Kuukausi: elokuu 2025

Julkaistu

Ongelmien asettelusta ja vääristä johtopäätöksistä

Tällä viikolla Jare Tiihonen (joka työelämässä käyttää nimeä Cheek) mainitsi Palestiinan tilanteen olevan itselleen kestämätön seuraavasti (linkki):

– Tässä on kyse ihmisyyden puolella olemisesta – se lasten lahtaaminen, kymmenien tuhansien lahtaaminen. [- -] [M]e tuetaan tätä, mitä Palestiinassa nyt tapahtuu. Se on mulle se ongelma. Se on niin mun arvojeni vastaista. Ja sitten sanotaan, että teemme kaikkemme. Joo, ihan varmaan.

Tämän jälkeen Tiihonen mainitsee, että vaikka on talouspoliittisesti oikealla, niin äänestää jatkossa ihmisarvot edellä. Tähän liittyen Mastodonin vasemmistokuplassa ihmeteltiin kuinka Tiihonen oli alunperinkään onnistunut asettamaan oikeistolaisen talouspolitiikan1 ja ihmisoikeudet keskenään suht sopuisaan maailmankuvaan.

Tiihosen maailmankuvan tarkastelussa voi käyttää apuna kuukautta aiemmin julkaistua ulkoministeri Elina Valtosen2 ajatusta ihmisoikeustilanteen parantumisesta Euroopassa (linkki):

– Nyt [verrattuna 50 vuoden takaiseen] ne [Baltian maat] ovat täysvaltaisesti paitsi Euroopan unionin jäseniä myös Naton jäseniä. Siellä ihmisillä on poliittiset vapaudet ja täydet ihmisoikeudet, jotka meilläkin ovat. Ne ovat osa syrjimätöntä markkinataloutta, jossa kaikilla ihmisillä on myös mahdollisuus vaurastua.3

Ajatusta voi pyöritellä siten, että Valtonen puhuu parempien ihmisoikeuksien epäsuorista merkeistä (EU:n ja NATO:n jäsenyys), ja ihmisoikeuksien seurauksista (vaurastumisen mahdollisuuden kaikille tarjoava markkinatalous). Koska Baltiassa ja Suomessa on poliittisten vapauksien merkit (EU- ja NATO-jäsenyydet) ja poliittisten vapauksien seuraukset (”syrjimätön markkinatalous”), täyttyy siellä myös täydet ihmisoikeudet ja poliittiset vapaudet. Mutkikkaasta muotoilusta huolimatta toimittaja lienee sen ymmärtänyt ja hyväksynyt, koska juttuun ei ole liitetty jatkokysymystä tai toimittajan tekemää tarkennusta.

Merkittävää tässä ajatuksessa on ettei poliittisia vapauksia tai ihmisoikeuksia ole paalutettu mihinkään tutkimukseen tai tilastoon, vaan indikaattoreihin: jäsenyys valtioliitossa, jäsenyys sotilasliitossa, ”syrjimätön markkinatalous”. Joskus tällaiset yksinkertaistukset ovat käteviä, mutta ne voivat johtaa myös harhaan (murhamysteereissä ”paukahtava pakoputki” on lähes aina pistooli; teessä oleva ”miellyttävä mantelinen maku” taassen rotanmyrkky).4 Tämän tekstin viitekehyksessä on mielekästä pohtia, mistä puhumme, kun puhumme Valtosen käyttämistä termeistä — ja ennenkaikkea markkinataloudesta.

Purkaakseni Valtosen väitteen osiin, niin toki Euroopan unioni pyrkii olemaan tasa-arvoa teoriassa ja käytännössä tukevien valtioiden yhteenliittymä.5 Toisaalta sillä on sellaisia jäseniä kuin Unkari, jossa ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia on merkittävästi rajoitettu. NATO puolestaan on sotilasliitto, jonka jäsenet ovat luvanneet puolustaa toisiaan. Sen jäseniin hyväksyttiin myös fasistinen sotilasdiktatuuri (Portugali 1933 – 1974). Näin ollen kummassakin tapauksessa kyse ihmisoikeuksien takuusta on enemmänkin korrelaatiota kuin kausaatiota: EU:n ja NATO:n jäsen on yleensä ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia asukkailleen myöntävä maa, mutta jäsenyys ei sitä itsessään takaa. 6

”Syrjimätön markkinatalous” on hieman monimutkaisempi pohdittava. ”Markkinatalous” tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihmiset voivat myydä tuotteitaan: sellainen kuuluu kaikkien ihmisten koskaan muodostamiin yhteisöihin: syrjimättömyys on eri asia. Esimerkiksi merkantilismin aikaan Suomessa tukkukauppaa (ostoa ja myyntiä) sai tehdä vain porvarit (1870-luvun loppuun).

Valtonen on oikeassa että syrjimätön markkinatalous olisi osa toimivien ihmisoikeuksien seurauksia, mutta tässä tapahtuu jännä jippo: emme tiedä onko meillä syrjimätöntä markkinataloutta! Olisi helppo väittää, ettei se ole kapitalistisessa järjestelmässä7 mahdollista, mutta tämä on tässä yhteydessä sivuseikka.8

Tästä päästään takaisin Tiihoseen. Oletan hänen ajattelevan Valtosen tavoin että EU, NATO, ja ”syrjimätön markkinatalous” yhdessä takaavat parhaan tavan parantaa ihmisoikeuksia. Useinhan sanotaan kapitalismin nostaneen ennennäkemättömän paljon ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä,9 jolloin kapitalismin ja ihmisoikeuksien ristiriitaa ei välttämättä arjessa huomaa, varsinkaan jos lähipiirissä ei ole väliinputoajia ”pyhiä köyhiä”.10

Ongelma nostaa päätään vasta tilanteissa joissa joudumme katsomaan lähemmin kapitalismin seurauksia paitsi teoriassa (”nostanut lukemattomia absoluuttisesta köyhyydestä”) niin käytännössä. Palestiinan kansanmurhan hyväksyntä ei tapahdu suomalaisten oikeistopuolueiden pahuutta, vaan koska se noiden aiemmin ilmoitetun kolmen perusteesin – EU, NATO, ”syrjimätön markkinatalous” – vastaista. EU:lle, koska sen keskiössä on toisen maailmansodan trauma yleisesti ja juutalainen valtio erityisesti (”jos se on Israel, se on ok”); NATO, koska haluamme ostaa ja myydä Israelin kanssa aseita; ”syrjimätön markkinatalous”, koska moraalin mukaan toiminta on moraalittomia kohtaan syrjivää. Kysy vaikka asevalmistaja Nammon konserninjohtajalta, jonka mielestä olisi ”vaarallista” jos asevalmistaja ryhtyisi poliittiseksi eikä myisi niille joilla on varaa ostaa. (Linkki)

PS.

Loppuun haluaisin lisätä, ettei tuo Valosen tapa asetella ongelma tarkoitushakuisesti ole rajoittunut pelkästään politiikkaan. Rosebud Sivullisen tapauksessa oli kyse samasta: kun yliopiston rehtori viimein avasi sanallisen arkkunsa, muotoili hän näkemyksensä seuraavasti:

– Jotta sivistyksen vaaliminen onnistuisi tulevaisuudessakin, Helsingin yliopiston täytyy tukea sitä muilla toiminnoillaan. Yksi niistä on liiketoiminta. [- -] Kirjakauppa on ollut tieteen ja kulttuurin ystäville tärkeä kohtaamispaikka, jonka poistuminen Kaisa-talosta on monille suuri menetys. Myös yliopiston kannalta on harmi, että keskustelut ja neuvottelut Rosebudin kanssa eivät johtaneet Kaisa-talon osalta jatkosopimukseen. (Linkki)

Eli toisinsanoen: Helsingin yliopiston tärkein tavoite on maksimoida tuotto. Tuottoa voidaan sitten kanavoida sivistyksen vaalimiseen. Kun ongelman asettelee näin, on Rosebudin kohtalo paitsi ymmärrettävä, niin jopa pakollinen. Jollain toisella ongelmanasettelulla tulos olisi voinut olla toisenlainen: olisi saatettu vaikka miettiä tuottaako humanistista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta myyvän suurkaupan läsnäolo yliopiston tiloissa enemmän sivistystä, kuin yliopisto menettää pienemmillä vuokramaksuilla. Tällöin rehtori olisi voinut sanoa, että ”sivistyksen vaaliminen” olisi vaatinut vuokratulojen määrän optimointia muuten kuin maksimin kautta. (Lisäksi sanottakoon, ettei väitetyistä neuvotteluista Rosebudin kanssa ole ilmeisesti pystytty esittämään minkäänlaisia todisteita.)

  1. Jonka yleisesti ajatellaan pyrkivän omistavan luokan tuottojen maksimoimiseen työväenluokan hyvinvoinnin kustannuksella. Esimerkiksi laventamalla progressiivista verotusta, tarjoamalla verovähennyksiä jotka kohdistuvat rikkaimpiin, tai muuten heikentäen työväenluokan neuvotteluasemaa työhönsä tai siitä maksettavaan palkkaan. ↩︎
  2. Asian kannalta lienee hyvä mainita, että Valtonen on taustaltaan mm. taloustoimittaja, kansainvälisessä pankissa uraa tehnyt taloustieteilijä, ja oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja. ↩︎
  3. Valtosen ajatus ei ole täysin selkeä, mikä annettakoon hänelle anteeksi: monimutkaisiin asioihin on vaikea keksiä yksinkertaisia vastauksia, varsinkaan kun toimittaja pitää nauhuria naamaa vasten. ↩︎
  4. Tai toisinsanoen: emme saisi sekoittaa asian kuvausta itse asiaan. Kuvaukset ovat asiayhteyttä havainnollistavia, eivät sitä määrittäviä. . ↩︎
  5. Eri asia on sitten mitä tämä ”tasa-arvo teoriassa ja käytännössä” tarkoittaa: EU itse rakentuu tietyille oletuksille neoliberalismin eduista, joita voidaan pitää kyseenalaisina. ↩︎
  6. Puhumattakaan Kreikan ajasta sotilasdiktatuurina 1967 – 1974; toisaalta Turkin demokraattisuus sen jäsenyyden aikana voisi olla aihe pidemmällekin keskustelulle. Valtosen haastattelun aikoihin Britanniassa on pidätetty ihmisiä terroristeina, jos heidän voidaan päätellä tukevan vandalismia protestina harjoittavaa Palestine Actionia. ↩︎
  7. Selkeyden vuoksi sanottakoon, että markkinatalous siis viittaa tuotteiden myyntiin. ”Syrjimättömässä markkinataloudessa” tukkukauppaa saa siis tehdä kuka vain tahtoo. Kapitalismi taas viittaa tuotantovälineiden omistukseen (Marx), tai/ja ajattelutapaan jossa rahaa pyritään kerryttämään itsestäänselvyytenä (Weber). ↩︎
  8. Argumentin vuoksi mainittakoon Amazonin toimintatavat: yritys on vivuttanut välittäjänasemaansa luodakseen yhä uusille tuotealueille monopoleja (”ainoa tavaran/palvelun myyjä”) kuluttajiin päin, ja toisaalta sijoittamalla jakelukeskuksiaan alueille joissa se on ainoa merkittävä työnantaja (eli monopsoni: ”ainoa työn ostaja”). Yritys siis syrjii paitsi yritysasiakkaitaan (nappaamalla heiltä asiakkaita), niin työntekijöitään (heikentämällä heidän neuvotteluasemaansa). ↩︎
  9. Samalla unohtaen miten he sinne joutuivat. ↩︎
  10. Pyhät köyhät, eli köyhät jotka ovat ”tehneet kaiken oikein” ja silti päätyneet välilinputoajiksi: ovat käyneet koulut hyvin arvosanoin, jaksaneet yrittää, käydä töissä, syöneet vitamiininsa, liikkuneet aktiivisesti ja käyttäneet alkoholia kohtuudella jne… mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt, vaan ollaan syrjäydytty. Jos väliinputoaja ei onnistu kaikkia tässä (tai myöhemmin hetkessä) keksittyjä kriteerejä täyttämään, on väliinputoaminen oma vika, eikä kapitalismin syytä. ↩︎

Julkaistu

Ihminen on laumaeläin, eli kuinka kohtasin myöhäiskapitalismin kolme henkeä

Kerronpa teille kolme keskenään linkittyvää, lyhyen ajan sisällä tapahtunutta kohtaamista, jotka kaikki tapahtuivat junissa.

Ensimmäisessä juttelin vaihtoa odotellessa vierustoverin kanssa. Keskustelu oli alkanut hänen huomattuaan minun olleen lievästi eksynyt, mutta jatkunut kun kävi ilmi että olimme matkalla kohti samaa määräasemaa. Kaiken muun keskellä hän sitten kertoi minulle uskovansa ihmisten olevan perusluonteeltaan itsekkäitä. Ajatus oli minulle jossei uusi, niin vähintäänkin harvinainen arjessa kohdatuksi. Tapahtuneessa hetkessä en osannut kommenttiin reagoida, mutta asia jäi vaivaamaan.

Kyseinen pessimisti oli kotoisin Puolasta, mutta asunut pitkään ulkomailla. Omien sanojensa mukaan ei ollut juuri tekemisissä paikallisten kanssa. Elämä koostui työstä (oli ilmeisesti jonkinsortin ohjelmistonkehittäjä), puolison ja koiran kanssa vietetystä ajasta, ja löytökoirien sosiaalistamisesta adoptointia varten. Puhetavaltaan hän oli kärsivällinen, ja kun kävi että jaoimme eriävät maailmankuvat, osasi käsitellä asiaa rauhallisesti, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Sanon tämän osoittaakseni ettei hän ollut (ainakaan ilmiselvästi) erityisen paha ihminen. Hän lähestyi tuntematonta auttaakseen tätä hämmennyksen keskellä ja harrasti löytökoirien sosiaalistamista. Kumpikaan ei ole empatiavajeisen persoonan ajanviete.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin yksin vaunussa kuuden penkin hytissä, kun sinne saapui yhdysvaltalainen miljonääri (ohjelmistonkehittäjä tämäkin) vaimoineen. Useamman tunnin matkan aikana keskustelimme muutamistakin asioista, mutta viimeiseksi (ennenkuin hän päätti ettei kanssani kannattanut vaihtaa ajatuksia) puhuimme arjen riskien hallinnasta. Olin esittänyt että nuorille aikuisille ja turisteille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin seesteistä elämää viettäville keski-ikäisille, koska riskienhallinta kumpuaa tiedosta. Jos ei ole tietoa (tai tieto ei olekaan asiayhteyteen sopivaa, kuten käy matkustaessa vieraissa kulttuureissa), ei voi arvioida riskiä oikein: missä kaupunginosissa on turvallista kulkea pimeällä, onko katuruoka maultaan ja hygieenialtaan ostamisen arvoista, tai kuinka todennäköisesti järven jää kestää ihmisen painon.

Keskustelukumppanini otti melko vähämerkitykselliseksi tarkoitetun kommentin vakavissaan. Hän kertoi kiihkeästi riskienhallinnan epäonnistumisen olevan aina oma vika, koska kaikkeen voi varautua. Ihmisen tulisi aina tarkkailla ympäristöään huolellisesti, ja arvioi oman työkokemuksensa Yhdysvaltain erikoisjoukoissa valmistaneen häntä hyvin matkustamiseen turistina. Sitäpaitsi merkittäviä riskejä ei ole arjessa kovin paljoa, koska riski usein uhkaa myös ympäristön turvallisuutta. Ympäristö siis suojelisi turistia valistuneesta itsekkyydestä. Ruokamyrkytys esimerkiksi johtaisi seurauksiin ravintoloitsijalle. Yritin ehdottaa ettei kaikki riskit johdu siitä että joku muu on rikkonut tietoisesti toisten turvallisuutta.1 Jos vaikka turisti nielaisee kinder-munan kokonaisena ja tukehtuu,2 siitä on paha mennä syyttämään munan myynyttä kauppiasta tai valmistajaa, jotka luonnollisesti olettavat asiakkaan tuntevan tuotteen käyttötavat (jätin tahdikkaasti sanomatta mitä mieltä olin matkustamisen vertaamisesta taistelualueella toimimiseen). Minulle kerrottiin yllätysmunan olevan ääriesimerkki, minkä jälkeen leikimme mykkäkoulua loppumatkan.

Muutama päivä tämän jälkeen (jälleen!) juna pysähtyi keskiyön aikoihin raiteille ennen asemaa tunniksi. Konduktööri tiedotti edeltävässä junassa tapahtuneen sairauskohtauksen, jonka selvittämistä odotimme. Eri lähteistä matkustajille selvisi nopeasti että edeltävä juna oli seissyt jo ennen omaa pysähtymistämme tunnin, minkä päättelimme tarkoittavan jonkun yrittäneen ns. viimeistä kumarrusta. Vierustoverini (jonka kanssa olin ajankuluksi aloittanut keskustelun) sanoi joitain melko epäimartelevia asioita lähteneen todennäköisestä elämäntyylistä. Kun toppuuttelin ja muistutin sote-alan kriisistä ja kirjailija Miki Liukkosen pyrkimyksistä hakea epäonnistuneesti ahdinkoonsa apua, vaihtoi tämä aihetta. Myöhemmin soimasi itseään voimakassanaisesti ettei ollut ymmärtänyt valita junan sijaan bussia, koska nyt yöunet jäivät vajaiksi. Tarkemmalla kyselyllä selvisi, ettei kokenut tiedonpuutteen ”sairastapauksesta” olleen hyväksyttävä syy olla itselleen armollinen. Kaikkeen pitäisi kyetä valmistautua. Tämän jälkeen alkoi taas puhua ”sairastuneen” elämänvalinnoista, missä kohtaa siirryin muualle odottamaan junan liikkeellelähtöä. (Mainittakoon vielä, ettei ollut eläkeikää lähestyessäkään ollut ollut kertaakaan sairaslomalla.)

Näistä kohtaamisista on nyt jo hetki, mutta mietin niitä edelleen.

Kaikille näissä kolmessa tapauksella on tiivistetysti kyse yksilön turvattomuuden kokemuksen tunnistamisesta ja/tai oikeuttamisesta. Kun turvattomuus koetaan joksikin johon voidaan valmistautua, voidaan sen seurauksista syyttää yksilöä. Ruokamyrkytys ulkomailla? Mitäs läksit. Juna myöhässä? Olisit katsonut etukäteen verkosta. Mielenterveysongelmat johtavat itsemurhaan? Varmaan käyttänyt huumeita.

Raadollisuuden ymmärtää ehkä paremmin (tai ainakin asia aukeni itselleni) kun tajusin epäonnistumisen yksilöimisen olevan välttämätöntä jos halutaan yksilöidä myös onnenkantamoiset, esimerkiksi pääsy ns. ”nettoveronmaksajaksi”. Enemmän-tai-vähemmän tarkoituksellisesti onnettomuuksien yksilöinti oikeuttaa paitsi progressiivisesta verotuksesta luopumisen (”verotus on varkautta”), toisaalta kieltää tarpeen verovarojen yleishyödylliseen käyttöön (”kumminkin menee viinaan”).

Samalla on hyvä huomata ettei keskustelutapa ole uusi: kalvinistien proto-kapitalistinen puhe taivaspaikkojen jaosta (”rikkaat rikastuu koska Jumala palkitsee omansa jo maan päällä”) on tavalla tai toisella ollut protestanttisissa maissa valtavirtaa jo vuosisatoja. Tätä uskonnollista näkökulmaa pyrittiin myös osoittamaan ”tieteellisesti”, mutta kun tietoa tuli lisää, siihen ei edeltävistä uskonnollisista syistä tartuttu.3 Sen sijaan katolisen anekaupan pilkkaus jatkui: mitä se hyvettää rikkaan sielua jos rahoittaa köyhäinhuoltoa, varmasti köyhät ovat köyhiä syystä? Kun katolisen rikkaan mieltä taivaaseen pääsystä helpottivat yhteisön hyväksi tehdyt lahjoitukset, protestantille lohtua taivaaseenpääsystä tuotti itse pankkitili. Tämä myös tarkoitti, paitsi että ”köyhät ovat aina keskuudessamme”, niin että köyhyys maan päällä on vain ”helppoa aikaa” ennen helvettiin joutumista. Erikseen ovat sitten ”pyhät köyhät” jotka ovat köyhtyneet esimerkiksi puolison kuoleman myötä (protestanttiset maat rakensivat merkittäviä poliittisia himmeleitä näiden pyhien köyhien löytämiseen, ja tätä perua on myös suomalainen toimeentulotukijärjestelmäkin).

Yksilövastuun korostus on länsimaissa perinteisesti ollut keski- ja yläluokan4 ihanne, sillä ongelmat ovat yleensä sellaisia että ne ovat ratkenneet rahalla, jota on saatu vaikkapa maaomistuksista tai kaupankäynnistä.5 Tästä eriävästi työväenluokka (ja sitä edeltävät maaseudun maattomat luokat) taas eivät juuri rahoja nähneet, vaan keskittyivät tavaroiden ja palvelusten vaihdantaan, koska rahat menee, mutta naapurit säilyvät (maaseudulla jopa kymmeniä sukupolvia). Edelleenkin työväenluokan edustajat helposti muuttavat esimerkiksi lottovoiton sosiaaliseksi pääomaksi vaikkapa kuittaamalla lähipiirin laskuja, mistä keskiluokka yleisesti tekee pilaa huonona rahanhallintana.6 Suomessa hyvinvointivaltion ihanteisiin kuului julkilausutusti tavoite vapauttaa yksilö yhteisönvastuusta ja korvata se yksilön ja valtion suhteella.7 Nyt tähän ollaan julkisesti hakemassa muutosta.

Samalla yhteiskunta kovenee: jos köyhyys ja epäonni ovat paitsi sattumaa, niin viestejä Jumalalta (joko uskonnollisessa tai maailmankuvallisessa mielessä), niin epäonnistuminen ei ole pelkästään harmi, vaan osoitus sielullisesta alennustilasta tavalla, jossa auttaminen on vain huonon käytöksen tukemista.

Se että tällainen riskiyhteiskunta kannustaa pakonomaisesti riskien välttämistä eikä niiden ottamista (samalla kun retorisesti pyytää tekemään juuri toisin) on kummallista. Tässä kohtaa on hyvä toistaa otsikossakin mainittu ihmislajin luonne laumaeläimenä (ja edelleen pidämme itsestäänselvänä että ”lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä”)8. Emme ole maailman mittakaavassa erityisen vahvoja tai kestäviä. Älykkäitä olemme (ainakin omasta mielestämme), mutta se on taito jonka hyödyllisyys tyhjiössä on melko vaatimaton. Meillä meni satoja tuhansia vuosia, jopa vuosimiljoonia, ennenkuin älykkyys alkoi tuottaa sellaista osinkoa, että kykenimme alkaa kokea itsemme ruokaketjun huippuna. Siitä on vain muutamia satoja vuosia. Siihen asti pysyimme elossa koska pystyimme luottamaan toisiimme, ja onpa tieteilijät ehdottaneetkin että ensimmäinen merkki sivilisaatiosta ei ole keihäänkärki, vaan katkeamisesta parantunut sääriluu.

Kaikista näistä syistä onkin yllättävää kuinka populaarikulttuuri ja liikemaailma ihastelee ”yksinäisiä susia”, unohtaen että luonnossa ”yksinäinen susi” on vaarallinen nimenomaan koska se on kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, pistäen elämänsä lottoarvonnan kaltaisten todennäköisyyksien varaan. Lopulta yksinäinen susi kuolee nuorena. Kun jalka murtuu tai kuume nousee, kuolema kerää omansa.

Tästä johtuen ihmiset (kuten nisäkkäät yleensäkin) ovat luonnostaan auttavaisia: annamme paitsi paljostamme, niin usein myös vähästämme. Yleensä empatiasta, mutta joskus myös kylmästä logiikasta: ”vangin dilemma” osoittaa että itsekkyys auttaa pikavoitoissa, mutta mikäli ympäristöllä on tietoa yksilön käytöstavoista (tai sellaista tulisi kertymään), niin huono yhteispelaaja kohtaa joka tapauksessa kohtalonsa: yleensä yksinäisenä sutena.

  1. Lisäksi on kyseenalaista odottaa ettei huijari uhkaisi toisen hyvinvointia pakosta (ts. lyhyen aikavälin selviytyminen), siinä uskossa että onnistuu välttämään lain kouran, tai että kulttuurien erojen vuoksi turistin tuomittavana näkemä käytös ei sellaista olisi paikallisten silmissä. Esimerkiksi liikennekulttuurien erojen vuoksi voi auton yliajamaksi jäänyt tulla todetetuksi itsetuhoiseksi, vaikka tämä toteuttaisi sitä huolellisuutta mihin hän on lapsena omassa kulttuurissaan kasvatettu. ↩︎
  2. Mainitsin tämän esimerkin koska tiesin yllätysmunien olevan Yhdysvalloissa laittomia juurikin tästä syystä. Ajattelin sen havainnollistavan hyvin tilannetta jossa kulttuuriero johtaa vaaratilanteeseen tavalla joka ei tule esiin edes huolellisella valmistautumisella. Yllätysmunien kuorissa myöskään harvemmin on suoraa mainintaa sisällä olevasta muovinpalasta. ↩︎
  3. Where [Adam] Smith went wrong was to suggest that these unintended consequences were always beneficial. But since this is what he thought, it is understandable that in his view the ’invisible hand’ posed on entrepreuners no obligations to moral rectitude. [Smith 1982/ 1759, 184 – 185]. [- -] Towards the end of his life Smith became rather more pessimistic in his outlook. He was disappointed to see that economic growth did not appear to have the kind of moral effects he had assumed and the development of the division of labour and trade did not have the kind of civilizing effects he had thought it would. If anything, ’commercial society’ seemed to destroy the feelings of symphathy Smith had talked about [- -] it was becoming increasingly clear that the state had to intervene in market society. [JYU:n sosiologian professori Kaj Ilmonen, teoksesta A Social and Economic Theory of Consumption, page 13] ↩︎
  4. Tässä tarkoitan keski- ja yläluokalla väkeä joilla on tietty määrä sosiaalista (verkostot, tieto ”byrokraattisista oikopoluista”, jne.), kulttuurista (yliopistotutkinto, arvonimi tai kuuluisa sukunimi, ammattititteli) , ja rahallista pääomaa. Korkeapalkkainenkaan paperityöläinen ei ole tässä merkityksessä keskiluokkainen, koska paitsi että on täysin riippuvainen työnantajasta, palkka yksin ei tarjoa sellaista yhteiskunnallista toimijuutta mihin luokkajärjestelmä perustuu.
    Esimerkiksi köyhän, korkeakoulutetun yhdistystyöntekijän mielipidekirjoitus julkaistaan helposti suuressakin sanomalehdessä, ja voi johtaa toimittajien soittoihin hallituksen vastuuministerille. Paperityöntekijän mielipidekirjoitus jää helpommin julkaisematta, tai julkaisu ei johda jatkotoimenpiteisiin. Asiat muuttuvat jos hänellä on sosiaalista pääomaa esimerkiksi ay-liikkeen edustajana.
    Luokka-aseman ja tuloluokan sekoitus juontaa yksinkertaisemmalta ajalta, jolloin sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman korrelaatio rahalliseen pääomaan oli tarkempi. ↩︎
  5. Jane Austenin 1800-luvun alussa kirjoitetussa Mansfield Park -kirjassa päähenkilö Fanny Pricen perhe on niin köyhä, että tämä pitää lähettää sukulaisille kasvatettavaksi. Köyhyys näkyi esimerkiksi siinä, että heillä oli vain kaksi palvelijaa. ↩︎
  6. Tapa on yleistä esihistoriaan asti. Siirtyminen rahankäyttöön liittyi mm. verotuksen helpottamiseksi. Viimeistään viidennellä vuosisadalla eaa. kirjoitetussa Mooseksen viidennessä kirjassa (15:1-2), mainitaan että velat on annettava anteeksi seitsemän vuoden välein. Eli toisinsanoen: jos joku on jäänyt palveluiden jakamisessa jälkeen, niin tili nollataan. Köyhäinhuoltona tämä on tehokkaampaa ja ihmisarvoa paremmin ylläpitävää kuin toimeentulotuki. ↩︎
  7. Sosiologian professorini mainitsi luennolla saaneensa vastaansa ulkomailla kuolemanhiljaisen salin kerrottuaan Suomen onnistumisessa tämän tavoitteen edistämisessä. ↩︎
  8. Mikä ei estä meitä ihailemasta ydinperheen äitiä joka tekee kaiken kasvatuksen puolison tehdessä ylitöitä. ↩︎

Julkaistu

Monsieur Spade, ensimmäinen jakso

Spade on nukahtanut tuoliinsa.

Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.

Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.

Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.

Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.

Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.

Spade kipuilee auringon, lasten, ja täyden värimaailman kanssa.
Ranskaan saapunut Spade huomaa mitä paikalliset ajattelevat kielitaidottomista.

Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.

Spade valmistamassa ruuaksi kukkoa, joka on tapettu tämän silmien edessä kylän torilla.
Spaden auto on sopiva Ranskan hiekkateille ja kapeille kaduille.

Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.

Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.

Mustasukkainen aviomies ei pidä siitä kuinka tämän vaimo viihtyy Spaden seurassa.
Paikallisen iltaravintolan omistajat keskustelevat arjestaan.

Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.

Sam Spaden uusi lukaali on kaukana San Fransiscon toimistosta.

Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.

Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.

Jään innolla odottamaan jatkoa.

  1. Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎