Kävin viikko sitten katsomassa Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen museota Visavuoressa. Jälkikäteen jäin miettimään Suomalaista. Hän saavutti 40 vuoden aikana pilapiirtäjänä kaiken, mitä ihminen voi tässä maailmassa saavuttaa: museonsa mukaan hän oli Suomen toisiksi suosituin mies Kekkosen jälkeen. Sitten kaikki katosi muutamassa päivässä loppuvuonna 1991. Viimeiset elinvuotensa mies piirsi satunnaisesti keskinkertaisia pilakuvia maakuntalehtiin. Tänään hänet muistetaan alle nelikymppisten nettikeskustelijoiden keskuudessa pilakuvista joiden tarkoitus on osoittaa, ettei enää saa edes n**keriä sanoa.
Kari Suomalaisella oli omien ja tuttujen kirjoitusten mukaan eräs erityinen piirre, joka ensin nosti tämän huipulle ja lopulta toi myös sieltä alas: hän tiesi olevansa erityinen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan se piti myös näyttää. Monessa kirjoituksessa todetaan Suomalaisen olleen ”vaikea ihminen” ja tämän omissa teksteissä korostuu riemu itseaiheutettujen ongelmien menestyksekkäästä ratkeamisesta. Suomisen vuosittain julkaisemat kokoelmakirjat ja jälkeensä jättämän museon pysyväisnäyttely kertovatkin miehestä, joka rikkoi sääntöjä työkseen ja harrastuksekseen. Miehen menestystä ja uran loppua kehystääkin, ettei hän aina osannut erottaa näitä toisistaan. Kehysten sisällä Karin elämä oli kertomus miehestä, joka pitkän uransa aikana pääsi nuorena kyseenalaistamaan vanhempia, peesaamaan keski-ikäisenä ikäisiään ja vanhuudessaan kritisoimaan nuorempia.
Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kari olisi ollut erinomainen: hän oli. Kansainvälistä kuuluisuutta ja ”Suomen virallisen pilapiirtäjän” titteliä ei saada vain suhteilla ja perushyvällä työnjäljellä. Ongelma kuitenkin oli, että jos uskoo olevansa aina oikeassa, niin palautetta ei tule juuri kuunneltua. Samalla muuttuminen aikojen mukana voi osoittautua haasteelliseksi, kun ympäristön tarkkailua ei tule tehtyä. Niin kävi myös Karilla, jonka ”kulta-aika” oli tämän uran ensimmäiset 10–15 vuotta. 1970-luvun alkuun mennessä Kari alkoi kuitenkin ”käydä vanhaksi”. Kuvien tekoon syntyi rutiini ja aiheet siirtyivät yhä enemmän vanhojen hyvien aikojen muisteluun, kun alkuvuosien maneerit eivät enää kuvanneet ympyröivää todellisuutta. Kun politiikasta ei voinut enää puhua kovin kriittisesti (Suomalaisen päästyä piireihin), niin tyhjät sivut täytettiin nuorisolle tärkeille aiheille nauramisella: sota apatiaa vastaan, rauhanliike, luonnonsuojelu, globaali vastuu. Samalla Suomalainen tuli asemoineeksi itsensä nimenomaan sodan käyneiden sukupolvien ääneksi.
Mihin vahasiivet sitten sulivat? Suomalainen nautti saamastaan kritiikistä ja päätoimittajaltaan saamasta luottamuksesta. Helsingin Sanomille Kari oli pitkään arvokas tapa osoittaa länsimielisyyttä ja käsitellä kiellettyjä puheenaiheita. 1980-luvulle tultaessa kylmä sota oli kuitenkin loppunut Gorbatšovin myötä ja sodan nähneiden sukupolvi oli kokonaisuudessaan siirtynyt joko eläkkeelle tai hautaan niin politiikasta kuin yritysjohdostakin. Tilalle nousivat vuosikymmeniä pilakuvissa haukuttu nuoriso, joka toi mukanaan sen arvoliberaalisuuteen, luonnonsuojelun, rauhanaatteen ja yksilönarvon pohdinnankin, josta Kari oli arvellut heidän vanhetessaan pääsevän eroon.
Lopulliseksi niitiksi arkkuun osoittautuivat somalikuvat. Kari oli useamman kerran viimeisinä vuosinaan kertonut mielipiteensä kehitysapuun käytetyn rahan lopullisesta kohteesta (sodankäynti) ja turvapaikkaviisumeista (huijaus). Asiasta nousi lopulta mediakohu. Suomalaisen arveltiin joutuvan oikeuteen vastaamaan kansankiihotussyytteistä. Tämä olisi ollut vastahangankiiskille loistava päätös uralle (olihan hän jo 70 vuotias), mutta Sanomien uusi päätoimittaja Virkkunen (s. 1948) pyysi tätä lopettamaan aiheen käytön. Kun muutaman päivän kuluttua Suomalainen kuitenkin yritti puskea uutta turvapaikanhakijoita käsittelevää pilakuvaa, ”myönnettiin tälle ero”. Myöhemmin Virkkunen kutsui Suomalaisen muuttuneen uransa loppupuolella rasistiksi, mitä tukevia tarinoita on muutenkin liikkunut myöhemmin Helsingin kuvittajapiireissä.
Mikä sitten oli Suomalaisen perintö? Ainakaan Helsingin Sanomissa ei sittemmin ole ollut ns. ”hyvää pilapiirtäjää”. Suomalaisen kisällit siirtyivät muihin tehtäviin Sanomien ulkopuolelle kun paikkaa Sanomista ei luvatulla tavalla ollutkaan löytynyt (mm. Mauri Kunnas). Kun pilakuvanpiirtäjät vaihtuvat hitaasti, oli Karin aiheuttama ”aivovuoto” edelleen voimissaan ainakin 2015, neljännesvuosisata ”eron” jälkeen. Kari itse julkaisi 1990-luvulla eri maakuntalehdissä vielä satunnaisesti pilakuvia, mutta jäljeltään ne olivat enää haamu entisestään. Osaltaan kyse oli puuttuvasta tukiverkostosta: Helsingin Sanomissa Suomalainen saattoi piirtää ja signeerata työnsä yksin, mutta yksin hän ei niitä ideoinut. Toisaalta Suomalainen ei oikein vaaleja ja suurimpia ulkopolitiikan linjauksia lukuunottamatta oikein enää ymmärtänyt politiikkaa, joten maahanmuuttoaiheen ohella aiheisiin nousivat yhä useammin vain nyt jo keski-ikäistyneille nuorille naureskelun.
Olisiko Suomalaisen ”erosta” voinut oppia mitään? Oliko sanavapaudella nyt rajat? Kari ei koskaan päässyt haluamallaan tavalla oikeuteen, mutta jotain voimme kai päätellä eroon johtaneista askeleista. Sanavapaus saattaa olla Suomessa ehdoton, mutta sananjulkaisu ja sanan kuuleminen ei ole. Kommunikointi on ryhmätyötä, jossa kaikki osallistujat saavat vuoronsa ja oppivat toisiltaan. Edes radio-ohjelmat tai pilakuvien teko ei ole yksipuolista, koska palaute tulee myöhemmin postissa – jos sen jaksaa lukea. Suomalainen oli Sanomauransa viimeisen 30 vuoden aikana näyttänyt, ettei hän kuunnellut. Kun kritiikitön puhe meni yhä kauemaksi muussa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta, otettiin häneltä lopulta mikki pois.
Suomalaisen viimeinen saavutus oli tämän isoisän Emil Wikströmin (mm. VR:n ”kivimiehet”) työtä käsittelevän museon laajennus ”Kari-paviljongilla”, jossa esitellään vaihtuvasti tämän elämäntyötä. Samalla Suomalainen laittoi oman kädenjälkensä myös isoisänsä puolelle, jonka ateljeessa on tänä päivänä ”mininäyttely” Karin nuoruudesta. Vitriinin vieressä on sukupuu, jossa Karin kohdalla lukee: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut. Minusta olisi tullut hyvä muusikko, hyvä kirjailija, mutta eihän ihminen kaikkea ennätä”.
MUUTA:
Politiikkaan ja sarjakuviin perehtyneen Jukka Kemppisen mukaan Suomalainen oli ainakin myöhemmin urallaan nimenomaan symbioosissa valtaapitäviin eikä yrittänytkään sanoa ”liian ikävästi”. Pohtii myös tämän sotatraumoja, perhe-elämää kuin terveyttäkin. Päätyy ”Karin olleen ensimmäinen perussuomalainen”.
Visavuoren museo mainostaa Kari-näyttelyään ”vuoden hauskimpana museona”, mikä saattaa olla ehkä enemmänkin subjektiivinen kuin objektiivinen näkemys.