Kategoria: Pop-kulttuuri

Julkaistu

Työelämä muuttuu, Niilo!

Suosikkisarjakuvasankarini lapsena oli Niilo Pielinen, lehtikustantamon sekatyömies. Franquinin käsikirjoittama ja piirtämä sarjakuva ilmestyi alunperin belgialaisessa Spirou –lehdessä yksiruutuisena pikkuvitsinä. Alunperin postihuoneessa työskentelevä Niilo oli selitys siihen, miksi Spirou:hun lähetettyyn postiin vastaaminen kesti niin pitkään: Niilo kun oli kiinnostunut kaikesta muusta paitsi postin lajittelusta. Sarjakuva vetosi 10-vuotiaaseen lukijaansa kolmella tavalla: se oli taitavasti piirretty, Niilon vaikeudet naurattivat ja työkaverit hyväksyivät epätäydellisen työtoverinsa. Varsinkin viimeinen kohta oli merkittävä ulkopuoliseksi itsensä tunteneelle alakoululaiselle.

Niilo ei ollut täydellinen, mutta hän oli kuitenkin kustantamon työyhteisön jäsen. Vaikka asiat menivät harmittavalla tavalla pieleen myös työkavereille, Niilon läsnäoloa kustantamossa ei koskaan kyseenalaistettu. Myöskään Niilo ei kokenut alemmuudentunnetta työyhteisössä tai kyseenalaistanut työsuhteensa jatkoa, ei vaikka esimies oli tämän saamattomuuteen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Toisaalta Niilo ymmärsi huutamisen ja käskyttämisen kuuluvan esimiehen osaan ja suhtautui siihen hämmentyneesti, mutta hyväksyen.

Nyt aikuisena kustantamon työyhteisö tuntuu hyvinvoivalta, jopa idylistiseltä. Kaikki keskittyvät työhönsä osana hyvää arkea ja tekemistä on sopivasti, muttei liikaa. Välillä tapahtuvat räjähdykset tuntuvat kuvittajan liioittelulta, ei jotain mikä tapahtuu ”oikeasti” tai jonka voisi kuvitella liittyvän työntekijöiden haluun jatkaa kustantamon palveluksessa. Seuraavalla sivulla toimisto on taas kunnossa ja työntekijätkin vain mielenkiintoista kokemusta rikkaampia. Ennenkaikkea tarinat ovat kuitenkin ajattomia tavalla, joka ylittää puuttuvat tietokoneet tai lähes oman painovoimakenttänsä omaavat paperikasat. (Itse sarjakuvat piirrettiin välillä 1957 – 1997, ilmestymisvälin ollessa tiheimmillään 1960-luvulta 1980-luvun puoleenväliin.) Sarjakuva on kuitenkin menestynyt edelleen kokoelmina, ja niinpä sarjakuvaelokuvien aikakaudella onkin ymmärrettävää, että Niilokin sai omansa (2018).

Paljon on muuttunut: käytävien valkoiset seinät ja siniset kokolattiamatot, huoneiden keltaiset seinät ja vaaleanharmaat lattiat omaava toimistohuonelabyrintti on muuttunut kauttaaltaan tummanharmaaksi, monikerroksiseksi avokonttoriksi. Paperia löytyy vain tekemättömistä töistä kertovista muistilapuissa. Koko työyhteisö on stressaantunut, varsinkin esimies. Työkaverit pelkäävät henkensä puolesta. Niilo itse on muuttunut postituksen pitkäaikaisesta työntekijästä juuri teini-iästä selviytyneeksi, yhteisön ulkopuoliseksi harjoittelijaksi. Vitsit ovat samat, mutta niiden konteksti on vaihtunut. Ennenkaikkea räjähdyksillä tuntuu olevan seurauksia ja kaikki voivat huonosti. Traileria seuratessa katsoja ei löydä samaistuspistettä, kun sarjakuvassa niistä ei ole puutetta.

Elokuvan traileri tavoittaa hyvin nykyajan tunnelman sellaisena kuin se avautuu työhyvinvointitutkimuksissa määräaikaistöissä tai yt-neuvotteluille altiilla alalla: stressiä, pelkoa työn jatkosta, oman riittämättömyyden kokemusta. Lavastus betoniseinineen ja synkkine varjoineen korostaa ajatusta maanpäällisestä helvetistä. Samalla sarjakuvan vetovoima on kadonnut: Niilo ei ole enää persoonallinen osa tasapainossa olevaa yhteisöä, vaan viimeisillään vetävän yhteisön lisävitsaus. (Voi tietenkin olla, että itse elokuva on monipuolisempi — trailerit eivät anna aina elokuvasta oikeaa kuvaa.)

Sarjakuvissa Niilon laiskottelu kevyttahtisessa työyhteisössä saattaa näyttää huonolta, mutta lopulta hän vain vie pidemmälle toiminnan, johon muutkin työympäristössä jollain tasolla heittäytyvät. Trailerissa kyse ei enää ole aste-erosta, vaan täysin erilaisista kulttuureista. Oma osatekijänsä on puuttuvat työhuoneet, mukaanlukien Niilon postihuone. Ilman eriytettyjä työtiloja työntekijöiltä tarvitaan enemmän hienotunteisuutta. On helpompi hyväksyä että joku tekee töissä vääriä asioita, kun väärintoimija on poissa silmistä, eikä vaikuta omaan työpanokseen. Avokonttorissa tämä ei onnistu.

1950-luvun lopulta nykypäivään työteho on moninkertaistunut. Franquinin vitsit postihuoneen epäpätevästä työntekijästä on ymmärrettävä kontekstissa, jossa lukijoiden lähettämät kirjeet eivät saaneet vastausta vielä lähettämistä seuraavassa numerossa. Kyse oli yhtäältä hyväntahtoisesta naljailusta ja toisaalta lehden tuomisesta lähemmäksi lukijaansa. Elokuvassa tämä suhde on katkennut. Sarjakuvalehden metavitsi ei ole enää metaa, kun sen tehdään elokuvassa (jo kokoelma-albumitkin kärsivät kontekstin muutoksesta). Lopulta elokuva ei vain ”vaikuta uskottavalta”, mikä tietenkin on korkea rima vitsisarjakuvaan perustuvalle tuotokselle. Toisaalta myös ajatus suurkustantamon kaltaisesta yhtiöstä ”rentona” työympäristönä kuulostaa nykypäivänä vaikealta, eikä tarinan sijoittaminen 1960-luvullekaan olisi oikein toiminut. Kun kaikki muut kortit on katsottu, elokuva tekee lopulta parhaansa: kertoo mitä tekijät ajattelevat työn olevan uudella vuosituhannella. Verrattuna sarjakuvaan, se on melko lohduton.

Sarjakuvaruudut albumista Niilo Pielinen – Pelastukoon ken voi! (Semic 1991) ja Niilo Pielinen – No mutta, Niilo! (Semic 1995, 2. painos). Niilo Pielisen loi, käsikirjoitti ja piirsi Franquin.

Julkaistu

Kuoleva Picard katsoo tulevaisuuteen.

(Teksti sisältää lieviä spoilereita.)

Kolmisen vuotta sitten päätin tutustua syvällisemmin Star Trekiin kuultuani Discoveryn olevan muutakin kuin taas yksi tuotantohelvetissä ikuisesti palava idea tai halpa rahastustemppu (kuten Stargate: Origins tai myöhemmin Star Trek: Short Treks). Tätä kirjoittaessa minulla on yhä Deep Space Ninen viimeinen tuotantokausi näkemättä, samoin valtaosa Voyagerista sekä elokuvista. Se on kuitenkin hyvä saldo, sillä yhteensä katsottavaa olisi 22 päivää ilman taukoja.

Brent Spinnerin nuorennusleikkaus Dataksi on saanut kritiikkiä, mutten voi olla arvostamatta androidin keinotekoisuuden korostusta.

Samalla sarjojen ja elokuvien teemat ovat yllättäneet. Vaikka kylmän sodan keskellä Gene Roddenberryn kertomukset Yhdistyneiden planeettojen liittovaltion tähtilaivaston seikkailuista muistetaankin moraalisista ongelmistaan, on niissä vähintään yhtä keskeisessä asemassa ollut ”menneisyyden” ja ”nykyhetken” (sarjasta riippuen 2150 – 2399) suhde. Helpoimmillaan tämä näkyy aikamatkustuksen määrässä, mutta pohjimmiltaan kyseessä on myös Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin heijastumisesta tapaan jolla maailman tulevaisuus nähdään.

CBS/Paramountilla on tunnetusti ollut Star Trekin kanssa keskeisenä ongelmana kysymys täydellisyydestä. Jos kaikki ovat tyytyväisiä utopiassa, mistä saada tarinaa eteenpäin vievä konflikti? Alkuperäinen Tähtimatka (1966) lähetti avaruusaluksen utopian ulkopuolelle; Uusi sukupolvi (1987) käsitteli utopian säilyttämisen vaatimaa jatkuvaa työtä; Deep Space 9 (1993) pohti (Roddenberryn kuoltua) Liittovaltion epätäydellisyyttä hetkenä, jolloin se valmistautui ottamaan jäsenekseen 50 vuotta miehitettynä olleen strategisesti tärkeän tähtijärjestelmän. Vertauskohdat itäblokin hajoamiseen, länsimaisen kulttuurin hegemoniaan ja entisten satelliittien (erityisesti Puolan) tavoitteisiin NATO:n ja EU:n suhteen ovat ilmeisiä, varsinkin kun muistetaan uskonnon asema sarjassa. Voyager (1995) edusti kotimatkallaan perinteistä lähestymistapaa, mutta mustavalkoisempi asema ja vähäisempi maailmanrakennus sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta ja katsojilta.

Sarjassa käytetään vanhempien sarjojen kevyttä maskeerausta. Epäinhimillisyyttä korostetaan kevyillä animaatioilla.

Enterprise (2001 – 2005) alkoi välittömästi WTC:n iskujen jälkeen ja pyrki aluksi lähinnä korjaamaan Voyagerin maailmanrakennukseen liittyvän perusongelman tuomalla tapahtumat osaksi aiemmin tuttuja paikkoja. Sarjassa Maan ensimmäinen tutkimusalus lähtee innostuneena tuntemattomaan vain kohdatakseen sivistymättömien korpimaiden raa’an arjen. Lopulta idealistinen kapteeni Archer alentuu mm. kidutukseen ja älykkään kloonin kasvattamiseen varaosiksi. Juonikaari heijastelee Yhdysvaltain samoihin aikoihin toteuttamaa seikkailua Lähi-idässä vesilautauksineen ja vankilakohuineen. Samaa juonta kuljettavat Abramsin kaksi Star Trek -elokuvaa (2009, 2013) jotka käsittelevät pikkusormen myymistä paholaiselle. Lopulta Discovery (2017 -) sitoo metajuonenkaaren yhteen muistuttamalla helppoihin ratkaisuihin syyllistyneen päähenkilön kautta ihanteiden merkityksestä vaaran aikoina. Kuitenkin kaikissa tämän vuosituhannen sarjoissa (myös Discoveryssä) korostuu väkivalta ja toiminta ratkaisumuotoina keskustelun ja pohdinnan sijaan. Sarja on etääntynyt kauaksi lähtökohdistaan.

Kulutuselektroniikka on uskottavan ärsyttävää.

Nyt Picard palaa juurilleen tulevaisuuteen. Liittovaltio ei ole vieläkään täydellinen. Päinvastoin, viime vuosien tragediat (mm. Romuluksen tuhoutumista seurannut pakolaisaalto ja robottien suorittama terrori-isku Marsiin) ovat saaneet Liittovaltion kääntymään sisäänpäin. Tutkimusrahoitusta on leikattu, avaruuslaivasto on kutsuttu kotiin ja androidien ihmisoikeudet on peruttu.  Tiettyjä yhtymäkohtia Yhdysvaltain harjoittamaan politiikkaan on jälleen nähtävissä. Eläköitynyt Picard on ymmärrettävästi kärttyinen: tämä ei ole se tulevaisuus joka hänelle luvattiin tai minkä puolesta hän Enterprisen kannella toistuvasti neuvotteli ja tarpeentullen myös taisteli. Jakson aikana elämänilo kuitenkin herää uudestaan mahdollisuutena tehdä palvelus vanhalle ystävälle. Picard on odottanut kuolemaa, mutta nyt hänellä on jälleen syytä elää.

Picard on ensimmäinen kolmannen sukupolven Star Trek -sarja.

Picard on tarinana optimistinen paluu juurille. Vaikka jaksossa onkin räjähdyksiä ja (erittäin vaikuttavia) taistelukohtauksia, ovat jakson keskeisimmät kohtaukset Picardin tutkimustyötä, keskusteluja poliittisesta tilanteesta tai historiaalisista viitekehyksistä. Toimintakertomusten, uudelleenkerronnan tai esiosien sijaan sarja on taas menossa sinne, minne sen olisi koko ajan pitänyt olla matkalla: kohti parempaa tulevaisuutta. Siihen kyynisyyteen kyllästyneen Picardin elämänilon levittäytyminen ja huipentuminen uuteen seikkailun vuosisataan (sarja sijoittuu vuoteen 2399) sopii erinomaisesti.

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.

Julkaistu

Greta Thunbergin aivopesu

Vuonna 2011 Paradise Oskar lauloi Euroviisuissa tarinan Peteristä, joka kuultuaan ilmastonmuutoksesta päättää lähteä maailmalle puhumaan asiasta valtaapitäville. Tarina tuhoutuvasta luonnosta oli tällöin jo niin tuttu, että jopa Disney-Pixar oli ehtinyt tehdä aiheesta koko perheen elokuvan (Wall-E, 2008). Ympäristökatastrofi kuljetti juonta myös Foxin Simpsonit -elokuvassa (2007) ja pian Oskarin esityksen jälkeen teattereihin ilmestyi myös Universalin lastenelokuva samasta aiheesta (Lorax, 2012). Television puolella lapset olivat heränneet lauantaisin katsomaan luonnonvarojen ja ympäristön väärinkäyttöä jo vuosia aiemmin (mm. Kapteeni Planeetta (1990 – 1992); Prätkähiiret Marsista (1993 – 1996; 2006 – 2007)). Arkena aihe tuli esille koulussa keskusteluna uhanalaisista eläimistä biologiassa, kierrätyksestä ja ympäristötuhoista maantiedossa, yhteiskuntaopissa ja uskonnossa/ET:ssä. Tämä kaikki, vaikkeivät vanhemmat sitä olisikaan erikseen korostaneet omassa kasvatustyössään.

Kun ”tietyissä piireissä” sanotaan että ”tyttö on aivopesty” (mm. [1],[2, kommentit]) niin tämä on totta: olemme meitä ympyröivän yhteiskunnan tuotosta ja teinit historian huonosti tuntevina ovat aina nykyhetken henkilöitymiä. Ei tähän mitään illuminatia tarvita, pelkkä kasvaminen yhteiskunnassa joka tuottaa kappaleita kuten Paradise Oskarin ”Da Da Dam” riittää. Sen sijaan ihmetyttää, miten arki kehittyneessä maassa on onnistunut viimeiset 20 vuotta tuntematta Thurnbergin huolia hyvin syvällisellä tasolla, vaikka Kapteeni Planeetan televisioon ilmestyessä oltaisiinkin ehditty jo aikuisikään asti.

On myös ihan järkevää sanoa, että Thunberg on liian nuori edustamaan YK:ssa maailman tulevaisuutta, että hänen pitäisi olla lukiossa. Mutta kuka siellä sitten edustaisi? Gretan paikalle ei ole ollut hirveästi tunkua. En ole kuullut kenenkään Thurnbergin ”väärinkäytöstä” huolehtivaa sanovan, että minä voin mennä sinne, minä voin seistä maailman edessä, tulla haukutuksi jälkeenjääneeksi, autistiksi, kaltoinkohdelluksi, aivopestyksi, fanaatikoksi, kultin sukkanukeksi. Toivoisin että Thunberg olisi voinut jäädä lukioon, mutta sikäli kun meillä on ilmastokriisi ja jonkun pitää seistä New Yorkissa muistuttamassa tulevaisuudesta, niin olen iloinen, että se on Greta.

Toivottavasti kestää paineen alla, koska kukaan ei näytä olevan kiireessä ottamassa tämän paikkaa.

(Ja vielä: ”mitä jos se on kaikki vain huijausta ja teemme paremman maailman ihan turhaan” — olisi hyvä että uusiutumattomista siirryttäisiin uusiutuviin jo ihan senkin takia, että nykymeno ei ole kestävää riippumatta siitä onko ilmastonmuutos totta vai ei.)

Julkaistu

Marvelin Mustasta pantterista

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Marvelin Musta pantteri katsottu eilen. Filmi painaa ajatuksia, niin pari sanaa. Leffa on nostettu esiin ”tärkeäksi mustien elokuvaksi”, mutta kun leffa on juuri tässä suhteessa…no, sanotaan vaikka ongelmallinen. Tietenkin on ymmärrettävä, että elokuva ei tässä kategoriassa suoranaisesti kilpaile runsaudenpaljoudesta. Kun jotain edes keskinkertaista ilmestyy, niin innokas vastaanotto anteeksiantavaisen yleisön edessä on lähes varma.

Nopea kertaus: Wakanda on Afrikassa oleva mustien valtio, joka muusta maailmasta salassa on kehittänyt supertekniikkaa. Sitä hallitsee yksinvaltiaasti kuningas jonka tittelin mukana tulee supervoimia. Hahmoa käsittelevät sarjakuvat eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, lähinnä koska hahmo ei siihen oikein anna mahdollisuuksia. Kuvitteellinen utopia Afrikassa on kaukana Marvelin toimintatäytteisestä New Yorkista, eikä maailman paras kuningas voi aina hengailla YK:ssa. Toisaalta Wakanda itse ei seikkailupaikkana ole kovin mielenkiintoinen. Mustalla pantterilla on käytössään armeija ja poliisivoimat, joten sisäiset ongelmat delegoidaan normaalitilanteissa alaisille. Nyt elokuvassa jännitystä tuokin vallankaappausyritys, kun Musta pantteri kohtaa CIA:n kouluttaman ”demokratian levittäjän”.

Korkeasta teknologisesta asteesta huolimatta Wakanda on absoluuttinen monarkia ilman minkäänlaista vallan kolmijakoa tai perustuslakia, joka mahdollistaisi epäpätevän hallitsijan syrjäyttämisen. Tämä asettaakin valtion alttiiksi vallankaappaukselle, jonka tuloksena Wakandan teknologia ja kansakunta voidaan käyttää imperiuminrakentamiseen ”rosvovaltion” ominaisuudessa. Näin myös tietenkin käy. Tätä valuvikaa ei elokuvan aikana kyseenalaisteta esimerkiksi ehdottamalla että perustuslaki olisi jännä juttu ja sellainen pitäisi hankkia, sehän sitoisi valtansa takaisin saavan Mustan pantterin kädet Britannian kuningattaren kaltaiseksi kumileimasimeksi.

Asioita jotka vaivaavat:

  • Elokuvan aloittavassa taustatarinassa nykyisen Mustan pantterin setä muuttaa Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta että kyseessä on valtavat privileegiot omaava yliopistokoulutettu, tämä päättää muutaman vuoden asumisen jälkeen ryöstää pankin aseiden kanssa parhaana tapana edistää maailmankuvaansa.
  • Maailman kehittyneimmän valtion hallitsijan ainoa kriteeri on puolustaa kruunua keihästappelussa kuolemaan. On hyvä että T’Challa on nuori mies, koska jos Britannia pyörisi samalla tekniikalla niin prinssi Charles olisi ongelmissa. Kuninkaan tärkeimmäksi ominaisuudeksi myös nostetaan toistuvasti fyysinen kunto. Ei koulutus, sosiaaliset taidot tai elämänkokemus.
  • Kaikki valtion virat ovat kuninkaan sukulaisten käsissä taattuun ”stereotypioita Afrikasta” -tyyliin. Tämä tuskin johtuu meritokratiasta.
  • Koko elokuvan pahiksen suuri suunnitelma on aseistaa kaikki maailman mustat ja tehdä näiden avulla maailmanvallankumous Neuvostoliiton hengessä. Kukaan ei epäile, etteikö mustat tarttuisi tarjottuihin aseisiin ja kääntyisi kotimaitaan vastaan heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Tässä heijastumat muslimeiden asemaan länsimaissa olivat turhankin selviä.
  • Lopussa Wakanda ottaa ”ansaitun paikkansa” paikkansa supervaltana ja maailman esikuvana. Loppu olisi onnellisempi, jos maata ei johdettaisi kuin Pohjois-Koreaa. T’Challa on ns. ”hyvä tyyppi”, mutta absoluuttiset monarkiat ovat syystä epävakaita. Siitähän koko elokuva kertoo. Kun Wakanda alkaa neuvomaan muita ennenkuin omat ongelmat on ratkaistu, levittää Wakanda oman epävakautensa koko maailman huoleksi.

Lopulta en ole varma onko tämä elokuva tarkoitettu mustien vai ”Rajat kiinni” -väen voimauttaumiseksi. Jopa maailman kehittyneimmät mustat taistelevat vallasta keihäin, ovat alttiita tekemään aseellisia pankkiryöstöjä ja toimimaan viidentenä kolonnina kotimaissaan heijastellen rodullistettuihin liittyviä ennakkoluuloja.

Elokuva on kuitenkin kaikista puutteista huolimatta oikein mukava muutaman tunnin viihdepaketti. Kiinnostus on paitsi viihteellistä, niin teknistä: millaisen tarinan Marvelin ideatalo saa aikaan? Mustaa pantteria käsittelevät sarjakuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet hahmon asemasta johtuen tylsiä, mitä ennestään mutkauttaa huomio, että Wakandan toistuvat kriisit kertoisit paitsi rikkoutuvasta utopiasta, niin rinnastuksista Afrikan demokratiakehitykseen. Vaihtoehdoksi jäävät Mustan pantterin tehtävät Wakandan ulkopuolella. Jatkuvassa sarjakuvassa tämä ei oikein toimi, mutta muutaman vuoden välein ilmestyvissä elokuvissa ehkäpä kerran tai kaksi.