Kerronpa teille kolme keskenään linkittyvää, lyhyen ajan sisällä tapahtunutta kohtaamista, jotka kaikki tapahtuivat junissa.
Ensimmäisessä juttelin vaihtoa odotellessa vierustoverin kanssa. Keskustelu oli alkanut hänen huomattuaan minun olleen lievästi eksynyt, mutta jatkunut kun kävi ilmi että olimme matkalla kohti samaa määräasemaa. Kaiken muun keskellä hän sitten kertoi minulle uskovansa ihmisten olevan perusluonteeltaan itsekkäitä. Ajatus oli minulle jossei uusi, niin vähintäänkin harvinainen arjessa kohdatuksi. Tapahtuneessa hetkessä en osannut kommenttiin reagoida, mutta asia jäi vaivaamaan.
Kyseinen pessimisti oli kotoisin Puolasta, mutta asunut pitkään ulkomailla. Omien sanojensa mukaan ei ollut juuri tekemisissä paikallisten kanssa. Elämä koostui työstä (oli ilmeisesti jonkinsortin ohjelmistonkehittäjä), puolison ja koiran kanssa vietetystä ajasta, ja löytökoirien sosiaalistamisesta adoptointia varten. Puhetavaltaan hän oli kärsivällinen, ja kun kävi että jaoimme eriävät maailmankuvat, osasi käsitellä asiaa rauhallisesti, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Sanon tämän osoittaakseni ettei hän ollut (ainakaan ilmiselvästi) erityisen paha ihminen. Hän lähestyi tuntematonta auttaakseen tätä hämmennyksen keskellä ja harrasti löytökoirien sosiaalistamista. Kumpikaan ei ole empatiavajeisen persoonan ajanviete.
Muutamaa päivää myöhemmin istuin yksin vaunussa kuuden penkin hytissä, kun sinne saapui yhdysvaltalainen miljonääri (ohjelmistonkehittäjä tämäkin) vaimoineen. Useamman tunnin matkan aikana keskustelimme muutamistakin asioista, mutta viimeiseksi (ennenkuin hän päätti ettei kanssani kannattanut vaihtaa ajatuksia) puhuimme arjen riskien hallinnasta. Olin esittänyt että nuorille aikuisille ja turisteille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin seesteistä elämää viettäville keski-ikäisille, koska riskienhallinta kumpuaa tiedosta. Jos ei ole tietoa (tai tieto ei olekaan asiayhteyteen sopivaa, kuten käy matkustaessa vieraissa kulttuureissa), ei voi arvioida riskiä oikein: missä kaupunginosissa on turvallista kulkea pimeällä, onko katuruoka maultaan ja hygieenialtaan ostamisen arvoista, tai kuinka todennäköisesti järven jää kestää ihmisen painon.
Keskustelukumppanini otti melko vähämerkitykselliseksi tarkoitetun kommentin vakavissaan. Hän kertoi kiihkeästi riskienhallinnan epäonnistumisen olevan aina oma vika, koska kaikkeen voi varautua. Ihmisen tulisi aina tarkkailla ympäristöään huolellisesti, ja arvioi oman työkokemuksensa Yhdysvaltain erikoisjoukoissa valmistaneen häntä hyvin matkustamiseen turistina. Sitäpaitsi merkittäviä riskejä ei ole arjessa kovin paljoa, koska riski usein uhkaa myös ympäristön turvallisuutta. Ympäristö siis suojelisi turistia valistuneesta itsekkyydestä. Ruokamyrkytys esimerkiksi johtaisi seurauksiin ravintoloitsijalle. Yritin ehdottaa ettei kaikki riskit johdu siitä että joku muu on rikkonut tietoisesti toisten turvallisuutta.1 Jos vaikka turisti nielaisee kinder-munan kokonaisena ja tukehtuu,2 siitä on paha mennä syyttämään munan myynyttä kauppiasta tai valmistajaa, jotka luonnollisesti olettavat asiakkaan tuntevan tuotteen käyttötavat (jätin tahdikkaasti sanomatta mitä mieltä olin matkustamisen vertaamisesta taistelualueella toimimiseen). Minulle kerrottiin yllätysmunan olevan ääriesimerkki, minkä jälkeen leikimme mykkäkoulua loppumatkan.
Muutama päivä tämän jälkeen (jälleen!) juna pysähtyi keskiyön aikoihin raiteille ennen asemaa tunniksi. Konduktööri tiedotti edeltävässä junassa tapahtuneen sairauskohtauksen, jonka selvittämistä odotimme. Eri lähteistä matkustajille selvisi nopeasti että edeltävä juna oli seissyt jo ennen omaa pysähtymistämme tunnin, minkä päättelimme tarkoittavan jonkun yrittäneen ns. viimeistä kumarrusta. Vierustoverini (jonka kanssa olin ajankuluksi aloittanut keskustelun) sanoi joitain melko epäimartelevia asioita lähteneen todennäköisestä elämäntyylistä. Kun toppuuttelin ja muistutin sote-alan kriisistä ja kirjailija Miki Liukkosen pyrkimyksistä hakea epäonnistuneesti ahdinkoonsa apua, vaihtoi tämä aihetta. Myöhemmin soimasi itseään voimakassanaisesti ettei ollut ymmärtänyt valita junan sijaan bussia, koska nyt yöunet jäivät vajaiksi. Tarkemmalla kyselyllä selvisi, ettei kokenut tiedonpuutteen ”sairastapauksesta” olleen hyväksyttävä syy olla itselleen armollinen. Kaikkeen pitäisi kyetä valmistautua. Tämän jälkeen alkoi taas puhua ”sairastuneen” elämänvalinnoista, missä kohtaa siirryin muualle odottamaan junan liikkeellelähtöä. (Mainittakoon vielä, ettei ollut eläkeikää lähestyessäkään ollut ollut kertaakaan sairaslomalla.)
Näistä kohtaamisista on nyt jo hetki, mutta mietin niitä edelleen.
Kaikille näissä kolmessa tapauksella on tiivistetysti kyse yksilön turvattomuuden kokemuksen tunnistamisesta ja/tai oikeuttamisesta. Kun turvattomuus koetaan joksikin johon voidaan valmistautua, voidaan sen seurauksista syyttää yksilöä. Ruokamyrkytys ulkomailla? Mitäs läksit. Juna myöhässä? Olisit katsonut etukäteen verkosta. Mielenterveysongelmat johtavat itsemurhaan? Varmaan käyttänyt huumeita.
Raadollisuuden ymmärtää ehkä paremmin (tai ainakin asia aukeni itselleni) kun tajusin epäonnistumisen yksilöimisen olevan välttämätöntä jos halutaan yksilöidä myös onnenkantamoiset, esimerkiksi pääsy ns. ”nettoveronmaksajaksi”. Enemmän-tai-vähemmän tarkoituksellisesti onnettomuuksien yksilöinti oikeuttaa paitsi progressiivisesta verotuksesta luopumisen (”verotus on varkautta”), toisaalta kieltää tarpeen verovarojen yleishyödylliseen käyttöön (”kumminkin menee viinaan”).
Samalla on hyvä huomata ettei keskustelutapa ole uusi: kalvinistien proto-kapitalistinen puhe taivaspaikkojen jaosta (”rikkaat rikastuu koska Jumala palkitsee omansa jo maan päällä”) on tavalla tai toisella ollut protestanttisissa maissa valtavirtaa jo vuosisatoja. Tätä uskonnollista näkökulmaa pyrittiin myös osoittamaan ”tieteellisesti”, mutta kun tietoa tuli lisää, siihen ei edeltävistä uskonnollisista syistä tartuttu.3 Sen sijaan katolisen anekaupan pilkkaus jatkui: mitä se hyvettää rikkaan sielua jos rahoittaa köyhäinhuoltoa, varmasti köyhät ovat köyhiä syystä? Kun katolisen rikkaan mieltä taivaaseen pääsystä helpottivat yhteisön hyväksi tehdyt lahjoitukset, protestantille lohtua taivaaseenpääsystä tuotti itse pankkitili. Tämä myös tarkoitti, paitsi että ”köyhät ovat aina keskuudessamme”, niin että köyhyys maan päällä on vain ”helppoa aikaa” ennen helvettiin joutumista. Erikseen ovat sitten ”pyhät köyhät” jotka ovat köyhtyneet esimerkiksi puolison kuoleman myötä (protestanttiset maat rakensivat merkittäviä poliittisia himmeleitä näiden pyhien köyhien löytämiseen, ja tätä perua on myös suomalainen toimeentulotukijärjestelmäkin).
Yksilövastuun korostus on länsimaissa perinteisesti ollut keski- ja yläluokan4 ihanne, sillä ongelmat ovat yleensä sellaisia että ne ovat ratkenneet rahalla, jota on saatu vaikkapa maaomistuksista tai kaupankäynnistä.5 Tästä eriävästi työväenluokka (ja sitä edeltävät maaseudun maattomat luokat) taas eivät juuri rahoja nähneet, vaan keskittyivät tavaroiden ja palvelusten vaihdantaan, koska rahat menee, mutta naapurit säilyvät (maaseudulla jopa kymmeniä sukupolvia). Edelleenkin työväenluokan edustajat helposti muuttavat esimerkiksi lottovoiton sosiaaliseksi pääomaksi vaikkapa kuittaamalla lähipiirin laskuja, mistä keskiluokka yleisesti tekee pilaa huonona rahanhallintana.6 Suomessa hyvinvointivaltion ihanteisiin kuului julkilausutusti tavoite vapauttaa yksilö yhteisönvastuusta ja korvata se yksilön ja valtion suhteella.7 Nyt tähän ollaan julkisesti hakemassa muutosta.
Samalla yhteiskunta kovenee: jos köyhyys ja epäonni ovat paitsi sattumaa, niin viestejä Jumalalta (joko uskonnollisessa tai maailmankuvallisessa mielessä), niin epäonnistuminen ei ole pelkästään harmi, vaan osoitus sielullisesta alennustilasta tavalla, jossa auttaminen on vain huonon käytöksen tukemista.
Se että tällainen riskiyhteiskunta kannustaa pakonomaisesti riskien välttämistä eikä niiden ottamista (samalla kun retorisesti pyytää tekemään juuri toisin) on kummallista. Tässä kohtaa on hyvä toistaa otsikossakin mainittu ihmislajin luonne laumaeläimenä (ja edelleen pidämme itsestäänselvänä että ”lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä”)8. Emme ole maailman mittakaavassa erityisen vahvoja tai kestäviä. Älykkäitä olemme (ainakin omasta mielestämme), mutta se on taito jonka hyödyllisyys tyhjiössä on melko vaatimaton. Meillä meni satoja tuhansia vuosia, jopa vuosimiljoonia, ennenkuin älykkyys alkoi tuottaa sellaista osinkoa, että kykenimme alkaa kokea itsemme ruokaketjun huippuna. Siitä on vain muutamia satoja vuosia. Siihen asti pysyimme elossa koska pystyimme luottamaan toisiimme, ja onpa tieteilijät ehdottaneetkin että ensimmäinen merkki sivilisaatiosta ei ole keihäänkärki, vaan katkeamisesta parantunut sääriluu.
Kaikista näistä syistä onkin yllättävää kuinka populaarikulttuuri ja liikemaailma ihastelee ”yksinäisiä susia”, unohtaen että luonnossa ”yksinäinen susi” on vaarallinen nimenomaan koska se on kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, pistäen elämänsä lottoarvonnan kaltaisten todennäköisyyksien varaan. Lopulta yksinäinen susi kuolee nuorena. Kun jalka murtuu tai kuume nousee, kuolema kerää omansa.
Tästä johtuen ihmiset (kuten nisäkkäät yleensäkin) ovat luonnostaan auttavaisia: annamme paitsi paljostamme, niin usein myös vähästämme. Yleensä empatiasta, mutta joskus myös kylmästä logiikasta: ”vangin dilemma” osoittaa että itsekkyys auttaa pikavoitoissa, mutta mikäli ympäristöllä on tietoa yksilön käytöstavoista (tai sellaista tulisi kertymään), niin huono yhteispelaaja kohtaa joka tapauksessa kohtalonsa: yleensä yksinäisenä sutena.
- Lisäksi on kyseenalaista odottaa ettei huijari uhkaisi toisen hyvinvointia pakosta (ts. lyhyen aikavälin selviytyminen), siinä uskossa että onnistuu välttämään lain kouran, tai että kulttuurien erojen vuoksi turistin tuomittavana näkemä käytös ei sellaista olisi paikallisten silmissä. Esimerkiksi liikennekulttuurien erojen vuoksi voi auton yliajamaksi jäänyt tulla todetetuksi itsetuhoiseksi, vaikka tämä toteuttaisi sitä huolellisuutta mihin hän on lapsena omassa kulttuurissaan kasvatettu. ↩︎
- Mainitsin tämän esimerkin koska tiesin yllätysmunien olevan Yhdysvalloissa laittomia juurikin tästä syystä. Ajattelin sen havainnollistavan hyvin tilannetta jossa kulttuuriero johtaa vaaratilanteeseen tavalla joka ei tule esiin edes huolellisella valmistautumisella. Yllätysmunien kuorissa myöskään harvemmin on suoraa mainintaa sisällä olevasta muovinpalasta. ↩︎
- Where [Adam] Smith went wrong was to suggest that these unintended consequences were always beneficial. But since this is what he thought, it is understandable that in his view the ’invisible hand’ posed on entrepreuners no obligations to moral rectitude. [Smith 1982/ 1759, 184 – 185]. [- -] Towards the end of his life Smith became rather more pessimistic in his outlook. He was disappointed to see that economic growth did not appear to have the kind of moral effects he had assumed and the development of the division of labour and trade did not have the kind of civilizing effects he had thought it would. If anything, ’commercial society’ seemed to destroy the feelings of symphathy Smith had talked about [- -] it was becoming increasingly clear that the state had to intervene in market society. [JYU:n sosiologian professori Kaj Ilmonen, teoksesta A Social and Economic Theory of Consumption, page 13] ↩︎
- Tässä tarkoitan keski- ja yläluokalla väkeä joilla on tietty määrä sosiaalista (verkostot, tieto ”byrokraattisista oikopoluista”, jne.), kulttuurista (yliopistotutkinto, arvonimi tai kuuluisa sukunimi, ammattititteli) , ja rahallista pääomaa. Korkeapalkkainenkaan paperityöläinen ei ole tässä merkityksessä keskiluokkainen, koska paitsi että on täysin riippuvainen työnantajasta, palkka yksin ei tarjoa sellaista yhteiskunnallista toimijuutta mihin luokkajärjestelmä perustuu.
Esimerkiksi köyhän, korkeakoulutetun yhdistystyöntekijän mielipidekirjoitus julkaistaan helposti suuressakin sanomalehdessä, ja voi johtaa toimittajien soittoihin hallituksen vastuuministerille. Paperityöntekijän mielipidekirjoitus jää helpommin julkaisematta, tai julkaisu ei johda jatkotoimenpiteisiin. Asiat muuttuvat jos hänellä on sosiaalista pääomaa esimerkiksi ay-liikkeen edustajana.
Luokka-aseman ja tuloluokan sekoitus juontaa yksinkertaisemmalta ajalta, jolloin sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman korrelaatio rahalliseen pääomaan oli tarkempi. ↩︎ - Jane Austenin 1800-luvun alussa kirjoitetussa Mansfield Park -kirjassa päähenkilö Fanny Pricen perhe on niin köyhä, että tämä pitää lähettää sukulaisille kasvatettavaksi. Köyhyys näkyi esimerkiksi siinä, että heillä oli vain kaksi palvelijaa. ↩︎
- Tapa on yleistä esihistoriaan asti. Siirtyminen rahankäyttöön liittyi mm. verotuksen helpottamiseksi. Viimeistään viidennellä vuosisadalla eaa. kirjoitetussa Mooseksen viidennessä kirjassa (15:1-2), mainitaan että velat on annettava anteeksi seitsemän vuoden välein. Eli toisinsanoen: jos joku on jäänyt palveluiden jakamisessa jälkeen, niin tili nollataan. Köyhäinhuoltona tämä on tehokkaampaa ja ihmisarvoa paremmin ylläpitävää kuin toimeentulotuki. ↩︎
- Sosiologian professorini mainitsi luennolla saaneensa vastaansa ulkomailla kuolemanhiljaisen salin kerrottuaan Suomen onnistumisessa tämän tavoitteen edistämisessä. ↩︎
- Mikä ei estä meitä ihailemasta ydinperheen äitiä joka tekee kaiken kasvatuksen puolison tehdessä ylitöitä. ↩︎