Avainsana: ilmastokriisi

Julkaistu

Verkkokauppa: vaikea joko kuluttajalle tai luonnolle

Kirjoitin tekstin verkkokaupan ja kivijalan eroista. Tekstiä varten laadin myös pari sivupolkua verkkokauppojen ongelmista kuluttajalle, ympäristölle ja osakkeenomistajille, jonka arvelin toimivan myös omana tekstinään. Jos huomaatte tiettyä samankaltaisuutta edelliseen tekstiin, niin olkaa armollisia.

Tilasin taannoin Saksan Amazonista tummametallisen partahöylän. Paitsi että sopivien tuotekandidaattien löytäminen valikoimasta vei tunteja, minun piti yrityksen ja erehdyksen kautta selvittää mitkä vaihtoehtoisista tuotteista olivat postitettavissa Suomeen (yllättävän harvat). Tätä seuraavasti selvitin postikulut ”leikkiostamalla” tuotteen ennenkuin päätin tehdä pari muuta ostosta saadakseni ilmaisen postituksen, sillä loppusummat vaikuttivat olevan lähellä toisiaan.

Saksan Amazon on periaatteessa englanninkielinen, mutta vaihtelee sattumanvaraisesti saksaksi tuotekuvausten ja usein kysyttyjen kysymysten kohdalla. Kun tilauksen tehtyöni huomasin tilausvahvistuksessa olevan (mikäli ymmärrän saksaa oikein) lehtikultaisen naistenhöylän, en ollut erityisen yllättynyt. Pidemmällä tutkimuksella päättelin että virhe ei kuitenkaan ollut omassa päässäni, sillä lisätietoa klikkaamalla avautui tummametalisen höylän tuotesivu. Tein asiakaspalvelupyynnön, johon ehkä vastataan ensi tiistaina (kysyin torstaina). Jos kaikki menee putkeen, saan partahöyläni parin viikon kuluttua tilauksesta. Jos ei ja tuote pitää pitää palauttaa, kuukauden. Se on pitkä aika odottaa partaterää.

Schrödingerin partaterä: tilaamani tuote tuotesivulla ja tilausvahvistuksessa. Se voi olla musta tai se voi olla kultainen – asia selviää avaamalla paketti.

Jos olisin tehnyt tilauksen EU:n ulkopuolelta (Yhdysvallat, Britannia) välttääkseni kieliongelmat, olisin joutunut pohtimaan myös tullia. Tullilla on ongelmaa varten ”suuntaa antava” laskin. Siihen ei kuitenkaan voi rajattomasti luottaa, sillä se ei huomioi alati muuttuvia vaihtokursseja, postimaksuja tai valmisteveroja ennenkuin paketti on saapunut Suomen rajalle. Näin ”tarpeeksi halpa” paketti voikin Suomen rajalla olla ”tarpeeksi kallis”, jolloin tuotteen hinta nousee kertarysäyksellä vähintään alvin verran, 10 – 24%. Tullin hinnoittelun päälle tulee vielä (helmikuun alusta alkaen) Postille maksettava tullin käsittelymaksu (josta puhuminen on kokonaan toinen juttu). Kaiken takana on tietenkin, ettei tullijärjestelmää ole tarkoitettu kuluttajien käytettäväksi, eikä vuosikymmeniä sitten yleistynyt lentomatkailu ja verkkokauppa ole asiantilaa muuttanut.

Alleviivatakseni asiaa: Amazon on yksi maailman suurimmista ja suosituimmista verkkokaupoista, se paikka josta ”kaikki” tekevät tilauksia (lisäksi käytännössä kaikki muut suuret verkkokaupat toistavat Amazonin tekemiä ratkaisuja). Amazonin onnistunut käyttö vaatii kuitenkin edelleenkin huomattavan syvällistä ymmärrystä paitsi tietotekniikasta, niin kauppapolitiikasta ja tullimaksuista.

Se on paljon tietoa vain partahöylän ostoa varten.

Eräs Saksan Amazonin alusvaatteiden kokotaulukko, nimellisesti englanniksi. Koot vaihtelevat tuotteesta riippuen; M-koon vaate saattaa valmistajasta riippuen olla vyötärönleveydeltään 99 tai 109 cm. Tähän voi vielä varautua, mutta mitä jos vaatteen kooksi on merkitty ”38”? Onko koko XXS vai M? (Klikkaa suuremmaksi.)

Vaihtoehtoisessa mallissa verkkokauppa panostaa käytettävyyteen ilmaispostitusten ja rajattujen tavaramäärien kautta (esimerkiksi tavarat ovat kaikki keskusvarastolla). Tämä on yleistä varsinkin eurooppalaisilla, rajatun toiminta-alueen vaatekaupoilla tai Kiinasta tilattavalla kulutuselektroniikalla. Käytännössä tilauksen helppous siirtää ongelman kuitenkin helpoksi tehdystä tilausvaiheesta ja kuluttajalta kuljetusvaiheeseen ja luonnolle. Harva meistä kun kontekstoi muovipussi vs. kangaskassi -keskustelua laajempaan kulutuskäytökseen, joten on helppo ymmärtää ettei tuotteiden energiankulutusta ole myöskään helppo ymmärtää muissa tilanteissa. valmistuskulujen . Kuitenkin, kun tuotteiden laatu ja sopivuus on vaikea päätellä tietokoneella muokatuista mallikuvista, tekee asiakas ostotilanteessa lähes aina päätöksen hyväksyä huonommankin tuotteen ”tarpeeksi hyvänä”. Tulokset ovatkin sitten arvattavia: ”pikamuodin” hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet lento- ja laivaliikenteestä syntyvät, eikä luvuissa ole edes mukana postipakettien kuljetukseen käytettyä energiaa.

Onko asiaan sitten ratkaisua? Sellaista, jossa asiakas ei joudu opiskelemaan merkonomikoulutuksen verran tietoa taloudesta, eikä tavaran käyttöikää tule unohdettua vain halvan hinnan vuoksi?

Luin tätä kirjoitusta varten suurehkon määrän pörssitiedotteita ja uutisartikkeleita. Jonkin verran minulla alkaa vahvistua käsitys, että verkkokauppa ja kivijalkakauppa alkavat lähestyä toisiaan myös hinnoissa, minkä lisäksi verkkokaupat ovat kovasti etsineet tapoja tarjota asiakkaille kivijalkaa lähentelevää asiakaspalvelua, jopa perustaneet omia liikkeitään kauppakeskuksiin saadakseen suoraa palautetta tuotteiden laadusta. Niin vaikeat asiakaskokemukset verkkokaupassa kuin takaisinpostitukset yrityksille vievät asiakasluottamusta varsinkin vanhemmilta ihmisiltä, joille shoppailu ei ole vain harrastus. Pyrkiessään tavoittelemaan yhä laajempaa asiakaskuntaa kaupan pitää aikuistua — mikä näkyy hinnoissa ja toimintatavoissa.

Nähtäväksi jää, näkyykö tämä hiilidioksidipäästöissä tai kauppojen käyttöliittymissä. Ainakin on selvää, että verkkokaupan ”normalisoituminen” tekee perinteisten kivijalkaliikkeiden toiminnan tällä vuosikymmenellä edellisvuosikymmentä helpommaksi.

Pakollinen mainos: olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien POK:n toimintaympäristöä tulevina vuosina. Muut tekstit löytyvät parhaiten sivun http://mntysalo.fi/juho kautta.

Julkaistu

Prismat ovat halpoja, jos bensa on ilmaista (tai: miksi keskustassa ei ole S-kauppoja?)

Lyhyesti: S-ryhmään kuuluva Pirkanmaan osuuskauppa ei omista tai rakenna Tampereen keskusta-alueella kauppoja. Sen sijaan rakennetaan kaupunkien reunoille Prismoja. Niihin on vaikea (ajallisesti, rahallisesti) päästä keskustasta, joissa pienten talouksien ihmiset eivät tarvitse autoa ”kauppakassiksi”. Samalla uudet Prismat rakennetaan ympäristössä jossa niin Suomen hallitus kuin Tampereen kaupunki yrittää vähentää autoilua. POK:n päätös mennä tätä vastaan voi olla paitsi ilmastollisesti, myös taloudellisesti raskasta.

Lähikauppa Tampereella. Klikkaa suuremmaksi. (Muokattu: Uderzo/Goscinny)

Pirkanmaan osuuskauppa ei toimi tyhjiössä, vaan sen toiminta tapahtuu pelikentällä, jossa tärkeimpinä vastapelureina ovat Kesko ja Lidl. Yhdessä nämä (ja muutamat pienemmät toimijat) kilpailevat asiakkaista hinnalla, tuotevalikoimalla ja kauppojen sijainnilla. Pirkanmaan osuuskaupan toimitusjohtajan mukaan lähivuosina fokukseen nostetaan yhä enemmän Prismojen rakentaminen, sillä niiden avulla voidaan turvata Lidlien kanssa kilpailukykyiset hinnat ja Keskon kanssa kilpaileva valikoima.

Prismojen rakennus tarkoittaa rakentamista kaupunkien ulkopuolelle, ensimmäinen uusi Prisma valmistuu Pirkkalaan. Nykyisistä rakennetuista tai kaavoitetuista Prismoista kaupunkialueella on vain Kalevan Prisma, sekin kaupungin uudelleenkavoituksen ansiosta. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa POK on muutenkin jättänyt Tampereen keskusta-alueen lapsipuolen asemaan. Maitoa keskustassa saa Googlesta katsottuna seuraavasti:

  • 15 kpl K-kauppaa
  • 4 kpl S-kauppaa (1 Sale, 1 S-Market, 2 Herkkua)
  • 4 kpl Lidliä
  • 2 kpl M-markettia

Kaupoista 16%, kuuluu S-ryhmälle ja 60% Keskolle. Lukuja katsoessa ei uskoisi, että S-ryhmä ja Kesko ovat jotakuinkin yhtä suuria toimijoita Suomessa. Luku ei myöskään ole mitenkään vertailukelpoinen esimerkiksi Helsingin tai Jyväskylän keskusta-alueisiin. Vaikka Kesko saakin tiettyä etulyöntiasemaa taannoin ostetuilla Siwoilla ja Valintataloilla (joista osa suljettaneen ylimääräisinä), ei POK ole myöskään yrittänyt pysyä kilpailussa mukana. Viime vuosina on Suomessa ollut tyypillistä, että kaikkiin uusiin kauppakeskuksiin on rakennettu Prisma, Lidl, Citymarket ja Alko. Uusi Ratinan kauppakeskus on tästä siinä mielessä poikkeava, ettei sieltä Prismaa löydy. Samalla yleensä harvakseen liikkeitä sijoittava Lidl (jolla on kilometrin säteellä entuudestaankin kolme liikettä) päätti sijoittaa Ratinaan neljännen.

Voidaankin siis melko turvallisesti sanoa, että Tampereen keskusta ei ole POK:lle prioriteetti, mutta kilpailijoille kyllä. Panokset laitetaan automarketteihin, koska — kuten sanottu — ne kilpailevat Lidlin kanssa hinnoilla ja K-kaupan kanssa valikoimilla. Valintana tämä on aivan pätevä, jos arvelemme, että keskiverto tamperelainen omistaa auton ja haluaa sitä käyttää. Kun näin ei ole, tarkoittaa tämä tamperelaisen ruokakaupan luovuttamista kilpailijoiden käsiin. On halvempaa kävellä K-lähikauppaan ja maksaa 20% enemmän ruuasta kuin käyttää puoli tuntia päästäkseen Prismaan joko autolla (bensiini, parkkipaikat, liikenne) tai julkisilla (lippujen hinnat, aikataulut). Luvut kallistuvat vieläkin enemmän lähikaupan eduksi, kun muistetaan että keskusta-alueella asuu enimmäkseen lapsettomia perheitä ja sinkkuja, joiden ruokaostosten kuljettamiseen ei autoja tarvita.

Prismojen rakentamisessa on myös ilmastopoliittinen näkökulma. Uutta automarkettia ei rakenneta vain nykyhetkeä, vaan myös tulevaisuutta varten. Jokainen vuonna 2020 rakennettava Prisma on vielä pystyssä vuonna 2050. Samaan aikaan valtion pyrkimys hiilineutraalisuuteen vuoteen 2035 mennessä tulee melko varmasti tarkoittamaan tietulleja kaupunkien rajoille ja yhä kalliimpia autopaikkoja kaupunkien sisällä — ja ilman autoa, kuinka kaupunkilaiset pääsevät kauppaan? Näin keskittyminen peltomarketteihin on huono sijoitus paitsi nykyisille asiakkaille ja ilmastokriisin vastaiselle työlle, niin myös osuuskaupan tulevaisuudelle.

Olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli ensimmäinen tekstini koskien osuuskaupan toimintaa Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla.

Julkaistu

Yhteismaan ongelma

Sukuni mökkitonttiin kuuluu osuus yhteismaasta muistona ajasta, jolloin alue oli vielä ympäri vuoden asuttu kylä. Kun kylä muuttui mökkimaaksi, huomasi eräs yhteismaan osakas kesannolla olevan entisen perunamaan soveltuvan hyvin kaupalliseen soranottoon. Kun toimintaa oli harjoitettu joitain vuosia, oli entisestä perunamaasta jäljellä enää 20 metriä syvä kuoppa ja sen keskellä ohuen pilarin nokassa vanha perunakellari. Yksinyrittäjyys loppui vasta kun kasvavaan sorakuoppaan oli romahtamassa paitsi naapuritonttiin kuulunut autotalli ja osuuskunnan ylläpitämä hiekkatie.

Tapahtuma on esimerkki yhteismaan ongelmasta, tilanteesta jossa yhteisessä käytössä olevaa resurssia käytetään yhden toimijan toimesta siten, että resurssi hupenee ja loppuu tyystin. Muita esimerkkejä voi olla vaikkapa ylikalastus tai teollisuuden tuottama saastutus. Ylikalastamalla tai kaatamalla saasteet luontoon voi yksittäinen toimija kerätä lyhyessä ajassa suuretkin tuotot muiden käyttäjien kärsiessä voimattomana. Tästähän ilmastokriisissäkin on kyse.

Yhteismaan ongelma ei tietenkään ole teoreettisella tasolla uusi. Ylikalastuksen mahdollisuus on ollut olemassa jo vuosituhansia. Järvissä on kuitenkin edelleen kalaa, sillä ”ylikalastaja” joutui saapumaan saaliinsa kanssa samaan satamaan kuin muutkin, jolloin ylisuuren saaliin määrään voitiin puuttua sakinhivutuksella.

Näin ollen kyseessä ei ole niinkään ylikäytön ongelma kuin seuraksettomuuden ongelma. Kun käyttöoikeus säilyy mutta suhde muihin käyttöoikeuden käyttäjiin katkeaa, ongelmat alkavat. Oli kyseessä sitten suuryrityksen sijoituksen takaisinmaksuaika, valtion virkamies joka ei pohdi satojen kilometrien päässä tehtävien hakkuiden vaikutusta paikallisille, lentely ympäri maailmaa CO2 -päästöjä levitellen tai vaikkapa mökkikylässä tapahtuva soranvienti, lopulta kyse on yhteisöllisen vastuun korvautumisella yksilöllisestä. Kun näemme velvollisuutemme vain itseämme kohtaan, ajattelemme helpommin myös vain omaa hyvinvointiamme.

Julkaistu

Vuosi 2020 on hidasta hyvästijättöä ikuiselle tulevaisuudelle

Win10:n
kello

Katsoin tietokoneen kelloa ja näin päivämäärän. Vaikka vuoden vaihtuminen on erityinen tilanne ilotulitteiden räjähtäessä, ei asian merkitys selkiydy ennen päivämäärään näkemistä arjessa. Samalla luku saa pohtimaan tulevaisuuden ontologiaa — mistä puhumme, kun puhumme tulevaisuudesta?

Aku Ankka vuonna 2001 (Paperino anno 2001. Aku Ankan taskukirja #14, 1973 [1961]).

Tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla havainnosta, että myöhemmät ajat olisivat merkittävästi erilaisia kuin aiemmat. ”Tulevaisuus” ei tässä mielessä ole pelkästään nykyistä korkeampi vuosiluku tai pohdintaa siitä kuinka vanhoja lapset ovat minäkin vuonna, vaan progressio tästä maailmasta vieraaseen. Tai toisin sanoen: tulevaisuus ei ole vain tuttu kylä uusilla asukkailla, vaan kokonaan uusi kylä (vanhoilla tai uusilla asukkailla): paitsi erilaiset rakennukset, niin erilainen kulttuuri ja käytöstavat. Samalla käsite antaa nykyhetkelle arvon lähinnä välineenä tulevan rakentamiseksi (tai estämiseksi). Tämä konkretisoituu vuoden vaihteessa: kohtelemme kalenterivuotta kuin projektia: mitä olemme saaneet aikaan, mitä saamme aikaan seuraavaksi.

Mitä tapahtui huomispäivän miehelle? (Whatever Happened to the Man of Tomorrow? Alan Moore ja Curt Swan, 1986).

Noin kolmentoista vuoden iässä pohdin kuinka vanha olisin minäkin vuonna. Yllätyin olevani elossa 2050, enkä edes kovin vanha: 64 vuotta. Samalla vuosisadan puoliväli tuntui ajalta, jolta voisi jo odottaakin ihmeitä. Luin Mikrobitistä puettavien vaatteiden prototyypeistä, tulevista matkapuhelimista ja mietin mitä itse pitäisinkään päälläni tai kantaisin mukanani lähestyessäni eläkeikää.

Tein kuitenkin saman virheen mihin tieteiskirjoittajat ovat aina langenneet: en odottanut niinkään muutosta nykyhetkestä kuin nykyhetken intensivoitumista. Vuonna 2050 ajaisimme yhä autoilla töihin, työskentelisimme ”työpäivän” ja sitten takaisin kotiin ydinperheen luo kerrostaloon, kaikki olisi vain jotenkin epämäärisesti parempaa. Ajatus, että teknologia muuttaisi arkea, tuntui vaikealta. Ehkä esimerkiksi sanomalehdet korvaantuisivat tableteilla (kuten Star Trekissä), mutta ihmiset lukisivat silti uutisia aamukahvin kanssa, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen. Viikonloppuisin käytäisiin metsässä ulkoilemassa. Ulkomailla käynti olisi vaihtoehto.

Spider-Man vs. Spider-Man 2099 (Peter David ja Rick Leonardi, 1995)

En osannut teini-iässä huolehtia fosfaattien loppumisesta, ilmastokriisistä, sukupuuttoaallosta, tuotantokasvien ja -eläinten geeniperimän köyhtymisestä, kalakantojen tuhoutumista, automaatiotehtaista tai myrkyistä järvissä, vaikka kaikista luetelluista olinkin tuohon mennessä jo jollain tasolla perillä. Luulin, että ongelmien yhteiskunnallinen ymmärtäminen johtaisi niiden ratkaisuun: ”väärät vaihtoehdot” vain katoaisivat, ilman että minun yksilönä tarvitsisi niistä murehtia. Sademetsät suojeltaisiin, laitteiden hyötysuhteet paranisivat, kierrättäminen helpottuisi, energiantuotanto siirtyisi käyttämään kestävämpiä lähteitä. Näinhän oli käynyt aiemminkin: asbesti oli kielletty, samoin otsonikatoa aiheuttaneet jääkaappien freonit, happosateet olivat päättyneet. Samanaikaisesti paloturvallisuus on kuitenkin jatkanut parantumistaan, autot kulkevat edelleen eikä jääkapeissakaan ole vikaa. Ei tuntunut vaikealta ajatella, että vastaava kehitys kohtaisi myös nykyisiä ongelmia.

Todellisuus on sitten ollut enemmän yksilön vastuulla. Kaupassa suklaalevyistä etsitään orjatyövoiman käyttämättömyydestä kertovaa sertifikaattia (läheskään kaikissa ei ole) ja kotona voi pohtia josko käytetty sähkö olisi tuulivoimaa vai ”tavallista” (esimerkiksi lähivoimalani käyttää mm. hiiltä, turvetta, öljyä ja maakaasua — siis tuhoaa ilmaston lisäksi myös soita ja rahoittaa Venäjän hallintoa). Käytännössä tutkinta on kuitenkin harvojen harrastus; kyseessä on klassinen yhteismaan ongelma, jossa rajallisen resurssin valvomaton käyttö johtaa hallinnan puutteessa ylikäyttöön ja ehtymiseen. Ratkaisu olisi yhteisön asettama vastuuhenkilö (esimerkiksi osuuskunnan puheenjohtaja) jolla on valta tehdä päätöksiä kaikkien puolesta. Jostain syystä tässä ei vain onnistuta: vastuuhenkilöitä ei aseteta ja jos asetetaan, heitä ei kuunnella. (Tästä lisää joku toinen päivä.)

Zorbulin aika. (Le Réveil du Z. Tome ja Janry 2008 [1986])

Emme ole kollektiivisesti onnistuneet ikuisen tulevaisuuden säilyttämisen peruspilarissa, kestävän ja skaalautuvan energialähteen keksimisessä (”fuusioenergia on tulevaisuutta, ja sellaisena se pysyy”). Vaikka pahimmat katastrofit vältettyämme tasapainotamme suhteemme muuhun luontoon, niin tulevaisuus on silti takana. Ydinvoiman toinen tai kolmas tuleminen (miten sen nyt haluaakaan laskea) saattaa tarjota paremman arjen kuin mitä esi-isillämme oli 1800-luvulla, mutta se ei skaalaudu kuten nykyinen öljyn varassa tapahtuva energiankulutus on viimeiset sata vuotta tehnyt. Jos aiemmin tarvittiin neljä autoa yhden auton sijaan tai matkustaa erämaahan, niin öljyn kanssa se oli helppoa. Sähköautojen kanssa pitää rakentaa Olkiluoto 4… ja ylimääräistä sähköä on vaikea ottaa mukaan erämaahan. Tällaiset esimerkit havainnollistavat, kuinka tulevaisuudessa uusien keksintöjen käyttöönotossa on aiempaan nähden suurempia pullonkauloja. Kylä ei muutu tuntemattomaksi, vaikka asukkaat vaihtuisivatkin. Se on ajatuksena vetoava.. jos luonto vain jaksaa.