Tekijä: m:salo

Muodollisesti pätevä yhteiskuntaopin ja historian opettaja (BBA+YTK+YTM) Tämä on blogin activitypub-feedi. Keskustelutili www.mastodon.social/iju
Julkaistu

Velattomuus harhakuvana menestymisestä

Robert Ekman. Kerjäläisperhe maantiellä. 1860.

Viime päivinä on (jälleen) puhuttu velkaantumisesta. On otettu Suomen velkaantumisaste ja sanottu yksinkertaistaen, että velkamäärä osoittaa Suomen olevan ”Kreikan tiellä”, tai muuten maalailtu kauhukuvia kuinka velka osoittaa meidän olevan (vaihtelevasti) joko moraalisesti rappeutuneita, tyhmiä, tai muuten vain vaarantavan Suomen valtion itsenäisyyden ja tulevaisuuden. Tämä siitäkin huolimatta, että yksiselitteisen huonosta finanssipolitiikasta huolimatta meillä on edelleen vähemmän velkaa kuin vertaisryhmillämme Euroopassa, ja luottoluokituksemme heijastaa finanssipolitiikkaa, ei velka-astetta.

Retorisesti velka onkin kätevä: sillä voi perustella vaikka mitä, koska ”nyt on pakko”. Ei tarvitse perustella, ei tarvitse etsiä vaihtoehtoja: on pakko. Tuliselta pannulta on pakko hypätä pois, vaikka sitten tuleen.

Velattomuuden arvostaminen historiaallisesti nousenee (ainakin) kolmesta historiaallisesta tapahtumasta, tai oikeammin niiden paremminpäin selittämisestä:

1800-luvun lopussa JV Snellman ei valtiovarainministerinä halunnut ottaa Suomelle lainaa, vaan antoi mieluummin kansan vaipua nälänhätään, jopa kannibalismiin. Kymmenesosa kansasta kuoli. Omana aikanaan nälänhätä haluttiin maalata kansan tyhmyytenä ja puhdistavana tulena: se olisi tapahtunut koska maanviljelyksemme oli niin kehittymätöntä, ettemme kyenneet ruokkimaan itseämme. Maata kiertävä nälkäisten joukko oli tässä luennassa hetkellinen kipu, jonka jälkeen maanviljelyksemme kehittyisi ja vastaisi paremmin eurooppalaisia vertailukohteita. (Todellisuudessa taustalla oli kapitalismin aiheuttama yhteisöllisten turvaverkkojen tuhoutuminen, valtion viljavarastojen puute, kerran-vuosisadassa tapahtunut useamman viljakasvin kuoleminen kesken kasvukauden hallaan, ja erkaantuminen luonnosta: nälänhätä oli pienemmillään siellä missä kalastus ja metsästys oli edelleen mahdollisuus.) Myöhemmin opetusministerinä Snellmann pääsi kirjoittamaan virallisen tulkinnan tapahtumista. Tuloksena tänäkin päivänä oppikirjoissa muistutetaan nälänhädästä valtionrakennuksen merkkipaaluna, siitäkin huolimatta että nälänhätä päättyi vasta lainan ottamiseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomi otti Yhdysvalloilta lainaa välttääkseen nälänhädän. Yhdysvalloille laina (joita oli jaettu ympäri Eurooppaa) oli paitsi taloudellinen toimi, niin poliittinen: nälän partaalla olevan mantereen kansat olisivat saattaneet ryhtyä vaatimaan Venäjän esimerkin mukaisesti vallanvaihtoa, jos vyötä olisi pitänyt jatkuvasti kiristää. Toisin kuin muut Euroopan maat, Suomi myös maksoi velan takaisin. Tätä on pidetty merkittävänä kansallisylpeytenä, siitäkin huolimatta ettei velkaa oltu Yhdysvaltain puolelta tarkoitettu maksettavaksi. Maksamisesta oli toki hyötyä: tietyissä piireissä se yhdessä ”Talvisodan myytin” kanssa oli merkittävä maankuvan luoja, jonka arvoa on yritetty mittailla vuosikymmeniä. Samalla kannattaa muistaa arvon syntyneen siitä että vain yksi maksoi: jos kukaan ei olisi maksanut, ei tätä olisi pidetty Suomen syynä, ja maksetut rahat olisi voitu käyttää johonkin muuhun. Sivuhuomiona voinee myös mainita että maksamisen arvo Yhdysvaltain sisäpoliittisena puheena (joka päätyi sikäläisiin oppikirjoihin asti, kuten täällä usein muistetaan mainita) tuli juuri siitä että Suomi maksoi. Jos kukaan ei olisi maksanut, ei asia olisi ollut merkittävä: asiasta olisi ollut konsensus. Mutta koska Suomi maksoi ja muut eivät, niin paikallisille suurvalta-aseman hinnan kanssa kipuileville nousi lyömäase: muutkin olisivat voineet maksaa (toisaalta se ettei muut suurvallat maksaneet, osoitti Yhdysvaltojen olevan siirtymässä paikalliselta tasolta globaalille). Tässä mielessä ”luokan priimus” oli myös ”opettajan lellikki”, ja vertaisryhmänsä petturi. Näiden karkeiden sanojen jälkeen kiirehdin vielä sanomaan ettei tämä ole itsessään paha juttu, mutta mainitsemisen arvoinen jo siksi että se oli Suomen Yhdysvaltojen suhteen alku.

Kolmas velkaan liittyvä tapahtuma on tietenkin vuoden 1990 pankkikriisi. Suomessa oli pitkään harjoitettu politiikkaa jossa pankit eivät saaneet jakaa lainoja enempää kuin niillä oli varallisuutta. Kokoomuksen johdolla tästä oli 1980-luvun aikana luovuttu, jolloin pankit olivat alkaneet ottamaan ”dollarilainoja” Yhdysvalloista, joita sitten lainasivat edelleen asiakkailleen. Lainatalouden hulluus yksilöityi valokuvaan, jossa pankinjohtaja istui pankkinsa edessä kottikärryllinen rahaa vieressään, valmiina jakamaan rahaa ohikulkijoille nimikirjoitusta vastaan. Kun markan arvo sitten romahti (oma kertomus tämäkin), niin nousivat lainojen korot jopa 20 prosenttiin. Pankit yrittivät saada omansa pois vaatimalla velkojen takaisinmaksua välittömästi, mikä sitten johti velkoja ottaneiden yritysten romahdukseen, ja kulutusluottoja ottaneille loppuelämän kestäviin velkoihin. Sivumainintana lisättäköön että kun velkajärjestelyt oli tehty, niin valtion halussa olleet ”roskapankin” velat (ne joita ei kukaan uskonut kyettävän voitavan maksaa takaisin) myytiin 5% nimellisarvosta ulkomaille (eli 100 markan lainakirja myytiin 5 markalla eteenpäin). Vaihtoehtona olisi ollut velkojen anteeksianto, mutta tämän uskottiin heikentävän kansan moraalia ja toimivan ikävänä ennakkotapauksena (jottei kukaan kutsuisi puolueelliseksi, mainittakoon tämän tapahtuneen Lipposen sateenkaarihallituksen aikaan, vastuuministerinä ollen Vasemmistoliiton Siimes).

Mutta se menneisyyden esimerkeistä. Miksi velattomuus sitten on harhakuva menestyksestä?

Yleisestihän tiedetään (vaikka hallituksemme on tämänkin unohtanut) että velkaa voi ottaa joko syömiseen tai sijoituksiin: on helppo ymmärtää että jos tiedetään kalliossa olevan paksu kultasuoni, niin kaivos kannattaa perustaa vaikka velaksi. Ja jos arvometallisuonia on useampi, niin lainoja kannattaa sitten myös ottaa useita. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta, muttei ole: takavuosina keskustelin erään Tampereen kuntapolitiikon (jonka mainitsen olleen sekä asiaan erikoistunut korkeakoulutettu, että broilerikasvattamon tuote1) siitä voiko kaupunki ottaa lainaa ratikan pidentämiseen siitäkin huolimatta, että olimme yksimielisiä lainan maksavan itsensä takaisin paitsi rahallisesti, niin myös hyvinvointina.

Toisaalta kaikki sijoituksetkaan eivät ole kovin järkeviä. Juuri nyt Tampereella puhutaan kaupungin maksamasta hankkeesta, jossa (kaupungin omistaman) Särkänniemen pääportti oli tarkoitus saada kulkemaan museolaivoja sisältävän sataman yli. Tapaus on edelleen kesken, mutta tiedossa olevien faktojen mukaan museolaivat piti siirtää satamasta vaikka erikseen oli päätetty, ettei näin tultaisi tekemään. Sillan rakentamiseen laitettiin viisi miljoonaa euroa. Kun rakentaminen oli jo aloitettu, Särkänniemi ilmoitti että juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan pääporttia ei tultaisikaan siirtämään (tutkimuksen valmistumista olisi ehkä kannattanut odottaa ennen rakentamisen aloittamista).

Sijoituslainan vastakohtana nähdään ns. syömälaina. Nekin jotka myöntävät että sijoituslainoja kannattaa joskus tehdä, ovat usein mieltä ettei syömälainaa ainakaan kannata ottaa.

Samalla syömälaina määritellään liian laajasti. Saatamme esimerkiksi ajatella, ettei meillä ole varaa vaikkapa johonkin yliopiston professuuriin, joten siitä pitää luopua. Tällöin ajatuskulkuna on ettei yliopistolla ole varaa professorin palkkaan, unohtaen ettei professuurin ylläpidossa makseta ainoastaan kuukausipalkkaa, vaan mahdollisesti jopa vuosisatoja kerrytetyn asiantuntemuksen ylläpitokustannuksia. Otetaan esimerkiksi suomalainen arkeologia: jos sen professuurista luovuttaisiin, niin paitsi ettei meillä ole professoria, niin meillä ei myöskään ole ketään joka pystyisi opettamaan seuraavaa professoria, jos sellainen joskus haluttaisiin hankkia. Samalla Museovirasto (ymv.) eivät kykene enää hankkimaan koulutettuja työntekijöitä. Ulkomailla voidaan käydä hakemassa jotain tietämystä, mutta edes Britannian huippuyliopistoissa ei opeteta suomalaista historiaa, tai millaista tutkimusta täällä on aikoinaan tehty. Kaikki aiemmin kirjoitetut kirjat (ja eri arkistoihin talletetut näytteet ja paperit) toki säilyvät, mutta emme tietäisi mitä niissä lukee, tai että ne ovat edes olemassa. Yksinkertaisena esimerkkinä institutionaalisen muistin toiminnasta kertoo vaikkapa hiljattain tullut uutinen Kansalliskirjastoon arkistoon päätyneestä Gustav Klimmtin piirroksesta. Piirros oli ollut kirjastolla jo vuodesta 1943, mutta sen olemassaolo oli unohtunut. Vasta kun eläköitynyt kirjastonhoitaja kuuli Ateneumin tekevän Klimmtistä näyttelyn, tuli hän lähettäneeksi kuraattorille aiheesta sähköpostia. (Linkki2)

Toisaalta ”syömälaina” on itsessään arvouttava termi: se kun saa ajattelemaan Snellmanin toimineen oikein ajaessaan kansan kuolemaan nälkään (kirjaimellisesti!). Eettisesti (moraalisesti, inhimillisesti) olisi kuitenkin parempi puhua syömälainan sijaan turhista lainoista: lainoista, jotka eivät säilytä arvokasta menneisyyttä (kuten yliopiston professuuri), tai rakenna arvokasta tulevaa (kuten Tampereen ratikka), tai muuten vain osoita täydellistä ihmisyyden puutetta.

Edellä mainittu teksti tiivistettynä nelikenttään ”VELAN TYYPIT” Akselit ovat Tarpeellinen / Tarpeeton; Ylläpito (riskitön) / Sijoitus (riski). Esimerkit kannattavista veloista on professuuri, nälänhädän esto, ratikka. Esimerkit kannattamattomista veloista turkistarhauden tuet ja Särkänniemen uusi silta.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Velka on muutakin kuin taloudellisia sijoituksia tai moraalisia päätöksiä. Kyse on myös liittoutumisesta: laina on side ottajan ja antajan välillä. Se millainen side on, riippuu määristä ja muista tekijöistä, mutta yleisesti pätee vanha vitsi jonka mukaan satasen laina on ottajan vika, mutta miljardi antajan. Esimerkkejä näistä siteistä on vaikkapa suurvaltojen perinteinen temppu antaa vaikutuspiirissään oleville vasallivaltioille lainoja paitsi pitääkseen nämä tyytyväisinä, niin myös pitääkseen nämä kurissa. (Siksi järkevään valtionhoitoon kuuluu huolehtia, ettei valtiolla ole suuria yksittäisiä saajia. Tämä osoittautui Kreikan virheeksi: koska lainat oli annettu matalalla riskillä siinä uskossa että euroalue takaisi painostuksen alla lainat yhteisvastuullisesti, sai Kreikka niskoilleen hajanaisen sijoittajajoukon sijaan lähimmät liittolaisensa.) Etelä-Amerikassa onkin takavuosina ollut tapauksia, joissa uusi hallinto on kieltäytynyt ottamasta vastuuta edellisen hallinnon ottamista lainoista. Toisaalta Putin teki kovasti töitä maksaakseen Neuvostoliiton ja keisarivallan aikaisia lainoja ennenkuin aloitti laajentumispyrkimykset Euroopan suuntaan.

Kolmas asia mikä velan suhteen kannattaa huomata on paljonko se tulee maksamaan. On ilmiselvää että jos velalla rakennetaan kultakaivos, kannattaa se ottaa vähän korkeammallakin prosentilla. Toisaalta jos velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, niin samantien rahat voi polttaa vaikkapa kokkona Kansalaistorilla. Tähän liittyen onkin hyvä muistaa valtion velkojen olleen pitkälti negatiivisella korolla, kunnes muutama vuosi sitten Valtiovarainministeriö maksoi nämä velat pois etuajassa uusilla veloilla, joiden korko oli merkittävästi positiiviinen. Se miksi näin tapahtui, paljastunee jonain päivinä lapsenlapsillemme. Seuraukset sen sijaan olivat ilmeiset: pian tämän jälkeen alkoi se käärmeen piippuunlaitto, jota tällä hetkellä kutsutaan velkakaton asettamiseksi.

  1. Ja selvennykseksi tarkennan, että nämä ovat molemmat positiivisia kuvauksia. Vain hölmö ei arvosta korkeakoulutusta ja vuosia jatkunutta diletanttiutta). ↩︎
  2. Mainittakoon että Yleisradio ja Helsingin Sanomat kertovat uutisesta eri tavoin. Yleisradion uutisessa näyttelyn kuratoinut Anu Utriainen sai sähköpostin Kansalliskirjaston eläköityneeltä kirjastonhoitajalta, joka paljasti, että kirjaston varastosta löytyy Klimtin portfolio eli teosten kansio. Kukaan muu ei asiasta tiennyt. Helsingin Sanomien uutisessa (linkki) Kansalliskirjasto ei Ateneumin tietojen mukaan ole esitellyt portfoliota näyttelyissään, mutta intendentti Anu Utriainen sai tietopyynnöllä kuulla siitä. Halutessaan näitä kappaleita voi vertailla ja miettiä, mitä ne kertovat maailmankuvasta. Helsingin Sanomien toimittajan maailmankuvassa puuttuva tieto on mahdollista saada tietopyynnöllä, miettimättä ollenkaan miksi tietopyyntö oli ymmärretty tehdä. ↩︎

Julkaistu

Disneyn saapuminen Suomeen

Ubi Iweksin piirtämä Osku Kani (Oswald the Lucky Rabbit). Kuva Wikipediasta(linkki).

Tein taannoin huvikseni Kansallisarkiston sanomalehtihaussa selvitystä siitä miten Disney hahmoineen rantautui aikoinaan Suomeen. Siltä varalta että joku kokee asiat mielenkiintoiseksi, niin tässä keskeiset löydöt ja niistä tehdyt ajatukset.

Ennen vuotta 1930 ei Disneystä mainittu suomalaisissa lehdissä ollenkaan. Tämä ei sikäli ole yllättävää, että ensimmäinen Mikki Hiiri -piirretty on vuodelta 1929, ja tätä edeltävät Alice -komediat (1923 – 1927) tai Osku Kani (1926) eivät tainneet olla läpimurtoteoksia – ainakaan Suomessa.

Vuonna 1930 Walt Disney mainitaan kahdesti: ensiksi Filmiaidassa 1. helmikuuta 1930, jossa julkaistiin Lontoon -kirjeenvaihtajan Sven Lagergren edeltävänä joulukuuna kirjoitetut kuulumiset. Tässä yhteydessä mainitaan että ”viime aikoina on täällä useissa teatteriessa alettu esittää täyteohjelmina mainioita piirrettyjä pila-äänielokuvia. Näiden elokuvien tekijä on eräs Walt Disney niminen taiteilija. Hän mestari alallaan. Hänen hiiriperheensä seikkailut ovat todellisia yleisönumeroita. Säestävä puhe ja musiikki tehostavat erinomaisesti vaikutusta.” (Linkki kuvatiedostoon.)

Alice the Lumber Jack -elokuvan (1926) juliste (klikkaa koko kuva auki). Elokuvat tehtiin samalla tekniikalla kuin mm. 1950-luvun Maija Poppanen: Margie Gay näytteli kameran edessä, ja tämän ympärille on myöhemmin animoitu piirroshahmoja ja taustoja.

Seuraava maininta Disneystä onkin Aamulehden aloittama jatkosarja 11. maaliskuuta 1930, jota seuraa seuraavana päivänä (surullisen)kuuluisa ”Tämä herra on Mikki. Kotoisin pimeimmästä Afrikasta” -teksti1, jossa toimitus esittelee eilen alkaneen jatkosarjakuvan (jonka olen ajatellut julkaista blogissa kokonaisuudessaan ensi tammikuussa, kun sarjakuvan tekijänoikeudet ovat varmasti vanhentuneet). Se että Mikki meni lähes täydestä tuntemattomuudesta jatkosarjakuvaksi vaikuttaa nykynäkökulmasta kummalliselta, mutta siihen lienee joku syy joka minulle joku päivä ehkä selviää. Aikana ennen televisiota, sanomalehti saattoi olla helpoin tapa esitellä uusi hahmo yleisölle? Samalla ilmestymisen takana lienee hiljaisia signaaleja ulkomailta: valintaa ei ole tehty tyhjiössä.

Seuraavana vuonna Disney ja Mikki alkavat olla useammin esillä. Helsingin sanomat julkaisee 4.9.1931 kirjeenvaihtajan kirjoittaman jutun Kuinka Mikki-hiiri syntyi (linkki)

Tämän jälkeen juttuja alkaa olla enemmän. 1930-luvun lopulla Disneyllä alkoi olla Suomessa jo paitsi toimintaa (Mikki-Hiirellä oli omia kuvakirjoja), niin nimellä myytiin myös Suomen Osuuskauppojen Keskusliiton (SOK, eli S-ryhmä) toimesta suklaata ja kahvia:

Viimeisenä kuriositeettina mainittakoon vuoden 1939 lopulla Elokuva-aitassa julkaistu essee Mikin ja Akun eroista, jonka voi myös nähdä Mikin sivuunjääntinä Disneyn maskottina Suomessa.

Mainitsen tämän tässä, koska kirjoittaja tuntuu kertovan enemmän ajastaan kuin hahmosta sellaisena kuin me hahmon tänään tunnemme: Aku-ankka on sotajalalla kaikkia ja jokaista vastaan. Hänellä ei ole mitään harhakuvitelmia. Hän ei usko oikeuden eikä hyvyyden voittoon. Hän uskoo vain raakaan väkivaltaan ja voimaan. Sellaisena hän ihmeellisen sattuvasti kuvastaakin juuri meidän aikamme elämänkäsitystä. Vahvemman oikeus ja heikon turma on ajan tunnussana. [–] Aku-ankalla ei ole ystäviä, ei ketään sellaista, johon kannattaisi ehdottomasti luottaa. Hänen elämssään ei ole myöskään sijaa rakkaudelle. [–] Tappionsa ja vastoinkäymisensä hän ottaa filosofin tyyneydellä. ”Elämä nyt on kerta kaikkiaan sellaista”, hän tuntuu ajattelevan. ”Niinkauan kuin nyrkit kestävät, siinä kyllä jotenkuten pärjätään. Kun nyrkit heikkenevät.. no niin, silloinhan on kaiken loppu. Mutta toistaiseksi ei hätää.. siis eteenpäin vain..”

Jutusta voi myös huomata että Aku-ankka -nimeä käytettiin myös toista maailmansotaa edeltävästi: tässä yhteydessä en lähde selvittämään milloin nimi tuli käyttöön (Seura oli julkaissut Akua vuodesta 1937 nimellä Ankka Lampinen), mutta usein nykyisen käännöksen lähteenä pidetään Sirkka Ruotsalaista, ja viitekehyksenä Aku Ankka -lehteä 1950-luvun alussa. Jäljempi ei ainakaan liene tämän Elokuva-aitan numeron perusteella oikein!

Elokuva-aitan tekstistä näkyvä empatiattomuuden nostaminen hyveeksi tuntuu paitsi hyvin ajankuvaan sopivalta – Puolaan hyökkäyksestä oli 10 viikkoa, ja Talvisodan alkamiseen 2 -, mutta ikävästi myös nykyajalta: empattiattomuuden hyveistä on puhuttu viime aikoina paljon paitsi Yhdysvalloissa, niin myös Suomessa. Onneksi toki ettei enää Disneyn hahmojen yhteydessä.

Samalla sotaan on hyvä päättää arkistojen selailu. Sodan aikana materiaalia tuli maahan vaihtelevasti, ja vaaran vuosien aikana sitäkin vähemmän. Kun ”normaali” elämä sitten alkoi, oli maailma jo erillainen.

Lopuksi sanon vielä Mikin Suomenvalloituksen viitekehykseksi jotain Mikki-nimen yhteydestä hiiriin, varsinkin satuihin liittyen. Georg Malmsténhan kuuluisasti joutui 1930-luvulla tekemisiin Disneyn kanssa levytettyään useamman lastenlaulun jossa seikkaili Mikki-niminen hiiri (”Merihädässä” ja ”Vuorenpeikko” tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta näitä oli lukuisia muitakin). Kun Disney tuli kappaleista kyselemään, kertoi Malmstén (väitetysti) että laulujen Mikki oli eri Mikki, vaikka hiiri olikin. Disney ei viitsinyt viedä tapausta oikeuteen: lakihistoriaa tuntemattomana olen miettinyt johtuiko tämä siitä ettei tavaramerkkilainsäädäntö tuolloin ollut erityisen vahvaa, vai epäilikö Disney muuten ettei tähän kannattaisi käyttää panoksia. Sattumasta on vaikea puhua, kun ruotsinkielinen Malmstén oli levyttänyt kappaleet myös äidinkielellään, käyttäen hahmosta nimeä Musse.

Varmistin varmuuden vuoksi löytyykö Mikistä hakutuloksia lehtiarkistosta ennen vuotta 1929: mahdotontahan ei ole sekään että kääntäjä olisi mennyt siitä mistä aita on matalin ja antanut hahmolle jo käytössä olleen nimen tai sen mukaielman (muistan lapsena olleeni hämmentynyt kuinka Jänis Vemmelsääri oli eri hahmo kuin Väiski Vemmelsääri).

Kansalliskirjaston lehtiarkiston hausta kuitenkin löytyikin osumia ”Mikki hiiri” -hakusanalla ja nimenomaan satuihin viitaten: yllättäen Mikki oli kuitenkin hiiri…kissa (oheiset esimerkit ”Pääskysestä”).

  1. Tekstin alku jossa kerrotaan Mikin kotiseudusta ja seikkailuista on levinnyt internetissä jo vuosikausia, mutta vähemmän tunnettu on sen loppuosa, jossa sarjakuvan tekijäksi mainitaan Disneyn pää-animaattori Ubi Iweks (Iweks todellakin kuvitti sarjakuvan, mutta käsikirjoituksesta vastasi itse Disney; pian sarjakuva siirtyi kuitenkin kokonaisuudessaan Floyd Gottfredsonille.) (Linkki artikkeliin.) ↩︎
Julkaistu

Ongelmien asettelusta ja vääristä johtopäätöksistä

Tällä viikolla Jare Tiihonen (joka työelämässä käyttää nimeä Cheek) mainitsi Palestiinan tilanteen olevan itselleen kestämätön seuraavasti (linkki):

– Tässä on kyse ihmisyyden puolella olemisesta – se lasten lahtaaminen, kymmenien tuhansien lahtaaminen. [- -] [M]e tuetaan tätä, mitä Palestiinassa nyt tapahtuu. Se on mulle se ongelma. Se on niin mun arvojeni vastaista. Ja sitten sanotaan, että teemme kaikkemme. Joo, ihan varmaan.

Tämän jälkeen Tiihonen mainitsee, että vaikka on talouspoliittisesti oikealla, niin äänestää jatkossa ihmisarvot edellä. Tähän liittyen Mastodonin vasemmistokuplassa ihmeteltiin kuinka Tiihonen oli alunperinkään onnistunut asettamaan oikeistolaisen talouspolitiikan1 ja ihmisoikeudet keskenään suht sopuisaan maailmankuvaan.

Tiihosen maailmankuvan tarkastelussa voi käyttää apuna kuukautta aiemmin julkaistua ulkoministeri Elina Valtosen2 ajatusta ihmisoikeustilanteen parantumisesta Euroopassa (linkki):

– Nyt [verrattuna 50 vuoden takaiseen] ne [Baltian maat] ovat täysvaltaisesti paitsi Euroopan unionin jäseniä myös Naton jäseniä. Siellä ihmisillä on poliittiset vapaudet ja täydet ihmisoikeudet, jotka meilläkin ovat. Ne ovat osa syrjimätöntä markkinataloutta, jossa kaikilla ihmisillä on myös mahdollisuus vaurastua.3

Ajatusta voi pyöritellä siten, että Valtonen puhuu parempien ihmisoikeuksien epäsuorista merkeistä (EU:n ja NATO:n jäsenyys), ja ihmisoikeuksien seurauksista (vaurastumisen mahdollisuuden kaikille tarjoava markkinatalous). Koska Baltiassa ja Suomessa on poliittisten vapauksien merkit (EU- ja NATO-jäsenyydet) ja poliittisten vapauksien seuraukset (”syrjimätön markkinatalous”), täyttyy siellä myös täydet ihmisoikeudet ja poliittiset vapaudet. Mutkikkaasta muotoilusta huolimatta toimittaja lienee sen ymmärtänyt ja hyväksynyt, koska juttuun ei ole liitetty jatkokysymystä tai toimittajan tekemää tarkennusta.

Merkittävää tässä ajatuksessa on ettei poliittisia vapauksia tai ihmisoikeuksia ole paalutettu mihinkään tutkimukseen tai tilastoon, vaan indikaattoreihin: jäsenyys valtioliitossa, jäsenyys sotilasliitossa, ”syrjimätön markkinatalous”. Joskus tällaiset yksinkertaistukset ovat käteviä, mutta ne voivat johtaa myös harhaan (murhamysteereissä ”paukahtava pakoputki” on lähes aina pistooli; teessä oleva ”miellyttävä mantelinen maku” taassen rotanmyrkky).4 Tämän tekstin viitekehyksessä on mielekästä pohtia, mistä puhumme, kun puhumme Valtosen käyttämistä termeistä — ja ennenkaikkea markkinataloudesta.

Purkaakseni Valtosen väitteen osiin, niin toki Euroopan unioni pyrkii olemaan tasa-arvoa teoriassa ja käytännössä tukevien valtioiden yhteenliittymä.5 Toisaalta sillä on sellaisia jäseniä kuin Unkari, jossa ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia on merkittävästi rajoitettu. NATO puolestaan on sotilasliitto, jonka jäsenet ovat luvanneet puolustaa toisiaan. Sen jäseniin hyväksyttiin myös fasistinen sotilasdiktatuuri (Portugali 1933 – 1974). Näin ollen kummassakin tapauksessa kyse ihmisoikeuksien takuusta on enemmänkin korrelaatiota kuin kausaatiota: EU:n ja NATO:n jäsen on yleensä ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia asukkailleen myöntävä maa, mutta jäsenyys ei sitä itsessään takaa. 6

”Syrjimätön markkinatalous” on hieman monimutkaisempi pohdittava. ”Markkinatalous” tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihmiset voivat myydä tuotteitaan: sellainen kuuluu kaikkien ihmisten koskaan muodostamiin yhteisöihin: syrjimättömyys on eri asia. Esimerkiksi merkantilismin aikaan Suomessa tukkukauppaa (ostoa ja myyntiä) sai tehdä vain porvarit (1870-luvun loppuun).

Valtonen on oikeassa että syrjimätön markkinatalous olisi osa toimivien ihmisoikeuksien seurauksia, mutta tässä tapahtuu jännä jippo: emme tiedä onko meillä syrjimätöntä markkinataloutta! Olisi helppo väittää, ettei se ole kapitalistisessa järjestelmässä7 mahdollista, mutta tämä on tässä yhteydessä sivuseikka.8

Tästä päästään takaisin Tiihoseen. Oletan hänen ajattelevan Valtosen tavoin että EU, NATO, ja ”syrjimätön markkinatalous” yhdessä takaavat parhaan tavan parantaa ihmisoikeuksia. Useinhan sanotaan kapitalismin nostaneen ennennäkemättömän paljon ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä,9 jolloin kapitalismin ja ihmisoikeuksien ristiriitaa ei välttämättä arjessa huomaa, varsinkaan jos lähipiirissä ei ole väliinputoajia ”pyhiä köyhiä”.10

Ongelma nostaa päätään vasta tilanteissa joissa joudumme katsomaan lähemmin kapitalismin seurauksia paitsi teoriassa (”nostanut lukemattomia absoluuttisesta köyhyydestä”) niin käytännössä. Palestiinan kansanmurhan hyväksyntä ei tapahdu suomalaisten oikeistopuolueiden pahuutta, vaan koska se noiden aiemmin ilmoitetun kolmen perusteesin – EU, NATO, ”syrjimätön markkinatalous” – vastaista. EU:lle, koska sen keskiössä on toisen maailmansodan trauma yleisesti ja juutalainen valtio erityisesti (”jos se on Israel, se on ok”); NATO, koska haluamme ostaa ja myydä Israelin kanssa aseita; ”syrjimätön markkinatalous”, koska moraalin mukaan toiminta on moraalittomia kohtaan syrjivää. Kysy vaikka asevalmistaja Nammon konserninjohtajalta, jonka mielestä olisi ”vaarallista” jos asevalmistaja ryhtyisi poliittiseksi eikä myisi niille joilla on varaa ostaa. (Linkki)

PS.

Loppuun haluaisin lisätä, ettei tuo Valosen tapa asetella ongelma tarkoitushakuisesti ole rajoittunut pelkästään politiikkaan. Rosebud Sivullisen tapauksessa oli kyse samasta: kun yliopiston rehtori viimein avasi sanallisen arkkunsa, muotoili hän näkemyksensä seuraavasti:

– Jotta sivistyksen vaaliminen onnistuisi tulevaisuudessakin, Helsingin yliopiston täytyy tukea sitä muilla toiminnoillaan. Yksi niistä on liiketoiminta. [- -] Kirjakauppa on ollut tieteen ja kulttuurin ystäville tärkeä kohtaamispaikka, jonka poistuminen Kaisa-talosta on monille suuri menetys. Myös yliopiston kannalta on harmi, että keskustelut ja neuvottelut Rosebudin kanssa eivät johtaneet Kaisa-talon osalta jatkosopimukseen. (Linkki)

Eli toisinsanoen: Helsingin yliopiston tärkein tavoite on maksimoida tuotto. Tuottoa voidaan sitten kanavoida sivistyksen vaalimiseen. Kun ongelman asettelee näin, on Rosebudin kohtalo paitsi ymmärrettävä, niin jopa pakollinen. Jollain toisella ongelmanasettelulla tulos olisi voinut olla toisenlainen: olisi saatettu vaikka miettiä tuottaako humanistista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta myyvän suurkaupan läsnäolo yliopiston tiloissa enemmän sivistystä, kuin yliopisto menettää pienemmillä vuokramaksuilla. Tällöin rehtori olisi voinut sanoa, että ”sivistyksen vaaliminen” olisi vaatinut vuokratulojen määrän optimointia muuten kuin maksimin kautta. (Lisäksi sanottakoon, ettei väitetyistä neuvotteluista Rosebudin kanssa ole ilmeisesti pystytty esittämään minkäänlaisia todisteita.)

  1. Jonka yleisesti ajatellaan pyrkivän omistavan luokan tuottojen maksimoimiseen työväenluokan hyvinvoinnin kustannuksella. Esimerkiksi laventamalla progressiivista verotusta, tarjoamalla verovähennyksiä jotka kohdistuvat rikkaimpiin, tai muuten heikentäen työväenluokan neuvotteluasemaa työhönsä tai siitä maksettavaan palkkaan. ↩︎
  2. Asian kannalta lienee hyvä mainita, että Valtonen on taustaltaan mm. taloustoimittaja, kansainvälisessä pankissa uraa tehnyt taloustieteilijä, ja oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja. ↩︎
  3. Valtosen ajatus ei ole täysin selkeä, mikä annettakoon hänelle anteeksi: monimutkaisiin asioihin on vaikea keksiä yksinkertaisia vastauksia, varsinkaan kun toimittaja pitää nauhuria naamaa vasten. ↩︎
  4. Tai toisinsanoen: emme saisi sekoittaa asian kuvausta itse asiaan. Kuvaukset ovat asiayhteyttä havainnollistavia, eivät sitä määrittäviä. . ↩︎
  5. Eri asia on sitten mitä tämä ”tasa-arvo teoriassa ja käytännössä” tarkoittaa: EU itse rakentuu tietyille oletuksille neoliberalismin eduista, joita voidaan pitää kyseenalaisina. ↩︎
  6. Puhumattakaan Kreikan ajasta sotilasdiktatuurina 1967 – 1974; toisaalta Turkin demokraattisuus sen jäsenyyden aikana voisi olla aihe pidemmällekin keskustelulle. Valtosen haastattelun aikoihin Britanniassa on pidätetty ihmisiä terroristeina, jos heidän voidaan päätellä tukevan vandalismia protestina harjoittavaa Palestine Actionia. ↩︎
  7. Selkeyden vuoksi sanottakoon, että markkinatalous siis viittaa tuotteiden myyntiin. ”Syrjimättömässä markkinataloudessa” tukkukauppaa saa siis tehdä kuka vain tahtoo. Kapitalismi taas viittaa tuotantovälineiden omistukseen (Marx), tai/ja ajattelutapaan jossa rahaa pyritään kerryttämään itsestäänselvyytenä (Weber). ↩︎
  8. Argumentin vuoksi mainittakoon Amazonin toimintatavat: yritys on vivuttanut välittäjänasemaansa luodakseen yhä uusille tuotealueille monopoleja (”ainoa tavaran/palvelun myyjä”) kuluttajiin päin, ja toisaalta sijoittamalla jakelukeskuksiaan alueille joissa se on ainoa merkittävä työnantaja (eli monopsoni: ”ainoa työn ostaja”). Yritys siis syrjii paitsi yritysasiakkaitaan (nappaamalla heiltä asiakkaita), niin työntekijöitään (heikentämällä heidän neuvotteluasemaansa). ↩︎
  9. Samalla unohtaen miten he sinne joutuivat. ↩︎
  10. Pyhät köyhät, eli köyhät jotka ovat ”tehneet kaiken oikein” ja silti päätyneet välilinputoajiksi: ovat käyneet koulut hyvin arvosanoin, jaksaneet yrittää, käydä töissä, syöneet vitamiininsa, liikkuneet aktiivisesti ja käyttäneet alkoholia kohtuudella jne… mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt, vaan ollaan syrjäydytty. Jos väliinputoaja ei onnistu kaikkia tässä (tai myöhemmin hetkessä) keksittyjä kriteerejä täyttämään, on väliinputoaminen oma vika, eikä kapitalismin syytä. ↩︎

Julkaistu

Ihminen on laumaeläin, eli kuinka kohtasin myöhäiskapitalismin kolme henkeä

Kerronpa teille kolme keskenään linkittyvää, lyhyen ajan sisällä tapahtunutta kohtaamista, jotka kaikki tapahtuivat junissa.

Ensimmäisessä juttelin vaihtoa odotellessa vierustoverin kanssa. Keskustelu oli alkanut hänen huomattuaan minun olleen lievästi eksynyt, mutta jatkunut kun kävi ilmi että olimme matkalla kohti samaa määräasemaa. Kaiken muun keskellä hän sitten kertoi minulle uskovansa ihmisten olevan perusluonteeltaan itsekkäitä. Ajatus oli minulle jossei uusi, niin vähintäänkin harvinainen arjessa kohdatuksi. Tapahtuneessa hetkessä en osannut kommenttiin reagoida, mutta asia jäi vaivaamaan.

Kyseinen pessimisti oli kotoisin Puolasta, mutta asunut pitkään ulkomailla. Omien sanojensa mukaan ei ollut juuri tekemisissä paikallisten kanssa. Elämä koostui työstä (oli ilmeisesti jonkinsortin ohjelmistonkehittäjä), puolison ja koiran kanssa vietetystä ajasta, ja löytökoirien sosiaalistamisesta adoptointia varten. Puhetavaltaan hän oli kärsivällinen, ja kun kävi että jaoimme eriävät maailmankuvat, osasi käsitellä asiaa rauhallisesti, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Sanon tämän osoittaakseni ettei hän ollut (ainakaan ilmiselvästi) erityisen paha ihminen. Hän lähestyi tuntematonta auttaakseen tätä hämmennyksen keskellä ja harrasti löytökoirien sosiaalistamista. Kumpikaan ei ole empatiavajeisen persoonan ajanviete.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin yksin vaunussa kuuden penkin hytissä, kun sinne saapui yhdysvaltalainen miljonääri (ohjelmistonkehittäjä tämäkin) vaimoineen. Useamman tunnin matkan aikana keskustelimme muutamistakin asioista, mutta viimeiseksi (ennenkuin hän päätti ettei kanssani kannattanut vaihtaa ajatuksia) puhuimme arjen riskien hallinnasta. Olin esittänyt että nuorille aikuisille ja turisteille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin seesteistä elämää viettäville keski-ikäisille, koska riskienhallinta kumpuaa tiedosta. Jos ei ole tietoa (tai tieto ei olekaan asiayhteyteen sopivaa, kuten käy matkustaessa vieraissa kulttuureissa), ei voi arvioida riskiä oikein: missä kaupunginosissa on turvallista kulkea pimeällä, onko katuruoka maultaan ja hygieenialtaan ostamisen arvoista, tai kuinka todennäköisesti järven jää kestää ihmisen painon.

Keskustelukumppanini otti melko vähämerkitykselliseksi tarkoitetun kommentin vakavissaan. Hän kertoi kiihkeästi riskienhallinnan epäonnistumisen olevan aina oma vika, koska kaikkeen voi varautua. Ihmisen tulisi aina tarkkailla ympäristöään huolellisesti, ja arvioi oman työkokemuksensa Yhdysvaltain erikoisjoukoissa valmistaneen häntä hyvin matkustamiseen turistina. Sitäpaitsi merkittäviä riskejä ei ole arjessa kovin paljoa, koska riski usein uhkaa myös ympäristön turvallisuutta. Ympäristö siis suojelisi turistia valistuneesta itsekkyydestä. Ruokamyrkytys esimerkiksi johtaisi seurauksiin ravintoloitsijalle. Yritin ehdottaa ettei kaikki riskit johdu siitä että joku muu on rikkonut tietoisesti toisten turvallisuutta.1 Jos vaikka turisti nielaisee kinder-munan kokonaisena ja tukehtuu,2 siitä on paha mennä syyttämään munan myynyttä kauppiasta tai valmistajaa, jotka luonnollisesti olettavat asiakkaan tuntevan tuotteen käyttötavat (jätin tahdikkaasti sanomatta mitä mieltä olin matkustamisen vertaamisesta taistelualueella toimimiseen). Minulle kerrottiin yllätysmunan olevan ääriesimerkki, minkä jälkeen leikimme mykkäkoulua loppumatkan.

Muutama päivä tämän jälkeen (jälleen!) juna pysähtyi keskiyön aikoihin raiteille ennen asemaa tunniksi. Konduktööri tiedotti edeltävässä junassa tapahtuneen sairauskohtauksen, jonka selvittämistä odotimme. Eri lähteistä matkustajille selvisi nopeasti että edeltävä juna oli seissyt jo ennen omaa pysähtymistämme tunnin, minkä päättelimme tarkoittavan jonkun yrittäneen ns. viimeistä kumarrusta. Vierustoverini (jonka kanssa olin ajankuluksi aloittanut keskustelun) sanoi joitain melko epäimartelevia asioita lähteneen todennäköisestä elämäntyylistä. Kun toppuuttelin ja muistutin sote-alan kriisistä ja kirjailija Miki Liukkosen pyrkimyksistä hakea epäonnistuneesti ahdinkoonsa apua, vaihtoi tämä aihetta. Myöhemmin soimasi itseään voimakassanaisesti ettei ollut ymmärtänyt valita junan sijaan bussia, koska nyt yöunet jäivät vajaiksi. Tarkemmalla kyselyllä selvisi, ettei kokenut tiedonpuutteen ”sairastapauksesta” olleen hyväksyttävä syy olla itselleen armollinen. Kaikkeen pitäisi kyetä valmistautua. Tämän jälkeen alkoi taas puhua ”sairastuneen” elämänvalinnoista, missä kohtaa siirryin muualle odottamaan junan liikkeellelähtöä. (Mainittakoon vielä, ettei ollut eläkeikää lähestyessäkään ollut ollut kertaakaan sairaslomalla.)

Näistä kohtaamisista on nyt jo hetki, mutta mietin niitä edelleen.

Kaikille näissä kolmessa tapauksella on tiivistetysti kyse yksilön turvattomuuden kokemuksen tunnistamisesta ja/tai oikeuttamisesta. Kun turvattomuus koetaan joksikin johon voidaan valmistautua, voidaan sen seurauksista syyttää yksilöä. Ruokamyrkytys ulkomailla? Mitäs läksit. Juna myöhässä? Olisit katsonut etukäteen verkosta. Mielenterveysongelmat johtavat itsemurhaan? Varmaan käyttänyt huumeita.

Raadollisuuden ymmärtää ehkä paremmin (tai ainakin asia aukeni itselleni) kun tajusin epäonnistumisen yksilöimisen olevan välttämätöntä jos halutaan yksilöidä myös onnenkantamoiset, esimerkiksi pääsy ns. ”nettoveronmaksajaksi”. Enemmän-tai-vähemmän tarkoituksellisesti onnettomuuksien yksilöinti oikeuttaa paitsi progressiivisesta verotuksesta luopumisen (”verotus on varkautta”), toisaalta kieltää tarpeen verovarojen yleishyödylliseen käyttöön (”kumminkin menee viinaan”).

Samalla on hyvä huomata ettei keskustelutapa ole uusi: kalvinistien proto-kapitalistinen puhe taivaspaikkojen jaosta (”rikkaat rikastuu koska Jumala palkitsee omansa jo maan päällä”) on tavalla tai toisella ollut protestanttisissa maissa valtavirtaa jo vuosisatoja. Tätä uskonnollista näkökulmaa pyrittiin myös osoittamaan ”tieteellisesti”, mutta kun tietoa tuli lisää, siihen ei edeltävistä uskonnollisista syistä tartuttu.3 Sen sijaan katolisen anekaupan pilkkaus jatkui: mitä se hyvettää rikkaan sielua jos rahoittaa köyhäinhuoltoa, varmasti köyhät ovat köyhiä syystä? Kun katolisen rikkaan mieltä taivaaseen pääsystä helpottivat yhteisön hyväksi tehdyt lahjoitukset, protestantille lohtua taivaaseenpääsystä tuotti itse pankkitili. Tämä myös tarkoitti, paitsi että ”köyhät ovat aina keskuudessamme”, niin että köyhyys maan päällä on vain ”helppoa aikaa” ennen helvettiin joutumista. Erikseen ovat sitten ”pyhät köyhät” jotka ovat köyhtyneet esimerkiksi puolison kuoleman myötä (protestanttiset maat rakensivat merkittäviä poliittisia himmeleitä näiden pyhien köyhien löytämiseen, ja tätä perua on myös suomalainen toimeentulotukijärjestelmäkin).

Yksilövastuun korostus on länsimaissa perinteisesti ollut keski- ja yläluokan4 ihanne, sillä ongelmat ovat yleensä sellaisia että ne ovat ratkenneet rahalla, jota on saatu vaikkapa maaomistuksista tai kaupankäynnistä.5 Tästä eriävästi työväenluokka (ja sitä edeltävät maaseudun maattomat luokat) taas eivät juuri rahoja nähneet, vaan keskittyivät tavaroiden ja palvelusten vaihdantaan, koska rahat menee, mutta naapurit säilyvät (maaseudulla jopa kymmeniä sukupolvia). Edelleenkin työväenluokan edustajat helposti muuttavat esimerkiksi lottovoiton sosiaaliseksi pääomaksi vaikkapa kuittaamalla lähipiirin laskuja, mistä keskiluokka yleisesti tekee pilaa huonona rahanhallintana.6 Suomessa hyvinvointivaltion ihanteisiin kuului julkilausutusti tavoite vapauttaa yksilö yhteisönvastuusta ja korvata se yksilön ja valtion suhteella.7 Nyt tähän ollaan julkisesti hakemassa muutosta.

Samalla yhteiskunta kovenee: jos köyhyys ja epäonni ovat paitsi sattumaa, niin viestejä Jumalalta (joko uskonnollisessa tai maailmankuvallisessa mielessä), niin epäonnistuminen ei ole pelkästään harmi, vaan osoitus sielullisesta alennustilasta tavalla, jossa auttaminen on vain huonon käytöksen tukemista.

Se että tällainen riskiyhteiskunta kannustaa pakonomaisesti riskien välttämistä eikä niiden ottamista (samalla kun retorisesti pyytää tekemään juuri toisin) on kummallista. Tässä kohtaa on hyvä toistaa otsikossakin mainittu ihmislajin luonne laumaeläimenä (ja edelleen pidämme itsestäänselvänä että ”lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä”)8. Emme ole maailman mittakaavassa erityisen vahvoja tai kestäviä. Älykkäitä olemme (ainakin omasta mielestämme), mutta se on taito jonka hyödyllisyys tyhjiössä on melko vaatimaton. Meillä meni satoja tuhansia vuosia, jopa vuosimiljoonia, ennenkuin älykkyys alkoi tuottaa sellaista osinkoa, että kykenimme alkaa kokea itsemme ruokaketjun huippuna. Siitä on vain muutamia satoja vuosia. Siihen asti pysyimme elossa koska pystyimme luottamaan toisiimme, ja onpa tieteilijät ehdottaneetkin että ensimmäinen merkki sivilisaatiosta ei ole keihäänkärki, vaan katkeamisesta parantunut sääriluu.

Kaikista näistä syistä onkin yllättävää kuinka populaarikulttuuri ja liikemaailma ihastelee ”yksinäisiä susia”, unohtaen että luonnossa ”yksinäinen susi” on vaarallinen nimenomaan koska se on kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, pistäen elämänsä lottoarvonnan kaltaisten todennäköisyyksien varaan. Lopulta yksinäinen susi kuolee nuorena. Kun jalka murtuu tai kuume nousee, kuolema kerää omansa.

Tästä johtuen ihmiset (kuten nisäkkäät yleensäkin) ovat luonnostaan auttavaisia: annamme paitsi paljostamme, niin usein myös vähästämme. Yleensä empatiasta, mutta joskus myös kylmästä logiikasta: ”vangin dilemma” osoittaa että itsekkyys auttaa pikavoitoissa, mutta mikäli ympäristöllä on tietoa yksilön käytöstavoista (tai sellaista tulisi kertymään), niin huono yhteispelaaja kohtaa joka tapauksessa kohtalonsa: yleensä yksinäisenä sutena.

  1. Lisäksi on kyseenalaista odottaa ettei huijari uhkaisi toisen hyvinvointia pakosta (ts. lyhyen aikavälin selviytyminen), siinä uskossa että onnistuu välttämään lain kouran, tai että kulttuurien erojen vuoksi turistin tuomittavana näkemä käytös ei sellaista olisi paikallisten silmissä. Esimerkiksi liikennekulttuurien erojen vuoksi voi auton yliajamaksi jäänyt tulla todetetuksi itsetuhoiseksi, vaikka tämä toteuttaisi sitä huolellisuutta mihin hän on lapsena omassa kulttuurissaan kasvatettu. ↩︎
  2. Mainitsin tämän esimerkin koska tiesin yllätysmunien olevan Yhdysvalloissa laittomia juurikin tästä syystä. Ajattelin sen havainnollistavan hyvin tilannetta jossa kulttuuriero johtaa vaaratilanteeseen tavalla joka ei tule esiin edes huolellisella valmistautumisella. Yllätysmunien kuorissa myöskään harvemmin on suoraa mainintaa sisällä olevasta muovinpalasta. ↩︎
  3. Where [Adam] Smith went wrong was to suggest that these unintended consequences were always beneficial. But since this is what he thought, it is understandable that in his view the ’invisible hand’ posed on entrepreuners no obligations to moral rectitude. [Smith 1982/ 1759, 184 – 185]. [- -] Towards the end of his life Smith became rather more pessimistic in his outlook. He was disappointed to see that economic growth did not appear to have the kind of moral effects he had assumed and the development of the division of labour and trade did not have the kind of civilizing effects he had thought it would. If anything, ’commercial society’ seemed to destroy the feelings of symphathy Smith had talked about [- -] it was becoming increasingly clear that the state had to intervene in market society. [JYU:n sosiologian professori Kaj Ilmonen, teoksesta A Social and Economic Theory of Consumption, page 13] ↩︎
  4. Tässä tarkoitan keski- ja yläluokalla väkeä joilla on tietty määrä sosiaalista (verkostot, tieto ”byrokraattisista oikopoluista”, jne.), kulttuurista (yliopistotutkinto, arvonimi tai kuuluisa sukunimi, ammattititteli) , ja rahallista pääomaa. Korkeapalkkainenkaan paperityöläinen ei ole tässä merkityksessä keskiluokkainen, koska paitsi että on täysin riippuvainen työnantajasta, palkka yksin ei tarjoa sellaista yhteiskunnallista toimijuutta mihin luokkajärjestelmä perustuu.
    Esimerkiksi köyhän, korkeakoulutetun yhdistystyöntekijän mielipidekirjoitus julkaistaan helposti suuressakin sanomalehdessä, ja voi johtaa toimittajien soittoihin hallituksen vastuuministerille. Paperityöntekijän mielipidekirjoitus jää helpommin julkaisematta, tai julkaisu ei johda jatkotoimenpiteisiin. Asiat muuttuvat jos hänellä on sosiaalista pääomaa esimerkiksi ay-liikkeen edustajana.
    Luokka-aseman ja tuloluokan sekoitus juontaa yksinkertaisemmalta ajalta, jolloin sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman korrelaatio rahalliseen pääomaan oli tarkempi. ↩︎
  5. Jane Austenin 1800-luvun alussa kirjoitetussa Mansfield Park -kirjassa päähenkilö Fanny Pricen perhe on niin köyhä, että tämä pitää lähettää sukulaisille kasvatettavaksi. Köyhyys näkyi esimerkiksi siinä, että heillä oli vain kaksi palvelijaa. ↩︎
  6. Tapa on yleistä esihistoriaan asti. Siirtyminen rahankäyttöön liittyi mm. verotuksen helpottamiseksi. Viimeistään viidennellä vuosisadalla eaa. kirjoitetussa Mooseksen viidennessä kirjassa (15:1-2), mainitaan että velat on annettava anteeksi seitsemän vuoden välein. Eli toisinsanoen: jos joku on jäänyt palveluiden jakamisessa jälkeen, niin tili nollataan. Köyhäinhuoltona tämä on tehokkaampaa ja ihmisarvoa paremmin ylläpitävää kuin toimeentulotuki. ↩︎
  7. Sosiologian professorini mainitsi luennolla saaneensa vastaansa ulkomailla kuolemanhiljaisen salin kerrottuaan Suomen onnistumisessa tämän tavoitteen edistämisessä. ↩︎
  8. Mikä ei estä meitä ihailemasta ydinperheen äitiä joka tekee kaiken kasvatuksen puolison tehdessä ylitöitä. ↩︎

Julkaistu

Monsieur Spade, ensimmäinen jakso

Spade on nukahtanut tuoliinsa.

Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.

Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.

Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.

Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.

Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.

Spade kipuilee auringon, lasten, ja täyden värimaailman kanssa.
Ranskaan saapunut Spade huomaa mitä paikalliset ajattelevat kielitaidottomista.

Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.

Spade valmistamassa ruuaksi kukkoa, joka on tapettu tämän silmien edessä kylän torilla.
Spaden auto on sopiva Ranskan hiekkateille ja kapeille kaduille.

Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.

Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.

Mustasukkainen aviomies ei pidä siitä kuinka tämän vaimo viihtyy Spaden seurassa.
Paikallisen iltaravintolan omistajat keskustelevat arjestaan.

Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.

Sam Spaden uusi lukaali on kaukana San Fransiscon toimistosta.

Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.

Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.

Jään innolla odottamaan jatkoa.

  1. Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎
Julkaistu

Ostin taitettavan sähköpyörän

En yleensä arvioi tuotteita (luovat työt ovat erikseen): siitä tulee olo että tekstit ovat joko kulutuskeskeisen elämäntavan toteutusta, tai ilmaista mainostamista. En halua sortua kumpaankaan.

Tämän sanottuani, haluan puhua ostamastani taittosähköpyörästä. Tärkeimpänä koska ystäväni päätti haluavansa ostaa samanlaisen, ja haluan kirjoittaa kokemuksestani ettei se vähän mitä hän on nähnyt (siirtymävauhdit ja tavarankuljetus) jäisi ainoaksi ”objektiiviseksi” kokemukseksi pyörästä. Ja toiseksi koska olen pyörääni sillä tavalla tykästynyt että haluan siitä kirjoittaa.

Tausta
Olen halunnut taittopyörän jo liki 20 vuoden ajan, siitä asti kun juttelin Pasilan asemalla nuoren naisen kanssa joka oli sellaisen Alankomaista tuonut. Se oli (muistan tämän edelleen!) pieni, kevyt, yksivaihteinen, ja siinä oli ketjujen sijaan hihna. Tärkein etu tavalliseen pyörään nähden oli mahdollisuus tuoda se vaivatta junaan tai bussiin, mikä yleisesti oli tuohon aikaan joko sallittu vain erimaksulla, ellei ollut suoraan kielletty.

Haaveilin pyörästä ”viimeisen kilometrin” välineenä: julkisethan on yleensä järjestetty nopeasti eri kaupunginosien välillä kulkeviksi runkolinjoiksi, ja niiden sisällä harvakseltaan kulkevaksi syöttöliikenteeksi. En ole koskaan oikein tykännyt syöttöliikenteestä (vaikka ymmärrän logiikan), joten usein kävelin viimeiset muutamat kilometrit alueelle päästyäni. Toisaalta pitkänmatkan runkolinjojen päättöpisteessä ei välttämättä ollut minkäänlaista syöttöliikennettä, jättäen matkustajan jopa kymmenien kilometrien päähän matkan kohteesta. Tällä tavalla ”autotonkin” on yksityisautoilijasta riippuvainen, jonka he myös enemmän tai vähemmän suoraan sanovat.

Ongelmaksi pyöriä etsiessä osoittautui, että löytämäni mallit olivat suunniteltu korkeintaan 170 cm pitkille ja alle 75 kg painaville. Lisäksi oli kyseenalaista olivatko nämä maksimimitatkaan realistisia: mehän punnitsemme itsemme yleensä alusvaatteissa, mutta polkupyörän selässä päällä on ulkovaatteiden lisäksi myös jonkinlainen reppu.

Markkinointimateriaalia selatessani oli selvää, että pyörät oli suunniteltu yhden auton heterotalouden naiselle, jolle talouksissa yleensä jää bussikortti eikä autonavaimet. Tuloksena pyörämallit olivat sitten paitsi kymmeniä senttejä liian pienet, niin vieläkin tärkeämpänä: niin hentorakenteisia, ettei minulla ollut niiden päälle asiaa edes syömishäiriöisenä teininä.

Sittemmin toistin haun muutaman vuoden välein, vailla muutosta asiantilaan. Kaikenlisäksi markkinoille alkoi tulla malleja, joiden laatua kritisoitiin silloinkin kun kuski oli toleranssien sisällä. Onneksi lähijuniin alkoi saada pyöriä ilmaiseksi (ruuhka-ajan ulkopuolella), ja pitkänmatkan linja-autoihin viiden euron lisämaksusta ilman jonotuslistaa (mikä oli kohtuullista, kun tuohon aikaan lippujen hinnat olivat yleensä lyhyemmilläkin matkoilla päälle 50€; tilanne muuttui kun Onnibussi tuli samoihin aikoihin markkinoille).

Mutta sitten!
Muutin vuoden 2025 alussa Nokian keskustaajamaan. Vasta muuton jälkeen minulle selvisi ettei paikallisjunat kulkeneet viikonloppuisin, ja Porin junatkin vain muutaman kerran päivässä. Bussi kulki puolen tunnin välein oven edestä, mutta 4,50€/kpl tuntui kovalta hinnalta 15 kilometrin matkasta Tampereen keskustorille, jonka kulkuun meni melko tarkkaan 30 minuuttia. Samalla huomasin että pyöräilykuntoni oli erinäisistä syistä romahtanut: kun vielä viisi vuotta aiemmin 30 kilometrin lenkki oli ”pieni reippailu”, nyt huomasin 10 kilometrin kohdalla tekeväni kuolemaa.

Päätin vilkaista paljonko sähköpyörät maksaisivat: näköjään lähikaupasta ostettaessa noin viitisentuhatta euroa. Muuntosarjoja tavallisiin pyöriin myytiin muutamilla sadoilla euroilla, mutta lähipyörähuoltoni kieltäytyi sellaista asentamasta, enkä ollut varma olisinko itse jaksanut sellaista lähteä muilta kiireiltä tekemään.

Samalla selvisi kiinalaisten valmistavan kohtuuhintaisia (alle 1000€) taittosähköpyöriä joiden käyttäjien maksimipituus oli vajaa kaksi metriä, ja kantokyky reilusti yli sata kiloa.

Itselleni sopivan mallin etsimiseen meni hetki. En halunnut aloittaa tulliselvityksiä, joten aloin katsoa millä malleilla oli maahantuoja. Muutama manner-eurooppalainen yritys piti CDON:issa putiikkia, mutta nämä näyttivät useasta syystä epäilyttäviltä: merkittävimpänä asiana mainittakoon että harvat myytävistä pyöristä olivat edes silmämääräisesti katulaillisia.

Guuglauksen jälkeen vaikutti siltä että hyviäkin sähkötaittopyöriä oli. Näin useamman arvion eri valmistajien paremmuusjärjestyksestä, ja lopulta päädyin Fafreesiin, jolla oli ilmainen ovelletoimitus Puolassa sijaitsevasta varastosta.

Pyörän osto
Fafreesin sivut olivat monella tavalla epäilyttävät: pyörät olivat jatkuvasti noin -10% alennuksessa, minkä lisäksi tuubbarien arvosteluvideot päättyivät usein -5% lisäalennukseen. Pyörien mukana kerrottiin tulevan ”ilmaislahjan”, ja vielä erikseen ilmainen kännykkäteline ja koko pyörän peittävä sadesuoja ulkosäilytystä varten. Tämä vaikutti epäilyttävältä, koska yhdysvaltalaisyritykset ovat kouluttaneet ajattelemaan alennuksia ja lisätarvikkeita tarjottavan ainoastaan kun halutaan ohittaa kuluttajan harkintakyky. Lisäksi verkkosivu oli täynnä poppuppeja. Jos taas käytti adblockeria, niin sivu ei toiminut kunnolla.

(Näitä nyt listatessani tämä vaikuttaa epäilyttävältä: puolustuksekseni haluan sanoa että kaikissa arvosteluissa ja käyttökokemuksissa mainittiin hyvä asiakaspalvelu, Puola oli EU:n kuluttajansuojelun piirissä, ja olin päättänyt maksaa pyörän luottokortilla: jos jokin menisi pieleen, se olisi Mastercardin ongelma.)

Fafrees kauppasi useita pyörämalleja jotka näyttivät olevan monella tavalla kummallisen samanlaisia: tarjolla oli esimerkiksi mallit F20, F20+, F20 Pro, ja F20 Pro+. Listasin sopivien pyörien eri ominaisuudet ja osat taulukkoon, ja olin yllättynyt kuinka vähäisiä erot lopulta olivat hintojenkin puolesta: puhutaan noin 200 euron erosta halvimman ja kalleimman välillä. Tarkistin myös kuinka helposti kuluvia osia oli saada Suomesta: moni pyöräkauppa myi eioota 20″ renkaisiin, mutta sitten keksin Motonetin myyvän näitä mopoihin.

Ostamani pyörän verkkosivu. Huomaa pyörän hinta, alennettu hinta, ja alealehinta. Tuloksena hinta tipahtanut 1049€:sta 827€:ään.

Päädyin malliin F20 Pro, jolle luvattiin 140 kg kantokykyä ja noin 70 kilometrin akunkestoa mikäli pyöräilijä ei itse polkisi. Jos olisin laihempi, olisi ehkä houkutellut ostaa malli jonka kantokyky oli 120 kg ja akunkeston luvattiin riittävän 140 kilometriä. Pidin kuitenkin pitkää istuma-aikaa tärkeämpänä että pyörällä saisi kuljetettua merkittävän määrän tavaraa itseni lisäksi. Laskin myös että 70 km riittäisi Nokialta Hervantaan ja takaisin senkin jälkeen kun huomioidaan markkinointipuheet ja akun vanheneminen.

Itse pyörän lisäksi tilasin tavarakorin, numeroketjulukon ja etukorin.

Pyörän saapuminen ja kokoaminen
Pyörä saapui vajaassa kahdessa viikossa kotiovelle. En muista mikä rahtifirma vastasi toimituksesta, mutta kuski soitti etukäteen ja pyysi apua 30 kilon pahvilaatikon nostamisesta pakettiautosta (auttoi myös siirtämisessä sisälle).

Pyörä painoi akkuineen hieman yli 25 kiloa. Kaikesta näkyi, ettei painoa oltu yritetty liiemmin sahata: esimerkiksi lokasuojat oli tehty paksusta raudasta. Pyörä oli paketissa valmiiksi koottuna, mutta taitettuna. Lisäksi pyörässä oli kiinni suuri määrä vaahtomuovia nippusiteillä. Kokoaminen tapahtui minuuteissa, ja vaati lähinnä saksia.1

Pyörän pakkari oli peitetty ”lisäistuinosalla”, joka kuitenkin oli melko turha: pienten renkaiden vuoksi ”lisäpenkki” oli niin lähellä maata ettei kyyditettävän jalkoja saanut pidettyä turvallisesti ylhäällä, minkäänlaisia jalkatukia kun ei mukana tullut. Pehmusteen alla oli tavallinen pyöränpakkari, mutta osan pehmusteen irrottaminen vei aikaa koska osa ruuveista oli väännetty aivan liian kireälle. Jouduin irrottamaan koko pakkarin saadakseni tarpeeksi vipuvoimaa. Samalla poistin satulan alla olevan esteettisen muoviosan, jonka pelkäsin lähinnä kuluttavan pöksyjen sisäpintaa. Oli myös periaatteessa helppoa, mutta vipuvoimaa tarvittiin jälleen.

Tavarakori saapui muutamaa päivää myöhemmin Kiinasta. Ikäväkseni huomasin että kori oli suunniteltu kiinnitettäväksi siten että olisisi enemmän leveä kuin pitkä: arvelin että tämä olisi haitannut pyörän taittamista kohtuuttoman paljon, joten kiinnitin sen nippusiteillä pituussuunnassa. Koriin mahtuu pieni ikeakassi ilman suurempaa työtä, mikä on sille oikein hyvä koko. Olen ollut ratkaisuun tyytyväinen.

Numeroketjulukko onnistui unohtamaan siihen tallennetun numerosarjan ensimmäisellä matkalla Tampereelle. Otin ennen käyttöönottoa valokuvat asettamastani numerosarjasta ja testasin sitä muutaman kerran ennenkuin heitin tavarakoriin. Kun pääsin Tampereelle, lukkoa ei saanut enää auki. Youtuben tiirikointivideoilla sain lukon myöhemmin auki: avaava numerosarja oli täysin kummallinen eikä sillä ollut mitään tekemistä alkuperäisen tai alustamani numerosarjan kanssa. En edelleenkään tiedä mitä tässä tapahtui! Ostin tämän jälkeen Prismasta U-lukon.2

En tätä kirjoittaessani ole saanut etukoria kiinni pyörään. Luulen että pyörän ohjaintanko on sille liian paksu. Luulen että voisin vääntää etukorin sankoja löysemmäksi, mutta korille ei ole ollut suoranaista käyttöä, joten toistaiseksi se on eteisessä säilytysastiana (pyöränpumppu, kenkälusikka).

Mukana tulleista ilmaislaitteista puhelimenpidike on mainio, paras malli jonka olen eläessäni nähnyt. Myös pyörän ulkosäilytykseen tarkoitettu sadesuoja näytti pätevältä, mutta sille ei ole niinkään ollut käyttöä. Lahjalaatikossa oli varaosia, tärkeimpänä sisäkumi jos valmiiksiasennettusta aika jättää.

Pyörän käyttö

Pyörä Tampereen asemalaiturilla kauppareissulta tullessa. Huomaa että pääkallotarra, heijastimet ja ylimääräiset lokasuojat ovat itse lisättyjä.

Ilman akkua pyörä liikkuu oikein mukavasti tasaisella maalla, kuin mikä tahansa vanha mummonpyörä. Ylämäessä pyörä on ymmärrettävistä syistä melko raskas ilman sähköavustusta. Sähköavustus toimii hyvin: peruskäyttötilassa pyörän avustus asetetaan 15, 20 tai 25 km/h tunnissa: jos pyörää polkee niin avustus auttaa kunnes asetettu nopeus on saavutettu. Lisäksi pyörässä on kaasukahva. Se on eri kätsy kun kiihdyttää nollasta (ajotietokoneella menee polkimia pumpatessa muutama kierros tajuta että sen pitäisi tehdä jotain), tai jos edessä on jyrkempi mäki jonka myötä polkuvauhti on hidastumassa. Jos kaasukahvaa painaa vajaa kymmenen sekunttia, jää se päälle ja yrittää pitää pyörän halutussa vauhdissa kunnes pyöräilijä painaa kahvaa uudestaan (tai jarrua).

Kahdessa ensimmäisessä tilassa kun pyörä on saavuttanut halutun nopeuden, niin lihakset pitävät vaivattomasti painon yllä. Epäilen että 20 km/h tuntivauhdissa (siten että akkua käyttäisi vain ylämäissä ja kiihdytyksissä) pyörää pystyisi varmaan ajamaan lähes rajatta ilman että akku merkittävissä määrin kuluisi: kokeilin tehdä tällä asetuksella päälle 10 kilometrin lenkin pyörä täyteen lastattuna, jona aikana akku (jossa on 5 palkkia) ei näyttänyt mitään kulumisen merkkejä.

25 km/h-vauhdissa analogivaihteiston rajat tulevat vastaan, ja pyöräilijä joutuu polkemaan nopeampaa kuin ainakaan minulle on ”rauhallisessa pyöräilyssä” soveliasta. Niinpä silloin on helpointa laittaa ”cruise control” päälle ja tyytyä olemaan pyörän kyydissä. Tällä asetuksella pyörä kulkee Nokialta Tampereen keskustorille tai Hervannan kirjastolle samaa vauhtia kuin julkisella liikenteellä; nopeampaa, jos kaupunginosan sisällä pitäisi vielä odottaa syöttöliikennettä. Täyteen lastattuna ja polkematta saan pyörän kulkemaan Hervantaan ja takaisin (noin 40 km Pirkkalan läpi) polkematta, mutta tämä on ”just eikä melkein” -tilanne: kotiin tullessa akku on tyhjä. Jos moottoria auttaa lievässäkin ylämäessä (eli juuri toisinpäin kuin on tarkoitettu!), niin akkua jää ihan mukavasti vielä jäljelle.

Merkittävimpänä korjattavana ongelmana pyörässä oli lokasuojien roiskeläppien puute. Ennenkuin lisäsin etupyörän roiskeläpän, niin sateisella (tai sen jälkeisellä) säällä paitsi että vettä lensi kengille, niin hiekkaa pääsi saranaan. Hiekka teki vaikeaksi saada sarana toistuvasti auki, kun hiekka pääsi pyörimään saranan sisällä. Siivous oli helppoa (hinkkasin vähän vanhalla hammasharjalla), mutta lisäroiskeläppä (jonka valmistin paperimapin muovista, motonetistä ostetusta heijastinteipistä, ja nippusiteistä) ratkaisi ongelman pysyvästi. Takaläpän lisäsin, kun huomasin että vastaavista mutaongelmista kärsi myös tavarakoriin laitetut esineet.

Pyörä pian ostamisensa jälkeen eteisen vaatekaapissa.

Pyörän on saanut taitettuna hyvin pitkän matkan junien matkalaukkuhyllyille. Lähijunissa pyörän on voinut taittaa täysinäisessä junassa useampaankin paikkaan niin, ettei ole suuremmin muiden kävijöiden tiellä. Pitkänmatkan bussia varten ostin kuljetuspussin.3 Pyörä on kuitenkin niin painava, että sitä on vaikea kantaa muutamaa kymmentä metriä enempää, mutta tärkeimpänä onkin ettei pyörä sotke muiden matkatavaroita, tehdä sen nostelu bussikuskille helpommaksi, ja yleisesti välttää ontologiset keskustelut siitä tulisiko pyörästä maksaa ylimääräistä. Tässä se on onnistunut.

Akun lataus nollasta sataan kestää seitsemän tuntia. En ole mitannut tapahtuuko lataus tasaisesti, vai tekeekö se kuten uudet puhelimet, eli kiipeää nopeasti 70% ja sitten loppuajan yrittää saada akkua vielä vähän täydemmäksi. Olen harkinnut josko ostaisin pyörään toisen akun: niitä myydään sekä Fafreesin sivulla (jonka hinnoittelusta päätellen akku on liki puolet pyörän koko arvosta), tai sitten Amazonin kautta huomattavasti halvemmalla. Samsungin akku, niin uusien saaminen ei muuttune vaikeaksi.

Pyörän ajotietokone on vähän alkeellinen: siinä on vain kolme nappia (virta, +, -). Näitä nappeja yhdistelemällä voi säätää näytön valoisuutta ja etulamppua. Käytännössä olen kokenut valoisuus- ja etulamppusäätimet vähän vaikeiksi, vaikka ohjeet onkin liimattu näytön päälle. Lisäksi sanottava, että akkupalkki näkyy huonosti auringossa, ja vaatii varjostamisen kädellä.

Ikävin ongelma jonka olen pyörässä havainnut on sen matala maavara. käännöksissä olen joskus huomannut että alemmalla polkimella (jonka pohja suoraan ajaessa on noin 9 cm korkeudessa) oleva kenkä saattaa hiertää kantapäästä asvalttia vasten. Leveät renkaat tekevät nurmikolla tai mudassa ajelun helpoksi, mutta koska ketjut ovat vajaan 20 cm päässä maata, niin suurempaan maastoajoon tästä ei oikein ole. Ongelmina nämä ovat kaikki aika mitättömiä, mutta tulipahan sanottua.

Pyörä on myös – kuten sanottu – hemmetin painava. Sen saaminen vanhanmalliseen lähijunaan (kuten M-juna) vaatii lihaksia, ja oli minulle alkukesän kovasti vaikea asia. Lihakset ja taito ovat kuitenkin kehittyneet, ja nyt onnistuu suht hyvin nostamalla satulasta.

Mainittakoon myös että ajettuani 400 km kävin näyttämässä pyörää huollossa. Eivät löytäneet mitään suurempaa sanottavaa. Itselleni merkittävintä oli saada tuolloin sahattua pyörän avaimesta pari senttiä pois, koska avain oli jatkuvasti tökkinyt kantapäätä akun sijoittelun vuoksi. Sittemmin pyörällä on ajettu lähemmäs neljäsataa kilometriä lisää, ja elämä on mukavaa. Mikäli käyttötapa jatkuu samana, on pyörä maksanut itsensä takaisin noin 4000 kilometrin kohdalla säästettyinä juna- ja bussilippuina.

Pyörän sahattu avain, ja neitseellinen vara-avain.

Jatkossa
Jos tietäisin pyörästä kaiken mitä tietäisin nyt, ostaisin sen varmaan edelleen uudestaan, mutta jättäisin ketjulukon ja etukorin kauppaan.

Kaupungilla olen katsellut wolt-kuriireja, joista usealla on myös taittosähköpyörä. Eri malli/valmistaja kuin omani (mutta olivat olleet samassa hintaluokissa, ja pärjänneet liki yhtä hyvin arvioissa) ja niissä näyttäisi monessa olevan itse runkoa lukuunottamatta täysin samat osat. Fafreesin ero näihin muihin malleihin on lähinnä siinä että pyöräni runko muodostaa U-kirjaimen: kilpailijoiden mallit ovat enemmän bmx-henkisiä. Tämä muotoilu saattaa olla syy siihen että Fafreesin mallin ilmoitettu kantokyky on 10 kg vähemmän kuin Wolt-kuskien suosima. Tämä on ollut kuitenkin minulle merkittävä etu kun pyörän päälle nouseminen ei ole vaatinut suurempaa kiipeilyä. Jos lukija alkaa miettiä taittosähköpyörää, niin kannustaisin tutkia myös Wolt-kuskien suosimia malleja.

  1. Tätä kirjoittaessani minulle tuli mieleen vastaus asiaan jota ihmettelin pyörää valitessani: Fafrees myi sivullaan myös mopoja ja kolmipyöriä: niissä kaikissa oli sarana. Voi hyvin olla että sarana oli paitsi ominaisuus josta arvelivat ostajien olevan kiitollisia, niin tapa saada pyörä pienempään pahvilaatikkoon ilman että kokoamiseen tarvittiin suurempia taitoja. ↩︎
  2. Olen nähnyt tätä lukkoa sittemmin myytävän Amazonissa toisella logolla. Se ei ole saanut hyviä arvioita. ↩︎
  3. Pyörä on ”taittopyöräksi” erikoisen suuri, joten sopivan pussin löytäminen kesti useamman hetken. Lopulta löytyi Amazonista. ↩︎

Julkaistu

Hevospatsaiden jahtaus – ihmiskunnan suurin kirous

Päälle nelikymppisenä kuolleen prinssi Albertin (kuningatar Viktorian puolison) muistopatsas Lontoossa. Kuva Wiki Commonsista. Rajattu. Kuvan ottanut HJ Mitchell. CC BY 4.0

Aihe tuli mieleen nähdessäni (taas yhden) kesksutelun moottoritien suoristamista luonnonsuojelualueen kustannuksella. Keskustelua tiivisti kommentti, kuinka taas joku johtaja on runnonut visionsa lävitse kuuntelematta asiantuntijoita.

Tästä tuli mieleen, etten muista nähneeni suomeksi yhtään tekstiä tai keskustelua hevospatsaista. Arvatenkin niitä on, mutta tilaa on varmasti ainakin yhdelle lisää.

Mikä on hevospatsas?

Perinteisesti suuret kenraalit saavat jälkikäteen muistopatsaan, joissa usein on hevonen. Suomessa esimerkiksi lähes joka kaupungista löytyvä marsalkka Mannerheimin patsas. Nämä patsaat pyrkivät ainakin teoriassa esittämään ”kansakunnan kiitollisuutta”, ja ovat tarkoittamaton seuraus jostain muusta toiminnasta. 1

Samalla patsaat kuitenkin esittäytyvät tietyille ihmistyypeille ahneuden kohteena, onnistumisena saavuttaa jotain pysyvää. Heille (usein ikävän tapahtuman) symboliksi tarkoitettu patsas näyttäytyy päinvastoin henkilökohtaisena saavutuksena, tavoitteena johon pyrkiä.

Tämä ahneus näyttäytyy haluna saavuttaa jotain josta patsas (tai siihen rinnastettava muistomerkki) voidaan palkita, mutta voi yksinkertaisimmillaan olla myös sitä että saavutus jätetään tekemättä ja käytetään vaikkapa perittyjä pääomia vipuvartena patsaan tai muun maamerkin pystyttämiseen. Mieluiten tämä tehdään oman elinajan puitteissa, mutta hyvä usko siihen että kunnianosoitus pystytetään jälkikäteen kelpaa pinteessä myös.

Pienimillään hevospatsas voi siis olla melko tarpeeton kyltti näkyvällä paikalla, vaikka kuinka vaatimattomalla:

Vaatimaton hevospatsas lontoolaisessa alikulkutunnelissa. Kyltissä mainitaan tunnelin avanneen pormestarin nimi, sekä alikulkukomiteaa johtaneen henkilön nimi.
Pienen puiston vieressä oleva vaatimaton hevospatsas jossa kerrotaan puiston ostetun kolmen kunnanvaltuuston rahoilla. Alla avajaisia hallinnoinneen terveysministerin nimi isolla, ja tämän jälkeen kaikkien ostoon (teoriassa) osallistuneiden valtuuskunnan jäsenten nimet.

Näitä vaatimattomampia hevospatsaskylttejä löytyy paljon Britanniasta, jossa vuosisatoja jatkuneen korkean eriarvoisuuden vuoksi hallitsevilla luokilla (olivat nämä lordeja, politiikkoja, tai teollisuuspatruunoita) on ollut runsaasti aikaa rakennuttaa jokin patsas (tai siihen verrattava) omaksi kunniakseen, ja keskiluokka on sitten matkinut parhaansa mukaan.

Eräänlainen bommaus-tagi siis, mutta kalliimpi. Usein näitä yhdistää se, että toisissa yhteyksissä näitä voisi kutsua vandalismiksi:

Ihmiset ovat kaivertaneet nimikirjaimiaan Helsingin Lauttasaaren rantakallioihin jo useamman sukupolven ajan.
Tagi Malmössä. Kuva Wiki Commonsista. Rajattu. Kuvan otti Knucles. CC BY-SA 3.0

Jos kaikki heppapatsaat olisivat kylttejä alikuluissa tai patsaita liikennesaarekkeissa, niin tuskin olisin tätä viestiä kirjoittamassa. Tai ainakaan kutsunut sellaisen jahtaamista ”ihmiskunnan suurimmaksi kiroukseksi”. Ongelmana ei lopulta kuitenkaan ole itse monumentti, vaan mitä sen eteen ollaan oltu valmiita tekemään.

Karkea esimerkki hevospatsaiden jahtauksesta

Hevospatsas (sellaisena kuin se yllä määriteltiin) on siis tulos tapahtumasta joka on järjestetty hevospatsaan pystyttämisen perusteluksi, tai vaihtoehtoisesti pyrkimys ohittaa koko tapahtumaprosessi muilla pääomilla (rahaa, tai yhteiskunnallisen aseman ja kaveripiirin asemien hyväksikäytöllä) ja yksinkertaisesti päättää että nyt hevospatsas rakennetaan. Kummassakin tapauksessa kyse harvemmin on yleisestä edusta.

Kaikkein karkeimmillaan kyse voi olla vaikka Donald Trumpin pyrkimyksestä liittää Kanada ja Grönlanti Yhdysvaltoihin. Tämän tuloksena Trumpia voitaisiin pitää niin merkittävänä presidenttinä, että hänet voitaisiin kaivertaa muiden suurten presidenttien viereen Mt. Rushmoreen. Sittemmin Trump on ehdottanut, että kaiverrus voidaan tehdä vaikkei Yhdysvaltain alue kasvaisikaan. Hevospatsaiksi voidaan tulkita myös Trumpin pakonomainen tarve rakentaa mm. nimeään kantavia pilvenpiirtäjiä, ja halu päästä lehtien kansiin, muiden asioiden joukossa.

Mt. Rushmore. Kuva Wiki Commons. Rajattu. Kuvan ottanut Thomas Wolf. CC BY-SA 3.0

Mt. Rushmore on siinä mielessä hyvä esimerkki, että sen suunnittelija, Gutzon Borglum, oli valinnut suurtyöhönsä ne neljä presidenttiä, joiden katsoi parhaiden edustavan liittovaltion perustamista, laajentumista, kehittymistä, ja säilyttämistä.2 Patsaassa olevat presidentit eivät siis tienneet tällaisen patsaan olevan vaihtoehto, vaan heidän toimintaansa ohjasivat enemmänkin halu kehittää yhteiskuntaa.3 Trumpille taas yhteiskunnan muutos on itseisarvo: ei väliä onko muutos hyvä tai huono (tai kuinka moni tässä kuolee), kunhan kaivertajat pääsevät töihin.

Ihmiskunnan suurin kirous

Hevospatsaiden jahtauksen kauheus tuleekin siitä, ettei jahtaamista lähestulkoon koskaan tehdä omin voimin. Jos ihminen on tarpeeksi erityinen että tämä kykenee kampeamaan itsensä köyhyydestä rikkauksiin, kykenee tämä kyllä huolehtimaan omasta julkisuuskuvastaan kuolemansakin jälkeen, ilman että tarvitsee mitään suurempia selkääntaputuksia näkyvän patsaan muodossa.4

Sen sijaan ongelma tapahtuu, kun hevospatsasta jahtaava ihminen saavuttaa luottamusaseman jota kokee ettei ansaitse, samalla kun luottamusaseman hallinnoimille pääomille ei ole kunnollisia kontrolleja. Trumpin tapauksessa kyseessä oli (ja syyllistyn nyt kyökkipsykologiaan) ettei hänen alunperin kuulunut olla Trump-yhtiön perijä: siihen rooliin oli tarkoitettu Fred Trump Jr., joka oli kuitenkin kieltäytynyt ”kruunusta” ryhtyäkseen lentäjäksi (ja jäänyt näin perinnöttömäksi). Vastaavaa taustaa löytyy Helsingin Sanomia 1900-luvun lopulla omistaneella ja johtaneella Aatos Erkolla, jota isänsä piti mitättömänä. Yhtiön hallituksen johtajaksi päästyään (ja Kekkosen kuoltua) tämä pyrki käyttämään ”pohjoismaiden suurimman” sanomalehden vipua leikkiäkseen presidentintekijää (epäonnistui), kampanjoidakseen näkyvästi EU:n liittymisen puolesta, ja lopulta rakennutti kaksi kerrosta asemakaavaa suuremman rakennuksen Helsingin keskustaan ilman poikkeuslupia tai vastaväitteitä: hevospatsas jos mikä.

Yleisimmin hevospatsaan jahtaamisen näkyvimmiksi kandidaateiksi nousevat suuryritysten toimitusjohtajat tai muu johtokunta. Periaatteessa heidän työnjälkeään valvovat yhtiönhallitukset, mutta jos omistajataho laimenee liikaa tai muuten osoittaa rajatonta luottamusta johtokunnalle, voivat nämä alkaa keskittyä omaan etuunsa yrityksen edun kustannuksella, esimerkiksi yrittämällä ohjata osakekursseja oman palkintosopimuksensa kannalta edullisesti.5 Samalla yritykset polttavat merkittäviä pääomia johonkin joka ei koskaan voi olla yrityksen toiminnan kannalta menestyksekästä rahankäyttöä, ja pahimmillaan tuhoavat ympäriltään sitä kehikkoa, johon yrityksen olemassaolo perustuu.6

Kaikkein pikkumaisimmillaan hevospatsas on kuitenkin silloin, kun hevospatsasta ei edes ulkopuoliset tunnista hevospatsaaksi. Tällöin kyse voi olla vaikka yrityksen uudelleenbrändäyksestä, uudelleennimeämisestä (Postista Itellaksi), tai muuten yrityksen tekemästä projektista joka jättää selkeän maamerkin jälkeensä.

Kuten vaikka moottoritien suoristaminen luonnonsuojelualueelle.

  1. Käytännössä ne ovat myöhempien valtaapitävien tapa osoittaa että joku väkivallaksi muuttunut kiista oli ratkaistu pysyvästi. Patsas on tässä mielessä konfliktin hautakivi. Suomessa tätä tyyppiä esittää yleisesti hyväksyttävimmillään edellä mainitut marsalkka Mannerheimin patsaat; vähemmän onnistuneena taas ”valkoinen kenraali” Mannerheimin patsas Tampereella. ↩︎
  2. Sanomattakin on selvää, että koko projekti oli järjettömän imperialistinen, mutta tämä on (kuten sanonta kuuluu) toinen juttu. ↩︎
  3. Jälleen on toinen juttu voiko näitä yhteiskunnallisia tavoitteita pitää hyvinä. Washingtonia ja Jeffersonia kun mm. motivoi Britannian halu rajoittaa orjuutta, ja estää siirtokuntien laajeneminen paikallisväestön alueelle. Itsenäisyys tarkoitti orjuuden jatkumista, ja mahdollista rikkoa paikallisten kanssa tehtyjä sopimuksia. Lincoln puolestaan toki ”vapautti orjat”, mutta se meriitti jolla hän patsaaseen päätyi oli Yhdysvaltain keskushallinnon vallan sementöinti osavaltioihin nähden vuosikymmenien kipuilun jälkeen: tämä vetosi Borglumin imperialistiseen ajatusmaailmaan. ↩︎
  4. Esimerkiksi Emil Aaltonen aloitti suutarin kisällistä ja kuoli suomalaisen kenkä-, metalli- ja muoviteollisuuden perustajana, jättäen jälkeensä mm. nimeään kantavan taidemuseon ja tiedettä tukevan säätiön, puhumattakaan Tampereelle lahjoittamastaan kirjastorakennuksesta (jossa tällä on myös suhteellisen vaatimaton patsas). ↩︎
  5. Suomessa Soneran umts-kaupat ja agressiivinen Zed-palveluiden markkinointi on tästä kultaesimerkki: Suomen hallitus ja eduskunta eivät ymmärtäneet vastasyntyneestä mobiililiiketoiminnasta mitään, minkä lisäksi ajan tapaan kuului (ja kuuluu yhä) ettei hallitus käytä omistamissaan yhtiöissä ääntä. Tuloksena toimitusjohtaja Relander teki riskisijoituksia tiedossa että oma eläkekassa oli jo koossa, ja nyt oltiin maineen perässä. Vastaava tapahtui myöhemmin Nokian kanssa, jossa eläkerahastot ja piensijoittajat eivät ymmärtäneet toimitusjohtajan tavoitteita yrityksen kanssa. ↩︎
  6. Esimerkiksi AI:n panostamisen lähes kaikkien suurten tietotekniikkayritysten toimesta voi halutessaan nähdä eri toimitusjohtajien tavoitteena kilpailla samasta hevospatsaasta. Lähes minkään yrityksen pääliiketoimintaan AI ei kuulu, selkeää strategiaa AI:n saamiseksi voitolliseksi ei ole olemassa, AI:lle ei ole osoitettu kuin harvoja toimivia käyttökohteita. Samanaikaisesti yritykset polttavat tähän miljardeja, tuhoten samalla datakeskuksineen paitsi luontoa, niin yhteiskuntarakenteita. ↩︎

Julkaistu

Eugeniikka yhteiskunnan peilinä (eli mistä puhutaan kun hyvinvointivaltiota puretaan)

Yksi asioista joista pidän yhteiskunnallisessa ja historiallisissa keskusteluissa on tapa jolla termit muuttuvat, yleensä ympäripyöreistä kategorioista kohti tarkempia alakategorioita, kun syystä tai toisesta tapahtumat tai keskustelu on tehnyt tarkemman erottelun tärkeäksi (tämä ei tarkoita että eroa on, ainoastaan että joku haluaa puhua kuin sellainen olisi). Yksi yleisesti tunnettu esimerkki on kuinka propaganda (joka on sellaisenaan otettu italiasta, tarkoittaen ”levittää [tietoa]”) sai viime vuosisadan kuluessa pahantahtoisen alavireen, minkä vuoksi sitä on suomessa korvattu mm. ”tiedotteella”, ”ilmoituksella” ja ”mainoksella”. Esimerkiksi ”Suomen maitopropagandatoimiston” työtä jatkaa nykyään Ruokatieto Yhdistys ry [sic]. 1

Toisen kansainvälisen eugeniikka-kokouksen tunnus vuodelta 1921: kaikki tieteet yhdessä muodostavat eugeniikan: ihmisen mahdollisuuden ottaa ”evoluutiomme omiin käsiimme”. Huomaa genetiikan lisäksi ”antropologia”, ”historia”, ”psykologia”, ”maantiede”, ”laki”, ”tilastotiede”, ”politiikka”, ”uskonto”, ”sosiologia”, ”kirugia”, ”psykiatria”.

Vastaava termistön jakautuminen alakategorioihin koskee myös eugeniikkaa. Nykyhetkessä sana tarkoittaa lähinnä ihmisten aktiivista jalostamista, käyttäen apuna (teoriassa ja käytännössä) lapsilisien jyvittämistä eriyttävästi eri ihmisryhmille, sterilisaatioita, tai jopa tuhoamisleirejä. Ymmärrettävästi kukaan (joka ei ole kivenkova fasisti) ei halua tällaista sanaa liitettäväksi itseensä.

Glasgowin liikennemuseossa 2007 allekirjoittaneen ottama kuva kuorma-auton lavalle rakennetusta näytöskeittiöstä, jonka avulla avulla kansaa opetettiin mm. hygienistä ja terveellistä ruuanlaittoa.

Kun eugeniikka sanana aikoinaan keksittiin, tarkoitti se kuitenkin yleisemmin ihmiskunnan menestystekijöiden parantamista. Termin keksijä Francis Galton (Darwinin serkkupuoli, muuten) oli renenesanssimies ja lanseerasi myös mm. edelleen käytössä olevat kaksoistutkimukset, eli miten toisistaan erotetut geneettisesti identtiset kaksoset poikkesivat toisistaan aikuisiällä elämänvalintojen tuloksena (kaksoistutkimuksia käytetään edelleen laajasti psykologiassa).2

Kaksosten välisistä eroista teki Galton sitten johtopäätöksiä jonka mukaan ”ihmiskunnan kehitys” tarkoitti paitsi geneettisten ominaisuuksien, niin ihmiskunnan tapojen ja asuinpaikkojen kehitystä, eli sellaisia asioita kuin viemäröintijärjestelmien rakentaminen, puhdas vesi, rokotukset, hygieniakasvatus, koko kansan peruskoulutus, jne. Nyttemminhän tiedämme, että vaikkapa lapsuusiässä kärsitty nälkä vaikuttaa paitsi pituuskasvuun, niin lapsen älykkyyteen. Toisaalta monet taudit paitsi tappavat, myös jättävät terveysongelmia (esimerkiksi nyt suosioon palannut polio). Näinpä lasten elinolosuhteiden parantaminen (riittävä terveellinen ruoka, rokotukset, koulutukset, viemäri- ja sairaalajärjestelmä jne.) ovat tapoja parantaa väestön hyvinvointia.

Tämä Tom Littlen piirrustus ”mikseivät vanhempani antaneet minulle poliorokotetta” voitti aikanaan Pulizerin. Sen voi halutessaan nähdä eugenistisena propagandana.

Myös ihmisiin kohdistuvaa valintaa harjoitetaan Suomessakin edelleen: yksi aborttia puolustavista puheenvuoroista on väite, että naisten tulisi kyetä päättämään kykenevätkö he tarjoamaan lapsille hyvät kasvuolosuhteet.

Toisaalta abortteja tehdään myös ”lapsen edun” vuoksi: odottaville äideille tehdään testejä jotta keskenmenoon johtavat raskausajat voitaisiin huomata etukenossa, tai jotta ”rankan elämän” kohtaavat lapset voidaan tunnistaa ennenkuin nämä julistetaan ihmisiksi (down-ihmiset, autistit). Tällöin vanhemmilla on mahdollisuus päättää haluavatko olla vanhempina erilaiselle lapselle kuin sellaiselle, jota he etukäteen odottivat (tai siis, millaisia odotuksia yhteiskunta lapsiperheen elämästä tuottaa).

Tässä kohtaa lukija saattaa kokea tiettyä vastenmielisyyttä aihetta kohtaan, kenties miettien missä kohtaa ”rankka elämä” on lapsen vika, ja kuinka paljon kyse on siitä että yhä kireimmiksi muuttuvat yhteiskunnan tehokkuusvaikutukset käyvät vaikeaksi ensiksi vähemmistöille, ennenkuin alkavat vaikuttaa myös enemmistön hyvinvointiin. Painostetaanko odottavia abortteihin, jotta yhteiskunnan ei tarvitsisi mukautua neurovähemmistöihin esimerkiksi peruskouluopetuksessa tai työnhaussa? Ja jos homouteen altistava geeni pystyttäisiin löytämään, niin olisiko se mukana lapsivedestä otettavassa seulassa?

Tehdäkseni kysymyksiin liittyvän kaltevan pinnan selkeämmäksi, niin mainittakoon että down-syndrooma on hyväksyttävä syy monissa paikoissa, esimerkiksi Britanniassa, tehdä abortti aina synnytykseen asti. Siis senkin jälkeen, kun kehittyvä lapsi on virallisesti ihminen! Tästä siirtymä siihen että ”abortti” tehtäisiin synnytyksen jälkeen, on kovin pieni. Esimerkiksi Kanadassa on muutamia vuosia keskusteltu siitä mitä pitäisi ajatella avustetusta itsemurhasta tilanteissa, joissa yksilö valitsee itsemurhan koska ei saa yhteiskunnalta apua selviytymiseen (lääkkeitä, toimeentulotukoa, jne). Onko valinta todellakin vapaaehtoinen, jos vaihtoehtoja on vain yksi?

Saksan natsipuolueen julkaisema juliste, jossa kerrotaan että kehitysvammainen tulisi maksamaan elämänsä aikana kansantaloudelle 60 000 valtakunnanmarkkaa. ”Ne ovat sinunkin rahojasi!”

Uskoakseni lukija ymmärtää millaista kuvaa yritän tällä miniesseellä piirtää. Mainittakoon vielä, että tästä näkökulmasta eugeniikka ei ole pelkästään sitä millaisia lapsia yhteiskuntaan halutaan synnyttää, tai miten yhteiskuntaan osallistuvista ihmisistä pidetään huolta, vaan myös millaisia ihmisiä haluamme siiihen ottavan osaa. Tämä tarkoittaa paitsi vääränlaisten sulkemista ulos vaikkapa maahanmuuttokriteereillä esimerkiksi koulutuksen, uskonnon tai varallisuuden mukaan (nämähän ovat tunnetusti periytyviä ominaisuuksia), tai jo täällä olevien vääränlaisten rajaamista palveluiden ja oikeuksien ulkopuolelle (esimerkiksi määrittämällä alustatalouteen osallistuvat yrittäjiksi, vaikeuttamalla maassaololuvan ylläpitoa, tai kansalaisuuden saantia). Tähän luokkaan kuului myös Suomen valkoisten harjoittama kansalaisoikeuksien poisrajaus punaisilta (tai sellaisiksi epäillyiltä), kun kaikkea työvoimaa ei voinut suoraan ampua.

Sitten on lopuksi vielä ihmisten suora murhaaminen. Tästä ei liene syytä sanoa muuta kuin että Hitler tappoi paitsi juutalaisia, niin kommunisteja, transihmisiä, homoja, ja yleensäkin vääriin kansanryhmiin kuuluvia. Lukija muistanee, että sterilointeja ja vähemmistöjen murhia perusteltiin alkuvaiheessa nimenomaan kansantaloudellisilla syillä.

Näin nähtynä eugeniikan aseman yhteiskunnassa voi rajata kolmeen eri vaiheeseen tavalla, jotka voi jotenkin asetella myös lehdistömme suosimalle neliakselille:

  • yhteiskunnan ja sen palveluiden parantaminen kaikille
  • yhteiskunnan ja sen palveluiden rajaaminen eturyhmille (esim. kunnallinen terveydenhuolto, rajattu ja laajennettu työterveyshuolto; oikeus perustuslaissa mainittuun perusturvaan)
  • yhteiskunnan eturyhmiä palvelemattomien rajaus yhteiskunnan ulkopuolelle (maahantulon rajaus eturyhmiä palveleviin (”yhteiskunnalliset syyt”), ”väärien” ihmisten rajaus ”hyvien alueiden” ulkopuolelle3, kansalaisoikeuksien menetys, maastapoistamiset ja sen uhka)

Lopuksi väännän vielä tämän rautalangasta: kun puhutaan ettei Suomella ole varaa hyvinvointivaltioon, niin tarkoitetaan että perusoikeudet halutaan muuttaa etuoikeuksiksi. Tämä tarkoittaa tietenkin, että ihmiset jotka eivät käyttäydy ilman perusoikeuksia sopivan nöyrästi, pitää jotenkin saada yhteiskunnasta (julkisesta elämästä, tai kokonaan valtakunnasta) pois. Tämä on fasismia. Samalla oikeuksien muokkaus privileegioiksi on myös sisäryhmän hallintakeino omiaan kohtaan: erilaisia etuoikeuksia omaavat, mutta väärin käyttäytyvät voidaan aina myöhemmin rajata helposti osaksi ulkoryhmää. Wilhuff Tarkinia vapaasti lainaten: pelko pitää kansan aisoissa. Eli poissa yleisöosastokirjoituksista, mielenosoituksista, sosiaalisesta mediasta. Poissa sanomasta, että asiat voisivat olla muutenkin.

  1. Maitopropagandatoimiston töistä löytyy Helsingin yliopiston blogista mielenkiintoinen teksti kuvituskuvin muutaman vuoden takaa. Linkki. ↩︎
  2. Wikipedian mukaan Galton osasi viisivuotiaana muinaiskreikkaa, kehitti luonnontieteitä ja tilastotiedettä, sekä keksi matemaattisen korrelaation. Hän ei myöskään ollut kotona viihtyvää sorttia, vaan teki myös tutkimusmatkoja. Ennenkuin lukija innostuu tästä merkkihenkilöstä liikaa, todettakoon että hän näki afrikkalaiset ali-ihmisinä jotka tulisi korvata kiinalaisilla laajan kolonisaatioprojektin turvin. ↩︎
  3. Esimerkiksi Kokoomuksen vuosia jatkunut halu poistaa kaupungin asunnot keskusta-alueilta; perussuomalaisten suoraan sanottu halu siirtää vähäosaiset ”huonoihin” kaupunginosiin samalla kun kritisoivat sitä kuinka tämä kehitys luo ”no-go -zoneja”, jotka voidaan estää vain poistamalla ihmisiä maasta.. ↩︎

Julkaistu

Mainonnan hinta yhteiskunnalle

Huomasin ulkoillessani että Clear Channel on aloittanut jälleen ”ulkomainonta tukee yhteiskuntaa” -kampanjansa (jonka oletan jotenkin korreloivan myymättömien mainospaikkojen kanssa):

Valokuva Ulkomainonta tukee yhteiskuntaa -kampanjasta syksyllä 2024. Uusi kampanja on tismalleen sama, mikä vahvistaa epäilystä että tätä käytetään paikkaamaan vähäistä mainostajien kiinnostusta.

Ajattelin sanoa tästä muutaman sanan, lähinnä vastaväitteenä. Minulla on tästä aiheesta useampikin pidempi teksti luonnoksissa keskeneräisinä, mutta kuten sanotaan: täydellisyys on valmiin pahin vihollinen. Tässä mielessä puran tähän muutaman keskeisen asian jotka typistyy siihen että Clear Channelin kampanja on propagandaa sanan yleisimmissä merkityksessä.

Mainonta tyydyttyneillä markkinoilla perustuu aina uusien tarpeiden luomiseen, yleensä suhteessa muihin ihmisiin.1 Tarpeiden tuottaminen taas siinä mielessä ikävää, että laumaeläimenä ihminen on hyvin tietoinen ympärillä olevien ihmisten toiminnasta. Kun mainonta esittelee uusia tarpeita, se mekanismi jolla mainonta pelaa on ahdistus ulkopuolelle jäämisestä, eli kuolemanpelko.

Toisekseen mainonta perustuu näkyvyyteen. Tai tarkemmin: näkyvyyden viemiseen joltakin muulta. Esimerkkejä joita itselleni tulee mieleen ilman suurempaa mietintä on vaikkapa kauppakeskus jonka karttaa on vaikea löytää, tai bensa-asema jonka mainospylväässä hinnat vuorottelevat mainoslauseiden kanssa.2 Toisaalta jälkikäteen kaupunkikuvaan liitetyt mainokset peittävät konkreettisesti arkkitehtuuria sellaisena kuin se on suunniteltu, ja voivat myös vaikeuttaa tai jopa vaarantaa alueella liikkumista (valomainokset pimeällä kaupunkikuvassa ja teiden varsilla), tai jopa asumista ja luonnon kiertokulkua (valosaaste lyhentää ympäristössä asuvien elinikää). Tämä onkin ymmärrettävää: yksinäinen mainos kiinnittää huomiota vaikka olisikin vaatimaton: kaksi mainosta kilpailee huomiosta ja vaatii enemmän suunnittelua. Täysin vapaassa mainostilassa mainokset kilpailevat huomiosta paitsi toistensa kanssa, niin kaiken muun kanssa mitä tilasta löytyy. Muutoksen nopeutta havainnollistavat seuraavat Kompassiaukiota esittävät kuvat, joiden välillä on yhteensä vain noin 20 vuotta:

Helsingin Kompassiaukio 1990-luvun lopussa.
Helsingin Kompassiaukio 2015. Kuvassa ei näy toista mainoslakanaa joka estää vastapuolella olevasta portaikosta näkyvyyden aikataululle. Kulkija ei siis tiedä tulisiko hänen kiirehtiä.
Helsingin Kompassiaukio 2020. Uusi metrolinja on johtanut uuteen tauluun, mutta samalla näkyvä kello on korvattu valtavalla mainostaululla.

Verkkosivulla taas mainonta on vieläkin ahdistavampaa: paitsi että mainokset moninkertaistavat sivustojen koot ja tekevät niistä raskaita käyttää (pakottaen lukijan ostamaan kalliimman verkkoyhteyden ja yhä uusia päätelaitteita)3, niin mainosten perustehtävään kuuluva huomionhaku on käänteisesti harhauttamista siitä sisällöstä, jonka vuoksi sivustolle on saavuttu. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa ”perinteisellä” sivustolla itsestään käynnistyviä, ääntä pitäviä mainosvideoita, mainoksia jotka halkaisevat uutisartikkelin kahtia koko sivun pituudelta, tai artikkelin sivuun pultattua liikkuvaa kuvaa joka aiheuttaa tietylle väestöryhmälle epilepsiakohtauksia.

Tämä myös tarkoittaa että mainonnan ehtojen mukaan rakennettu sivusto on erilainen kuin tiedonjakamista varten tehty. Monella tavalla Instagrammin tai TikTokin tuomiorullaus on mitä parhaiten mainontaan sopiva media, voihan mainoksia liittää väliin saumattomasti ilman että käyttäjä kokee käyttökokemuksena keskeytyvän, kuten käy esimerkiksi television mainoskatkojen aikana, tai verkkosivun laittaen koko sivun mainoksen, joka pitää erikseen sukea ennen sisältöön pääsemistä.

Koska tarkoitus on pitää tämä teksti lyhyenä (ja yhdellä istumalla kirjoitettuna) päätän tämän vielä pohdinnalla että onko tämä käytettävyyden heikentäminen, ympäristön pilaus, ja yleinen ahdistuksen kasvatus järkevää edes lyhyellä aikavälillä: ei. Ensinnäkin mainonnassa liikkuva raha on yllättävän vähän verrattuna siihen vahinkoon mitä ne tuottavat: mitä enemmän mainosta voi kohdistaa, sitä enemmän sillä on arvoa (ja näin Facebookin mainokset ovat kalliimmasta päästä, mistä huolimatta yhden mainoksen näyttökerta maksaa 12€/1000 näyttökertaa, eli 1,2 senttiä näyttö). Samalla matala hinta kertoo siitä kuinka paljon mainonnalla nähdään arvoa myynnin lisääjänä: ei sekään summa ole kummoinen. Tuhat mainosta vaikkapa Coca-Colan juomisesta tarkoittaisi, että Sinebrychoff on saanut myytyä neljä pulloa kolaa (yksikköhinta 3€/kpl riippumatta pullon koosta) näyttämällä mainoksen tuhannelle ihmiselle. Jos tuotteen arvo on korkeampi, näyttökertoja per myynti on enemmän.

Matala hinta suurelle näkyvyydelle.

  1. Tyydyttämättömillä markkinointi on pitkälti ”täältä sitä nyt saisi” -tyylisiä ilmoituksia. Esimerkiksi ”pitsa ja kola, yhteensä 7€”. Tyydyttyneillä markkinoilla myydään mielikuvia, vertaa vaikkapa Pepsin ja Coca-Colan mainokset, joissa myydään elämäntyyliä, ei niinkään sokerijuomaa. ↩︎
  2. Kohtasin tämän idiotismin Kolmikulman ABC:llä. Kahdella ohiajolla en saanut pelkääjänpaikalta selvää E95:n hinnasta. ↩︎
  3. Aiheen ohi mainittakoon että noin vuonna 2005 Facebookin sivulaidassa oli popcorn-konetta mainostava, flashilla toteutettu banneri, jossa popcorn lenteli laitteesta animoituna kohti katsojaa. Tallensin sen kovalevylle ja vielä viisi vuotta myöhemmin katsoessani sitä silloin-upouudella koneella muuten tyhjässä selainikkunassa, tietokoneen prosessori ei pysynyt mainoksen vaatimusten perässä. ↩︎

iltalehti.fi

Julkaistu

Naisen euro: yksinkertaisimmat perustelut luvun puolesta

Europarlamentti jakoi yhteisöllisissä medioissa seuraavan kuvan sukupuolien välisestä palkkaepätasa-arvosta valtioliiton maissa. Luvut ovat vuodelta 2023, mikä kuvan mukaan on viimeisin vuosi kun luvut ovat saatavilla. Tämä lienee totta: raaka-datan keräys on aikaavievää työtä, ja 16 kuukauden työstöaika (vuoden 2024 tammikuusta) ei ole yllättävä.

Lukijaa kiinnnostanee Suomen sijainti lähellä pahnan pohjimmaista (832‰), reilusti alle keskiarvon (880‰).

Joka kerta kun keskustelu ”naisen eurosta” käydään, yleinen kritiikki on huomauttaa että tässä mitataan kaikkien maassa olevien naisten palkkoja kaikkien maassa olevien miesten palkkoihin (mutta huom: työmarkkinoiden ulkopuolisia ei lasketa). Maissa joissa on työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet (kuten Suomessa), luku siis mittaa eri töiden palkkoja keskenään. Usein tässä yhteydessä mainitaan että jos naiset olisivat kiinnostuneet rahasta, he työskentelisivät ”toimitusjohtajina eivätkä siivoojina” (kuten eräs mastodonissa asiasta huomauttanut kirjoittaja misogynistisesti sanoi).1

Väite on sen verran yleinen, että siitä kannattanee kirjoittaa jo muutamastakin syystä.

Perushuomioitavat asiat ovat seuraavat. Koska yksityiskohtien läpikäynti on hidasta, niin pistän nämä pudotusvalikon alle:

Sukupuolien erot koulutuksessa merkkinä palkkaeroista

Yleisesti voidaan ajatella että palkka mittaa paitsi työn vaativuutta, niin työntekijän kykyä työskennellä itsenäisesti tilanteissa joissa työnkuvan mediaanitapauksesta poikkeavia asioita tapahtuu. Esimerkiksi (ja nämä ovat nyt räikeitä yksinkertaistuksia) kirjastonhoitajan työstä valtaosa on kirjojen lajittelua takaisin hyllyihin, poliisin työstä valtaosa on istuskelua, toimistotyöntekijän työstä taas kokouksiin osallistumista. Nämä ovat kaikki tehtäviä joihin pystyisi koulutettu apinakin.

Palkka ei siis määräydy työn mediaanitilanteen mukaan, vaan kuinka hyvin työntekijä pärjää poikkeustapauksissa: kirjastonhoitajan pitää osata etsiä tietoa lukuisista tietojärjestelmistä, poliisin kyetä purkamaan räjähdysalttis tilanne, toimistotyöntekijän pitää osoittaa luovuutta byrokratian sisällä. Tämä(kin) seuraa niin sanottua 80/20 -sääntöä, eli että 80% palkasta tulee 20% työstä, ja päinvastoin. (Ja tämän vuoksi kaikista kolmesta listaamastani työstä on olemassa ”alennuslaariversio” jossa työnkuva näyttää ulkopuolelta samalta, mutta ”venymisaste” on eri: esim.: kirjastoavustaja, vartija, assistentti.)

Kehittyneimmissä maissa kyvykkyyttä poikkeustapauksiin mitataan eri tavoin, Suomessa yleisesti koulutuksen pituuden mukaan2. Ajatus on että jos ihminen on selvinnyt vaikkapa ylemmästä korkeakoulututkinnosta, on hän osoittanut pitkäjänteisyyttä, kykyä omaksua tietoa, ja taitoa soveltaa sitä käytännössä. Monet yliopistotutkinnot eivät kouluta professioon (eli antavat lakisääteisesti tunnustetun pätevyyden johonkin tiettyyn tehtävään), vaan ovat ns. generalisti-aloja ja osoittavat yleisesti osaamista vaikeissa tilanteissa (sekä tietenkin mielen sivistystä, minkä merkitystä ei niin paljoa enää tuoda esille).3

Yksinkertaisesti voidaan siis sanoa että jos henkilö on valmistunut lipastolta maikkana, on hän pätevä kaikkiin tehtäviin joihin haetaan maisteria, ellei laki toisin sano. Eli: kaikki tehtävät joihin halutaan maisteri, tulisi olla palkkakehityksen kannalta (lähes) identtisiä, koska maisterien pitäisi olla kykeneviä hyppimään alalta toiselle ilman viivettä.

Toisaalta taas korkeakoulututkinnot jotka valmistavat professioon (yliopistoissa mm. kirjastonhoitajat, proviisorit ja sosiaalityöntekijät; ammattikorkeissa mm. sairaanhoitajat ja poliisit) pitäisi olla vähintään yhtä hyvin palkattuja kuin vastaavan koulutustason generalistiammatit, koska ne osoittavat vähintään yhtä hyvää kykyä pitkäjänteisyyteen (yms.) kuin generalistienkin kohdalla. Eli koska virkamieheltä vaaditaan vähintään alempi korkeakoulututkinto, on sairaanhoitajan palkan oltava kaiken muun ollessa yhdentekevää vähintään yhtä paljon kuin virkamiehen palkka, koska sairaanhoitaja voi aina siirtyä tekemään niitä töitä. Asiaa käsittelee kansantaloustieteessä mm. Baumol-ilmiö. Näin ollen palkka ei verrannu työn tuottavuuteen, vaan työvoiman saatavuuteen.

Tällä alustuksella, mitä Opetusministeriön ylläpitämä Vipunen -blogin taulukot kertovat suomalaisesta koulutuksesta, ja mitä tästä voi päätellä palkoista suhteessa sukupuoleen?

Jos siis palkat korreloisivat ainoastaan koulutuksen kanssa, tulisi naisten euron olla runsaasti, sanotaan että ainakin kahdeksannen, korkeampi kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ole.

Työn palkka merkkinä arvosta, ja tuottavuuden erottaminen palkasta


Usein kerrottu vitsi on, että työstä maksettava palkka on sitä korkeampi mitä vaikeampi sen arvoa on mitata. Siivojalle tai marjanpomijalle maksetaan esimerkiksi minimipalkka vain mikäli hän onnistuu saavuttamaan lähes epäinhimillisen korkean tehokkuusluvun.4 Sen sijaan johtajalle voidaan maksaa useita miljoonia euroja riippumatta yrityksen menestymisestä, koska työn arvoa ei voida mitenkään erottaa sellaisista asioista kuten markkinoiden tilanne (nousu- vai laskukausi); yrityksen tutkimus- ja kehitysyksikön yli kymmenen vuotta sitten alulle panemat innovaatiot, työntekijöiden tyytyväisyys, jne. Keskipalkkaiset työt jäävät mitattavuudessa tähän väliin.

Suomesta puhuttaessa palkkakärkeen asetetaan yleensä kaksi eri ammattia: lääkärit ja ahtaajat. Lääkärien palkat ovat nousseet tähtitieteellisiksi kiitos alalla olevien tyhjien työpaikkojen: työnantajat joutuvat huutokauppoihin palkoista saadakseen työtehtävät täytettyä.5 Toisaalta ahtaajien palkkojen takana on näiden asema koko vienti- ja tuontiteollisuuden pullonkaulassa: jos heille ei makseta heidän haluamaansa palkkaa, ei heidän työpistettään lakon aikana saapuvilla tavaroilla (mikä on jotakuinkin kaikki mitä Suomessa valmistetaan vientiin, tai mitä ulkomailta ollaan tuomassa Suomeen) ole myöskään käytännön arvoa.

Tässä kohtaa on mielekästä todeta että ennen ns. tammikuun kihlausta jossa työnantajat suostuivat samaan neuvottelupöytään ay-liikkeen kanssa, oli yleistä että lakkoja murrettiin Vientirauha Oy:n kautta väkivalloin mikäli työntekijät eivät suostuneet säästäväiset elinkustannukset kattaviin palkkoihin.6 Toisin sanoen ahtaajien palkat nyt tai ennen eivät missään kohtaa vastanneet työn ”todellista” arvoa, jos sellaista voi tässä kohtaa edes laskea. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon tuotteen myynnin ja valmistamiskustannusten välisestä erotuksesta tulisi mennä kuljetukseen, ja kuinka suuri osa kuljetuskustannuksista puolestaan ahtaajille (ja edelleen: kuinka paljon osinkoina yritysten omistajille). Tälle kysymykselle ei ole minkäänlaista ”luonnollista arvoa” vastauksena.

Samalla tavalla siivoojien kohdalla kyse ei ole niinkään heidän työnsä luonnollisesta arvosta, vaan siitä ettei alalla ole pulaa työntekijöistä, tai mahdollisuutta järjestäytymiseen. (Käytännössähän mikäli siivojia ei olisi, heidän työnsä tehtäisiin tilojen muiden työntekijöiden toimesta muiden töiden ohessa. Näin siivojan työn arvo on seuraavaksi matalimman työntekijän palkan arvo, ja näiden arvo taas seuraavaksi matalimman, aina toimitusjohtajan palkkaan asti.7)

Siitäkin huolimatta että Suezin kanavaan jumittunut Ever Given tuotti pelkästään kanavaa hoitavalle yritykselle neljännesmiljardin dollarin tappiot vuonna 2021, ei laivaa irti kaivannut saanut ilman mediahuomiota edes normaalia ylityökorvausta.

Aiemmin ”arvokkaimpien ammattien” listalla oli myös paperimiehet samasta syystä kuin ahtaajat. Rakennemuutoksen myötä palkkaa tukeva pullonkaulaasema on kadonnut, ja heidän kohdallaan on osin palattu Vientirauhan aikoihin: tässä viitekehyksessä UPM:n lakot 2022 (jossa paperialan työt haluttiin jakaa viiden eri sopimuksen kesken, jolloin siivoojille yms. voitaisiin maksaa vähemmän) näyttävät järkeenkäyviltä. Samaa on Suomessa tehty viime aikoina enemmänkin: yrityksiä joissa on ollut vain yksi palkkasopimus, on työntekijöitä tavalla tai toisella yritetty saada useamman sopimuksen piiriin.8

Julkinen sektori naisten työnantajana

Yksi merkittävimpänä syynä naisten huonoon tilanteen on naisten suurin työnantaja: julkinen sektori (valtio, hyvinvointialueet, kunnat). Koska pohjoismaiseen malliin kuuluu että pakolliset palvelut ovat valtion järjestämiä (erotuksena siitä että julkinen sektori ostaa ne kolmannelta sektorilta [eli yhdistyksiltä/säätiöiltä] tai yrityksiltä). Koska julkisten tuottamat palvelut ovat lähes linjastaan palkkaintensiivisiä (ts. näitä ei juuri voi automatisoida), on ”yhteiskunnan etu” että palkkakustannukset pidetään kurissa. Käytännössä tämä tarkoittaa että matalat palkkakustannukset johtavat mataliin veroprosentteihin, jotka puolestaan hyödyntävät työntekijöitä jotka ovat töissä yksityisellä tai kolmannella sektorilla. Jotka siis ovat miehiä.

Tilannetta vaikeuttaa, että julkinen sektori voi käyttää lainsäädäntövaltaa estääkseen alan työntekijöitä menemättä lakkoon perustellen sitä välttämättömäksi yhteiskunnalle. Yleinen vitsi on, että välttämättömään työhön lakkojen aikana määrätään enemmän työntekijöitä, kuin samaa työtä tehdään lakkojen ulkopuolella. Näin lakkoilu on vaatinut työntekijöitä irtisanoutumaan, tai jopa irtisanomaan oikeutensa suorittaa ammattia. Toista työnantajaakaan ei voi hakea, koska esimerkiksi sairaanhoitajat ja opettajat voivat lähes ainoastaan työllistyä julkiselle (ota tai jätä).9 Toisaalta julkisella sektorilla on paljon toimintatapoja jotka laki suoranaisesti kieltää (mm. ketjutetut työsuhteet; kunta-alan työpaikkojen palkkojen sopiminen työnantajien toimesta), joita jostain syystä ei juuri käytännössä noudateta.

”Kulttuuriset erityispiirteet” näkyvät myös esimerkiksi silloin kun Orpo on viime kuukausina puhunut ”vientivetoisesta” mallista jossa vientisektori saisi tulevaisuudessa korkeammat palkankorotukset kuin muut sektorit.

Työmarkkinoiden yhteiskuntaa hitaampi muuttuminen

Merkittävin yksittäinen syy naisten heikkoon suoriutumiseen ei ole huonommin palkattu työ (sitäkin on), tai että naisten on vaikeampi saada hedelmällisessä iässä palkankorotuksia (mikä myöskin on totta), vaan palkaton työ. Lyhyesti sanottuna suomalainen(kin) yhteiskunta on sellainen jossa paitsi palkkatyöt ovat sukupuolittuneet, niin niin ovat myös palkattomat työt. Valtaosa näistä palkattomista töistä (kaupoissa käynti, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, siivous) jää yhä enimmissä määrin naisten tehtäväksi. Kun ihminen kykenee tekemään vain rajatun määrän tunteja töitä vuorokaudessa, niin palkattoman työn jääminen naisten harteille tarkoittaa, etteivät he ole yhtä paljoa palkkatyömarkkinoiden käytettävissä. Tämä siis tarkoittaa että miehet (puolisot) odottavat että naiset tekevät nämä työt; naiset hyväksyvät että heidän tulee tehdä nämä työt, ja työnantaja olettaa että nainen (oli hänellä lapsia tai ei) on vähemmän valmis sitoutumaan työpaikkaan (esimerkiksi tekemällä ylitöitä, koska on kiire hakemaan lapset ja tekemään ruokaa) kuin mies (oli tällä lapsia tai ei). Asiat ovat toki menossa parempaan päin: isät ovat yhä enemmän läsnä lastensa elämässä, mutta luvut eivät ole kummoisia. (Toisaalta koska miehet saavat helpommin palkankorotuksia ja ylennyksiä alle nelikymppisenä, saattaa olla myös taloudellisesti järkevää jättää nainen kotiin.) Tässä on siis noidankehä!

Katsotaan vaikka tätä graafia. Vanhempainmäärärahat jakaantuivat vuoden 2023 alussa tapahtuneen lakimuutoksen jälkeen niin, että molemmat vanhemmat saivat 160 päivää vanhempainvapaata. Siitä sai luovuttaa toisen vanhemman käytettäväksi 97. Eli toisinsanoen, jos vanhempainvapaat jakautuisivat täysin tasaisesti, miehet olisivat käyttäneet näistä 50%. Jos miehet olisivat lapanneet kaikki siirrettävät päivät puolisolleen (eli käyttäneet itse 160 – 97 = 63), heidän tuloksensa olisi 19, 7% [63/(160*2)] (ja käänteisesti jos naiset olisivat vastaanottaneet kaiken ajan mieheltään, niin heidän lukunsa olisi tietenkin 80,3%). Tulos: kaksi vuotta sitten yhdessäkään maakunnassa miehet eivät saavuttaneet edes minimiä, vaan jättivät tukia pöydälle päästäkseen töihin.

Lähdelinkki: Kela.

Muitakin työmarkkinoihin vaikuttavia asioita voi listata, esimerkiksi millä mekanismilla työnantajaille korvataan työntekijän siirtyminen äitiys- tai vanhempainvapaalle (olisi suhteellisen helppoa rakentaa työnantajille pakollinen vakuutus joka korvaa enemmän kuin täysimääräisesti uuden työntekijän koulutuksen), mutta nämä jätetään myöhempään tekstiin.

Nyt kun perusmuuttujat on käsitelty, siirrytään tuloksiin.

Yleistäen voidaan sanoa että ongelmat johtuvat siitä että nyt työmarkkinoilla käytössä olevat sukupuoliroolit ovat vääristyneitä peilejä säätyläistön arjesta: tällöin mies kävi talon ulkopuolella töissä (mutta yleensä talouden omistamassa paikassa), kun vaimo jäi kotiin valvomaan palvelijakuntaa ja kirjanpitoa, osallistuen vapaa-aikanaan yhteisötoimintaan.10 Tässä mielessä työt olivat keskenään hyvin samanlaisia, ja miehen ollessa estynyt vaimo saattoi ottaa myös ”ulkopuoliset” työt hoitaakseen joko väliaikaisesti tai pysyvästi (olivathan ”ulkopuoliset” työt kuitenkin viime kädessä kotitalouden omistusten huolenpitoa). Aikoen myötä tämä kategoriajako ”kotitöihin” ja ”ulkotöihin” on päässämme pysynyt samana, vaikka kategorioiden sisältö on muuttunut kovasti: keskipalkkainenkaan työ ei yleensä enää liity nimenkirjoitusoikeuteen, ja toisaalta kotitalouskaan ei ole enää niin mutkikasta esihenkilötyötä kuin silloin.11

Säädyttömät ovat toki aina käyneet töissä sukupuolesta riippumatta, kuten jo Suomi-filmejä katselemallakin voidaan havaita.

Tässä kohtaa yleensä sanotaan että poikkeuksiakin aina tapahtuu. Muistelen erään menestyjän maininneen saaneensa johtoasemaan kuuluvan työpaikan viimeisillään raskaana, kun oli luvannut työhaastattelussa etukenossa lapsenhoidon ensimmäisestä päivästä eteenpäin kuuluvan kokonaan miehelle. Toki näitä tapahtuu. Lukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää etteivät tällaiset tilanteet ole skaalautuvia: kuvatussa tilanteessa haastateltu nainen lupasi aviopuolisonsa toimivan ”vaimona”. Itse perusongelma, jossa toinen vanhempi pistää työuransa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, ja sitten vielä kymmenen vuotta vajaateholle, on kansantaloudellisestikin ongelmallista.

Ratkaisumalleja on useita: jos työviikon oletustunteja vähennettäisiin edelleen edes jotenkin siinä mallissa kuin sata vuotta sitten suunniteltiin, voisi toinen vanhempi olla jatkuvasti kotona ilman että tämän tarvitsisi olla pois työstä. Toiseksi-parhaana ratkaisuna lastenhoidon antamista vain yhdelle puolisolle voidaan rajoittaa, ja vanhempainpäivärahan pituutta voidaan pidentää (jotta ei synny tilannetta jossa vuoden vanhaa lasta ei haluta jättää yksin vaikka vanhempainraha on käytetty loppuun), ja sen käytön käyttämättä jättämistä voidaan vaikeuttaa.

Nämä eivät ole ainoita vaihtoehtoja, tai välttämättä edes parhaita. Tarkoitus on vain osoittaa, että vaihtoehtoja olemassaoleville käytänteille on olemassa, jos ”naisten euroon” halutaan tosiallisesti puuttua muuten kuin toteamalla että mitäs valitsitte väärän ammatin, lupasitte jäädä pääasialliseksi vanhemmaksi, tai synnyitte naispuolisoksi.12

Mikä tuntuu olevan yleinen diskurssi tämänkin aiheen tiimoilla sen 15 vuotta kun aihetta olen seurannut.

_ _ _

  1. Valitsin tämän nyt kysymyksenasetteluksi tiedostaen sen olevan yksinkertaistuksena jopa olkiukko; en väitä että jokainen promillelukua epäilevä on misogynisti. Tämä ei ole aihe josta Suomessa paljoa puhutaan numeron ilmoittamista syvemmin, ja siksi ”esson kahvila”-keskustelussa (joihin vaikka mastodon tai reddit kuuluvat), edes yleisimmille vastaväitteille ei löydy perusteluja. Tässä mielessä olen nyt valinnut keskustelun ”vastaväittäjäksi” yksinkertaistuksen. Paremmat vastaväitteet (niitäkin on) jätetään mahdolliseen myöhempään viestiin. ↩︎
  2. Muitakin tapoja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihannoidaan tilannetta jossa työura alkaa jostain helposta kesätyöstä, josta sitten edetään monimutkaisempiin tehtäviin sitä mukaan kuin työntekijä osoittaa pätevyyttä. Saksassa taas on tyypillistä että työntekijä kouluttautuu työnantajan järjestämillä kursseilla yhä monimutkaisempiin töihin. ↩︎
  3. Historiaallisesti Suomessa teknillisten ja kaupallisten korkeakoulujen olemassaolo johtui ns. perinteisten korkeakoulujen halusta kouluttaa ainoastaan ns. akateemisiin tutkintoihin: tiukkaa yhteen ammattiin kouluttautumista pidettiin rahvaanomaisena. Luokkayhteiskunnan perua. (Yliopistoa voi kutsua monen korkeakoulun yhteenliittymäksi: esimerkiksi Tampereen yliopisto aloitti yhteiskuntatieteellisenä korkeakouluna ja Jyväskylä kasvatustieteellisenä; Helsingin yliopisto aloitti muodollisesti uskontotieteellisenä: sääty-yhteiskunnassa se tarkoitti virkamiesten loppukoulutusta, ja piilaaksomaista ”dropout”-putkea porvareille ja aatelisille. ). Ammattikorkeakoulujen yleistyessä teknilliset ja kaupalliset korkeakoulut alkoivat kutsua itseään yliopistoiksi merkkinä siitä että heillä kykeni kouluttautumaan tohtoriksi asti. ↩︎
  4. ”Kouluttamaton työ” on monella tavalla fiktio. Siitä puhuttaessa tarkoitetaan, että työhön vaadittua osaamista ei tunnisteta tai arvosteta. Kun Ukrainan sodan vuoksi Suomeen ei tullut enää marjanpoimijoita, työhön ryhtyneet suomalaiset eivät kyenneet lähellekään sellaisia tehokkuuslukuja, jossa näille maksettava summa oli mitenkään mielekäs. ↩︎
  5. Toisin sanoen alalla työttömyys on alle kitkatyöttömyyden. Suomen virallinen kanta on 1990-luvun alusta asti ollut varmistaa, ettei minkään alan työttömyys laskisi tästä johtuen liian alas. Lääkärien kohdalla ollaan – enemmän tai vähemmän tarkoituksella – epäonnistuttu. ↩︎
  6. Vientirauhasta puhuminen on tärkeää senkin vuoksi, että sen toiminta oli Suomen politiikkaa läpäisevä punainen lanka sisällissodasta aina talvisotaan: ”Mäntsälän kapinan” taustalla oli pelko ettei Vientirauha (jossa Vihtori Kosola oli aktiivinen) ei ollut riittävä estämään ay-liikkeen vaikutusvallan kasvua Suomessa. ↩︎
  7. Ajatusleikkiä jatkaakseni: mikäli kaikki yrityksen työntekijät jotka eivät olisi toimitusjohtajia menisivät lakkoon, ja tämä koskisi myös mahdollisesti palkattavia uusia ja/tai väliaikaisia työntekijöitä, tuloksena tuli tärkeäksi palkata niin monta uutta toimitusjohtajaa kuin nyt onkin tarpeen. Samalla palkkiota tulee siten ettei se ylitä yrityksen omistajilleen maksamaa osinkoa, joka puolestaan on viime kädessä se summa rahaa jonka yritys on onnistunut säästämään palkoista, mutta jolle se ei ole keksinyt yrityksen liiketulosta parantavia käyttötapoja. ↩︎
  8. Yllä kuvatun ohella toinen yleinen tekniikka on jonkun yksikön ulkoistaminen, jolloin ulkoistetun yksikön palkkasopimus voidaan vaihtaa. ↩︎
  9. Sama tilanne on myös silloin kun kaupunki kilpailuttaa julkista liikennettä järjestäviä yrityksiä. Hyvä veroprosentille, huono työntekijöille. Yritysten omistajat saavat kuitenkin aina omansa, tai muuten yritys menee konkurssiin kesken sopimuskauden. ↩︎
  10. Esimerkiksi Punaisen Ristin toimintaan, josta merkittävä osa myöhemmin kansallistettiin kun valtiolta alkoi löytyä rahaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sairaaloiden symboli on sama kuin Punaisella Ristillä. ↩︎
  11. Kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin ihannoimaan ”ydinperhettä” jossa nainen istuu työpäivän kotona puhumatta kenenkään kanssa, ainoastaan valmistautuen miehensä kotiintuloon, mielenterveysongelmat alkoivat kasvaa, ja sen myötä mielenterveyslääkkeiden käyttö: reseptillä ja itselääkintänä. ↩︎
  12. Lisäksi naisia ei yksinkertaisesti arvosteta. Helsingin Sanomat sitoutui 2010-luvun lopussa lisäämään asiantuntijoina haastateltuja naisia, kun luku oli lehdessä tähän asti ollut noin 20%. Kun yritystä oli tapahtunut pari vuotta, todettiin että tilanne on vaikea koska poliittinen johto on miesvaltainen. Luku ei kuitenkaan noussut Marinin ”viisikonkaan” aikana, jolloin Helsingin Sanomat perääntyi kokeilusta. ↩︎