Kategoria: Aikojen muutos

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.

Julkaistu

Verkkokeskusteluista opittua

Vuosien myötä olen joutunut erinäisistä syistä miettimään miten kirjoittaa hyvä viesti verkossa. Ontologiaa pidemmin pohtimatta väittäisin hyvän viestin olevan sellainen, mitä muut käyttäjät pitävät hyvänä: ”kirjoita muita, älä itseäsi varten”. Laajemmin kirjoitukset ovat osa arkea ja sellaisina niitä pitäisi arvioida, siinä missä naapureille tai ystäville juttelu.

Kumpaakaan ylläolevista asioista ei ole helppoa oppia. Olen kirjoittanut verkkoon liki 25 vuotta ja huomaan edelleen pohtivani – varsinkin kun keskusteluun on eksynyt rölli – miksi vaivaudun. Yhtäältä viesteihin ei pitäisi kiintyä, toisaalta viestien kirjoittaminen ja lukeminen on yhteisöllistä toimintaa. Jos joku kutsuu tyhmäksi, tämä on puolustautumatta kasvojen menetyksen hyväksymistä. Olen kirjoittanut oheiset itseäni varten. Ehkä siitä on hyötyä muillekin:

  1. Ole kärsivällinen uusien käyttäjien/harrastajien kanssa. Kukaan ei aluksi tiedä kaikkea. Iloitse mahdollisuudestasi sivistää ja auttaa.
  2. Anna itsellesi mahdollisuus olla väärässä.
    Oikeaan paikkaan tiputettu ”aiemman kokemuksen perusteella uskon” ei vähennä viestin uskottavuutta, mutta helpottaa tarvittaessa etäännyttämistä. Oikea muotoilu vähentää stressiä ja helpottaa oman mielipiteen vaihtamista.
  3. Anna toisille mahdollisuus olla väärässä.
    ”Ymmärsinkö nyt oikein, että..” viestin alussa antaa keskustelukumppanille mahdollisuuden uudelleenharkita mielipidettä joutumatta menettämään kasvojaan. On helpompaa sanoa ”kirjoitin huonosti” kuin ”olin väärässä”.
  4. Älä kirjoita itsestäsi kertoessasi kannastasi.
    Omat kokemukset voivat toki olla kiinnostavia, mutta jos esimerkiksi näkökulma opintotukeen perustuu siihen että ”itse en sitä tarvinnut”, niin asiaa kannattaa pohtia lisää. Vähintäänkin mielipiteen haastaminen tarkoittaa helposti henkilökohtaista hyökkäystä. (Esimerkiksi ”OK Boomer”; ”oli kultalusikka nenässä, vai?”)
  5. Tullessasi loukatuksi, huomauta käytöksestä kohteliaasti. Vastaa tämän jälkeen lyhyesti itse asiaan. Jos epäkohteliaisuus jatkuu, ilmoita että keskustelu on osaltasi siinä. Ilmianna.
  6. Kaikki keskustelut eivät ole kaikkia varten.
    Jos asia ei käsittele omaa arkeasi, tyydy olemaan hiljaa tai ainakin tuo selkeästi esille, ettet usko asian olevan merkityksetön vain siksi, että se on merkityksetön sinulle (jos se olisi merkityksetön kaikille, siitä ei puhuttaisi alunperinkään).

Hyvän verkkokeskustelualueen suurimmat uhat ovat yleensä sen ulkopuolelta tulevat käyttäjät. Yleisimmät syyt yllämainitun vastaisen toimintaan on joko tietämättömyys/ajattelemattomuus (joka on anteeksiannettavaa – aina ehtii oppia) sekä ajattelumalli, jossa verkkokeskustelu nähdään arjen ulkopuolisena toimintana vailla seurauksia. Normaalioloissa uusien käyttäjien virta on hidas, jolloin sosiaalinen paine ja ylläpito pitävät asiat kunnossa.   

Kirjoitan myöhemmin toisen viestin keskustelualueiden moderoinnista.

Julkaistu

Yksilöllinen vastuu ja muovinkeräys Tampereella

Ilmastonmuutosta vastaan taistelu latistuu helposti yleisönosastokirjoituksissa yksilöiden ratkaisuiksi. Kuitenkaan yksilön ratkaisut eivät tapahdu tyhjiössä, vaan helposti menemme arjen kiireiden keskellä helpoimpien valintojen kanssa. Jos kaupassa on kaksi samanlaista tuotetta, niin harvalla on aikaa käyttää 10 minuuttia jokaisen tuotteen kohdalla ekoystävällisimmän vaihtoehdon selvittämiseen. Monella tavalla tehokkaampaa onkin, että kauppa tai valtio määrittävät säännöin vaihtoehdot ekologisesti kestäviksi ja tekevät lisäselvitykset esimerkiksi tuotteiden vegaanisuudesta helposti pakkauksissa näkyviksi.

Sama koskee myös muita elämän osa-alueita. Viime keväänä soitin Tampereen muovinkeräykseen kysyäkseni saisiko keräysasemia lähemmäksi, kun kaksi kilometriä kantaa muovia tuntuu kohtuuttoman pitkältä matkalta. Sanoivat pistävänsä ehdotuksen eteenpäin, mutta siihen asti olisi parasta käyttää autoa. Tämä jos mikä tuntuu ekoteolta, kun muovin kierrätyksestä tulevat energiasäästöt ovat todella pieniä, pelkän muovin puhdistuksen kraanan alla kuluttaessa enemmän energiaa kuin kierrätyksessä säästää. Vähintään 1000 kg auton ajaminen 4 km muovin takia olisi siis sitä kuuluisaa ”hyvesignalointia”. Toisaalta ei tämä toimi oikein niinkään että teen kävellen toiviomatkoja ikeakassien kanssa kilometrien päähän (minulla on pitkän matkan takia nyt useampi kassi kotona).

Tänään katsoin optimistisesti kierrätys.infosta muovinkeräyspisteiden paikkoja, jos vaikka niitä pyydettyjä uusia keräyspisteitä olisi saatu jo olemassaoleviin sorttipisteisiin. Ei ollut. Samalla huomasin, että oma kaksi kilometriäni ei ollut Tampereen keskustassa mitenkään harvinaista. Pispalasta pitäisi kävellä Tohloppiin tai Tammelaan, joihin sieltä päin lienee harvemmin asiaa.

Tietenkin muovinkeräys yleistyy taloyhtiöissä, mutta ainakaan omassani se ei ole vielä ajankohtaista. Haluan toimia ympäristöystävällisesti tulevia sukupolvia silmälläpitäen, mutta kaupunki ei tee sitä kovinkaan helpoksi. Sitä odottaessa muovinkeräys — neljän kilometrin roskien vientimatka — on puhtaana yksilövalintana raskas. Yhteiskunnalle valinta ollut kevyt, joskin lyhytnäköisyydessään moraaliton.

Julkaistu

S-mobiilin käytettävyysongelmista

Viime lauantaina olin matkalla Helsinkiin lähijunalla. Tavalliseen tapaan pyörällä asemalle ja lipunosto yhdestä R:n monista mobiili-applikaatioista auki. Nyt visa-korttini oli kuitenkin vanhentunut ja uuden kortin käyttöön ei riittänytkään numerosarjojen syöttö voimassaolopäivineen ja turvakoodeineen. Maksu piti varmentaa.

Mistä päästäänkin itse ongelmaan: varmennusruutu kun näyttää tältä:

Ruutu on selkeästi rakennettu kännykkää varten (huomatkaa kymmenen vuoden takaisesta Android 2.0:sta peräisin oleva zoom-nappi) mutta logiikka ei aukea. Ruudulla on QR-koodi ja se pitäisi skannata – kännykän kameralla. Pulma oli mielenkiintoinen ja ratkaisin sen lopulta pyytämällä vieressä istuvaa ihmistä ottamaan kuvan koodista. (Avustajaksi valikoitu ihminen osoittautui ulkomaalaiseksi, joka avustuksen aikana hyväntahtoisesti huomautti pitäneensä Suomea IT-osaamisessa kovinkin kehittyneenä.)

Työstä teki sen verran haastavamman, että pelkäsin koko ajan lipuntarkastusta. Tunnistautumista verkkopankin käyttäjätunnuksella en harkinnut, kun en sitä muista. Myöskin tunnuslukutaulukko oli kotona.

Nyt kotona S-mobiilia selatessani huomaan, että käyttäjätunnuksen voi tarkistaa S-mobiilista, mutta sitä ei tietenkään tunnistautumissivulla mainittu, kun taas melko järjetön QR-koodi vaihtoehto väännetään pitkästi rautalangasta.

Lisäviihdykkeen episodiin toi, että ajattelin ensin ohittaa koko tilanteen MobilePayllä, kun siihenkin oli pitänyt jo hetki rekisteröityä. Tähänkin vaadittiin valokuvan ottamista näytöstä, mutta sen ohitettuani pääsin seuraavaan ongelmaan: MobilePayn serveri oli poissa käytöstä. Tämäkös ulkomaalaista avustajaani viihdytti.

Jotenkin toivoisin että VR:n seuraavassa sovelluksessa olisi mahdollisuus maksaa puhelinlaskulla, kuten HSL:n palvelussa. Tai että pankkikortin turvallisuuden olisi voinut varmistaa tekstiviestillä, kuten Nordean Mastercardissa. Nyt puoli tuntia kylmä hiki valuen yritin selvittää miten saisin itseni tilanteesta rehellisesti ulos, mutta tietenkään konduktööriäkään ei vaunussa matkan aikana näkynyt. Mikä tietenkin kertoo toisesta ongelmasta: jos konduktöörin ilmestymiseen ei voi luottaa, ei sillä ole väliä onko sitä alunperinkään olemassa. Oletan VR:n tehneen saman huomion ja luopuneeseen ”uudesta työnkuvasta” kokonaan.

Julkaistu

Matkasta tulevaisuuteen

Synnyin ”Orwellin vuonna”, 1984. Se oli maailma jossa ihmiset postittivat kirjeitä, Applen ”kottaraispönttö” graafisella käyttöliittymällä oli juuri julkaistu ja kaukopuhelut tarkoittivat lankapuhelimella tehtäviä, lisämaksullisia soittoja toisiin maakuntiin. Silloin poistuminen kodista tarkoitti tavoittamattomuutta, löytäminen poliisikoiria ja etsintäpartioita. Nykyään tätä on vaikea edes hahmottaa. Ehkä juuri siksi olen aina ollut kiinnostunut nykyhetkestä ja sen muutoksesta: ei pelkästään teknologiasta, vaan omasta käytöstämme yksilöinä ja kulttuurina.

Matkani tulevaisuuteen oli pieniä askelia. Ensin asuntoihin ilmestyivät pöytätietokoneet, sitten ne katosivat ja veivät mukanaan kirjahyllyt, televisiot, työpöydät, lankapuhelimet ja sanomalehdet. Tilalle tulivat laitteet joita kutsumme edelleen historiaalisista syistä älypuhelimiksi, vaikka niitä voisi varmasti kutsua yhtä hyvällä syyllä myös älysoittimiksi. Yleislaitteitahan ne nykyään ovat, älylaitteita. Ehkä joskus niitä myös kutsutaan sellaisiksi.

Tällä sivulla haluan kirjoittaa muistoista ja ajatuksista. Osa menneisyyttä, osa nykyhetkeä ja osa taas tulevaisuuden muodon pohdintaa – mutta niinhän tulevaisuus aina! Matka tulevaisuuteen on aina itsensä etsimistä, eikä tämä tämä blogi ole siinä poikkeus.

Julkaistu

Greta Thunbergin aivopesu

Vuonna 2011 Paradise Oskar lauloi Euroviisuissa tarinan Peteristä, joka kuultuaan ilmastonmuutoksesta päättää lähteä maailmalle puhumaan asiasta valtaapitäville. Tarina tuhoutuvasta luonnosta oli tällöin jo niin tuttu, että jopa Disney-Pixar oli ehtinyt tehdä aiheesta koko perheen elokuvan (Wall-E, 2008). Ympäristökatastrofi kuljetti juonta myös Foxin Simpsonit -elokuvassa (2007) ja pian Oskarin esityksen jälkeen teattereihin ilmestyi myös Universalin lastenelokuva samasta aiheesta (Lorax, 2012). Television puolella lapset olivat heränneet lauantaisin katsomaan luonnonvarojen ja ympäristön väärinkäyttöä jo vuosia aiemmin (mm. Kapteeni Planeetta (1990 – 1992); Prätkähiiret Marsista (1993 – 1996; 2006 – 2007)). Arkena aihe tuli esille koulussa keskusteluna uhanalaisista eläimistä biologiassa, kierrätyksestä ja ympäristötuhoista maantiedossa, yhteiskuntaopissa ja uskonnossa/ET:ssä. Tämä kaikki, vaikkeivät vanhemmat sitä olisikaan erikseen korostaneet omassa kasvatustyössään.

Kun ”tietyissä piireissä” sanotaan että ”tyttö on aivopesty” (mm. [1],[2, kommentit]) niin tämä on totta: olemme meitä ympyröivän yhteiskunnan tuotosta ja teinit historian huonosti tuntevina ovat aina nykyhetken henkilöitymiä. Ei tähän mitään illuminatia tarvita, pelkkä kasvaminen yhteiskunnassa joka tuottaa kappaleita kuten Paradise Oskarin ”Da Da Dam” riittää. Sen sijaan ihmetyttää, miten arki kehittyneessä maassa on onnistunut viimeiset 20 vuotta tuntematta Thurnbergin huolia hyvin syvällisellä tasolla, vaikka Kapteeni Planeetan televisioon ilmestyessä oltaisiinkin ehditty jo aikuisikään asti.

On myös ihan järkevää sanoa, että Thunberg on liian nuori edustamaan YK:ssa maailman tulevaisuutta, että hänen pitäisi olla lukiossa. Mutta kuka siellä sitten edustaisi? Gretan paikalle ei ole ollut hirveästi tunkua. En ole kuullut kenenkään Thurnbergin ”väärinkäytöstä” huolehtivaa sanovan, että minä voin mennä sinne, minä voin seistä maailman edessä, tulla haukutuksi jälkeenjääneeksi, autistiksi, kaltoinkohdelluksi, aivopestyksi, fanaatikoksi, kultin sukkanukeksi. Toivoisin että Thunberg olisi voinut jäädä lukioon, mutta sikäli kun meillä on ilmastokriisi ja jonkun pitää seistä New Yorkissa muistuttamassa tulevaisuudesta, niin olen iloinen, että se on Greta.

Toivottavasti kestää paineen alla, koska kukaan ei näytä olevan kiireessä ottamassa tämän paikkaa.

(Ja vielä: ”mitä jos se on kaikki vain huijausta ja teemme paremman maailman ihan turhaan” — olisi hyvä että uusiutumattomista siirryttäisiin uusiutuviin jo ihan senkin takia, että nykymeno ei ole kestävää riippumatta siitä onko ilmastonmuutos totta vai ei.)

Julkaistu

Postin syöksykierre ja sen kääntäminen nousuun

Suomen kuvalehdessä oli tietoa Postin arjesta. Postin henkilökunnan hyvinvointi ja palveluiden taso ovat osa samaa ongelmaa, jonka taustalla on Postin kirjepalveluiden hallittu alasajo ja siirtyminen pakettienmyyntiin. Tämä puolestaan on osa pitkäaikaisempaa linjausta, jossa Posti on vuosia käyttänyt kirjeliiketoiminnan tuloja rahoittaakseen uusia liiketoimintamalleja. Taustalla on ajatus, että kirjeet ovat joka tapauksessa menneisyyttä, niin kirjeitä tulisi käyttää ”ponnahduslautana tulevaisuuteen”.

Samalla Postin toiminta on johtanut itseään toteuttavaan ennustukseen. Kun puhelin ja internet ovat kuukausimaksulla, niin 1,60€ per postimerkki on korkea hinta, oli käsiala kuinka tarkkaa ja kaunista tahansa. Jos Postin liiketoiminnan halutaan jatkuvan, niin sen tavoitteen pitäisi olla pohtia miten kirjeet tuodaan takaisin arkeen ja liiketoiminta kestävälle pohjalle. Uskon ongelman olevan hinnoittelussa, ei itse tuotteessa.

Usein kuulee sanottavan, että Posti ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan sähköisten viestimien kanssa. Argumentissa on paljon totta, mutta se tuntuu osin myös puutteelliselta. Jos kyse on vain nopeudesta, niin miksei Postin romahdus alkanut lankapuhelimien yleistyessä 1950-luvulla, tai kännyköiden yleistyessä vuosituhannen vaihteessa? Miksi ongelma käynnistyi vasta kun puhelin ja verkko muuttuivat kuukausimaksullisiksi?

Whatsapp ja Facebook ovat hyödyllisiä sovelluksia, mutta ne eivät tarjoa samanlaista syventymistä ihmissuhteeseen kuin läsnäolo (tai henkilökohtaisella käsialalla kirjoitettu kirje). Postin oma toiminta, jossa posti nähdään luksustuotteena jota markkinoidaan ”erityisiin hetkiin” on noidankehä. Ongelma ei ole Suomessa ainutlaatuinen, vaan esimerkiksi museoiden tilanne oli hyvin lähellä Postin ongelmaa: korkeat kiinteät kulut, pienet muuttuvat kustannukset; Netflix ja internet tarjoavat vaihtoehtoja, joiden kanssa oli vaikea kilpailla. Museokortti muutti kaiken. Kun hinnoittelu muuttui 10€/käynti muotoon 50€/vuosi, museoiden käyttäjämäärät siirtyivät jatkuvaan nousuun. Kun uusi toimintatapa oli opittu, on museokortin hintaa nostettu.

Millainen sitten olisi kirjeiden kuukausihinnoittelu? Voisiko samalla tehdä muutoksia itse kirjeiden jakeluun? Miten olisi esimerkiksi, että jos kirjeet toimittaa R-kioskille ja näyttää voimassa olevan tilauksen (esimerkiksi mobiiliapplikaatiosta) niin R-kioski liimaa kirjeisiin postimerkit ja laittaa lajitteluun – näin säästettäisiin Postin yhdessä suurimmassa kuluerässä, postin keräyksessä. Tai Posti voisi toimittaa laatikkoon kerran kuussa kaksi kuukautta voimassa olevia QR-tarroja rajatun määrän (kymmenen kotimaan kirjettä kuussa?), jotka voi liimata palautusosoitteen paikalle kuoreen. Näin käyttämättömiä postimerkkejä ei tulisi jaettua kavereille.

Uskon, että ajatuksessa olisi kehitettävää.

Julkaistu

Adblocker ja yhteiskunnallinen luottamus

Tässä tuli hiljan tieto, että suomalainen adblockeria päivittänyt tyyppi oli turhautunut ay-liikkeeseen ja merkinnyt näiden kotisivut mainoslistalle. Jos mainostenesto oli päällä, ei ay-liikkeen sivut (tai ay-liikkeen mahdolliset mainokset) näkyneet selaimessa.

Mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä ihmiset näkevät on valta päättää mitä he ajattelevat. Tämän vallan vapaaehtoinen antaminen toiselle ihmiselle (käytännössä: toimittajille, sosiaalisen median algoritmille tai vaikka mainoksenestolistalle) on yksi suurimmista luottamuksenosoituksista mitä ihminen voi länsimaisessa vapaassa yhteiskunnassa toiselle antaa, mistä kertovat vaikkapa facebookkiin viime vuosina liitetyt kohut. Jos emme jostain tiedä, emme voi sitä tukea tai protestoida. Jäämme kotiin, kuvitellen että kokemuksemme maailmasta on meille erityinen.

Sitä toivoisi että ihmiset joille olemme tämän vallan antaneet ymmärtäisivät millaista valtaa he meihin käyttävät. Kun ilmenee että näin ei ole asianlaita, niin pettymyksen ja petoksen tunne painuu syvälle sieluun ja pakottaa jopa pohtimaan kokemusta todellisuudesta. Pitkälle vietynä tilanne voi kehittyä samanlaiseksi kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa uutisia pidetään vähintäänkin puolueellisina, jossei jopa valheellisina.

Ikävintä tällaisissa luottamukseen osuvissa kolhuissa on tietenkin, että kun huomaa että yksi — loppupelissä melko merkityksetön asia — on vajavainen, niin se pakottaa pohtimaan myös kaikkia muita tehtyjä luottamuksen eleitä, joita on vähän pakko jatkaa. Periaatteessahan meidät voitaisiin vaikka puukottaa aina kun odotamme metroa tai ryöstää kun nostamme automaatilla rahaa. Vaihtoehtona on kuitenkin vain mökki metsässä ja lähenevän yhteiskuntaromahduksen odotus.

Julkaistu

Myöhempien aikojen kolonialismia Tampereella

Tampereen kansi edistyy.

Tampereen ydinkeskustaan, rautatien päälle rakennettavalle uudelle kaupunginosalle pohditaan nimeä. Rakennusyhtiö SRV on testannut ihmisten reaktioita neljään eri nimivaihtoehtoon. [–] Annetut nimivaihtoehdot ovat Centre (”nimi kuvaa keskustaa”), Expe (”nimi kuvaa elämyksiä ja kokemuksia”), Atmos (”nimi kuvaa tunnelmaa ja ilmapiiriä”) tai Premi (”nimi kuvaa premium-laatua”).

Tämä on uutisissa aika pieni juttu, mutta näen punaista tämän kotimaisittain harvinaisen kapitalismin aluevaltauksen kanssa. Aiemminhan ollaan myyty lähinnä urheiluareenoiden nimiä (joka sinällään myös ottaa päähän), mutta tässä menee kokonaisen kaupunginosan nimi kartalla.

Kaupunginosien nimien tarkoitus on kertoa jotain siitä mitä se merkitsee asukkaille (historia, sijainti, kokemus): Tampereen nykyiset kaupunginosat ovatkin seuranneet tätä nimeämiskaavaa, mm. Lappi (”nimi saattaa viitata varhaiseen lappalaisasutukseen”, tietää Wikipedia), Messukylä (1400-luvulla alueella oli kappeliseurakunta), Lentävänniemi (alueella oli paljon lintuja) tai vaikkapa Finlayson (kaupunki rakentui tehtaan ympärille). Niillä on kaikilla historia ja konteksti, jopa vitsinä alkunsa saaneella Petsamolla (alue kaavoitettiin samaan aikaan kun Venäjä luovutti Petsamon Suomelle; sijaitsee Lapin kaupunginosan vieressä). Nimeämällä alueen onkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä alue merkitsee asukkaille.

– Olemme mielestämmme tekemässä kansainvälisen tason hanketta ja meille tulee paljon kansainvälisiä vieraita. Pitäisi löytää nimi, joka puhuttelee ihmisiä laajemmin, ei pelkästään tamperelaisia. Mitenkään väheksymättä tamperelaisia, Mäkelä sanoo. [- -] ”– Nimi ei voi olla nyt Nääshalli tai joku vastaava.

Ymmärrän, että SRV haluaa tehdä markkinoinnin helpoksi, mutta ajatuksessa on kokonaan unohdettu kaupungin olevan kaupunkilaisia varten. SRV on alueella renkinä, ei isäntänä. Nimien pitäisi yhdistää alueella liikkuva sen historiaan, jota keskustaa lähellä olevana paikkana alueella onkin rutkaasti. Tässä SRV toimii juuri toisinpäin: puretaan tamperelaisuutta, rakennetaan jotain keinotekoista kansainvälisyyttä, joka voisi olla (epäonnistunut projekti) myös Lontoossa tai Tokiossa, samalla määrittäen sitä käyttötarkoitusta, missä alue halutaan nähdä. (Ajatus ei ole uusi: niin Raamatussa kuin Kalevalassakin nimien antaminen antoi voimaa nimettyjen ylitse.)

Maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin tapauksia, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta sitten Espoon itälaidalla sijaitsevan, englanninkielisen nimen omaavan Westendin (rakennuttajat odottivat Helsingin pakkolunnastavan alueen, kuten myöhemmin kävi Sipoossa), kun markkinointikampanjan ”roskat” jätetään vuosisadoiksi osaksi karttoja ja puheenpartta.

Samalla kyse on kolonialismista. Afrikan siirtomaat perustettiin aikoinaan koska alueet eivät olleet kiinnostuneet osallistumaan globaaleihin markkinoihin. Alueiden uudelleennimeäminen ja rakennuttaminen oli osa ajattelutavan muutosta, joissa alueiden asukkaiden maailmankuva muuttui niin, että itse siirtomaat muuttuivat tarpeettomiksi.