1850-luvulla Britannia ei ollut hyvä paikka työntekijälle. Elinajanodote kaupungeissa oli laskenut 25 vuoteen, työpäivät olivat 16-tuntisia ja palkka ei silti riittänyt ruokaan ja vuokraan. Asiantilaa pidettiin suurena kehitysaskeleena, sillä esimerkiksi verrattuna Yhdysvaltain etelävaltioiden orjaplantaaseihin palkkatyöntekijät eivät yrittäneet paeta, olivat kiinnostuneempia työn laadusta eikä kuolema työssäkään ollut rahallinen menetys omistajalle/työnantajalle. Muiden palkkatyötä käytävien yhteiskuntien kanssa käytiin kilpailua ja mietittiin, miten palkkoja voitiin entuudestaan laskea.
Tuon aikakauden kurjuus ei tapahtunut hetkessä. Feodaalisen yhteiskunnan purkautuminen edeltävän 200 vuoden aikana oli samalla merkinnyt myös kiltojen merkityksen loppua työn arvon määräytymisessä. Ulkomaankaupan tuoman viljan ansiosta maaseudulla keskityttiin vähemmän ihmisiä vaativaan lihantuotantoon. Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla siirryttiin keskinäistä riippuvaisuutta painottavasta mallista yksilökeskeiseen, jonka osana myös köyhäinavusta luovuttiin. Teollistuminen toi rikkautta, mutta se oli keskittynyt harvoille. Ongelmaa pahensi rikkaille rajattu äänioikeus. Yhdessä tämä tarkoitti, että esimerkiksi Irlannin perunarutto tappoi yli miljoona ihmistä, vaikka maa samanaikaisesti tuotti edelleen viljaa ulkomaankauppaan. Vastaavia tapahtumia löytyi myös muista Britannian siirtomaista.
Britannian tilanne ei ollut syntynyt hetkessä. Taustalla oli koulutuksen arvon romahdus (käsityöammatit, maanviljelys), kouluttamattoman työn suhteellinen lisääntyminen, sosiaaliturvan heikkeneminen ja poliittisten valtasuhteiden muutos. Aiemmin maalaisaatelisto toimi ennen muuta alueensa periytyvänä hallintovirkamiehenä, mutta nyt aatelistolle annettiin omistusoikeus hallittuihin maihin ja viiteryhmäksi nousi muut samassa asemassa olleet. Nykyään samanlaista kehitystä voi nähdä superrikkaiden keskuudessa.
Nykypäivänä on helppo ajatella, ettei tämä voi olla tulevaisuutta modernissa jälkiteollisessa valtiossa: on koulutettu väestö, sosiaaliturva ja ihmisillä henkilökohtaisia säästöjä. Kaikki nämä voivat kuitenkin olla väliaikaisia. Mitä tekee paperimiehen, kuskin tai myyjän koulutuksella jos valtaosan töistä voi tehdä tietokoneet tai robotit? Amerikassa rekat kulkevat jo ilman kuskia ja Japanissa on tehtaita, joissa insinööri käy kerran kuussa lukemassa virhelogin.
Tällä hetkellä muutos koskee lähinnä matalastikoulutettua työtä, mutta tehostuminen näkyy myös korkeakoulutettujen aloilla. Toimittajien määrä on romahtanut 2000-luvulla ja hallintohenkilökuntaakin tarvitaan yhä vähemmän. On yhä yleisempää, että eläkkeelle menevien työntekijöiden työtehtävät jaetaan jäljelle jäävien kesken. Samalla tehtävien suorittamiseen tarvittavat taustavaatimukset kasvavat. Muuttumattomana pysyvät vain jatkuvassa muutoksessa olevat sekatyöt, joita on vaikea automatisoida. Toisinsanoen: töitä löytyy erittäin korkeasti koulutetuille sekä heille, jotka ovat valmiita tekemään heikosti maksavaa työtä, joihin koulutusta ei vaadita ollenkaan. Muut jäävät työttömiksi. Mitä heille pitäisi tehdä?
1800-luvun lopussa Britanniassa mietittiin miten tulonjako pitää hoitaa omistuksen keskittyessä ja koulutuksen arvon vähentyessä. Ongelma ratkaistiin korkeammilla palkoilla vähemmän koulutetusta työstä, johon ajanoloon tulivat omat koulutusvaatimuksensa. Mutta mitä tehdään nykyään, jos töiden määrät kokonaisuudessaan vähenevät? Tietyissä piireissä onkin tapana sanoa, että työttömät ihmiset keksivät kyllä uusia työtehtäviä, jos vanhoja ei ole. Onkin totta, että meillä on töitä jotka vaikuttavat uusilta (mm. youtube-tähdet), mutta nämäkin työt ovat uusia lähinnä palkkausmallinsa tähden. Esimerkiksi Youtube-kanavan ylläpito ei paljoa eroa Yleisradion toimittajan työstä (tai mainosrahoitteisen blogin pitäminen kolumnin kirjoittamisesta sanomalehteen).
Kysymys ei myöskään ole täydestä työllistä tai täydestä työttömyydestä. Kyse on myös epävarmuudesta työsuhteiden aikana. Hyvänkin palkan kanssa voi olla vaikea elää, jos ei tiedä saako sitä vielä kahden kuukauden päästä. Työntekijä voi yrittää joustaa pidentämällä nuoruutena nähtyä aikaa ja hankkimalla lapset myöhemmin, mutta nuoruutta ei voi pidentää loputtomasti ennenkuin biologinen kello tulee vastaan. Tilanteena tämä ei eroa Britannian menneisyydestä, jossa aikuiset kuolivat ennen mahdollisuuttaan kasvattaa lapsia.
21. vuosisadalla omistus keskittyy entuudestaan ja töiden pysyvyys vaikuttaa yhä epävarmemmalta. Kuten 1800-luvulla, valtion pitäisi pohtia uutta tapaa tuoda etäämmäksi toisistaan erkaantuva väestö ja omistus yhteen, mutta miten? Komponentteina pitäisi olla ainakin verotuksen kohdistumisen ja sosiaaliturvan luonteeseen liittyvät ongelmat, jossa yhtenä osaratkaisuna voisi olla myös perustulo.