Sukuni mökkitonttiin kuuluu osuus yhteismaasta muistona ajasta, jolloin alue oli vielä ympäri vuoden asuttu kylä. Kun kylä muuttui mökkimaaksi, huomasi eräs yhteismaan osakas kesannolla olevan entisen perunamaan soveltuvan hyvin kaupalliseen soranottoon. Kun toimintaa oli harjoitettu joitain vuosia, oli entisestä perunamaasta jäljellä enää 20 metriä syvä kuoppa ja sen keskellä ohuen pilarin nokassa vanha perunakellari. Yksinyrittäjyys loppui vasta kun kasvavaan sorakuoppaan oli romahtamassa paitsi naapuritonttiin kuulunut autotalli ja osuuskunnan ylläpitämä hiekkatie.
Tapahtuma on esimerkki yhteismaan ongelmasta, tilanteesta jossa yhteisessä käytössä olevaa resurssia käytetään yhden toimijan toimesta siten, että resurssi hupenee ja loppuu tyystin. Muita esimerkkejä voi olla vaikkapa ylikalastus tai teollisuuden tuottama saastutus. Ylikalastamalla tai kaatamalla saasteet luontoon voi yksittäinen toimija kerätä lyhyessä ajassa suuretkin tuotot muiden käyttäjien kärsiessä voimattomana. Tästähän ilmastokriisissäkin on kyse.
Yhteismaan ongelma ei tietenkään ole teoreettisella tasolla uusi. Ylikalastuksen mahdollisuus on ollut olemassa jo vuosituhansia. Järvissä on kuitenkin edelleen kalaa, sillä ”ylikalastaja” joutui saapumaan saaliinsa kanssa samaan satamaan kuin muutkin, jolloin ylisuuren saaliin määrään voitiin puuttua sakinhivutuksella.
Näin ollen kyseessä ei ole niinkään ylikäytön ongelma kuin seuraksettomuuden ongelma. Kun käyttöoikeus säilyy mutta suhde muihin käyttöoikeuden käyttäjiin katkeaa, ongelmat alkavat. Oli kyseessä sitten suuryrityksen sijoituksen takaisinmaksuaika, valtion virkamies joka ei pohdi satojen kilometrien päässä tehtävien hakkuiden vaikutusta paikallisille, lentely ympäri maailmaa CO2 -päästöjä levitellen tai vaikkapa mökkikylässä tapahtuva soranvienti, lopulta kyse on yhteisöllisen vastuun korvautumisella yksilöllisestä. Kun näemme velvollisuutemme vain itseämme kohtaan, ajattelemme helpommin myös vain omaa hyvinvointiamme.