Kategoria: Politiikka

Julkaistu

Kari Suomalaisen matka huipulta pohjalle

Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.

Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.

Klikkaa kuva suuremmaksi..

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.

Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.

Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.

Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.

Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä.  Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

MUUTA:

Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.

Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.

Julkaistu

Taloudellisen eriarvoisuuden vastustaminen ei johdu kateudesta

Vuoden 2007 alussa olin opiskelijavaihdossa Britanniassa lukemassa taloustiedettä. Eräällä kurssilla meiltä kysyttiin mielipidettä talouskasvun tuottaman eriarvoisuuden hyväksyttävyydestä. Vastasin tuolloin omalla vuorollani, ettei asia juuri vaivannut. Se oli näkemys joka oli muodostunut uutisia lukemalla ja rajatulla elämänkokemuksella, enkä ollut siihen silloinkaan erityisen tyytyväinen. Jälkikäteen olen palannut vastaukseeni ja miettinyt, mitä kaikkea olisi voinut tai pitänyt huomioida.

Talous ei tänä päivänä ole samalla tavalla kytköksissä ihmisten työvoimaan kuin se oli ennen teollistumista (kiitos lihasvoimasta eriytyneen työntekokapasiteetin). Aiempina aikoina vaatteita tehtiin vähemmän kuin niille oli käyttäjiä ja sama koski ruokaa ja muitakin elämän perusedellytyksiä. Ennen 1900-lukua — tai oikeammin, ennen laajapohjaisia demokratioita — ”rikkaiden rikastuminen” tarkoitti joillain olevan liikaa ruokaa ja joillakin liian vähän. Karl Marx kuuluisasti käytti esimerkkinä halpaa Lontoossa köyhille myytyä, kivimurskaa sisältänyttä leipää. Asiat ovat sittemmin muuttuneet: nykyään kehittyneiksi ajattelemillamme alueilla kukaan (toivottavasti) ei syö kivimurskaa. Päinvastoin ruokaa ja vaatteita on enemmän kuin tarpeeksi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut (alempien luokkien) lihoaminen ja kertakäyttömuodin aiheuttama jäte. Tekeekö tämä taloudelisesta eriarvoisuudesta aiempaa merkityksettömän? Mitä taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa Suomessa?

On helppo ajatella (kuten minä aikanaan ajattelin) ettei sillä ole väliä käyvätkö muut Stockmannilla, jos itsellä on enemmän rahaa käyttää Lidlissä. Ajatus viittaa juurikin ruuan ja vaatteiden ylenpalttisuuteen. Kuitenkaan kaikkea ei ole vieläkään rajatta: mökki- ja uimarantoja on rajallisesti (kaupunkien lähellä), samoin parkkipaikkoja kaupungeissa, asuntoneliöitä keskeisillä paikoilla. Jos eriarvoisuus lisääntyy voimakkaasti, rahankäyttöä ei enää ohjaa ”näkymätön käsi”. Miljardööri saattaa ostaa kokonaisen järven ympäristöineen saadakseen uida rauhassa sinä yhtenä viikonloppuna kun jaksaa käydä mökillä, ostaa useiden satojen neliöiden asunnon keskustasta tyhjänä pidettäväksi kakkosasunnoksi [1] tai päättei ettei rakenna keskustaan täyttä rakennusoikeutta sentimentaalisuussyistä [2] . Jos miljardööri ostaa yhdeksän rantatonttia kymmenestä, niin sen kymmenenkin ostajan täytyy olla miljonääri. Tuloksena maanhinta nousee alempien luokkien asunnoille ja kaupoille paitsi keskustassa, niin myös sen reunamilla, joissa väestötiheys ja yhteydet eivät kuitenkaan salli samalla tavalla erikoiskauppoja tai työpaikkojen keskittymistä. Työ ja asuminen eriytyvät. Ne jotka päättävät jäädä keskustan tienoille asumaan saavat valita yhä pienemmän neliömäärän ja kimppakämpän välillä. Helsingissä (jossa tuloerot ovat maailman mittaluokassa erittäin maltillisia) on jo nyt tilanne, jossa keskustaan on vaikea saada siivoojia palkkojen, työmatkojen pituuden ja vuokrien epäsuhdan vuoksi [3].

Kun alueiden väestöryhmät alkavat eriytymään, niin tämä alkaa näkyä myös alueiden päätöksenteossa. Rikkaat maksavat leijonanosan veroista joko suoraan tai välillisesti, joten heitä kannattaa kuunnella enemmän kuin demokratian ”yksi ääni per ihminen” vaatii. Samalla valtuutetut helpommin alkavat rakentaa kaupunkia juuri rikkaiden ehdoilla keskiluokkaa ja työväenluokkaa enempää huomioimatta. Tästä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa Helsingissä toistuvasti esiintuleva keskustatunneli, siitäkin huolimatta että alueella on autoteiden lisäksi valtion paras julkinen liikenne.

Tämän kaiken keskellä kannattaa kuitenkin huomata, että taloudellinen epätasa-arvo ja sitä mittaava gini eivät ole itseisarvo, vaan indikaattori laajemmasta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta. Vaikka nämä korreloivat vahvasti toistensa kanssa, voivat ne myös eriytyä. Jos (olkaamme hetki epärealistisia!) korkeakoulu, terveydenhoito, asunto ja julkinen liikenne ovat ilmaisia, perustulo tosiasia, kaupunki loistavasti kaavoitettu ja siellä paljon yhteisiä julkisia tiloja (uimarantoja, kirjastoja, nuorisotiloja), niin rahalla ei oikein saa muuta kuin paremman puhelimen. Kun rahan merkitys laskee voimakkaan hyvinvointivaltion myötä, yhteiskunnallinen tasa-arvo nousee vaikka taloudellinen epätasa-arvo pysyisi samana. Vahva hyvinvointivaltio tukeutuu verotukseen, jota tietyissä piireissä pidetään ”rangaistuksena” ja ”kateutena”. Kuitenkin hyvinvointivaltio on kaikkien etu. Epätasa-arvo paitsi rajoittaa alempien luokkien elämänmahdollisuuksia, niin lukitsee rikkaat pois yhteiskunnasta ”kultaisiin häkkeihin”, joista poistuminen kerjäämisen, kidnappaamisen tai yleisen vaaran vuoksi on omalla tavallaan myös halvaannuttavaa.

(Tämä vastaus on edelleen puutteellinen. Se pyrkii sovittamaan yhteen hyvinvointivaltion, egalitarisuuden, taloudellisen epätasa-arvon ja omaisuuden kerryttämisen ristiriidat. Väittelisin aiheesta mieluusti omankin ajattelun vuoksi. Ajatus on voimakkaasti työn alla.)

PS. Vuonna 2007 elettiin Yhdysvalloissa George W. Bushin toisen presidenttikauden loppuaikaa. Talouskasvun nimissä hän oli tehnyt kaksi merkittävää tekoa: ensinnäkin laskenut rikkaiden veroprosenttia siinä toivossa, että tämä nostaisi työllisyyttä ja edelleen kulutusta. Toisena tekona hän palautti verorahoja työväenluokalle ja keskiluokalle kertaluokkaisena shekkinä kulutuksen kasvun toivossa. Myöhempien tutkimusten valossa työväenluokka ja keskiluokka käyttivät shekkinsä elinkustannuksiin, näin täyttäen Bushin toiveen kulutuksen kasvusta. Rikkaat, joilla rahareikiä ei ollut, säästivät rahansa, jolloin valtio köyhtyi mutta talous ei kasvanut. Myöhemmin sama ajatus on ollut myös suomalaisten pientuloisten tukien kasvattamiseen liittyvien ehdotusten takana.

Julkaistu

Valtioliittojen väliaikaisuudesta ja EU:n tulevaisuudesta

Joskus 2000-luvun puolessavälissä kiinnostuin valtioliitoista. En muista mitä kautta, mutta todennäköisemmin se liittyi jotenkin Euroopan unionin määritelmään ”sui generis” (ts. ”uniikki lumihiutale”). Paperilla kun EU tuntui kovasti valtioliitolta. Käytin paljon aikaa lukeakseni kaiken minkä löysin valtioliitoista verkossa, merkittävimmistä modernina aikana olleista valtioliitoista kuten (Pohjois)-Saksan valtioliitto, Neuvostoliitto ennen toista maailmansotaa ja Yhdysvallat ennen toista perustuslakia. Samalla mietin, miten nämä erosivat Euroopan unionista ja miksi valtioliitto on historiallisesti ollut hallintojärjestelmänä harvinainen; lähes kaikki valtioliitot kun tuntuivat kestävän noin 20 vuotta ennen kuin hajoavat joko osatekijöihin tai tiivistyvät liittovaltioiksi. Mietin mistä tämä johtui ja olisiko tämä myös EU:n kohtalo? Ja jos näin, miksi niin ei ollut jo tapahtunut?

Klikkaa suuremmaksi. Saksan valtioliitto. Liiton merkittävimmät valtiot olivat Preussi ja Itävalta, jotka taistelivat keskenään vallasta. Vuonna 1866 Itävalta jäi liitosta pois. Neljä vuotta myöhemmin valtioliitto oli vastarinnan puutteessa muuttunut Preussin johtamaksi Saksan keisarikunnaksi, liittovaltioksi. Lähde: Wikipedia

En löytänyt tuolloin vastausta, mutta ajan myötä ymmärsin 20 vuoden ilmiön olevan yleismaallisempi: ensimmäisen maailmansodan jälkeiset Euroopan uudet demokratiat romahtivat lähes järjestään diktatuureiksi ja sama tapahtui Afrikassa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, juurikin noin 20 vuoden paikkeilla.

Lopulta mieleeni tuli vastauksen ehkä olevan virkamieshallinnossa, ei niinkään poliittisessa yhtenäisyydessä sinänsä. Edes 1700-luvun itsevaltaiset kuningaskunnat eivät toimineet pelkästään hallitsijan ehdoilla. Mikromanageroitavaa oli liikaa. Sen sijaan syntyi virastoja ja ministeriöitä, jotka tulkitsivat aiempia päätöksiä ja laativat niiden perusteella toimintaohjeita hallitsijaa vaivaamatta. Tarpeeksi vahvat byrokraattiset rakenteet tarkoittivat, että valtio pysyi pystyssä ilman hallitsijan päivittäistä läsnäoloa. Samalla edistynyt hallinto pystyi paikkaamaan yksittäisten hallitsijoiden heikkouksia, antaen näille tilaa ottaa toimijuutta siellä, missä olivat parhaimmillaan.

Lähde: HS.fi

Kun virkamieshallinto syntyy yhtenäisvaltiossa tai liittovaltiossa, pyrkii se ottamaan toiminnassaan huomioon hallitsijan (tai hallituksen) yhteishyvän. Näin se pyrkii vähentämään tilanteita, joissa hallitsijan väliintuloa tarvitaan. Valtioliitossa yhteishyvä on kuitenkin jokaisen jäsenvaltion erillinen ja paikallisbyrokratiat saattavat jopa pyrkiä ajamaan etujaan toisiaan vasten. Samalla ne sysäävät selvitettäviä ongelmia korkeammalle tasolle, jäsenvaltioiden hallitsijoiden keskenään selvitettäväksi. Tällöin viimeistään talouden syklit tarkoittavat neuvottelua suhteen pysyvyydestä. Kasvavasta kakusta on helppo jakaa, mutta kutistuvasta kukaan ei halua pienempää. Jos kriisi jatkuu, vaihtoehdot typistyvät valtioliiton hajoamiseen tai tiivistymiseen liitttovaltioksi.

Mikä sitten on Euroopan unionin tilanne? Sen taustalla on perustajavaltioiden kokema trauma jatkuvista sodista yleensä ja toisesta maailmansodasta erityisesti. Saksalle tai Ranskalle kyseessä ei ole pelkästään omasta lyhyen aikavälin edusta, vaan pelko uusista sodista. Tämän edessä ollaan valmiita tekemään suuriakin kompromisseja ja suuriakin muutoksia; tämän vuoksi EU:ssa on kaikissa olomuodoissaan ollut kyse ”yhä läheisemmästä liitosta” ja sille on myös pyritty rakentamaan omaa hallintoa. Tavoitteena on siis alusta asti voinut pitää ryömintää kohti liittovaltiota tavalla, jossa hajoaminen ei ole vaihtoehto. Toisaalta uusille jäsenvaltioille jäsenyys on näyttäytynyt mahdollisuutena luoda yhä kasvavaa hyvinvointia kertaluontoisella itsenäisyyden menetyksellä.

Lähde: HS.fi

Kun itsenäisyyden alue sitten jatkuvasti rapautuu, niin tämä aiheuttaa uusissa jäsenmaissa poliittisen kriisin (”emme me tähän sitoutuneet”), jota yritetään ratkaista jarruttamalla liittovaltiokehitystä yleisellä tasolla, hakemalla poikkeuksia käytännöistä ja lopulta jättäytymällä kokonaan pois joko virallisesti (Brexit) tai epävirallisesti (Puola ja Unkari). Samalla valtioliiton sisällä liittovaltiokehitys nopeutuu, kun jarrukapuloita siirtyy aitioon.

Klikkaa suuremmaksi. Euroopan unionin kehitys vuosina 1947 – 2020. Merkittävät sopimukset on tehty vuosina 1957, 1965, 1975, 1986, 1990, 1992, 1997, 2001, 2007. Lähde: Wikipedia.

Miksi Euroopan unioni on sitten edelleen ”sui generis” eikä liittovaltio, jos EU on valtioliitto ja valtioliittojen elinaika on yleensä noin 20 vuotta? Euroopan yhteisön perustamisasiakirja kun on jo vuodelta 1967 ja Maastrictin sopimus vuodelta 1992. Väittäisin, että kyse on Euroopan unionin laajentumisesta. Aina kun on tapahtunut merkittävä laajentuminen, on vauhti hidastunut ja toisaalta kello nollattu: laajennus kun on tarkoittanut myös EU:n hallinnon uudistuksia, jotka on pitänyt neuvotella jokaisen jo olemassa olevan jäsenmaan kanssa uudestaan, kun valtioliittona EU ei itse voi yksipuolisesti tehdä uudistuksia. Samalla merkittävimmät poliittiset kriisipesäkkeet on saatu purettua. Tätä kirjoittaessa Lissabonin sopimuksesta (2007) on kuitenkin jo 13 vuotta, kun aiemmin suurin väli onnistuneiden neuvotteluiden välillä on ollut 7 vuotta.  Uusia sopimuksia (merkittäviä jäsenehdokkaita, jotka vaatisivat nykyisen sopimuksen avaamista) ei myöskään ole näköpiirissä. Samalla Britannia on eronnut ja Puolan ja Unkarin tulevaisuus osana unionia rapautuvina demokratioina on kyseenalainen.

Minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä antaa minkäänlaisia valistuneita arvauksia, mutta luulen että euron taustalla olevat sopimukset vaativat uuden neuvottelukierroksen yhteisvastuusta ja mieluiten pian. Neuvottelukierros tulee onnistumaan, koska eurosta eroaminen tarkoittaisi eroavalle jäsenelle lähes varmuudella pitkää lamaa, mihin ei oikein kenelläkään löydy poliittista tahtotilaa. Yhteisvastuutettu euro tulee vahvistamaan unionin ydintä niin, että liittovaltio on seuraava pysäkki. Euron ulkopuolella olevista maista osa päättää liittyä euroon ja hyväksyy samalla liittovaltion. Nyt eurossa olevista maista kukaan ei eroa. Euron ulkopuolelle jäävät saattavat liittyä myöhemmin, mutta osa putoaa liitosta kokonaan pois, Brexitin epäonnistumisesta huolimatta. Veikkaan että tässä ryhmässä on Puola ja Unkari.

Lähde: HS.fi

Arvelen että uusi eurosopimus tulee vuosien 2025 – 2030 välissä. Nykyinen eurokriisi on jatkunut jo kohta 10 vuotta ja muuttunut koko ajan vain merkittävämmäksi. Koronavirus ei myöskään helpota asiaa. 2050 meillä on vielä yhtä neuvottelukierrosta myöhemmin jonkinlainen liittovaltio. Tästä kehitys ei enää paljoa syvene ainakaan sataan, ehkei kahteenkaan sataan vuoteen, silläerilaiset kulttuurit tekevät yhden koon vastausten etsimisen vaikeaksi.

Ajatus liittovaltiosta ei ole minulle iloinen asia. Siinä on puolensa, mutta toisaalta hyvinvointivaltion tulevaisuus hankaloituu ja toimintamahdollisuudet rajoittuvat. Olen melkoisen iloinen, ettei minun tarvinnut vuonna 1995 antaa omaa mielipidettäni aiheesta – vaikka valinta oli ehkä lopulta pienempi kuin ennalta näyttää. Suomi oli jo sitoutunut pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Tanskan ollessa jäsen jo vuodesta 1973 lainsäädännön integraatio olisi joka tapauksessa mennyt varsin pitkälle. Vaihtoehto saattoi olla pitkälti valinta osavaltion tai territorion välillä, yhdysvaltalaista kieltä käyttääkseni.

Mutta siitä ehkä joskus toiste.

Julkaistu

Vähemmän kuljettuja teitä

Mummo Ankan auto herää henkiin
Klikkaa suuremmaksi.

Mummo Ankan auto on Detroit Electricin valmistama sähköauto, kenties vuosimallia 1916. Mummon auton jälkeen uusia malleja puskettiin ulos vielä parisenkymmentä vuotta aina vuoteen 1939 mennessä, mutta myynti jatkui varastojen varassa vielä 1943. Tänä vuonna Mummokin ilmestyi autonsa kanssa sarjakuviin. Kun sota-aikana bensiini oli kallista ja kortilla, niin Mummon museorekisteriin päätyvä auto oli myös taloudellinen ajaa.

Carl Barksin sarjakuvissa 1950-luvulla autolla oli jo hieman ikää, mutta Suomen teillä löytyy vanhempiakin. Autona Mummon peli ei ollut kovin nopea, sillä sen huippunopeus oli vain 32 km/h (kantamaa oli uutena 340 km), bensiinillä kulkevan aikalaisensa T-Fordin taassen 72 km/h. Toisaalta eivätpä tietkään olleet hyvässä kunnossa, joten ehkä kulku hevoskärryn vauhtia oli ihan riittävä.

1900-luvun alussa ei ollut ilmiselvää, että bensiinimoottori oli paras ratkaisu autolle. Bensiiniauton käynnistäminen oli työlästä ja rasvaista; moottori vaati jatkuvaa huoltoa ja korjaaminen oli ennen varaosien aikakautta vaikeaa. Sähkömoottoreissa toisaalta oli (ja on edelleen) verrattain vähän liikkuvia osia, joten auto käynnistyi nappia painamalla eikä juurikaan tarvinnut huoltoa. Muitakin voimalähteitä oli, esimerkiksi höyrymoottorit, joista kuuluisin Suomessa taitaa olla ex-pääministerimme Sipilän mökkiauto El Kamina. Niissä tosin oli halvan raaka-aineen vastapainoksi räjähdysriski, jos paineen antoi huolimattomuuttaan nousta liian korkeaksi.

”Yleisen tiedon” mukaan sähköautojen merkitys alkoi vähentyä, kun bensiiniautot kehittyivät. Vuonna 1908 Cadillac oli ensimmäinen valmistaja, jonka moottorien osat olivat keskenään vaihdettavia ja vuonna 1913 rakennettiin ensimmäiset autot ilman auton edessä olevaa, käynnistämisen vuoksi tarpeellista kampea. Moottorit olivat edelleen herkkiä, mutta ainakin ne pystyi nyt viemään korjaamoon. Kun vielä sotateollisuus päätti että höyry- tai sähkömoottori ovat melkoisen epävarma idea rintamalle, niin bensiinimoottoria alettiin kehittämään huomattavasti suuremmalla innostuksella kuin kilpailijoita. Tulevaisuus oli varma.

Vaikka sotateollisuus itsessään varmaankin ratkaisi polttomoottorin voiton, oli voittoon myös muitakin syitä. 1900-luvun alussa sähköverkko ei ollut yhtä laajalle levinnyt kuin nykypäivänä ja Teslan lataaminen verkossa ilman lisälaitteita vie edelleen kymmenisen tuntia. T-Ford oli myös joustavampi. Siihen myytiin lisälaitteita joilla sitä pystyi käyttämään esimerkiksi traktorina.

On mielenkiintoista pohtia, millainen maailma olisi tänään jos bensamoottorien sijaan sähkömoottorin kehitystä olisi jatkettu — tai jos maanteille ja kaduille ei olisi hevosten, ratikoiden ja polkupyörien lisäksi ilmestynyt autoja, jotka hitaasti häätivät muut kulkuneuvot pois tieltään (mm. Turun ratikan purku 1960-luvulla; polkupyörän siirtymä kulkuvälineestä kuntoluvälineeksi 1960-luvun aikana). Ajatus on kuitenkin kovin monimutkainen, koska tämä edellyttäisi paitsi ettei 1900-luvun alussa olisi sodittu, niin että kaupunkirakenne olisi ollut sellainen, ettei autolle olisi niin ollut tarvetta. Suomessahan yksityisautoilu yleistyi vasta 1950-luvulla, ollen sitä ennen lääkäreiden ja muiden nopeasti ja suunnittelemattomasti liikkuvien asiantuntijoiden erikoisuus.

Lopulta pitää tunnustaa, että jos sähkömoottori olisi 1900-luvun alussa ollut toimiva ratkaisu, ei sen ympärillä olisi ollut meidän tunnistamamme kaltaista kulttuuria, ehkei edes ihmistä. Ajatus on kuitenkin tärkeä, koska 2000-luvulla hiilidioksidipäästöjen vähentäminen tarkoittaa paitsi siirtymää pois bensiinimoottoreista, niin kenties myös sähköautoista. Vaikka autot itse eivät polta fossiilisia polttoaineita, niin niiden rakentaminen käyttää energiaa ja renkaat tuottavat ilmanlaatua paikallisesti heikentäviä pienhiukkasia. Parkkipaikat vievät tilaa muilta toiminnoilta (esimerkiksi puistoilta) ja kerrostalot vaativat viereensä myös toisen kerrostalon autoja varten. Samalla ”hyvät liikenneyhteydet” tarkoittavat kaupungin purkua moottoriteiden tieltä, (kuten Smith-Pesosen moottoritiesuunnitelma Helsinkiin 1960-luvulla todisti), mikä edelleen tarkoittaa kaupunkikeskustojen slumiutumista Detroitin tapaan.

Edelleen: kukaan ei osta autoa päästäkseen kotoa töihin ja kauppaan (koti on mahdolista ostaa kaupan ja työpaikan vierestä), vaan päästäkseen epämiellyttävästi suunnitellusta kaupungista maalle. Näin kaupungeissa tehtävät päätökset vaikuttavat myös viihtyvyyteen maalla, koska autojen vuoksi niidenkin teitä pitää kehittää paremmin autoille sopiviksi.

Wikipedia: Detroit Electric.
Wikipedia: Smith-Pesosen suunnitelma Helsinkiä varten.
T-Ford traktorina.
Youtube: Restauroitu Detroit Electric 1914 katukäytössä vuonna 2014
Juha Sipilän El Kamina -kakkosauto.
Wikipedia: Turun ratikka.
Helsinki ottaa pyöräilyyn mallia nyt 1930-luvulta (maksumuuri)

PS. Ensimmäisen maailmansodan ja nykyhetken välillä on kokeiltu muitakin tapoja kuljettaa satoja kiloja rautaa: painemoottorissa tankissa on nestemäistä ilmaa, jota ulospäästämällä auto kulkee eteenpäin (ongelmana oli valtavat räjähdykset törmäyksessä). Kaasuautossa taas poltetaan esimerkiksi maakaasua. Sitten on tietenkin vielä kaapelista virtaa saavat johdinautot ja oma henkilökohtainen suosikkini vauhtipyörä, jossa auton sisällä on ennen lähtöä ulkopuolisesta voimanlähteestä kiihdytetty valtava myllynkivi, josta moottori siirtää voimaa renkaisiin.

Julkaistu

Mielenterveys ja yhteiskunta

Tunnettu vitsi kuuluu:

-Miten psykologi ja sosiologi eroavat toisistaan?
-Toinen syyttää itseään, toinen yhteiskuntaa.

Yleisesti ajatellaan, että mielenterveysongelmat ovat yksityisiä tragedioita, joista yritetään hienotunteisesti vaieta. Yleisesti ajatellaan kaiketi myös, että sikäli kun mielenterveysongelmat johtuvat maailman ja yksilön välisestä vuorovaikutuksesta, on mielenterveysongelmat olleet laskussa, onhan elämä aiempaa helpompaa. 1990-luvulla ”skitsoaminen” oli yleinen slangisana sille, että joku käyttäytyi syyttä vihaisesti — ajatus oli, että tällainen ei ole normaalia käytöstä, että se on harvinaista. Voimme ajatella, että vaikka nykyisellä yhteiskunnalla on ongelmansa, niin olemme minimoineet ahdistuksen ja maksimoineet elämänlaadun. Tästä voisi päätellä, että jos joku tästäkin huolimatta ”sekoaa”, niin hän olisi seonnut missä tahansa muussakin yhteiskunnassa. Mutta onko näin?

Petteri Pietikäisen Hulluuden historiassa (2013) mainitaan, että vaikka on sairauksia joiden lähtösyy on neurologinen tai joissa oireiden fyysinen syy tiedetään (esimerkiksi neurosyfiliksen virustartunta tai Parkinsonin muutokset aivoissa) , niin valtaosa ”hulluuden” muodoista on mahdoton nähdä ruumiinavaajan pöydällä. Samalla se saa pohtimaan, mitä ”hulluus” on, jos sitä ei voi osoittaa kehosta edes jälkikäteen ja toisaalta hullut eivät ole hulluja jollain tietyllä tavalla – ihmisethän yleensä ovat yksilöitä. Milloin yksilöllinen käytös sitten on hullua, jotain mitä pitää diagnosoida? Mistä hulluus tulee, miten sitä voisi hoitaa, mitä hoidettaville tulisi tehdä?

Koska diagnoosit eivät (useinkaan) perustu fyysisiin merkkeihin, määriteltiin 1900-luvulla ”hulluus” subjektiivisesti lääkärin maailmankuvan toimesta: sen mukaan mikä (ylempään keskiluokkaan kuuluvasta) lääkäristä on outoa. Osin näin tehdään vieläkin, mistä kertoo esimerkiksi muutaman vuoden takainen Turun moottorisahajonglöörin tarina, jossa miehellä arveltiin olevan psykoosi koska tämä kertoi ammattinsa rehellisesti. Vastaavia tapauksia löytyi vuosilta 2005 – 2015 useita. Ei siis olekaan ihme, että rahvasta diagnosoitiin poikkeavaksi useita kertoja enemmän kuin porvareita, tai että rahvaan ja porvariston diagnoosit erosivat huolimatta samoista oireista: rahvaat mielisairaiksi, porvarit hermoheikoiksi (yhdet mielisairaalaan, toiset täyshoitolaan maalle).

Diagnosointi oli myös poliittista toisinajattelun rajoittamista: miesten aseman vahvistamista naisia vastaan (mm. suffragetit) tai toisinajattelijoiden siirtoa ”hoitoon” (Neuvostoliitto). Kyse ei tietenkään ole aktiivisesta pahantahtoisuudesta: on selvää, että kaikki ihmiset eivät pärjää yksinään — mutta puutteellinen ymmärrys toisen ihmisen tilanteesta johtaa puutteellisiin diagnooseihin ja näiden puutteellisiin ratkaisuyrityksiin. Jos lääkäri ei ymmärrä potilaan arkea tai osaa yhteiskunnassa, hän ei myöskään kykene auttamaan, ainoastaan eristämään. Ei ole yllättävää, että kun mielenterveyshoito on kehittynyt, mielisairaita on alettu hoitaa yhä enemmän hermoheikkojen tavalla. Samanaikaisesti yhä suurempi osa väestöstä alkoi saada diagnooseja vaivoista, joiden vuoksi heidän on vaikea toimia yhteiskunnassa.

Alan Curtis käsitteli dokumenttisarjassaan The Trap (2007), kuinka modernin maailman näkemys yhteiskunnasta muuttui matemaatikko John Nashin ajatusten myötä. Nash oli diagnosoitu paranoidi skitsofreenikko, joka oli matkustanut kymmenen vuotta kodin ja mielisairaalan väliä, koska mm. uskoi olevansa kommunistien tarkkailun kohteena (aiheesta on olemassa Russell Crowen näyttelemä ja Ron Howardin ohjaama elokuva Kaunis mieli). Näiden kymmenen vuoden aikana Nash laati matemaattisen todistuksen yksilöllisen ahneuden tuottamasta yhteishyvästä. Se oli Nashille paitsi osa parantumisprosessia, niin hyppy kansainväliseen maineeseen. Ahneus ei ollut enää häpeä, vaan tärkeä ihmisten toimintaa ohjaava tekijä, jota hyödynnettiin kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Ajatuksen ytimenä oli ahneuden rehellisyys: ihmisen saattoi aina luottaa olevan ahne. Jos työn hyvinhoidosta sai rahallisen palkkion, työ tehtiin paremmin. Valtioille se tarkoitti julkislaitosten yksityistämistä ja jäljelle oleviin virastoihin sovellettavaa uutta julkisjohtamista (New Public Management). Sen mukaan organisaatiot toimivat parhaiten kun (johtavalle) henkilökunnalle tarjotaan tulospalkkioita ja ihmisiä kannustetaan kohtelemaan toisiaan ammattillisesti välinearvon mukaan. Käytännössä toimintamalli kielsi empatian tai muut ahneuteen liittymättömät syyt kehittyä tai tehdä työtä. Malli myös yleistyi siitäkin huolimatta että työntekijät valitsivat palveluhalukkuuden ennen tehokkuutta, ellei heitä nimenomaisesti ohjattu toimimaan toisin. Tällöin ahneus paremmasta palkasta muuttui kuitenkin peloksi työn säilyttämisestä

Dokumentissaan Curtis väitti, että Nashin paranoia oli muuttunut yhteiskunnalliseksi sosiopatiaksi: kun aiemmin vedottiin ihmisen luontoon toimia oikein, niin nyt vedottiin ahneuteen. Argumentti on kuitenkin puutteellinen, kuten sosiologiset yritykset typistää syy-seuraus -suhteita yleensäkin ovat. Empatian ja yhteisön kokemuksen katoamisesta oli uutta julkisjohtamista edeltävästi puhuttu jo 1900-luvun alussa kaupungistumisen myötä (Georg Simmel ja kaupungissa asumisen yksinäisyys) sekä Fordin tehtailta alkanut taylorisaatio (ihmisten kohtelu tehtaan ”koneina”; työyhteisöjen sosiaalisten siteiden purku). On kuitenkin mahdollista, että Nashin ajatukset mahdollistivat lähinnä työväenluokkaan ja teolliseen työhön aiemmin kohdistuneen kontrollin ylettämisen keskiluokkaan ja toimistotyöhön. Tässä ei oltu aiemmin onnistuttu, koska palkitseminen olisi vaatinut työnopeuden ja -laadun mittaamista, mikä oli ennen sähköisiä tietojärjestelmiä mahdotonta. Samalla epävarmuuden kokemus alkoi lisääntymään, vaikka työsuhteiden pituus onkin säilynyt (mm. Pasi Pyöriän toimittamassa Työelämän myytit ja todellisuus).

Lopputulos on kuitenkin tunnettua: mielenterveysdiagnoosit ovat kasvaneet. Wikipedian mukaan Yhdysvalloissa yli 26 prosenttia täysi-ikäisistä täyttää mielenterveyden häiriön kriteerit. Suomessa taas vuonna 1987 syntyneiden elämänkaarta selvittäneessä tutkimuksessa kävi ilmi, että näistä laman ja hyvinvointivaltion vetäytymisen nähneistä 39% oli psykiatrisia poliklinikkakäyntejä ja 23% oli ostanut psyykelääkkeitä.

Mutta palatkaamme alkuun. Ovatko ”hullut” yksittäistapauksia ja ”poikkeuksia normaalista”? Jos näin, voisimme ajatella ”hulluus” ja mielenterveysongelmat ovat marginaalissa, että valtaosa väestöstä kokee olevansa yhteiskunnan kanssa vähintäänkin ”ok”. Kuitenkin, jos mielenterveysongelmista kärsii suuri murto-osa väestöstä, ei kyse voi olla harvinaisuudesta. Moni kuitenkin ajattelee olevansa kokemusten kanssa yksin ja vielä useampi ajattelee, ettei mielenterveyden ongelmat ole suuri ongelma, varsinkaan Suomessa.

Mistä luvut sitten kertovat: voivatko ihmiset aiempaa pahemmin? Vai diagnosoidaanko ihmisiä entistä tehokkaammin asioista, jotka ovat ihmisen normaalin toimintamallin osasia. Jos vanhempi tai puoliso kuolee, niin ymmärrämme että ihminen on sen jälkeen surullinen ja ahdistunut, että tämä on normaalia. Mutta jos suru jatkuu viikon, onko se yhä normaalia? Vuoden? Missä kohtaa tämän pitäisi ottaa pillereitä ja palata tehokkaaseen työhön, kuten kunnon työntekijän?

Mielenterveysongelmia ei tulisi käsitellä yksilötasolla, syyttää vain yksilöä. Edes kokemukset kuten läheisen aiheuttama suru ei ole pelkästään yksityinen kokemus, koska sen ympärillä on aina yhteiskunnan toimintamalli siitä, kuinka pitkä on hyväksyttävä suruaika ja kuinka surevaa tulisi kohdella. Jos yli neljännes väestöstä kokee mielenterveydellisiä ongelmia, niin se ei ole luonnotonta, vaan päinvastoin luonnollinen reaktio luonnottomaan ympäristöön. Ehkä sitä ympäristöä voisi kehittää. Se on kuitenkin itse rakentamamme.

Julkaistu

Pirkanmaan osuuskaupan edustajiston vaalitulokset

Poikkeusajan estämä katukampanjointi tuotti näin ensikertalaisena ja verrattain vähän aikaa kaupungissa asuneelle ongelmia. Tähän nähden 18 äänen loppusaldo tuntuu yllättävän korkealta. Kiitos teille jokaiselle!

Vaikka korona muuttikin vaaleja paljon, oli ehdollaolo hieno kokemus. Pääsin osallistumaan seminaariin POK:n tulevaisuudesta ja miettimään millaisia riskejä ja mahdollisuuksia sillä on edessään. Rakastin myös päästä miettimään pitkästä aikaa kaupunkirakennetta pitkästä aikaa paitsi yhteiskuntatieteiden, niin liiketalouden kautta. Blogitekstien ja facebook-keskusteluiden keskellä jäin kuitenkin kaipaamaan tapaamisia kaduilla. Ne kun yleensä tarkentavat ajattelua aivan erityisellä tavalla.

Vuoden kuluttua ovat kuntavaalit. Kuten vanhoista päivityksistä näkyy, olen yrittänyt seurata kotikyläni tapahtumia ja pyrkinyt olemaan asioista perillä. Kuntavaaleihin osallistuminen antaa siihen aivan erityisen mahdollisuuden, joten nähdään siellä!

Vaaleja odotellessa jatkan kirjoittelua itselleni tärkeistä asioita. Toivottavasti ne merkitsevät jotain myös lukijoille. Toivottavasti ensi vaaleihin mennessä on mahdollisuus kuitenkin keskustella myös kadulla! Sinne asti! Ja vielä:

Kiitos teille jokaiselle!

Julkaistu

Kanta-asiakasohjelmat: mikä on vastuullinen lähestymistapa?

Kanta-asiakasohjelmien alkuperäisenä tarkoituksena oli sitouttaa asiakas yritykseen. Tietotekniikan kehittyessä kanta-asiakasohjelmat alkoivat kategorisoida ”tyyppikäyttäjiä”: opiskelija, sinkku, vanhempi, eläkeläinen. Tämä helpotti massamainontaa, kun tiedettiin mitä kannatti painattaa esimerkiksi Mikrobittiin, Apuun tai vaikkapa Gloriaan. Samalla käyttäjädatan arvo on kasvanut merkittävästi. Googlen miljardivoitot tehdään lähes yksinomaan ”ilmaisten” tuotteiden käyttödatan avulla, mikä osaltaan selittää myös pitkään kanta-asiakasohjelmille nauraneen Lidlin liittymistä peliin.

Googlen koronavirus-epidemian aikana julkaisemaa tietoa siitä, kuinka heidän käyttäjiensä toiminta muuttui Pirkanmaalla. Yrityksen sisäiset tiedot pystyisivät näyttämään myös yksittäisen käyttäjän liikkeet. Samaan pystyy teoriassa S-ryhmä S-Mobiilin kautta, jos ohjelman mahdollisuuksia käytetään ”oikein”. Tiedot löytyvät https://www.google.com/covid19/mobility.

Kanta-asiakasohjelmissa ei itsessään ole mitään väärää. On oikein hyvä, että esimerkiksi S-mobiili osaa kertoa asiakkaille milloin heidän käyttämänsä tuotteet ovat alennuksessa, muistuttaa ostamaan lisää maitoa aiemman ostovälin perusteella tai jopa ennakoimaan tulevaa tarvetta aiempien ostosten perusteella. Algoritmit eivät kuitenkaan ole täysin mutkattomia ja tietojen keräämiseen liittyy riskejä paitsi tietoturvan kannalta (pääseekö joku tuttusi ostokäytökseesi käsiksi, mitä tapahtuu jos hakkerit vuotavat ostohistoriasi verkkoon?), niin myös toiminnan moraalisuuden kautta. Asiakastiedot suuressa kanta-asiakasohjelmassa kuten S-Bonus tai Plussa kun piirtävät tarkat kuvat omistajistaan tavalla, joiden kaupallinen arvo on helppo havaita.

Helppo esimerkiki asiakastietojen käytön moraaliin liittyy mainontaan. Katu- ja lehtimainonta on nykyiselläänkin vaikuttavaa (ei sitä muuten tehtäisi), joten ón helppo kuvitella miltä esimerkiksi rahapelien ja pikavippien mainonta vain peliriippuvaisille näyttäisi (”Oletko jo lopettamassa? Seuraava kolikko voi muuttaa onnesi!”; ”Jatka pelaamista pikavipin avulla ja kuittaa laina lottokupongilla!”). Edes neutraali tuotteiden esittely ei ole aina ongelmatonta. Facebookista tiedämme, kuinka kieroon kasvanut algoritmi voi heittää käyttäjän ”vaihtoehtotodellisuuteen” jossa ilmastonmuutos on todistettu huijaus. Kanta-asiakasohjelman puitteissa ohjelma saattaa alkaa esimerkiksi ohjaamaan käyttäjää yhä epäterveellisempien ruokien pariin ja poistamaan ehdotuksista kasviksia ”varmasti väärinä valintoina”. Kun algoritmin ehdotukset ovat vielä yksilökohtaisia, voi niihin olla vaikea puuttua, varsinkaan jos mainosten tai algoritmin vastuuhenkilön kannustusbonukset ovat riippuvaisia likinäköisestä moraalisesta pelisilmästä, josta esimerkkinä Veikkaus tai vaikkapa Facebookin ongelmat epärehellisten mainostajien blokkauksen vaikeuden kanssa.

Mikään ylläolevasta ei tarkoita, etteikö kanta-asiakasohjelmat voisi olla hyvä juttu. Tärkeintä on huomata, että ohjelma voi myös kasvaa kieroon. Jos kanta-asiakasohjelmaa tai ohjelman perusteella tehtäviä sovelluksia ei tarkastella kriittisesti, ovat Veikkausen tai Facebookin ongelmat helposti tulevaisuutta myös esimerkiksi S-mobiilin kanssa. Asiaan voidaan varautua läpinäkyvällä tiedottamisella ja antamalla käyttäjälle mahdollisimman paljon kontrollia omaan dataansa, esimerkiksi mahdollisuudella kytkeä räätälöidyt mainokset tai tuotesuositukset pois päältä. Tällaisten ominaisuuksien ohjelmointi mobiiliohjelmaan tai ominaisuuksien pitäminen ohjelman muun kehityksen tasalla saattaa kuitenkin olla helposti datan säilyttäjän tarpeiden vastaista. Siksi meidän asiakkaina ja esimerkiksi osuuskaupan jäseninä tulisi vaatia sitä jatkuvasti kaikilla mahdollisilla areenoilla.

Kirjoittaja on Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa ehdolla numerolla 320.

Julkaistu

Kolonialismi ei päättynyt siirtomaaherruuksien loppumiseen ja kohdistuu myös Suomeen

Koko artikkeli löytyy tästä.

Kirjoitan tämän tekstin johdantona voidakseni käsitelläkseni myöhemmin mm. Tampereen uuden jäähallin nimeä, Suomen historiaa ja kaivospolitiikkaa.Tällä kertaa kuitenkin keskityn vain kolonialismin määritelmään.

Kolonialimi on vaikea aihe. Ahneutta, julmuutta, lukemattomien kulttuuriperimien menetystä ja rikoksia ihmiskuntaa kohtaan, kaikki kuorutettuna vahvimman oikeudella. Kun koko ajanjakso ajattelutapoineen tuntuu vastenmieliseltä, tekee helpoksi etäännyttää se mahdollisimman kauaksi omasta arjesta ja kansan historiasta, jolloin näkemättä jää paitsi oma historia, niin myös ymmärrys nykyhetkemme kehyksestä. Kieltäytymästä pohtimasta olemme kuin traumatisoituneita ihmisiä, jotka myrkyttävät tulevaisuutensa kykenemätömyyttään käsitellä menneisyyttä.

Mutta mitä kolonialismi on? Siirtomaaherruudet tietenkin, mutta sanominen että vain siirtomaaherruus on kolonialismia on kuin sanoisi että tuhkarokon pilkut ihossa ovat tuhkarokkoa. Se on tietenkin totta, mutta ei tuhkarokkoa niiden pilkkujen takia vältellä, vaan sen vuoksi, mistä pilkut ovat oire ja mitä tauti tekee kehon sisällä.

Jos wikipediasta hakee artikkelin kolonialismista, tarjoaa se useampia määritelmiä riippuen ajasta ja paikasta. Tärkein ero on motivaatio: kun puhutaan kolonialismista 1500-luvusta lähtien, kyseessä on ennenkaikkea taloudellisen hyödyn ulosmittaaminen alueelta toiselle siten, että vaihto hyödyttää toista osapuolta selkeästi toista enemmän. Tämä voi tarkoittaa jotain yksinkertaista kuin Espanjan kullankaivuuta Amerikan siirtomaissaan, mutta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan siirtomaat ovatkin monimutkaisempia: siirtomaista haettiin raaka-aineita samalla kun alusmaita käytettiin laivaston (ja myöhemmin lentokoneiden) tukikohtina. Muitakin etuja oli: emämaan sekundatavaralle löytyi aina siirtomaista markkinat, kun ulkomaalaisten imperiumien tuotteet voitiin käännyttää rajalla.

Ymmärtämällä kolonialismin perussyyn olevan kapitalistinen (ja militaristinen) eikä vain imperiumien rakentamisen, ymmärrämme samalla imperiumit välinearvollisiksi, minkä vuoksi niistä oli verrattain helppo luopua muutamassa vuodessa 1960-luvulla. Kun eurooppalaiset saapuivat, heillä ei ollut mitään tarjottavaa paikallisille vastineeksi heidän tuotteistaan. Sikäläiset kulttuurit olivat rakentuneet paikallisten tavaroiden ympärille, eikä eurooppalaisilla ollut juurikaan mitään, mitä tarjota paikallisten työn ja tavaroiden (laajamittaista) vaihtoa varten. Piti turvautua väkivaltaan. On huomattavaa, että esimerkiksi Intian niemimaan valtiot valloitettiin nimenomaan mauste- ja teekaupan toimitusvalmiuden varmistamiseksi ja liitettiin ”suoraan” osaksi Britannian imperiumia vasta jälkikäteen, kun luottamus Itä-Intian kauppakompanjan kykyyn hallinnoida aluetta oli rahoituskriisien jälkeen mennyt.

Tintti Afrikassa (Tintin au Congo), 1931. Myöhemmissä laitoksissa (Kongon itsenäistyttyä) Tintti opettaa matematiikkaa. Opettamalla Kongossa Belgiasta ”normaalina” Tintti samalla kertoo nuorille, millaisia heidän tulisi olla jotteivät he olisi ”epänormaaleja”.

Vuosisatojen siirtomaavallan aikana kolonioiden kulttuuria muutettiin niin, että tarve eurooppalaisten tavaroille olikin olemassa: kristinusko, eurooppalaisen kulttuurin edistäminen koulun kautta, paikallisten kielten syrjäytyminen emämaan kielen hyväksi, maa-alueiden uusjako ym. johtivat kolonioiden muutokseen niin, että niiden kanssa kyettiin käymään (epätasa-arvoista) kauppaa. Vaikka alueilla siirryttiin demokratiaan, niin siirtomaavallan aikana alueelle tulleet yritykset jäivät — niiden omaisuutta suojelevien sotilaiden uniformut vain vaihtuivat. Asia on erityisen silmiinpistävä Yhdysvaltain banaanivaltio-politiikan kanssa(jos Yhdysvaltain yritysten omaisuutta uhataan, CIA suorittaa vallankumouksen), mutta esimerkiksi Ranskan entiset siirtomaat käyttävät edelleen Ranskan (sittemmin Euroopan) keskuspankin alaisuudessa olevaa frangia ja EU:n kauppasopimukset kohtelevat näitä entisiä siirtomaita eri tavalla ”muihin” maihin nähden. Näin emävaltiolle itsenäistyminen ei ole välttämättä niinkään imperiumin menetystä kuin ”turhista menoeristä luopumista”. Tärkeiden resurssien saanti on edelleen turvattu, sotilastukikohdat kuuluvat edelleen emämaalle (Kyproksen tilanne on varsinkin ilmiselvä, kts. kuva) ja tarvittaessa voidaan tukea yhtä presidenttikandidaattia toisten ohi tai jopa toteuttaa suoraan vallankumous.

Kyproksen kartta. Kypros on Britannian entinen siirtomaa. Osana itsenäistymisprosessia Britannia rajasi sotilastukikohtansa koloniansa ulkopuolelle, jolloin maan itsenäistyminen ei vaikuttanut sotilastukikohtiin, jotka kattavat merkittävän osan valtio(ide)n pinta-alasta. Kuva: CIA World Factbook / Wikipedia. Ei tekijänoikeutta.

Mitä kolonialismi sitten on tänään? Ilmiselviä kohtia on epäedulliset kauppa-, maa- ja lainasopimukset (kts. otsikkokuva), mutta kyse voi olla myös hienovaraisemmista asioista. Jos esimerkiksi maalla ei ole omaa (merkittävää) viihdeteollisuuttaan tai historiantutkimustaan, niin kansakunta näkee itsensä nimenomaan sitä kautta, miten ”emämaan” historiankirjoitus ja viihdeteollisuus heidät näkee. Kyse ei ole myöskään binäärisestä joko-tai tilanteesta, jos esimerkiksi jonkun alan tai genren teoksia ei ole, niin tämä voi vaikuttaa voimakkaasti maailmankuvaan alan/genren ulkopuolellakin. Kun helsinkiläisessä kahvilassa ei saa palvelua suomeksi, ”koska kaikki ymmärtää englantia muttei suomea”, niin kyse on muun muassa kolonialismista; emämaan näkemisen ”tyypillisenä” ja siirtomaan ”poikkeuksellisena”. Tähänhän esimerkiksi Venäjä pyrkii Russia Today -kanavallaan, mutta samaa tekee esimerkiksi Yhdysvallat ja sen yritykset rahoittamalla Hollywood -tuotannoissa ”oikeita” tapoja nähdä amerikkalainen kulttuuri ja sen tuotteet (ml. asevoimat), joka sitten näyttäytyy ihmisten asenteissa Yhdysvaltain politiikan eri osa-alueita kohtaan. Myös EU pyrkii tähän erilaisilla TV-ohjelmien ja streamauspalveluiden sisältöjen alkuperäismaita ohjailevilla lainsäädännöillä.

Myöhemmin vielä Suomen historiasta ja nykyhetkestä kolonisaation näkökulmasta ja toisaalta miten tämä kaikki näkyy kotikaupungissani Tampereella.

Julkaistu

Verkkokauppa: vaikea joko kuluttajalle tai luonnolle

Kirjoitin tekstin verkkokaupan ja kivijalan eroista. Tekstiä varten laadin myös pari sivupolkua verkkokauppojen ongelmista kuluttajalle, ympäristölle ja osakkeenomistajille, jonka arvelin toimivan myös omana tekstinään. Jos huomaatte tiettyä samankaltaisuutta edelliseen tekstiin, niin olkaa armollisia.

Tilasin taannoin Saksan Amazonista tummametallisen partahöylän. Paitsi että sopivien tuotekandidaattien löytäminen valikoimasta vei tunteja, minun piti yrityksen ja erehdyksen kautta selvittää mitkä vaihtoehtoisista tuotteista olivat postitettavissa Suomeen (yllättävän harvat). Tätä seuraavasti selvitin postikulut ”leikkiostamalla” tuotteen ennenkuin päätin tehdä pari muuta ostosta saadakseni ilmaisen postituksen, sillä loppusummat vaikuttivat olevan lähellä toisiaan.

Saksan Amazon on periaatteessa englanninkielinen, mutta vaihtelee sattumanvaraisesti saksaksi tuotekuvausten ja usein kysyttyjen kysymysten kohdalla. Kun tilauksen tehtyöni huomasin tilausvahvistuksessa olevan (mikäli ymmärrän saksaa oikein) lehtikultaisen naistenhöylän, en ollut erityisen yllättynyt. Pidemmällä tutkimuksella päättelin että virhe ei kuitenkaan ollut omassa päässäni, sillä lisätietoa klikkaamalla avautui tummametalisen höylän tuotesivu. Tein asiakaspalvelupyynnön, johon ehkä vastataan ensi tiistaina (kysyin torstaina). Jos kaikki menee putkeen, saan partahöyläni parin viikon kuluttua tilauksesta. Jos ei ja tuote pitää pitää palauttaa, kuukauden. Se on pitkä aika odottaa partaterää.

Schrödingerin partaterä: tilaamani tuote tuotesivulla ja tilausvahvistuksessa. Se voi olla musta tai se voi olla kultainen – asia selviää avaamalla paketti.

Jos olisin tehnyt tilauksen EU:n ulkopuolelta (Yhdysvallat, Britannia) välttääkseni kieliongelmat, olisin joutunut pohtimaan myös tullia. Tullilla on ongelmaa varten ”suuntaa antava” laskin. Siihen ei kuitenkaan voi rajattomasti luottaa, sillä se ei huomioi alati muuttuvia vaihtokursseja, postimaksuja tai valmisteveroja ennenkuin paketti on saapunut Suomen rajalle. Näin ”tarpeeksi halpa” paketti voikin Suomen rajalla olla ”tarpeeksi kallis”, jolloin tuotteen hinta nousee kertarysäyksellä vähintään alvin verran, 10 – 24%. Tullin hinnoittelun päälle tulee vielä (helmikuun alusta alkaen) Postille maksettava tullin käsittelymaksu (josta puhuminen on kokonaan toinen juttu). Kaiken takana on tietenkin, ettei tullijärjestelmää ole tarkoitettu kuluttajien käytettäväksi, eikä vuosikymmeniä sitten yleistynyt lentomatkailu ja verkkokauppa ole asiantilaa muuttanut.

Alleviivatakseni asiaa: Amazon on yksi maailman suurimmista ja suosituimmista verkkokaupoista, se paikka josta ”kaikki” tekevät tilauksia (lisäksi käytännössä kaikki muut suuret verkkokaupat toistavat Amazonin tekemiä ratkaisuja). Amazonin onnistunut käyttö vaatii kuitenkin edelleenkin huomattavan syvällistä ymmärrystä paitsi tietotekniikasta, niin kauppapolitiikasta ja tullimaksuista.

Se on paljon tietoa vain partahöylän ostoa varten.

Eräs Saksan Amazonin alusvaatteiden kokotaulukko, nimellisesti englanniksi. Koot vaihtelevat tuotteesta riippuen; M-koon vaate saattaa valmistajasta riippuen olla vyötärönleveydeltään 99 tai 109 cm. Tähän voi vielä varautua, mutta mitä jos vaatteen kooksi on merkitty ”38”? Onko koko XXS vai M? (Klikkaa suuremmaksi.)

Vaihtoehtoisessa mallissa verkkokauppa panostaa käytettävyyteen ilmaispostitusten ja rajattujen tavaramäärien kautta (esimerkiksi tavarat ovat kaikki keskusvarastolla). Tämä on yleistä varsinkin eurooppalaisilla, rajatun toiminta-alueen vaatekaupoilla tai Kiinasta tilattavalla kulutuselektroniikalla. Käytännössä tilauksen helppous siirtää ongelman kuitenkin helpoksi tehdystä tilausvaiheesta ja kuluttajalta kuljetusvaiheeseen ja luonnolle. Harva meistä kun kontekstoi muovipussi vs. kangaskassi -keskustelua laajempaan kulutuskäytökseen, joten on helppo ymmärtää ettei tuotteiden energiankulutusta ole myöskään helppo ymmärtää muissa tilanteissa. valmistuskulujen . Kuitenkin, kun tuotteiden laatu ja sopivuus on vaikea päätellä tietokoneella muokatuista mallikuvista, tekee asiakas ostotilanteessa lähes aina päätöksen hyväksyä huonommankin tuotteen ”tarpeeksi hyvänä”. Tulokset ovatkin sitten arvattavia: ”pikamuodin” hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet lento- ja laivaliikenteestä syntyvät, eikä luvuissa ole edes mukana postipakettien kuljetukseen käytettyä energiaa.

Onko asiaan sitten ratkaisua? Sellaista, jossa asiakas ei joudu opiskelemaan merkonomikoulutuksen verran tietoa taloudesta, eikä tavaran käyttöikää tule unohdettua vain halvan hinnan vuoksi?

Luin tätä kirjoitusta varten suurehkon määrän pörssitiedotteita ja uutisartikkeleita. Jonkin verran minulla alkaa vahvistua käsitys, että verkkokauppa ja kivijalkakauppa alkavat lähestyä toisiaan myös hinnoissa, minkä lisäksi verkkokaupat ovat kovasti etsineet tapoja tarjota asiakkaille kivijalkaa lähentelevää asiakaspalvelua, jopa perustaneet omia liikkeitään kauppakeskuksiin saadakseen suoraa palautetta tuotteiden laadusta. Niin vaikeat asiakaskokemukset verkkokaupassa kuin takaisinpostitukset yrityksille vievät asiakasluottamusta varsinkin vanhemmilta ihmisiltä, joille shoppailu ei ole vain harrastus. Pyrkiessään tavoittelemaan yhä laajempaa asiakaskuntaa kaupan pitää aikuistua — mikä näkyy hinnoissa ja toimintatavoissa.

Nähtäväksi jää, näkyykö tämä hiilidioksidipäästöissä tai kauppojen käyttöliittymissä. Ainakin on selvää, että verkkokaupan ”normalisoituminen” tekee perinteisten kivijalkaliikkeiden toiminnan tällä vuosikymmenellä edellisvuosikymmentä helpommaksi.

Pakollinen mainos: olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien POK:n toimintaympäristöä tulevina vuosina. Muut tekstit löytyvät parhaiten sivun http://mntysalo.fi/juho kautta.

Julkaistu

Verkkokauppa ei koskaan korvaa kivijalkaa

Vähittäiskaupassa on mukana pysyviä tekijöitä, jotka eivät muutu vain siksi, että yrityksellä on kivijalan sijaan varasto ja verkkokauppa. Riippumatta mistä tavara päätetään ostaa, se pitää toimittaa asiakkaalle tätä tyydyttävällä tavalla. Toimintatapana Internetin kivijaloille tuottama kilpailu ei juurikaan eroa Suomessakin jo 1800-luvun lopussa alkaneesta postimyynnistä, jonka suuria nimiä 1900-luvulla oli postimyynnillä aloittanut Anttila, joka myöhemmin laajeni tavarataloihin ja (yhtenä ensimmäisenä Suomessa) myös verkkoon.

Niin postimyynnissä kuin internetissäkin suurena etuna kivijalkaan nähden on tilavuokrissa ja palkoissa mahdolinen säästö, joka heijastui yhtäältä hintoihin ja toisaalta valikoiman suuruuteen. Kuitenkin viime vuosikymmenellä nähty verkkokaupan ja kivijalkojen voimakkaasti eriävät hinnat ovat olleet poikkeuksellisia. Taustalla on ollut paitsi huono laatu, niin uusien verkkotoimijoiden halukkuus toimia vuosikausia tappiolla saattaakseen kilpailijoita konkurssiin. Myös muita tekijöitä on ollut: halpoja hintoja on ylläpidetty siirtämällä kuljetuskustannuksia välikäsille (vanhentuneiden postitussopimusten avulla) ja verokiertelyllä, Lisäksi asiakkaiden kärsivällisyyttä on koiteltu esimerkiksi pakettien toimituksen suhteen ja hintojen vertailua on vaikeutettu eriyttämällä postimaksut, verot, tullit ja Postin tullin käsittelymaksu erikseen tuotteen hinnasta, vain muutaman yksityiskohdan mainitakseni. Vuonna 2020 nämä porsaanrei’iät alkaa olla tukittu ja esimerkiksi nousevat postimaksut Kiinasta vähentävät halua heräteostoksiin. Suurimmaksi eroksi kivijalan ja verkkokaupan välille jää yhdessä laidassa valikoima, toisessa asiakaspalvelu ja toimitusnopeus.

Halpojen hintojen ollessa ohi verkkokaupat alkavat etsiä uusia asiakkaita asiakaspalvelulla, mikä usein tarkoittaa juurikin kivijalkojen perustamista. Zalandolla on liikkeitä ympäri Saksaa ja myös Amazon satsaa kadunvarteen. Uusi toimintamalli tarjoaa paitsi lisätuloja, niin mahdollisuutta tavoittaa asiakkaita, jotka eivät ole kiinnostuneita asioimaan verkossa. Samanaikaisesti perinteiset kivijalat avaavat ja kehittävät verkkokauppoja, esimerkkinä Stockmann, H&M ja Sokos. Toimintana tämä vastaa hyvin sitä, mitä postimyynnin kanssa tapahtui 1950-luvulla: Anttila alkoi perustaa kivijalkoja, Stockmann aloitti postimyynnin Hobby Hall -merkin alla.

Verkkokaupan tulo vaikuttaa helposti uutisia seuraamalla siirtymältä kokonaan toisenlaiseen toimintatapaan, mutta lopulta kyse on melko pienistä tekijöistä. Amazon ei ole vain mystinen kauppa tietokoneella, vaan vaihtoehto Prismalle paitsi valikoiman ja hinnan, niin myös asiakaspalvelun ja toimitusajan kanssa. Kokonaisuutena kyse on vain yksityiskohtien hiomisesta, ei suuresta innovaatiosta: kuten sanottu, verkkokauppa on käytännössä postimyyntiä sähköisellä katalogilla. Sillä on puolensa, mutta ei ole syytä miksei myös S-ryhmä siihen pystyisi.

Verkkokaupan hyvä puoli on mahdollisuus pitää valtavia varastoja joista toimittaa tavaraa suoraan kuluttajalle tämän sitä pyytäessä. Tällaisia varastoja löytyy myös S-ryhmältä: niiden yhteydessä olevista terminaaleista huolletaan kaikkia Suomen S-ryhmän kauppoja niiden lähettämien tavaratilauslistojen mukaisesti. Kilpailussa Amazonin kanssa kyse on vain tavasta, jolla tavara toimitetaan nopeiten ja käteviten kotiovelle (tai sen lähelle). Amazonin suuri heikkous on sen riippuvuus kuljetusyritysten toiminnasta. Lähikaupoissa S-ryhmällä on mahdollisuus tarjota parempi ja nopeampi toimitus kuin mihin Amazon kykenee, asiakaspalvelijan kanssa. Helsingissä ratkaisun kehitys on jo pitkällä.

Tähän tekstiin kuului alunperin pohdinta verkkokaupan asiakaskokemuksesta. Julkaisin sen erillisenä viestinä.

Olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien osuuskaupan toimintaa Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla.