Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.
Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.
Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.
Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.
Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.
Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.
Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.
Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.
Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.
Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.
Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.
Jään innolla odottamaan jatkoa.
- Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎