Kategoria: Yhteiskuntatieteet

Julkaistu

Perintöverosta

Valkoinen norsu. Suomi-Wikipedian mukaan ”Valkoinen norsu on sanonta, jolla tarkoitetaan näennäisen arvokasta, mutta todellisuudessa vain kuluja aiheuttavaa kohdetta”. Tällainen voi olla vaikkapa perintökesämökki.

Perintöverosta puhutaan taas. Tällä kertaa koska Vaisalan perijä tuli julkisuuteen puhumaan sen epäreiluudesta.

Pistän tähän muutaman ajatuksen, niin en koe valtavaa tarvetta kirjoittaa samasta asiasta toistuvasti, niin paljon kuin uudelleenkäsittely tarkentaakin ajattelua. Tekstiä lukiessa pitäkää mielessä etten ole asianajaja, ja vanhempanikin ovat vielä hengissä.

Perintöverokeskustelussa vaivaa ehkä kaikista eniten tapa jolla se niin usein henkilöityy yhteiskuntamme rikkaimpiin. Luemme jostain Vaisalan perijästä, ja hänen omista tulevista haasteistaan yrityksen sukupolvensiirtymän kanssa. Samalla keskustelussa Vaisalan perijät (ja muut vastaavat) muuttuvat yleistapaukseksi. Unohdamme kokonaan kuinka harvinainen erikoistilanne tämä on, kuinka tätä erikoistilannetta on jo nytkin helpotettu, ja mitä perintövero tarkoittaa väestölle yleisesti.

Ennenkuin alan puhumaan enempää perinnönjaoista, niin lienee hyvä sanoa että perintö on aina etuoikeus, ja kuten etuoikeuksien kanssa aina, niin on huonokäytöksellistä valittaa siitä ettei lottovoitto ollutkaan verovapaa, tai niin suuri kuin olisi toivonut. Pienituloisilta ei jää perintöjä ollenkaan. Toisaalta edeltävä sukupolvi saattaa polttaa suurenkin perinnön viinaan (seuraan muutamaakin tällaista tapausta ystävieni kautta), tai koko suvun merkittävä omaisuus saattaa kadota huonosti harkitulla liiketoimella lähes välittömästi, kun nimenkirjoitusoikeus oli perimyssyistä annettu vain yhdelle henkilölle (referoin tässäkin erästä tuttua tapausta). Tiivistetysti, ja muokatakseni vapaasti Mary Schmichin Käytä aurinkorasvaa –esseetä: suuri perintö tai rikas puoliso – et voi tietää milloin sellainen yllättäen katoaa.

Sitten itse asiaan. Aloitetaan sanomalla itsestäänselvyys: perintövero koskee yleisellä tasolla vain harvoja. Sitä ei peritä ollenkaan alle 20 000 € perinnöstä, ja tätä suurempiin summiinkin voi pyytää osamaksua ja maksuaikaa. Yritysten sukupolvenvaihtotilanteissa tuo maksuaika voi olla jopa kymmenen vuotta.

Käytännössä perintövero ei koske edes keskituloisten lapsia. Ensinnäkin koska perittäviä summia pyritään kutistamaan lahjojen kautta (lapsille voi jokaiselle antaa 7500 euroa kolmen vuoden välein, molemmilta vanhemmilta). Tämä tarkoittaa että jos lapsia on vaikka kaksi ja vanhemmilla on yhteinen käyttötili, voi perintö kutistua joka kolmas vuosi 30 000 € pelkästään rahalahjoina (ymmärrettäen perintöverosta ja lahjaverosta puhutaan yleensä samassa yhteydessä: perintöveroon menee se, mitä ei saatu siirrettyä lahjaveroa väistäen). Puhumattakaan tilanteista joissa vanhemmat ostavat tai maksavat lapsille muuten ruokaa ja tavaroita, joiden käyttötapoja on verottajan vaikea seurata. Lahjaveroa vältellen voi kaksilapsinen perhe siirtää seuraavalle sukupolvelle vähintään miljoonan euron edestä riihikuivaa ilman että verottaja pääsee väliin: käytännössä enemmän, jos esimerkiksi autot ovat olleet vanhempien nimissä.

Kun itse perintö tulee maksuun, niin jäljelläolevan vanhemman tilillä oleva osa jaetaan lasten kesken. Jos tämä osa on alle 20 000€, ei perintöveroa myöskään makseta.

Ensimmäinen johtopäätös: perintövero koskee yleensä suomalaisittain lähinnä monimiljonäärien lapsia, Helsingissä olevia asuntoja (joiden hinnat ovat nousseet merkittävästi siitä kun suuret ikäluokat ovat ne nuorena hankkineet), mökki- ja metsätontteja, ja sukupolvensiirtymiä (maatilat ja suuremmat perheyritykset).

Sitten jäljellä oleviin erikoistapauksiin. Aloitetaan asunto-, mökki- ja metsätonteista. Nämä voivat helposti olla ns. ”valkoisia norsuja”: niillä saattaa olla suurikin laskennallinen arvo, mutta vain tilanteessa jossa ne päätetään pistää rahoiksi. Voi esimerkiksi olla että metsä on luonnontilassa ja UPM maksaisi siitä suuriakin määriä, mutta perijät eivät ole halukkaita tälläistä luonnonpilaamista tukemaan. Tai sitten mökki on hieno, mutta ostajaa ei verottajan sopivaksi katsomalla hinnalla löydy. Tai vaihtoehtoisesti asuntoon tai mökkiin sisältyy niin paljon muistoja, ettei sitä haluta myydä vaikkei todellista tarvetta säilyttämiseen olekaan (näistä esimerkkinä voi olla vaikkapa Mika Waltarin asunto: se myytiin vasta 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, siinä kunnossa kun se kuolinhetkellä oli).

Nämä ovat kaikki melko sympaattisia tilanteita. Asunnon tai mökin kohdalla omaisuuden voi yrittää myydä siten että käyttöoikeus säilyy kunnes myyjä on kuollut, ja toisaalta esimerkiksi Luonnonperintösäätiö voi hyvinkin olla kiinnostunut metsän ostamisesta. Toisaalta voi kysyä tuleeko perinnölle paljoa käyttöä: perintöveron maksun lisäksi myös itse kiinteistöomistus voi tulla vaikeaksi kulujen vuoksi, jos omaisuutta ei ole tarkoitus laittaa tunnesyistä esimerkiksi vuokralle.

Toinen johtopäätös: kiinteä omaisuus voi aiheuttaa kikkailuja, mutta siitäkin selvitään ilman että perijän talous, psyyke, tai moraali jää verottajan moukarin alle.

Tämä jättää perintöveron käytännössä koskemaan sukupolvensiirtymiä. Tähän ryhmään kuuluu käytännössä kaksi tapausta: ”vaisalan perijät” jotka tienaisivat miljoonia verokikkailulla (tässä yhteydessä mainitaan usein Ruotsi), ja maanviljelijät. Maanviljely kun on siitä jännittävä juttu, että siihen tarvittavat maat, koneet ja rakennukset voivat olla paperilla hyvinkin arvokkaita, mutta maanviljelijä itse jää pientuloiseksi. Perijä saattaa teoriassa rikastua huimastikin pistämällä tilan ns. lihoiksi, mutta tämä sopii huonosti yhteen sen kanssa, että valtio haluaa jo huoltovarmuudenkin vuoksi varmistaa jonkinlaisen omavaraisuuden. Valtiolla on siis merkittävä syy pitää huolta ettei maanviljelijän lapsi koe sukupolvensiirtymää kovin haastavaksi tai kalliiksi. Tähän liittyy tiettyjä ongelmia (joita Jeremy Clarksonin myöhempi ura havainnollistaa), mutta ei siitä tässä sen enempää.

Ja sitten päästään takaisin Vaisalan perijöihin. Nämä ovat yhteiskuntamme kaikkein hyväosaisimpia, niitä joilla on rahaa niin ettei minkäänlainen lahjojenanto ja kuolinpesien jakamatta jättäminen (jne) riitä. On ihan mielekästä tuoda esiin että kaikki ongelmat voitaisiin välttää jos kirjat siirretään Ruotsiin (se ettei samalla innolla tuoda esiin progressiivisen verotuksen muuttumista regressiiviseksi isommilla summilla on varmaankin ihan sattumaa). Samalla on hieman.. sanotaan nyt vaikka epäilyttävää.. vaatia perintö- ja lahjaveroista luopumista, koska sitä ei jossain muualla kerättäisi. (Varsinkin kun Suomen valtiotalous on aika huonossa jamassa, ja edellämainittu vero keräsi vuonna 2024 vajaa 1,3 miljardia euroa.) Verolla on kuitenkin hyviä syitä olemassaoloonsa senkin lisäksi että tuo rahaa valtion kassaan: se kun omalta osaltaan auttaa eriarvoisuuden pitämistä järkevissä rajoissa. (Eriarvoisuus taas ei ole oikein minkään tutkimuksen mukaan hyvä asia, mutta tämäkin on taas toinen juttu.)

Kolmas ja viimeinen johtopäätös: Paljon mielekkäämpää kuin perintöverosta luopuminen olisi vaatia sen tason yhtenäistämistä EU:n viitekehykseksessä. Ja yleensäkin vaatia verokeinottelun vaikeuttamista. Se ettei tähän ole poliittista tahtoa (kuten voimme todeta vaikkapa Panaman paperien suomalaisten jälkiselvittelyiden kohdalla, tai kuinka Poliisin veronkiertorahoitus on tuottavuudestaan huolimatta aina viittävailla vainaa) ei ole syy sen korosttamatta jättämiseen perintöveron sijaan.

EDIT: Ensimmäisessä versiossa sanoin ettei perintöveroa tarvitse maksaa ennenkuin kuolinpesä on jaettu. Tämä oli virhe, ja on nyt korjattu. – 16.1.2026

Julkaistu

Yhteismaan ongelmasta

Olen käynyt tämän keskustelun useamman kerran viimeisen parin kuukauden aikana, joten koen tarpeelliseksi kirjoittaa näkemykseni kertaalleen auki, etten joutuisi enää palaamaan asiaan toistuvasti.

Yhteismaan ongelma (englanniksi Tragedy of the Commons) on tilanne jossa yhteisessä käytössä oleva resurssi tuhoutuu ylikäytön seurauksena. Ilmiö ei ole uusi: sitä käsitteli ainakin Aristoteles kolmisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin 1800-luvulla englantilainen taloustieteilijä William Forster Lloyd kirjoitti pamfletin samasta käyttäen esimerkkinä ylilaiduntamista. Samanlaisiin päätelmiin päätyi taloustieteilijä Ludwig von Mises 1940-luvulla metsien ylihakkuiden kohdalla. Kaikki tämä on melko kiistatonta.

Ongelmaksi nousee eräs Garett Hardin. Hän oli koulutukseltaan ekologi, mutta sen lisäksi että kuvaili vaikutusvaltaisessa esseessä 1968 yhteismaan ongelmaa hyvinvointivaltion viitekehyksessä ja antoi sille nimen jota tässäkin päivityksessä käytän otsikkona hän oli myös rasisti, kannusti ”rotupuhtautta”, ja valkoista ylivaltaa. Hardinin näkemyksiä aiheen tiimoilla oli useampia, mutta ylilaiduntamisen lisäksi tämä kirjoitti muun muassa siitä kuinka hyvinvointivaltio tuottaa vääränlaisia kannustimia, jotka jatkuessaan johtavat niihin turvautuvien valtioiden tuhoon. Asiaan enempää menemättä, niin pummit hankkii sossutukien vuoksi lapsia, jne. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että Hardin uskoi (aivan oikeutetusti!) malthusialaisiin ”rajallinen maapallo” -ajatuksiin, jotka eivät olleet 1900-luvun toisella puoliskolla kovin suosittuja ”kaikkiin ongelmiin on helppo ratkaisu”-näkemysten saadessa alaa (nykyään tunnetuin tähän liittyvä fraasi on varmastikin edelleen käytössä oleva ”ikuinen talouskasvu on mahdollinen”).1

Yhteismaan ongelman olemassaolo oli siis osoitettu melko kiistattomasti. Merkittävä kysymys oli lähinnä, että jos kerran yhteismaat johtavat ylilaiduntamiseen yms., niin miksi yhteismaita on edelleen olemassa? Eikö niiden pitäisi olla kaikkien tuhoutuneita? Tämä on aihe josta Elinor Ostrom sai sittemmin Nobel-palkinnon. Hän osoitti etteivät yhteismaat ole hallitsemattomia, vaan niitä käyttävien keskuudessa syntyy yhteisöjä jotka estävät niiden ylikäytön: esimerkiksi järvikalastuksesta elävä yhteisö alkaa seurata vedestä nostettavien kalojen määrää ja painoa. Näin jos merkkejä ylikalastuksesta alkaa ilmetä, osaa yhteisö itsenäisesti vähentää kalastusta. (Ja mikäli joku kieltäytyy, hänelle voi alkaa tulla ”onnettomuuksia”).

Tästä päästään kohtaamaani ongelmaan: olen toistuvasti törmännyt näkemykseen että koska Ostrom voitti Nobelin yhteismaiden ympärille muodostuvia yhteisöjä käsittelevillä tutkimuksillaan, niin yhteismaan ongelmaa ei ole olemassa. Täten jos joku kaikesta huolimatta uskoo Hardinia (tai käyttää tämän lanseeraamaan termiä) on hän vähintäänkin ajastaan jäljessä, ja on mahdollisesti myös rasisti.2

Ongelma tässä koirapillihypoteesissa on, että vaikka yhteisö saattaa hallita yhteismaata onnistuneesti välttäen Hardinin muotoileman ongelman, niin se ei välttämättä aina ja/tai ikuisesti hallitse sitä. On täysin mielekästä pohtia mitä tapahtuu tilanteissa joissa yhteisö hajoaa, menettää kyvyn hallita ympäristöään, tai yhteisöä ei alunperinkään synny.

Ja siltä varalta että tämä kuulostaa kuumalta otolta, niin tässä on itsensä Ostromin vuonna 2008 kirjoittama tiivistelmä The New Palgrave Dictionary of Economics (2ed) -tietosanakirjaan Hardinin termistä:

Käännös leipätekstistä: Yhteismaan ongelma syntyy tilanteissa joissa on vaikeaa ja kallista estää mahdollisia käyttäjiä resursseista joilla on rajattu kantokyky. Tämä johtaa resurssien ehtymiseen niitä ylenmäärin käyttävien yksilöiden taholta, sen sijaan että käyttöä rajattaisiin kaikkien eduksi. Pessimismi käyttäjien kykyyn hallita resurssia ylikäytön estämiseksi on johtanut keskitettyihin hallintoratkaisuihin [esimerkiksi valtion tai yritysten toimesta -JM]. Nämä keskitetyt ratkaisut ovat kuitenkin itsekin johtaneet resurssien ylikäyttöihin. Käytännössä, varsinkin tilanteissa joissa käyttäjät kykenevät keskustelemaan keskenään, on usein luotu keskinäisiä sääntöjä jotka johtavat resurssinkäytön rajoittamiseen sen jatkuvan käytön varmistamiseksi.

Selkeyden vuoksi sanottakoon että Ostromin teksti on tiivistelmä sanakirjamääritelmästä, joka itsessään on tiivistelmä tutkimuksen yleistilasta, joka taassen on tiivistelmä kirjakatsauksista. Se ei siis missään nimessä ole täydellinen! Tästä huolimatta Ostrom mainitsee että käyttäjät USEIN luovat sääntöjä, VARSINKIN jos kykenevät keskustelemaan keskenään.

Mutta mitä jos käyttäjät eivät kykene keskustelemaan keskenään? Tai keskustelulle ei sallita antaa merkitystä? Tai potentiaalisia käyttäjiä on niin paljon, ettei paikalla olevilla käyttäjillä ole mitään sanomista käytön rajaamisen suhteen?

Selkeitä esimerkkejä tällaisista tilanteista on vaikkapa

  • Stellerin merilehmät (joka näyttivät kai lähinnä norsun kokoisilta hylkeiltä), menivät löydöstä sukupuuttoon yhdessä sukupolvessa (1741 löytö, sukupuuttoon julistaminen 1768; välissä 27 vuotta). Alueella vain metsästämässä käyneet eivät välttämättä jakaneet edes yhteistä kieltä, saati asuintiloja. On helppo uskoa etteivät alueelle juuri saapuneet metsästäjät tienneet paljonko merilehmiä oli olemassa, saati sitten kuinka määrä oli muuttunut, tai edes paljonko kantaa vuosittain ”harvennettiin”. Toisin sanoen: yhteisöä ei koskaan muodostunut.
  • Ikuinen syyskuu. Vuosikausia Internetin edeltäjiä käyttivät vain tutkijat ja opiskelijat. Niinpä laajamittaisesti uusia käyttäjiä tuli lähinnä syyskuussa, lukuvuoden alkaessa. Vanhat käyttäjät kokivat että juuri nettiin tulleet nuoret eivät osanneet talon tapoja, vaan käyttäytyivät huonosti kunnes yhteisö onnistui opettamaan heidät tavoille. Näin katsottuna ”syyskuun” pystyi tunnistamaan paitsi vuodenkierrosta, niin keskustelutason hetkellisestä romahduksesta. Vuoden 1993 loppupuolella Internet-yhteyksiä alettiin kuitenkin myydä myös kaupallisesti, ja uusia käyttäjiä alkoi valua sisään jatkuvana, päättymättömänä massoina. Vanhojen käyttäjien näkökulmasta syyskuu 1993 ei koskaan loppunut (ja on siis ikuinen). Toisin sanoen: yhteisö ei kykenyt sosiaalistamaan uusia jäseniä. Olen nähnyt muutamia tutkimuksia joiden mukaan jos uusia käyttäjiä tulee lyhyessä ajassa yli ⅕ alkuperäisen yhteisön määrästä, ei yhteisön alkuperäisiä sääntöjä kyetä enää sellaisenaan noudattamaan, vaan yhteisönrakennus pitää vähintäänkin aloittaa alusta. Ikuisen syyskuun tapauksessa (kun verkko ei ollut vielä hajonnut lukemattomille keskustelulaudoille, vaan kaikki olivat samoilla uutispalstoilla) tätä rakennusta ei jatkuvan virran vuoksi voitu tehdä.
  • Skotlannin ylämaiden maatalousyhteisöjen tuho. Itsenäisen Skotlannin ylämailla oli ollut käytössä järjestelmä, jossa kylien puolustus ja infrastruktuuri oli annettu luottamustoimeina laird’eille. Kun Skotlanti ja Englanti yhdistyivät, lairdit samaistettiin lainsäädännössä englantilaisiin lord’eihin, jotka omistivat hallinnoimansa alueet. Kun lairdien lapset sitten oli tarpeeksi pitkään lähetetty Lontooseen verkostoitumaan, katkesi myös heidän sosiaaliset siteensä kotiseutunsa asiakkaisiin. Kun heille lopulta ehdotettiin että kyläläisten maavuokrien sijaan parempaa tuloa saisi irtisanomalla vuokrasopimukset ja muuttamalla maat lampaiden viljelymaiksi, tarttuivat he ideaan innolla. Lopulta ylämaat jäivät asumattomiksi: kyläläiset muuttivat kaupunkeihin, joissa lairditkin jo entuudestaan asuivat. Jäljelle jäivät muutamat lammaspaimenet. Toisin sanoen: yhteisö menetti kykynsä hallita resurssejaan lainsäädännön edessä.3

Ylläolevaan olen saanut kuulla vastaväitteitä näiden esimerkkien johtuvan kapitalismista. Kyse ei olisi siis yhteismaan ongelmasta, vaan kapitalismin tragediasta. Tähän voi sanoa että vaikka kapitalismin perusluonteeseen kuuluu tietty ”mikään rahamäärä riitä” (tehokkuutta ja vaurautta haetaan yli yksilön, yhteisön, tai luonnon hyvinvoinnin), niin yhteismaiden ylikäyttö edeltää kapitalismia. Esimerkiksi maurit saapuivat nykyisen Uuden-Seelannin alueelle 1300-luvun alussa: seuraavan 200 vuoden aikana merkittävä osa alueen suurista eläimistä päätyi Stellerin merilehmän tavoin sukupuuttoon. Samoin kävi Siperiassa mammuteille. Vastaavia suurten eläinten sukupuuttoja löytyy kaikkialta minne ihmiset ovat laajentuneet. Toisaalta kuten aloitin: ensimmäisenä ongelmasta kirjoitettiin jo ennen kristinuskon perustamista.

Toinen kuulemani vastaväite on, että vaikka yhteismaan ongelma olisi totta, ei siihen ole pakko viitata Hardinin keksimällä termillä. Tämä on totta. Toisaalta kommunikoinnin tarkoitus on tulla ymmärretyksi, ja erikoistermistön käytön idea on vähän niinkuin välttää kirjoittamasta esseetä tilanteessa jossa erikoisterminkin käyttö kelpaa.

On toki mahdollista käyttää termiä ja pistää perään asteriski ja fraasi ”Hardin oli paska tyyppi”, mutta aina se ei ole mahdollista, esimerkiksi mikroblogialustojen ollessa kyseessä. Lisäksi voi argumentoida että Hardinin nimeäminen jos mikä nostaa hänet kuolemattomaksi, ei sanakirjasta löytyvän termin käyttö.

  1. Ajatus teknologisen kehityksen mahdollistamasta ikuisesta kasvusta perustui muutamaan yksittäistapaukseen, jotka kannattanee erikseen mainita. Ensinnäkin Vihreä vallankumous oli 1900-luvun toisella puoliskolla moninkertaistanut ihmiskunnan käytössä olevan ruokamäärän, ja samanaikaisesti penisiliini oli hävittänyt monia kulkutauteja, ja halpa öljy oli moninkertaistanut yhden ihmisen käytössä olevan tehokkuuden käyttäen raaka-aineena fossiilisiin varastoitunutta energiaa, eli työtä. Nämä kaikki olivat yhdessä johtaneet hyvinvointivaltioiden syntymiseen toisen maailmansodan jälkimainingeissa (esimerkiksi Suomen koko väestön kouluttamiseen perustuva peruskoulujärjestelmä ja nykyinen työttömyysturvajärjestelmä ovat molemmat rakennettu 1960-luvun aikana). Tilannetta voi kuvailla vaikkapa sanomalla ettei nykytilaa nähty enää resurssipuutteista johtuvina (kuten aiempina vuosisatoina), vaan keskusteluna siitä kuinka tätä resurssien runsautta tulisi hallita. Kun kylmä sota sitten loppui ilman ydinlaskeumaa, innokkaimmat iloitsivat historian olevan nyt ohi. ↩︎
  2. Parhaassa tapauksessa minulle kerrottiin (ilman ajatusprosessin avaamista) että yhteisön voimaannuttaminen se vasta äärioikeistolaista onkin. (Tai kuten termin voi myös muotoilla: kommunismi on fasismia.) ↩︎
  3. Hieman vastaava tilanne ovat kalastusoikeudet. Tunnetusti eräs merkittävä syy Somalian merirosvouteen on muiden maiden kalastuslaivastojen työskentely vailla lupia Somalian merialueilla (kun valtiolla ei yleisistä syistä juuri ole merivoimia jotka kykenevät turvaamaan sille kansainvälisten sopimusten sallimat alueet), johtaen kalastajien tarpeeseen löytää toisia elinkeinolähteitä yhteismaiden köyhdyttyä. Kuten merirosvous.. ↩︎