Kategoria: Arki

Julkaistu

Yksilöllinen vastuu ja muovinkeräys Tampereella

Ilmastonmuutosta vastaan taistelu latistuu helposti yleisönosastokirjoituksissa yksilöiden ratkaisuiksi. Kuitenkaan yksilön ratkaisut eivät tapahdu tyhjiössä, vaan helposti menemme arjen kiireiden keskellä helpoimpien valintojen kanssa. Jos kaupassa on kaksi samanlaista tuotetta, niin harvalla on aikaa käyttää 10 minuuttia jokaisen tuotteen kohdalla ekoystävällisimmän vaihtoehdon selvittämiseen. Monella tavalla tehokkaampaa onkin, että kauppa tai valtio määrittävät säännöin vaihtoehdot ekologisesti kestäviksi ja tekevät lisäselvitykset esimerkiksi tuotteiden vegaanisuudesta helposti pakkauksissa näkyviksi.

Sama koskee myös muita elämän osa-alueita. Viime keväänä soitin Tampereen muovinkeräykseen kysyäkseni saisiko keräysasemia lähemmäksi, kun kaksi kilometriä kantaa muovia tuntuu kohtuuttoman pitkältä matkalta. Sanoivat pistävänsä ehdotuksen eteenpäin, mutta siihen asti olisi parasta käyttää autoa. Tämä jos mikä tuntuu ekoteolta, kun muovin kierrätyksestä tulevat energiasäästöt ovat todella pieniä, pelkän muovin puhdistuksen kraanan alla kuluttaessa enemmän energiaa kuin kierrätyksessä säästää. Vähintään 1000 kg auton ajaminen 4 km muovin takia olisi siis sitä kuuluisaa ”hyvesignalointia”. Toisaalta ei tämä toimi oikein niinkään että teen kävellen toiviomatkoja ikeakassien kanssa kilometrien päähän (minulla on pitkän matkan takia nyt useampi kassi kotona).

Tänään katsoin optimistisesti kierrätys.infosta muovinkeräyspisteiden paikkoja, jos vaikka niitä pyydettyjä uusia keräyspisteitä olisi saatu jo olemassaoleviin sorttipisteisiin. Ei ollut. Samalla huomasin, että oma kaksi kilometriäni ei ollut Tampereen keskustassa mitenkään harvinaista. Pispalasta pitäisi kävellä Tohloppiin tai Tammelaan, joihin sieltä päin lienee harvemmin asiaa.

Tietenkin muovinkeräys yleistyy taloyhtiöissä, mutta ainakaan omassani se ei ole vielä ajankohtaista. Haluan toimia ympäristöystävällisesti tulevia sukupolvia silmälläpitäen, mutta kaupunki ei tee sitä kovinkaan helpoksi. Sitä odottaessa muovinkeräys — neljän kilometrin roskien vientimatka — on puhtaana yksilövalintana raskas. Yhteiskunnalle valinta ollut kevyt, joskin lyhytnäköisyydessään moraaliton.

Julkaistu

S-mobiilin käytettävyysongelmista

Viime lauantaina olin matkalla Helsinkiin lähijunalla. Tavalliseen tapaan pyörällä asemalle ja lipunosto yhdestä R:n monista mobiili-applikaatioista auki. Nyt visa-korttini oli kuitenkin vanhentunut ja uuden kortin käyttöön ei riittänytkään numerosarjojen syöttö voimassaolopäivineen ja turvakoodeineen. Maksu piti varmentaa.

Mistä päästäänkin itse ongelmaan: varmennusruutu kun näyttää tältä:

Ruutu on selkeästi rakennettu kännykkää varten (huomatkaa kymmenen vuoden takaisesta Android 2.0:sta peräisin oleva zoom-nappi) mutta logiikka ei aukea. Ruudulla on QR-koodi ja se pitäisi skannata – kännykän kameralla. Pulma oli mielenkiintoinen ja ratkaisin sen lopulta pyytämällä vieressä istuvaa ihmistä ottamaan kuvan koodista. (Avustajaksi valikoitu ihminen osoittautui ulkomaalaiseksi, joka avustuksen aikana hyväntahtoisesti huomautti pitäneensä Suomea IT-osaamisessa kovinkin kehittyneenä.)

Työstä teki sen verran haastavamman, että pelkäsin koko ajan lipuntarkastusta. Tunnistautumista verkkopankin käyttäjätunnuksella en harkinnut, kun en sitä muista. Myöskin tunnuslukutaulukko oli kotona.

Nyt kotona S-mobiilia selatessani huomaan, että käyttäjätunnuksen voi tarkistaa S-mobiilista, mutta sitä ei tietenkään tunnistautumissivulla mainittu, kun taas melko järjetön QR-koodi vaihtoehto väännetään pitkästi rautalangasta.

Lisäviihdykkeen episodiin toi, että ajattelin ensin ohittaa koko tilanteen MobilePayllä, kun siihenkin oli pitänyt jo hetki rekisteröityä. Tähänkin vaadittiin valokuvan ottamista näytöstä, mutta sen ohitettuani pääsin seuraavaan ongelmaan: MobilePayn serveri oli poissa käytöstä. Tämäkös ulkomaalaista avustajaani viihdytti.

Jotenkin toivoisin että VR:n seuraavassa sovelluksessa olisi mahdollisuus maksaa puhelinlaskulla, kuten HSL:n palvelussa. Tai että pankkikortin turvallisuuden olisi voinut varmistaa tekstiviestillä, kuten Nordean Mastercardissa. Nyt puoli tuntia kylmä hiki valuen yritin selvittää miten saisin itseni tilanteesta rehellisesti ulos, mutta tietenkään konduktööriäkään ei vaunussa matkan aikana näkynyt. Mikä tietenkin kertoo toisesta ongelmasta: jos konduktöörin ilmestymiseen ei voi luottaa, ei sillä ole väliä onko sitä alunperinkään olemassa. Oletan VR:n tehneen saman huomion ja luopuneeseen ”uudesta työnkuvasta” kokonaan.

Julkaistu

Postin syöksykierre ja sen kääntäminen nousuun

Suomen kuvalehdessä oli tietoa Postin arjesta. Postin henkilökunnan hyvinvointi ja palveluiden taso ovat osa samaa ongelmaa, jonka taustalla on Postin kirjepalveluiden hallittu alasajo ja siirtyminen pakettienmyyntiin. Tämä puolestaan on osa pitkäaikaisempaa linjausta, jossa Posti on vuosia käyttänyt kirjeliiketoiminnan tuloja rahoittaakseen uusia liiketoimintamalleja. Taustalla on ajatus, että kirjeet ovat joka tapauksessa menneisyyttä, niin kirjeitä tulisi käyttää ”ponnahduslautana tulevaisuuteen”.

Samalla Postin toiminta on johtanut itseään toteuttavaan ennustukseen. Kun puhelin ja internet ovat kuukausimaksulla, niin 1,60€ per postimerkki on korkea hinta, oli käsiala kuinka tarkkaa ja kaunista tahansa. Jos Postin liiketoiminnan halutaan jatkuvan, niin sen tavoitteen pitäisi olla pohtia miten kirjeet tuodaan takaisin arkeen ja liiketoiminta kestävälle pohjalle. Uskon ongelman olevan hinnoittelussa, ei itse tuotteessa.

Usein kuulee sanottavan, että Posti ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan sähköisten viestimien kanssa. Argumentissa on paljon totta, mutta se tuntuu osin myös puutteelliselta. Jos kyse on vain nopeudesta, niin miksei Postin romahdus alkanut lankapuhelimien yleistyessä 1950-luvulla, tai kännyköiden yleistyessä vuosituhannen vaihteessa? Miksi ongelma käynnistyi vasta kun puhelin ja verkko muuttuivat kuukausimaksullisiksi?

Whatsapp ja Facebook ovat hyödyllisiä sovelluksia, mutta ne eivät tarjoa samanlaista syventymistä ihmissuhteeseen kuin läsnäolo (tai henkilökohtaisella käsialalla kirjoitettu kirje). Postin oma toiminta, jossa posti nähdään luksustuotteena jota markkinoidaan ”erityisiin hetkiin” on noidankehä. Ongelma ei ole Suomessa ainutlaatuinen, vaan esimerkiksi museoiden tilanne oli hyvin lähellä Postin ongelmaa: korkeat kiinteät kulut, pienet muuttuvat kustannukset; Netflix ja internet tarjoavat vaihtoehtoja, joiden kanssa oli vaikea kilpailla. Museokortti muutti kaiken. Kun hinnoittelu muuttui 10€/käynti muotoon 50€/vuosi, museoiden käyttäjämäärät siirtyivät jatkuvaan nousuun. Kun uusi toimintatapa oli opittu, on museokortin hintaa nostettu.

Millainen sitten olisi kirjeiden kuukausihinnoittelu? Voisiko samalla tehdä muutoksia itse kirjeiden jakeluun? Miten olisi esimerkiksi, että jos kirjeet toimittaa R-kioskille ja näyttää voimassa olevan tilauksen (esimerkiksi mobiiliapplikaatiosta) niin R-kioski liimaa kirjeisiin postimerkit ja laittaa lajitteluun – näin säästettäisiin Postin yhdessä suurimmassa kuluerässä, postin keräyksessä. Tai Posti voisi toimittaa laatikkoon kerran kuussa kaksi kuukautta voimassa olevia QR-tarroja rajatun määrän (kymmenen kotimaan kirjettä kuussa?), jotka voi liimata palautusosoitteen paikalle kuoreen. Näin käyttämättömiä postimerkkejä ei tulisi jaettua kavereille.

Uskon, että ajatuksessa olisi kehitettävää.

Julkaistu

Myöhempien aikojen kolonialismia Tampereella

Tampereen kansi edistyy.

Tampereen ydinkeskustaan, rautatien päälle rakennettavalle uudelle kaupunginosalle pohditaan nimeä. Rakennusyhtiö SRV on testannut ihmisten reaktioita neljään eri nimivaihtoehtoon. [–] Annetut nimivaihtoehdot ovat Centre (”nimi kuvaa keskustaa”), Expe (”nimi kuvaa elämyksiä ja kokemuksia”), Atmos (”nimi kuvaa tunnelmaa ja ilmapiiriä”) tai Premi (”nimi kuvaa premium-laatua”).

Tämä on uutisissa aika pieni juttu, mutta näen punaista tämän kotimaisittain harvinaisen kapitalismin aluevaltauksen kanssa. Aiemminhan ollaan myyty lähinnä urheiluareenoiden nimiä (joka sinällään myös ottaa päähän), mutta tässä menee kokonaisen kaupunginosan nimi kartalla.

Kaupunginosien nimien tarkoitus on kertoa jotain siitä mitä se merkitsee asukkaille (historia, sijainti, kokemus): Tampereen nykyiset kaupunginosat ovatkin seuranneet tätä nimeämiskaavaa, mm. Lappi (”nimi saattaa viitata varhaiseen lappalaisasutukseen”, tietää Wikipedia), Messukylä (1400-luvulla alueella oli kappeliseurakunta), Lentävänniemi (alueella oli paljon lintuja) tai vaikkapa Finlayson (kaupunki rakentui tehtaan ympärille). Niillä on kaikilla historia ja konteksti, jopa vitsinä alkunsa saaneella Petsamolla (alue kaavoitettiin samaan aikaan kun Venäjä luovutti Petsamon Suomelle; sijaitsee Lapin kaupunginosan vieressä). Nimeämällä alueen onkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä alue merkitsee asukkaille.

– Olemme mielestämmme tekemässä kansainvälisen tason hanketta ja meille tulee paljon kansainvälisiä vieraita. Pitäisi löytää nimi, joka puhuttelee ihmisiä laajemmin, ei pelkästään tamperelaisia. Mitenkään väheksymättä tamperelaisia, Mäkelä sanoo. [- -] ”– Nimi ei voi olla nyt Nääshalli tai joku vastaava.

Ymmärrän, että SRV haluaa tehdä markkinoinnin helpoksi, mutta ajatuksessa on kokonaan unohdettu kaupungin olevan kaupunkilaisia varten. SRV on alueella renkinä, ei isäntänä. Nimien pitäisi yhdistää alueella liikkuva sen historiaan, jota keskustaa lähellä olevana paikkana alueella onkin rutkaasti. Tässä SRV toimii juuri toisinpäin: puretaan tamperelaisuutta, rakennetaan jotain keinotekoista kansainvälisyyttä, joka voisi olla (epäonnistunut projekti) myös Lontoossa tai Tokiossa, samalla määrittäen sitä käyttötarkoitusta, missä alue halutaan nähdä. (Ajatus ei ole uusi: niin Raamatussa kuin Kalevalassakin nimien antaminen antoi voimaa nimettyjen ylitse.)

Maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin tapauksia, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta sitten Espoon itälaidalla sijaitsevan, englanninkielisen nimen omaavan Westendin (rakennuttajat odottivat Helsingin pakkolunnastavan alueen, kuten myöhemmin kävi Sipoossa), kun markkinointikampanjan ”roskat” jätetään vuosisadoiksi osaksi karttoja ja puheenpartta.

Samalla kyse on kolonialismista. Afrikan siirtomaat perustettiin aikoinaan koska alueet eivät olleet kiinnostuneet osallistumaan globaaleihin markkinoihin. Alueiden uudelleennimeäminen ja rakennuttaminen oli osa ajattelutavan muutosta, joissa alueiden asukkaiden maailmankuva muuttui niin, että itse siirtomaat muuttuivat tarpeettomiksi.