Europarlamentti jakoi yhteisöllisissä medioissa seuraavan kuvan sukupuolien välisestä palkkaepätasa-arvosta valtioliiton maissa. Luvut ovat vuodelta 2023, mikä kuvan mukaan on viimeisin vuosi kun luvut ovat saatavilla. Tämä lienee totta: raaka-datan keräys on aikaavievää työtä, ja 16 kuukauden työstöaika (vuoden 2024 tammikuusta) ei ole yllättävä.
Lukijaa kiinnnostanee Suomen sijainti lähellä pahnan pohjimmaista (832‰), reilusti alle keskiarvon (880‰).
Joka kerta kun keskustelu ”naisen eurosta” käydään, yleinen kritiikki on huomauttaa että tässä mitataan kaikkien maassa olevien naisten palkkoja kaikkien maassa olevien miesten palkkoihin (mutta huom: työmarkkinoiden ulkopuolisia ei lasketa). Maissa joissa on työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet (kuten Suomessa), luku siis mittaa eri töiden palkkoja keskenään. Usein tässä yhteydessä mainitaan että jos naiset olisivat kiinnostuneet rahasta, he työskentelisivät ”toimitusjohtajina eivätkä siivoojina” (kuten eräs mastodonissa asiasta huomauttanut kirjoittaja misogynistisesti sanoi).1
Väite on sen verran yleinen, että siitä kannattanee kirjoittaa jo muutamastakin syystä.
Perushuomioitavat asiat ovat seuraavat. Koska yksityiskohtien läpikäynti on hidasta, niin pistän nämä pudotusvalikon alle:
Sukupuolien erot koulutuksessa merkkinä palkkaeroista
Yleisesti voidaan ajatella että palkka mittaa paitsi työn vaativuutta, niin työntekijän kykyä työskennellä itsenäisesti tilanteissa joissa työnkuvan mediaanitapauksesta poikkeavia asioita tapahtuu. Esimerkiksi (ja nämä ovat nyt räikeitä yksinkertaistuksia) kirjastonhoitajan työstä valtaosa on kirjojen lajittelua takaisin hyllyihin, poliisin työstä valtaosa on istuskelua, toimistotyöntekijän työstä taas kokouksiin osallistumista. Nämä ovat kaikki tehtäviä joihin pystyisi koulutettu apinakin.
Palkka ei siis määräydy työn mediaanitilanteen mukaan, vaan kuinka hyvin työntekijä pärjää poikkeustapauksissa: kirjastonhoitajan pitää osata etsiä tietoa lukuisista tietojärjestelmistä, poliisin kyetä purkamaan räjähdysalttis tilanne, toimistotyöntekijän pitää osoittaa luovuutta byrokratian sisällä. Tämä(kin) seuraa niin sanottua 80/20 -sääntöä, eli että 80% palkasta tulee 20% työstä, ja päinvastoin. (Ja tämän vuoksi kaikista kolmesta listaamastani työstä on olemassa ”alennuslaariversio” jossa työnkuva näyttää ulkopuolelta samalta, mutta ”venymisaste” on eri: esim.: kirjastoavustaja, vartija, assistentti.)
Kehittyneimmissä maissa kyvykkyyttä poikkeustapauksiin mitataan eri tavoin, Suomessa yleisesti koulutuksen pituuden mukaan2. Ajatus on että jos ihminen on selvinnyt vaikkapa ylemmästä korkeakoulututkinnosta, on hän osoittanut pitkäjänteisyyttä, kykyä omaksua tietoa, ja taitoa soveltaa sitä käytännössä. Monet yliopistotutkinnot eivät kouluta professioon (eli antavat lakisääteisesti tunnustetun pätevyyden johonkin tiettyyn tehtävään), vaan ovat ns. generalisti-aloja ja osoittavat yleisesti osaamista vaikeissa tilanteissa (sekä tietenkin mielen sivistystä, minkä merkitystä ei niin paljoa enää tuoda esille).3
Yksinkertaisesti voidaan siis sanoa että jos henkilö on valmistunut lipastolta maikkana, on hän pätevä kaikkiin tehtäviin joihin haetaan maisteria, ellei laki toisin sano. Eli: kaikki tehtävät joihin halutaan maisteri, tulisi olla palkkakehityksen kannalta (lähes) identtisiä, koska maisterien pitäisi olla kykeneviä hyppimään alalta toiselle ilman viivettä.
Toisaalta taas korkeakoulututkinnot jotka valmistavat professioon (yliopistoissa mm. kirjastonhoitajat, proviisorit ja sosiaalityöntekijät; ammattikorkeissa mm. sairaanhoitajat ja poliisit) pitäisi olla vähintään yhtä hyvin palkattuja kuin vastaavan koulutustason generalistiammatit, koska ne osoittavat vähintään yhtä hyvää kykyä pitkäjänteisyyteen (yms.) kuin generalistienkin kohdalla. Eli koska virkamieheltä vaaditaan vähintään alempi korkeakoulututkinto, on sairaanhoitajan palkan oltava kaiken muun ollessa yhdentekevää vähintään yhtä paljon kuin virkamiehen palkka, koska sairaanhoitaja voi aina siirtyä tekemään niitä töitä. Asiaa käsittelee kansantaloustieteessä mm. Baumol-ilmiö. Näin ollen palkka ei verrannu työn tuottavuuteen, vaan työvoiman saatavuuteen.
Tällä alustuksella, mitä Opetusministeriön ylläpitämä Vipunen -blogin taulukot kertovat suomalaisesta koulutuksesta, ja mitä tästä voi päätellä palkoista suhteessa sukupuoleen?
Jos siis palkat korreloisivat ainoastaan koulutuksen kanssa, tulisi naisten euron olla runsaasti, sanotaan että ainakin kahdeksannen, korkeampi kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ole.
Työn palkka merkkinä arvosta, ja tuottavuuden erottaminen palkasta
Usein kerrottu vitsi on, että työstä maksettava palkka on sitä korkeampi mitä vaikeampi sen arvoa on mitata. Siivojalle tai marjanpomijalle maksetaan esimerkiksi minimipalkka vain mikäli hän onnistuu saavuttamaan lähes epäinhimillisen korkean tehokkuusluvun.4 Sen sijaan johtajalle voidaan maksaa useita miljoonia euroja riippumatta yrityksen menestymisestä, koska työn arvoa ei voida mitenkään erottaa sellaisista asioista kuten markkinoiden tilanne (nousu- vai laskukausi); yrityksen tutkimus- ja kehitysyksikön yli kymmenen vuotta sitten alulle panemat innovaatiot, työntekijöiden tyytyväisyys, jne. Keskipalkkaiset työt jäävät mitattavuudessa tähän väliin.
Suomesta puhuttaessa palkkakärkeen asetetaan yleensä kaksi eri ammattia: lääkärit ja ahtaajat. Lääkärien palkat ovat nousseet tähtitieteellisiksi kiitos alalla olevien tyhjien työpaikkojen: työnantajat joutuvat huutokauppoihin palkoista saadakseen työtehtävät täytettyä.5 Toisaalta ahtaajien palkkojen takana on näiden asema koko vienti- ja tuontiteollisuuden pullonkaulassa: jos heille ei makseta heidän haluamaansa palkkaa, ei heidän työpistettään lakon aikana saapuvilla tavaroilla (mikä on jotakuinkin kaikki mitä Suomessa valmistetaan vientiin, tai mitä ulkomailta ollaan tuomassa Suomeen) ole myöskään käytännön arvoa.
Tässä kohtaa on mielekästä todeta että ennen ns. tammikuun kihlausta jossa työnantajat suostuivat samaan neuvottelupöytään ay-liikkeen kanssa, oli yleistä että lakkoja murrettiin Vientirauha Oy:n kautta väkivalloin mikäli työntekijät eivät suostuneet säästäväiset elinkustannukset kattaviin palkkoihin.6 Toisin sanoen ahtaajien palkat nyt tai ennen eivät missään kohtaa vastanneet työn ”todellista” arvoa, jos sellaista voi tässä kohtaa edes laskea. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon tuotteen myynnin ja valmistamiskustannusten välisestä erotuksesta tulisi mennä kuljetukseen, ja kuinka suuri osa kuljetuskustannuksista puolestaan ahtaajille (ja edelleen: kuinka paljon osinkoina yritysten omistajille). Tälle kysymykselle ei ole minkäänlaista ”luonnollista arvoa” vastauksena.
Samalla tavalla siivoojien kohdalla kyse ei ole niinkään heidän työnsä luonnollisesta arvosta, vaan siitä ettei alalla ole pulaa työntekijöistä, tai mahdollisuutta järjestäytymiseen. (Käytännössähän mikäli siivojia ei olisi, heidän työnsä tehtäisiin tilojen muiden työntekijöiden toimesta muiden töiden ohessa. Näin siivojan työn arvo on seuraavaksi matalimman työntekijän palkan arvo, ja näiden arvo taas seuraavaksi matalimman, aina toimitusjohtajan palkkaan asti.7)
Aiemmin ”arvokkaimpien ammattien” listalla oli myös paperimiehet samasta syystä kuin ahtaajat. Rakennemuutoksen myötä palkkaa tukeva pullonkaulaasema on kadonnut, ja heidän kohdallaan on osin palattu Vientirauhan aikoihin: tässä viitekehyksessä UPM:n lakot 2022 (jossa paperialan työt haluttiin jakaa viiden eri sopimuksen kesken, jolloin siivoojille yms. voitaisiin maksaa vähemmän) näyttävät järkeenkäyviltä. Samaa on Suomessa tehty viime aikoina enemmänkin: yrityksiä joissa on ollut vain yksi palkkasopimus, on työntekijöitä tavalla tai toisella yritetty saada useamman sopimuksen piiriin.8
Julkinen sektori naisten työnantajana
Yksi merkittävimpänä syynä naisten huonoon tilanteen on naisten suurin työnantaja: julkinen sektori (valtio, hyvinvointialueet, kunnat). Koska pohjoismaiseen malliin kuuluu että pakolliset palvelut ovat valtion järjestämiä (erotuksena siitä että julkinen sektori ostaa ne kolmannelta sektorilta [eli yhdistyksiltä/säätiöiltä] tai yrityksiltä). Koska julkisten tuottamat palvelut ovat lähes linjastaan palkkaintensiivisiä (ts. näitä ei juuri voi automatisoida), on ”yhteiskunnan etu” että palkkakustannukset pidetään kurissa. Käytännössä tämä tarkoittaa että matalat palkkakustannukset johtavat mataliin veroprosentteihin, jotka puolestaan hyödyntävät työntekijöitä jotka ovat töissä yksityisellä tai kolmannella sektorilla. Jotka siis ovat miehiä.
Tilannetta vaikeuttaa, että julkinen sektori voi käyttää lainsäädäntövaltaa estääkseen alan työntekijöitä menemättä lakkoon perustellen sitä välttämättömäksi yhteiskunnalle. Yleinen vitsi on, että välttämättömään työhön lakkojen aikana määrätään enemmän työntekijöitä, kuin samaa työtä tehdään lakkojen ulkopuolella. Näin lakkoilu on vaatinut työntekijöitä irtisanoutumaan, tai jopa irtisanomaan oikeutensa suorittaa ammattia. Toista työnantajaakaan ei voi hakea, koska esimerkiksi sairaanhoitajat ja opettajat voivat lähes ainoastaan työllistyä julkiselle (ota tai jätä).9 Toisaalta julkisella sektorilla on paljon toimintatapoja jotka laki suoranaisesti kieltää (mm. ketjutetut työsuhteet; kunta-alan työpaikkojen palkkojen sopiminen työnantajien toimesta), joita jostain syystä ei juuri käytännössä noudateta.
”Kulttuuriset erityispiirteet” näkyvät myös esimerkiksi silloin kun Orpo on viime kuukausina puhunut ”vientivetoisesta” mallista jossa vientisektori saisi tulevaisuudessa korkeammat palkankorotukset kuin muut sektorit.
Työmarkkinoiden yhteiskuntaa hitaampi muuttuminen
Merkittävin yksittäinen syy naisten heikkoon suoriutumiseen ei ole huonommin palkattu työ (sitäkin on), tai että naisten on vaikeampi saada hedelmällisessä iässä palkankorotuksia (mikä myöskin on totta), vaan palkaton työ. Lyhyesti sanottuna suomalainen(kin) yhteiskunta on sellainen jossa paitsi palkkatyöt ovat sukupuolittuneet, niin niin ovat myös palkattomat työt. Valtaosa näistä palkattomista töistä (kaupoissa käynti, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, siivous) jää yhä enimmissä määrin naisten tehtäväksi. Kun ihminen kykenee tekemään vain rajatun määrän tunteja töitä vuorokaudessa, niin palkattoman työn jääminen naisten harteille tarkoittaa, etteivät he ole yhtä paljoa palkkatyömarkkinoiden käytettävissä. Tämä siis tarkoittaa että miehet (puolisot) odottavat että naiset tekevät nämä työt; naiset hyväksyvät että heidän tulee tehdä nämä työt, ja työnantaja olettaa että nainen (oli hänellä lapsia tai ei) on vähemmän valmis sitoutumaan työpaikkaan (esimerkiksi tekemällä ylitöitä, koska on kiire hakemaan lapset ja tekemään ruokaa) kuin mies (oli tällä lapsia tai ei). Asiat ovat toki menossa parempaan päin: isät ovat yhä enemmän läsnä lastensa elämässä, mutta luvut eivät ole kummoisia. (Toisaalta koska miehet saavat helpommin palkankorotuksia ja ylennyksiä alle nelikymppisenä, saattaa olla myös taloudellisesti järkevää jättää nainen kotiin.) Tässä on siis noidankehä!
Katsotaan vaikka tätä graafia. Vanhempainmäärärahat jakaantuivat vuoden 2023 alussa tapahtuneen lakimuutoksen jälkeen niin, että molemmat vanhemmat saivat 160 päivää vanhempainvapaata. Siitä sai luovuttaa toisen vanhemman käytettäväksi 97. Eli toisinsanoen, jos vanhempainvapaat jakautuisivat täysin tasaisesti, miehet olisivat käyttäneet näistä 50%. Jos miehet olisivat lapanneet kaikki siirrettävät päivät puolisolleen (eli käyttäneet itse 160 – 97 = 63), heidän tuloksensa olisi 19, 7% [63/(160*2)] (ja käänteisesti jos naiset olisivat vastaanottaneet kaiken ajan mieheltään, niin heidän lukunsa olisi tietenkin 80,3%). Tulos: kaksi vuotta sitten yhdessäkään maakunnassa miehet eivät saavuttaneet edes minimiä, vaan jättivät tukia pöydälle päästäkseen töihin.
Muitakin työmarkkinoihin vaikuttavia asioita voi listata, esimerkiksi millä mekanismilla työnantajaille korvataan työntekijän siirtyminen äitiys- tai vanhempainvapaalle (olisi suhteellisen helppoa rakentaa työnantajille pakollinen vakuutus joka korvaa enemmän kuin täysimääräisesti uuden työntekijän koulutuksen), mutta nämä jätetään myöhempään tekstiin.
Nyt kun perusmuuttujat on käsitelty, siirrytään tuloksiin.
Yleistäen voidaan sanoa että ongelmat johtuvat siitä että nyt työmarkkinoilla käytössä olevat sukupuoliroolit ovat vääristyneitä peilejä säätyläistön arjesta: tällöin mies kävi talon ulkopuolella töissä (mutta yleensä talouden omistamassa paikassa), kun vaimo jäi kotiin valvomaan palvelijakuntaa ja kirjanpitoa, osallistuen vapaa-aikanaan yhteisötoimintaan.10 Tässä mielessä työt olivat keskenään hyvin samanlaisia, ja miehen ollessa estynyt vaimo saattoi ottaa myös ”ulkopuoliset” työt hoitaakseen joko väliaikaisesti tai pysyvästi (olivathan ”ulkopuoliset” työt kuitenkin viime kädessä kotitalouden omistusten huolenpitoa). Aikoen myötä tämä kategoriajako ”kotitöihin” ja ”ulkotöihin” on päässämme pysynyt samana, vaikka kategorioiden sisältö on muuttunut kovasti: keskipalkkainenkaan työ ei yleensä enää liity nimenkirjoitusoikeuteen, ja toisaalta kotitalouskaan ei ole enää niin mutkikasta esihenkilötyötä kuin silloin.11
Säädyttömät ovat toki aina käyneet töissä sukupuolesta riippumatta, kuten jo Suomi-filmejä katselemallakin voidaan havaita.
Tässä kohtaa yleensä sanotaan että poikkeuksiakin aina tapahtuu. Muistelen erään menestyjän maininneen saaneensa johtoasemaan kuuluvan työpaikan viimeisillään raskaana, kun oli luvannut työhaastattelussa etukenossa lapsenhoidon ensimmäisestä päivästä eteenpäin kuuluvan kokonaan miehelle. Toki näitä tapahtuu. Lukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää etteivät tällaiset tilanteet ole skaalautuvia: kuvatussa tilanteessa haastateltu nainen lupasi aviopuolisonsa toimivan ”vaimona”. Itse perusongelma, jossa toinen vanhempi pistää työuransa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, ja sitten vielä kymmenen vuotta vajaateholle, on kansantaloudellisestikin ongelmallista.
Ratkaisumalleja on useita: jos työviikon oletustunteja vähennettäisiin edelleen edes jotenkin siinä mallissa kuin sata vuotta sitten suunniteltiin, voisi toinen vanhempi olla jatkuvasti kotona ilman että tämän tarvitsisi olla pois työstä. Toiseksi-parhaana ratkaisuna lastenhoidon antamista vain yhdelle puolisolle voidaan rajoittaa, ja vanhempainpäivärahan pituutta voidaan pidentää (jotta ei synny tilannetta jossa vuoden vanhaa lasta ei haluta jättää yksin vaikka vanhempainraha on käytetty loppuun), ja sen käytön käyttämättä jättämistä voidaan vaikeuttaa.
Nämä eivät ole ainoita vaihtoehtoja, tai välttämättä edes parhaita. Tarkoitus on vain osoittaa, että vaihtoehtoja olemassaoleville käytänteille on olemassa, jos ”naisten euroon” halutaan tosiallisesti puuttua muuten kuin toteamalla että mitäs valitsitte väärän ammatin, lupasitte jäädä pääasialliseksi vanhemmaksi, tai synnyitte naispuolisoksi.12
Mikä tuntuu olevan yleinen diskurssi tämänkin aiheen tiimoilla sen 15 vuotta kun aihetta olen seurannut.
_ _ _
- Valitsin tämän nyt kysymyksenasetteluksi tiedostaen sen olevan yksinkertaistuksena jopa olkiukko; en väitä että jokainen promillelukua epäilevä on misogynisti. Tämä ei ole aihe josta Suomessa paljoa puhutaan numeron ilmoittamista syvemmin, ja siksi ”esson kahvila”-keskustelussa (joihin vaikka mastodon tai reddit kuuluvat), edes yleisimmille vastaväitteille ei löydy perusteluja. Tässä mielessä olen nyt valinnut keskustelun ”vastaväittäjäksi” yksinkertaistuksen. Paremmat vastaväitteet (niitäkin on) jätetään mahdolliseen myöhempään viestiin. ↩︎
- Muitakin tapoja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihannoidaan tilannetta jossa työura alkaa jostain helposta kesätyöstä, josta sitten edetään monimutkaisempiin tehtäviin sitä mukaan kuin työntekijä osoittaa pätevyyttä. Saksassa taas on tyypillistä että työntekijä kouluttautuu työnantajan järjestämillä kursseilla yhä monimutkaisempiin töihin. ↩︎
- Historiaallisesti Suomessa teknillisten ja kaupallisten korkeakoulujen olemassaolo johtui ns. perinteisten korkeakoulujen halusta kouluttaa ainoastaan ns. akateemisiin tutkintoihin: tiukkaa yhteen ammattiin kouluttautumista pidettiin rahvaanomaisena. Luokkayhteiskunnan perua. (Yliopistoa voi kutsua monen korkeakoulun yhteenliittymäksi: esimerkiksi Tampereen yliopisto aloitti yhteiskuntatieteellisenä korkeakouluna ja Jyväskylä kasvatustieteellisenä; Helsingin yliopisto aloitti muodollisesti uskontotieteellisenä: sääty-yhteiskunnassa se tarkoitti virkamiesten loppukoulutusta, ja piilaaksomaista ”dropout”-putkea porvareille ja aatelisille. ). Ammattikorkeakoulujen yleistyessä teknilliset ja kaupalliset korkeakoulut alkoivat kutsua itseään yliopistoiksi merkkinä siitä että heillä kykeni kouluttautumaan tohtoriksi asti. ↩︎
- ”Kouluttamaton työ” on monella tavalla fiktio. Siitä puhuttaessa tarkoitetaan, että työhön vaadittua osaamista ei tunnisteta tai arvosteta. Kun Ukrainan sodan vuoksi Suomeen ei tullut enää marjanpoimijoita, työhön ryhtyneet suomalaiset eivät kyenneet lähellekään sellaisia tehokkuuslukuja, jossa näille maksettava summa oli mitenkään mielekäs. ↩︎
- Toisin sanoen alalla työttömyys on alle kitkatyöttömyyden. Suomen virallinen kanta on 1990-luvun alusta asti ollut varmistaa, ettei minkään alan työttömyys laskisi tästä johtuen liian alas. Lääkärien kohdalla ollaan – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – epäonnistuttu. ↩︎
- Vientirauhasta puhuminen on tärkeää senkin vuoksi, että sen toiminta oli Suomen politiikkaa läpäisevä punainen lanka sisällissodasta aina talvisotaan: ”Mäntsälän kapinan” taustalla oli pelko ettei Vientirauha (jossa Vihtori Kosola oli aktiivinen) ei ollut riittävä estämään ay-liikkeen vaikutusvallan kasvua Suomessa. ↩︎
- Ajatusleikkiä jatkaakseni: mikäli kaikki yrityksen työntekijät jotka eivät olisi toimitusjohtajia menisivät lakkoon, ja tämä koskisi myös mahdollisesti palkattavia uusia ja/tai väliaikaisia työntekijöitä, tuloksena tuli tärkeäksi palkata niin monta uutta toimitusjohtajaa kuin nyt onkin tarpeen. Samalla palkkiota tulee siten ettei se ylitä yrityksen omistajilleen maksamaa osinkoa, joka puolestaan on viime kädessä se summa rahaa jonka yritys on onnistunut säästämään palkoista, mutta jolle se ei ole keksinyt yrityksen liiketulosta parantavia käyttötapoja. ↩︎
- Yllä kuvatun ohella toinen yleinen tekniikka on jonkun yksikön ulkoistaminen, jolloin ulkoistetun yksikön palkkasopimus voidaan vaihtaa. ↩︎
- Sama tilanne on myös silloin kun kaupunki kilpailuttaa julkista liikennettä järjestäviä yrityksiä. Hyvä veroprosentille, huono työntekijöille. Yritysten omistajat saavat kuitenkin aina omansa, tai muuten yritys menee konkurssiin kesken sopimuskauden. ↩︎
- Esimerkiksi Punaisen Ristin toimintaan, josta merkittävä osa myöhemmin kansallistettiin kun valtiolta alkoi löytyä rahaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sairaaloiden symboli on sama kuin Punaisella Ristillä. ↩︎
- Kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin ihannoimaan ”ydinperhettä” jossa nainen istuu työpäivän kotona puhumatta kenenkään kanssa, ainoastaan valmistautuen miehensä kotiintuloon, mielenterveysongelmat alkoivat kasvaa, ja sen myötä mielenterveyslääkkeiden käyttö: reseptillä ja itselääkintänä. ↩︎
- Lisäksi naisia ei yksinkertaisesti arvosteta. Helsingin Sanomat sitoutui 2010-luvun lopussa lisäämään asiantuntijoina haastateltuja naisia, kun luku oli lehdessä tähän asti ollut noin 20%. Kun yritystä oli tapahtunut pari vuotta, todettiin että tilanne on vaikea koska poliittinen johto on miesvaltainen. Luku ei kuitenkaan noussut Marinin ”viisikonkaan” aikana, jolloin Helsingin Sanomat perääntyi kokeilusta. ↩︎