikaa, todettakoon että hän näki afrikkalaiset ali-ihmisinä jotka tulisi korvata kiinalaisilla laajan kolonisaatioprojektin turvin. ↩︎
  3. Esimerkiksi Kokoomuksen vuosia jatkunut halu poistaa kaupungin asunnot keskusta-alueilta; perussuomalaisten suoraan sanottu halu siirtää vähäosaiset ”huonoihin” kaupunginosiin samalla kun kritisoivat sitä kuinka tämä kehitys luo ”no-go -zoneja”, jotka voidaan estää vain poistamalla ihmisiä maasta.. ↩︎

Julkaistu

Mainonnan hinta yhteiskunnalle

Huomasin ulkoillessani että Clear Channel on aloittanut jälleen ”ulkomainonta tukee yhteiskuntaa” -kampanjansa (jonka oletan jotenkin korreloivan myymättömien mainospaikkojen kanssa):

Valokuva Ulkomainonta tukee yhteiskuntaa -kampanjasta syksyllä 2024. Uusi kampanja on tismalleen sama, mikä vahvistaa epäilystä että tätä käytetään paikkaamaan vähäistä mainostajien kiinnostusta.

Ajattelin sanoa tästä muutaman sanan, lähinnä vastaväitteenä. Minulla on tästä aiheesta useampikin pidempi teksti luonnoksissa keskeneräisinä, mutta kuten sanotaan: täydellisyys on valmiin pahin vihollinen. Tässä mielessä puran tähän muutaman keskeisen asian jotka typistyy siihen että Clear Channelin kampanja on propagandaa sanan yleisimmissä merkityksessä.

Mainonta tyydyttyneillä markkinoilla perustuu aina uusien tarpeiden luomiseen, yleensä suhteessa muihin ihmisiin.1 Tarpeiden tuottaminen taas siinä mielessä ikävää, että laumaeläimenä ihminen on hyvin tietoinen ympärillä olevien ihmisten toiminnasta. Kun mainonta esittelee uusia tarpeita, se mekanismi jolla mainonta pelaa on ahdistus ulkopuolelle jäämisestä, eli kuolemanpelko.

Toisekseen mainonta perustuu näkyvyyteen. Tai tarkemmin: näkyvyyden viemiseen joltakin muulta. Esimerkkejä joita itselleni tulee mieleen ilman suurempaa mietintä on vaikkapa kauppakeskus jonka karttaa on vaikea löytää, tai bensa-asema jonka mainospylväässä hinnat vuorottelevat mainoslauseiden kanssa.2 Toisaalta jälkikäteen kaupunkikuvaan liitetyt mainokset peittävät konkreettisesti arkkitehtuuria sellaisena kuin se on suunniteltu, ja voivat myös vaikeuttaa tai jopa vaarantaa alueella liikkumista (valomainokset pimeällä kaupunkikuvassa ja teiden varsilla), tai jopa asumista ja luonnon kiertokulkua (valosaaste lyhentää ympäristössä asuvien elinikää). Tämä onkin ymmärrettävää: yksinäinen mainos kiinnittää huomiota vaikka olisikin vaatimaton: kaksi mainosta kilpailee huomiosta ja vaatii enemmän suunnittelua. Täysin vapaassa mainostilassa mainokset kilpailevat huomiosta paitsi toistensa kanssa, niin kaiken muun kanssa mitä tilasta löytyy. Muutoksen nopeutta havainnollistavat seuraavat Kompassiaukiota esittävät kuvat, joiden välillä on yhteensä vain noin 20 vuotta:

Helsingin Kompassiaukio 1990-luvun lopussa.
Helsingin Kompassiaukio 2015. Kuvassa ei näy toista mainoslakanaa joka estää vastapuolella olevasta portaikosta näkyvyyden aikataululle. Kulkija ei siis tiedä tulisiko hänen kiirehtiä.
Helsingin Kompassiaukio 2020. Uusi metrolinja on johtanut uuteen tauluun, mutta samalla näkyvä kello on korvattu valtavalla mainostaululla.

Verkkosivulla taas mainonta on vieläkin ahdistavampaa: paitsi että mainokset moninkertaistavat sivustojen koot ja tekevät niistä raskaita käyttää (pakottaen lukijan ostamaan kalliimman verkkoyhteyden ja yhä uusia päätelaitteita)3, niin mainosten perustehtävään kuuluva huomionhaku on käänteisesti harhauttamista siitä sisällöstä, jonka vuoksi sivustolle on saavuttu. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa ”perinteisellä” sivustolla itsestään käynnistyviä, ääntä pitäviä mainosvideoita, mainoksia jotka halkaisevat uutisartikkelin kahtia koko sivun pituudelta, tai artikkelin sivuun pultattua liikkuvaa kuvaa joka aiheuttaa tietylle väestöryhmälle epilepsiakohtauksia.

Tämä myös tarkoittaa että mainonnan ehtojen mukaan rakennettu sivusto on erilainen kuin tiedonjakamista varten tehty. Monella tavalla Instagrammin tai TikTokin tuomiorullaus on mitä parhaiten mainontaan sopiva media, voihan mainoksia liittää väliin saumattomasti ilman että käyttäjä kokee käyttökokemuksena keskeytyvän, kuten käy esimerkiksi television mainoskatkojen aikana, tai verkkosivun laittaen koko sivun mainoksen, joka pitää erikseen sukea ennen sisältöön pääsemistä.

Koska tarkoitus on pitää tämä teksti lyhyenä (ja yhdellä istumalla kirjoitettuna) päätän tämän vielä pohdinnalla että onko tämä käytettävyyden heikentäminen, ympäristön pilaus, ja yleinen ahdistuksen kasvatus järkevää edes lyhyellä aikavälillä: ei. Ensinnäkin mainonnassa liikkuva raha on yllättävän vähän verrattuna siihen vahinkoon mitä ne tuottavat: mitä enemmän mainosta voi kohdistaa, sitä enemmän sillä on arvoa (ja näin Facebookin mainokset ovat kalliimmasta päästä, mistä huolimatta yhden mainoksen näyttökerta maksaa 12€/1000 näyttökertaa, eli 1,2 senttiä näyttö). Samalla matala hinta kertoo siitä kuinka paljon mainonnalla nähdään arvoa myynnin lisääjänä: ei sekään summa ole kummoinen. Tuhat mainosta vaikkapa Coca-Colan juomisesta tarkoittaisi, että Sinebrychoff on saanut myytyä neljä pulloa kolaa (yksikköhinta 3€/kpl riippumatta pullon koosta) näyttämällä mainoksen tuhannelle ihmiselle. Jos tuotteen arvo on korkeampi, näyttökertoja per myynti on enemmän.

Matala hinta suurelle näkyvyydelle.

  1. Tyydyttämättömillä markkinointi on pitkälti ”täältä sitä nyt saisi” -tyylisiä ilmoituksia. Esimerkiksi ”pitsa ja kola, yhteensä 7€”. Tyydyttyneillä markkinoilla myydään mielikuvia, vertaa vaikkapa Pepsin ja Coca-Colan mainokset, joissa myydään elämäntyyliä, ei niinkään sokerijuomaa. ↩︎
  2. Kohtasin tämän idiotismin Kolmikulman ABC:llä. Kahdella ohiajolla en saanut pelkääjänpaikalta selvää E95:n hinnasta. ↩︎
  3. Aiheen ohi mainittakoon että noin vuonna 2005 Facebookin sivulaidassa oli popcorn-konetta mainostava, flashilla toteutettu banneri, jossa popcorn lenteli laitteesta animoituna kohti katsojaa. Tallensin sen kovalevylle ja vielä viisi vuotta myöhemmin katsoessani sitä silloin-upouudella koneella muuten tyhjässä selainikkunassa, tietokoneen prosessori ei pysynyt mainoksen vaatimusten perässä. ↩︎

iltalehti.fi

Julkaistu

Puoluekentät ja poliittiset nelikentät

Vaalikoneista on sanottu paljon: paitsi yleisesti, niin menossa olevien kunta-/hyvinvointialuevaalien kohdalla erityisesti Iltalehden/Alman koneesta. Ohessa pari ajatusta sanotusta, siinä toivossa että tässä on jollekin uutta:

Vaalikoneilla on kolme tehtävää, joista ilmeisin on auttaa äänestäjää löytämään sopiva ehdokas. Kaksi vähemmän ilmeisintä on testata ehdokkaan kykyä tasapainotella poliittisten kysymysten vaihtoehtojen vaikutukset, sekä tarkistaa ehdokkaan tietämystä äänestäjille tärkeistä asioista.

Aika ennen vaalikoneita

Kuntavaalit periytyvät ajalta jolloin kuntalaiset tunsivat toisensa enemmän-tai-vähemmän hyvin: ilman autoja kun asuinalueet, työssäkäyntialueet, ja kaupat kun olivat toisiaan liki: kaikki tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Ihmiset kävivät samoissa työpaikoissa (tehtaat, maatilat), ostivat ruokaa samoista kaupoista1, kävivät samoissa vapaaehtoistöissä, harrastuksissa2, ja kirkossa3. Tämä tarkoitti että käsitys ehdokkaiden yleisestä kyvykkyydestä hoitaa yhteisiä asioita oli hyvin selvillä vähintään toisen käden tietojen kautta. Tämä vastasi vaalikoneen ilmeisimpään tehtävään: pätevän ehdokkaan löytäminen.

Kaksi seuraavaa kriteeriä saattavat olla nykylukijalle vaikeampia hahmottaa. Koska koulutus/ammatti korreloi vahvasti puoluekannan ja harrastustoiminnan kanssa (ja näin kiinnostuksenkohteiden), oli luonnollista että samat verkostot pyörittivät myös maakuntalehtitoimintaa. Uusi Suomi oli kokoomuksen äänenkannattaja pk-seudulla, Aamulehti taas Pirkanmaalla. (Uuden Suomen toimitus oli samassa osoitteessa Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kanssa!) Tämä tarkoitti että lehdet pyrkivät vastaamaan tilaajilleen tärkeisiin asioihin, ja ottamaan niihin tarvittaessa näkökulman joka vastasi lukijoidensa maailmankuvaa. Esimerkiksi lakkoihin saatettiin ottaa monisanaisemmin työntekijöiden (miksi lakkoon on ryhdytty, onko ammattiyhdistyksellä millainen sotakassa jatkaa lakkoa, pysyvätkö työntekijät yhteisessä rintamassa) tai omistajien (vaikutus osinkoihin) kanta.

1990-luvun alussa moni lehti lopetti, ja jäljellejääneet ryhtyivät poliittisesti sitoutumattomiksi, tarkoittaen ettei niiden näkemykset oltu sidottu puoluetoimintaan. Tämä ei tarkoita samaa kuin että ne olisivat puolueettomia: lehdet enemmän-tai-vähemmän suoraan kannattavat tiettyä arvomaailmaa, joka näkyy siinä kuinka ne maailmaa tulkitsevat. Historiaallisesti Helsingin Sanomat kampanjoi näkyvästi ja pitkään 1990-luvulla EU-jäsenyyden puolesta, ja yleisesti ottaa talouspolitiikassa mielellään oikeistopuolueita lähellä olevia näkemyksiä.

Toisaalta taas (antaakseni helpon nykypäivän esimerkin) Aamulehden viikkoliitteessä on ”Liikennetohtori” -palsta, jota ylläpitää autokouluyrittäjä ja perussuomalaisten kuntavaltuutettu, Arto Grönroos. Grönroosia käytetään yleisesti myös liikennepolitiikan ja liikenneonnettomuuksien asiantuntijana. Niinpä lehden tapa käsitellä liikenteen ongelmia pyörii väistämättä akselilla autokaistojen lisäys ja pyöräilyn vaikeuttaminen, näkemykset jotka Tampereella keskittyvät yleisesti oikeistopuolueisiin. (Selkeyden vuoksi: liikennekysymyksistä olisi mahdollista saada Tampereen yliopistolta myös tohtorintutkinto. Grönroos on koulutukseltaan ylioppilas.)

Vaalikoneiden hyödyt

Kun paikallisyhteisöt ovat nyt erinäisistä syistä hajonneet, eivät kuntalaiset kykene valitsemaan ehdokastaan sen perusteella miten hyvin hänet tuntevat. Myöskään lehdistö ei pyri tasapuolisuuteen samalla tavalla kuin silloin, kun lähes jokaisesta kylästä löytyi vähintään muutama aatteelisesti erimielinen toimitus. Niinpä 2000-luvun alussa lähes ainoa tapa saavuttaa kaikki äänestäjät oli vaalimainonta, joka puolestaan suosii ehdokkaita joilla on suuremmat vaalikirstut. Suurimmat vaalibudjetit taas ovat tietenkin niillä, joilla on rahaa omasta takaa tai tehtyjen vaalilupausten kautta saatuja lahjoituksia. Nämä lahjoitukset eivät korreloi puoluekannan kanssa tasapainosesti, vaan ”varmasti läpimenevien” ehdokkaiden vaalikassojen erot voivat olla kolme tai neljäkin kokoluokkaa eroavia: käytännössä tämä tarkoittaa että kun vasemmistopolitiikko käyttää koko vaalibudjetin esitteisiin, voi oikeistopolitiikolla olla varaa lehti-, internet-, ja TV-mainoksiin. Äänestäjä voi myös antaa kuluttajana opittujen signaalien johtaa ajatteluaan ja miettiä, että kalliit ja hienosti taitetut mainokset korreloivat tuotteen laadukkuuden kanssa. Näin ei tietenkään ole asianlaita: lopulta kuntavaltuustoon astelee aina joku politiikkaa harrastuksena tekevä. Eräs aihetta tilastojen kautta tutkiva blogipostaus löytyy täältä. Halutessaan lukija voi pohtia millaisia yhteyksiä tällä on kuntavaalien aiempaan järjestystapaan (1920-luvulle), jolloin nykyisen yksi-asukas-yksi-ääni -vaalitavan sijaan äänimäärä perustui maksettuihin veroihin.

Samalla vaalimainonta on johtanut puolueiden muuttumiseksi osittain brändeiksi, tuotteiksi: tärkeää ei ole niinkään mitä puolueet edustavat tai kuinka hyvin ehdokkaat arvoja edustavat, vaan mitä äänestäjä kokee äänestäessään tiettyä puoluetta.4 Vaalikoneiden kohdalla tiedettävästi toimitukset ovat saaneet moitteita kun heille on tarjottu ”väärää” puoluetta.5

Kaiken tämän keskellä vaalikoneet siis tarjoavat edes yhden areenan, jossa kaikilla ehdokkailla on sama mahdollisuus tulla kuulluksi.

Vaalikoneiden haitat

Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä. Optimaalisesti vaalikoneet tuovat esille vaaleissa esillä olevia kiistakysymyksiä tavalla, joihin toimittajat olettavat äänestäjien äänien jakautuvan jotakuinkin tasan (kysymys johon kaikki vastaavat samalla tavalla, on hyödytön). Vaalikoneet eivät kuitenkaan ole täydellisiä, ja epäkohdat keskittyvät Suomessa oman kokemuksen perusteella jotakuinkin seuraavasti (lista ei ole täydellinen):

  • Mitä toimitus näkee tärkeäksi. Vaalikoneet saattavat jättää jollekin puolueelle tärkeän aiheen kokonaan tai osittain koneen ulkopuolelle, tai päinvastoin nostaa keskusteluun asioita joita puolueet eivät ole nostaneet merkittäviksi. Pahimmillaan vaalikonekysymys käsittelee asiaa, jonka vain toimitus itse on huomioinut.6
    • Miten toimitus esittelee tärkeäksi näkemänsä asian. Esimerkiksi Iltalehti on asettanut hyvinvointivaltion ja puolustusmenot toistensa vastakohdiksi (retoriikka on napattu Yhdysvalloista, joissa sikäläistä hyvinvointivaltion puutetta on perusteltu puolustusmenoilla), vaikka vaihtoehtona olisi esimerkiksi verojen nosto, verokannan laajennus (tutkitusti veropohja on hapertunut), kutsuntojen laajennus ja asevelvollisuuden siirto kouluttautumisen jälkeen suoritettavaksi, puolustusliittojen syvennys, tai jopa Venäjän vasalliksi ryhtyminen.
    • Toimituksen vaalikonekysymykset eivät välttämättä ole kirjoitettu äänestäjää vaan lehteä varten. Vaalikoneen kysymysten perusteluista voi helposti kirjoittaa uutisia, tai jopa lööppejä.
    • Miten toimitus arvouttaa tärkeäksi näkemänsä asian.7
  • Mistä toimitus tulkitsee poliittisen keskustelun kertovan.
    • Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” -kysymyksen voi tulkita myös sitä kautta ettei suurten ikäluokkien arvomaailmaa nähdä enää annettuna (ymmärrettävää: sukupolvilla kun yleensä on erilaiset arvomaailmat). Kysymys ei siis ole siitä ettei ”mitään” saa enää sanoa, vaan ettei samoja asioita saa sanoa kuin 50 vuotta sitten, jolloin esimerkiksi SKDL:n myöhempi puheenjohtaja Ele Alenius ei kyennyt edistymään tutkimusuralla suht-maltillisten vasemmistolaisten mielipiteidensä kautta. Toisaalta on yleisesti tunnustettu tosiasia, ettei sisällissodasta saanut tehdä kriittistä historiaallista tutkimusta ennen 2010-lukua.
  • Miten poliittisen nelikentän akselit on määritelty, ja miten eri kysymykset sille on sijoitettu.
    • Mitä tarkoittaa ”vasemmisto”, mitä ”oikeisto”; mitä ”konservatiivi”, mitä ”liberaali”?8
    • Miten eri kysymysten vaikutus nelikenttään vaikuttaa (esimerkiksi mistä kertoo ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”kouluissa pitäisi tukeutua kristillisiin arvoihin”)? Kysymys ei ole pelkästään siitä onko jokin vastaus ”vasemmistolainen” tai ”liberaali”, vaan myös siitä KUINKA liberaali se on. Kuinka paljon oikeistolaisempi mielipide ”kannatan fasisista vallankumousta” on kuin kuin ”peruskoulusta voi aina säästää lisää”?
    • Edustaako vaalikoneen kysymykset kunnassa merkittäviä poliittisia kriisikysymyksiä (paikallislehden konetta lukuunottamatta: yleensä ei).
Allekirjoittanut Yleisradion vaalikoneen nelikentässä. Voiko tuloksesta päätellä että kirjoittaja on äärivasemmistolainen liberaali? (Ei: minusta vasemmalle tai alas voi olla vaikka kuinka paljon mielipiteitä, mutta toimittaja ei pidä niitä erottelemisen arvoisena.)

Vielä vähän lisää poliittista nelikentistä

Edellisen kappaleen kysymyksestä kuinka paljon oikeistolaisempi on näkemys fasistisen vallankumouksen kannattamisesta kuin peruskoulurahoituksen leikkauksesta saattaa johdatella lukijan pohtimaan, onko oheisessa Yleisradion tekemässä nelikentässä (linkki) ero Vasemmistoliiton, SDP:n, ja Keskustan välillä olisi jotakuinkin sama. Voidaanko esimerkiksi sanoa että Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien näkemykset ”poliittisesta keskustasta” eroavat jotakuinkin yhtä paljon? Tai että RKP on näkemyksiltään jotakuinkin yhtä kaukana Perussuomalaista kuin Vasemmistoliitosta?

Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin on ”ei”. Nelikenttä mittaa vain ja ainoastaan vastauksia esitettyihin kysymyksiin: jos kysymykset olisivat olleet erilaisia, olisivat puolueet eri paikoissa; jos toimittaja arvaa samojen kysymysten vastausten sijainnit nelikentällä toisin (tai antaa niille eri plus/miinus -arvot, mikä on todennäköisempää) niin puolueiden suhteelliset etäisyydet toisiinsa toisin. Vertaa oheista Iltalehden arvokarttaa (linkki alkuperäiseen) ja Yleisradion karttoja toisiinsa:

Iltalehden vaalikoneen kuntavaalien 2025 puolueiden sijainnit.
Yleisradion kuntavaalikone 2025 -vastausten perusteella tehdyt puolueiden sijainnit.

Voimme havaita että RKP on Iltalehden kyselyssä huomattavasti lähempänä poliittista keskustaa molemmilla akseleilla kuin se on Yleisradion vastaavassa; Yleisradion koneessa sosialistisen Vasemmistoliiton ja sosiaaliliberaalin Vihreiden välillä on merkittävästi enemmän eroa kuin kuin Iltalehden mukaan, jne.

Näinpä jos nelikenttä on kartta, se on sellainen jollaisia tehtiin ennen kolmiomittauksen yleistymistä. Siitä voi päätellä mihin suuntaan voi lähteä kävelemään ja mitä maamerkkejä etsiä, muttei sitä onko Viipuri Turun pohjois- vai etelä-puolella, tai pystyykö pohjanmaalta purjehtimaan jokia pitkin Helsinkiin, tai onko Hardwick (Hetlãd) todellakin Uudenmaan kokoisella saarella.9

Pohjoismaiden kartta vuodelta 1544.

Lopuksi

Kaikista puutteistaan huolimatta vaalikoneista on kuitenkin hyötyä, samalla tavalla kuin keskiaikaisesta kartasta. Äänestäjän tulisi kuitenkin muistaa että kaikki koneen vastaukset ovat yksinkertaistuksia todellisuudesta, ja kertovat vähintään yhtä paljon koneen tehneistä ihmisistä kuin niihin vastanneista (vartti)politiikoista.

Lopuksi vielä muutamia omia vastauksiani vaalikoneissa:

”Keskustelu siitä, että tyttöjä ei saa kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, vain sekoittaa lasten päät.”
”Kristillisen kulttuuriperintömme pitää näkyä kouluissa nykyistä enemmän.”
”Mitään ei saa enää sanoa.”
”Afrikan tähti -peli kuuluu päiväkoteihin ja esikouluihin.”
”Tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioittaminen ovat tärkeimmät arvot, jotka lapsen tulee oppia.”
  1. 1990-luvulle asti oli yleistä, että kanta-asiakkuus valittiin työn ja poliittisen viitekehyksen kautta. Karkeasti rajaten: työväestö kävi E-ryhmän kaupoissa, maaseudulta kotoisin olevat S-ryhmän kaupoissa, toimihenkilöt K-ryhmällä. Parempiosaiset Stockmannin omistamassa Sestossa. Jako alkoi kadota 1990-luvun alussa, kun mm. E-ryhmä joutui pankkikriisissä vaikeuksiin. Tuloksena E-ryhmän suurin jäsen (Elanto) siirtyi osaksi S-ryhmää, ja loput myytiin seuraavan päälle 10 vuoden aikana muille toimijoille (viimeisenä Valintatalo ja Siwa 2016). ↩︎
  2. Vasemmalla puoluekanta korreloi edelleen voimakkaasti ammattiyhdistysliikkeen kanssa, joka järjestää myös harrastetoimintaa. Oikealla asiayhteys ei ole aivan yhtä suora, mutta Kokoomuksen lähiyhteisöihin kuuluu edelleen mm. ”kansallisia arvoja” edistävät suomalaiset klubit (sanottaakoon että nämä arvot on erikseen määritelty oikeistolaisiksi; lisäksi klubit eivät ota naisia jäseniksi). Keskusta taas on tunnettu puoluetta lähellä olevasta yhdistystoiminnasta, jossa eri toimijoiden rahat ovat monesti menneet sekaisin (mm. Nuorisosäätiöön liittyvät kohut). ↩︎
  3. Kirkot olivat jumalanpalvelusten ohessa myös tärkeitä tapoja välittää tietoa: pappien tehtäviin kuului kuuluttaa uutiset. Se mitä pappi ei sanonut kirkon sisällä, joku tiedossa oleva kyllä otti puheeksi oven edessä. Siksipä paikalle tuntiin usein tunti-pari ennen jumalanpalveluksen alkua tapaamaan ihmisiä. Tapaan kuului usein myös muutaman oluen juonti. Vertaa Albert Edefeltin maalaukseen. ↩︎
  4. Vertaa kolajuomat. Coca-Cola markkinoi itseään perinteisten arvojen edustajana: sen mainoksissa esiintyy toistuvasti paitsi joulupukki, niin ystävät ja yhteiset ateriat, niin myös sellaiset ”pehmeät” arvot kuin maailmanrauhan toivominen. Toisaalta Pepsi on asemoinut itsensä nuorekkaaksi ja hieman kapinalliseksi valinnaksi: sen mainoksissa on esimerkiksi menestyviä jalkapallotähtiä. Lopulta kyse on kuitenkin vain sokerivesistä, joita harva erottaa toisistaan. Valitsemalla juoman kuluttaja ei valitse vain juomaa, vaan tietyn elämäntavan ja identiteetin. ↩︎
  5. Tästä voi päätellä että valituksen tekevä äänestäjä ei paitsi ymmärrä suomalaista puoluevaalitapaa, niin miksi ehdokas on halunnut edustaa juuri tiettyä puoluetta. ↩︎
  6. Esimerkiksi ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”saako Afrikan tähteä pelata päiväkodissa” kertoo enemmän Iltalehden lööpeistä kuin suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä. Kumpikaan näistä aiheista ei edes kuulu kuntavaltuutettujen valtaan. ↩︎
  7. Jonni Lehtirannan (vihreiden ehdokas) arvostettava, ja aikaa vienyt, analyysi (linkki) Iltalehden koneen kysymysten muotoilusta ja vaikutuksesta nelikenttään on lukemisen arvoinen. ↩︎
  8. Konservatiivisuus (ts. perinteet ja hidas muutos) muuttuu riippuen siitä halutaanko takaisin 1900-luvun alkuun (kuten Teemu Keskisarja on useasti julkisesti halunnut) tai 1950-luvulle (kristillisdemokraatit); toisaalta liberalismista on useita tulkintoja riippuen siitä rajoitetaanko se vain talousjärjestelmään, vai myös tasa-arvoon ja seksuaalisiin oikeuksiin. Ja jos konservatiivisuus/liberaalisuus kertoo kaiken tämän, mitä vasemmisto/oikeisto sitten tarkoittaa? Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että parempi parivaljakko olisi tasa-arvo vs. erioikeudet; vahva vs. heikko valtio. ↩︎
  9. Todellisuudessa Shetland on hieman Ahvenanmaata suurempi, joskin muodoltaan ”pidempi ja kapeampi”. ↩︎

Julkaistu

Poika Vesanto ja Veli Giovanni: Kapteeni ja Ville

Runsas kymmenen vuotta sitten Ville Hänninen teki ympäri Suomea kiertäneen standi-näyttelyn suomalaisen kuvituksen yhdestä uraanuurtajasta, Poika Vesannosta (linkki Wikipediaan), josta näköjään (huomasin juuri) oli laatinut myös SKS:n Kansallisgalleriaan henkilöhistorian. Vesannon kuvituksia voi vilkaista vaikka tästä Seuran artikkelista, jonka lähteenä on käytetty Hännisen tutkimuksia: linkki.

Luulen myös että Hänninen piti Vesannosta luennon jonka olisin nähnyt, mutta mitään selkeämpiä muistikuvia minulla ei aiheesta ole. (On myös mahdollista että luin hänen tekemiään facebook-päivityksiä, tai kuuntelin selityksiä illanistujaisissa.)

Joka tapauksessa, Poika Vesanto nimenä jäi mieleen, samoin eräs hänen sarjakuvansa: Suomen kuvalehden ”Ajanvietesivulla” julkaistu Kapteeni ja Ville. Sarjakuvasta näkemäni esimerkit vaikuttivat korkealaatuiselta, ja harmitti kun merkittävä työ oli jäänyt ajan aaltojen alle.

Rajaus Kapteenista ja Villestä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).

Kun aivan viime aikoina keksin että voisin hakea noita samaisia sarjakuvia Finnan sanomalehtiarkistosta (linkki edelliseen), olin innoissani. Melko nopealla tahdilla etsin Kapteenista ja Villestä esimerkkejä kevään 1934 lehdistä, jotka nyt alla.1

LISÄTIEDOT: Kapteeni ja Ville -stripit Suomen kuvalehden numeroista 28.4. – 16.6.1934. Klikkaa auki. Samalla metodilla myös kuvat suuremmaksi.
Suomen kuvalehti 28.4.1934
Suomen kuvalehti 5.5.1934
Suomen kuvalehti 12.5.1934
Suomen kuvalehti 19.5.1934
Suomen kuvalehti 26.5.1934
Suomen kuvalehti 2.6.1934
Suomen kuvalehti 9.6.1934
Suomen kuvalehti 16.6.1934

Epäilemättä piirrostyö on melkoisen laadukasta, jopa kansainvälisessä vertailussa. Samalla lienee ilmiselvää etteivät itse jutut ole kovin korkeatasoisia: sarjakuvissa ei ole juuri mitään yllättävää, vaan enemmänkin ne ovat lievästi huvittavia kohtauksia arjesta ilman suurempia odotusten ylityksiä tai rikkomisia, minkä itse yhdistän onnistuneeseen huumoriin.2

Sarjakuvan käsikirjoituksista voi kiittää ”Ajanvietesivun” toimittajan, nimimerkki Veli Giovannin (eli Hillari Viherjuuren; linkki Wikipediaan) huumoria, joka ei ainakaan itselleni oikein ole esimerkkien perusteella iskenyt. Voi olla että hän oli ajalleen ”tarpeeksi hyvä” (ts. lukijat eivät tienneet paremmasta), tai vaihtoehtoisesti sukupolvien saatossa huumorintaju on tässä suhteessa muuttunut, mikä ei ole täysin mahdotonta (olen liennyt tätä aiemmin).

Giovanni toimitti Ajanvietesivua Suomen kuvalehdessä käytännössä koko aikuisikänsä, aina kuolemaansa saakka. Sivu sisälsi ensin kaikenlaisia kaskuja ja arvoituksia, mutta myös ulkomaalaisista lehdistä napattuja pilakuvia tai muita sarjakuvia. Omalta osaltaan ne tekivät Suomen kuvalehdestä sellaisen koko perheen lehden, jollaisena sen nykyistä versiota on vaikea pitää (lehden kanssa koko ikäni eläneenä voin kertoa olleeni täysikasvuinen ennenkuin sen sisältö alkoi kiinnostaa vähäisimmissäkään määrin). Omaa kertomustaan kirjoitustyylinsä suosiosta (sitä kun on helpompi mitata kuin laatua) kertoo kuitenkin hänen merkittävä kirjakauppatuotantonsa Ajanvietesivun lisäksi: uusia teoksia kaskuista ja sarjakuvista tuli vähintään yksi vuodessa.

LISÄTIEDOT: Esimerkkejä Veli Giovannin Ajanvietesivuista.

Ajanvietesivu 4.12.1920. Huomaa itse sivun kuvitukset, jotka lienevät ulkomaalaista alkuperää.
Suomen kuvalehden Ajanvietesivu 29.11.1930. Huomaa tekstin väheneminen kymmenen vuoden takaiseen nähden, ulkomaalaisen pilakuvan uudelleenkäyttö lisäämällä siihen valokuvaaja (sen liittämiseksi pidempään jatkuneeseen, kokonaan kotimaassa piirrettyyn sarjaan), sekä kotimaisen piirtäjän tekemä sorminukke, jota samalla käytetään lukijan kehottamiseen (lehden uudelleentilaamiseen). Lehden koko on myös kasvanut (mikä ei liene kuvasuhdetta katsoessa selvää).
Giovannin ”Hauskaa tiedettä ja ajanvietettä” -sivun selitys sarjakuvista Otava-lehdessä 1.8.1920.

Aikanaan sivu sai viereensä ”lisäsivun”, jolle alettiin myös tekemään sarjakuvia (Kapteeni ja Ville oli näistä yksi). Nämä, kuten muutkin Ajanvietesivun sarjakuvat, olivat Givannin käsialaa:

Rajaus Pekka ja Ville -stripistä. Täysi kuva oheisen Lisätiedot -linkin alla (vasemmalla).

En viitsi kirjoittaa Giovannista enempää, kun menee helposti vain Wikipedian referoinniksi. Varmaa kuitenkin on, että sarjakuvia tuli käsikirjoitettua ainakin otsikkotasolla sellainen määrä, ettei siihen ole kovin moni Suomessa myöhemmin ehtinyt. Samalla yksittäisen yhteistyötason puutteessa hänen nimensä lienee ollut kuvittajapiireissä hyvin tunnettu muutenkin kuin ”lehdestä tuttuna”.

LISÄTIEDOT: Muutamia esimerkkejä muista Giovannin käsikirjoittamista sarjakuvista vuosilta 1930 – 1942.
Suomen kuvalehti 29.11.1930. Lehden koko muuttui, ja täten myös siinä esiintyvä sarjakuva. Kuvittaja Tawitz ja käsikirjoittaja Giovanni keskustelevat kuinka muutos tulisi toteuttaa. Kyseessä siis metasarjakuva: sarjakuva sarjakuvasta!
Suomen kuvalehti 6.1.1934. Herra Kerhosesta on julkaistu myös albumi, josta uudelleenpainos 2011.
Suomen kuvalehti 29.11.1942. Asiaa tarkemmin tutkimatta voisi ajatella Pekan ja Villen olleen jatkoa lehden aiemmin julkaisemalle Kapteenille ja Villelle.

Kuvituksen ja käsikirjoituksen lisäksi näistä sarjakuvista voisi vielä loppuun mainita niiden historiallisen arvon: niistä kun näkee millainen arki oli täällä aikanaan tuttua (porvarille, Helsingissä): paitsi että esimerkiksi roskalaatikko on aikoinaan näyttänyt puulta, niin voimme myös havaita että samaan laatikkoon on heitetty ilman pussia niin kalanruodot, särkyneet pullot, kuin säilyketölkitkin. Yksittäiset roskat kertovat joko vähäisestä määrästä tai siitä, että roskakorit on kannettu talosta kipattavaksi ulos (muovin puutteessa paperipussikin olisi vaihtoehto).

Koko sarjakuva yllä.

Toisaalta kymmenen vuotta myöhemmin (sota-aikana) kierrätys nousee kunniaan. Enää roskalaatikossa ei ole sekaisin metallia, biojätettä ja lasia, vaan kaikki lajitellaan rintamaa ajatellen (mistä voi toki myös pohtia, josko sodan nähneelle sukupolvelle suuri sekajätekasa oli omalla tavallaan hyvinvoinnin merkki):

Pekka ja Ville Suomen kuvalehdessä, 6.12.1942.

Toisessa stripissä taas näemme, millaisia arvoja väestöön haluttiin sota-aikana istuttaa säännöstelyn keskellä:

Suomen Kuvalehti 15.11.1942. Käsikirjoittajasta ei ole varmuutta, mutta minulla on epäilykseni.

Mutta kaikki tämä alkaa jo mennä vähän aiheen sivusta. Joka tapauksessa: kotimaisten sarjakuvien tarkatelulla on meille paljon opetettavaa muutenkin kuin mitä sen tekijät ovat aikoinaan ajatelleet. Varsinkin, kun välissä ei ole ”tuollaista ei varmaan ollut Suomessa” -filtteriä, mikä helposti tulee mieleen kun lukee ulkomaalaisia tarinoita.

Samalla voi todeta näiden olleen nimenomaan porvariskodin arjesta nousevia tarinoita. Voisi huvikseen joku päivä katsoa, miltä Elannon lehdessä ilmestyneen Pekka Puupään arki näytti.

  1. Kuvia on hieman muokattu kontrastin parantamiseksi. Samalla kannattaa huomata että huonolaatuisesta painojäljestä valokuvatun mikrofilmin digitointi ei välttämättä anna kynänjäljestä parasta mahdollista kuvaa. ↩︎
  2. ”Haluan kuolla kuten linja-autokuskina toiminut isoisäni: nukkuessa. En kiljuen kauhusta kuten hänen matkustajansa.” ↩︎

MUUTOKSIA 1.3.2025: Lisäsin Giovannin selityksen sarjakuvista, ja tarkensin roskienlajittelua koskevaa kohtaa.