Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.
Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.
Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.
Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.
Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.
Spade kipuilee auringon, lasten, ja täyden värimaailman kanssa. Ranskaan saapunut Spade huomaa mitä paikalliset ajattelevat kielitaidottomista.
Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.
Spade valmistamassa ruuaksi kukkoa, joka on tapettu tämän silmien edessä kylän torilla.Spaden auto on sopiva Ranskan hiekkateille ja kapeille kaduille.
Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.
Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.
Mustasukkainen aviomies ei pidä siitä kuinka tämän vaimo viihtyy Spaden seurassa.Paikallisen iltaravintolan omistajat keskustelevat arjestaan.
Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.
Sam Spaden uusi lukaali on kaukana San Fransiscon toimistosta.
Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.
Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.
Jään innolla odottamaan jatkoa.
Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎
En yleensä arvioi tuotteita (luovat työt ovat erikseen): siitä tulee olo että tekstit ovat joko kulutuskeskeisen elämäntavan toteutusta, tai ilmaista mainostamista. En halua sortua kumpaankaan.
Tämän sanottuani, haluan puhua ostamastani taittosähköpyörästä. Tärkeimpänä koska ystäväni päätti haluavansa ostaa samanlaisen, ja haluan kirjoittaa kokemuksestani ettei se vähän mitä hän on nähnyt (siirtymävauhdit ja tavarankuljetus) jäisi ainoaksi ”objektiiviseksi” kokemukseksi pyörästä. Ja toiseksi koska olen pyörääni sillä tavalla tykästynyt että haluan siitä kirjoittaa.
Tausta Olen halunnut taittopyörän jo liki 20 vuoden ajan, siitä asti kun juttelin Pasilan asemalla nuoren naisen kanssa joka oli sellaisen Alankomaista tuonut. Se oli (muistan tämän edelleen!) pieni, kevyt, yksivaihteinen, ja siinä oli ketjujen sijaan hihna. Tärkein etu tavalliseen pyörään nähden oli mahdollisuus tuoda se vaivatta junaan tai bussiin, mikä yleisesti oli tuohon aikaan joko sallittu vain erimaksulla, ellei ollut suoraan kielletty.
Haaveilin pyörästä ”viimeisen kilometrin” välineenä: julkisethan on yleensä järjestetty nopeasti eri kaupunginosien välillä kulkeviksi runkolinjoiksi, ja niiden sisällä harvakseltaan kulkevaksi syöttöliikenteeksi. En ole koskaan oikein tykännyt syöttöliikenteestä (vaikka ymmärrän logiikan), joten usein kävelin viimeiset muutamat kilometrit alueelle päästyäni. Toisaalta pitkänmatkan runkolinjojen päättöpisteessä ei välttämättä ollut minkäänlaista syöttöliikennettä, jättäen matkustajan jopa kymmenien kilometrien päähän matkan kohteesta. Tällä tavalla ”autotonkin” on yksityisautoilijasta riippuvainen, jonka he myös enemmän tai vähemmän suoraan sanovat.
Ongelmaksi pyöriä etsiessä osoittautui, että löytämäni mallit olivat suunniteltu korkeintaan 170 cm pitkille ja alle 75 kg painaville. Lisäksi oli kyseenalaista olivatko nämä maksimimitatkaan realistisia: mehän punnitsemme itsemme yleensä alusvaatteissa, mutta polkupyörän selässä päällä on ulkovaatteiden lisäksi myös jonkinlainen reppu.
Markkinointimateriaalia selatessani oli selvää, että pyörät oli suunniteltu yhden auton heterotalouden naiselle, jolle talouksissa yleensä jää bussikortti eikä autonavaimet. Tuloksena pyörämallit olivat sitten paitsi kymmeniä senttejä liian pienet, niin vieläkin tärkeämpänä: niin hentorakenteisia, ettei minulla ollut niiden päälle asiaa edes syömishäiriöisenä teininä.
Sittemmin toistin haun muutaman vuoden välein, vailla muutosta asiantilaan. Kaikenlisäksi markkinoille alkoi tulla malleja, joiden laatua kritisoitiin silloinkin kun kuski oli toleranssien sisällä. Onneksi lähijuniin alkoi saada pyöriä ilmaiseksi (ruuhka-ajan ulkopuolella), ja pitkänmatkan linja-autoihin viiden euron lisämaksusta ilman jonotuslistaa (mikä oli kohtuullista, kun tuohon aikaan lippujen hinnat olivat yleensä lyhyemmilläkin matkoilla päälle 50€; tilanne muuttui kun Onnibussi tuli samoihin aikoihin markkinoille).
Mutta sitten! Muutin vuoden 2025 alussa Nokian keskustaajamaan. Vasta muuton jälkeen minulle selvisi ettei paikallisjunat kulkeneet viikonloppuisin, ja Porin junatkin vain muutaman kerran päivässä. Bussi kulki puolen tunnin välein oven edestä, mutta 4,50€/kpl tuntui kovalta hinnalta 15 kilometrin matkasta Tampereen keskustorille, jonka kulkuun meni melko tarkkaan 30 minuuttia. Samalla huomasin että pyöräilykuntoni oli erinäisistä syistä romahtanut: kun vielä viisi vuotta aiemmin 30 kilometrin lenkki oli ”pieni reippailu”, nyt huomasin 10 kilometrin kohdalla tekeväni kuolemaa.
Päätin vilkaista paljonko sähköpyörät maksaisivat: näköjään lähikaupasta ostettaessa noin viitisentuhatta euroa. Muuntosarjoja tavallisiin pyöriin myytiin muutamilla sadoilla euroilla, mutta lähipyörähuoltoni kieltäytyi sellaista asentamasta, enkä ollut varma olisinko itse jaksanut sellaista lähteä muilta kiireiltä tekemään.
Samalla selvisi kiinalaisten valmistavan kohtuuhintaisia (alle 1000€) taittosähköpyöriä joiden käyttäjien maksimipituus oli vajaa kaksi metriä, ja kantokyky reilusti yli sata kiloa.
Itselleni sopivan mallin etsimiseen meni hetki. En halunnut aloittaa tulliselvityksiä, joten aloin katsoa millä malleilla oli maahantuoja. Muutama manner-eurooppalainen yritys piti CDON:issa putiikkia, mutta nämä näyttivät useasta syystä epäilyttäviltä: merkittävimpänä asiana mainittakoon että harvat myytävistä pyöristä olivat edes silmämääräisesti katulaillisia.
Guuglauksen jälkeen vaikutti siltä että hyviäkin sähkötaittopyöriä oli. Näin useamman arvion eri valmistajien paremmuusjärjestyksestä, ja lopulta päädyin Fafreesiin, jolla oli ilmainen ovelletoimitus Puolassa sijaitsevasta varastosta.
Pyörän osto Fafreesin sivut olivat monella tavalla epäilyttävät: pyörät olivat jatkuvasti noin -10% alennuksessa, minkä lisäksi tuubbarien arvosteluvideot päättyivät usein -5% lisäalennukseen. Pyörien mukana kerrottiin tulevan ”ilmaislahjan”, ja vielä erikseen ilmainen kännykkäteline ja koko pyörän peittävä sadesuoja ulkosäilytystä varten. Tämä vaikutti epäilyttävältä, koska yhdysvaltalaisyritykset ovat kouluttaneet ajattelemaan alennuksia ja lisätarvikkeita tarjottavan ainoastaan kun halutaan ohittaa kuluttajan harkintakyky. Lisäksi verkkosivu oli täynnä poppuppeja. Jos taas käytti adblockeria, niin sivu ei toiminut kunnolla.
(Näitä nyt listatessani tämä vaikuttaa epäilyttävältä: puolustuksekseni haluan sanoa että kaikissa arvosteluissa ja käyttökokemuksissa mainittiin hyvä asiakaspalvelu, Puola oli EU:n kuluttajansuojelun piirissä, ja olin päättänyt maksaa pyörän luottokortilla: jos jokin menisi pieleen, se olisi Mastercardin ongelma.)
Fafrees kauppasi useita pyörämalleja jotka näyttivät olevan monella tavalla kummallisen samanlaisia: tarjolla oli esimerkiksi mallit F20, F20+, F20 Pro, ja F20 Pro+. Listasin sopivien pyörien eri ominaisuudet ja osat taulukkoon, ja olin yllättynyt kuinka vähäisiä erot lopulta olivat hintojenkin puolesta: puhutaan noin 200 euron erosta halvimman ja kalleimman välillä. Tarkistin myös kuinka helposti kuluvia osia oli saada Suomesta: moni pyöräkauppa myi eioota 20″ renkaisiin, mutta sitten keksin Motonetin myyvän näitä mopoihin.
Ostamani pyörän verkkosivu. Huomaa pyörän hinta, alennettu hinta, ja alealehinta. Tuloksena hinta tipahtanut 1049€:sta 827€:ään.
Päädyin malliin F20 Pro, jolle luvattiin 140 kg kantokykyä ja noin 70 kilometrin akunkestoa mikäli pyöräilijä ei itse polkisi. Jos olisin laihempi, olisi ehkä houkutellut ostaa malli jonka kantokyky oli 120 kg ja akunkeston luvattiin riittävän 140 kilometriä. Pidin kuitenkin pitkää istuma-aikaa tärkeämpänä että pyörällä saisi kuljetettua merkittävän määrän tavaraa itseni lisäksi. Laskin myös että 70 km riittäisi Nokialta Hervantaan ja takaisin senkin jälkeen kun huomioidaan markkinointipuheet ja akun vanheneminen.
Itse pyörän lisäksi tilasin tavarakorin, numeroketjulukon ja etukorin.
Pyörän saapuminen ja kokoaminen Pyörä saapui vajaassa kahdessa viikossa kotiovelle. En muista mikä rahtifirma vastasi toimituksesta, mutta kuski soitti etukäteen ja pyysi apua 30 kilon pahvilaatikon nostamisesta pakettiautosta (auttoi myös siirtämisessä sisälle).
Pyörä painoi akkuineen hieman yli 25 kiloa. Kaikesta näkyi, ettei painoa oltu yritetty liiemmin sahata: esimerkiksi lokasuojat oli tehty paksusta raudasta. Pyörä oli paketissa valmiiksi koottuna, mutta taitettuna. Lisäksi pyörässä oli kiinni suuri määrä vaahtomuovia nippusiteillä. Kokoaminen tapahtui minuuteissa, ja vaati lähinnä saksia.1
Pyörän pakkari oli peitetty ”lisäistuinosalla”, joka kuitenkin oli melko turha: pienten renkaiden vuoksi ”lisäpenkki” oli niin lähellä maata ettei kyyditettävän jalkoja saanut pidettyä turvallisesti ylhäällä, minkäänlaisia jalkatukia kun ei mukana tullut. Pehmusteen alla oli tavallinen pyöränpakkari, mutta osan pehmusteen irrottaminen vei aikaa koska osa ruuveista oli väännetty aivan liian kireälle. Jouduin irrottamaan koko pakkarin saadakseni tarpeeksi vipuvoimaa. Samalla poistin satulan alla olevan esteettisen muoviosan, jonka pelkäsin lähinnä kuluttavan pöksyjen sisäpintaa. Oli myös periaatteessa helppoa, mutta vipuvoimaa tarvittiin jälleen.
Tavarakori saapui muutamaa päivää myöhemmin Kiinasta. Ikäväkseni huomasin että kori oli suunniteltu kiinnitettäväksi siten että olisisi enemmän leveä kuin pitkä: arvelin että tämä olisi haitannut pyörän taittamista kohtuuttoman paljon, joten kiinnitin sen nippusiteillä pituussuunnassa. Koriin mahtuu pieni ikeakassi ilman suurempaa työtä, mikä on sille oikein hyvä koko. Olen ollut ratkaisuun tyytyväinen.
Numeroketjulukko onnistui unohtamaan siihen tallennetun numerosarjan ensimmäisellä matkalla Tampereelle. Otin ennen käyttöönottoa valokuvat asettamastani numerosarjasta ja testasin sitä muutaman kerran ennenkuin heitin tavarakoriin. Kun pääsin Tampereelle, lukkoa ei saanut enää auki. Youtuben tiirikointivideoilla sain lukon myöhemmin auki: avaava numerosarja oli täysin kummallinen eikä sillä ollut mitään tekemistä alkuperäisen tai alustamani numerosarjan kanssa. En edelleenkään tiedä mitä tässä tapahtui! Ostin tämän jälkeen Prismasta U-lukon.2
En tätä kirjoittaessani ole saanut etukoria kiinni pyörään. Luulen että pyörän ohjaintanko on sille liian paksu. Luulen että voisin vääntää etukorin sankoja löysemmäksi, mutta korille ei ole ollut suoranaista käyttöä, joten toistaiseksi se on eteisessä säilytysastiana (pyöränpumppu, kenkälusikka).
Mukana tulleista ilmaislaitteista puhelimenpidike on mainio, paras malli jonka olen eläessäni nähnyt. Myös pyörän ulkosäilytykseen tarkoitettu sadesuoja näytti pätevältä, mutta sille ei ole niinkään ollut käyttöä. Lahjalaatikossa oli varaosia, tärkeimpänä sisäkumi jos valmiiksiasennettusta aika jättää.
Pyörän käyttö
Pyörä Tampereen asemalaiturilla kauppareissulta tullessa. Huomaa että pääkallotarra, heijastimet ja ylimääräiset lokasuojat ovat itse lisättyjä.
Ilman akkua pyörä liikkuu oikein mukavasti tasaisella maalla, kuin mikä tahansa vanha mummonpyörä. Ylämäessä pyörä on ymmärrettävistä syistä melko raskas ilman sähköavustusta. Sähköavustus toimii hyvin: peruskäyttötilassa pyörän avustus asetetaan 15, 20 tai 25 km/h tunnissa: jos pyörää polkee niin avustus auttaa kunnes asetettu nopeus on saavutettu. Lisäksi pyörässä on kaasukahva. Se on eri kätsy kun kiihdyttää nollasta (ajotietokoneella menee polkimia pumpatessa muutama kierros tajuta että sen pitäisi tehdä jotain), tai jos edessä on jyrkempi mäki jonka myötä polkuvauhti on hidastumassa. Jos kaasukahvaa painaa vajaa kymmenen sekunttia, jää se päälle ja yrittää pitää pyörän halutussa vauhdissa kunnes pyöräilijä painaa kahvaa uudestaan (tai jarrua).
Kahdessa ensimmäisessä tilassa kun pyörä on saavuttanut halutun nopeuden, niin lihakset pitävät vaivattomasti painon yllä. Epäilen että 20 km/h tuntivauhdissa (siten että akkua käyttäisi vain ylämäissä ja kiihdytyksissä) pyörää pystyisi varmaan ajamaan lähes rajatta ilman että akku merkittävissä määrin kuluisi: kokeilin tehdä tällä asetuksella päälle 10 kilometrin lenkin pyörä täyteen lastattuna, jona aikana akku (jossa on 5 palkkia) ei näyttänyt mitään kulumisen merkkejä.
25 km/h-vauhdissa analogivaihteiston rajat tulevat vastaan, ja pyöräilijä joutuu polkemaan nopeampaa kuin ainakaan minulle on ”rauhallisessa pyöräilyssä” soveliasta. Niinpä silloin on helpointa laittaa ”cruise control” päälle ja tyytyä olemaan pyörän kyydissä. Tällä asetuksella pyörä kulkee Nokialta Tampereen keskustorille tai Hervannan kirjastolle samaa vauhtia kuin julkisella liikenteellä; nopeampaa, jos kaupunginosan sisällä pitäisi vielä odottaa syöttöliikennettä. Täyteen lastattuna ja polkematta saan pyörän kulkemaan Hervantaan ja takaisin (noin 40 km Pirkkalan läpi) polkematta, mutta tämä on ”just eikä melkein” -tilanne: kotiin tullessa akku on tyhjä. Jos moottoria auttaa lievässäkin ylämäessä (eli juuri toisinpäin kuin on tarkoitettu!), niin akkua jää ihan mukavasti vielä jäljelle.
Merkittävimpänä korjattavana ongelmana pyörässä oli lokasuojien roiskeläppien puute. Ennenkuin lisäsin etupyörän roiskeläpän, niin sateisella (tai sen jälkeisellä) säällä paitsi että vettä lensi kengille, niin hiekkaa pääsi saranaan. Hiekka teki vaikeaksi saada sarana toistuvasti auki, kun hiekka pääsi pyörimään saranan sisällä. Siivous oli helppoa (hinkkasin vähän vanhalla hammasharjalla), mutta lisäroiskeläppä (jonka valmistin paperimapin muovista, motonetistä ostetusta heijastinteipistä, ja nippusiteistä) ratkaisi ongelman pysyvästi. Takaläpän lisäsin, kun huomasin että vastaavista mutaongelmista kärsi myös tavarakoriin laitetut esineet.
Pyörä pian ostamisensa jälkeen eteisen vaatekaapissa.
Pyörän on saanut taitettuna hyvin pitkän matkan junien matkalaukkuhyllyille. Lähijunissa pyörän on voinut taittaa täysinäisessä junassa useampaankin paikkaan niin, ettei ole suuremmin muiden kävijöiden tiellä. Pitkänmatkan bussia varten ostin kuljetuspussin.3 Pyörä on kuitenkin niin painava, että sitä on vaikea kantaa muutamaa kymmentä metriä enempää, mutta tärkeimpänä onkin ettei pyörä sotke muiden matkatavaroita, tehdä sen nostelu bussikuskille helpommaksi, ja yleisesti välttää ontologiset keskustelut siitä tulisiko pyörästä maksaa ylimääräistä. Tässä se on onnistunut.
Akun lataus nollasta sataan kestää seitsemän tuntia. En ole mitannut tapahtuuko lataus tasaisesti, vai tekeekö se kuten uudet puhelimet, eli kiipeää nopeasti 70% ja sitten loppuajan yrittää saada akkua vielä vähän täydemmäksi. Olen harkinnut josko ostaisin pyörään toisen akun: niitä myydään sekä Fafreesin sivulla (jonka hinnoittelusta päätellen akku on liki puolet pyörän koko arvosta), tai sitten Amazonin kautta huomattavasti halvemmalla. Samsungin akku, niin uusien saaminen ei muuttune vaikeaksi.
Pyörän ajotietokone on vähän alkeellinen: siinä on vain kolme nappia (virta, +, -). Näitä nappeja yhdistelemällä voi säätää näytön valoisuutta ja etulamppua. Käytännössä olen kokenut valoisuus- ja etulamppusäätimet vähän vaikeiksi, vaikka ohjeet onkin liimattu näytön päälle. Lisäksi sanottava, että akkupalkki näkyy huonosti auringossa, ja vaatii varjostamisen kädellä.
Ikävin ongelma jonka olen pyörässä havainnut on sen matala maavara. käännöksissä olen joskus huomannut että alemmalla polkimella (jonka pohja suoraan ajaessa on noin 9 cm korkeudessa) oleva kenkä saattaa hiertää kantapäästä asvalttia vasten. Leveät renkaat tekevät nurmikolla tai mudassa ajelun helpoksi, mutta koska ketjut ovat vajaan 20 cm päässä maata, niin suurempaan maastoajoon tästä ei oikein ole. Ongelmina nämä ovat kaikki aika mitättömiä, mutta tulipahan sanottua.
Pyörä on myös – kuten sanottu – hemmetin painava. Sen saaminen vanhanmalliseen lähijunaan (kuten M-juna) vaatii lihaksia, ja oli minulle alkukesän kovasti vaikea asia. Lihakset ja taito ovat kuitenkin kehittyneet, ja nyt onnistuu suht hyvin nostamalla satulasta.
Mainittakoon myös että ajettuani 400 km kävin näyttämässä pyörää huollossa. Eivät löytäneet mitään suurempaa sanottavaa. Itselleni merkittävintä oli saada tuolloin sahattua pyörän avaimesta pari senttiä pois, koska avain oli jatkuvasti tökkinyt kantapäätä akun sijoittelun vuoksi. Sittemmin pyörällä on ajettu lähemmäs neljäsataa kilometriä lisää, ja elämä on mukavaa. Mikäli käyttötapa jatkuu samana, on pyörä maksanut itsensä takaisin noin 4000 kilometrin kohdalla säästettyinä juna- ja bussilippuina.
Pyörän sahattu avain, ja neitseellinen vara-avain.
Jatkossa Jos tietäisin pyörästä kaiken mitä tietäisin nyt, ostaisin sen varmaan edelleen uudestaan, mutta jättäisin ketjulukon ja etukorin kauppaan.
Kaupungilla olen katsellut wolt-kuriireja, joista usealla on myös taittosähköpyörä. Eri malli/valmistaja kuin omani (mutta olivat olleet samassa hintaluokissa, ja pärjänneet liki yhtä hyvin arvioissa) ja niissä näyttäisi monessa olevan itse runkoa lukuunottamatta täysin samat osat. Fafreesin ero näihin muihin malleihin on lähinnä siinä että pyöräni runko muodostaa U-kirjaimen: kilpailijoiden mallit ovat enemmän bmx-henkisiä. Tämä muotoilu saattaa olla syy siihen että Fafreesin mallin ilmoitettu kantokyky on 10 kg vähemmän kuin Wolt-kuskien suosima. Tämä on ollut kuitenkin minulle merkittävä etu kun pyörän päälle nouseminen ei ole vaatinut suurempaa kiipeilyä. Jos lukija alkaa miettiä taittosähköpyörää, niin kannustaisin tutkia myös Wolt-kuskien suosimia malleja.
Tätä kirjoittaessani minulle tuli mieleen vastaus asiaan jota ihmettelin pyörää valitessani: Fafrees myi sivullaan myös mopoja ja kolmipyöriä: niissä kaikissa oli sarana. Voi hyvin olla että sarana oli paitsi ominaisuus josta arvelivat ostajien olevan kiitollisia, niin tapa saada pyörä pienempään pahvilaatikkoon ilman että kokoamiseen tarvittiin suurempia taitoja. ↩︎
Olen nähnyt tätä lukkoa sittemmin myytävän Amazonissa toisella logolla. Se ei ole saanut hyviä arvioita. ↩︎
Pyörä on ”taittopyöräksi” erikoisen suuri, joten sopivan pussin löytäminen kesti useamman hetken. Lopulta löytyi Amazonista. ↩︎
Viimeisen parin vuoden ajan on aivot käyneet ylikierroksilla enkä ole sen vuoksi juuri onnistunut edistämään opintoja tai lukemaan mitään ns. maailmankirjallisuutta .
Sen sijaan olen tutustunut netissä julkaistuun omakustannespefi-kuplaan ja lukenut sen tuotoksia tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Valtaosa näistä (jopa lajissaan erinomaiseksi arvostetuissa) teoksissa on ongelmia tarinankuljetuksessa, kustannustoimituksessa tai maailmanluonnissa, mutta löytyy joukosta myös teoksia jotka kaikin mitatuin standardein ovat parempia kuin mitä genrekustantamot takavuosina ovat tuoneet myös Suomessa kirjakauppoihin myyntiin.
Pala kirjoittajan seurauslistasta Royal Road-palvelussa.
Valtaosa allaolevista teoksista on julkaistu luku kerrallaan yhdessä tai useammassa palvelussa ilmaiseksi. Julkaisuvauhti on riippunut kirjoittajasta: osa julkaisee lyhyitä lukuja (tai niiden osia) päivittäin, osa isompia tekstimääriä harvemmin. Lukija voi halutessaan lukea 5…20 lukua pidemmälle lahjoittamalla rahaa Patreonissa, tai sitten ostaa (ammattimaisesti kirjoitettujen sarjojen kohdalla) sarjan osia Amazonista enemmän-tai-vähemmän huolellisen editointityön jälkeen noin 500 sivun ryhmissä, hintaan noin 6€/kpl (teokset löytyvät myös Kindle Unlimited -palvelusta hintaan 12$/kk), mutta palvelu ei ota vastaan rekisteröitymisiä Suomesta). Kirjajulkaisun yhteydessä niistä yleensä julkaistaan myös ammattilukijan tekemä äänikirja. Osa teoksista poistetaan ilmaiseksi luettavista kirjaversion julkaisun yhteydessä, mutta osa tekijöistä jättää ilmaisversion nähtäville.
Itse olen lukemista valinnut vaihtelevasti Amazonin algoritmin perusteella Kindlestä tai Royal Roadin suositusten kautta: jälkimmäisessä tapauksessa olen käyttänyt Chromen lisäosaa WebtoPub luodakseni ekirjanlukijaan sopivia tiedostoja kirjoista: näppärä: parin minuutin työllä lisäosa lataa satoja sivuja ja formatoi helppolukuiseen muotoon. Suosittelen: ei sitten tarvitse istua koneen ääressä.
Koska teokset ovat lähes järjestään kirjoitettu kiireellä ja ilman sivumäärävaatimuksia, vertautuvat lopputulokset vuosituhannen vaihteen spefi-tv-sarjoihin (Buffy, Star Trek, Stargate SG-1, Xena yms.) joissa on mielekästä pohtia hyvyyttä juonenkuljetuksen ja juonenrakennuksen pohjalta ”per jakso” (yksi lukusessio), ”per tuotantokausi” (kirja) ja ”per sarja” (kokonaisuus, loppuratkaisu).
Valtaosa kirjoittajista todennäköisesti saa kirjoituksistaan vain taskurahoja, mutta menestyneemmät (joihin alla olevat suositukset lähes järjestään perustuvat) kykenevät saavuttamaan siedettävän kokotyöpalkan, mikä osaltaan vaikuttaa julkaisutahtiin, julkaisujen pituuteen, ja laatuun (sekä todennäköisyyteen että teokset katoavat verkkosivulta ja ilmestyvät Amazoniin).
J. M. Clarke: Mark of the Fool
J. M. Clarke: Mark of the Fool (osa 1).
Narrin merkki on D&D -pastissi, ja tässä luokassaan huomattavasti parempi kuin yksikään lukemani TSR/WoTR:n romaani.
Syrjäisessä saarivaltiossa asuva Alex Roth on vuosien työn jälkeen saanut hyväksymiskirjeen merentakaiseen velhojen yliopistoon. Valitettavasti kirje saapuu samana päivänä kun paikallinen jumala pakkovärvää hänet käsivarteen ilmestyvän tatuoinnin muodossa yhdeksi viidestä valtakuntaa hirviöarmeijalta suojelevasta Sankarista. Tarkemmin hänet on valittu Narriksi: muiden Sankareiden apupojaksi, joka kykenee opettelemaan taidon kuin taidon nopeutetusti, mutta ollen täysin kykenemätön väkivaltaan, oli kyse sitten aseiden käyttö, taisteluloitsut, tai -rukoukset. Loistava lisä mihin tahansa seikkailuryhmään, siis: Narri kokkaa, puhdistaa haavat, etsii ja purkaa ansoja, kantaa ja korjaa varusteet, hoitaa suunnistuksen, opettelee paikallisten kielet ja kulttuurin, jne. Maagisen pasifismin pakottamana Narrit myös lähes poikkeuksetta kuolevat nopeasti (elleivät yritä paeta rintamasta), mikä osaltaan vaikuttaa siihen ettei heitä juuri arvosteta muiden Sankareiden tai Sankareiden nimellisesti johtaman armeijan silmissä.
10-osainen sarja kertoo Alexin pakenemisesta yliopistoon metsästystä harrastavan tyttöystävänsä ja alakouluikäisen pikkusiskonsa kanssa. Ongelmia aiheutuu paitsi tatuoinnin aiheuttamasta opiskeluvaikeuksista (lähes kaikki loitsut kun soveltuvat aseiksi), niin karannutta Sankaria jahtaavista papeista ja hirviöistä. Sarjan edetessä panokset koventuvat lukukausirahojen keräämisestä hirviöarmeijan syntyperän tutkimiseen: nopeasti kun käy ilmi että kellontarkkuudella valtakuntaa jo vuosituhansia (!) uhannut armeija on täysin ainutlaatuinen ilmiö.
Kirjat ovat erinomaisia toimintafantasia-genressä. Alkuperäisen julkaisumuodon (viisi lyhyttä lukua viikossa) vuoksi juonenkuljetus on nopeatempoista ja jatkuvasti eteenpäin menevää. Sarja oli alunperin tarkoitettu trilogiaksi, mutta sisältöä oli enemmän kuin kolmeen kirjaan mahtui. Teokset säilyttävät laatunsa läpi kahdeksannen osan, mutta nyt keskenoleva (ilmeisesti viimeiseksi jäävä) sisältää ymmärettävästi jälkilöylyjen vuoksi tavallista enemmän fiilistelyä.
Rakas loitsukirjani on toinen D&D -pastissi. Vanhempiensa tutkimustyön vuoksi teini-ikäinen Tal on elänyt koko elämänsä matkalaukkuna ympäri fantasiamaailmaa. Muutamassa päivässä elämä menee täysin sekaisin vanhempien kuollessa karavaaniin kohdistuneessa iskussa. Vaihtoehtojen puutteessa Tal päättää seurata seikkailijaryhmää kostoretkelle, päätyen lopulta uutta loitsukirjaa rikkaampana Risteyksen kauppalaan… jossa joutuu murmelipäivän kohteena elämään samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Ainoat merkit vaihtuvista päivistä ovat Talin lisääntyvät muistot ja tietenkin loitsukirja, johon Tal alkaa tylsyyttään kirjaamaan ensin muistojaan edeltäviltä päiviltä, ja sitten yrityksiä ratkaista murmelipäivän arvoitus.
Sarjasta on kirjoitettu ensimmäinen, murmelipäivää käsittelevä trilogia. Tämän jälkeen kirjailija teki aikahypyn sadan vuoden päähän, sanoen tarvitsevansa aikaa ja lisäkokemusta ennenkuin oli valmis kirjoittamaan Talin seikkailuja eteenpäin. Päätös lieneekin hyvä, sillä Talin (murmelipäiväkertomusten väliin sijoitetut) muistot karavaanin tuhosta Risteykseen ovat teoksen vähiten mielenkiintoisin osuus. Kun Tal sitten alkaa selvittämään mitä kauppalassa ja sen ympärillä tapahtuu (tapahtui?) kohtalokkaana päivänä, nousee kirjoituksen kiinnostavuus huimasti.
Käytännön ohje loitsimiseen tuo mieleen nuorempana lukemani Dickensin kirjat luokkaretkiä tekevästä päähenkilöstä, joka ei koskaan voi luottaa hyvän onnensa jatkumiseen siinä pelossa että menneisyys saa nykyhetkestä kiinni.
Siobhan Naughtin kleptomaani- ja huijari-isä varastaa vihapäissään velhoyliopistosta arkeologien juuri löytämän satoja vuosia vanhan loitsukirjan. Mies jää kiinni, muttei ennenkuin ehtii antamaan kirjan edelleen tyttärelleen ja käskien tämän juosta. Muutamissa viikoissa virkavaltaa pakoilevasta, muutamia yksinkertaisia loitsuja osaavasta Siobhanista tulee poliisien ja teollistumisen alkuun päässeen Gilbrathan alaluokan silmissä myyttinen velho ja mestaririkollinen. Samalla Siobhanin haave rikkoa luokkarajoja ja päästä velhokouluun stipendillä muuttuu kiinnijäämisen pelossa mahdottomaksi. Ratkaisuksi nousee kyseenalaisen maineen myötä avautuvat ovet alamaailmassa ja varastetun loitsukirjan välistä tipahtanut amuletti. Pian tummaverinen huijarintytär Siobhan onkin Sebastien Siverling, platinablondi aatelispoika maaseudulta. Mutta kahta todellisuutta on vaikea pitää toisistaan erillään: velka väärille tahoille, poliisien kiristyvä verkko, opiskeluhaasteet vieraassa kulttuurissa ja uteliaat opiskelukaverit ovat vaikea yhdistelmä lahjakkaammallekin tasapainottelijalle.
Tykkäsin monimutkaisesta maailmanrakennuksesta ja moraalisesta epämääräisyydestä. Siobhan on hahmona alunperinkin melko harmaa: elämä huijarin avustajana ja myöhemmin ”mestaririkollisena” ei jätä paljoa vaihtoehtoja jos omaa selviytymistä pitää edes jotenkin arvokkaana. Kuinka pitkään hahmon voi sanoa olevan hyvä, jos selviytyminen vaatii jatkuvaa rajojenrikkomista?
Pidän myös tavasta jolla Ellis onnistui vakuuttamaan minut maailmanjärjestyksen luonnollisuudesta. Usein fantasiakirjallisuudessa tarinan nauttimisen hintana on tehdä uskonhyppyjä siitä miten kuvailtu yhteiskunta on mahdollinen: miksei esimerkiksi Harry Potterin velhot hallitse avoimesti maailmaa, tai miksi maailma ylipäänsä on yhä olemassa, jos ammattikoulupohjalta on mahdollista luoda loitsuja jotka voivat tuhota kokonaisia kaupunkeja?
Käytännön ohjeessa tätä ei tarvitse miettiä: loitsiminen vaatii raaka-aineita ja työkaluja jotka maksavat enemmän kuin mitä työssäkäyvä perhe tienaa useammassakaan vuodessa. Samalla loitsimisen hinta jopa yläluokalle tuodaan hyvin esiin: enemmistö yliopistossa opiskelevista ei kykene edistymään edes alkeiskurssista eteenpäin, ja ajatuskatkos yksinkertaisimmassakin loitsussa tuhoaa parhaillaankin mielenterveyden ja pahimmillaan muuttaen loitsijan maagiseksi kulkutaudiksi. Jos velhot eivät olisi tärkeitä valtakuntien keskinäisen asevarustelun kannalta, lienisi yliopisto jo joko suljettu, tai ainakin rajoitettu teoreettisempiin oppiaineisiin. Kaiken kaikkiaan ei ole vaikea uskoa etteikö näistä lähtökohdista nousisi juuri tällainen yhteiskunta jossa velhon taitojen mittaaminen esimerkiksi kaksintaistelulla tuntuisi huonolta valinnalta: pelon tasapainossa muutamiakin perustaikoja osaava, oikealla tavalla pelottava maine matkaa pitkälle.
Kääntöpuolena Siobhan/Sebastienin elämä on paikoin jopa liian monimutkaista. Ellis tekee parhaansa osoittaakseen etteivät vaikeudet eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, mutta kun ns. surullisten sattumusten sarja alkaa jo lapsuudesta, on vaikea muistaa että tosielämässäkin epäonnet yleensä kasaantuvat aina samoille henkilöille. Ei siksi että he olisivat jotenkin poikkeuksellisen onnettomia, vaan koska ongelmista eroonpääsy vaatii resursseja (suhteita ja rahoja) joiden puutteessa ongelmien moninkertaistuminen ei ole vain mahdollisuus, vaan myös todellisuus.
Toisena ongelmana Ellis on viime aikoina alkanut rakentaa Käytännön ohjeen maailmaa laajemmaksi kirjoittamalla onnettomuusaltiista valokuvajournalistista. Tässä Ellis tekee yleisen virheen jonka tuloksena Siobhan ja valokuvajournalisti törmäävät jatkuvasti toistensa kädenjälkiin, mikä omalla tavallaan venyttää lukijan kykyä eläytyä: vaikka suurkaupungissakin piirit ovat pienet ja ”mestaririkollisen” ja journalistin voi hyvin kuvitella vierailevan samoissa paikoissa, niin ihmisten todennäköisyyttä kohdata ilman suunnittelua on edes täysinäisessä juhlasalissa minimaaliset. Entä kokonaisessa kaupungissa?
Suosikkisarjakuvasankarini lapsena oli Niilo Pielinen, lehtikustantamon sekatyömies. Franquinin käsikirjoittama ja piirtämä sarjakuva ilmestyi alunperin belgialaisessa Spirou –lehdessä yksiruutuisena pikkuvitsinä. Alunperin postihuoneessa työskentelevä Niilo oli selitys siihen, miksi Spirou:hun lähetettyyn postiin vastaaminen kesti niin pitkään: Niilo kun oli kiinnostunut kaikesta muusta paitsi postin lajittelusta. Sarjakuva vetosi 10-vuotiaaseen lukijaansa kolmella tavalla: se oli taitavasti piirretty, Niilon vaikeudet naurattivat ja työkaverit hyväksyivät epätäydellisen työtoverinsa. Varsinkin viimeinen kohta oli merkittävä ulkopuoliseksi itsensä tunteneelle alakoululaiselle.
Niilo ei ollut täydellinen, mutta hän oli kuitenkin kustantamon työyhteisön jäsen. Vaikka asiat menivät harmittavalla tavalla pieleen myös työkavereille, Niilon läsnäoloa kustantamossa ei koskaan kyseenalaistettu. Myöskään Niilo ei kokenut alemmuudentunnetta työyhteisössä tai kyseenalaistanut työsuhteensa jatkoa, ei vaikka esimies oli tämän saamattomuuteen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Toisaalta Niilo ymmärsi huutamisen ja käskyttämisen kuuluvan esimiehen osaan ja suhtautui siihen hämmentyneesti, mutta hyväksyen.
Nyt aikuisena kustantamon työyhteisö tuntuu hyvinvoivalta, jopa idylistiseltä. Kaikki keskittyvät työhönsä osana hyvää arkea ja tekemistä on sopivasti, muttei liikaa. Välillä tapahtuvat räjähdykset tuntuvat kuvittajan liioittelulta, ei jotain mikä tapahtuu ”oikeasti” tai jonka voisi kuvitella liittyvän työntekijöiden haluun jatkaa kustantamon palveluksessa. Seuraavalla sivulla toimisto on taas kunnossa ja työntekijätkin vain mielenkiintoista kokemusta rikkaampia. Ennenkaikkea tarinat ovat kuitenkin ajattomia tavalla, joka ylittää puuttuvat tietokoneet tai lähes oman painovoimakenttänsä omaavat paperikasat. (Itse sarjakuvat piirrettiin välillä 1957 – 1997, ilmestymisvälin ollessa tiheimmillään 1960-luvulta 1980-luvun puoleenväliin.) Sarjakuva on kuitenkin menestynyt edelleen kokoelmina, ja niinpä sarjakuvaelokuvien aikakaudella onkin ymmärrettävää, että Niilokin sai omansa (2018).
Paljon on muuttunut: käytävien valkoiset seinät ja siniset kokolattiamatot, huoneiden keltaiset seinät ja vaaleanharmaat lattiat omaava toimistohuonelabyrintti on muuttunut kauttaaltaan tummanharmaaksi, monikerroksiseksi avokonttoriksi. Paperia löytyy vain tekemättömistä töistä kertovista muistilapuissa. Koko työyhteisö on stressaantunut, varsinkin esimies. Työkaverit pelkäävät henkensä puolesta. Niilo itse on muuttunut postituksen pitkäaikaisesta työntekijästä juuri teini-iästä selviytyneeksi, yhteisön ulkopuoliseksi harjoittelijaksi. Vitsit ovat samat, mutta niiden konteksti on vaihtunut. Ennenkaikkea räjähdyksillä tuntuu olevan seurauksia ja kaikki voivat huonosti. Traileria seuratessa katsoja ei löydä samaistuspistettä, kun sarjakuvassa niistä ei ole puutetta.
Elokuvan traileri tavoittaa hyvin nykyajan tunnelman sellaisena kuin se avautuu työhyvinvointitutkimuksissa määräaikaistöissä tai yt-neuvotteluille altiilla alalla: stressiä, pelkoa työn jatkosta, oman riittämättömyyden kokemusta. Lavastus betoniseinineen ja synkkine varjoineen korostaa ajatusta maanpäällisestä helvetistä. Samalla sarjakuvan vetovoima on kadonnut: Niilo ei ole enää persoonallinen osa tasapainossa olevaa yhteisöä, vaan viimeisillään vetävän yhteisön lisävitsaus. (Voi tietenkin olla, että itse elokuva on monipuolisempi — trailerit eivät anna aina elokuvasta oikeaa kuvaa.)
Sarjakuvissa Niilon laiskottelu kevyttahtisessa työyhteisössä saattaa näyttää huonolta, mutta lopulta hän vain vie pidemmälle toiminnan, johon muutkin työympäristössä jollain tasolla heittäytyvät. Trailerissa kyse ei enää ole aste-erosta, vaan täysin erilaisista kulttuureista. Oma osatekijänsä on puuttuvat työhuoneet, mukaanlukien Niilon postihuone. Ilman eriytettyjä työtiloja työntekijöiltä tarvitaan enemmän hienotunteisuutta. On helpompi hyväksyä että joku tekee töissä vääriä asioita, kun väärintoimija on poissa silmistä, eikä vaikuta omaan työpanokseen. Avokonttorissa tämä ei onnistu.
1950-luvun lopulta nykypäivään työteho on moninkertaistunut. Franquinin vitsit postihuoneen epäpätevästä työntekijästä on ymmärrettävä kontekstissa, jossa lukijoiden lähettämät kirjeet eivät saaneet vastausta vielä lähettämistä seuraavassa numerossa. Kyse oli yhtäältä hyväntahtoisesta naljailusta ja toisaalta lehden tuomisesta lähemmäksi lukijaansa. Elokuvassa tämä suhde on katkennut. Sarjakuvalehden metavitsi ei ole enää metaa, kun sen tehdään elokuvassa (jo kokoelma-albumitkin kärsivät kontekstin muutoksesta). Lopulta elokuva ei vain ”vaikuta uskottavalta”, mikä tietenkin on korkea rima vitsisarjakuvaan perustuvalle tuotokselle. Toisaalta myös ajatus suurkustantamon kaltaisesta yhtiöstä ”rentona” työympäristönä kuulostaa nykypäivänä vaikealta, eikä tarinan sijoittaminen 1960-luvullekaan olisi oikein toiminut. Kun kaikki muut kortit on katsottu, elokuva tekee lopulta parhaansa: kertoo mitä tekijät ajattelevat työn olevan uudella vuosituhannella. Verrattuna sarjakuvaan, se on melko lohduton.
Sarjakuvaruudut albumista Niilo Pielinen – Pelastukoon ken voi! (Semic 1991) ja Niilo Pielinen – No mutta, Niilo! (Semic 1995, 2. painos). Niilo Pielisen loi, käsikirjoitti ja piirsi Franquin.
Kirjoitin tekstin verkkokaupan ja kivijalan eroista. Tekstiä varten laadin myös pari sivupolkua verkkokauppojen ongelmista kuluttajalle, ympäristölle ja osakkeenomistajille, jonka arvelin toimivan myös omana tekstinään. Jos huomaatte tiettyä samankaltaisuutta edelliseen tekstiin, niin olkaa armollisia.
Tilasin taannoin Saksan Amazonista tummametallisen partahöylän. Paitsi että sopivien tuotekandidaattien löytäminen valikoimasta vei tunteja, minun piti yrityksen ja erehdyksen kautta selvittää mitkä vaihtoehtoisista tuotteista olivat postitettavissa Suomeen (yllättävän harvat). Tätä seuraavasti selvitin postikulut ”leikkiostamalla” tuotteen ennenkuin päätin tehdä pari muuta ostosta saadakseni ilmaisen postituksen, sillä loppusummat vaikuttivat olevan lähellä toisiaan.
Saksan Amazon on periaatteessa englanninkielinen, mutta vaihtelee sattumanvaraisesti saksaksi tuotekuvausten ja usein kysyttyjen kysymysten kohdalla. Kun tilauksen tehtyöni huomasin tilausvahvistuksessa olevan (mikäli ymmärrän saksaa oikein) lehtikultaisen naistenhöylän, en ollut erityisen yllättynyt. Pidemmällä tutkimuksella päättelin että virhe ei kuitenkaan ollut omassa päässäni, sillä lisätietoa klikkaamalla avautui tummametalisen höylän tuotesivu. Tein asiakaspalvelupyynnön, johon ehkä vastataan ensi tiistaina (kysyin torstaina). Jos kaikki menee putkeen, saan partahöyläni parin viikon kuluttua tilauksesta. Jos ei ja tuote pitää pitää palauttaa, kuukauden. Se on pitkä aika odottaa partaterää.
Schrödingerin partaterä: tilaamani tuote tuotesivulla ja tilausvahvistuksessa. Se voi olla musta tai se voi olla kultainen – asia selviää avaamalla paketti.
Jos olisin tehnyt tilauksen EU:n ulkopuolelta (Yhdysvallat, Britannia) välttääkseni kieliongelmat, olisin joutunut pohtimaan myös tullia. Tullilla on ongelmaa varten ”suuntaa antava” laskin. Siihen ei kuitenkaan voi rajattomasti luottaa, sillä se ei huomioi alati muuttuvia vaihtokursseja, postimaksuja tai valmisteveroja ennenkuin paketti on saapunut Suomen rajalle. Näin ”tarpeeksi halpa” paketti voikin Suomen rajalla olla ”tarpeeksi kallis”, jolloin tuotteen hinta nousee kertarysäyksellä vähintään alvin verran, 10 – 24%. Tullin hinnoittelun päälle tulee vielä (helmikuun alusta alkaen) Postille maksettava tullin käsittelymaksu (josta puhuminen on kokonaan toinen juttu). Kaiken takana on tietenkin, ettei tullijärjestelmää ole tarkoitettu kuluttajien käytettäväksi, eikä vuosikymmeniä sitten yleistynyt lentomatkailu ja verkkokauppa ole asiantilaa muuttanut.
Alleviivatakseni asiaa: Amazon on yksi maailman suurimmista ja suosituimmista verkkokaupoista, se paikka josta ”kaikki” tekevät tilauksia (lisäksi käytännössä kaikki muut suuret verkkokaupat toistavat Amazonin tekemiä ratkaisuja). Amazonin onnistunut käyttö vaatii kuitenkin edelleenkin huomattavan syvällistä ymmärrystä paitsi tietotekniikasta, niin kauppapolitiikasta ja tullimaksuista.
Se on paljon tietoa vain partahöylän ostoa varten.
Eräs Saksan Amazonin alusvaatteiden kokotaulukko, nimellisesti englanniksi. Koot vaihtelevat tuotteesta riippuen; M-koon vaate saattaa valmistajasta riippuen olla vyötärönleveydeltään 99 tai 109 cm. Tähän voi vielä varautua, mutta mitä jos vaatteen kooksi on merkitty ”38”? Onko koko XXS vai M? (Klikkaa suuremmaksi.)
Vaihtoehtoisessa mallissa verkkokauppa panostaa käytettävyyteen ilmaispostitusten ja rajattujen tavaramäärien kautta (esimerkiksi tavarat ovat kaikki keskusvarastolla). Tämä on yleistä varsinkin eurooppalaisilla, rajatun toiminta-alueen vaatekaupoilla tai Kiinasta tilattavalla kulutuselektroniikalla. Käytännössä tilauksen helppous siirtää ongelman kuitenkin helpoksi tehdystä tilausvaiheesta ja kuluttajalta kuljetusvaiheeseen ja luonnolle. Harva meistä kun kontekstoi muovipussi vs. kangaskassi -keskustelua laajempaan kulutuskäytökseen, joten on helppo ymmärtää ettei tuotteiden energiankulutusta ole myöskään helppo ymmärtää muissa tilanteissa. valmistuskulujen . Kuitenkin, kun tuotteiden laatu ja sopivuus on vaikea päätellä tietokoneella muokatuista mallikuvista, tekee asiakas ostotilanteessa lähes aina päätöksen hyväksyä huonommankin tuotteen ”tarpeeksi hyvänä”. Tulokset ovatkin sitten arvattavia: ”pikamuodin” hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet lento- ja laivaliikenteestä syntyvät, eikä luvuissa ole edes mukana postipakettien kuljetukseen käytettyä energiaa.
Onko asiaan sitten ratkaisua? Sellaista, jossa asiakas ei joudu opiskelemaan merkonomikoulutuksen verran tietoa taloudesta, eikä tavaran käyttöikää tule unohdettua vain halvan hinnan vuoksi?
Luin tätä kirjoitusta varten suurehkon määrän pörssitiedotteita ja uutisartikkeleita. Jonkin verran minulla alkaa vahvistua käsitys, että verkkokauppa ja kivijalkakauppa alkavat lähestyä toisiaan myös hinnoissa, minkä lisäksi verkkokaupat ovat kovasti etsineet tapoja tarjota asiakkaille kivijalkaa lähentelevää asiakaspalvelua, jopa perustaneet omia liikkeitään kauppakeskuksiin saadakseen suoraa palautetta tuotteiden laadusta. Niin vaikeat asiakaskokemukset verkkokaupassa kuin takaisinpostitukset yrityksille vievät asiakasluottamusta varsinkin vanhemmilta ihmisiltä, joille shoppailu ei ole vain harrastus. Pyrkiessään tavoittelemaan yhä laajempaa asiakaskuntaa kaupan pitää aikuistua — mikä näkyy hinnoissa ja toimintatavoissa.
Nähtäväksi jää, näkyykö tämä hiilidioksidipäästöissä tai kauppojen käyttöliittymissä. Ainakin on selvää, että verkkokaupan ”normalisoituminen” tekee perinteisten kivijalkaliikkeiden toiminnan tällä vuosikymmenellä edellisvuosikymmentä helpommaksi.
Pakollinen mainos: olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien POK:n toimintaympäristöä tulevina vuosina. Muut tekstit löytyvät parhaiten sivun http://mntysalo.fi/juho kautta.
Marvelin Musta pantteri katsottu eilen. Filmi painaa ajatuksia, niin pari sanaa. Leffa on nostettu esiin ”tärkeäksi mustien elokuvaksi”, mutta kun leffa on juuri tässä suhteessa…no, sanotaan vaikka ongelmallinen. Tietenkin on ymmärrettävä, että elokuva ei tässä kategoriassa suoranaisesti kilpaile runsaudenpaljoudesta. Kun jotain edes keskinkertaista ilmestyy, niin innokas vastaanotto anteeksiantavaisen yleisön edessä on lähes varma.
Nopea kertaus: Wakanda on Afrikassa oleva mustien valtio, joka muusta maailmasta salassa on kehittänyt supertekniikkaa. Sitä hallitsee yksinvaltiaasti kuningas jonka tittelin mukana tulee supervoimia. Hahmoa käsittelevät sarjakuvat eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, lähinnä koska hahmo ei siihen oikein anna mahdollisuuksia. Kuvitteellinen utopia Afrikassa on kaukana Marvelin toimintatäytteisestä New Yorkista, eikä maailman paras kuningas voi aina hengailla YK:ssa. Toisaalta Wakanda itse ei seikkailupaikkana ole kovin mielenkiintoinen. Mustalla pantterilla on käytössään armeija ja poliisivoimat, joten sisäiset ongelmat delegoidaan normaalitilanteissa alaisille. Nyt elokuvassa jännitystä tuokin vallankaappausyritys, kun Musta pantteri kohtaa CIA:n kouluttaman ”demokratian levittäjän”.
Korkeasta teknologisesta asteesta huolimatta Wakanda on absoluuttinen monarkia ilman minkäänlaista vallan kolmijakoa tai perustuslakia, joka mahdollistaisi epäpätevän hallitsijan syrjäyttämisen. Tämä asettaakin valtion alttiiksi vallankaappaukselle, jonka tuloksena Wakandan teknologia ja kansakunta voidaan käyttää imperiuminrakentamiseen ”rosvovaltion” ominaisuudessa. Näin myös tietenkin käy. Tätä valuvikaa ei elokuvan aikana kyseenalaisteta esimerkiksi ehdottamalla että perustuslaki olisi jännä juttu ja sellainen pitäisi hankkia, sehän sitoisi valtansa takaisin saavan Mustan pantterin kädet Britannian kuningattaren kaltaiseksi kumileimasimeksi.
Asioita jotka vaivaavat:
Elokuvan aloittavassa taustatarinassa nykyisen Mustan pantterin setä muuttaa Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta että kyseessä on valtavat privileegiot omaava yliopistokoulutettu, tämä päättää muutaman vuoden asumisen jälkeen ryöstää pankin aseiden kanssa parhaana tapana edistää maailmankuvaansa.
Maailman kehittyneimmän valtion hallitsijan ainoa kriteeri on puolustaa kruunua keihästappelussa kuolemaan. On hyvä että T’Challa on nuori mies, koska jos Britannia pyörisi samalla tekniikalla niin prinssi Charles olisi ongelmissa. Kuninkaan tärkeimmäksi ominaisuudeksi myös nostetaan toistuvasti fyysinen kunto. Ei koulutus, sosiaaliset taidot tai elämänkokemus.
Kaikki valtion virat ovat kuninkaan sukulaisten käsissä taattuun ”stereotypioita Afrikasta” -tyyliin. Tämä tuskin johtuu meritokratiasta.
Koko elokuvan pahiksen suuri suunnitelma on aseistaa kaikki maailman mustat ja tehdä näiden avulla maailmanvallankumous Neuvostoliiton hengessä. Kukaan ei epäile, etteikö mustat tarttuisi tarjottuihin aseisiin ja kääntyisi kotimaitaan vastaan heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Tässä heijastumat muslimeiden asemaan länsimaissa olivat turhankin selviä.
Lopussa Wakanda ottaa ”ansaitun paikkansa” paikkansa supervaltana ja maailman esikuvana. Loppu olisi onnellisempi, jos maata ei johdettaisi kuin Pohjois-Koreaa. T’Challa on ns. ”hyvä tyyppi”, mutta absoluuttiset monarkiat ovat syystä epävakaita. Siitähän koko elokuva kertoo. Kun Wakanda alkaa neuvomaan muita ennenkuin omat ongelmat on ratkaistu, levittää Wakanda oman epävakautensa koko maailman huoleksi.
Lopulta en ole varma onko tämä elokuva tarkoitettu mustien vai ”Rajat kiinni” -väen voimauttaumiseksi. Jopa maailman kehittyneimmät mustat taistelevat vallasta keihäin, ovat alttiita tekemään aseellisia pankkiryöstöjä ja toimimaan viidentenä kolonnina kotimaissaan heijastellen rodullistettuihin liittyviä ennakkoluuloja.
Elokuva on kuitenkin kaikista puutteista huolimatta oikein mukava muutaman tunnin viihdepaketti. Kiinnostus on paitsi viihteellistä, niin teknistä: millaisen tarinan Marvelin ideatalo saa aikaan? Mustaa pantteria käsittelevät sarjakuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet hahmon asemasta johtuen tylsiä, mitä ennestään mutkauttaa huomio, että Wakandan toistuvat kriisit kertoisit paitsi rikkoutuvasta utopiasta, niin rinnastuksista Afrikan demokratiakehitykseen. Vaihtoehdoksi jäävät Mustan pantterin tehtävät Wakandan ulkopuolella. Jatkuvassa sarjakuvassa tämä ei oikein toimi, mutta muutaman vuoden välein ilmestyvissä elokuvissa ehkäpä kerran tai kaksi.
