Kategoria: Politiikka

Julkaistu

Verkkokauppa ei koskaan korvaa kivijalkaa

Vähittäiskaupassa on mukana pysyviä tekijöitä, jotka eivät muutu vain siksi, että yrityksellä on kivijalan sijaan varasto ja verkkokauppa. Riippumatta mistä tavara päätetään ostaa, se pitää toimittaa asiakkaalle tätä tyydyttävällä tavalla. Toimintatapana Internetin kivijaloille tuottama kilpailu ei juurikaan eroa Suomessakin jo 1800-luvun lopussa alkaneesta postimyynnistä, jonka suuria nimiä 1900-luvulla oli postimyynnillä aloittanut Anttila, joka myöhemmin laajeni tavarataloihin ja (yhtenä ensimmäisenä Suomessa) myös verkkoon.

Niin postimyynnissä kuin internetissäkin suurena etuna kivijalkaan nähden on tilavuokrissa ja palkoissa mahdolinen säästö, joka heijastui yhtäältä hintoihin ja toisaalta valikoiman suuruuteen. Kuitenkin viime vuosikymmenellä nähty verkkokaupan ja kivijalkojen voimakkaasti eriävät hinnat ovat olleet poikkeuksellisia. Taustalla on ollut paitsi huono laatu, niin uusien verkkotoimijoiden halukkuus toimia vuosikausia tappiolla saattaakseen kilpailijoita konkurssiin. Myös muita tekijöitä on ollut: halpoja hintoja on ylläpidetty siirtämällä kuljetuskustannuksia välikäsille (vanhentuneiden postitussopimusten avulla) ja verokiertelyllä, Lisäksi asiakkaiden kärsivällisyyttä on koiteltu esimerkiksi pakettien toimituksen suhteen ja hintojen vertailua on vaikeutettu eriyttämällä postimaksut, verot, tullit ja Postin tullin käsittelymaksu erikseen tuotteen hinnasta, vain muutaman yksityiskohdan mainitakseni. Vuonna 2020 nämä porsaanrei’iät alkaa olla tukittu ja esimerkiksi nousevat postimaksut Kiinasta vähentävät halua heräteostoksiin. Suurimmaksi eroksi kivijalan ja verkkokaupan välille jää yhdessä laidassa valikoima, toisessa asiakaspalvelu ja toimitusnopeus.

Halpojen hintojen ollessa ohi verkkokaupat alkavat etsiä uusia asiakkaita asiakaspalvelulla, mikä usein tarkoittaa juurikin kivijalkojen perustamista. Zalandolla on liikkeitä ympäri Saksaa ja myös Amazon satsaa kadunvarteen. Uusi toimintamalli tarjoaa paitsi lisätuloja, niin mahdollisuutta tavoittaa asiakkaita, jotka eivät ole kiinnostuneita asioimaan verkossa. Samanaikaisesti perinteiset kivijalat avaavat ja kehittävät verkkokauppoja, esimerkkinä Stockmann, H&M ja Sokos. Toimintana tämä vastaa hyvin sitä, mitä postimyynnin kanssa tapahtui 1950-luvulla: Anttila alkoi perustaa kivijalkoja, Stockmann aloitti postimyynnin Hobby Hall -merkin alla.

Verkkokaupan tulo vaikuttaa helposti uutisia seuraamalla siirtymältä kokonaan toisenlaiseen toimintatapaan, mutta lopulta kyse on melko pienistä tekijöistä. Amazon ei ole vain mystinen kauppa tietokoneella, vaan vaihtoehto Prismalle paitsi valikoiman ja hinnan, niin myös asiakaspalvelun ja toimitusajan kanssa. Kokonaisuutena kyse on vain yksityiskohtien hiomisesta, ei suuresta innovaatiosta: kuten sanottu, verkkokauppa on käytännössä postimyyntiä sähköisellä katalogilla. Sillä on puolensa, mutta ei ole syytä miksei myös S-ryhmä siihen pystyisi.

Verkkokaupan hyvä puoli on mahdollisuus pitää valtavia varastoja joista toimittaa tavaraa suoraan kuluttajalle tämän sitä pyytäessä. Tällaisia varastoja löytyy myös S-ryhmältä: niiden yhteydessä olevista terminaaleista huolletaan kaikkia Suomen S-ryhmän kauppoja niiden lähettämien tavaratilauslistojen mukaisesti. Kilpailussa Amazonin kanssa kyse on vain tavasta, jolla tavara toimitetaan nopeiten ja käteviten kotiovelle (tai sen lähelle). Amazonin suuri heikkous on sen riippuvuus kuljetusyritysten toiminnasta. Lähikaupoissa S-ryhmällä on mahdollisuus tarjota parempi ja nopeampi toimitus kuin mihin Amazon kykenee, asiakaspalvelijan kanssa. Helsingissä ratkaisun kehitys on jo pitkällä.

Tähän tekstiin kuului alunperin pohdinta verkkokaupan asiakaskokemuksesta. Julkaisin sen erillisenä viestinä.

Olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli toinen tekstini koskien osuuskaupan toimintaa Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla.

Julkaistu

Prismat ovat halpoja, jos bensa on ilmaista (tai: miksi keskustassa ei ole S-kauppoja?)

Lyhyesti: S-ryhmään kuuluva Pirkanmaan osuuskauppa ei omista tai rakenna Tampereen keskusta-alueella kauppoja. Sen sijaan rakennetaan kaupunkien reunoille Prismoja. Niihin on vaikea (ajallisesti, rahallisesti) päästä keskustasta, joissa pienten talouksien ihmiset eivät tarvitse autoa ”kauppakassiksi”. Samalla uudet Prismat rakennetaan ympäristössä jossa niin Suomen hallitus kuin Tampereen kaupunki yrittää vähentää autoilua. POK:n päätös mennä tätä vastaan voi olla paitsi ilmastollisesti, myös taloudellisesti raskasta.

Lähikauppa Tampereella. Klikkaa suuremmaksi. (Muokattu: Uderzo/Goscinny)

Pirkanmaan osuuskauppa ei toimi tyhjiössä, vaan sen toiminta tapahtuu pelikentällä, jossa tärkeimpinä vastapelureina ovat Kesko ja Lidl. Yhdessä nämä (ja muutamat pienemmät toimijat) kilpailevat asiakkaista hinnalla, tuotevalikoimalla ja kauppojen sijainnilla. Pirkanmaan osuuskaupan toimitusjohtajan mukaan lähivuosina fokukseen nostetaan yhä enemmän Prismojen rakentaminen, sillä niiden avulla voidaan turvata Lidlien kanssa kilpailukykyiset hinnat ja Keskon kanssa kilpaileva valikoima.

Prismojen rakennus tarkoittaa rakentamista kaupunkien ulkopuolelle, ensimmäinen uusi Prisma valmistuu Pirkkalaan. Nykyisistä rakennetuista tai kaavoitetuista Prismoista kaupunkialueella on vain Kalevan Prisma, sekin kaupungin uudelleenkavoituksen ansiosta. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa POK on muutenkin jättänyt Tampereen keskusta-alueen lapsipuolen asemaan. Maitoa keskustassa saa Googlesta katsottuna seuraavasti:

  • 15 kpl K-kauppaa
  • 4 kpl S-kauppaa (1 Sale, 1 S-Market, 2 Herkkua)
  • 4 kpl Lidliä
  • 2 kpl M-markettia

Kaupoista 16%, kuuluu S-ryhmälle ja 60% Keskolle. Lukuja katsoessa ei uskoisi, että S-ryhmä ja Kesko ovat jotakuinkin yhtä suuria toimijoita Suomessa. Luku ei myöskään ole mitenkään vertailukelpoinen esimerkiksi Helsingin tai Jyväskylän keskusta-alueisiin. Vaikka Kesko saakin tiettyä etulyöntiasemaa taannoin ostetuilla Siwoilla ja Valintataloilla (joista osa suljettaneen ylimääräisinä), ei POK ole myöskään yrittänyt pysyä kilpailussa mukana. Viime vuosina on Suomessa ollut tyypillistä, että kaikkiin uusiin kauppakeskuksiin on rakennettu Prisma, Lidl, Citymarket ja Alko. Uusi Ratinan kauppakeskus on tästä siinä mielessä poikkeava, ettei sieltä Prismaa löydy. Samalla yleensä harvakseen liikkeitä sijoittava Lidl (jolla on kilometrin säteellä entuudestaankin kolme liikettä) päätti sijoittaa Ratinaan neljännen.

Voidaankin siis melko turvallisesti sanoa, että Tampereen keskusta ei ole POK:lle prioriteetti, mutta kilpailijoille kyllä. Panokset laitetaan automarketteihin, koska — kuten sanottu — ne kilpailevat Lidlin kanssa hinnoilla ja K-kaupan kanssa valikoimilla. Valintana tämä on aivan pätevä, jos arvelemme, että keskiverto tamperelainen omistaa auton ja haluaa sitä käyttää. Kun näin ei ole, tarkoittaa tämä tamperelaisen ruokakaupan luovuttamista kilpailijoiden käsiin. On halvempaa kävellä K-lähikauppaan ja maksaa 20% enemmän ruuasta kuin käyttää puoli tuntia päästäkseen Prismaan joko autolla (bensiini, parkkipaikat, liikenne) tai julkisilla (lippujen hinnat, aikataulut). Luvut kallistuvat vieläkin enemmän lähikaupan eduksi, kun muistetaan että keskusta-alueella asuu enimmäkseen lapsettomia perheitä ja sinkkuja, joiden ruokaostosten kuljettamiseen ei autoja tarvita.

Prismojen rakentamisessa on myös ilmastopoliittinen näkökulma. Uutta automarkettia ei rakenneta vain nykyhetkeä, vaan myös tulevaisuutta varten. Jokainen vuonna 2020 rakennettava Prisma on vielä pystyssä vuonna 2050. Samaan aikaan valtion pyrkimys hiilineutraalisuuteen vuoteen 2035 mennessä tulee melko varmasti tarkoittamaan tietulleja kaupunkien rajoille ja yhä kalliimpia autopaikkoja kaupunkien sisällä — ja ilman autoa, kuinka kaupunkilaiset pääsevät kauppaan? Näin keskittyminen peltomarketteihin on huono sijoitus paitsi nykyisille asiakkaille ja ilmastokriisin vastaiselle työlle, niin myös osuuskaupan tulevaisuudelle.

Olen ehdolla Pirkanmaan osuuskaupan vaaleissa keväällä 2020 numerolla 320. Tämä oli ensimmäinen tekstini koskien osuuskaupan toimintaa Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla.

Julkaistu

Kuoleva Picard katsoo tulevaisuuteen.

(Teksti sisältää lieviä spoilereita.)

Kolmisen vuotta sitten päätin tutustua syvällisemmin Star Trekiin kuultuani Discoveryn olevan muutakin kuin taas yksi tuotantohelvetissä ikuisesti palava idea tai halpa rahastustemppu (kuten Stargate: Origins tai myöhemmin Star Trek: Short Treks). Tätä kirjoittaessa minulla on yhä Deep Space Ninen viimeinen tuotantokausi näkemättä, samoin valtaosa Voyagerista sekä elokuvista. Se on kuitenkin hyvä saldo, sillä yhteensä katsottavaa olisi 22 päivää ilman taukoja.

Brent Spinnerin nuorennusleikkaus Dataksi on saanut kritiikkiä, mutten voi olla arvostamatta androidin keinotekoisuuden korostusta.

Samalla sarjojen ja elokuvien teemat ovat yllättäneet. Vaikka kylmän sodan keskellä Gene Roddenberryn kertomukset Yhdistyneiden planeettojen liittovaltion tähtilaivaston seikkailuista muistetaankin moraalisista ongelmistaan, on niissä vähintään yhtä keskeisessä asemassa ollut ”menneisyyden” ja ”nykyhetken” (sarjasta riippuen 2150 – 2399) suhde. Helpoimmillaan tämä näkyy aikamatkustuksen määrässä, mutta pohjimmiltaan kyseessä on myös Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin heijastumisesta tapaan jolla maailman tulevaisuus nähdään.

CBS/Paramountilla on tunnetusti ollut Star Trekin kanssa keskeisenä ongelmana kysymys täydellisyydestä. Jos kaikki ovat tyytyväisiä utopiassa, mistä saada tarinaa eteenpäin vievä konflikti? Alkuperäinen Tähtimatka (1966) lähetti avaruusaluksen utopian ulkopuolelle; Uusi sukupolvi (1987) käsitteli utopian säilyttämisen vaatimaa jatkuvaa työtä; Deep Space 9 (1993) pohti (Roddenberryn kuoltua) Liittovaltion epätäydellisyyttä hetkenä, jolloin se valmistautui ottamaan jäsenekseen 50 vuotta miehitettynä olleen strategisesti tärkeän tähtijärjestelmän. Vertauskohdat itäblokin hajoamiseen, länsimaisen kulttuurin hegemoniaan ja entisten satelliittien (erityisesti Puolan) tavoitteisiin NATO:n ja EU:n suhteen ovat ilmeisiä, varsinkin kun muistetaan uskonnon asema sarjassa. Voyager (1995) edusti kotimatkallaan perinteistä lähestymistapaa, mutta mustavalkoisempi asema ja vähäisempi maailmanrakennus sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta ja katsojilta.

Sarjassa käytetään vanhempien sarjojen kevyttä maskeerausta. Epäinhimillisyyttä korostetaan kevyillä animaatioilla.

Enterprise (2001 – 2005) alkoi välittömästi WTC:n iskujen jälkeen ja pyrki aluksi lähinnä korjaamaan Voyagerin maailmanrakennukseen liittyvän perusongelman tuomalla tapahtumat osaksi aiemmin tuttuja paikkoja. Sarjassa Maan ensimmäinen tutkimusalus lähtee innostuneena tuntemattomaan vain kohdatakseen sivistymättömien korpimaiden raa’an arjen. Lopulta idealistinen kapteeni Archer alentuu mm. kidutukseen ja älykkään kloonin kasvattamiseen varaosiksi. Juonikaari heijastelee Yhdysvaltain samoihin aikoihin toteuttamaa seikkailua Lähi-idässä vesilautauksineen ja vankilakohuineen. Samaa juonta kuljettavat Abramsin kaksi Star Trek -elokuvaa (2009, 2013) jotka käsittelevät pikkusormen myymistä paholaiselle. Lopulta Discovery (2017 -) sitoo metajuonenkaaren yhteen muistuttamalla helppoihin ratkaisuihin syyllistyneen päähenkilön kautta ihanteiden merkityksestä vaaran aikoina. Kuitenkin kaikissa tämän vuosituhannen sarjoissa (myös Discoveryssä) korostuu väkivalta ja toiminta ratkaisumuotoina keskustelun ja pohdinnan sijaan. Sarja on etääntynyt kauaksi lähtökohdistaan.

Kulutuselektroniikka on uskottavan ärsyttävää.

Nyt Picard palaa juurilleen tulevaisuuteen. Liittovaltio ei ole vieläkään täydellinen. Päinvastoin, viime vuosien tragediat (mm. Romuluksen tuhoutumista seurannut pakolaisaalto ja robottien suorittama terrori-isku Marsiin) ovat saaneet Liittovaltion kääntymään sisäänpäin. Tutkimusrahoitusta on leikattu, avaruuslaivasto on kutsuttu kotiin ja androidien ihmisoikeudet on peruttu.  Tiettyjä yhtymäkohtia Yhdysvaltain harjoittamaan politiikkaan on jälleen nähtävissä. Eläköitynyt Picard on ymmärrettävästi kärttyinen: tämä ei ole se tulevaisuus joka hänelle luvattiin tai minkä puolesta hän Enterprisen kannella toistuvasti neuvotteli ja tarpeentullen myös taisteli. Jakson aikana elämänilo kuitenkin herää uudestaan mahdollisuutena tehdä palvelus vanhalle ystävälle. Picard on odottanut kuolemaa, mutta nyt hänellä on jälleen syytä elää.

Picard on ensimmäinen kolmannen sukupolven Star Trek -sarja.

Picard on tarinana optimistinen paluu juurille. Vaikka jaksossa onkin räjähdyksiä ja (erittäin vaikuttavia) taistelukohtauksia, ovat jakson keskeisimmät kohtaukset Picardin tutkimustyötä, keskusteluja poliittisesta tilanteesta tai historiaalisista viitekehyksistä. Toimintakertomusten, uudelleenkerronnan tai esiosien sijaan sarja on taas menossa sinne, minne sen olisi koko ajan pitänyt olla matkalla: kohti parempaa tulevaisuutta. Siihen kyynisyyteen kyllästyneen Picardin elämänilon levittäytyminen ja huipentuminen uuteen seikkailun vuosisataan (sarja sijoittuu vuoteen 2399) sopii erinomaisesti.

Julkaistu

”Se oli vain vitsi.”

Tässä tekstissä on lainauksina rasistisia tai muuten ahdistavia vitsejä. Ne on valittu nimenomaan ahdistavuutensa vuoksi, ei siksi että olisivat hauskoja.

Yksikään vitsi ei nouse neitseellisenä merestä. Sen takana on kasvatus, maailmankuva, koulutus, poliittinen tilanne, oman arjen stressit ja ilot. Jotta vitsi on hauska, sen pitää rikkoa rajoja, yllättää ja olla rohkea, mieluusti myös uutta näkökulmaa antava. Hyvä vitsi on vitsi joka kertoo totuuden, jota yleisö ei ole vielä hyväksynyt. Siksi vitsikirjojen turvalliset pikku-kalle -jutut ovat niin tylsiä; ne eivät ole mitään näistä. Itsestäänselviä ja harmittomia — turhia. Huumori ei vanhene hyvin. Jo 10 vuotta vanha sitcom vaikuttaa väsyneeltä.

Mies kysyi pelokkaan näköiseltä nyrkkeilijältä, ketä vastaan tämä ottelee. Nyrkkeilijä osoitti vastustajaansa ja vastasi: ”Voittajaa.”
(”Naurun ystävä”, roomalainen vitsikirja 300-luvulta.)

Koska (hyvä) vitsi pyrkii pohtimaan arjen kipupisteitä, on naurattaminen poliittista toimintaa aina historian hämäristä asti. Tunnetusti hovinarri sai kertoa kuninkaalle totuuden ja toisaalta yhteiskunnan muuttuessa diktatuuriksi komedia katoaa ensimmäisenä. Sodan aikana komedia toimiikin hyvin propagandana, sillä harva haluaa olla ilonpilaaja, ei edes vaikka vitsi olisi kuinka huono. Tämä kertoo vitsien vallasta: sen avulla voi kertoa argumentin joutumatta kuulemaan vasta-argumenttia tai kysymään yleisöltä, eivätkö he ajattelekin samoin (ja huonot koomikot kysyvät tätä joskus suoraankin).

In America, you can always find a party; in Russia, the party can always find you.
(Yakov Smirnoff)

Vitsejä voi tietenkin kertoa tai kuunnella myös ironisesti, mutta huumori perustuu yhä maailmankuvan ymmärtämiseen. Jos kuulee lukuisia vitsejä vähemmistön huonosta käytöksestä, malli tulee sisäistettyä vaikkei sitä uskoisisikaan. Tällöin mielemme alkavat nopeasti etsimään viitekehystä tukevaa todistusaineistoa. Muutaman esimerkin jälkeen vahvistusharha onkin valmis ja rasistisen mielipide on ymmärretty todeksi.

– Mitä eroa on keltasella viivalla ja neekerillä?
– Keltaisen yli ei saa ajaa.

Ironisten vitsien toinen ongelma liittyy siihen, että emme koskaan voi olla täysin varmoja ymmärretäänkö vitsi ironisesti. Poen lain mukaan varsinkin verkossa parodiaa on mahdoton erottaa vakavasti sanotusta. Helposti tämä johtaa siihen, että tekemällä pilaa vitsin vakavasti ottavista tulee samalla myös rakentaneeksi areenan, jolla vitsiä voi vakavasti levittää eteenpäin. On esitetty, että Litteä Maa -kannattajien keskuudessa olisi käynyt näin. Älykkäiden ihmisten vitsit ”vaihtoehtoisista teorioista” ja ”salaliitoista” tuottivat aineiston, jonka muut voivat ottaa vakavasti. Toistuvasti mm. redditin keskustelualueilla on käynyt siten, että ironisesti mielipiteitä kritisoitavaksi tarkoitettu keskustelualue on jopa muutamassa viikossa muuttunut mielipiteen vilpittömäksi äänenkannattajaksi.

– Montako vihreätä tarvitaan vaihtamaan kattolamppu?
– Yksi, sillä muut polttavat pilveä niin kauan, että huone pyörii.
(Väitetysti Perussuomalaisten puoluekokouksessa 2017 kuultua.)

Yllä mainittu ei tietenkään tarkoita, etteikö asioista saisi tehdä pilaa. On kuitenkin helppo unohtaa, että vitsit ovat vähän niinkuin tulitikkuja. Ne valaisevat ja tuottavat lämpöä, mutta voivat myös polttaa koko talon. Hyvänä ohjeena on Yhdysvalloissa leviävä ohje, että huumorin tulisi kohdistua heihin, joita kritiikki ja rangaistukset eivät muuten tavoita. (Punch up, not down.) Jos teet pilaa heistä jotka eivät voi lyödä takaisin, et ole rohkea sanavapauttaan käyttävä kansalainen, vaan puukkoa haavassa pyörittävä kiusaaja.

(Aiheesta enemmän myöhemmin.)

Julkaistu

Yhteismaan ongelma

Sukuni mökkitonttiin kuuluu osuus yhteismaasta muistona ajasta, jolloin alue oli vielä ympäri vuoden asuttu kylä. Kun kylä muuttui mökkimaaksi, huomasi eräs yhteismaan osakas kesannolla olevan entisen perunamaan soveltuvan hyvin kaupalliseen soranottoon. Kun toimintaa oli harjoitettu joitain vuosia, oli entisestä perunamaasta jäljellä enää 20 metriä syvä kuoppa ja sen keskellä ohuen pilarin nokassa vanha perunakellari. Yksinyrittäjyys loppui vasta kun kasvavaan sorakuoppaan oli romahtamassa paitsi naapuritonttiin kuulunut autotalli ja osuuskunnan ylläpitämä hiekkatie.

Tapahtuma on esimerkki yhteismaan ongelmasta, tilanteesta jossa yhteisessä käytössä olevaa resurssia käytetään yhden toimijan toimesta siten, että resurssi hupenee ja loppuu tyystin. Muita esimerkkejä voi olla vaikkapa ylikalastus tai teollisuuden tuottama saastutus. Ylikalastamalla tai kaatamalla saasteet luontoon voi yksittäinen toimija kerätä lyhyessä ajassa suuretkin tuotot muiden käyttäjien kärsiessä voimattomana. Tästähän ilmastokriisissäkin on kyse.

Yhteismaan ongelma ei tietenkään ole teoreettisella tasolla uusi. Ylikalastuksen mahdollisuus on ollut olemassa jo vuosituhansia. Järvissä on kuitenkin edelleen kalaa, sillä ”ylikalastaja” joutui saapumaan saaliinsa kanssa samaan satamaan kuin muutkin, jolloin ylisuuren saaliin määrään voitiin puuttua sakinhivutuksella.

Näin ollen kyseessä ei ole niinkään ylikäytön ongelma kuin seuraksettomuuden ongelma. Kun käyttöoikeus säilyy mutta suhde muihin käyttöoikeuden käyttäjiin katkeaa, ongelmat alkavat. Oli kyseessä sitten suuryrityksen sijoituksen takaisinmaksuaika, valtion virkamies joka ei pohdi satojen kilometrien päässä tehtävien hakkuiden vaikutusta paikallisille, lentely ympäri maailmaa CO2 -päästöjä levitellen tai vaikkapa mökkikylässä tapahtuva soranvienti, lopulta kyse on yhteisöllisen vastuun korvautumisella yksilöllisestä. Kun näemme velvollisuutemme vain itseämme kohtaan, ajattelemme helpommin myös vain omaa hyvinvointiamme.

Julkaistu

Menneen maailman ongelmat ovat myös tulevaisuutta

Helsingin Sanomat 10.1.2020

1850-luvulla Britannia ei ollut hyvä paikka työntekijälle. Elinajanodote kaupungeissa oli laskenut 25 vuoteen, työpäivät olivat 16-tuntisia ja palkka ei silti riittänyt ruokaan ja vuokraan. Asiantilaa pidettiin suurena kehitysaskeleena, sillä esimerkiksi verrattuna Yhdysvaltain etelävaltioiden orjaplantaaseihin palkkatyöntekijät eivät yrittäneet paeta, olivat kiinnostuneempia työn laadusta eikä kuolema työssäkään ollut rahallinen menetys omistajalle/työnantajalle. Muiden palkkatyötä käytävien yhteiskuntien kanssa käytiin kilpailua ja mietittiin, miten palkkoja voitiin entuudestaan laskea.

Tuon aikakauden kurjuus ei tapahtunut hetkessä. Feodaalisen yhteiskunnan purkautuminen edeltävän 200 vuoden aikana oli samalla merkinnyt myös kiltojen merkityksen loppua työn arvon määräytymisessä. Ulkomaankaupan tuoman viljan ansiosta maaseudulla keskityttiin vähemmän ihmisiä vaativaan lihantuotantoon. Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla siirryttiin keskinäistä riippuvaisuutta painottavasta mallista yksilökeskeiseen, jonka osana myös köyhäinavusta luovuttiin. Teollistuminen toi rikkautta, mutta se oli keskittynyt harvoille. Ongelmaa pahensi rikkaille rajattu äänioikeus. Yhdessä tämä tarkoitti, että esimerkiksi Irlannin perunarutto tappoi yli miljoona ihmistä, vaikka maa samanaikaisesti tuotti edelleen viljaa ulkomaankauppaan. Vastaavia tapahtumia löytyi myös muista Britannian siirtomaista.

Britannian tilanne ei ollut syntynyt hetkessä. Taustalla oli koulutuksen arvon romahdus (käsityöammatit, maanviljelys), kouluttamattoman työn suhteellinen lisääntyminen, sosiaaliturvan heikkeneminen ja poliittisten valtasuhteiden muutos. Aiemmin maalaisaatelisto toimi ennen muuta alueensa periytyvänä hallintovirkamiehenä, mutta nyt aatelistolle annettiin omistusoikeus hallittuihin maihin ja viiteryhmäksi nousi muut samassa asemassa olleet. Nykyään samanlaista kehitystä voi nähdä superrikkaiden keskuudessa.

Nykypäivänä on helppo ajatella, ettei tämä voi olla tulevaisuutta modernissa jälkiteollisessa valtiossa: on koulutettu väestö, sosiaaliturva ja ihmisillä henkilökohtaisia säästöjä. Kaikki nämä voivat kuitenkin olla väliaikaisia. Mitä tekee paperimiehen, kuskin tai myyjän koulutuksella jos valtaosan töistä voi tehdä tietokoneet tai robotit? Amerikassa rekat kulkevat jo ilman kuskia ja Japanissa on tehtaita, joissa insinööri käy kerran kuussa lukemassa virhelogin.

Tällä hetkellä muutos koskee lähinnä matalastikoulutettua työtä, mutta tehostuminen näkyy myös korkeakoulutettujen aloilla. Toimittajien määrä on romahtanut 2000-luvulla ja hallintohenkilökuntaakin tarvitaan yhä vähemmän. On yhä yleisempää, että eläkkeelle menevien työntekijöiden työtehtävät jaetaan jäljelle jäävien kesken. Samalla tehtävien suorittamiseen tarvittavat taustavaatimukset kasvavat. Muuttumattomana pysyvät vain jatkuvassa muutoksessa olevat sekatyöt, joita on vaikea automatisoida. Toisinsanoen: töitä löytyy erittäin korkeasti koulutetuille sekä heille, jotka ovat valmiita tekemään heikosti maksavaa työtä, joihin koulutusta ei vaadita ollenkaan. Muut jäävät työttömiksi. Mitä heille pitäisi tehdä?

1800-luvun lopussa Britanniassa mietittiin miten tulonjako pitää hoitaa omistuksen keskittyessä ja koulutuksen arvon vähentyessä. Ongelma ratkaistiin korkeammilla palkoilla vähemmän koulutetusta työstä, johon ajanoloon tulivat omat koulutusvaatimuksensa. Mutta mitä tehdään nykyään, jos töiden määrät kokonaisuudessaan vähenevät? Tietyissä piireissä onkin tapana sanoa, että työttömät ihmiset keksivät kyllä uusia työtehtäviä, jos vanhoja ei ole. Onkin totta, että meillä on töitä jotka vaikuttavat uusilta (mm. youtube-tähdet), mutta nämäkin työt ovat uusia lähinnä palkkausmallinsa tähden. Esimerkiksi Youtube-kanavan ylläpito ei paljoa eroa Yleisradion toimittajan työstä (tai mainosrahoitteisen blogin pitäminen kolumnin kirjoittamisesta sanomalehteen).

Kysymys ei myöskään ole täydestä työllistä tai täydestä työttömyydestä. Kyse on myös epävarmuudesta työsuhteiden aikana. Hyvänkin palkan kanssa voi olla vaikea elää, jos ei tiedä saako sitä vielä kahden kuukauden päästä. Työntekijä voi yrittää joustaa pidentämällä nuoruutena nähtyä aikaa ja hankkimalla lapset myöhemmin, mutta nuoruutta ei voi pidentää loputtomasti ennenkuin biologinen kello tulee vastaan. Tilanteena tämä ei eroa Britannian menneisyydestä, jossa aikuiset kuolivat ennen mahdollisuuttaan kasvattaa lapsia.

21. vuosisadalla omistus keskittyy entuudestaan ja töiden pysyvyys vaikuttaa yhä epävarmemmalta. Kuten 1800-luvulla, valtion pitäisi pohtia uutta tapaa tuoda etäämmäksi toisistaan erkaantuva väestö ja omistus yhteen, mutta miten? Komponentteina pitäisi olla ainakin verotuksen kohdistumisen ja sosiaaliturvan luonteeseen liittyvät ongelmat, jossa yhtenä osaratkaisuna voisi olla myös perustulo.

Julkaistu

Yksilöllinen vastuu ja muovinkeräys Tampereella

Ilmastonmuutosta vastaan taistelu latistuu helposti yleisönosastokirjoituksissa yksilöiden ratkaisuiksi. Kuitenkaan yksilön ratkaisut eivät tapahdu tyhjiössä, vaan helposti menemme arjen kiireiden keskellä helpoimpien valintojen kanssa. Jos kaupassa on kaksi samanlaista tuotetta, niin harvalla on aikaa käyttää 10 minuuttia jokaisen tuotteen kohdalla ekoystävällisimmän vaihtoehdon selvittämiseen. Monella tavalla tehokkaampaa onkin, että kauppa tai valtio määrittävät säännöin vaihtoehdot ekologisesti kestäviksi ja tekevät lisäselvitykset esimerkiksi tuotteiden vegaanisuudesta helposti pakkauksissa näkyviksi.

Sama koskee myös muita elämän osa-alueita. Viime keväänä soitin Tampereen muovinkeräykseen kysyäkseni saisiko keräysasemia lähemmäksi, kun kaksi kilometriä kantaa muovia tuntuu kohtuuttoman pitkältä matkalta. Sanoivat pistävänsä ehdotuksen eteenpäin, mutta siihen asti olisi parasta käyttää autoa. Tämä jos mikä tuntuu ekoteolta, kun muovin kierrätyksestä tulevat energiasäästöt ovat todella pieniä, pelkän muovin puhdistuksen kraanan alla kuluttaessa enemmän energiaa kuin kierrätyksessä säästää. Vähintään 1000 kg auton ajaminen 4 km muovin takia olisi siis sitä kuuluisaa ”hyvesignalointia”. Toisaalta ei tämä toimi oikein niinkään että teen kävellen toiviomatkoja ikeakassien kanssa kilometrien päähän (minulla on pitkän matkan takia nyt useampi kassi kotona).

Tänään katsoin optimistisesti kierrätys.infosta muovinkeräyspisteiden paikkoja, jos vaikka niitä pyydettyjä uusia keräyspisteitä olisi saatu jo olemassaoleviin sorttipisteisiin. Ei ollut. Samalla huomasin, että oma kaksi kilometriäni ei ollut Tampereen keskustassa mitenkään harvinaista. Pispalasta pitäisi kävellä Tohloppiin tai Tammelaan, joihin sieltä päin lienee harvemmin asiaa.

Tietenkin muovinkeräys yleistyy taloyhtiöissä, mutta ainakaan omassani se ei ole vielä ajankohtaista. Haluan toimia ympäristöystävällisesti tulevia sukupolvia silmälläpitäen, mutta kaupunki ei tee sitä kovinkaan helpoksi. Sitä odottaessa muovinkeräys — neljän kilometrin roskien vientimatka — on puhtaana yksilövalintana raskas. Yhteiskunnalle valinta ollut kevyt, joskin lyhytnäköisyydessään moraaliton.

Julkaistu

Postin syöksykierre ja sen kääntäminen nousuun

Suomen kuvalehdessä oli tietoa Postin arjesta. Postin henkilökunnan hyvinvointi ja palveluiden taso ovat osa samaa ongelmaa, jonka taustalla on Postin kirjepalveluiden hallittu alasajo ja siirtyminen pakettienmyyntiin. Tämä puolestaan on osa pitkäaikaisempaa linjausta, jossa Posti on vuosia käyttänyt kirjeliiketoiminnan tuloja rahoittaakseen uusia liiketoimintamalleja. Taustalla on ajatus, että kirjeet ovat joka tapauksessa menneisyyttä, niin kirjeitä tulisi käyttää ”ponnahduslautana tulevaisuuteen”.

Samalla Postin toiminta on johtanut itseään toteuttavaan ennustukseen. Kun puhelin ja internet ovat kuukausimaksulla, niin 1,60€ per postimerkki on korkea hinta, oli käsiala kuinka tarkkaa ja kaunista tahansa. Jos Postin liiketoiminnan halutaan jatkuvan, niin sen tavoitteen pitäisi olla pohtia miten kirjeet tuodaan takaisin arkeen ja liiketoiminta kestävälle pohjalle. Uskon ongelman olevan hinnoittelussa, ei itse tuotteessa.

Usein kuulee sanottavan, että Posti ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan sähköisten viestimien kanssa. Argumentissa on paljon totta, mutta se tuntuu osin myös puutteelliselta. Jos kyse on vain nopeudesta, niin miksei Postin romahdus alkanut lankapuhelimien yleistyessä 1950-luvulla, tai kännyköiden yleistyessä vuosituhannen vaihteessa? Miksi ongelma käynnistyi vasta kun puhelin ja verkko muuttuivat kuukausimaksullisiksi?

Whatsapp ja Facebook ovat hyödyllisiä sovelluksia, mutta ne eivät tarjoa samanlaista syventymistä ihmissuhteeseen kuin läsnäolo (tai henkilökohtaisella käsialalla kirjoitettu kirje). Postin oma toiminta, jossa posti nähdään luksustuotteena jota markkinoidaan ”erityisiin hetkiin” on noidankehä. Ongelma ei ole Suomessa ainutlaatuinen, vaan esimerkiksi museoiden tilanne oli hyvin lähellä Postin ongelmaa: korkeat kiinteät kulut, pienet muuttuvat kustannukset; Netflix ja internet tarjoavat vaihtoehtoja, joiden kanssa oli vaikea kilpailla. Museokortti muutti kaiken. Kun hinnoittelu muuttui 10€/käynti muotoon 50€/vuosi, museoiden käyttäjämäärät siirtyivät jatkuvaan nousuun. Kun uusi toimintatapa oli opittu, on museokortin hintaa nostettu.

Millainen sitten olisi kirjeiden kuukausihinnoittelu? Voisiko samalla tehdä muutoksia itse kirjeiden jakeluun? Miten olisi esimerkiksi, että jos kirjeet toimittaa R-kioskille ja näyttää voimassa olevan tilauksen (esimerkiksi mobiiliapplikaatiosta) niin R-kioski liimaa kirjeisiin postimerkit ja laittaa lajitteluun – näin säästettäisiin Postin yhdessä suurimmassa kuluerässä, postin keräyksessä. Tai Posti voisi toimittaa laatikkoon kerran kuussa kaksi kuukautta voimassa olevia QR-tarroja rajatun määrän (kymmenen kotimaan kirjettä kuussa?), jotka voi liimata palautusosoitteen paikalle kuoreen. Näin käyttämättömiä postimerkkejä ei tulisi jaettua kavereille.

Uskon, että ajatuksessa olisi kehitettävää.

Julkaistu

Äänestämisen tärkeydestä

Kävin tuossa muutama päivä sitten vaalikopeilla. Siinä seisoskeli sellainen vanha mies, joka piti pitkän puheen kuinka autot kuuluvat kaupunkiin, vain kiinalaiset autot saastuttaa ja suomalaiset autot ovat täysin puhtaita. Sähköautot olivat kuulemma huonoja ja bensa-auto piti olla, että Tampereen keskustassa pystyi kulkemaan, mieluiten diesel.

Jalankulkua, pyöräilyä tai julkisia ei pitäisi tukea, sillä vanhukset eivät voi siihen osallistua. Sen sijaan kaikilla on auto. Tuntui vihaiselta ajatuksesta, että Tampere on kehittänyt keskustaa julkisten ja kävelyn ehdoilla. Myös ympäristönormit muutenkin hiersi. Vieressä pari teiniä (oman ilmoituksen mukaan 17v) kuuntelivat kirjaimellisesti suu auki.

Ukko oli äänestänyt ennakkoon. Jos sinä et ole, niin tänään vielä ehtii.

Julkaistu

Adblocker ja yhteiskunnallinen luottamus

Tässä tuli hiljan tieto, että suomalainen adblockeria päivittänyt tyyppi oli turhautunut ay-liikkeeseen ja merkinnyt näiden kotisivut mainoslistalle. Jos mainostenesto oli päällä, ei ay-liikkeen sivut (tai ay-liikkeen mahdolliset mainokset) näkyneet selaimessa.

Mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä ihmiset näkevät on valta päättää mitä he ajattelevat. Tämän vallan vapaaehtoinen antaminen toiselle ihmiselle (käytännössä: toimittajille, sosiaalisen median algoritmille tai vaikka mainoksenestolistalle) on yksi suurimmista luottamuksenosoituksista mitä ihminen voi länsimaisessa vapaassa yhteiskunnassa toiselle antaa, mistä kertovat vaikkapa facebookkiin viime vuosina liitetyt kohut. Jos emme jostain tiedä, emme voi sitä tukea tai protestoida. Jäämme kotiin, kuvitellen että kokemuksemme maailmasta on meille erityinen.

Sitä toivoisi että ihmiset joille olemme tämän vallan antaneet ymmärtäisivät millaista valtaa he meihin käyttävät. Kun ilmenee että näin ei ole asianlaita, niin pettymyksen ja petoksen tunne painuu syvälle sieluun ja pakottaa jopa pohtimaan kokemusta todellisuudesta. Pitkälle vietynä tilanne voi kehittyä samanlaiseksi kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa uutisia pidetään vähintäänkin puolueellisina, jossei jopa valheellisina.

Ikävintä tällaisissa luottamukseen osuvissa kolhuissa on tietenkin, että kun huomaa että yksi — loppupelissä melko merkityksetön asia — on vajavainen, niin se pakottaa pohtimaan myös kaikkia muita tehtyjä luottamuksen eleitä, joita on vähän pakko jatkaa. Periaatteessahan meidät voitaisiin vaikka puukottaa aina kun odotamme metroa tai ryöstää kun nostamme automaatilla rahaa. Vaihtoehtona on kuitenkin vain mökki metsässä ja lähenevän yhteiskuntaromahduksen odotus.