Kategoria: Talous

Julkaistu

Naisen euro: yksinkertaisimmat perustelut luvun puolesta

Europarlamentti jakoi yhteisöllisissä medioissa seuraavan kuvan sukupuolien välisestä palkkaepätasa-arvosta valtioliiton maissa. Luvut ovat vuodelta 2023, mikä kuvan mukaan on viimeisin vuosi kun luvut ovat saatavilla. Tämä lienee totta: raaka-datan keräys on aikaavievää työtä, ja 16 kuukauden työstöaika (vuoden 2024 tammikuusta) ei ole yllättävä.

Lukijaa kiinnnostanee Suomen sijainti lähellä pahnan pohjimmaista (832‰), reilusti alle keskiarvon (880‰).

Joka kerta kun keskustelu ”naisen eurosta” käydään, yleinen kritiikki on huomauttaa että tässä mitataan kaikkien maassa olevien naisten palkkoja kaikkien maassa olevien miesten palkkoihin (mutta huom: työmarkkinoiden ulkopuolisia ei lasketa). Maissa joissa on työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet (kuten Suomessa), luku siis mittaa eri töiden palkkoja keskenään. Usein tässä yhteydessä mainitaan että jos naiset olisivat kiinnostuneet rahasta, he työskentelisivät ”toimitusjohtajina eivätkä siivoojina” (kuten eräs mastodonissa asiasta huomauttanut kirjoittaja misogynistisesti sanoi).1

Väite on sen verran yleinen, että siitä kannattanee kirjoittaa jo muutamastakin syystä.

Perushuomioitavat asiat ovat seuraavat. Koska yksityiskohtien läpikäynti on hidasta, niin pistän nämä pudotusvalikon alle:

Sukupuolien erot koulutuksessa merkkinä palkkaeroista

Yleisesti voidaan ajatella että palkka mittaa paitsi työn vaativuutta, niin työntekijän kykyä työskennellä itsenäisesti tilanteissa joissa työnkuvan mediaanitapauksesta poikkeavia asioita tapahtuu. Esimerkiksi (ja nämä ovat nyt räikeitä yksinkertaistuksia) kirjastonhoitajan työstä valtaosa on kirjojen lajittelua takaisin hyllyihin, poliisin työstä valtaosa on istuskelua, toimistotyöntekijän työstä taas kokouksiin osallistumista. Nämä ovat kaikki tehtäviä joihin pystyisi koulutettu apinakin.

Palkka ei siis määräydy työn mediaanitilanteen mukaan, vaan kuinka hyvin työntekijä pärjää poikkeustapauksissa: kirjastonhoitajan pitää osata etsiä tietoa lukuisista tietojärjestelmistä, poliisin kyetä purkamaan räjähdysalttis tilanne, toimistotyöntekijän pitää osoittaa luovuutta byrokratian sisällä. Tämä(kin) seuraa niin sanottua 80/20 -sääntöä, eli että 80% palkasta tulee 20% työstä, ja päinvastoin. (Ja tämän vuoksi kaikista kolmesta listaamastani työstä on olemassa ”alennuslaariversio” jossa työnkuva näyttää ulkopuolelta samalta, mutta ”venymisaste” on eri: esim.: kirjastoavustaja, vartija, assistentti.)

Kehittyneimmissä maissa kyvykkyyttä poikkeustapauksiin mitataan eri tavoin, Suomessa yleisesti koulutuksen pituuden mukaan2. Ajatus on että jos ihminen on selvinnyt vaikkapa ylemmästä korkeakoulututkinnosta, on hän osoittanut pitkäjänteisyyttä, kykyä omaksua tietoa, ja taitoa soveltaa sitä käytännössä. Monet yliopistotutkinnot eivät kouluta professioon (eli antavat lakisääteisesti tunnustetun pätevyyden johonkin tiettyyn tehtävään), vaan ovat ns. generalisti-aloja ja osoittavat yleisesti osaamista vaikeissa tilanteissa (sekä tietenkin mielen sivistystä, minkä merkitystä ei niin paljoa enää tuoda esille).3

Yksinkertaisesti voidaan siis sanoa että jos henkilö on valmistunut lipastolta maikkana, on hän pätevä kaikkiin tehtäviin joihin haetaan maisteria, ellei laki toisin sano. Eli: kaikki tehtävät joihin halutaan maisteri, tulisi olla palkkakehityksen kannalta (lähes) identtisiä, koska maisterien pitäisi olla kykeneviä hyppimään alalta toiselle ilman viivettä.

Toisaalta taas korkeakoulututkinnot jotka valmistavat professioon (yliopistoissa mm. kirjastonhoitajat, proviisorit ja sosiaalityöntekijät; ammattikorkeissa mm. sairaanhoitajat ja poliisit) pitäisi olla vähintään yhtä hyvin palkattuja kuin vastaavan koulutustason generalistiammatit, koska ne osoittavat vähintään yhtä hyvää kykyä pitkäjänteisyyteen (yms.) kuin generalistienkin kohdalla. Eli koska virkamieheltä vaaditaan vähintään alempi korkeakoulututkinto, on sairaanhoitajan palkan oltava kaiken muun ollessa yhdentekevää vähintään yhtä paljon kuin virkamiehen palkka, koska sairaanhoitaja voi aina siirtyä tekemään niitä töitä. Asiaa käsittelee kansantaloustieteessä mm. Baumol-ilmiö. Näin ollen palkka ei verrannu työn tuottavuuteen, vaan työvoiman saatavuuteen.

Tällä alustuksella, mitä Opetusministeriön ylläpitämä Vipunen -blogin taulukot kertovat suomalaisesta koulutuksesta, ja mitä tästä voi päätellä palkoista suhteessa sukupuoleen?

Jos siis palkat korreloisivat ainoastaan koulutuksen kanssa, tulisi naisten euron olla runsaasti, sanotaan että ainakin kahdeksannen, korkeampi kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ole.

Työn palkka merkkinä arvosta, ja tuottavuuden erottaminen palkasta


Usein kerrottu vitsi on, että työstä maksettava palkka on sitä korkeampi mitä vaikeampi sen arvoa on mitata. Siivojalle tai marjanpomijalle maksetaan esimerkiksi minimipalkka vain mikäli hän onnistuu saavuttamaan lähes epäinhimillisen korkean tehokkuusluvun.4 Sen sijaan johtajalle voidaan maksaa useita miljoonia euroja riippumatta yrityksen menestymisestä, koska työn arvoa ei voida mitenkään erottaa sellaisista asioista kuten markkinoiden tilanne (nousu- vai laskukausi); yrityksen tutkimus- ja kehitysyksikön yli kymmenen vuotta sitten alulle panemat innovaatiot, työntekijöiden tyytyväisyys, jne. Keskipalkkaiset työt jäävät mitattavuudessa tähän väliin.

Suomesta puhuttaessa palkkakärkeen asetetaan yleensä kaksi eri ammattia: lääkärit ja ahtaajat. Lääkärien palkat ovat nousseet tähtitieteellisiksi kiitos alalla olevien tyhjien työpaikkojen: työnantajat joutuvat huutokauppoihin palkoista saadakseen työtehtävät täytettyä.5 Toisaalta ahtaajien palkkojen takana on näiden asema koko vienti- ja tuontiteollisuuden pullonkaulassa: jos heille ei makseta heidän haluamaansa palkkaa, ei heidän työpistettään lakon aikana saapuvilla tavaroilla (mikä on jotakuinkin kaikki mitä Suomessa valmistetaan vientiin, tai mitä ulkomailta ollaan tuomassa Suomeen) ole myöskään käytännön arvoa.

Tässä kohtaa on mielekästä todeta että ennen ns. tammikuun kihlausta jossa työnantajat suostuivat samaan neuvottelupöytään ay-liikkeen kanssa, oli yleistä että lakkoja murrettiin Vientirauha Oy:n kautta väkivalloin mikäli työntekijät eivät suostuneet säästäväiset elinkustannukset kattaviin palkkoihin.6 Toisin sanoen ahtaajien palkat nyt tai ennen eivät missään kohtaa vastanneet työn ”todellista” arvoa, jos sellaista voi tässä kohtaa edes laskea. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon tuotteen myynnin ja valmistamiskustannusten välisestä erotuksesta tulisi mennä kuljetukseen, ja kuinka suuri osa kuljetuskustannuksista puolestaan ahtaajille (ja edelleen: kuinka paljon osinkoina yritysten omistajille). Tälle kysymykselle ei ole minkäänlaista ”luonnollista arvoa” vastauksena.

Samalla tavalla siivoojien kohdalla kyse ei ole niinkään heidän työnsä luonnollisesta arvosta, vaan siitä ettei alalla ole pulaa työntekijöistä, tai mahdollisuutta järjestäytymiseen. (Käytännössähän mikäli siivojia ei olisi, heidän työnsä tehtäisiin tilojen muiden työntekijöiden toimesta muiden töiden ohessa. Näin siivojan työn arvo on seuraavaksi matalimman työntekijän palkan arvo, ja näiden arvo taas seuraavaksi matalimman, aina toimitusjohtajan palkkaan asti.7)

Siitäkin huolimatta että Suezin kanavaan jumittunut Ever Given tuotti pelkästään kanavaa hoitavalle yritykselle neljännesmiljardin dollarin tappiot vuonna 2021, ei laivaa irti kaivannut saanut ilman mediahuomiota edes normaalia ylityökorvausta.

Aiemmin ”arvokkaimpien ammattien” listalla oli myös paperimiehet samasta syystä kuin ahtaajat. Rakennemuutoksen myötä palkkaa tukeva pullonkaulaasema on kadonnut, ja heidän kohdallaan on osin palattu Vientirauhan aikoihin: tässä viitekehyksessä UPM:n lakot 2022 (jossa paperialan työt haluttiin jakaa viiden eri sopimuksen kesken, jolloin siivoojille yms. voitaisiin maksaa vähemmän) näyttävät järkeenkäyviltä. Samaa on Suomessa tehty viime aikoina enemmänkin: yrityksiä joissa on ollut vain yksi palkkasopimus, on työntekijöitä tavalla tai toisella yritetty saada useamman sopimuksen piiriin.8

Julkinen sektori naisten työnantajana

Yksi merkittävimpänä syynä naisten huonoon tilanteen on naisten suurin työnantaja: julkinen sektori (valtio, hyvinvointialueet, kunnat). Koska pohjoismaiseen malliin kuuluu että pakolliset palvelut ovat valtion järjestämiä (erotuksena siitä että julkinen sektori ostaa ne kolmannelta sektorilta [eli yhdistyksiltä/säätiöiltä] tai yrityksiltä). Koska julkisten tuottamat palvelut ovat lähes linjastaan palkkaintensiivisiä (ts. näitä ei juuri voi automatisoida), on ”yhteiskunnan etu” että palkkakustannukset pidetään kurissa. Käytännössä tämä tarkoittaa että matalat palkkakustannukset johtavat mataliin veroprosentteihin, jotka puolestaan hyödyntävät työntekijöitä jotka ovat töissä yksityisellä tai kolmannella sektorilla. Jotka siis ovat miehiä.

Tilannetta vaikeuttaa, että julkinen sektori voi käyttää lainsäädäntövaltaa estääkseen alan työntekijöitä menemättä lakkoon perustellen sitä välttämättömäksi yhteiskunnalle. Yleinen vitsi on, että välttämättömään työhön lakkojen aikana määrätään enemmän työntekijöitä, kuin samaa työtä tehdään lakkojen ulkopuolella. Näin lakkoilu on vaatinut työntekijöitä irtisanoutumaan, tai jopa irtisanomaan oikeutensa suorittaa ammattia. Toista työnantajaakaan ei voi hakea, koska esimerkiksi sairaanhoitajat ja opettajat voivat lähes ainoastaan työllistyä julkiselle (ota tai jätä).9 Toisaalta julkisella sektorilla on paljon toimintatapoja jotka laki suoranaisesti kieltää (mm. ketjutetut työsuhteet; kunta-alan työpaikkojen palkkojen sopiminen työnantajien toimesta), joita jostain syystä ei juuri käytännössä noudateta.

”Kulttuuriset erityispiirteet” näkyvät myös esimerkiksi silloin kun Orpo on viime kuukausina puhunut ”vientivetoisesta” mallista jossa vientisektori saisi tulevaisuudessa korkeammat palkankorotukset kuin muut sektorit.

Työmarkkinoiden yhteiskuntaa hitaampi muuttuminen

Merkittävin yksittäinen syy naisten heikkoon suoriutumiseen ei ole huonommin palkattu työ (sitäkin on), tai että naisten on vaikeampi saada hedelmällisessä iässä palkankorotuksia (mikä myöskin on totta), vaan palkaton työ. Lyhyesti sanottuna suomalainen(kin) yhteiskunta on sellainen jossa paitsi palkkatyöt ovat sukupuolittuneet, niin niin ovat myös palkattomat työt. Valtaosa näistä palkattomista töistä (kaupoissa käynti, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, siivous) jää yhä enimmissä määrin naisten tehtäväksi. Kun ihminen kykenee tekemään vain rajatun määrän tunteja töitä vuorokaudessa, niin palkattoman työn jääminen naisten harteille tarkoittaa, etteivät he ole yhtä paljoa palkkatyömarkkinoiden käytettävissä. Tämä siis tarkoittaa että miehet (puolisot) odottavat että naiset tekevät nämä työt; naiset hyväksyvät että heidän tulee tehdä nämä työt, ja työnantaja olettaa että nainen (oli hänellä lapsia tai ei) on vähemmän valmis sitoutumaan työpaikkaan (esimerkiksi tekemällä ylitöitä, koska on kiire hakemaan lapset ja tekemään ruokaa) kuin mies (oli tällä lapsia tai ei). Asiat ovat toki menossa parempaan päin: isät ovat yhä enemmän läsnä lastensa elämässä, mutta luvut eivät ole kummoisia. (Toisaalta koska miehet saavat helpommin palkankorotuksia ja ylennyksiä alle nelikymppisenä, saattaa olla myös taloudellisesti järkevää jättää nainen kotiin.) Tässä on siis noidankehä!

Katsotaan vaikka tätä graafia. Vanhempainmäärärahat jakaantuivat vuoden 2023 alussa tapahtuneen lakimuutoksen jälkeen niin, että molemmat vanhemmat saivat 160 päivää vanhempainvapaata. Siitä sai luovuttaa toisen vanhemman käytettäväksi 97. Eli toisinsanoen, jos vanhempainvapaat jakautuisivat täysin tasaisesti, miehet olisivat käyttäneet näistä 50%. Jos miehet olisivat lapanneet kaikki siirrettävät päivät puolisolleen (eli käyttäneet itse 160 – 97 = 63), heidän tuloksensa olisi 19, 7% [63/(160*2)] (ja käänteisesti jos naiset olisivat vastaanottaneet kaiken ajan mieheltään, niin heidän lukunsa olisi tietenkin 80,3%). Tulos: kaksi vuotta sitten yhdessäkään maakunnassa miehet eivät saavuttaneet edes minimiä, vaan jättivät tukia pöydälle päästäkseen töihin.

Lähdelinkki: Kela.

Muitakin työmarkkinoihin vaikuttavia asioita voi listata, esimerkiksi millä mekanismilla työnantajaille korvataan työntekijän siirtyminen äitiys- tai vanhempainvapaalle (olisi suhteellisen helppoa rakentaa työnantajille pakollinen vakuutus joka korvaa enemmän kuin täysimääräisesti uuden työntekijän koulutuksen), mutta nämä jätetään myöhempään tekstiin.

Nyt kun perusmuuttujat on käsitelty, siirrytään tuloksiin.

Yleistäen voidaan sanoa että ongelmat johtuvat siitä että nyt työmarkkinoilla käytössä olevat sukupuoliroolit ovat vääristyneitä peilejä säätyläistön arjesta: tällöin mies kävi talon ulkopuolella töissä (mutta yleensä talouden omistamassa paikassa), kun vaimo jäi kotiin valvomaan palvelijakuntaa ja kirjanpitoa, osallistuen vapaa-aikanaan yhteisötoimintaan.10 Tässä mielessä työt olivat keskenään hyvin samanlaisia, ja miehen ollessa estynyt vaimo saattoi ottaa myös ”ulkopuoliset” työt hoitaakseen joko väliaikaisesti tai pysyvästi (olivathan ”ulkopuoliset” työt kuitenkin viime kädessä kotitalouden omistusten huolenpitoa). Aikoen myötä tämä kategoriajako ”kotitöihin” ja ”ulkotöihin” on päässämme pysynyt samana, vaikka kategorioiden sisältö on muuttunut kovasti: keskipalkkainenkaan työ ei yleensä enää liity nimenkirjoitusoikeuteen, ja toisaalta kotitalouskaan ei ole enää niin mutkikasta esihenkilötyötä kuin silloin.11

Säädyttömät ovat toki aina käyneet töissä sukupuolesta riippumatta, kuten jo Suomi-filmejä katselemallakin voidaan havaita.

Tässä kohtaa yleensä sanotaan että poikkeuksiakin aina tapahtuu. Muistelen erään menestyjän maininneen saaneensa johtoasemaan kuuluvan työpaikan viimeisillään raskaana, kun oli luvannut työhaastattelussa etukenossa lapsenhoidon ensimmäisestä päivästä eteenpäin kuuluvan kokonaan miehelle. Toki näitä tapahtuu. Lukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää etteivät tällaiset tilanteet ole skaalautuvia: kuvatussa tilanteessa haastateltu nainen lupasi aviopuolisonsa toimivan ”vaimona”. Itse perusongelma, jossa toinen vanhempi pistää työuransa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, ja sitten vielä kymmenen vuotta vajaateholle, on kansantaloudellisestikin ongelmallista.

Ratkaisumalleja on useita: jos työviikon oletustunteja vähennettäisiin edelleen edes jotenkin siinä mallissa kuin sata vuotta sitten suunniteltiin, voisi toinen vanhempi olla jatkuvasti kotona ilman että tämän tarvitsisi olla pois työstä. Toiseksi-parhaana ratkaisuna lastenhoidon antamista vain yhdelle puolisolle voidaan rajoittaa, ja vanhempainpäivärahan pituutta voidaan pidentää (jotta ei synny tilannetta jossa vuoden vanhaa lasta ei haluta jättää yksin vaikka vanhempainraha on käytetty loppuun), ja sen käytön käyttämättä jättämistä voidaan vaikeuttaa.

Nämä eivät ole ainoita vaihtoehtoja, tai välttämättä edes parhaita. Tarkoitus on vain osoittaa, että vaihtoehtoja olemassaoleville käytänteille on olemassa, jos ”naisten euroon” halutaan tosiallisesti puuttua muuten kuin toteamalla että mitäs valitsitte väärän ammatin, lupasitte jäädä pääasialliseksi vanhemmaksi, tai synnyitte naispuolisoksi.12

Mikä tuntuu olevan yleinen diskurssi tämänkin aiheen tiimoilla sen 15 vuotta kun aihetta olen seurannut.

_ _ _

  1. Valitsin tämän nyt kysymyksenasetteluksi tiedostaen sen olevan yksinkertaistuksena jopa olkiukko; en väitä että jokainen promillelukua epäilevä on misogynisti. Tämä ei ole aihe josta Suomessa paljoa puhutaan numeron ilmoittamista syvemmin, ja siksi ”esson kahvila”-keskustelussa (joihin vaikka mastodon tai reddit kuuluvat), edes yleisimmille vastaväitteille ei löydy perusteluja. Tässä mielessä olen nyt valinnut keskustelun ”vastaväittäjäksi” yksinkertaistuksen. Paremmat vastaväitteet (niitäkin on) jätetään mahdolliseen myöhempään viestiin. ↩︎
  2. Muitakin tapoja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihannoidaan tilannetta jossa työura alkaa jostain helposta kesätyöstä, josta sitten edetään monimutkaisempiin tehtäviin sitä mukaan kuin työntekijä osoittaa pätevyyttä. Saksassa taas on tyypillistä että työntekijä kouluttautuu työnantajan järjestämillä kursseilla yhä monimutkaisempiin töihin. ↩︎
  3. Historiaallisesti Suomessa teknillisten ja kaupallisten korkeakoulujen olemassaolo johtui ns. perinteisten korkeakoulujen halusta kouluttaa ainoastaan ns. akateemisiin tutkintoihin: tiukkaa yhteen ammattiin kouluttautumista pidettiin rahvaanomaisena. Luokkayhteiskunnan perua. (Yliopistoa voi kutsua monen korkeakoulun yhteenliittymäksi: esimerkiksi Tampereen yliopisto aloitti yhteiskuntatieteellisenä korkeakouluna ja Jyväskylä kasvatustieteellisenä; Helsingin yliopisto aloitti muodollisesti uskontotieteellisenä: sääty-yhteiskunnassa se tarkoitti virkamiesten loppukoulutusta, ja piilaaksomaista ”dropout”-putkea porvareille ja aatelisille. ). Ammattikorkeakoulujen yleistyessä teknilliset ja kaupalliset korkeakoulut alkoivat kutsua itseään yliopistoiksi merkkinä siitä että heillä kykeni kouluttautumaan tohtoriksi asti. ↩︎
  4. ”Kouluttamaton työ” on monella tavalla fiktio. Siitä puhuttaessa tarkoitetaan, että työhön vaadittua osaamista ei tunnisteta tai arvosteta. Kun Ukrainan sodan vuoksi Suomeen ei tullut enää marjanpoimijoita, työhön ryhtyneet suomalaiset eivät kyenneet lähellekään sellaisia tehokkuuslukuja, jossa näille maksettava summa oli mitenkään mielekäs. ↩︎
  5. Toisin sanoen alalla työttömyys on alle kitkatyöttömyyden. Suomen virallinen kanta on 1990-luvun alusta asti ollut varmistaa, ettei minkään alan työttömyys laskisi tästä johtuen liian alas. Lääkärien kohdalla ollaan – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – epäonnistuttu. ↩︎
  6. Vientirauhasta puhuminen on tärkeää senkin vuoksi, että sen toiminta oli Suomen politiikkaa läpäisevä punainen lanka sisällissodasta aina talvisotaan: ”Mäntsälän kapinan” taustalla oli pelko ettei Vientirauha (jossa Vihtori Kosola oli aktiivinen) ei ollut riittävä estämään ay-liikkeen vaikutusvallan kasvua Suomessa. ↩︎
  7. Ajatusleikkiä jatkaakseni: mikäli kaikki yrityksen työntekijät jotka eivät olisi toimitusjohtajia menisivät lakkoon, ja tämä koskisi myös mahdollisesti palkattavia uusia ja/tai väliaikaisia työntekijöitä, tuloksena tuli tärkeäksi palkata niin monta uutta toimitusjohtajaa kuin nyt onkin tarpeen. Samalla palkkiota tulee siten ettei se ylitä yrityksen omistajilleen maksamaa osinkoa, joka puolestaan on viime kädessä se summa rahaa jonka yritys on onnistunut säästämään palkoista, mutta jolle se ei ole keksinyt yrityksen liiketulosta parantavia käyttötapoja. ↩︎
  8. Yllä kuvatun ohella toinen yleinen tekniikka on jonkun yksikön ulkoistaminen, jolloin ulkoistetun yksikön palkkasopimus voidaan vaihtaa. ↩︎
  9. Sama tilanne on myös silloin kun kaupunki kilpailuttaa julkista liikennettä järjestäviä yrityksiä. Hyvä veroprosentille, huono työntekijöille. Yritysten omistajat saavat kuitenkin aina omansa, tai muuten yritys menee konkurssiin kesken sopimuskauden. ↩︎
  10. Esimerkiksi Punaisen Ristin toimintaan, josta merkittävä osa myöhemmin kansallistettiin kun valtiolta alkoi löytyä rahaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sairaaloiden symboli on sama kuin Punaisella Ristillä. ↩︎
  11. Kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin ihannoimaan ”ydinperhettä” jossa nainen istuu työpäivän kotona puhumatta kenenkään kanssa, ainoastaan valmistautuen miehensä kotiintuloon, mielenterveysongelmat alkoivat kasvaa, ja sen myötä mielenterveyslääkkeiden käyttö: reseptillä ja itselääkintänä. ↩︎
  12. Lisäksi naisia ei yksinkertaisesti arvosteta. Helsingin Sanomat sitoutui 2010-luvun lopussa lisäämään asiantuntijoina haastateltuja naisia, kun luku oli lehdessä tähän asti ollut noin 20%. Kun yritystä oli tapahtunut pari vuotta, todettiin että tilanne on vaikea koska poliittinen johto on miesvaltainen. Luku ei kuitenkaan noussut Marinin ”viisikonkaan” aikana, jolloin Helsingin Sanomat perääntyi kokeilusta. ↩︎
Julkaistu

Mistä puhutaan kun puhutaan kapitalismista?

Usein kuulee sanottavan jonkun kannattavan kapitalismia syistä jotka tiivistyvät ajatukseen markkinoiden tehokkuudesta löytää paras ratkaisu. Asia tuodaan tällöin yleensä esiin annettuna, jolloin siihen on vaikea puuttua. Lisäkysymys mitä kapitalismia kannustava vastustaa, saattaa avata avata ajattelua mielenkiintoisesti.

Kapitalismin määritelmästä

Kapitalismi voi tarkoittaa useita asioita (kuten wikipediasta voi havaita). Koska sanat ovat kontekstisidonnaisia, monet määritelmät tapahtuvat suhteessa (eurooppalaista) kapitalismia edeltäneeseen feudalismiin ja merkantilismiin, tai erotuksena kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliiton (enemmän tai vähemmän nimellisesti välivaiheena) kannattamaan valtiokapitalismiin.

Jos kapitalismi kuitenkin määritellään koko ihmiskunnan historian mittakaavassa, pitää määritelmää pohtia tarkemmin.

Mitä kapitalismi ei ole

Kapitalismin määritelmää voi alkaa pyörittelemällä mitä se ei ole. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinat. Ihmiset ovat vaihtaneet keskenään tuotteita tunnettua historiaa kauemmin, joidenkin mukaan kauemmin kuin raha on ollut olemassa (raha edellyttää valtiota, markkinat eivät). Lähes yhtä kauan ihmiset ovat erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja luottaneet kykyynsä vaihtaa erikoistumisella saamansa ylimääräinen tuote kaikkeen muuhun tarvitsemaansa.

Kapitalismi ei myöskään ole sama asia kuin yritystoiminta (wikipedian lista vanhoista yrityksistä edeltää kapitalismia), vapaa oikeus yritystoiminnan perustamiseen (näitä oikeuksia on Euroopassa perinteisesti rajoitettu syystä tai toisesta myös kapitalismin alaisuudessa), tai globalismi (joka tarkoittaa lähinnä tiedon- ja tavaransiirtonopeutta: kyse on siis kehityksestä ihmisten luonnollisessa toimintatavassa, ja näin edeltää jopa markkinoita).

Mitä kapitalismi on

Sosiologi Max Weberin mukaan kapitalismin perusidea on ”protestanttinen etiikka”. Tutkimuksesta voi sanoa paljonkin, mutta linkin ollessa yllä tyydyn toteamaan kalvinistien kokeneen tärkeäksi kerätä enemmän rahaa kuin mitä ehtisivät elämänsä aikana kuluttaa.

Myöhemmin ajatustapa laajeni. Käytännössä tämä tarkoitti työn muuttumista välinearvosta (”paljonko rahaa tarvitsen pitääkseni itseni lämpimänä ja leivässä seuraavat pari vuotta”) itseisarvoksi (”paljonko voin säästää rahaa elinaikanani”). Ero näiden kahdella on tietenkin siinä että työn tehostuessa1 ensimmäiseksi vähennetään palkkatyötunteja, kun jäljemmässä saatetaan jopa lisätä työntekoa. Kapitalismi on siis ennenkaikkea ajattelutapa.

Ajattelutavan selvittyä voi tutkia paremmin sen logiikkaa. Jos tarkoitus on kerätä enemmän rahaa kuin elämän aikana ehtii käyttämään, vaatii se yhteiskunnassa hyväksyttyjä käytänteitä joiden tuloksena yhdellä puolella maailmaa joku on valmis hakkaamaan lähimetsänsä maantasalle jotta toisella puolella maailmaa joku saisi tienattua enemmän rahaa.

Toisin sanoen: kapitalismia edeltävässä yhteiskunnassa ylläolevan vasemman laatikon ”tyhjä tila” jää tyhjäksi kunnes väestönkasvun vuoksi laajentuminen sinne on tarpeellista (puhuttaessa vaikkapa maanviljelyksestä). Kapitalismissa laajentuminen tapahtuu koska laajentuminen johtaa kasvavaan rahavirtaan, joka nähdään ainoana itseisarvona. Ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi nähdään välinearvoina (sairaspoissaolot; paljonko tarvitaan rahaa korvaamaan luonnon tuhoutumisesta johtuvat kustannukset, esimerkiksi tulvat tai kuivuus).

Miksi kapitalismi on sitten joidenkin mielestä huono juttu?

Länsimaista puhuttaessa puhutaan mieluusti demokratiasta ja kapitalismista.

Demokratia eli kansanvalta tarkoittaa että meillä kaikilla on perusoikeuksia, joihin kuuluvat äänestäminen ja protestit (mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, boikotit jne) yhteiskunnan muutoksen työkaluina.

Kapitalismi taas tarkoittaa erioikeuksia resursseihin, joista monet ovat luonteeltaan rajattuja (Suomessa on vain rajattu määrä metsiä, hyviä mökkipaikkoja, keskeisiä paikkoja kaupungeissa; tuotantovälineiden kuten sähkölaitosten ja tehtaiden valmistus maksaa miljardeja, joten niitä ei kannata tehdä enempää kuin on tarve). Näiden demokraattisten perusoikeuksien ja kapitalismin erioikeuksien välissä on merkittävä ristiriita: jos kansalaiset haluavat luonnonsuojelua, mutta merkittävä metsänomistaja haluaa hakata omistamansa metsän, tai myrkyttää pohjavesistön kaivostoiminnalla, kumpi joutuu väistymään?

Asian tekee vaikeammaksi että kansalaiset toimivat puutteellisen tiedon varassa. Emme tosiasiassa tiedä mitä politiikot ajattelevat tai tahtovat, ainoastaan mitä heidän kerrotaan sanoneen tai tahtoneen.

Nämä ovat asioita joiden selvittämiseen käytämme esimerkiksi miljardöörien omistamia yhteisöverkkosivuja (Facebook/Threads/Instagram; X), miljardöörien päätäntävallassa olevia uutismedioita (Amazonin omistava Bezos omistaa myös Washington Postin; Murdockien perhe omistaa Fox Newsin). Politiikkojen mahdollisuus tavoittaa äänestäjiä on usein riippuvaista miljardööreiltä saadusta mainosrahoituksesta. Tällöin myös kansalaisten mahdollisuus tehdä valistunut päätös vaaleissa tai protestien tarpeellisuudesta heikkenee mitä enemmän kapitalismi ”syvenee” (toisinsanoen: millä elämän osa-alueilla kapitalismiin törmää. Kapitalismi esimerkiksi syvenee jos Yleisradiosta luovutaan ”kilpailua vääristävänä”, tai sosiaali- ja terveyspalvelut myydään yrityksille).

Lopuksi sanottakoon, että koska kapitalismissa raha nähdään ainoana pisteytyksenä, yksi helpoin tapa saada pisteitä lisää on ottaa se toisilta ihmisiltä, esimerkiksi laskemalla palkkoja tai nostamalla tuotteiden hintaa. Suomen sijainti ”maailman onnellisimpana maana” liittyy juurikin siihen että kapitalismia on rajattu sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle, ja vahva ammattiyhdistysliike on tehnyt vaikeaksi kerätä pisteitä väestön palkkojen kustannuksella.

Alaviitteet

  1. Työn tehostuminen on tietenkin asia joka on myös tapahtunut läpi historian: paremmat kyntömenetelmät, kirjapaino yms. edeltävät kapitalismia. ↩︎
Julkaistu

Kuka hyötyy kun luonto tuhoutuu?

1960-luvulla Kekkosen Tamminiemeen rakennettiin saunan viereen uima-allas, osin mereltä vallatulle täyttömaalle. Teko oli pragmaattinen. 1960-luvun alussa suomalaiset vesialueet olivat pahasti saastuneita: jätevedet niin asunnoista kuin tehtaistakin kaadettiin enimmäkseen puhdistamattomina läheisimpiin vesialueisiin. Helsingissä vedet haisivat niin, ettei niitä voinut tulla kymmeniä metrejä lähemmäksi. Uiminen luonnonvesissä ei houkuttanut ja niinpä uima-altaita rakennettiin paitsi rikkaille, niin kansalle. Suurin osa suomalaisista uimahalleista on rakennettu samanaikaisesti Kekkosen uima-altaan kanssa.

Tamminiemi. Uima-allas sijaitsee kuvan luoteisosassa olevan rakennuksen vasemmassa laidassa.

Uima-altaiden kanssa samanaikaisesti tehtiin myös muita projekteja. Helsinki oli vuosisatoja ottanut vettä Vantaanjoesta, mutta vedenlaatu oli romahtanut sen aktiivisesta käytöstä viemärijärjestelmän ”kantareittinä”. Asiaa korjattiin 1967 valmistuneella, 11 kilometriä pitkällä Hiidenveden tunnelilla. Se juoksutti lisävettä Vantaaseen jäteveden laimentamiseksi, mutta jo viisi vuotta myöhemmin sen riittämättömyys pysyvänä ratkaisuna oli selvä. 1972 alettiin rakentaa maailman toisiksi pisimmäksi (120 km) osoittautunutta vesitunnelia Päijänteeltä Helsinkiin (valmistui 1982).

Luonnon tuhoutuminen ei ole rajoittunut vedenhakuun. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi toimeksi otetut laajat avohakkuut jäivät osaksi suomalaista metsänhoitoa tuhoten alueiden arvon sienien ja marjojenpoiminnassa. Kaupunkien kasvu puolestaan tuhosi niiden läheisyydessä olleita kenttiä, niittyjä ja metsäalueita, rajaten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettotapoja.  Suomalaiset kosket padottiin halvan sähkön vuoksi, mutta samalla perunan kanssa rahvaan ruokaympyrässä kilpaillut lohi muuttui kantojen romahtaessa rikkaiden ruuaksi.

Vuonna 1943 Tamminiemessä oli kaksi laituria. Alempi laituri poistettiin Kekkosen aikana ja ylempi noin vuonna 2000. https://dev.hel.fi/ilmakuvat/#10/60.1895/24.8826

Kehitys ei ollut nopeaa tai huomaamatonta. Muun muassa vedenlaadun huononeminen oli havaittu jo 1900-luvun alussa, mutta ongelmat olivat kuitenkin pitkälti hyväksyttyjä. Suomi oli yleisestä äänioikeudesta huolimatta 1960-luvulle tultaessa edelleen luokkayhteiskunta, joissa selvityksissä ei huomioitu lainsäädännön vaikutuksia paikallisille asukkaille tehtaanpatruunoiden ja ”valtion tarpeen” sitä vaatiessa. Esimerkiksi uimarantojen laaduttomuutta korvasivat pitkään huvilat kaukana teollisuuden ja viemäriverkoston saastuttamista alueista. Kun keskiluokka alkoi laajemmin muuttaa kaupunkeihin, ratkaisi samanaikainen autojen yleistyminen onneksi kaupunkien lähellä olevien mökkitonttien rajallisuuden. Autottomien kohtaloa kasvavissa kaupungeissa ei juuri pohdittu, vaan puistoalueita päinvastoin muutettiin autokaistoiksi kaupungista poistumisen helpottamiseksi.

Tänä päivänä on usein jopa vaikea ajatella, että asiat ovat olleet toisin. Lajiköyhissä talousmetsissä kävellessä on helppo uskoa olevansa suomalaisen erityisen luontosuhteen ytimessä. Samalla on kuitenkin vaikea ajatella, että näissä metsissä on aiemmin ollut syötävää lumensulamisesta lumentuloon. Osin tämä mielikuvituksettomuus on erkaantumista luonnosta, mutta osin myös luonnon yleistä köyhtymistä.

Samalla on hyvä muistaa, että luonnon tuhoutuminen erityistahojen intressien vuoksi ei ole loppunut. Kun Talvivaaran annettiin kaataa myrkkyjä alajuoksuun tai saamelaisten maille rakennetaan (poroja pelottavia) tuulivoimaloita, on kyse juuri saasteiden kaatamisesta muiden haitaksi. Ajattelemme luonnontuhon hyvien puolien ylittävät huonot, että toiminta nostaa omaa kokonaishyväämme. Näin esimerkiksi tehtaan puutteelliset puhdistusjärjestelmät yhdistettynä yläjuoksulla olevaan huvilaan näyttäytyvät ”hyvänä” asiana. Alajuoksulla olevilla ihmisillä ei ole äänioikeutta, kuten ei ole myöskään köyhtyvällä luonnolla tai elinkelvottomaksi muuttuvilla vaihtoehtoisilla toimintatavoilla.

Kun ”valkoiset talvet” ovat piakkoin menneisyyttä Etelä-Suomessa, on syytä miettiä ketkä siitä hyötyvät. Helppoa olisi sanoa tulevaisuuden olevan ainakin Lapin turismialan yrittäjille lottovoitto. Jo nyt koko maakunta elää lähes koko vuoden Britanniasta ja mantereelta tulevien matkailijoiden lomakassoista. Mitä pohjoisemmaksi ”mustat joulut” etenevät, sitä enemmän Lappiin on tulossa matkustajia varaamaan hotelleja ja safareja, käyntejä joulupukin kyliin tai revontulia lasi-igluihin. Samalla jätämme huomiotta heidät joilla ei ole varaa käyttää tuhansia euroja nähdäkseen lunta, sekä turismin tieltä vetäytyvät perinteiset elinkeinot.

Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. On helppoa haukkua Lappia ja sen yrittäjiä, mutta ilmastokriisistä hyötyy myös koko muukin Suomi. Kiinassa tehdyt lelut, Intiassa tehdyt vaatteet, Afrikkaan ”kierrätettäväksi” vietävä elektroniikkajäte – kaikki tuhoavat jollain tavalla luontoa. Nämä eivät myöskään ole päätöksiä, joista yksilön on mahdollista itseään irtikytkeä. Tarvitsemme vaatteita ja joskus puhelimetkin hajoavat, vaikka niitä kuinka korjaisi ja pitäisi huolta. Muutama meistä voi dyykata elantonsa tai ryhtyä omavaraiseksi, mutta me kaikki emme tähän pysty. Sen sijaan omavaraisuus kunta- tai valtiotasolla on jossei mahdollista, niin ainakin yrittämisen arvoista. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea niin vaaleilla valituilta päättäjiltä kuin heidän työtään tukevilta virkamiehiltä. Tampereen ratikkavaltuuston videoklipitkin kuitenkin osaltaan näyttävät, etteivät kaikki ole halukkaita pohtimaan luonnontuhoja edes muutaman vuoden aikajänteellä, saati sitten pidemmällä.

Tämä tarina alkoi Kekkosesta, joten ehkä häneen on hyvä myös lopettaa: Kekkonen syntyi vuonna 1900, aikana kun vesien myrkyttyminen oli vielä vain Helsingin paikallinen ongelma. Elämänsä aikana hän pääministerinä ja presidenttinä omalta osaltaan vaikutti juomaveden laadun ja lohikantojen romahdukseen, avohakkuisiin kuin yksityisten tekemiin pikavoittoihin tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen toiminta on politiikassa yleistä, kun tulevaisuuden arvoa aliarvostetaan lyhyen aikavälien etujen edessä. Vasta eläkkeellä tarkastellaan uraa kokonaisuutena sekä pohditaan millaisia seurauksia niillä on ollut ja tulee olemaan. Tässä lohivesien tuhoamisen (muttei kalaportaiden rakennuksen) puolesta lobannut ei Kekkonen ollut poikkeus. Vuonna 1970 hän lähetti kirjeen metsähallituksen pääjohtajalle jossa kertoi olleensa ”jo jonkin aikaa huoli[ssaan] Lapin kelohonkien kohtalosta. Niitä kyllä siellä riittää [mutta] niiden rajoittamaton käyttö aiheuttaa sen, että kerran tulee loppu ja silloin ei Lappi ole enää Lappi”.

Seuraavana vuonna hän haki Lapin luonnonsuojeluliiton ainaisjäsenyyttä ja käytti viimeisen vuosikymmenensä perustaakseen ja kehittääkseen suomalaisia kansallispuistoja.

MUUTA:

Tampereen kaupunginhallitus. Olipa kerran raitiovaunu. https://youtu.be/KUBaOJBslXc

Suomen luonnonsuojeluliitto: Kekkosen ainaisjäsenyys. Käsittelee Kekkosen janusmaista luontosuhdetta. https://www.sll.fi/lappi/jarjesto/arkistosta-poimittua/kekkosen-ainaisjasenyys/

Luonnonvarakeskus. Metsätalous, marjat ja sienet. Metsästä saatavien sienien ja marjojen arvo ylittää metsän puiden arvon. Pelkästään mustikat ovat arvokkaampia kuin puiden hakkuista saatava tuotto. https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsien-monikaytto/metsatalous-marjat-ja-sienet/

Aija Kaartilainen.  ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä” Helsingin yliopiston Ympäristöhistorian blogissa kerrotaan uimiseen ja vedenpuhdistukseen liittyvien ongelmien olleen suuria jo vuosisadan alussa: Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. [- -] Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta. Teksti on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen myös koska käsittelee uimalaitoksen kehittymistä nimenomaan vapaiden ”epävirallisten” uimarantojen korvaamisilla maksullisilla uimalaitoksilla. https://blogs.helsinki.fi/envirohist/helsinki-etusivu/kaartinen_1999/

Keskisuomalainen: Oikeus torppasi Fortumin havittelemat muutokset Oulujoen vaelluskalamääräyksiin – uusia kalateitä ei silti tule ainakaan lähivuosina. Teksti käsittelee Fortumin edeltäjien 1950-luvulla rakentamia voimalaitoksia, joiden lupaehtoihin kuului kalaportaat. Portaita ei ole vieläkään rakennettu. Vastaava tilanne yleinen. https://www.ksml.fi/paikalliset/2815108

Ilta-Sanomat. Syyte: Lappilainen igluyrittäjä poltti järkyttävän määrän jätteitä avotulella – kiistää rikoksen: ”Kyseessä on ollut maan tapa”. Maan tapa liittyy suodattamattomien viemäreiden sijoittamiseen alavirtaan. Tapaukset vuosilta 2013 ja 2018 osoittavat ajattelutavan olevan myös nykypäivää. Tämä henkilö oli pari kuukautta aiemmin valittu Vuoden yrittäjäksi 2020.   https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007631693.html

Wikipedia: Päijänne-tunneli. Tunneli on varmasti tuttu peruskoulusta, mutta sen eeppinen luonne huomioiden wikiartikkelin selaaminen myöhemmällä iällä kannattavaa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ij%C3%A4nnetunneli

Wikipedia: Suomalaiset kansallispuistot. Kansallispuistoja alettiin suunnitella jo 1880-luvulla, mutta laki kansallispuistoista astui voimaan vasta 1938. Harvat perustetut kansallispuistot olivat pitkälti maa- ja metsätalouteen kelpaamattomilla alueilla, eikä niidenkään ylläpitoon käytetty rahaa: alueita ei oltu merkitty edes maastoon. Kansallispuistoihin käytettyä rahaa alettiin vaiheittain lisätä vuodesta 1978, sata vuotta idean esiintulemisen jälkeen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kansallispuistot

Suomalaisyhtiö ajaa jättimäistä tuulipuistohanketta tunturierämaahan Pohjois-Norjassa – Aslak Holmberg: ”Se olisi maitten riisto”. Teksti käsittelee tuulivoimaloita kolonialismina ja tekstissä mainittua osaoptimointia. https://yle.fi/uutiset/3-11652510

Julkaistu

Työpäivän lyhennys merkitsee työn tarkoituksen korostumista

Kaavakuva Golgafrinchamin väestöstä, siten kun se esitettiin Linnunradan käsikirjan liftareille -TV-sarjasovituksessa jaksossa 6.

Douglas Adams kirjoitti satiirissaan Maailmanlopun ravintola Golgafrinchamin planeetalta lähteneestä valtavasta avaruusaluksesta. Aluksen kapteenin mukaan heidän kotiplaneettansa oli ollut tuhoutumassa ja koko väestö oli päätetty evakuoida kolmeen pakoalukseen. Alukseen A piti laittaa kaikki ajattelijat; Alukseen C kaikki tekijät. Alukseen B pistettiin heidät, jotka eivät sopineet kahteen muuhun: välikädet, puhelinmyyjät ja feissarit. Keskimmäinen alus lähti ainoana matkaan, eikä maailmanloppuakaan sitten koskaan tullut.

Golgafrinchamin planeetalla teollistuminen oli tuottanut niin paljon tehostamista, ettei kaikille väestössä enää löytynyt oikeita töitä. Sen sijaan, että olemassa olevaa työtä oltaisiin jaettu pienempiin osiin pidentämällä lomia, lyhentämällä työpäiviä tai luomalla kansalaispalkka, päätettiin ylimääräinen väestö yksinkertaisesti lähettää muualle.

Alus B matkustajineen on syytä muistaa myös Suomessa vuonna 2020. Myös meillä hyödyllisten töiden suhteellinen määrä on laskenut ja lomien pidentämisen, työtuntien vähentämisen tai kansalaispalkan puutteessa ihmiset tekevät töitä mm. feissareina, joissa ainoa työn tulos on muille ikävämpi elinympäristö. He eivät maksa edes omaa palkkaansa, sillä viime kädessä turhien töiden palkka perustuu hyödyllisen työn ylijäämälle: esimerkiksi feissarit saavat palkkansa sähköntuottajilta ja (palkan ollessa matala) Kelan asumis- ja opintotuista.

Tällainen työ ei ole harvinaista. Gallup-yhtiö YouGovin mukaan Britanniassa 37% vastaajista on ilmoittanut tekevänsä työtä jolla ei ole tarkoitusta. Tämä tarkoittaisi, että joko lomia voisi pidentää kolmanneksella tai työtunteja vähentää saman verran ilman, että yhteiskunta köyhtyisi millään arkeen vaikuttavalla tavalla (myös feissarivapaa kävelykatu voisi olla arvo itsessään). Tähän verrattuna Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on jopa äärimmäisen maltillinen.

Verkkokeskusteluissa Marinin ehdotusta on ehditty kritisoida sillä, että palkkakustannukset nousisivat suhteessa tehokkuuteen. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan jaksa työskennellä tehokkaasti kahdeksaa tuntia, vaan muutaman ”tehotunnin” jälkeen alkavat säännöstellä energiankäyttöään jaksaakseen työpäivän loppuun. Näin 80% työaikaan siirtyneet ilmoittavatkin saavansa usein jopa enemmän aikaan kuin vielä työskennellessään täysiaikaisesti. Toisaalta 25% työaikaa tekevät taas kertovat usein olevansa muutaman työtunnin jälkeen yhtä väsyneitä kuin jos olisivat tehneet täyden työpäivän. Jos näin, eikö työnantajan kannata vaihtaa työntekijöitä kesken päivän välttääkseen tuloksen laskemista biologisista syistä, vaikka tämä maksaisikin hieman enemmän? Aina tämä ei edes tarkoita työntekijöiden lisäämistä, jos kahden päällekkäisen työntekijän sijaan työntekijöitä olisikin vuorossa vain yksi kerrallaan, ”turbobuustattuna”.

Toisaalta on argumentoitu, että kaikissa paikoissa työtä ei voida tehostaa. Pikkuputiikkien arvellaan menevän konkurssiin heidän ollessaan kykenemättömiä lisäämään työn tehokkuutta. Tämä on varmastikin totta, mikäli tehokkuutta ei olisi pakotettu tekemään muita kautta. Tehokkuuskilpailuhan ei rajoitu yksin työntekijöiden tunteihin, vaan tavaratalot, kauppakeskukset ja Amazon ovat toteuttaneet skaalaetuihin perustuvaa tehostusta jo vuosikymmeniä. Nykypäivänä jäljellä olevat pikkuputiikit ovat erikoisliikkeitä, jotka voivat pyytää tuotteistaan erikoistarpeina tavarataloja korkeampia hintoja. Tämä ei muutu myöskään työpäivien lyhentyessä (tai loma-aikojen pidentyessä).

Tässä kohtaa on myös hyvä pohtia, mitä tehostaminen voi tarkoittaa. Usein ajatellaan, ettei esimerkiksi vartijan työtä pysty tehostamaan, mutta juuri näin valvontakamerat tekevät. Toisaalta tehostamien ei aina tarkoita juuri tietyn työtehtävän tehostamista. Esimerkiksi Helsingissä on antikvariaatteja, joissa matalaa asiakasmäärää kompensoidaan sillä, että myyjä/omistaja työskentelee asiakkaita odottaessa tietokoneellaan yrityksen verkkokaupan parissa tai kokonaan toisen alan etätöissä.

Lopuksi kannattaa huomata, että työ tehostuu jatkuvasti ja tämän tuoton voi rahan sijaan ulosmitata myös aikana. Yritykselle ei ole juurikaan merkitystä kumpaa lähestymistapaa käytetään, kunhan kaikki tehdään suunnitelmallisesti ja yhtä tahtia. Sipilän hallituskaudella Suomen työn tuotto (BKT:ssa mitattuna) kasvoi yhteensä 10%, mikä oli laajasti ulosmitattu korotettuina palkkoina. Ulosmittauksen olisi periaatteessa voinut tehdä myös vapaa-aikana (lomina, lyhyempinä työpäivinä) mutta erinäisistä kilpailukykyyn liittymättömistä syistä tätä ei ole tehty. Tehostuminen jatkuu jopa nyt korona-aikanakin, kun etätöiden läpilyönti merkitsee yritysten konttoreiden jäämistä liian suuriksi: etätöiden siirtäminen kotiin (ja verovähennysten piiriin) tarkoittaa tulevina vuosina merkittäviä säästöjä vuokrakustannuksia vähentäville työnantajille.

Jos Marinin ehdotus halutaan toteuttaa kevyesti, voidaan yksinkertaisesti säätää, että vuotuisista palkankorotuksista tietty osuus on ulosmitattavana vapaa-aikana. Niinä ensimmäisinä vuosina kun tämä vapaa-aika lasketaan vielä muutamina ylimääräisinä tunteina per vuosi, voidaan tunnit yksinkertaisesti laittaa ihmisten työsaldoon, eräänlaisena ”käänteisenä kikynä”. Kuitenkin tämä väliaika jää lyhyeksi, sillä jo Sipilän 10% olisi tarkoittanut lähes yhden tunnin katoamista jokaisesta työpäivästä. Se on ystävien ja harrastusten kanssa vietettyä aikaa, joka olisi monelle ollut moninkertaisesti arvokkaampi kuin se nyt todennäköisesti roskikseen jo joutanut romu, johon tehostamisesta saadut palkankorotukset tulee yleensä käytettyä.

Tärkeimpänä kuitenkin tehostuksia tehdessä on muistaa paitsi oma arkemme töissä tai vapaalla, niin myös työn laatu. Kun työpäivät lyhenevät, arvokasta työtä riittää jokaiselle enemmän. Työn suurin palkkio ei kuitenkaan ole raha tai vapaa-aika, vaan se tunne, että työllä oli jokin tarkoitus.

Julkaistu

Taloudellisen eriarvoisuuden vastustaminen ei johdu kateudesta

Vuoden 2007 alussa olin opiskelijavaihdossa Britanniassa lukemassa taloustiedettä. Eräällä kurssilla meiltä kysyttiin mielipidettä talouskasvun tuottaman eriarvoisuuden hyväksyttävyydestä. Vastasin tuolloin omalla vuorollani, ettei asia juuri vaivannut. Se oli näkemys joka oli muodostunut uutisia lukemalla ja rajatulla elämänkokemuksella, enkä ollut siihen silloinkaan erityisen tyytyväinen. Jälkikäteen olen palannut vastaukseeni ja miettinyt, mitä kaikkea olisi voinut tai pitänyt huomioida.

Talous ei tänä päivänä ole samalla tavalla kytköksissä ihmisten työvoimaan kuin se oli ennen teollistumista (kiitos lihasvoimasta eriytyneen työntekokapasiteetin). Aiempina aikoina vaatteita tehtiin vähemmän kuin niille oli käyttäjiä ja sama koski ruokaa ja muitakin elämän perusedellytyksiä. Ennen 1900-lukua — tai oikeammin, ennen laajapohjaisia demokratioita — ”rikkaiden rikastuminen” tarkoitti joillain olevan liikaa ruokaa ja joillakin liian vähän. Karl Marx kuuluisasti käytti esimerkkinä halpaa Lontoossa köyhille myytyä, kivimurskaa sisältänyttä leipää. Asiat ovat sittemmin muuttuneet: nykyään kehittyneiksi ajattelemillamme alueilla kukaan (toivottavasti) ei syö kivimurskaa. Päinvastoin ruokaa ja vaatteita on enemmän kuin tarpeeksi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut (alempien luokkien) lihoaminen ja kertakäyttömuodin aiheuttama jäte. Tekeekö tämä taloudelisesta eriarvoisuudesta aiempaa merkityksettömän? Mitä taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa Suomessa?

On helppo ajatella (kuten minä aikanaan ajattelin) ettei sillä ole väliä käyvätkö muut Stockmannilla, jos itsellä on enemmän rahaa käyttää Lidlissä. Ajatus viittaa juurikin ruuan ja vaatteiden ylenpalttisuuteen. Kuitenkaan kaikkea ei ole vieläkään rajatta: mökki- ja uimarantoja on rajallisesti (kaupunkien lähellä), samoin parkkipaikkoja kaupungeissa, asuntoneliöitä keskeisillä paikoilla. Jos eriarvoisuus lisääntyy voimakkaasti, rahankäyttöä ei enää ohjaa ”näkymätön käsi”. Miljardööri saattaa ostaa kokonaisen järven ympäristöineen saadakseen uida rauhassa sinä yhtenä viikonloppuna kun jaksaa käydä mökillä, ostaa useiden satojen neliöiden asunnon keskustasta tyhjänä pidettäväksi kakkosasunnoksi [1] tai päättei ettei rakenna keskustaan täyttä rakennusoikeutta sentimentaalisuussyistä [2] . Jos miljardööri ostaa yhdeksän rantatonttia kymmenestä, niin sen kymmenenkin ostajan täytyy olla miljonääri. Tuloksena maanhinta nousee alempien luokkien asunnoille ja kaupoille paitsi keskustassa, niin myös sen reunamilla, joissa väestötiheys ja yhteydet eivät kuitenkaan salli samalla tavalla erikoiskauppoja tai työpaikkojen keskittymistä. Työ ja asuminen eriytyvät. Ne jotka päättävät jäädä keskustan tienoille asumaan saavat valita yhä pienemmän neliömäärän ja kimppakämpän välillä. Helsingissä (jossa tuloerot ovat maailman mittaluokassa erittäin maltillisia) on jo nyt tilanne, jossa keskustaan on vaikea saada siivoojia palkkojen, työmatkojen pituuden ja vuokrien epäsuhdan vuoksi [3].

Kun alueiden väestöryhmät alkavat eriytymään, niin tämä alkaa näkyä myös alueiden päätöksenteossa. Rikkaat maksavat leijonanosan veroista joko suoraan tai välillisesti, joten heitä kannattaa kuunnella enemmän kuin demokratian ”yksi ääni per ihminen” vaatii. Samalla valtuutetut helpommin alkavat rakentaa kaupunkia juuri rikkaiden ehdoilla keskiluokkaa ja työväenluokkaa enempää huomioimatta. Tästä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa Helsingissä toistuvasti esiintuleva keskustatunneli, siitäkin huolimatta että alueella on autoteiden lisäksi valtion paras julkinen liikenne.

Tämän kaiken keskellä kannattaa kuitenkin huomata, että taloudellinen epätasa-arvo ja sitä mittaava gini eivät ole itseisarvo, vaan indikaattori laajemmasta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta. Vaikka nämä korreloivat vahvasti toistensa kanssa, voivat ne myös eriytyä. Jos (olkaamme hetki epärealistisia!) korkeakoulu, terveydenhoito, asunto ja julkinen liikenne ovat ilmaisia, perustulo tosiasia, kaupunki loistavasti kaavoitettu ja siellä paljon yhteisiä julkisia tiloja (uimarantoja, kirjastoja, nuorisotiloja), niin rahalla ei oikein saa muuta kuin paremman puhelimen. Kun rahan merkitys laskee voimakkaan hyvinvointivaltion myötä, yhteiskunnallinen tasa-arvo nousee vaikka taloudellinen epätasa-arvo pysyisi samana. Vahva hyvinvointivaltio tukeutuu verotukseen, jota tietyissä piireissä pidetään ”rangaistuksena” ja ”kateutena”. Kuitenkin hyvinvointivaltio on kaikkien etu. Epätasa-arvo paitsi rajoittaa alempien luokkien elämänmahdollisuuksia, niin lukitsee rikkaat pois yhteiskunnasta ”kultaisiin häkkeihin”, joista poistuminen kerjäämisen, kidnappaamisen tai yleisen vaaran vuoksi on omalla tavallaan myös halvaannuttavaa.

(Tämä vastaus on edelleen puutteellinen. Se pyrkii sovittamaan yhteen hyvinvointivaltion, egalitarisuuden, taloudellisen epätasa-arvon ja omaisuuden kerryttämisen ristiriidat. Väittelisin aiheesta mieluusti omankin ajattelun vuoksi. Ajatus on voimakkaasti työn alla.)

PS. Vuonna 2007 elettiin Yhdysvalloissa George W. Bushin toisen presidenttikauden loppuaikaa. Talouskasvun nimissä hän oli tehnyt kaksi merkittävää tekoa: ensinnäkin laskenut rikkaiden veroprosenttia siinä toivossa, että tämä nostaisi työllisyyttä ja edelleen kulutusta. Toisena tekona hän palautti verorahoja työväenluokalle ja keskiluokalle kertaluokkaisena shekkinä kulutuksen kasvun toivossa. Myöhempien tutkimusten valossa työväenluokka ja keskiluokka käyttivät shekkinsä elinkustannuksiin, näin täyttäen Bushin toiveen kulutuksen kasvusta. Rikkaat, joilla rahareikiä ei ollut, säästivät rahansa, jolloin valtio köyhtyi mutta talous ei kasvanut. Myöhemmin sama ajatus on ollut myös suomalaisten pientuloisten tukien kasvattamiseen liittyvien ehdotusten takana.